Kun amerikkalainen yhteisö kohtaa hädän...

Eilen Palo Altossa 19-vuotias nuori nainen jäi junan alle. Hänet kiidytettiin sairaalaan vakavien vammojen takia ja hän menehtyi sairaalassa. (Uutislinkki.)

Uutisessa puhutaan junan alle jäämisestä. Rivien välistä jokainen voi kuitenkin lukea, mitä on saattanut tapahtua. Uutisen lopussa on puhelinnumerot, joihin voi soittaa, jos kärsii masentuneisuudesta tai itsetuhoisista ajatuksista. Näiden numeroiden lätkäisystä uutisen yhteyteen voi päätellä sen, mitä rivien välistä ei osannut nähdä.

Palo Altossa on aiemminkin nuoria jäänyt junien alle. Tästä olen maininnut yhdessä kommentissani, joka löytyy yhdestä tämän blogin postauksesta. Nyt se kommentti tuntuu erityisen tökeröltä, mutta se on kuitenkin totuus. Ei ole salaisuus, miksi nuoret Palo Altossa tekevät tällaista. Vastaavista tapahtumista oli jokin aika sitten maininta eräässä suomalaisessakin lehdessä, jossa haastateltiin suomalaista perhettä ja heidän lapsiaan, jotka kävivät koulua hyvin korkeatasoisissa ja arvostetuissa paloaltolaisissa kouluissa. (En valitettavasti löydä enää tätä artikkelia, enkä muista, oliko kyseessä HS vai joku muu lehti.)

Kun amerikkalainen yhteisö kohtaa hädän, ihmisten välissä oleva näkymätön verkosto muuttuu nopeasti näkyväksi ja tiivistyy. Amerikkalaiset ryntäävät toistensa apuun. Surua ei piilotella, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, avun pyytämistä ei tarvitse hävetä, sillä oikeastaan apua ei edes tarvitse pyytää: sitä annetaan pyytämättä, luonnostaan.

Minä en asu Palo Altossa, mutta olen eilisen tapahtuman vuoksi yhtäkkiä joutunut keskelle yhteisöä, joka on kohdannut hädän. Uutislinkki junan alle jääneestä nuoresta naisesta lähetettiin sähköpostiini kera valokuvan, jossa tämä nyt menehtynyt nainen poseeraa onnellisena vanhempiensa kanssa. Uutisessa mainitaan naisen nimi (niin kuin tässä maassa yleensä aina mainitaan nimi, oli kyse uhrista, rikoksen tekijästä tai muusta), minulle tulleessa sähköpostissa mainittiin vanhempien nimet. En olisi tunnistanut nimiä, mutta tunnistin vanhempien kasvot. He käyvät jumppatunneilla Palo Altossa kuntosalilla, jossa minä ohjaan. Sen takia minulle lähetettiin tämä sähköposti. Sen takia minä nyt ilmeisesti kuulun verkostoon, joka juuri tällä hetkellä on aktivoitunut tekemään kaikkensa auttaakseen ahdinkoon joutunutta perhettä.

Sähköposti tuli minulle ja kymmenelle muulle ohjaajalle, jonka tunneilla vanhemmat ovat käyneet. Viestin lähetti mentorini, joka on organisoijana tällä salilla. Viestissä oli tieto siitä, että tällainen on tapahtunut. Muutamalta ohjaajalta tuli vastaus - our thoughts are with them, we'll pray for them, let us know how we can help. Pari tuntia ensimmäisen viestin jälkeen mentorini lähetti uuden viestin, sillä hän oli käynyt vanhempien luona. Päivä sen jälkeen, kun heidän tyttärensä oli kuollut. Mentorini kirjoitti viestissään rehellisesti sen, minkä minä olin jo uutisesta osannut lukea rivien välistä. Hän kirjoitti ostavansa kukkia ja adressin hautajaisiin - meidän kaikkien nimillä. Hän lupasi ilmoittaa myös perheen osoitteen, jotta voimme halutessamme lähettää omat korttimme.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun törmään tällaiseen. Kuukausia sitten eräs samaisen kuntosalin ohjaaja jättäytyi pois töistä, sillä hänen puolisonsa sairastui hyvin vakavasti. Muutamassa päivässä jotkut muut ohjaajat olivat palkanneet pariskunnan kotiin siivoojan omilla rahoillaan ja hankkineet pariskunnalle ruokaa. He jatkoivat siivoojan maksamista ja ruoan ostamista pitkään (saattavat tehdä sitä edelleen). Tällöinkin perheen osoite ilmoitettiin sähköpostilla, jotta voimme halutessamme lähettää kortin. Tiesin monien lähettäneen. Minä odotin kauan, viikkoja. Sitten kerran Targetissa etsin korttia. Mitä lähetän ihmiselle, jonka olen tavannut kahdesti, jota en oikeastaan hyvin tunne ja jonka puoliso on niin sairas, että käytännössä tekee kuolemaa? Olen jo aiemmin kertoillut täällä amerikkalaisten laajasta korttivalikoimasta, ja tällaisiin ikäviin sairaustilanteisiin on ihan omat korttinsa, niille on oma kohtansakin korttihyllyssä. Monet kortit sisälsivät mielestäni niin teennäisiä ja ällöttäviä virkkeitä, etten voinut kuvitellakaan lähettäväni mitään sellaista. Lopulta ostin kortin, jossa oli vain tyhjää ja johon saatoin itse kirjoittaa, mitä todella tunsin. Paitsi etten koskaan kirjoittanut.

