Kappas, tuli kesä, mutta missä oli kevät ja mihin se aika meni?

Sisälläni asuu nykyään ilmeisesti pieni ulkoiludemoni. Perjantaisin se valtaa minut ja puhuu pääni sisällä: Huomenna on lauantai, jolloin sinä tykkäät ulkoilla, eli menepäs nettiin ja etsi jokin kiva stateparkki huomiseksi. Tämäkin lauantai meni siis jälleen ulkoilun parissa, jo kolmas viikko putkeen! Aikalailla viimeisin tapa, jolla Suomessa olisin halunnut viettää lauantaini.

En syytä tästä yhtäkkisestä muutoksesta luontoa. Onhan Turussakin upeita mahdollisuuksia luonnossa ulkoiluun. En syytä myöskään ilmastoa, koska muistan hyvin useat kesälauantait, jolloin aurinko paistoi ja Turussa oli kuuma, mutta minä olin sisällä. Ehkä syytän tästä työn puutetta. Kun on arkisin aikaa tehdä mitä haluaa, voi viikonloppuisin hyvin ulkoilla, koska ei se ulkoilu nyt edelleenkään ole ihan top-listani ykkösenä. Lisäksi nyt viikonloppuisin tuntuu siltä, että johonkin ulos on pakko päästä pitkäksi aikaa.

Taisin aiemmin kahden viikon täällä asumisen jälkeen ilmoittaa, ettei Kalifornian ilmasto muuta ihmisen persoonallisuutta. Saa nähdä, joudunko ottamaan sanani takaisin, vai onko tämä vain jotain alun innostusta. :D

Olemme asuneet täällä nyt reilut kaksi ja puoli kuukautta. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti. En voi millään uskoa, että nyt alkaa kesäkuu ja on kesä. Tähän tosin vaikuttaa sekin, että ilmasto muuttui täysin tänne muuttaessa. Jo huhtikuun alussa täällä oli välillä niin kuumia päiviä että huh huh, ja uima-altaalla tuli otettua aurinkoa niin kuin olisi kunnon kesä (suurin osa muista ei muuten siellä ollut, koska oli kevät). Missä se kevät muka oli? Eihän täällä ole edes satanut muuta kuin noin kuutena päivänä koko sinä aikana, jona olemme täällä asuneet, vaikka sateesta valitinkin.

Toki sään muutoksen huomaa täälläkin kevään vaihtuessa kesään. Nykyään taitaa olla jo automaattisesti päivittäin se vähintään 25 astetta, yleensä ylikin. Ja sääennustus näyttää kirkasta aurinkoa vailla pilviä.

Siinä välissä, kun aika on juossut nopeasti ohitse, kroppani on ilmoittanut, että pitäisi vähän hiljentää tahtia. Harrastamani liikuntamäärä on noin tuplaantunut siitä, mitä se oli Suomessa sellaisena viikkona, kun harrastin paljon liikuntaa. Tällä viikolla kroppa sitten ilmoitti, että vaikka kuinka nyt olisi aikaa liikkua rajattomasti, se ei jaksa mukana. Huonosti nukuttu yö ja yksi bodypump-tunti johtivat 3,5 tunnin päikkäreihin vain joitakin tunteja heräämisen jälkeen. Oho. Toisena päivänä en jaksanut enää edes nousta venyttelemään jumppatunnin ja suihkun jälkeen, vaan jäin istumaan sohvalle tietokoneen kanssa. En tiedä, onko tämä vain fyysistä vai myös psyykkistä, mutta vähemmästäkin ymmärrän, että ehkä pitää vähän hidastaa. Koska kuten juoksukoulussakin aikoinaan opetettiin, kunto kasvaa levätessä. Sitten taas jaksaa.

Pitäisi siis keksiä jotain muutakin tekemistä kuin jumpassa käymistä. Joitakin ideoita minulla taisi olla ennen tänne tuloa. Pitää varmaan tutkailla niitä.

Tämä kotirouva pitää muuten taas vaihteeksi kotia pystyssä yksinään. Mies lähtee huomenna sunnuntaina aamulla työmatkalle New Yorkiin, josta palaa torstaina yöllä. Sitten hän ilmeisesti lähtee taas viikon lopulla Little Rockiin Arkansasiin, jossa kävi jo maalis-huhtikuussa 2 viikon matkalla. Tämä reissu kestää taas 2 viikkoa. Kotirouva ei oikein lämpene näille työmatkoille, mutta eipä tässä parane valittaa, kun ei tämä tilanne minään yllätyksenä tullut. Ennen kuin teimme lopullisen päätöksen tänne muutosta, mies kyllä ilmoitti, ettei työmatkoja nyt ainakaan vähempää ole kuin niitä oli Suomessa, ja sielläkin niitä oli jo aika paljon.

Onneksi on aina Skype. :)

Tietullista tuli lasku

Ajoimme yksi sunnuntai kuun alussa vieraidemme kanssa Golden Gate -sillan edestakaisin. Takaisin San Franciscoon päin tultaessa sillalla on tietulli. Työntekijöitä tullikopeissa ei ollut, joten tullista vain ajettiin läpi. Mietimme, että olipas hyvä tuuri, kun olimme liikkeellä viikonloppuna ja säästimme näin 7 dollarin tullin.

Emmepä muuten säästäneet! Postilaatikkoomme oli kilahtanut tietullin lasku. Tätä 7 dollarin tietullia peritään nyt siis jälkikäteen laskulla. Laskussa on kuva automme rekkarista ja päivämäärä, jolloin siltaa on käytetty.

Lasku tietullista.

Ensin ajattelin, että jaahas, tässä yritetään nyt säästää viikonloppupalkkakustannuksissa. Mutta sitten googletin asian, ja minulle selvisi, ettei Golden Gatella ole ollut tullinkerääjiä enää hetkeen. Sillalla on siirrytty täysin tähän laskutussysteemiin.

Ihan kätevä tapa. Jonoja ei synny, kun ei tarvitse pysähtyä maksamaan käteisellä.
Autojen rekkarit kuvataan ja lasku lähetetään jälkikäteen. Tosin säännöllisillä käyttäjillähän on kortit, joilla maksut on jo maksettu, eli ei laskuja heille.

Ilmeisesti tällainen systeemi sitten säästää. Sekä rahaa että autoilijoiden aikaa. Jotenkin vain mietin, onko tällainen paperisten laskujen tekeminen ja postittaminen sekään ihan järkevää, kun niitä ei-vakituisia autoilijoita on kuitenkin varmasti tuhottoman paljon... Mutta toisaalta Amerikka nyt ei tunnu päässeen Haussa paperiton tulevaisuus -junan kyytiin. :D

Laskun saa maksettua netin kautta luottokortilla laskuttajan omilla sivuilla (niitä meille tuttuja nettipankkimaksuja täällä ei ole näkynyt, koska näiden nettipankki - tai siis "nettipankki" - on aika vitsi), soittamalla johonkin numeroon, jossa todennäköisesti palvelee automaatti, tai lähettämällä shekki, jota varten laskun mukana tuli palautuskuori. Olimme tylsiä ja maksoimme netin kautta.

Näitä tietulleja täällä Bay Areassa on muutamia. Ilmeisesti muissa kuin Golden Gatella on vielä ihan tullinkerääjät. Onneksi meidän tavallisten reittien varrella ei ole yhtäkään tullikohtaa.

