Vieraiden jälkeen

Olen täällä asuessani ensimmäistä kertaa elämässäni ollut tilanteessa, jossa muut tulevat lomailemaan kotiini. Eivätkä vain lomailemaan, vaan kunnolla turisteilemaan. Tilanne on varmaan tuttu lähinnä vain ulkomailla asuville tai asuneille. Ainakin kuvittelisin näin. Olenhan itsekin Suomen sisällä muuttanut kaupungista toiseen ja saanut vieraita. Muutin Vaasasta Turkuun teini-ikäisenä ja vaasalaiset kaverini kävivät vierailulla Turussa. Aikuisena olen käynyt kavereideni luona muissa kaupungeissa. Mutta eihän me mitään turisteiltu kunnolla, kunhan hengailtiin. Ei se ollut sama asia. Vaikka Suomi on erilainen eri paikoissa, se on kuitenkin Suomi, ei siinä tuntenut itseään turistiksi.

Twin Peaksilla San Franciscossa on tullut käytyä jo muutaman kerran. Mutta mikäs siinä, ihana paikka. Jos ei huomioi jäätävää tuulta, joka siellä näin heinäkuussa oli. Eikä...

... kamalaa sumua, joka myöskin usein pyörii Twin Peaksin yllä. Tämä kuva on toiseen suuntaan kuin ylempi, täysin samalta hetkeltä.

Minusta on ihanaa, että meillä käy vieraita Suomesta. Ehkä siihenkin voisi turtua, mutta meillä vieraita on käynyt todella harvoin, joten en ole turtunut ja odotan kovasti lisää. Kuitenkin tietyllä tavalla vieraiden tulo on hyvin väsyttävää. Mennään päivästä toiseen ja tutkitaan paikkoja aamusta iltaan. Kaverini kanssa tuntui, että olin burnoutissa ennen ensimmäisen viikon loppua, haha. Tosin siihen varmasti vaikutti se, että olin jo ennen hänen tuloaan hyvin väsynyt ääniongelmieni ja töiden takia ja se, etten saanut kunnolla nukuttua moneen yöhön. Normaalisti lomamatkoillamme mieheni kanssa me aina menemme aamusta iltaan, enkä ole yleensä tullut heti väsyneeksi kuten nyt. Mutta hauskaa meillä kaverini kanssa oli, enkä malta odottaa, että joku muukin kaveri tulisi joskus käymään!

Emme käy oikeastaan koskaan mieheni kanssa San Franciscossa, joten on kiva, kun vieraista saa hyvän tekosyyn lähteä cityyn, kuten paikalliset täällä sanovat.

Se on vähän hassu tunne, kun toinen turisteilee itselleen aivan uudessa ympäristössä ja ehkä jopa maassa, mutta itse on kotona. Ensimmäisten vieraidemme kanssa kaikki paikat täällä olivat minullekin uusia, koska olimme vasta muuttaneet tänne, mutta toiset vieraat tulivat vuoden jälkeen, jolloin olin jo mielessäni tuominnut monen paikan kuuluvan kategoriaan "tämähän on ihan tavallista ja arkista, ei ketään kiinnosta". Onneksi ne vieraat silloin itse tajusivat ja sanoivat, etteivät paikat ole heille mitenkään arkisia, vaan hyvinkin mielenkiintoisia.

San Franciscon kiemuratietä eli Lombard Streetiä on jo muutama kerta tullut ajettua autolla alas. Jälleen yksi kerta takana. Kertaakaan en ole kyllä itse ajanut, enkä varmaan ajakaan. 

Tietyllä tavalla, kun on vieraita, itsellekin tulee sellainen olo kuin olisi vähän kuin lomalla. Ja itse asiassa minähän nyt kaverini kanssa oikeasti olinkin. Ohjasin parin viikon aikana vain muutaman tunneistani ja hankin sijaiset suurimpaan osaan, jotta sain vietettyä kaverini kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Koska viimeisenä viikonloppuna olin kipeä, kaverini kävi San Franciscossa yksinään tapaamassa erästä toista kaveriaan ja matkusti sinne junalla - matka, jota minäkään en ole koskaan tehnyt!

