Elämä tarvitsee kuorrutusta (vapaa suomennos)

Meneepäs tämä nyt vähän herkkuhehkutukseksi tämä minun bloggailu... Tapasin tänään muutamia suomalaisnaisia kahvilla. Kahvit sovittiin Facebook-ryhmän kautta. (En ole muuten aikaisemmin kertaakaan käynyt missään ko. ryhmän kahvihetkillä, vaikka olenkin saanut kavereita ryhmän kautta.) Joku mainitsi Cinnabon-kiskan cinnamon rollsit. Tajusin, etten ole tätä(kään) kunnon jenkkiherkkua vielä maistanut, vaikka täällä on vuosi jo ihmetelty ja vaikka noita herkkuja näkyy monessa paikassa. Pitihän puute sitten korjata samantien! Minulla oli muutoinkin asiaa kiskan läheisyyteen, joten samalla matkalla...

Life needs frosting, indeed. Meille olisi miehen kanssa riittänyt ehkä yksi yhteinen, mutta olen ainoa lapsi, joten en osaa jakaa mitään...

Cinnamon roll on vähän kuin korvapuusti. Jos vertailukohtaa haluaa hakea. Kaneli on ehkä ainoa yhteinen tekijä näissä kahdessa vaalean pullataikinan lisäksi. Siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Cinnamon rollsissa on kerrosten sisällä kanelin lisäksi jotain siirappimaista mömmöä ja usein myös sokerikuorrute päällä, rutkasti enemmän sokeria ja makeutta sekä törkeästi enemmän kaloreita. Rollsit tulivat mukaan lämpiminä, ja lämpiminä ne useinmiten syödäänkin. Pahvipaketissa oli mikrotusohje, jota noudattamalla pullasta sai ihanan lämpimän myös parin tunnin päästä kotona.

Herkulla oli kokoa, vaikkei kokoa tästä kuvasta nyt hahmotakaan (tuo on kyllä muuten ihan sellainen pieni lautanen, ei iso). Ja hetken tuon syömisessä kestikin, mutta kyllä se lopulta katosi kokonaan.

Maku oli totta kai aivan mahtava. Ihanan kanelinen sekä totta kai myös sokerinen niin kuin herkut täällä Amerikassa usein ovat. Mutta on kyllä tuhtia tavaraa. Pulla oli myös niin tahmainen (ja iso!), että sen syömiseen tarvitsi haarukan ja veitsen. Amerikkalainen katsoisi varmasti kummissaan, koska käsillähän noita kuuluu syödä, mutta jokainen tavallaan hei.

Ja kalorimäärä on... noin 900 per pulla. Sokerimääräkin riittäisi usean vuorokauden tarpeisiin. Huomenna on vissiin syytä urheilla ja kovaa.


Ps. Cinnamon rollsit ovat muuten suosittuja aamupalaruokia......

Viikonlopputouhuja

Tähän viikonloppuun on mahtunut harvinaisen paljon kulkemista. Ja ruokaa. Ja lämpöä. Eilen lauantaina täällä oli ennätyslämmin maaliskuinen ilma: yli 30 astetta lämmintä. Hullua. Ei kesälläkään ole tuollaista tukalaa kuumuutta.

Kuuma päivä on hyvä aika mennä ostarille. Täällä kun hienoja ja lämpimiä aurinkoisia päiviä riittää, niitä ei todellakaan tarvitse viettää ulkona. Ja oikeasti tuo kuumuus oli jo liian tukalaa. Minun piti käydä palauttamassa kauppaan toiset niistä urheiluhousuista, jotka ostin, koska olin vahingossa ostanut sellaiset stay warm -mallit stay coolien sijasta (en kyllä tiedä, onko noilla oikeasti mitään eroa). Myyjäkin muuten totesi minulle, että hyvä päivä tulla shoppailemaan, kun ulkona on niin kuuma. Eli mitä hienompi ja lämpimämpi ilma, sitä todennäköisemmin porukka täällä pakenee sisätiloihin.

Ostarille meneminen viikonloppuisin on ihmisryysiksen takia kamalaa, oli kuuma ilma tai ei. Jo parissa kaupassa käyminen tuntui sen verran kuluttavalta, että minä ja mies molemmat olimme miettineet hiljaa mielessämme samaa suunnitelmaa: ostarilta voisi suunnistaa syömään sushia. Ehdotimme tätä ideaa toisillemme lähes samaan aikaan - mies ehti avata suunsa sekuntia ennen minua.

Pieni strip mall, jossa sushirafla sijaitsee. Tämän näköisiä paikkoja täällä riittää. 

Me käymme laiskoina aina samassa sushiravintolassa, vaikka valikoimaa täällä riittäisi. Paikka aukeaa lounasajan jälkeen viideltä, ja jos ei ole heti tunkemassa sisään, nopeasti kehittyy joku puolen tunnin jono. Me olimme oven takana jo varttia ennen kuin paikka edes aukesi. Hyvä taktiikka, mitä nyt ei ollut varjoista paikkaa odottaa.

En ole mikään sushiasiantuntija, mutta nämä ovat mielestämme todella hyviä ja laadukkaan oloisia. 

Sushi täytti mahat täyteen, mutta vain parin tunnin päästä roudasimme ruhomme naapuriin kavereiden luokse, koska he olivat päättäneet grillata. Minulla oli ollut muita suunnitelmia illalle, mutta grilliruoka priorisoituu nopeasti muiden juttujen yli. Illallista varten kaivoin jääkaappimme perältä pari siideriä, jotka on ostettu tasan vuosi sitten, kun muutimme tänne. Ai miten niin en enää nykyään pahemmin juo alkoholia...?

Siideriä ei tästä maasta paljon löydy, mutta tämä omenasiideri on ihan ok. En tykkää makeasta siideristä, mutta paremman puutteessa näitäkin juo. Ainakin kerran vuodessa näköjään. Nytkin join vain yhden, toinen meni kaverille. 

Mies oli sitä mieltä, etteivät nuo voi olla enää hyviä, mutta kyllä ne oli. En huomannut maussa mitään eroa. Parasta ennen -päiväystä ei pulloista löytynyt, koska merkintä on varmaan ollut 6-packin pahvilaatikossa.

Ruokakaupassa oli tyrkyllä orgaanista vodkaa. Hyvä, että luomuhiihtäjille on luomuviinien ja muiden lisäksi omat vodkat. 

Ruokakaupasta tuli bongattua lauantaina kaikkea jännittävää. Pääsiäinen lähestyy ja kindereistä saa taas vain haaveilla, mutta kaupasta löytyi kyllä hyllykaupalla muunlaisia pääsiäiskarkkeja. Kuten tällaisia kylpyammeankan näköisiä höttöherkkuja:

Kaikissa mahdollisissa teennäisissä väreissä tietenkin. Kuvan Twixit eivät liity tapaukseen. 