Castle Rock State Park

Lähdimme viime lauantaina jälleen luontoon, koska edellislauantain retki Alum Rock Parkiin oli niin hauska. Nyt suuntasimme Los Gatokseen Castle Rock State Parkiin. Caste Rock sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä meiltä California State Route 35:n eli Skyline Boulevardin varrella Santa Cruzin vuoristossa.

Skyline Boulevard on 2-kaistainen tie, joka kiemurtelee vuoristossa metsässä. Taisin mainita tästä jo aiemmin Half Moon Bay -postauksessani. Reitti on hieno! Välillä mennään täysin metsän keskellä, mutta paikkapaikoin aukeaa valtaisat näkymät alas. Ajoimme tietä viime kesänä, kun lähdimme San Franciscosta ajamaan kohti Los Angelesia.

Sisäänkäynnin kyltti.

Castle Rock on yksi Kalifornian state parkeista. En tiedä, mikä on suomenkielinen vastine state parkille. Kansallispuisto on käsittääkseni käännös national parkille, joten se termi on ehkä hieman väärä. Käytän siis paremman sanan puutteessa vain termiä puisto, vaikka state park ja pelkkä park ovatkin kaksi eri asiaa.

Castle Rock tarjoaa kaksi lyhyempää ulkoilureittiä sekä pitkiä reittejä, jotka risteävät muiden state parkkien kanssa. Me valitsimme Saratoga Gap -reitin, jonka pituudeksi ilmoitettiin noin 9 km. Miehen sykemittari näytti kuitenkin vain 7,5 km matkaa eli emme ehkä epähuomiossa menneet koko reittiä.

Varo jyrkänteitä.

Castle Rock on suosittu paitsi ulkoilureittien takia, myös vuorikiipeilumahdollisuuksien vuoksi. Bongasimmekin kiipeilijöitä reittimme varrella. En kyllä itse ikinä uskaltaisi!

Vuorikiipeilijä.

Koska puiston sisäänkäynti itsessään oli jo ylhäällä keskellä vuoristoa, valitsemamme reitti ei tarjonnut pitkiä nousuja ja laskuja, kuten Alum Rock Park tarjosi. Maasto oli kuitenkin paikoitellen haasteellista, joten kävely ei ollut mitään kevyttä. Polku saattoi välillä loppua kiviin ja pieniin kallioihin, joiden yli piti mennä.

Polku oli ensin tällaista...

... ja sitten välillä tätä...

... tai tätä. Tässä kohtaa kallioon oli kiinnitetty köysi, jonka avulla pääsi kulkemaan yli.

Näkymät puistosta olivat upeat. Metsää niin kauas kuin näki. Mahtavaa! Paikka olisi ollut hyvä rauhoittumiseen, jos liikkeellä ei olisi ollut paljon ihmisiä. Todennäköisesti Memorial Day Weekend oli saanut useat liikkeelle, mutta varmasti ulkoilijoita muutoinkin riittäisi. Rauhassakin toki saimme olla.

Metsää täällä ilmeisesti riittää.

Kaukana näkyi myös sumua/pilviä. En tiedä, oliko tämä San Franciscon suunta, mutta tuollainen sumu on ominaista juuri SF:lle.

Lämpöä oli luvattu noin 27 astetta, ja uskon, että suurin piirtein sellaista olikin. Stressasin paljon sitä, onko metsässä yhtä lämmin, ja kyllä siellä oli! Suurin osa reitistä meni vielä itse asiassa vuoren rinteessä, jossa ei ollut edes varjoa. Tuli kuuma! Olimme onneksi edellisiltani käyneet ostamassa Banana Boatin aurinkosuojasuihketta suojakertoimella 50 ja minulle lippiksen.

Välillä onneksi pääsi myös metsän varjoon. Metsässä kuului pariin otteeseen pauketta ja rätinää, ja aika nopeasti tajusin, mistä mekkala tulee. Kun ajoimme puistoon, ohitimme kyltin, joka opasti ampumaradalle. "A safe place for a family to shoot", sanoi kyltti. Äänistä päätellen suosittu Memorial Day Weekendin viettotapa ampumisesta pitäville perheille.

Reitti varjossa.

Löysin taas puita, joita tuntui vaivaavan jokin.

Kun olimme toukokuun alussa miehen äidin ja siskon kanssa käymässä Big Basin Redwoods State Parkissa (ehkä teen siitäkin postauksen jossain vaiheessa), löysin vahingossa uuden harrastuksen: puiden halailun! Puiden kokoa on vaikea saada vangittua kuvaan, ellei ihminen ole antamassa vertailukohtaa. Joten totta kai puuta pitää sitten halata! Castle Rockissa halasin yhtä puuta. :D

Me olimme miehen kanssa varustautuneet sporttisilla vaatteilla, koska en kyllä lähtisi kävelemään metsään missään arkivaatteissa. Kuitenkin vastaan tuli muutamia, jotka olivat liikkeellä farkuissa ja yksi jopa flipflopeissa. Mutta kukin tyylillään tietenkin.

Reitin varrella oli toinenkin vuorikiipeilypaikka.

Tälle kalliolle oli kiivennyt muutama muukin kuin vuorikiipeilijä. Katselin heidän touhuaan kaihoisasti. Kun kiveltä laskeutui nuori pariskunta, kysyin heiltä, miten he pääsivät ylös. He kertoivat ottaneensa vauhtia juoksemalla ja sitten tarttumalla kiveen kiinni ja kiipeämällä ylös. Noooh, mitä muut edellä, sitä minä perässä! Ja helpostihan tuonne pääsi. Kuva ei nyt valitettavasti näytä korkeutta, mutta maa on aikalailla tuossa alhaalla kuvan reunan alapuolella. Mies ei muuten suostunut kiipeämään.

Tässä kohtaa olin jo aika väsynyt, mutta kiipeämisestä sain jonkin kummallisen adrenaliinipiikin ja väsymys katosi. Se olikin ainoa etu kiipeämisestä, koska maisema oli kalliolta täysin sama kuin muualtakin: samaa metsää. Napsasin nopeasti yhden kuvan, ja sitten piti laskeutua aikamoista pyllymäkeä alas. 

Lisää metsää.

Tältä kallio näytti alhaalta päin toiselta puolelta. Tuossa ei nyt näy vuorikiipeilijää, mutta siellä yksi kyllä oli.

Jännittäviä kallioita Castle Rockissa kyllä olikin. Tässä yksi esimerkki:

Tuonne koloon olivat jotkut ulkoilijat menneet, tai siis päässeet, koska sieltä kuului puhetta. Ihan niin daredevil en minäkään olisi. Tosin todennäköisesti he olivat vain kiivenneet kalliolle toiselta puolelta, josta koloon ehkä helposti pääsi.

Kaiken kaikkiaan ulkoilureissu oli taas mahtava. Aikaa kului noin 2,5 tuntia.

Memorial Day

Amerikassa vietettiin tänään maanantaina Memorial Dayta. Kyseessä on federal holiday eli vapaapäivä kaikissa osavaltioissa. Myös virastot, pankit yms. olivat nyt kiinni, mutta kaupat tietenkään eivät (paitsi jotkut). Memorial Day on kaatuneiden muistelupäivä eli silloin muistellaan kaikkia isänmaansa puolesta sodissa tai muussa palveluksessa kuolleita sotilaita. Päivää vietetään aina toukokuun viimeisenä maanantaina. Edeltävää viikonloppua kutsutaan Memorial Day Weekendiksi. Viikonloppu ja itse Memorial Day merkitsevät täällä virallisesti kesän alkua.

