Maailman ristiriitaisin postaus

"Sähän näytät ihan siltä, et sä kuulut tänne", totesi kaverini, jonka näin pitkästä aikaa.

"Sähän näytät ihan samalta kuin ennenkin, et yhtään kalifornialaistuneelta", totesi puolestaan eräs ihminen työpaikallani, josta olen virkavapaalla.

Niinpä niin. Totta kai kuulun joukkoon ja näytän siltä, että kuulun Turkuun. Olenhan minä suomalainen ja tietyllä tavalla kai turkulainenkin (vaikken koskaan tuntenut olevani erityisen turkulainen, kun muutin sinne vasta teininä). Ei hetken asuminen Kaliforniassa ole muuttanut minua siten, että olemukseni huutaisi ulospäin jotain "En kuulu tänne!" -viestiä tai siten, että minusta olisi yhtäkkiä tullut kalifornialaisen näköinen (miltä sellainen nyt ikinä näyttääkään - Suomessa asuvan mielessä on todennäköisesti jotain sellaista, mikä on oikeasti täysin kaukana piilaaksomaisesta todellisuudesta).

Minä todella siis ulkoisesti kuulun ympäristöön, enkä itse käsitä, miksi kukaan odottaisi mitään muuta. Mutta se, miltä minusta tuntuu, onkin sitten jo ihan eri tarina.

Kuulun maisemaan, vaikkei minua tässä maisemassa nyt näykään.

Kirjoitin edellisen Suomi-reissumme aikana siitä, miten elämä San Josessa alkoi nopeasti tuntua kaukaiselta, kun Turkuun tuli vierailemaan. Vähän sama tapahtui nyt. Hyvänä esimerkkinä toimii jumppa: Olen käynyt ryhmäliikuntatunneilla täällä Turussa, ja tarkoituksenani oli siinä samalla jumppaillessani mielessäni kertailla ohjeistuksia, joita itse sanoisin, jos olisin ohjaamassa. Meninkin kuitenkin ihan aivot narikassa mitään ajattelematta siinä massan mukana. Ajatus siitä, että ohjaisin itse saman tunnin kotona, tuntui todella kaukaiselta, noin niin kuin yhtäkkiä Turusta käsin mietittynä.

Päällimmäiset tunteeni ovat kuitenkin nyt erilaisia kuin viime jouluna. Silloin tunsin eniten ihmetystä siitä, miten kaikki tuntui yhtäkkiä niin tutulta ja miten kaikki oli ihan kuin ennen. Tunsin toki samalla ulkopuolisuutta, mutta ne tunteet jäivät paljon tuon kuvaamani ihmetyksen taakse. Nyt tilanne on vähän erilainen: vaikka elämä San Josessa tuntuu jälleen vähän kaukaiselta, koen tällä hetkellä enemmän ulkopuolisuuden tunteita kuin viime jouluna. Vaikka kuulun ulkoisesti joukkoon, sisimmässäni olen vähän hukassa. Vaikka arki kotona Kaliforniassa tuntuukin nyt vähän kaukaiselta, en koe kuuluvani tähän elämään Turussa, koska elämä Kaliforniassa on vihdoin alkanut asettua johonkin järkevään suuntaan. Vaikka vaikka vaikka... Ristiriitaista.

Olen varmaan tännekin muutaman kerran kirjoittanut, että arki on arkea huolimatta siitä, missä sitä elää. Ehkä olen jopa sanonut, että arki on ihan samanlaista Kaliforniassa kuin se on Suomessakin. Ja kyllähän tuo on totta, ainakin tietyllä tavalla. Mutta kuitenkin se arki, jota elän kotona San Josessa, on hyvin erilaista kuin se arki, jota tuntemani ihmiset elävät täällä. Minun arkeni on myös hyvin erilaista kuin ihmiset tuntuvat välillä vähän olettavan (ei, Piilaaksossa ei eletä ympäri vuoden lämpimässä ja ei, tv-sarjoista tuttu rantaelämä ei kuulu Pohjois-Kalifornian meininkiin ja ei, San Jose ei todellakaan ole mikään suurcity :D). Ja kun ihmisillä tuntuu olevan näitä oletuksia, joita en ehkä saa korjattua niin hyvin kuin haluaisin, niin ulkopuolisuuden tunteeni kasvavat, sillä minulle jää tunne, ettei kukaan oikeasti tiedä, missä ja miten minä nykyään elän elämääni. Lisäksi ihmisten elämä täällä on jatkunut ja kulkenut eteenpäin, ja minulla on sellainen olo, että olen vain täysin pudonnut elämän kelkasta.

Hullujen Päivien karkkitarjoukset tulivat kuin tilaukseen kriisissä olevalle väsyneelle ulkosuomalaiselle. Olen muuten syönyt täällä ollessani joka päivä karkkia ja suklaata sekä monena päivänä myös jotain pullia ja munkkeja. Lähteekö jollakulla muulla ulkosuomalaisella homma täysin lapasesta Suomessa käydessä??

Olen ikävöinyt kotiin tässä kahden viikon aikana muutamaan otteeseen ja olen ikävöinyt töitäni. Olen tässä parin päivän aikana joutunut myös pohtimaan (ja stressaamaan) jumppaohjauskuvioitani, joten senkin myötä ikäväni kotiin sekä töihin kasvoi isommaksi. Kuitenkin samalla mietin aivan päinvastaista, ja aiheutin varmaan jopa pienen slaagin miehelleni, kun yhtäkkiä autossa huudahdin kyyneleet silmissä, etten halua mennä kotiin, emmekö voisi jäädä tänne, koska täällähän meidän koti on. Vaikka enhän minä tänne halua jäädä, kun ne kivat työtkin ovat kotona Kaliforniassa. Vaikka vaikka vaikka...

Toki tässä pitää muistaa, että se, miksi tulin nyt Suomeen täysin mitättömällä varoitusajalla, varmasti vaikuttaa siihen, mitä juuri nyt tällä hetkellä koen. Vaikkei se nyt suoranaisesti liity ulkopuolisuuden tunteisiini. Jouluna minulla oli kuitenkin aikaa miettiä kaikkea etukäteen, nyt ei ollut. Kaiken lisäksi olen myös kauheassa flunssassa, joka paheni heti, kun ilmat täällä viilenivät yhtäkkisesti, mikä ei tietenkään paranna muuta oloani yhtään.

Olen joskus kuullut sanottavan, että mitä kauemmin asuu ulkomailla, sitä vaikeampi on palata takaisin kotimaahan. Alan olla kohta samaa mieltä, vaikken olekaan asunut ulkomailla kauaa ja vaikken ole kokenut paluumuuttoa...