Melkein teki jopa mieli ostaa noita, koska ulkonäkö on niin hauska ja maku kyllä kiinnostaisi. Jäivät kuitenkin kauppaan, koska ostimme maitosuklaalla päällystettyjä pääsiäismunateemaisia vaahtokarkkeja. Täällä tykätään kauheasti tummasta suklaasta, ja suurin osa herkuista on aina sillä päällystettyjä. Kun kerrankin löytyi maitosuklaalla päällystettyjä juttuja, oli pakko heti maistaa. Kassa hehkutti, miten älyttömän maukkaita kyseiset karkit ovat, mutta meidän mielestämme eivät kyllä olleet erityisen hyviä. En tiedä, mitä sisällys on, mutta ei ainakaan vaahtokarkkia. Jotain liian pehmeää ja kitalakeen tarttuvaisen tahmeaa höttöä siellä oli. En uskonut, että voi olla olemassa ei-kovin-hyviä-karkkeja ennen kuin muutin Kaliforniaan.

Pääsiäisvaahtokarkit alhaalla, Twinkiesit ylhäällä.

Ostimme myös Twinkiesejä. Ainesosaluettelo on mailien pituinen ja ulkonäkö esanssinen ja keinotekoinen, mutta nuo ovat kyllä ihan hyviä. Ja joo, minun yritykseni olla syömättä karkkeja ja herkkuja on tosiaan tässä vähän rakoillut...

Täällä on aina välillä ruokakaupoissa alkoholimaistiaisia. Me valitettavasti missasimme nyt nämä.

Tänään sunnuntaina lähdimme verestämään muuttokaaosmuistoja Ikeaan. Muistan viime keväästä erityisen hyvin ikeafiilikset: Iltaisin piti aina mennä Ikeaan ja yleensä oli väsy ja usein myös nälkäkin, eikä olisi huvittanut miettiä huonekaluja, mutta kun kotona ei ollut mitään, niin pakko oli ostaa kaikki mahdollisimman nopeasti. Ikea oli liian suuri, siellä piti kävellä liian paljon, enkä osannut päättää, mitä haluaisin ostaa, ja väsy ja nälkä saivat kaiken tuntumaan ylitsepääsemättömän vastenmieliseltä ja olisi tehnyt melkein mieli itkeä. Voi niitä aikoja.

Näkymiä Ikean kattoparkkipaikalta. 

Minä halusin, että me hankimme vihdoin ja viimein kokovartalopeilin. Sellaista kun ei meillä ole ollut, vaikka usein olisin sellaista kaipaillut. Piti hankkia myös muutamia uusia lautasia, kun vanhoja on hajoillut. Lautaset ja peili olivat ne asiat, joiden takia Ikeaan lähdimme. Olen kuitenkin pitkään halunnut lasivitriinin, johon voisin laittaa kenkiäni (kyllä, luitte oikein; meillä ei ole edes kirjahyllyä, mutta minä haluan vitriinin kengille). Etsin sellaista viime syksynä, mutta en silloin löytänyt. Nyt Ikeassa silmiini osui sellainen vitriini, joka ajaisi tarkoituksen hyvin, ja kun hintakin oli vain noin $70, niin kotiinhan se sitten lähti. En kyllä tiedä, mihin se sopii tässä asunnossa, mutta se on ihan irrelevantti kysymys.

Tällä kertaa Ikea-kamaa ei tarvinnut lastata 2-oviseen pieneen avoautoon avaamalla kattoa lastauksen ajaksi. Hoksasimme, että laatikot menevät juuri ja juuri takaluukun suksiluukusta. 

Vaikka aina Ikeassa ollessani mieleeni tulevat muistoina ne vuoden takaiset tuntemukset, tämän kertainen reissu meni aika kivuttomasti huolimatta siitä, että puolet Piilaakson maahanmuuttajista tuntui taas olevan viettämässä viikonloppua Ikeassa. Sen verran suuri koettelemus ikeointi kuitenkin oli, että siitä sai vähintään pienen tekosyyn sille, että saatoimme taas mennä ravintolaan syömään. Tämä oli minulle kolmas raflareissu tällä viikolla. Menimme syömään vietnamilaista.

Tofurullia.

Pääruoat.

Vietnamilainen ruoka ei ole mitään mausteista eikä tulista. Ruoka oli hyvää, mutta kyllä sitä huomaa nykyään kaipaavansa ruoalta juuri sitä tulisuutta ja mausteisuutta. Muunlainen ruoka ei oikein enää maistu miltään. Maistoin muuten tuossa kuvassakin näkyvää iced thai tea -juomaa. En tiedä, miten iced tea (jota täällä näkyy monissa paikoissa) ja ice tea poikkeavat toisistaan (toinen on kylmää teetä ja toinen jääteetä?), mutta tuo oli hyvää.

Blogi täyttää vuoden! Kokemuksia ja googletuksia.

Postauksen kuvat ovat tältä päivältä, kun tapasin kavereitani.

Huomenna, 14. maaliskuuta, tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun perustin tämän blogin. Jei! Tämä on blogini 192. postaus. Olin blogin perustamisvaiheessa aivan varma siitä, että postailtavaa riittää. Totuus on se, että kerrottavaa olisi riittänyt paljon enemmänkin kuin noiden 191 postauksen verran. Minulla on paljon ideoita, joita en näköjään koskaan saa toteutettua. Joitain postauksia olen suunnitellut viime keväästä saakka, mutta ne ovat edelleen tekemättä. Luonnos-kansiossa tietyt postausten alut ovat roikkuneet ikuisuuksia. Aina tulee uutta mieleen ja ajankohtaisempaa kerrottavaa, ja vanhat asiat unohtuvat.

Korealainen kaverini vei meidät tänään syömään korealaista ruokaa. Nämä olivat alkupaloja. Minulla ei ole taas mitään käsitystä, mitä olen syönyt, paitsi että tuo yksi oli kurpitsamömmöä ja yksi kesäkurpitsaa todella tulisessa kastikkeessa. Ja jälleen kerran nämä aasialaiset kaverini hämmästelivät sitä, miten minä eurooppalaisena pystyn syömään näitä tulisia juttuja ja vielä tykkään niistä.

Syy siihen, miksi en ole saanut postailtua kaikkea, mitä olisin halunnut, on se, että bloggailuun kuluu enemmän aikaa kuin olisin osannut kuvitella. Sellaisen, joka ei pidä blogia, on ehkä vaikea uskoa, mutta yhden kunnon postauksen tekemiseen saa helposti kulutettua kolme-neljäkin tuntia ja joskus säätämiseen jopa pidempään. Etenkin jos laittaa valokuvia. Toisaalta minä kyllä tuppaan joskus tekemään aika pitkiä postauksia, joten ehkä se vaikuttaa. Vaikka kotirouvalla onkin aikaa, ei minulla silti ole ollut halua laittaa joka päivä tunteja siihen, että kirjoitan tänne jotain. Jostain syystä en osaa kovin usein tehdä lyhyitä postauksia. Ehkä pitäisi petrata sitä puolta.

Voi hyvin mielin syödä kasan lihaa, kun korealaisten käsitys liharuoasta on aika paljon kevyempi kuin amerikkalaisten... 