Memorial Day Weekend sisältää kai perinteisesti kaikenlaista aktiviteettia. San Franciscossa oli jonkinlaiset (samba?)karnevaalit. Emme käyneet siellä. Myös shoppailu on ilmeisen suosittu ajanviettotapa, koska ainakin Macy's-tavaratalon Memorial Weekend -alennusmyyntiä on mainostettu tiuhaan radiossa. Lauantaina ajoimme yhden ostoskeskuksen ohi motarilla ja sinne meni liittymästä kauhea jono (en oikeasti tiedä, minne nämä ihmiset olivat menossa, mutta päättelin, että ehkä ko. ostarille).

Itse Memorial Dayna on ilmeisesti yleensä paraateja ja tilaisuuksia haustausmailla sekä bbq-juhlia ja piknikkejä. Me päätimme lähteä San Franciscoon katsomaan, millainen on virallinen Memorial Day paraati ja seremonia. Tilaisuus järjestettiin San Franciscossa Presidio-alueella, joka on entinen armeijan alue. Nykyään siellä sijaitsee ainakin Walt Disney Family Museum ja myös asuintaloja.

Presidion rakennuksia.

Presidiosta on mahtavat näkymät Golden Gate Bridgelle - ellei ole sumua.

Olin ohimennen lukenut netistä, että Memorial Day Weekend & Day on yksi pahimmista ruuhka-ajoista täällä Bay Areassa. Päätimme siis lähteä aamulla ajoissa liikenteeseen. Paraati alkoi San Franciscon pohjoispäässä 10.30 a.m, ja me lähdimme kotoa kahdeksalta. Halusimme varata hyvin aikaa ruuhkan varalta ja parkkipaikan löytämiseen. Yleensä matka meiltä San Franciscon eteläpäähän kestää noin tunnin (ei ruuhka-aikana!) ja hiukan omasta määränpäästä riippuen sitten hiukan siihen päälle. Nyt meillä meni tunti kotoa siihen, että olimme jo pysäköineet auton täysin tyhjälle parkkipaikalle aivan määränpäämme viereen. Se siitä ruuhkasta siis. :D

Sotilaita.

Tilaisuutta varten Amerikan liput olivat Presidion alueella puolitangossa. Tilaisuuden lopussa ne vedettiin kokonaan salkoon.

Paraatia ja seremoniaa katsomassa oli yllättävän vähän ihmisiä. Tai no, vähän ja vähän, mutta minä nyt odotin jotain tuhansia amerikkalaisia. Osallistujamäärän puolesta meininki oli vähän kuin Suomessa olisi ollut - tosin en kyllä ikinä ole ollut katsomassa Suomessa yhtään paraatia 1990-luvun vappuparaateja lukuunottamatta. Ilmeisesti tällainen virallinen, kuivahko touhu ei kiinnosta jenkkejä, vaan kaikki olivat menneet grillailemaan ja piknikille.

Paikalla olevia ihmisiä oli kuitenkin hauska seurata. Suurimmalla osalla oli mukana omat pienet heilutettavat Amerikan liput, ja osalla jokin vaatekappale, joka oli tehty lipun kuosista (esim. huiveja ja t-paitoja).

Land of the free & Home of the brave. Paikallinen patriootti?

Tilaisuudessa muuten jaettiin pieniä Amerikan lippuja jokaisen ohjelmalehtisen välissä eli ei haitannut, vaikka omaa ei ollut mukana. Minilippuja oli kiva heilutella. :D Lisäksi tilaisuudessa jaettiin vihko, joka sisälsi Amerikan itsenäisyysjulistuksen ja perustuslain. En tiedä miksi.

Memorial Day Parade.

Memorial Day -tilaisuuden aihe oli tänä vuonna Vietnamin sodan veteraanit. Omassa mielessäni pyörivät vain Vietnamissa Saigonin sotamuseossa näkemäni pysäyttävät valokuvat vietnamilaisista, joilla oli erinäisiä epämuodostumia amerikkalaisten levittämän Agent Orange -myrkyn takia. Sekä se tosiasia, että edelleen tänäkin vuonna Vietnamissa syntyy epämuodostuneita lapsia tämän myrkytyksen seurauksena. Onneksi en kuitenkaan tiedä aiheesta ollenkaan niin paljon, että voisin muodostaa argumentoidun mielipiteen. Ja minut on myös kasvatettu kunnioittamaan muiden ihmisten mielipiteitä ja arvoja, vaikka ne eivät vastaisikaan omia näkemyksiäni.

Memorial Day Parade.

Paraatissa oli muutamia vanhoja autoja.

Itse paraati oli aika kälynen ja lyhyt (noin puoli tuntia). Paraati kulki National Cemeteryyn, joka sijaitsee samalla alueella ja jonne on haudattu sotilaita. En tiedä, keitä paraatissa oli, mutta joitain sotilaspukuun pukeutuneita tyyppejä ja ehkä partiolaisia tai ainakin jotain lapsia, joita kutsuttiin kadeteiksi. Meininki lapsilla oli aika kurinalaisen oloista.

Haluan hankkia tuollaisen Amerikka-asun 4th of July -bileitä varten. :D

Ei mitään tietoa, mikä tyyppi tämä oli.

Seremonia hautausmaalla kesti noin tunnin ajan ja alkoi neljällä kunnialaukauksella, jotka laukaistiin tykeistä. Kuuntelimme tilaisuutta puolella korvalla noin puoleen väliin saakka. Jotkut veteraanit siellä puhuivat ja kuoro lauloi God bless American sekä I left my hearth in San Franciscon. Tilaisuuteen sisältyi myös kummallinen hetki, kun hautausmaan ylitse lensi helikopteri kahteen otteeseen ja kaikki heiluttivat pikkuisia lippujaan. Kopterista tietenkin joku heilutti takaisin.

Hautausmaalle ei saa tuoda aseita. 

Seremonia kauempaa kuvattuna. Taustalla näkyvä saari on muuten Alcatraz-vankilan saari.

Kiersimme hiukan hautausmaata, joka oli kyllä hieno ja juuri sellainen, jota telkkarissa aina näkyy. Hautakiviä äärimmäisen kurinalaisessa ja suorassa jonossa. Jokaisen hautakiven eteen pystytetään lippu Memorial Dayna.

Virallinen tilaisuus päättyi samoin kuin alkoikin eli tykinlaukauksiin. Lopussa niitä tuli 21 kappaletta. Seurasimme laukaukset ihan vierestä. Vaikka tukin korvat, silti toisessa korvassa tuntui vielä hetki pamausten jälkeen. Ja maa tärisi! Pelottavaa.

Kunnialaukaustykit.

Taas tuli muuten todistettua San Franciscon kylmyys! Aamulla vielä tarkeni hyvin pitkissä housuissa ja farkkupaidassa, mutta keskipäivällä Presidiossa tuuli jo sen verran kovaa, että oli pakko vetää nahkatakki päälle ja tunkea kädet taskuun. Tai siis minun oli pakko. Osa porukasta oli kyllä liikkeellä kesähepenissä. Lämpöä oli noin 20 astetta, mutta se tuuli!

Kotimatkan aikana ilma sitten muuttuikin täysin: jo 20 minuutin autoilun jälkeen auton mittari oli noussut 69 fahrenheitista yli 80 fahrenheitiin (20-->27 celsiukseen), eikä San Josessa tuullut (paitsi välillä, mutta tuuli oli muuttunut tukalaa ilmaa virkistäväksi, ei ytimiä jäädyttäväksi).

