Kyllä sitä sattuu ja tapahtuu, kun miljoonat ihmiset liikkuvat

Tällä viikolla oli juttua suomalaisten kavereiden kanssa liikenneonnettomuuksista, joita olemme kukin todistaneet. Siinä sitten muistin, että minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta, mutta olen unohtanut.

En ole Suomessa koskaan todistanut mitään liikenneonnettomuutta. En muista koskaan edes nähneeni onnettomuuspaikkaa, ellei lasketa jotain pientä peräänajoa. Piilaaksossa asuessa tilanne on luonnollisesti muuttunut: erinäisten liikenneonnettomuuksien ja onnettomuuspaikkojen näkemisestä on tullut arkipäivää. Se oli kohtalaisen arkea jo silloin, kun olin kotirouva enkä koskaan ajanut ruuhka-aikoina, ja se on enemmän arkea nyt, kun olen joka päivä liikkeellä ruuhka-aikaan. Täällä asuessa myös tuntee paljon ihmisiä, jotka ovat olleet onnettomuuksissa - jotkut pienissä, jotkut isommissa.

Liikennettä on täällä niin tuhottoman paljon, että sitä on mahdotonta selittää sellaiselle, joka ei ole käynyt täällä tai isolla metropolialueella jossain muualla. Toisaalta taas tietenkin jotkut isommilta alueilta tänne muuttaneet ovat todenneet, että "The traffic's so light here". Esimerkiksi Los Angelesin alueeseen verrattuna täällä päästään helpolla. Samoin Venäjältä Moskovasta tänne muuttanut pariskunta naureskeli sitä, ettei ruuhka-aika täällä ole mitään: kuulemma Moskovassa saattoi mennä 5-6 tuntia siihen, että yrittää päästä jonnekin. Ilmeeni saattoi olla näkemisen arvoinen ja samoin heidän ilmeensä, kun kerroin, etten ole ikimaailmassa nähnyt missään näin pahoja ruuhkia ja näin paljon autoja kuin täällä...

Yritin kovin kuvata tänään maileja jatkuvia autojonoja, kun liikenne seisoi perjantai-iltapäivän ruuhkassa, mutta kännykän kamera auton ikkunan läpi ei ihan toimi haluamallani tavalla, haha. 

Koska ihmisiä on paljon, liikennettä on paljon ja totta kai silloin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Bay Arean läpi kulkeva liikenne ei edes rajoitu vain Bay Arealla asuvaan väestöön, vaan tänne autoilee porukkaa kauempaakin töihin. Alueen kasvuvauhti on ilmeisesti hidastunut jonkin verran viime vuoden aikana ja Piilaakso koki ilmeisesti jopa muuttotappiota (valitettavasti lähde puuttuu), mutta silti fakta on se, etteivät nämä kaikki ihmiset mahdu tänne liikenteeseen. Motarit ovat liian pieniä, 4-6 kaistaa per suunta ei enää riitä. Puhumattakaan muista isoista teistä, joissa on vaikkapa vain 2-3 kaistaa/suunta.

Onnettomuudet ovat siis arkipäivää. Niitä tapahtuu koko ajan, tunneittain, joka puolella. Etenkin ruuhka-aikana. Peräänajot ovat yleisiä, sillä täällä on tapana, että vauhti kiihdytetään kovaksi heti kun siihen on mahdollisuus, ja sitten kun edessä onkin yhtäkkiä liikennetukos, ei jarratusmatkaa olekaan tarpeeksi. Ja kun alkaa sataa, vauhti motareilla hidastuu ja peräänajoja tulee heti paljon. Näin on toki kaikkialla, myös Suomessa (no okei, ehkei vesisateella, mutta niissä talven ensimmäisissä lumisateissa ainakin), mutta Suomessa asuvat voivat ajatella tämän potenssiin miljoona. Ja joka hemmetin kerta, kun alkaa sataa.