Silloin, kun perustin blogini, en miettinyt hetkeäkään sitä, kirjoittaisinko omalla nimelläni ja omalla valokuvallani. Suomen työni takia suhtaudun hyvin varovaisesti siihen, miten minut voi tunnistaa netissä ja missä minun kasvojani näkyy, eikä minulla siis käynyt mielessäkään lätkäistä omaa naamaani tänne. Hätävarjelun liioittelua varmasti, koska kyllähän minut täältä tunnistaa, jos minut tietää, ja muutoinkin. Jälkikäteen olen alkanut pohtia, olisiko ei-niin-anonyymi lähestymistapa ollut parempi, mutta en ole silti tullut toisiin aatoksiin, eikä suoria naamakuviani siis varmaan jatkossakaan ole täällä luvassa, ellen tulevaisuudessa muuta mieltäni. Muutoin olen kyllä muuttanut suhtautumistani anonyymiyteen. Ennen en esimerkiksi missään nimessä olisi linkittänyt blogiani missään Facebookissa, mutta nykyään voin jakaa blogini joissakin asiaan kuuluvissa suljetuissa ryhmissä, jolloin koko nimeni ja kuvani siis tietenkin tulevat näkyviin ryhmän jäsenille, mutta ei se ole mielestäni mikään ongelma. (Teinkin tämän juuri eli nyt ainakin muutama blogiani jo seurannut tai mahdolliset uudet lukijat tietävät, mikä on nimeni ja miltä näytän - hei vaan! :) ) Ehkä aika ristiriitaista, mutta tänne blogiin en vain naamaani halua. En ole itse sitä mieltä, että hyvä blogi vaatisi bloggaajan kasvot. Tiedän kuitenkin, että monet toivovat kasvollista bloggaajaa ja ymmärrän hyvin miksi, joten ajattelin nyt kertoa tähän tämän oman anonyymiyteni taustan.

Tämän päivän ravintola sijaitsi monen muun raflan tavoin melkein keskellä ei-mitään-mielenkiintoista "amerikkalaisen pikkutien" (vain 3 kaistaa/suunta :D) varrella. 

Ravintolan vieressä sijaitsi myös ah niin amerikkalaisen näköinen motelli.

Blogin alussa en muuten ylipäänsä pitänyt valokuvia kovin tärkeinä. Halusin keskittyä enemmän informaation antamiseen. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että kyllä niitä kuvia täytyy olla elävöittämään tekstiä ja blogia. Sitä paitsi suurin osa lukijoista tietenkin toivoo valokuvia. Minun sydäntäni lähellä on kuitenkin kirjoittaminen, ei valokuvaaminen. Tästä blogista ei löydy eikä varmasti tule koskaan löytymään "kunnon kameralla" otettuja valokuvia, joita on vielä kaiken lisäksi muokattu paremmiksi. Minä nappaan kuvani nopeasti kännykällä ja se siitä. En koskaan muokkaa kuviani, paitsi koon suhteen. En edes omista kuvankäsittelyohjelmaa.Valokuvaus ei jaksa minua sen suuremmin kiinnostaa enkä valitettavasti jaksa siihen paneutua. Hyvä kamera olisi kiva, mutta eihän sellaisella mitään tee, jos sitä ei jaksa opetella käyttämään. Kyllähän kännykässä ja digipokkarissakin olisi vaikka mitä säätöä, mutta enpä ole ollut motivoitunut selvittämään niitä.

Ruokailun jälkeen menimme juomaan kylmää Santana Rowlle. Maistoin elämäni ensimmäistä kertaa taiwanilaista pearl milk tea -juomaa. Paitsi että tuossa ei ollut vain teetä, vaan teetä ja kahvia sekaisin maidon kanssa. Ja siis kylmänä. Pohjalla limaisia tapioka-palloja, joista tulee nimitys "pearl". Oli makeaa, mutta hyvää. 

Kuten monia kanssabloggaajiani, myös minua on yllättänyt se, että tätä blogia käy lukemassa muutkin kuin perheenjäseneni ja kaverini. Vaikka alun alkaen linkitin tämän Blogilistalle ja Blogloviniin, en kuitenkaan ajatellut, että lukijoita tulisi. Mutta tulihan niitä. Katselukerroista päätellen tätä blogia taitaa lukea lähinnä juuri minulle tuntemattomat ihmiset. Sitä paitsi moni kaverini on sanonut, ettei käy blogissani säännöllisesti (mitä tietenkin pidän suurena loukkauksena :D). Mutta siis vau niille kaikille tuntemattomille! Kiva, että käytte! Kiitos! Ja kiitos toki myös tutuille! :)

Santana Rowlla oli ihanan keväisiä kukkia.

Tänään oli kumma ilma, sillä päivällä oli todella pilvistä, mutta todella lämmin. 

Mistä niitä lukijoita sitten tulee? Bloggerin tilastojen mukaan suurin trafiikki tulee tietenkin Suomen Googlen kautta, sitten Blogilistan ja sitten Bloglovinin kautta. Kävijöitä on luonnollisesti eniten Suomesta ja toiseksi eniten Yhdysvalloista. Kolmannella sijalla on Iso-Britannia, ja UK:n Google tuleekin muuten liikenteen lähteenä heti tuon Bloglovinin jälkeen. Myös muista Euroopan maista on kävijöitä kohtalaisesti. Bloggerin tilastot ovat valitettavan puutteelliset, enkä muista enää, mistä kaikista maista kävijöitä on ollut, mutta sen muistan, että aina välillä olen ollut yllättynyt jostain maasta, josta käyntejä on ollut useitakin. Arabiemiirikunnista joku (tai jotkut) tuntuu käyvän säännöllisesti. Kukahan siellä blogiani lukee - joku ulkosuomalainenko? :)

Täällä pitää muistuttaa, että autoilijan on väistettävä suojatiellä kulkevia jalankulkijoita. "It's the law!"

Mielenkiintoista on tutkailla sitä, millä googletuksilla blogiini eksytään. Mutta valitettavasti Blogger ei mielestäni kerää tätä tietoa oikein. Vaikka kuinka valitsen tutkailuajankohdaksi "koko ajalta", tilastot eivät oikeasti näytä koko historiaa. Niinpä moni googletus on jo ajat sitten kadonnut listasta, enkä muista niitä enää, vaikka ne olisivatkin huvittaneet minua aikoinaan. Harmillista. Ajattelin kuitenkin nyt vähän avata tähän näitä googletuksia siltä osin kuin muistan ja siltä osin kuin tilastoja tällä hetkellä löytyy.

Santana Rowlla on kalliitta liikkeitä. Kuten Gucci. Ja sitten H&M. :D

Suurin osa kävijöistä tulee blogiini googlettamalla blogini nimeä tai nimimerkkiäni tai jotain näiden sekoitusta. Hooverin patoa on etsitty ja etsintä on tuonut ihmisiä blogiini. Sitten on googletettu erinäisiä amerikkalaisia asioita, kuten amerikkalaisia ruokakauppoja, amerikan elämää, amerikkalaista eteistä tai verhoja, amerikkalaisia asuntoja tai amerikkalaisia turisteja. Lisäksi yhdistelmät "elämää kaliforniassa/chicagossa/dallasissa" ovat tuoneet blogiini. Joulu Kaliforniassakin on kiinnostanut muutamaa, mutta minä en kyllä täällä ole joulua viettänyt, eikä siitä siis löydy tietoa tästä blogista. Halloweenin aikaan usea on kovin yrittänyt etsiä kurpitsajuhliin musiikkia, mutta pahoin pelkään, ettei blogini ole tarjonnut vastausta tähänkään ongelmaan. Myös kauhutalojen googletus on tuonut blogiini. Havaijin lomaa on myös muutamia kertoja googletettu, ja toivon, että megapitkistä ja lukuisista Havaiji-postauksistani on ollut hyötyä jollekin muullekin kuin vain minulle.