Kotimatkalla olimme muuten vielä fiiliksissä ja laitoimme pikkulippumme kojelaudalle. :D

ps. Jos joku ihmettelee, olenko kovinkin ihastunut Amerikan lippuun, koska sitä näkyy lähes jokaisessa kuvassa, vastaus on ei. Lippuja nyt vain sattui olemaan joka paikassa ja paljon. :D

Byrokratia jatkuu

Vaikka minulla ei ole mitään pakollista tehtävää, en silti ole saanut aikaiseksi tehdä sitä yhtä asiaa, joka minun piti tehdä heti tänne muuton jälkeen. En nimittäin ole hakenut työlupaa. Kuten aiemmin jo mainitsin, L-2 viisumiini ei sisälly työlupaa. Suurin este hakemuksen teossa on ollut passikuvien puuttuminen. Tällä viikolla vihdoin otin itseäni niskasta kiinni ja kävin hakemassa valokuvat. Passikuvat ovat täällä muuten erikokoisia ja mallisia kuin Suomessa ja värillisiä.

Itse hakemuksen teko oli helppoa: täytettävänä oli vain yksi paperi ja siinäkin kysyttiin lähinnä vain henkilötietoja. Amerikkalaiset viranomaiset tuntuvat ainakin näissä maahanmuuttoasioissa rakastavan kaikenlaisia koodeja. Työlupahakemusta varten U.S. Citizenship & Immigration Services eli USCIS on luetellut kaikki, jotka saavat työlupaa hakea, ja antanut heille koodit. Minun tilannettani vastaava koodi on (a)(18), mikä siis tarkoittaa sitä, että olen L-1 viisumin omistavan puoliso. Tällaisia koodeja hakemuksiin sitten kirjaillaan.

Hakemukseen täytyi totta kai liittää kasa liitteitä. Minun tulee todistaa, kuka olen, mikä on laillinen statukseni USA:ssa ja miksi olen oikeutettu työlupaan. Mukaan piti laittaa kopiot passista ja omasta viisumista sekä paperi, joka todistaa maahantulopäiväni ja laillisen statukseni. Todisteiksi oikeudestani työlupaan piti laittaa kopiot avioliittotodistuksesta sekä miehen viisumista ja työluvasta. Viranomaisia varten paperit tuli järjestellä ja eri osiot erotella värillisillä välilehdillä. Tätä järjestystä stressasin ehkä hetken.

Lähetin hakemuksen eilen FedExin kautta. Työluvan hakeminen maksaa muuten $380. Onneksi miehen työantaja maksaa tämän meille. Hakemukseen niitattiin mukaan shekki. :D

En hae työlupaa sen takia, että olisin nyt hakemassa töihin. Ajattelimme miehen kanssa, että työlupa on hyvä hakea varmuuden vuoksi näin heti alkuun. Lisäksi sitten kun minulla on työlupa, voin hakea social security numberin eli SSN:n.

En olekaan kertonut reissustamme paikalliseen Social Security Administrationin toimistoon eli sosiaalitoimistoon. Mieheni tarvitsi SSN:n heti, sillä ilman sitä ei voi saada palkkaa. SSN:ia voi hakea, kun on ollut maassa 10 päivää. Kävimme sosiaalitoimistossa siis maaliskuun lopussa. Kuvittelimme tällöin, että minäkin voin saada SSN:n. Hakemusta täytettäessä kuitenkin tajusimme, ettei kuvio olekaan niin yksinkertainen. Hakemuksessa nimittäin sanottiin, että laillinen maassa oleskeleva ulkomaalainen voi saada SSN:n vain, jos on esittää tosite siitä, mihin sitä tarvitsee.

Olennaisin tarve SSN:lle on työnteko. Koska minulla ei ollut työlupaa, minulla ei ollut mitään syytä SSN:n hankkimiselle. Tosin olen kuullut, että Department of Motor Vehicles eli ajolupia hallinnoiva taho ilmeisesti edellyttää SSN:ia ajokortin saamiseksi, mutta Social Security Administration ei pidä ajokortin hankkimista syynä antaa SSN... Ota näistä nyt sitten selvää.

Sosiaalitoimistossa jonotettiin omaa vuoroa hakemus kädessä kolme tuntia. Seisten, koska istumapaikkoja ei ollut paljon. Uskon, että suomalaiset virastot kalpenevat tässä rinnalla. Vajaan kolmen tunnin odottelun jälkeen tuttavamme tuli hakemaan minut pois. Tämä oli virhe, koska kun mieheni vihdoin oman vuoron tultuaan kysyi, voiko vaimo saada SSN:n, vaikkei ole työlupaa, virkailija sanoi, että voi. Vaikka lomakkeessa luki jotain muuta. Eli näistä ei todellakaan ota selvää. Eri tahot sanovat eri asioita, ja netistäkin löytää eriäviä mielipiteitä.

En ole viitsinyt mennä uudelleen sosiaalitoimistoon, koska ei huvittaisi jonotella, jos se onkin turhaa. Ja koska en oikeasti nyt tarvitse sitä SSN:ia mihinkään. Kuitenkin mikäli USCIS myöntää minulle työluvan, aion käydä SSN:n hakemassa.

Kielikurssilta käteen jäänyttä

Kielikurssi, johon menin maaliskuun lopussa, päättyi tällä viikolla. Meillä oli viimeisen kerran kunniaksi nyyttärit. Suosituksena oli, että jokainen toisi jotain omasta maastaan. Joo niin varmaan, minähän en jaksa leipoa tai kokata edes itselleni saatikaan kasalle muita ihmisiä. :D Eikä täällä kaupoissa myydä mitään erityisen suomalaista, paitsi Pandan lakuja ja näkkäriä. Onneksi vanha ystäväni Ikea pelasti tästäkin pahasta. Ikeasta saa nimittäin pipareita. Tarpeeksi suomalaista, ajattelin minä, ja vein ne. Tekivät kyllä kauppansa. Itse asiassa vain pieni vähemmistö oli vaivautunut tekemään jotain itse, joten en edes tuntenut oloani laiskaksi. Suurin osa oli vain ostanut jotain amerikkalaista syötävää.

Mutta siitä kurssista siis... Jo alun alkaenhan oli selvää, että kielitaitoni on ehkä liian hyvä sille kurssille. Pääosa osallistujista oli aikuisia, jotka ovat opiskelleet englantia vasta vähän aikaa. Suomalainen peruskoulu ja lukio antavat tolkuttoman hyvän lähtökohdan, eikä kouluenglantini ollut edes huono (nimimerkillä eximia kirjoituksista). Välillä todellakin ihmettelin, miksi ihmeessä olen tunkenut itseni tuollaiselle kurssille.

Oma tavoitteeni kurssille oli se, että saisin madallettua kynnystä englannin puhumiseen. Jokaisella tunnilla keskustelimme pienissä ryhmissä erinäisistä aiheista, joten puhumaan pääsi. Ongelma oli kuitenkin se, että osa muista oppilaista ei osannut puhua vielä kovinkaan hyvin englantia, joten keskustelu ei ollut ihan niin sujuvaa ja vilkasta kuin olisin halunnut. Lisäksi lähes joka tunti sisälsi kuuntelutehtäviä, mistä en hirveästi pitänyt. Nämä kuuntelut sinänsä olivat ihan kivoja, mutta kerran kuuntelu olisi riittänyt minulle. Valitettavasti nauhat kuunneltiin kuitenkin yleensä 2-3 kertaa ja joskus opettaja vielä luki lauseita ääneen jonkun oppilaan pyynnöstä. Vähempikin kyllästyttää.