Kun sain tänään sähköpostin ja toisenkin, jossa hyvin avoimesti kerrottiin nuoren ihmisen päätyneen tekemään elämässään tällaisen ratkaisun, koin ahdistusta. Miksi joku on mennyt häiriköimään tämän nuoren vanhempia? Miksi tästä asiasta kuulutetaan meille kaikille sähköpostilla?

En kirjoittanut ja lähettänyt korttia ohjaajatutulleni, koska se tuntui tungettelevalta. Enhän edes tunne häntä hyvin. Hänen puolisoaan en koskaan ole tavannut. Tuntuisi teennäiseltä ja jopa törkeältä lähestyä kortilla. Se tuntuu ahdistelulta, kotirauhan rikkomiselta.

Minun sisälläni puhuu pieni suomalainen näissä hetkissä. Tai niin ainakin kuvittelen. Olen varma, että suomalaiset ovat toistensa tukena hädän hetkellä, mutta olen myös varma, ettei tällaista ihan heti tapahtuisi Suomessa. Menisikö jumppaohjaaja kylään vanhempien luo, jotka ovat juuri menettäneet lapsensa pahimmalla mahdollisella tavalla? Vaikka kuinka olisi ollut läsnä perheen elämässä pitkään. Ostaisivatko kollegat siivoojan ja ruokaa toiselle kollegalleen, joka on joutunut jäämään kotiin sairaan puolisonsa tueksi ja avuksi? Amerikkalainen yhteisö on tiivis ja valmis auttamaan täysin eri tavalla kuin suomalainen yhteisö on. Ehkä ero on ihmisissä, ehkä historiassa, kenties yhteiskunnassa, todennäköisesti vähän kaikissa. Toisissa yhteiskunnissa apu tulee läheiseltä, toisissa se tulee kaupungilta tai valtiolta.

Minulle tuli jokin aika sitten yhden työpaikkani kautta kutsu spinning-tunnille, jossa kerättiin rahaa spinning-ohjaajalle, joka oli joutunut ulkona pyöräillessään onnettomuuteen ja joutunut teho-osastolle ja leikkaukseen. Tämän hyväntekeväisyysspinning-tunnin avulla kerättiin rahaa tämän ohjaajan sairaalaskustannuksiin ja ohjaajan perheelle vaikean ajan avuksi. 1,5 tuntia kestänyt tunti keräsi rahaa useita tuhansia dollareita. Vain puolessatoista tunnissa.

"Uskomatonta, miten nää ihmiset täällä saa haalittua kasaan tällaset summat näin äkkiä toistensa avuksi. Suomessa ei olisi edes mahdollista kerätä rahaa läheisille", totesin miehelleni.

"Niin... Mutta Suomessa tuollaista apua ei edes tarvitsisi, koska terveydenhuolto siellä on ihmisille halvempaa", mieheni totesi.

En tiedä, haluaisinko itse saada avun kaupungilta, valtiolta vai läheiseltä. En tiedä, millainen yhteiskunta toimii parhaiten. Mutta sen tiedän, etten minä osaa vielä ollenkaan luonnollisesti käyttäytyä amerikkalaisessa yhteisössä, joka ryntää hädän keskellä läheisensä tai jopa puolituntemattoman kanssaihmisen avuksi.