En tiedä, mikä tämä mäykkyhahmo on, mutta haluan!

Tässä muutamia sellaisia googletuksia, joiden kautta blogiini on eksytty vain pari kertaa ja jotka syystä tai toisesta ovat mielestäni mainitsemisen arvoisia:

mitä ruokaa Suomesta ei löydy?
Suomesta löytyy kaikkea, se on tämä Amerikan maa, josta ei löydy mitään. ;)

amerikan paras ruokakauppa
Mikähän se mahtaa olla? Toivon, että löytäisin itsekin tähän vastauksen, mieluiten Kalifornian näkökulmasta.

amerikkalainen deodorantti
Jenkit eivät tajua dödöistä mitään, ja minä tuon omani Suomesta.

amerikkalainen sängyssä
Hmm, kuulostaa epäilyttävältä... Toivottavasti tästä postauksesta oli edes vähän apua. :D

blogi downshiftaus ja muutto pohjois-suomeen
Tässä on ilmeisesti haettu jotain ihan muuta blogia, mutta downshiftaus on tuttua juttua tällekin kotirouvalle. Pohjois-Suomeen en kyllä koskaan ole muuttanut.

posti ei tuo mainoksia
Ei tuo muuten meillekään niin usein kuin voisi kuvitella, ellei lasketa luottokorttitarjouksia, joita tunkee ovista ja ikkunoista joka viikko molempien nimillä.

milloin tupakan poltto baarisssa kiellettiin
Kaliforniassa paaaaljon aikaisemmin kuin Suomessa.

kännykän toimivuus kaliforniassa
... on mielestäni joskus aika kehno.

auringon nousu ja lasku Kaliforniassa
En ole nähnyt, vaikka Havaijilla kyllä tuijoteltiin kaikenmaailman nousuja ja laskuja. Pitäisikö käydä katsomassa täälläkin, kuulemma ovat kyllä hienoja...

ikea kuljetusdirma (tuolla tavalla väärin kirjoitettuna)
Voi Ikea. Ihme, ettei Ikean googletus ole tuonut tänne enempää porukkaa.

Japanilaisesta ruokakaupasta löytyi tietenkin Muumi-keksejä. Japanilainen kaverini oli unohtanut, mikä on Niiskuneidin nimi ja kysyi sitä minulta. Ja minä olin silleen että "öh... Niiskuneiti?" :D Ei ole enkkumuumit hallussa ei.

Ja sitten ehdottomat lempparini:

mä vihaan tätä paikkaa
:D En tiedä, mitä paikkaa googlettaja on vihannut, mutta tuskin Kaliforniaa. Enkä minäkään Kaliforniaa vihaa, vaikka tuollainen lause kyllä löytyy blogistani.

bdsm-kokemus
Hahahaha! Googlettaja-parka on varmasti pettynyt pahasti, kun on eksynyt blogiini tuon etsinnän takia. Minä en edes koskaan käynyt siellä bdsm-painotteisessa Halloween-kauhutalossa, jonka olen maininnut sivulauseessa. Ehkä blogini saa tulevaisuudessa lisää trafiikkia tällä haulla, kun nyt mainitsen sen uudelleen. ;)

Kotini, joka toimii edelleen kotinani myös seuraavan vuoden ajan

Postauksen kuvitukseksi olen laittanut muuttoomme ja asuntoomme liittyviä valokuvia, joita en aiemmin ole täällä julkaissut.

Allekirjoitimme eilen vuokrasopimuksen jatkon nykyiseen asuntoomme. Onnistuimme saamaan vuokrankorotusta hiukan alhaisemmaksi. Korotus laski 63 dollarista 25 dollariin. Jos kuitenkin ajatellaan sitä alennushintaa, jota olemme koko tämän ensimmäisen vuoden ajan maksaneet, maksamme jatkossa kuukausittain noin 340 dollaria enemmän vuokraa. Mikäli yksi niistä asuntotarjouksista, joita silloin muutama viikko sitten saimme, olisi ollut vielä voimassa (emme tarkistaneet), olisimme voineet saada uuden asunnon tuolla yli 300 dollaria halvemmalla. Päätimme kuitenkin jäädä tähän asuntoon, koska suoraan sanottuna muuttaminen ei nyt yhtään kiinnosta ja koska tässä asunnossa on niin isoja etuja.

Pakkauskaaos Turussa maaliskuussa 2014. Oli vähän hankala valita, mitä vaatteita pakkaa mukaan. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi voinut pakata mukaan vähemmän erinäisiä kenkiä ja enemmän lämpimiä vaatteita. Tämä erehdys tuli onneksi korjattua joululomalla Suomessa, josta toimme mukanamme talvitakkimme. 

Neuvotteluprosessi - jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua - vuokranantajafirman kanssa oli mielenkiintoinen. Kävimme viime viikolla pihallamme olevassa vuokraustoimistossa, kun olimme ensin saaneet sähköpostilla tiedon siitä, etteivät vuokrat ole neuvoteltavissa. Ekan kerran, kun yritimme mennä tapaamaan leasing manageria, hän ei voinut ottaa meitä vastaan, koska hänellä oli asiakas, eikä meillä ollut varattua aikaa. Paitsi että olimme käyneet sähköpostilla keskustelua toisen toimiston työntekijän kanssa ja ilmoittaneet hänelle, että tulemme tapaamiseen. Hän ei ollut vaivautunut konsultoimaan manageria, muttei myöskään ilmoittamaan meille, onnistuisiko tapaaminen vai ei. Jouduimme siis varaamaan ajan, joka oli viime lauantaina.

Näiden kanssa me muutimme. Mitään kontteja meillä ei ollut. 

Manager oli puoli tuntia myöhässä sovitusta tapaamisajasta. Hän tuli pyytämään, että palaisimme vartin jälkeen, joten kävimme kääntymässä asunnollamme ja palasimme sitten. Jouduimme kuitenkin istuskelemaan odotustilassa toisen vartin ajan ja taisimme näyttää kohtalaisen ärsyyntyneiltä. Odottaessamme yksi vuokraustoimiston työntekijä tuli ja pyysi nähtäväksi miehen kädessä olevaa vuokrasopimuksen uusimistarjousta, jotta "näkisi hinnan". Ihan kuin hän ei tietäisi hintoja. Siinä hän sitten tutkiskeli tarjousta ja totesi, että "not bad" ja hehkutti, miten hyvää hintaa meille on tarjottu. Tässä vaiheessa suoraan sanottuna se v-alkuinen käyrä alkoi nousta aika korkealle. Ja manager vain viipyi ja viipyi.

Ostimme huonekaluja ensimmäisen täällä asutun viikon aikana, mutta Ikean käyttämän kuljetuspalvelun kanssa tapahtuneen säädön takia huonekalujen saamisessa kesti muutama päivä pidempään kuin oli tarkoitus. Minulle tuli siis tutuksi lounaan syöminen keittiön lattialla, joten pakko fiilistellä uuden tällaisen kuvan kanssa, vaikka oikeastaan samanlainen kuva on linkitetyssäkin postauksessa. 