Opin kurssin aikana joitakin uusia sanoja, joita en ollut koskaan kuullutkaan, ja myös asioita Amerikasta. Tunneilla olemme puhuneet mm. tippauksesta, USA:n oikeuskäytännöistä, kerjäämisestä ja juhlapyhistä.

Miten lopullisen tavoitteeni kanssa sitten kävi? Niin ristiriitaiselta kuin tämä ehkä kuulostaakin, sain kurssin kautta vahvistusta siihen käsitykseen, että kielitaitoni on ulkomaalaiselle maahanmuuttajalle hyvä, mutta siitä huolimatta en saanut itsevarmuutta omaan puhumiseen. Tai no, ehkä vähän kuitenkin.

Vieraan kielen puhuminen jonkun kanssa on aina hyvää harjoitusta. Voi kuitenkin olla, että jos oma kielitaito on hyvä muttei vielä varma ja vakaa, puhuminen kieltä huonosti osaavan kanssa ei välttämättä olekaan aina niin hyvä juttu. Huomasin muutaman kerran sanovani asioita eritavalla ja helpommin kuin olisin sanonut, jos tietäisin vastapuolen osaavan englantia hyvin. Puhuin kurssilla olevan saksalaisen au-pairina toimivan tytön kanssa ja hän kertoi, että hänen puhumisensa ja ääntämyksensä on joka tunnin jälkeen huonompi kuin muulloin ja kestää pari tuntia toipua takaisin. Hän asuu amerikkalaisessa perheessä ja puhuu siis päivittäin paljon natiivien kanssa. Hän kärsi tunneilla samasta kyllästymisestä kuin minäkin.

En kuitenkaan kadu, että osallistuin kurssille. Vaikka kielitaitoni ei parantunutkaan erityisesti, sain kuitenkin tavattua ihmisiä ja puhuttua - unohtamatta sitä, että tutustuin naapuriini! Ihmisten tapaaminen oli mielenkiintoista, koska porukka oli niin monikulttuurinen. Ihmisiä oli Aasiasta, Lähi-Idästä, Meksikosta ja Etelä-Amerikasta. Minun ja saksalaisen tytön lisäksi Euroopasta oli yksi valkovenäläinen ja yksi ukrainalainen.

Koska kurssi on ohi, minulla ei ole nyt mitään pakollista menoa minään päivänä. Olen vähän vilkuillut, mitä ilmaisia English as a second language -keskustelukursseja kirjastot tarjoaisivat kesällä. Yksi keskustelukurssi vaikutti lupaavalta, mutta se on perjantaisin siten, että pitäisi autoilla ruuhka-aikana, mitä ei hullukaan vapaaehtoisesti halua tehdä. Muitakin vaihtoehtoja toki on. En vain ole ihan vakuuttunut siitä, viitsinkö enää mennä...

"Nopeusrajoitus on se, että menet liikenteen mukana", sanoi eräs kerran. :D

Ajokulttuuri täällä Kaliforniassa - ja varmasti Amerikassa muutoinkin - on erilaista kuin Suomessa. Suomessa älyttömän paljon ajanut mieheni ja hänen täällä jo pidemmän aikaa asuneet suomalaiset työkaverinsa ovat todenneet näin. Eroja on kuitenkin vaikea selittää sanoin. Meno on täällä jotenkin vain paljon löysempää ja enemmän toiset huomioivaa.

Itse olen kotikaupungissani Turussa lähinnä vain istunut kyydissä enkä itse ajanut, mutta jotenkin sellainen kuva on tullut, että liikenteessä mennään "minäminäminä ensin" -asenteella. Jalankulkijoille ei anneta tilaa niin kuin laki vaatisi, ja jos joku yrittää ohittaa, yleensä muut suurin piirtein lisäävät vauhtia estääkseen ohituksen. Näin kärjistäen tietenkin. :D Täällä esimerkiksi kaistan vaihtaminen on helppoa, koska tilaa annetaan lähes HETI, kun vilkku laitetaan päälle. Näin edelleen kärjistäen. Täällä ei kyllä vilkkua aina edes käytetä, elleivät kaistat ole aivan tukossa. Ihmiset tuntuvat vain suikkelehtivan sieltä, missä tilaa on. Ja kovalla vauhdilla.

Freeway.

Risteysalueet ovat täällä erilaisia kuin Suomessa. Liikennevalot ovat jossain keskellä risteystä tai sitten vasta risteyksen toisella puolella. Toki Suomessakin on jossain näin, mutta itse olin ainakin hämmentynyt täällä alussa (toki varmasti siksi, etten ole ajanut Suomessakaan). Kerran en pimeällä edes tajunnut, että risteys tulikin jo, kun valot olivat kaukana melkein toisella puolella risteystä. Ei mikään parhain hetkeni. Onneksi ehdin kuitenkin pysähtyä ajoissa, koska vauhtini oli hidas, eikä liikennettäkään onneksi ollut paljon.

Täällä katuvalaistus on muuten heikkoa, minkä takia risteyksiäkin oli alussa vaikea hahmottaa pimeällä. Valot ovat kummallisen keltaisia, eikä niitä aina edes ole. Tiessä on kuitenkin yleensä kaistamerkinnät heijastimilla.

Mihin kaupunkiin haluaisit ajaa?

Täällä on paljon kaistoja, joista on pakko kääntyä. Tämä nyt ei tietenkään poikkea Suomesta, paitsi ehkä siten, että välillä siitä ihan tavallisesta suoraan menevästä kaistasta tuleekin kääntymiskaista kesken kaiken. Tällaiselle ajamista opettelevalle nämä yllättäen ilmaantuvat kääntymiskaistat ovatkin pieni painajainen. Ei ole kiva tajuta keskellä pahinta ruuhkaa, että olet kaistalla, josta on pakko kääntyä, vaikka tarkoitus olisi mennä suoraan. Inhoan nopeita kaistanvaihtoja, vaikka täällä annetaankin helposti tilaa.

Minun painajaiseni. :D

Kaistat, joilta on pakko kääntyä, merkitään erilaisella tavalla katuun kuin muut kaistat. Olenkin jo onneksi oppinut huomaamaan hyvissä ajoin nämä merkinnät, joten ehdin ajoissa vaihtaa toiselle kaistalle.

Kääntymiskaistojen yllättävien ilmestymisien lisäksi minua (ja myös miestä) hämmentävät välillä motareiden sisäänkäynnit. Ne kun tuntuvat välillä tulevan ihan puskista ja näyttävät menevänkin suoraan pöpelikköön. Navigaattorikaan ei aina auta, kun sisäänkäynti vain tulee niin yhtäkkisesti. Alussa muutamankin kerran miehen kanssa vain ajoimme ohi, koska emme tajunneet ajoissa opasteista huolimatta, mutta nykyään onneksi olemme jo oppineet tunnistamaan sisäänkäynnit.

Lisää niitä rakastamiani motariluuppeja.