Onnettomuudet selittävätkin ehkä paljon sitä, miksi vauhti motareilla joskus matelee. Totta kai suurten liittymien kohdalla on aina tukosta, kun autoja yrittää päästä pois motarilta ja osa yrittää päästä motarille. Ajan säännöllisesti töihin Googlen kampusalueen kohdalla motarilla ja liikenne on usein aivan tukossa siinä ympäristössä, kun googlelaiset rynnivät erinäisiin suuntiin. Mutta silti usein, kun motarilla on mateleva vauhti ja kauhea tukos, navigaattori ilmoittaa: "There's a X minutes slowdown caused by an accident". Joskus kyseessä on vain vaikkapa 8 minuutin hidastus, joskus pidempi.

Joskus onnettomuudesta ei ole mitään enää nähtävillä. Autojono vain matelee jonkin aikaa, kunnes yhtäkkiä lähtee taas vauhtiin ja uuteen nousuun (joka saattaa usein tössähtää nopeastikin taas parin mailin päästä uuteen tukokseen). Usein olemme ihmetelleet mieheni kanssa, miksi liikenne takkuaa, vaikka onnettomuuden jäljet on jo siivottu pois. Onnettomuuden haamuko se siellä kummittelee?

Joskus taas onnettomuudesta on vielä merkkejä. Ehkä peltiä ja roskaa tien varressa. Ehkä kolhiintuneita tai lyttääntyneitä autoja, ihmisiä seisoskelemassa motarin varrella. Tällöin liikenne tukkeutuu ymmärrettävistä syistä: osa kaistoista ei ole käytössä, joten autot joutuvat vetäytymään sinne, minne mahtuu. Lisäksi mikä tahansa onnettomuuspaikka aiheuttaa ilmiön nimeltä rubbernecking: ihmiset hidastavat, jotta näkevät, mitä on tapahtunut. Tämän takia liikenne saattaa takuta myös siellä motarin toisella puolella vastaantulevien kaistoilla, koska ihmiset hidastavat sielläkin nähdäkseen toiselle puolelle. Rubbernecking on laissa kielletty, mutta mitäpä merkitystä sillä on, ei täällä nopeusrajoituksiakaan noudateta.

Pääsin tänään kotiin iltapäivän tunniltani 35 minuutissa. Yleensä aikaa menee 30-50 minuuttia. Matka on on noin 17 kilometriä.

Olen nähnyt lukuisia onnettomuuspaikkoja tämän kahden vuoden aikana, kun olen asunut täällä. Yleensä vain pieniä peräänajoja, joskus kunnon peräänajoja, joissa autot ovat kunnolla menneet ryttyyn ja yhden kerran olen todistanut sitä, kun auto on ajanut kävelijän päälle. Kerran aamuruuhkassa edessäni sattui kolmen auton peräänajo - edessäni oleva ja minä ehdimme juuri ja juuri jarruttaa niin, ettei tullut viiden auton peräänajoa. Jäin tällöin jumiin tämän peräänajon taakse pitkäksi aikaa, sillä kaistaa oli mahdotonta päästä vaihtamaan ruuhkassa. Ihmiset antavat täällä välillä hyvin tilaa, mutta aamuruuhkassa välttämättä ei, eikä minulla ole rohkeutta vain tunkea johonkin väliin (niin kuin monet täällä tekevät, usein ilman vilkkua...), sillä pelkään, että takaa tuleva ajaa vahingossa päälle. Tämän tapahtuman jälkeen siirryin vähitellen hoitamaan työmatkani expresswaylle, joka on 2-3 kaistainen tie (vastaa aikalailla suomalaista motaria), jossa on hieman vähemmän ruuhkaa ja niin ollen ruuhka-aikana suurempi nopeus kuin tukkeutuneella motarilla, vaikka nopeusrajoitus muutoin onkin alhaisempi kuin motareilla. Ja myös vähemmän peräänajoja.