Castro San Franciscossa.

Ei tarvitse varmaan selittää, mitä Castrossa kannatetaan. Tuon teatterin West Side Story sing-along olisi ehkä ollut aika kiva kokea. 

Koska oloni oli vähän kuin lomalla, kaverini lähtö aiheutti samanlaisen fiiliksen kuin lomalta paluu yleensä aiheuttaa. Vähän onnettoman ja laiskan olon siis. Ensin ihmettelin, mitähän siihen minun arkeen oikein kuuluikaan ja sitten sitä, onko ihan pakko mennä taas töihin. Minä jouduin pitämään yhden sairauspäivänkin kaverini lähdön jälkeen flunssan takia, ja tokihan paluu ohjaamaan oli sitten aika karua. Aivan kuten pitkältä lomalta töihin palaaminen aina on. Ehtiihän sitä vähän unohtaa, miten niitä töitä tehdään.

En yleensä vakuutu erinäisistä "maamerkki"-nähtävyyksistä, mutta Golden Gatesta olen aina tykännyt. "Se on hyvä, sä nimittäin käyt täällä aika usein", totesi mieheni, kun sanoin ajatukseni ääneen ajomatkalla keskellä siltaa.

En ole koskaan ajanut San Franciscossa tai edes sinne. Ajattelin, että kaverini kuskaamisen myötä tulee sekin pakon edessä koettua, mutta reissumme oli viikonloppuna, joten mieheni tuli mukaan, enkä lopulta uskaltautunut ajamaan. Minulla oli tällaiset oltavat takapenkillä. Onneksi on mukitelineet takanakin.

Muistin jälleen sen, miksi tämä ammatti on erittäin huono sen suhteen, ettei töistä voi olla pois. Tai ainakaan ei ole kivaa olla sieltä pois. Kroppa kun unohtaa niin nopeasti! Jo parin ohjauspäivän jälkeen lihakseni jumiutuivat pumpista pahasti, attackissa tuntui loppuvan henki kesken ja joka paikkaa särki pahemmin kuin tavallisesti. Ei sitä liikkumista vain voi jättää pois pitkäksi aikaa, jos kuvittelee pystyvänsä jatkamaan siitä, mihin jäi. Ärsyttävää. Onneksi nyt on sentään jo helpottanut. Olemme mieheni kanssa suuntaamassa kahden viikon reissulle USA:n itärannikolle loppukesästä ja selvästi pitäisi pakata liikuntavaatteet mukaan sinne, jottei paluu olisi sitten niin kovin hankalaa. Eikä siinä tietty mitään, mieluusti menisinkin vaikkapa attack-tunnille. En kuitenkaan koskaan ole kuulunut niihin ihmisiin, jotka nyt ihan välttämättä haluavat urheilemaan ihan koko ajan. Voisin kevyesti lötkötellä viikonkin ihan rauhassa.

Yksinkertainen esimerkki muuten siitä, miten itselle arkinen asia voi olla toiselle aivan uutta. Kaverini meinasi saada slaagin ekalla kerralla, kun käännyin päin punaisia oikealle. Niinpä niin, täällä tosiaan saa aina kääntyä oikealle, pysähtymisen ja muiden väistämisen jälkeen siis. Kaverini kummasteli tapaa, mutta voin sanoa, että se on yksi parhaimmista säännöistä ikinä. Tämänkin kuvan autojono kaikkosi hetkessä pois edestäni, vaikka valot jatkoivat punaisella pitkään. Sujuvuus ennen kaikkea.

Jos jollakulla on muuten vinkkejä itärannikolle fokuksena Salem, Boston, Cape Cod, Philadelphia, Baltimore ja Washington D.C, niin otetaan mielellään vastaan. :)