Lopulta kuitenkin pääsimme tapaamiseen managerin kanssa. Minun valitusulosantini on parempi kuin miehelläni, joten minä hoidin puhumisen. Kävin läpi asioita, jotka meidän mielestämme ovat (mukamas) huonosti ja miksi emme haluaisi maksaa enempää. Kysyin myös selvitystä siihen, miksi hinnat vaihtelevat, kun esimerkiksi kaverimme viereisessä talossa maksavat samanlaisesta asunnosta halvempaa hintaa. Amerikkalainen asiakaspalvelija ottaa kaiken iloisesti vastaan, mutta kuin trampoliinin tapaan kritiikki kimpoaa hänestä heti pois. Managerilla oli vastaus kaikkeen ja sieltä tuli niin paljon suoranaista bullshittia, etten kestä. Suu vain kävi koko ajan, mutta mitään asiaa tai tilanteen kannalta relevanttia sieltä ei oikeastaan tullut. Ja sitten hän hoki koko ajan "I do apologise", kun valittelin erinäisistä asioista ja siitä, ettei kukaan ollut vastannut edes sähköposteihimme.

Kun Ikean kuljetus vihdoin suvaitsi saapua, asunnossamme vallitsi jonkin aikaa kaaos. Mutta hyvin me pärjäsimme, koska kuten kuvasta näkyy, meillä oli miehen kollegalta lainattu tuoli sekä (tärkeimpänä kaikesta :D) nettiboksi ja toimiva netti. 

Ikean pakkauksista saa kyllä aika ison kasan roskaa aikaiseksi. 

Vuokrankorotusasiassa manager totta kai vetosi siihen, että hinnat päätetään ylemmällä taholla ja että meidän korotus on prosentuaalisesti hyvin pieni (vain se $63). Hän ei voinut luvata mitään suuntaan tai toiseen, vaan kirjoitti vetoomuksemme omin sanoin ja lähetti sen sähköpostilla päättäjätaholle. Ehdotuksena oli, ettei vuokraa korotettaisi ollenkaan siitä oikeasta alkuperäisestä hinnasta (manager ilmoitti meille tapaamisessa, ettei ole mitenkään mahdollista, että saisimme enää pitää alennushintamme tai että saisimme alhaisemman vuokran kuin oikea hintamme on, vaikka kaverimme maksaisivatkin vähemmän, koska vuokran hinta on aina ajankohdasta riippuvainen). No, sanomattakin selvää, ettei ehdotus mennyt lävitse. Maanantaina manager ei vielä ollut saanut vastausta, mutta eilen hän ilmoitti ensin, että ehdotus oli hylätty ja sitten, että ehdottaisimme $25/kk nousua. Tuon nousun hyväksyimme sekä me että päättäjätaho. Tai siis päättäjätahosta manager koko ajan puhui. Itse henkilökohtaisesti epäilen, että tällä managerilla oli kyllä tiedossa se, kuinka paljon neuvotteluvaraa missäkin hinnassa on ja että kaikki nämä sähköpostivaihdot ylemmän tahon kanssa olivat jotain ihan turhanpäiväistä humpuukia, jonka tarkoituksena oli ehkä saada meille sellainen fiilis kuin manager henkilökohtaisesti ajaisi juuri meidän asiaamme eteenpäin tässä kasvottomassa korporaatiossa.

Lopulta alkoi muuttokaaos kirkastua! Yksi meksikolainen tuli maalaamaan meille accent wallin olohuoneeseen, kun näin malleja vuokranantajan nettisivuilla ja ihastuin niihin. Mutta mitään vauvavärejä ei meille tullut, me halusimme harmaata. Ystävien läksiäislahjaksi antama Föri-tyyny on matkassa mukana, totta kai.

Kävimme eilen siis allekirjoittamassa uuden 12 kuukauden vuokrasopimuksen. Meillä oli taas varattu aika managerin kanssa, ja juuri kun astuimme sisään käytävään, manager oli lähdössä jonnekin starbucksit kädessä. "Shows up 15 minutes late with Starbucks" vai miten se meni... :D No, hän kuitenkin tuli heti kanssamme kirjoittamaan uutta sopimusta, emme onneksi joutuneet odottamaan. Tällä kertaa sopimus oli vain 3 sivua pitkä, ei 36 sivua. Nimikirjaimet tulivat vain pariin paikkaan ja allekirjoitus yhteen. Koska jatkoimme vuokrasopimustamme, saamme "palkinnoksi" $100 lahjakortin Target-kauppaan. Aikamoinen kannustin...

Mäyräkoira-faneilla täytyy olla mäyräkoirista muistuttavia esineitä esillä, vaikka pääsääntöisesti en pidäkään koriste-esineistä, koska niihin kertyy vain pölyä. Tämä koirajuttu löytyi Crate&Barrellin outletistä ja se oli pakko saada. Pöydältä löytyy myös Muumi-lasinalusia.

Manager muuten mainitsi puheissaan sen, että joku it-firma on vuokrannut asuntoja meidän kompleksista (varmaan erinäisiä firmoja on vuokraillut asuntoja paljonkin erinäisistä komplekseista). Kertoo siitä, että valitettavan huonot taitaa olla tavallisten pulliaisten mahdollisuudet neuvotella vuokria paljon alemmaksi, kun iso firma tulee ja maksaa... Ja onhan niitä tulijoita muutoinkin.

Mutta nyt on siis kodin jatko turvattu. Olemme tosiaan sen verran kiintyneet tähän asuntoomme, ettemme halunneet muuttaa, vaikka vuositasolla muutolla olisikin jonkin verran säästänyt. Tosin eihän se muuttokaan olisi ollut ilmaista.

Suomesta matkalaukuissa tuli mukaan vaatteiden lisäksi joitain valokuvia ja koruni, joita käytin Suomessa koko ajan, mutta joita olen käyttänyt täällä tämän vuoden aikana ehkä noin 10 kertaa. Aikamoisia pölyn kerääjiä nuokin...

Kuten jo viime perjantain postauksessa mainitsin, olen mielestäni sopeutunut San Josehen ja uuteen kotiini kohtalaisen hyvin. Osaan sanoa tätä kotia kodikseni, ja koti tuntuu vahvasti omalta alueeltani. Vielä loppukesällä lomalla koti-ikävää potiessani ikävöin Turun asuntoamme, mutta nyt esimerkiksi Kanadassa ollessani ja koti-ikävää potiessani ikävöin jo tätä oikeaa Kalifornian kotiani. En myöskään ajattele enää aktiivisesti sitä, että tämä kotini on vain väliaikaiskotini tai että tämä kaupunki vain väliaikainen asuinkaupunkini. Alussa ajattelin niin, sillä muistan monesti kironneeni sitä, miten ei huvittaisi ostaa paljoa tavaroita tai hienoja ja kalliita huonekaluja, koska "pian me kuitenkin muutetaan taas pois".

Suomesta mukaan lähtivät myös jääkaappimagneettimme. Amerikkalainen jääkaapin ovi ei muuten kestä magneetteja, minkä tajusin sen jälkeen, kun olin jo lätkäissyt magneetit paikoilleen. Siinäkin muuten yksi syy siihen, miksi tästä asunnosta ei olisi kannattanut muuttaa pois. ;)

En ole tämän ensimmäisen vuoden aikana ikävöinyt Suomea enkä Turkua erityisen paljon ja jatkan mielelläni asumista täällä. Mutta toisaalta vuosi on todella lyhyt aika, eikä tietenkään sovi unohtaa sitä faktaa, että tämän hetkisen suunnitelman mukaan meidän asuminen täällä on määräaikaista, mikä totta kai vaikuttaa siihen, kuinka paljon ja miten ikävöin Suomea.