Muutama viikko sitten näin kuitenkin kunnon onnettomuuspaikan, kun ajoin kotiin lauantaina kosmetologini luota. Silloin minulle itse asiassa tuli mieleen, että näistä onnettomuuksista voisi kirjoittaa, sillä tämä aihe on yksi iso kulttuurishokki täällä, vaikkei kulttuuria ehkä olekaan. Joku oli kevyessä lauantaipäivän ruuhkassa onnistunut saamaan autonsa täysin suoralla motarilla ympäri ja ruttuun. Paikalla oli ainakin viisi paloa-autoa ja viisi poliisiautoa (tässä toinen syy, miksi liikenne alkaa takuta onnettomuuksien lähellä - näitä hälytysajoneuvoja kun tulee paikalle aina hämmentävän monta) ja autossa olleita ihmisiä kaivettiin auton romun alta pois. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin onnettomuudessa olleita ihmisiä vielä autoissaan sisällä. Ja totta kai sellainen vaikuttaa. Olen monesti todennut miehelleni, että tuntuu siltä, että täällä asuessa on vain ajasta kiinni, koska on itse onnettomuudessa, etenkin jos liikkuu säännöllisesti ruuhka-aikana. Onneksi sentään ruuhka-aikana nopeudet ovat niin pieniä, että usein tulee varmaan vain vaurioita peltiin, ei ihmisiin.

Ironisesti, kun olin kirjoittanut tämän postauksen melkein valmiiksi aamulla, törmäsin tänään pariinkiin kolaripaikkaan: aamulla kaksi autoa oli mennyt aika ryttyyn, iltapäivällä kolarin jälkiä siivoiltiin pois motarin kulmalta. Kuten todettu, arkipäivää.

Pelottaako monia suurten ruuhkien kaupungeissa asuvia kauheat liikennemäärät ja arkipäiväistyneet kolarit?

Kun amerikkalainen yhteisö kohtaa hädän...

Eilen Palo Altossa 19-vuotias nuori nainen jäi junan alle. Hänet kiidytettiin sairaalaan vakavien vammojen takia ja hän menehtyi sairaalassa. (Uutislinkki.)

Uutisessa puhutaan junan alle jäämisestä. Rivien välistä jokainen voi kuitenkin lukea, mitä on saattanut tapahtua. Uutisen lopussa on puhelinnumerot, joihin voi soittaa, jos kärsii masentuneisuudesta tai itsetuhoisista ajatuksista. Näiden numeroiden lätkäisystä uutisen yhteyteen voi päätellä sen, mitä rivien välistä ei osannut nähdä.

Palo Altossa on aiemminkin nuoria jäänyt junien alle. Tästä olen maininnut yhdessä kommentissani, joka löytyy yhdestä tämän blogin postauksesta. Nyt se kommentti tuntuu erityisen tökeröltä, mutta se on kuitenkin totuus. Ei ole salaisuus, miksi nuoret Palo Altossa tekevät tällaista. Vastaavista tapahtumista oli jokin aika sitten maininta eräässä suomalaisessakin lehdessä, jossa haastateltiin suomalaista perhettä ja heidän lapsiaan, jotka kävivät koulua hyvin korkeatasoisissa ja arvostetuissa paloaltolaisissa kouluissa. (En valitettavasti löydä enää tätä artikkelia, enkä muista, oliko kyseessä HS vai joku muu lehti.)

Kun amerikkalainen yhteisö kohtaa hädän, ihmisten välissä oleva näkymätön verkosto muuttuu nopeasti näkyväksi ja tiivistyy. Amerikkalaiset ryntäävät toistensa apuun. Surua ei piilotella, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, avun pyytämistä ei tarvitse hävetä, sillä oikeastaan apua ei edes tarvitse pyytää: sitä annetaan pyytämättä, luonnostaan.