Liikennesäännöt ovat täällä totta kai hiukan erilaisia kuin Suomessa. Täällä ei ole tasa-arvoisia risteyksiä eli sellaista oikealta tulevaa väistetään -systeemiä. Jos risteyksessä ei ole valoja, siinä on aina stop-merkit joko molemmilla teillä tai ainakin toisessa risteävässä tiessä. Ensimmäisenä paikalle tullut lähtee ensimmäisenä, toisena paikalle tullut toisena ja niin päin pois. Mielestäni vaikeasti hahmotettava systeemi aina välillä.

Stop-merkeistä kalifornialaiset muuten tykkäävät. Niitä on joka puolella. Käytännössä kaikki eivät aina stoppaa kunnolla, koska niitä merkkejä on tosiaan niin paljon. Olenkin lukenut ns. California rolling stop -tavasta, mikä tarkoittaa sitä, että auto hiljentää vauhtia ja rullailee hitaakseen stop-merkin ohi. Tämä on kuitenkin vastoin liikennesääntöjä ja siitä saa sakon, jos jää kiinni.

Toinen iso eroavaisuus Suomen sääntöihin on se, että punaisen valon ollessa päällä saa silti mennä, jos on kääntymässä oikealle, ellei risteyksessä ole erillistä kieltoa tähän. Ennen menoa on tietenkin väistämisvelvollinen kaikkiin muihin nähden.

Ei saa kääntyä päin punaista oikealle, jos lapsia on läsnä. 

Sitä, että punaisella saa kääntyä oikealle, oli alussa vaikea muistaa. Itse olen tönöttänyt parikin kertaa valoissa ennen kuin tajusin, että saan mennä (kukaan ei ollut takana muistuttamassa, että nyt ollaan Kaliforniassa). Kuulin, että kohta on vaikea muistaa, että mitään muuta tapaa onkaan, ja sitten sitä seuraavaksi ajellaan Suomessa punaisia päin... Todella kätevää tämän punaista päin kääntymisen salliminen kyllä on. Liikenne kulkee jouhevasti.

Jalankulkija on täällä ilmeisesti kuningas, sillä jalankulkijaa on väistettävä aina, jos hän vain näyttääkin siltä, että haluaa suojatielle. Tosin niitä kulkijoita ei paljon ole. :D Parkkipaikoilla autot väistävät mielestäni älyttömän hyvin kävelijöitä ja antavat tilaa.

Nopeusrajoitus täällä motarilla on yleensä 65 mph eli noin 100 km/h. Käytännössä porukka ajaa usein hyvinkin paljon kovempaa, jos tilaa on. Itse olen muutamankin kerran vedellyt hieman ylinopeutta ja silti suurin osa on mennyt ohitseni. Se hyvä puoli isoissa motareissa on, että voi rauhassa ajaa hiljempaa kuin muut, koska muilla on tilaa mennä ohi kummalta puolelta tahansa. Tosin miehen täällä kaksi vuotta asunut suomalainen työkaveri totesi kerran, että nopeusrajoitus on se, että kuljet muun liikenteen mukana. En tiedä, mitä poliisi sanoisi tähän ylinopeustilanteessa.

Motareilla nopeuksia valvotaan ilmoitusten mukaan sekä tutkilla että lentokoneiden kanssa. Kerran ehkä jopa näin sellaisen lentokoneen pörräämässä. Välillä myös poliiseja ja highway patroleja näkyy.

Pieni freeway erittäin rauhallisella hetkellä.

Ajovauhti motareilla vaihtelee nollasta tuohon 65 mph:een ja yli. Kun on ruuhkaa, vauhti voi olla älyttömän hidas. Siis oikeasti hidas mateluvauhti! Motareilla tulee usein vauhtiin muutoksia myös kesken kaiken: ensin ajellaan tyytyväisenä ylinopeutta, mutta kun edessä onkin ruuhkaa, vauhti pitää pysäyttää hetkessä täysin.

Turvavälejä nämä eivät harrasta ollenkaan (varmasti ruuhkat ovat syynä siihen). Ihmettelenkin, miten täällä ei useammin ole kunnon ketjukolareita motarilla, kun noita äkkipysähdyksiä tulee kovista vauhdeista.

Täällä Kaliforniassa on paljon carpool-kaistoja. Carpool-kaistalla saa ajaa silloin, kun autossa on enemmän kuin yksi ihminen kyydissä. Myös bussit saavat ajaa tällä kaistalla. Carpoolit ovat käytössä arkisin ruuhka-aikana eli yleensä noin 7-9 a.m ja 3-7 p.m. Fakta on, että suurin osa täällä olevista autoista kantaa vain yhtä ihmistä. Nämä autoallaskaistat ovatkin ruuhka-aikana aikamoinen pelastus, vaikka kuten olen aiemmin maininnut, eivät nekään aina vedä kunnolla.

Tämä carpool on käytössä vain aamuisin.

Carpool-kaista nostaa mieleeni aina kysymyksen siitä, saako carpoolia käyttää, jos autossa istuu vain raskaana oleva nainen? :D Koska jotkut amerikkalaisethan suhtautuvat hyvin kielteisesti aborttiin, ja joissain osavaltioissa abortti on lailla kielletty, koska sikiöhän on siitä pienestä solukasasta alkaen ihminen. Mielestäni ihmiset eivät voi valita, että jossain kohtaa sikiö on ihminen, mutta sitten välillä taas ei olisikaan... Näin ollen raskaana olevan pitäisi mielestäni saada käyttää carpoolia. Kaliforniassa tosin abortti on laillinen, enkä tiedä, miten muissa osavaltioissa on carpooleja. Mietin kuitenkin näitä olennaisia kysymyksiä. :DD

En ole vielä opiskellut Kalifornian liikennesääntöjä edellä mainittuja seikkoja enempää, eikä ole miehenikään. Maalaisjärjellä on pärjännyt hyvin. Ilmeisesti jos ei ole Kaliforniassa vakituinen asukas, osavaltion omaa ajokorttia ei ole pakko ajaa. Toisaalta hankimme Suomessa kansainvälisen ajokortin, ja Autoliitosta sanottiin, että ko. kortilla saisi ajaa vuoden ajan. Tämä kv-kortti ei ole kyllä kiinnostanut ketään täällä.

Joka tapauksessa suunnitelmana on hankkia ajokortti täällä. Itse toki olen vähän sitä mieltä, että haluaisin vältellä tätä mahdollisimman pitkään, koska ajokorttia varten täytyy suorittaa sekä teoria- että ajokoe. Toisaalta kuitenkin auton vakuutusmaksut ovat huomattavasti halvempia, jos on Kalifornian ajokortti, koska ilmeisesti vasta tämän kortin saatuaan osaa ajaa...

Ilman autoa et ole mitään?

Jos olet joskus kuullut, ettei Amerikassa ole toimivaa julkista liikennettä, olet kuullut pienoisen valheen. Joitakin (harvoja?) amerikkalaisia kaupunkeja on siunattu hyvällä julkisella liikenteellä. New Yorkissa ei varmaan hullukaan yrittäisi ajaa omalla autolla. San Franciscossa on kohtalaisen kattava bussiverkosto, eikä siellä ainakaan turistina tarvitse autoa, toisin kuin esimerkiksi Los Angelesissa.

San Josessa on julkista liikennettä: täällä kulkevat bussit ja trolley/light rail (vähän kuin ratikka), ja San Franciscoon menee jonkinlaisia (pika)junia. Välimatkat ovat kuitenkin pitkiä, joten julkisella matka voi kestää todella kauan. Lähin pysäkkikään ei välttämättä ole ihan kävelymatkan päässä. Lisäksi julkinen liikenne ei kulje koko päivää. Meidän kotitalomme läheltä menee kuulemma busseja aamulla ja iltapäivällä muutaman kerran, jos tuttuani on uskominen.