Vaikken suoranaisesti olekaan paljoa ikävöinyt, jollain tietyllä, ehkä jopa vähän oudolla tavalla saatan kuitenkin edelleen välillä ajatella Turkua ja vanhaa kotiamme. En osaa eritellä näitä ajatuksiani enkä oikein välttämättä saa niistä edes kiinni. Yksi ajatus liittyy ainakin siihen, että osa omaisuudestamme on Suomessa Paimiossa miehen vanhempien luona. Itse asiassa suurin osa tavaroistamme varmaan on siellä, joskaan ne eivät ole sellaisia tavaroita, joita tarvitsisimme. Se, että omia tavaroita on jossain muuallakin kuin omassa kodissa, totta kai vaikuttaa omiin ajatuksiin, sillä aina silloin tällöin tajuan kaipaavani jotain tavaraa. Onneksi joululomalla suurimmat kaipuut sai tyydytettyä tuomalla lisää omaisuutta tänne.

Suomesta on muistuttamassa Angry Bird miehen työhuoneen ikkunalaudalla. Paitsi että tämä ei ole Suomesta, vaan Arkansasista ostettu. Eikä se siis oikeastaan muistutua minua Suomesta lainkaan. 

Koska me muutimme vain niiden vaatteiden ja muutaman valokuvan kanssa, meidän kodissamme ei ole niitä samoja tavaroita, joita vanhassa Turun kodissamme oli. Ei samoja huonekaluja, ei kodintarvikkeita, ei astioita eikä edes omaa rakasta mäyräkoiraamme, joka meidän muuttaessa Kaliforniaan muutti vain muutaman kilometrin päähän vanhempieni luokse. Kaikki oli siis alussa uutta, niin sisällä kodissa kuin ulkona ympäristössäkin. Oikeastaan mitään sellaista konkreettista, joka muistuttaisi vanhasta kodista, ei meillä täällä ole. Toisaalta olen kokenut tämän hyväksi, koska se on auttanut irrottautumaan vanhasta helpommin ja on ehkä tietyllä tavalla lieventänyt sitä, ettei ollut niin ikävä takaisin Turkuun. Kerrasta poikki ja sitä rataa. Toisaalta kuitenkin olen kokenut sen myös huonoksi siinä mielessä, että ehkä sitä kodin tuntua oli alussa vaikeampi löytää. Vaikkei se nyt kyllä erityisen vaikeaa ollut. Pahoittelut siitä, etteivät nämä ajatukseni ole kovin koherentteja.

Vessamme lavuaariviritys on äärimmäisen epäkäytännöllinen (vettä loiskii lavuaarin reunan yli tuohon tasolle, josta se valuu kohti reunaa), mutta sen kanssa on oppinut elämään. Pieniä laatikkoja ihmettelin alussa aika paljonkin, mutta osaan on jo löytynyt tavaraa. Edelleen tuo koko kyllä ihmetyttää, varsinkin kun en ole nähnyt tuon kokoisia laatikostoja niissä muissa asunnoissa, joita kävimme katsomassa.

Eräs Anonyymi lukijani antoi minulle yhdessä kommentissa linkin Annika Oksasen vuonna 2006 valmistuneeseen väitöskirjaan, jossa käsitellään ulkomaantyökomennuksille lähteneiden suomalaisnaisten kokemuksia Singaporessa. Tutkimuksessa on mainittu siitä, miten nämä kotirouvat eivät ole saavuttaneet vakuuttavaa kodin tuntua uudessa asuinpaikassaan. Ulkomaantyökomennusten (jollaisella me muuten emme ole, sillä me tulimme tänne ihan omasta tahdostamme) määräaikaisuus ja väliaikaisuus varmasti selittävät osaltaan tällaisia tuntemuksia. Mutta Oksanen kuitenkin toteaa, Anni Vilkon kaksitahoiseen kodin määrittelytapaan nojaten, että näiden suomalaisten kotirouvien fyysiset ulkomailla olevat kodit ja heidän mielensä kodit sijaitsevat eri maanosissa. Tämä vaikuttaa tuntemuksiin omasta kodista. Suomessa asuessa fyysinen koti ja mielen koti on helppo pitää samassa paikassa, mutta ulkomailla asuessa se ei välttämättä enää olekaan kovin helppoa, sillä Suomi on ja pysyy kotina monelle ulkosuomalaiselle. (Ks. Oksasen väitöskirja s. 77 ja lähdeluettelo tarkempien lähteiden osalta.)

Meillä on vain muutama huonekalu, joka ei ole Ikeasta: sohvapöytä, jonka vuoksi ajoimme aikoinaan 17 kilometrin matkaa 1,5 tunnin ajan, sekä makuuhuoneesta löytyvä sänky ja ihana turkoosi bed frame, jota rakastan edelleen yhtä paljon kuin silloin, kun ostimme sen. 

Tietyllä tavalla minä sain tästä Oksasen ajatuksesta kiinni. Vilkon kehittämä mielen koti on termi, jota en aikaisemmin ole kuullut, ja vaikka se tuntuu vähän abstraktilta käsitteeltä, se antoi minulle vähän uutta ajateltavaa ja perspektiiviä niihin paikoittain kummallisiin tuntemuksiini, joita minulla on omaan kotiini ja Suomeen liittyen. Tuo Oksasen väikkäri on muuten ihan mielenkiintoinen, olen sitä vähän lueskellut. Kiitos Anonyymille linkistä ja suosituksesta!

Kovin paljoa meillä ei kyllä huonekaluja ole. Esimerkiksi miehen työhuoneesta löytyvät tällä hetkellä vain työpöytä ja nämä kuvassa näkyvät lamppu ja taulu. Askeettista elämää siis. 

Ensimmäisen asuinvuoden täyttymiseen liittyvät postaukset jatkuvat edelleen. Ajattelin kertoa esimerkiksi siitä, miltä ensimmäinen vuosi kotirouvana on tuntunut.

Vuosi Kaliforniassa täynnä!

Tasan vuosi sitten saavuimme San Josehen. Tarkalleenkin ottaen vuosi sitten, sillä lentomme saapui tänne 10.3 illalla. Vuokrasimme auton San Franciscon lentokentältä ja hurautimme auton kanssa San Josehen uuden asuintalomme luokse. Yövyimme ensimmäisen yön miehen kollegan ja tämän vaimon luona, sillä he asuivat ja asuvat edelleen samassa paikassa meidän kanssa, viereisessä talossa. Minä en ollut koskaan heitä tavannut etukäteen, joten uuden ympäristön kanssa tuli heti myös uusia sosiaalisia kontakteja.

Tänään olimme liikenteessä aika pahaan ruuhka-aikaan. Taivaalla lensi myös lentokone, ja niitä täällä lenteleekin koko ajan, kun San Josen kansainvälinen lentokenttä on ihan tuossa lähellä.