Minä en asu Palo Altossa, mutta olen eilisen tapahtuman vuoksi yhtäkkiä joutunut keskelle yhteisöä, joka on kohdannut hädän. Uutislinkki junan alle jääneestä nuoresta naisesta lähetettiin sähköpostiini kera valokuvan, jossa tämä nyt menehtynyt nainen poseeraa onnellisena vanhempiensa kanssa. Uutisessa mainitaan naisen nimi (niin kuin tässä maassa yleensä aina mainitaan nimi, oli kyse uhrista, rikoksen tekijästä tai muusta), minulle tulleessa sähköpostissa mainittiin vanhempien nimet. En olisi tunnistanut nimiä, mutta tunnistin vanhempien kasvot. He käyvät jumppatunneilla Palo Altossa kuntosalilla, jossa minä ohjaan. Sen takia minulle lähetettiin tämä sähköposti. Sen takia minä nyt ilmeisesti kuulun verkostoon, joka juuri tällä hetkellä on aktivoitunut tekemään kaikkensa auttaakseen ahdinkoon joutunutta perhettä.

Sähköposti tuli minulle ja kymmenelle muulle ohjaajalle, jonka tunneilla vanhemmat ovat käyneet. Viestin lähetti mentorini, joka on organisoijana tällä salilla. Viestissä oli tieto siitä, että tällainen on tapahtunut. Muutamalta ohjaajalta tuli vastaus - our thoughts are with them, we'll pray for them, let us know how we can help. Pari tuntia ensimmäisen viestin jälkeen mentorini lähetti uuden viestin, sillä hän oli käynyt vanhempien luona. Päivä sen jälkeen, kun heidän tyttärensä oli kuollut. Mentorini kirjoitti viestissään rehellisesti sen, minkä minä olin jo uutisesta osannut lukea rivien välistä. Hän kirjoitti ostavansa kukkia ja adressin hautajaisiin - meidän kaikkien nimillä. Hän lupasi ilmoittaa myös perheen osoitteen, jotta voimme halutessamme lähettää omat korttimme.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun törmään tällaiseen. Kuukausia sitten eräs samaisen kuntosalin ohjaaja jättäytyi pois töistä, sillä hänen puolisonsa sairastui hyvin vakavasti. Muutamassa päivässä jotkut muut ohjaajat olivat palkanneet pariskunnan kotiin siivoojan omilla rahoillaan ja hankkineet pariskunnalle ruokaa. He jatkoivat siivoojan maksamista ja ruoan ostamista pitkään (saattavat tehdä sitä edelleen). Tällöinkin perheen osoite ilmoitettiin sähköpostilla, jotta voimme halutessamme lähettää kortin. Tiesin monien lähettäneen. Minä odotin kauan, viikkoja. Sitten kerran Targetissa etsin korttia. Mitä lähetän ihmiselle, jonka olen tavannut kahdesti, jota en oikeastaan hyvin tunne ja jonka puoliso on niin sairas, että käytännössä tekee kuolemaa? Olen jo aiemmin kertoillut täällä amerikkalaisten laajasta korttivalikoimasta, ja tällaisiin ikäviin sairaustilanteisiin on ihan omat korttinsa, niille on oma kohtansakin korttihyllyssä. Monet kortit sisälsivät mielestäni niin teennäisiä ja ällöttäviä virkkeitä, etten voinut kuvitellakaan lähettäväni mitään sellaista. Lopulta ostin kortin, jossa oli vain tyhjää ja johon saatoin itse kirjoittaa, mitä todella tunsin. Paitsi etten koskaan kirjoittanut.

Kun sain tänään sähköpostin ja toisenkin, jossa hyvin avoimesti kerrottiin nuoren ihmisen päätyneen tekemään elämässään tällaisen ratkaisun, koin ahdistusta. Miksi joku on mennyt häiriköimään tämän nuoren vanhempia? Miksi tästä asiasta kuulutetaan meille kaikille sähköpostilla?