Moottoritie eli freeway.

Itse omistan ajokortin, jonka ajoin Suomessa heti 18 vuotta täytettyäni. Tuolloin minulla ei ollut mahdollisuutta ajaa autoa säännöllisesti, joten en koskaan oppinut varmaksi autoilijaksi. Ajoin ensimmäisen vuoden aikana hiukan epäsäännöllisesti ja vain lyhyitä matkoja. 19-vuotiaana muutin mieheni kanssa yhteen, ja siitä lähtien hän oli aina se, joka ajoi. Asuimme Suomessa yhdessä reilun 8 vuoden ajan ennen tänne muuttoa ja sinä aikana ajoin autoa muutaman kerran. Tiedostin aina, miten typerää on se, että lähes heitin hukkaan ajokorttini, koska en hyödyntänyt ajotaitoani enkä opetellut ajamista kunnolla.

Täällä sitä nyt sitten ollaan. Ajaminen oli pakko opetella aloittaa jälleen. Kun ensimmäisenä päivänä täällä totesin miehen työkaverille ja tämän vaimolle, etten minä mitään autoa aja, he katsoivat minua lähes kauhistuneena ja ilmoittivat, ettei täällä pärjää ilman. Ja sanoisin, että tämä on aivan totta: ilman autoa olet aika pulassa. Tosin venezuelalainen tuttavani kulkee kyllä julkisilla ja tuntuu selviytyvän hyvin. Tai no, hyvin ja hyvin... Hän varaa nimittäin lyhyihinkin matkoihin yleensä 2-3 tuntia aikaa. Google mapsia tutkailemalla olen todennut, että matkustaminen julkisilla vie naurettavan paljon aikaa verrattuna autoiluun. Esimerkiksi kielikurssin koululle automatka kestää keskellä päivää ruuhka-ajan ulkopuolella noin 15 minuuttia; matka on noin 13 kilometriä. Tuttavani on kulkenut matkaa busseilla, mihin menee aikaa noin 2 tuntia. Itse en ole julkisia käyttänyt, joten oikeista kokemuksista en osaa kertoa.

Kun ensimmäisen kerran täällä uskaltauduin rattiin, lähdin heti 8-kaistaiselle (= 4 kaistaa/suunta) moottoritielle. Koska omat lähtökohtani ajamiseen olivat äärimmäisen heikot, päätin, etten voi alkaa pelätä ajamista enää yhtään enempää. Miehen työkaverin vaimo kertoi vältelleensä alussa pitkänkin aikaa isoja moottoriteitä, ja hän oli sentään ajanut Suomessa säännöllisesti. Jos itse olisin alkanut vältellä jotain autoiluun liittyvää, välttelisin sitä varmaan vielä vuodenkin kuluttua. En ole kyllä ikinä pelännyt niin paljon kuin pelkäsin täällä moottoritiellä 8 vuoden ajotauon jälkeen, mutta siitä se sitten lähti. Tilannetta onneksi auttaa huomattavasti se, että automme on automaattivaihteinen.

Hiljaista päiväliikennettä motarilla.

Amerikassa kaikki on suurta, myös kadut. Suomen tavallinen 4-kaistainen moottoritie (2 kaistaa molempiin suuntiin) on täällä aikamoinen kinttupolku. "Tavallisessa kadussakin" on täällä yleensä 2 kaistaa molempiin suuntiin ja isoissa kaduissa enemmänkin. Moottoriteillä eli freewayilla on yleensä 4-5 kaistaa yhteen suuntaan. Yhdessä taitaa olla vain 3 per suunta. Tosin kaistojen määrä vaihtelee saman motarin varrella kohdasta riippuen. San Franciscoa lähestyttäessä kaistoja on joissakin kohdissa 6 per suunta, mutta yleensä kuudes kaista on poistumiskaista. Olen iloinen, että täällä tuo 8-10 kaistaa yhteensä on aikalailla isointa. Los Angelesissa on paljon 12-kaistaisia hirvityksiä, enkä haluaisi eksyä sellaisiin joka päivä.

Tämä luokitellaan varmasti pieneksi kaduksi.

Tämä on kyllä moottoriteiden luvattu maa. Motareita on joka puolella ja jokaiseen suuntaan. Tai siltä ainakin tuntuu, vaikka karttaa katsomalla tajuaa, ettei niitä edes ole montaa. Motarit ovat täällä kuitenkin aika pääasiallisia reittejä kulkea paikasta toiseen, myös kohtalaisen lyhyitä matkoja, joten siksi ehkä tuntuu, että niitä on kaikkialla. Olenkin keksinyt termin motariluuppi: Mennään motarilta exitiin ja sieltä kiepautuksen kautta uudelle motarille. Tai poistutaan motarilta exitistä, mutta jollei heti uudelle tielle tullessa vaihdeta kaistaa, sama kaista johdattaa takaisin samalle motarille, mutta toiseen suuntaan.

Motariluuppeja.

Motarit jännittävät minua edelleen, enkä toki olekaan niissä vielä paljoa pöristellyt. Olen ajanut nyt melkein päivittäin yhtä viikkoa lukuunottamatta, paitsi en aina viikonloppuisin (mieskin kuulemma haluaa ajaa välillä, haha). Ajamisesta on tullut osa tavallista arkipäivää, mutta edelleen stressaan uusia reittejä, ruuhka-aikaa ja pysäköintiä.

Eipä täältä oikein mihinkään pääsisikään ilman autoa (ellei lasketa niitä julkisia). Anoppini halusi mennä jonnekin, minne pääsee kävellen. Talostamme noin 300 metrin päässä on pieni liikekeskittymä, jossa on mm. Subway ja Starbucks, joten menimme sitten sinne. Muutoin täällä ei pahemmin kävellä, ellei tarkoitus ole urheilla. Lähikauppaamme on matkaa noin 3 km eli edestakainen matka on 6 km. Tuon nyt kai kävelisi, mutten ole ihan varma, meneekö koko matkaa jalkakäytävää. Enkä kyllä koskaan ole nähnyt, että kukaan siellä kävelisi. Talomme ulkopuoliselle kuntosalille, jossa käyn, on matkaa reilu 4 km/suunta. Jalkakäytäviä menee, jos vähän vaihtelee tien puolta aina välillä. Ajan salille kuitenkin autolla.

Tie lähikauppaamme, tosin väärästä suunnasta. Antaa kuitenkin viitteitä siitä, millaista maasto on. Kävelisitkö tässä vieressä?

Pyöräteitä täällä on, ja pyöräilijöitä näkee aina silloin tällöin. Ovat tainneet olla kaikki miehiä ja aika sporttipyöräilijöiden näköisiä.

Meidän kahden aikuisen taloudessa on tällä hetkellä yksi auto. Toistaiseksi olemme juuri ja juuri pärjänneet, koska miehen työpaikka on lähellä. Matka töihin on autolla noin 3 km ja kävellen vähän vähemmän, koska voi käyttää eri tietä. Jos vien miehen töihin, matka kestää töihin ja takaisin kotiin yhteensä reilut 10 minuuttia, myös ruuhka-aikana. Mies kulkee töihin yleensä naapurissa asuvan kollegan kyydillä tai kävellen; tarvittaessa myös minä vien. Ongelmia syntyy tulevaisuudessa, jos molemmat miehen kanssa haluamme mennä jonnekin eri aikaan...