Sen kunniaksi, kun vuosi täyttyi, tein tänään jotain vähän amerikkalaista. Ensinnäkin a) ostin ulkolenkkarit sisäliikuntakengiksi. Kuntosalipostauksessani mainitsin, että täällä näkyy aika vähän sellaisia selvästi sisäliikuntaan tarkoitettuja kenkiä ja että moni vetelee täällä normilenkkareissa niin lenkkipolulla kuin kuntosalillakin. Nyt kuulun tähän samaan sarjaan. Tai no, en kyllä aio samoilla kengillä mennä ulos liikkumaan, mutta ehkä kuitenkin jatkossa teen sen, mitä en kuvitellut koskaan tekeväni: kävelen salille ne sisäkengät valmiiksi jalassa.

Ja toiseksi b) en ostanut mitä tahansa lenkkareita, vaan sellaiset paksupohjaiset. Ou nou. :D Jostain syystä täällä näkyy aika paljon paksupohjaisia lenkkareita. En tiedä miksi. Tai miksi niitä ei näy Suomessa? (Ei kyllä mitenkään, että pitäisi näkyä...)

San Josen downtownissa.

Kävin Campbellissa sellaisessa juoksutarvikekaupassa, jota eräs samoilla jumppatunneilla kanssani käyvä suositteli minulle. Itse en siis etsinyt juoksukenkiä, mutta täällä kun ei tehdä sitä erityistä eroa ulko- tai sisäkenkien välillä, en nyt koe kauheaksi ongelmaksi sitä, että kyseessä on oikeasti enemmän juoksukenkä. Halusin kauppaan, jossa on asiantunteva palvelu, eikä sellaista oikein saa mistään perusostarin ketjukaupasta. Palvelu olikin loistavaa! Selitin tarpeeni myyjälle ja toivon saaneeni sitä, mitä olin vailla. Jalkojani mitattiin ensin jollain ihme laitteella, jossa seistiin 20 sekuntia. Kuvasta näki mm. miten paino jakautuu. Minun painoni oli lähes kokonaan oikean jalan päkiällä ja kantapäällä. Myyjä selitti jotain myös jalan kaarista, mutta minulta meni vähän ohi. Sama laite mittasi myös jalan pituuden, minkä perusteella myyjä antoi minulle kokeiltavaksi US-koissa yhtä kokoa isommat kengät kuin olisin itse valinnut, jos olisin etsinyt ilman avustusta. EU-koissa ero vanhaan kokooni on 2 kokoa suuremmat. Huh. (Tosin osasyynä voi olla se, että merkityt EU-koot vain heittävät täällä vähän tai se, että aiemmat lenkkarini ovat Euroopasta ostettu ja niihin merkitty US-koko ei välttämättä ole ihan täysin oikea, vaikka kai niiden periaatteessa pitäisi olla.) Kokeiltavat kengät jalassa sai mennä ulos kaupasta juoksemaan ja hyppimään jalkakäytävälle. (Miksi tuohon ei ole mahdollisuutta kaikissa lenkkarikaupoissa?!) Toivottavasti ovat hyvät. Ja jos eivät ole, käytän niitä sitten ulkolenkkareina, sillä nykyiset ulkolenkkarini ovat nekin päivityksen tarpeessa. Tuohon pohjan paksuuteen pitää kyllä ehkä vähän totutella...

Tällaiset ne ovat. Nämä ovat Saucony-merkkiset. En ole koskaan kuullutkaan tuollaisesta merkistä. Jokin amerikkalainen, joka ei ilmeisesti ole levinnyt Suomeen (tai ei ainakaan laajalti).

Juhlistimme ensimmäisen vuoden täyttymistä käymällä syömässä downtownissa. Kaduilla oli taas ihan autiota. Ravintola kuitenkin kuhisi ihmisiä, joten ilmeisesti ulkona ei ollut ketään, koska kaikki olivat syömässä. ;) Kävimme ravintolassa, joka on ollut San Josessa 50-luvulta lähtien. Kyseessä on amerikkalais-italialainen mesta. Oli todella iso pettymys. Miehen hamppariateria oli kuivin ja kälyisin koskaan näkemäni hampurilaisateria (miten sellaisenkin aterian voi pilata?). Makukin oli kuulemma aika kuiva. Minun pestopastani laatu oli totaalisesti korvattu määrällä, eikä sörsseli maistunut erityisen miltään, paitsi öljyiseltä spagetilta ja einespestolta. Eivätkä annosten hinnat olleet mitään halpoja. Ravintola on kuitenkin todella suosittu, olihan se nytkin tiistai-iltana täynnä. Ehkä me valitsimme täysin väärät annokset. Paikka vaikutti aika pihvipainotteiselta. Pointsit kuitenkin siitä, että ravintolan tarjoilijat olivat pukeutuneet vanhanaikaisesti kunnon pukuihin ja heillä oli rusetit kaulassa.

Raflan kulma.

Downtownin kaduilla oli jälleen aika autiota illalla. 

Ruokailun jälkeen kävimme toisessa suositussa paikassa, Psycho Donuts -donitsikiskassa. Paikan netissä oleva menu on aika silmiä hivelevä, mutta todellisuus oli hiukan karu. Paikka oli äärimmäisen pieni ja valikoima todella suppea. Ja kun vielä oli ilta, donitsit näyttivät jotenkin vähän kuukahtaneilta.

Nämä eivät olleet kauhean houkuttelevan näköisiä. Ihme kasakin tuo toinen.

Me valitsimme tällaiset. 

Donitsit eivät olleet erityisen meheviä, kun eivät olleet mitenkään tuoreita. Aika tylsiä itse asiassa. Oli siis jotenkin aika kälynen ilta, kun ruoka oli hintaansa nähden laadutonta ja donitsitkin kuivahkoja.


Seuraavassa postauksessa luvassa on tietoa asuntoasiastamme sekä ensimmäisen vuoden täyttymisen kunniaksi muuttoon ja asuntoon liittyviä kuvia, joita en ennen ole vaivautunut julkaisemaan.

Urheiluvaateostoksilla (aka maanantainen täytepostaus)

Kun aikaa on vaikka muille jakaa, yksinkertaisten ja mukavienkin asioiden hoitamisesta tulee joskus hirveän ylitsepääsemättömiä. Minun on pitänyt jo iäisyyden ajan käydä ostamassa uusia urheiluvaatteita, koska 95 prosenttia ajastani kuluu nykyään joko kotivaatteissa tai urheiluvaatteissa. En vain ole saanut aikaiseksi. Hirveä vaiva ajaa ostarille. Ja vaikka kävin hieronnassa tällä ostarilla jokin aika sitten, olisi ollut aivan liian vaivalloista lähteä shoppailemaan samalla.

Tänään lopulta kuitenkin skippasin liikunnan jälkeisen foam rollailun ja venyttelyn ja lähdin kaupoille (molempiin ei mukamas ollut aikaa). Onnistun aina olemaan jotenkin väärään vuodenaikaan liikkeellä näissä urheiluvaateshoppailuissani. Olisin tarvinnut toppeja, mutta eihän sellaisia pahemmin ollut. Pitkähihaisia löytyi niidenkin edestä. Viikonlopuksi on luvattu yli 25 astetta lämmintä, joten pitäähän sitä pitkähihainen olla. On kuitenkin maaliskuu. Muistan, että viime loppukeväällä yritin etsiä pitkähihaista ja silloin en löytänyt niitä. Elän selvästi jossain ihan eri kaudessa näiden tarpeideni suhteen.