En kirjoittanut ja lähettänyt korttia ohjaajatutulleni, koska se tuntui tungettelevalta. Enhän edes tunne häntä hyvin. Hänen puolisoaan en koskaan ole tavannut. Tuntuisi teennäiseltä ja jopa törkeältä lähestyä kortilla. Se tuntuu ahdistelulta, kotirauhan rikkomiselta.

Minun sisälläni puhuu pieni suomalainen näissä hetkissä. Tai niin ainakin kuvittelen. Olen varma, että suomalaiset ovat toistensa tukena hädän hetkellä, mutta olen myös varma, ettei tällaista ihan heti tapahtuisi Suomessa. Menisikö jumppaohjaaja kylään vanhempien luo, jotka ovat juuri menettäneet lapsensa pahimmalla mahdollisella tavalla? Vaikka kuinka olisi ollut läsnä perheen elämässä pitkään. Ostaisivatko kollegat siivoojan ja ruokaa toiselle kollegalleen, joka on joutunut jäämään kotiin sairaan puolisonsa tueksi ja avuksi? Amerikkalainen yhteisö on tiivis ja valmis auttamaan täysin eri tavalla kuin suomalainen yhteisö on. Ehkä ero on ihmisissä, ehkä historiassa, kenties yhteiskunnassa, todennäköisesti vähän kaikissa. Toisissa yhteiskunnissa apu tulee läheiseltä, toisissa se tulee kaupungilta tai valtiolta.

Minulle tuli jokin aika sitten yhden työpaikkani kautta kutsu spinning-tunnille, jossa kerättiin rahaa spinning-ohjaajalle, joka oli joutunut ulkona pyöräillessään onnettomuuteen ja joutunut teho-osastolle ja leikkaukseen. Tämän hyväntekeväisyysspinning-tunnin avulla kerättiin rahaa tämän ohjaajan sairaalaskustannuksiin ja ohjaajan perheelle vaikean ajan avuksi. 1,5 tuntia kestänyt tunti keräsi rahaa useita tuhansia dollareita. Vain puolessatoista tunnissa.

"Uskomatonta, miten nää ihmiset täällä saa haalittua kasaan tällaset summat näin äkkiä toistensa avuksi. Suomessa ei olisi edes mahdollista kerätä rahaa läheisille", totesin miehelleni.

"Niin... Mutta Suomessa tuollaista apua ei edes tarvitsisi, koska terveydenhuolto siellä on ihmisille halvempaa", mieheni totesi.

En tiedä, haluaisinko itse saada avun kaupungilta, valtiolta vai läheiseltä. En tiedä, millainen yhteiskunta toimii parhaiten. Mutta sen tiedän, etten minä osaa vielä ollenkaan luonnollisesti käyttäytyä amerikkalaisessa yhteisössä, joka ryntää hädän keskellä läheisensä tai jopa puolituntemattoman kanssaihmisen avuksi.

Kokeilussa antibiootit

Kävin tänään lääkärissä ja sain antibioottikuurin. Ohjasin maanantaina ja tiistaina, mutta sen jälkeen olen levännyt, koska ääneni on edelleen ongelmana. Tiistaina aloitin attack-tuntini ilmoittamalla, että minun pitää sitten ottaa varovasti ääneni kanssa. Kuitenkin jo ennen puolta väliä tuntia tajusin itsekseni, että tein kaikkea muuta kuin otin varovasti - miten ihmeessä attackia muka edes ohjataan varovasti?! Tulin siis siihen tulokseen, että ehkä parempi vain olla ohjaamatta, jos ei kerta pysty ottamaan iisisti. Lisäksi eräs ohjaajatuttu, jonka kanssa puhuin aiheesta, pelotteli minua ja sai minut ehkä oikeasti vähän miettimään tätä tilannetta. "No matter how great classes and groups you have, you only have one body and one voice. You can't sacrifice your health to your participants, no matter how great they are", hän kirjoitti minulle Facessa ja sen jälkeen ilmoitti, että jos aiheutan pysyvää haittaa äänelleni, mikään jumppaohjaajan palkka ei sitten muuten riitä maksamaan leikkauksia, joita tarvitsen. Kunnon pelottelua siis. Ja koska tunsin särkyä kurkussani, päätin hankkia sijaisia ja jäädä kotiin lepäämään.

