Ikuisella työpaikkajumpalla...?

Tänään ei ole ollut mikään parhain päiväni. Minulla on ollut kurkku kipeä viikon. Ei tunnu flunssalta, vaan enemmänkin tuntuu siltä kuin ääneni olisi vain antanut periksi. Pitäisi mennä jollekin äänenkäyttökurssille. Eikä koskaan pitäisi huutaa. Ei edes silloin, kun salin mikki ei toimi ja pitää ohjata musiikin ylitse.

Tänään aamulla herätessä oli kuitenkin sellainen olo, jos olisinkin vaikka vähän kipeä. Tiistaisin minulla on vain yksi attack-tunti aamulla, joten ei kai sitä nyt keskiviikkona aamulla herätessä pitäisi olla mitenkään väsynyt olo hei. :D Vedin aamupalaleipäni ennätysvauhdissa parissa minuutissa ja lähdin ajamaan kohti pumppituntiani. Autossa iski sitten huono olo. Oli jotenkin etova olo ja väsytti niin paljon, ettei aiemmin kokemaa väsymystäni voi edes kutsua väsymykseksi.

Ohjaaminen antaa minulle energiaa ja adrenaliinipuuskia, mutta tänään kuitenkin jo alkulämmittelyn aikana tuntui siltä, ettei energiaa riitä edes teeskentelyyn. Oli siis pakko mainita osallistujille ennen kyykkybiisiä, etten voi ihan hirveän hyvin ja että otan vähän kevyemmillä painoilla. En koskaan valita osallistujille. Ehkä kerran olen selittänyt, miksi otan kevyemmät painot. Jotkut ohjaajat valittavat, eikä se yleensä kuulosta kauhean hyvältä, vaikka tarkoitus olisikin hyvä tai vitsikäs. Tai sitten vika on vain minussa ja vanne pääni ympärillä on ihan liian tiukalla.

Tunti meni siinä sitten joka tapauksessa ihan hyvin. Ja ei muuta kuin kohti seuraavaa pumppituntia, joka alkoi heti tunnin päästä! Autossa sentään tekstasin kaverille ja kysyin, voisiko hän sijaistaa attack-tuntini illalla. Minulla oli nimittäin vielä ennen attackia kolmaskin pummpitunti tiedossa, sillä olin luvannut sijaistaa yhden, eikä viimeinen attack tuntunut kovin hyvältä idealta. Onneksi sain sijaisen.

Toinen tunti meni sekin siinä kuin ohimennen. Edelleen vähän heikotti, mutta itse asiassa oloni oli parantunut huomattavasti aamusta. En silti ollut ihan parhaimmalla tuulella, kun pääsin kotiin ja kun mietin parin tunnin päästä alkavaa päivän kolmatta pumppituntia.

Mutta sitten apaattisena netissä surffaillessani törmäsin tähän kuvaan:

En tiedä alkuperäistä lähdettä, mutta kaverini oli jakanut tämän Facessa Hymynaama-sivuston kautta.

Alkoi vähän hymyilyttää. Ja sitten vähän enemmänkin. Harrastin Turussa aikoinaan usein työpaikkajumppaa työhuoneeni seinien suojissa. Sitten eräänä päivänä oli lentolippu kourassa, enkä ihan heti ole palannut takaisin. Täällä sitä ollaan yhden lentomatkan päässä. Työpaikkajumppa on vaihtunut ihan oikeasti työjumpaksi. Alkoivat nämä nykyiset murheet tuntua vähän pienemmiltä, kun mietti vanhaa. Päivän kolmas pumppituntikin sujui mainiosti, kerroin vitsejä ja tuntemattomat osallistujat nauroivat kommenteilleni niin pahasti, että meinasi hyvä treeni keskeytyä. Kotiin päästessä koin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut vetämässä attackiani. Oli heti ikävä niitä ihmisiä.

"Tuutteko te koskaan takaisin?" kaverit Suomessa kysyvät joskus. Kaipa me tulemme. Ehkä parin vuoden päästä, ehkä viiden. Tai sitten emme tule. Ehkä 30 vuoden päästä havahdumme siihen, että asumme edelleen täällä ja että jälkeläisemme (ei, en ole raskaana, vaikka mentorini luuli heti niin, kun kerroin hänelle ennen tokan pumppituntini alkamistani voivani todella huonosti) ovat aivan amerikkalaisia.

Etenkin jos saan ääneni takaisin, voihan se olla, että huudan kuntosalilla osallistujien edessä siihen saakka, kunnes on aika kellahtaa hautaan. Siellä saa sitten levätä. :D