Ostokset. Löysin valitettavasti vain yhden topin. Eivätkö kalifornialaiset tarvitse toppeja talvella edes sisäliikuntaan...

Urheiluvaatteet ovat tietenkin halvempia täällä kuin Suomessa. Tällä kertaa hinnat pyörivät kuitenkin mielestäni aika korkealla, koska ei ollut mitään erikoisen suuria alennuksia. Toiset Niken housut maksoivat $65 eli noin 60 euroa (hitsit kun tuo kurssi on nykyään tuollainen, että summat vastaavat melkein toisiaan!) ja toiset vain hiukan vähemmän, vaikka kävin sentään Niken Factory Storessa. Samoin toiset urheilurintsikat kustansivat $40 eli noin 37 euroa. Ja huom, nuo hinnat ovat siis verottomia eli eivät edes lopullisia. Tosijenkki olisi tietenkin säästänyt rahaa jättämällä urheilutopin ostamatta, koska urheilurintsikat menevät täällä ihan hyvin ainoana jumppapaitana julkisella salilla.

Kauppakeskuksen kulmaa ja Piilaakson kukkuloita.

Shoppailusta tuli pää kipeäksi ja siihen meni niin paljon aikaa (kun pitihän sitä käydä tutkimassa muitakin kuin urheiluvaatekauppoja), etten ehtinyt tänään tekemään loppuun sitä postausta, joka minun piti julkaista, joten tyytykäämme nyt tähän.

Olen tässä muuten shoppaillut muutakin kuin vaatteita. Hankin eilen liput Tuhkimo-balettiin toukokuulle ja tänään liput Madonnan keikalle lokakuulle. Madonnan kiertuekonsertti San Josen SAP-Centerissä (eli siellä Sharksien jäähallissa) kustantaa kahdelta henkilöltä $208 eli noin 200 euroa. Hintavaa on siis tälläkin puolella rapakkoa nämä konserttitouhut.

Täällä ei paljoa harrasteta katuvaloja, mutta silloin kun niitä on, ne ovat päällä jostain syystä aika mystisen valoisiin aikoihin. 

Täällä siirryttiin muuten jo kesäaikaan (kuvassa päällä oleva katuvalo saattaa selittyä sillä). Unirytmini oli jotenkin valmiiksi sekaisin ja nyt vasta onkin hankalaa. Edellisenä kahtena yönä olen nukahtanut vasta kolmen jälkeen. Mikähän siinäkin muuten on, että kesäaikaan siirrytään aivan eri aikoihin eri maissa... (Ja joissakin Yhdysvaltojen osavaltioissa ei muuten siirrytä ollenkaan.)

Chinese New Year Parade

Tänään lauantaina juhlimme jälleen uuttavuotta, tällä kertaa kiinalaiseen tyyliin. Huomasin ihan sattumalta, että San Franciscossa järjestetään Chinese New Year Parade. Olin luullut, että nämä bileet on jo juhlittu, mutta kliimaksi olikin näköjään vasta nyt. Ensin vähän ajattelin, ettei oikein jaksaisi lähteä ajamaan San Franciscoon, parkkeeraamaan ja sitten taas ajamaan takaisin. Mutta sitten järkeilin, ettei tällaista paraatia ihan joka päivä pääse näkemään ja ettei sitä muutakaan tekemistä ole suunnitteilla lauantaille. Sitä paitsi muistin, miten meistä melkein alkoi tulla oikeita paraatiasiantuntijoita kesällä, kun olimme käyneet katsomassa sekä Memorial Day -paraatin, pride-paraatin että 4th of July -paraatin eli enemmän paraateja kuin edellisen 10 vuoden aikana yhteensä (ellei lasketa miehen partioparaateja). Päätimme siis lähteä. Matkakin sujui hyvin lauantai-iltapäivän ruuhkassa noin tunnissa ja parkkitalo vapaine paikkoineen löytyi helposti.

Ihanaa, kun vihertää.

Siellä se SF häämöttää. Huomatkaa muuten, miten huonossa kunnossa kalifornialainen tie on.

Paraati alkoi viideltä. Järjestäjänä toimi Southwest Airlines, mikäli olen ymmärtänyt oikein. Katsojilla ei tällä kertaa näkynyt mitään kylmälaukkuja siinä kohdin, jossa olimme, mutta bongasimme kyllä muutamia retkituoleja, vilttejä ja eväitä. Meilläkin olisi pitänyt olla eväät, sillä oli vähän nälkä jo ennen paraatin alkua.

Paraati oli jotenkin aikalailla samaa sarjaa kuin muutkin täällä näkemämme paraatit. Kaikenlaista sakkia oli liikenteessä poliiseista, palomiehistä, torvensoittajista ja koululaisryhmistä avoautojen kyydissä istuviin ja heilutteleviin senaattoreihin ja pormestareihin. Ja sitten oli itsensä mainostajia pankeista lentoyhtiöihin. Mutta meininki oli tietenkin todella kiinalaisvivahteista, useilla firecrackereilla höystettynä.

Yhden pankin mainoskärrystä heiteltiin päälle kultahippuja, joita löytyi illan päätteeksi sekä paitani sisältä että vessamme lattialta.

Paraati kesti kolmisen tuntia. Me jaksoimme katsella sitä kaksi tuntia, minkä jälkeen oli pakko lähteä syömään, vaikka se tarkoittikin sitä, että missasimme paraatin loppuhuipennuksen.

Tällaiset kepin päässä temppuilevat tyypit olivat jänniä. Haluan tuollaiseksi!

Kuuden jälkeen aurinko laski ja tuli aika nopeasti pimeää. Paraatin valot alkoivat päästä oikeuksiinsa, mutta minun kamerastani (eli kännykästäni) loppuu yleensä tässä kohtaa tehot kuvata yhtään mitään.

Löysimme Yelpin kautta todella hyviä arvosteluja saaneen intialaisen, jossa ruoka oli kuitenkin mauttomampaa ja tylsempää kuin monessa useitakin asteita kälysemmissä ja pikaruokalamaisemmissa (sekä halvemmissa, mutta ehkä se johtuu vain SF:n hinnoista) intialaisissa. Onneksi olimme niin nälkäisiä, että meidät sai tyytyväiseksi aika pienellä. Ja ei muuta kuin mangolassit to go ja autolla takaisin lähiöön. Hitaasti nautiskellen lasseista riitti iloa puoleen väliin saakka tunnin kotimatkasta.

Kun mietiskelin sitä, mitä tässä ensimmäisen vuoden aikana on tullut tehtyä, huomasin, ettemme oikeastaan koskaan käy San Franciscossa. Olemme käyneet siellä vain vieraiden kanssa ja sitten katsomassa sen pride-kulkueen. En kyllä tiedä, miksi siellä olisi pitänyt käydä, mutta huomasimme tänään, että sinne olisi kyllä ihan kohtalaisen kivutonta mennä, sillä yleensä matka vie viikonloppuisin vain sen noin tunnin, ellei ole jotain ihan kamalaa kaaosta (tosin mitä lähemmäs kaupunkia tullaan, sitä kaameemmiksi ruuhkat yleensä muuttuvat). Jostain syystä vain se luonto on houkutellut viikonloppuisin enemmän kuin boheemi ja villi kaupunkimeininki. Olenkohan tullut ihan auttamattomasti liian vanhaksi...?