Ennen kuin kukaan kysyy, miten näillä ihmisillä on varaa autoilla aina ja kaikkialle, niin tiedoksi, että bensa on täällä halvempaa kuin Suomessa. Yksi gallona bensaa maksaa halvimmillaan (mitä minä olen nähnyt) $3.99. Gallona on noin 3,78 litraa, ja $3.99 on noin 2,90 euroa. Eli karkeasti hinta on 0,77 euroa/litra.

Ajokulttuuri on täällä erilainen kuin Suomessa, mutta jatkan aiheesta seuraavassa postauksessa.

ps. Triviana kerrottakoon, että lähikauppamme ja miehen työpaikka sijaitsevat itse asiassa eri kaupungeissa: kauppa Santa Clarassa ja työpaikka Milpitaksessa. Asumme siis aivan San Josen rajalla.

Alum Rock Park

Olen huono kirjoittamaan asioista silloin, kun ne ovat juuri tapahtuneet, koska postausjuttuja on niin paljon mielessä. Nyt ajattelin kuitenkin kertoa ihan siitä, mitä tänään tein. Kävin mieheni kanssa haikkaamassa (anteeksi finglish, mutta kun vaeltaminen ei nyt ihan ole oikea sana, ja kävelykin on vähän liian laimea ilmaus :D). Menimme Alum Rock Parkiin, joka on yksi Kalifornian vanhimmista kunnallisista puistoista. Puisto sijaitsee San Josessa Diablo Range -vuoriston kupeessa.

Sisäänkäynnin kyltti.

Puistossa on mahdollista kävellä sekä pyöräillä ja ratsastaa tietyillä alueilla. Alueella on myös paljon piknikpaikkoja. Puiston sisään pääsee ajamaan autolla pääsisäänkäynnistä, mutta me navigoimme vahingossa sivusisäänkäynnille, joten auto piti pysäköiden kadun varteen ja kävellä sieltä. Saatiinpa ilmainen pysäköinti.

Puisto on auki ti-su. Puiston kiinniolo maanantaisin johtuu ilmeisesti siitä, että San Josen kaupunki haluaa säästää.

Puistossa on kuulemma paljon elukoita, mm. mountain lioneja (puumia?) ja bobcatteja (ilveksiä?) sekä jotain kauriita/peuroja/vastaavia. Me näimme yhden viimeksi mainitun nopeasti vilaukselta sekä sisiliskoja, mutta muita onneksi emme. Etenkin puumista on paljon varoituksia puistossa.

Ohjeistus puuman tapaamista varten.

Jos puuma hyökkää, sitä vastaan kannattaa tapella. Ilmeisesti puuma voi siis antaa periksi. Ihan vain tiedoksi. Kyltin mukaan viimeisin havainto puumasta tässä puistossa on ollut joulukuussa 2013.

Eläimien hyökkäyksien lisäksi puistossa piti varoa myrkillisiä kasveja. Myös punkeista löytyi varoitus.

Myrkyllisiä lehtiä.

Puistosta löytyi kiinnostavaa kasvillisuutta. Mm. iso käpy.

Siinä olisi käpylehmällä kokoa.

En tiedä, mitä puita nämä olivat, mutta kauniin keltaisia.

Puun valkoinen runko kiinnitti huomion. En tiedä näidenkään nimeä.

Puistossa on valmiina tehdyt ulkoilureitit, eikä reittien ulkopuolelle saa lähteä hortoilemaan. Reittejä on noin 21 kilometrin edestä. En tiedä, miten pitkä meidän valitsema reitti oli, mutta aikaa meillä meni siihen noin 2 tuntia. Reitti nousi ylös vuorelle aikamoisia pusikkopolkuja pitkin. Kipuamista riitti. Lämpöä oli todennäköisesti jotain 20-24 astetta ja välillä tuli kauhean kuuma, kun aurinko pääsi paistamaan suoraan. Onneksi myös tuuli välillä.

Reitille oli yhdessä kohtaa kaatunut puu. Mies kiersi, minä menin välistä.

Näkymät ylhäällä olivat kyllä kivat.

Korkealla oltiin.

Reitti kulki jonkin aikaa ylhäällä ja sitten lähti laskemaan takaisin alas. Reitti oli aika siksakkinen jyrkkyyden vuoksi.

Laskeutuminen ei ollut yhtä hauskaa kuin kipuaminen ylös.

Alhaalla olevassa kyltissä kerrottiin, miten kasvillisuus on erilaista alhaalla verrattuna vuoren rinteessä ja ylhäällä olevaan kasvillisuuteen. Biologia ei ole koskaan kiinnostanut minua kovinkaan paljon, joten mitään huimia eroja en itse huomannut. Sen kuitenkin huomasin, että ylhäällä oli huomattavasti kuivempaa kuin alhaalla, jossa olikin kyltin mukaan kosteampaa. Ylipäänsä kasvillisuudesta täällä voi sanoa sen, että kuivan näköistä on.

Tämän nähtyäni päässä alkoi soida Antti Tuiskun Juuret. :D

Alum Rock Parkista löytyy kaikenlaista muutakin katseltavaa kuin kuivaa luontoa, mm. mineraalilähteitä ja vanhoja siltoja. Lähteiden luona haisi aika kamalalta. Haju toi mieleen lähinnä vanhan tukkeutuneen vessan.

Mineraalilähteitä.

Vanhojen siltojen näkymät muistuttivat minua välillä ihan jostain Lord of the Rings -leffasta.

Osan puiston piknikalueista saa varata omaan käyttöön. Näin lauantaina väkeä ruokailualueilla oli liikkeellä paljon, mutta itse ulkoilureiteillä ei niinkään. Bongasin mm. Sebastianin synttärijuhlat.

Äärimmäisen hämmentynyt olin siinä kohtaa, kun katuun oli kirjoitettu ohje, mistä päin USA löytyy. Itse olin jotenkin siinä käsityksessä, että olen USA:ssa. :D

Amerikkalaisille roskien vieminen oikeaan paikkaan tuntuu välillä olevan ylivoimaista. Roskiksiin oli laitettu huomiota herättävät kuvat.

Kahden tunnin kävelyn jälkeen olo oli kyllä väsynyt. Vaikka reitti ei kilometreissä ole varmaankaan mikään kovin pitkä (alle 10km), se on kuitenkin rankka, koska se nousee reilusti ja sitten jälleen laskee takaisin. Itse en ole koskaan ollut mikään kova ulkoilija, mutta ehkä täällä Kaliforniassa tekee mieli ulkoilla, kun maastot ovat hienot. Näitä puistoja ja niissä olevia haikkausreittejä täällä kyllä ilmeisesti riittää.

Kasvillisuutta puiston ulkopuolella kadulla.

Alum Rock Parkin ympäristö sillä puolella, missä niitä vuoria ei ole, on asuinaluetta. Alueella oli ihan kivoja taloja. En valitettavasti ottanut kuvaa yhdestäkään talosta, koska kuvaaminen tuntuisi hiukan tungettelevalta. Monet talot olivat porttien takana, ja yhdestä portista sentään nappasin nopeasti kuvan.

Näin myös tämän loistavan ilmoituskyltin talossa olevasta koirasta ja oli pakko ottaa kuva tästäkin pikaisesti.

Meidän Turussa asuva mäyräkoira ehkä ansaitsisi tällaisen. :D