Sijaisten hankkiminen on niin totaalisen vaikeaa ja aikaavievää, ettei sitä varmaan usko kukaan muu kuin toinen sellainen jumppaohjaaja, joka ohjaa paikassa, jossa sijaiset täytyy itse hankkia. Sain onneksi suurimman osan tunneistani katettua, mutta siihen on mennyt paljon aikaa sekä lukuisia sähköposteja ja tekstiviestejä. Muutama tunti on jouduttu perumaan, mutta yritin kovin olla potematta huonoa omaatuntoa niistä, koska kuten todettu, you can't sacrifice yourself. Tässä prosessissa tuli huomattua se, että salit tosiaan peruvat tunteja, jos ohjaaja on kipeä. Eli se, kun sen erään salin manageri ilmoitti minulle silloin jouluna, että minun pitää mennä vetämään tunti itse, jos en saa sijaista, kysymättä minulta, kuinka pahasti olin kipeä tai kuinka korkea kuume minulla oli, taisi olla vain tämän yhden henkilön omaa v-mäisyyttä tai Holiday Stressiä tai molempia. Mutta olen silti aikoinaan ollut täällä parikin kertaa sellaisten ohjaajien tunneilla, jotka selvästi olivat niin kipeitä, ettei heidän olisi pitänyt olla ohjaamassa. Ja mitään sairauslomaa ei siis ole. Jos ei voi ohjata, ei saa palkkaa.

Olen nyt siis levännyt tiistai-aamupäivästä saakka. Ei vaikutusta. Särkyä kurkussa ja ääni käheä, ei mitenkään erityisen paha enää, mutta kuitenkin. Mieheni totesi, että kuulostan jo melkein itseltäni, mutta ei minusta kyllä tunnu siltä. Minun piti jo eilen keskiviikkona mennä lääkäriin, mutten sitten mennytkään. Tänään aamulla kuitenkin päätin, että jos takana on 3,5 viikkoa, ei varmaan auta enää muu.

Meillä ei vieläkään ole Primary Care Physiciania eli omalääkäriä täällä, koska emme ole saaneet aikaiseksi hankkia sellaista, vaikka on pitänyt. Minulla ei siis vieläkään ollut muuta mahdollisuutta kuin vain mennä urgent careen. (Tosin en vieläkään tiedä, miten nämä asiat oikeasti täällä toimivat ja voisinko vain etsiä omalääkärin tässä vaiheessa keskellä sairaustilannetta. Todennäköisesti voisin. Älkää siis USA:n ulkosuomalaiset käyttäkö blogiani lähteenä, vaan soittakaa vakuutusyhtiöönne.) Koska ne urgent caret, joissa olen aiemmin käynyt, vaikuttivat vähän sellaisilta nyrkkipajoilta, päätin mennä johonkin uuteen paikkaan. Olisin halunnut Stanfordin Health Careen (hei huippuyliopisto, ei voi olla nyrkkipaja...), mutta en tosiaan lähde Palo Altoon saakka lääkäriin (attackia ohjaamaan sen sijaan lähden sinne saakka, haha). Katsoin Stanford Health Care Alliancen eli liittouman toimipisteet ja sellainen löytyi ihan melkein naapuristamme, joten menin sinne. Miksi pölötän jostain tällaisestä? No siksi, että tämäkin paikka oli samanlainen nyrkkipaja kuin ne kaksi muutakin mestaa, joissa olen käynyt. Vähän sellainen pieni ja ei mikään kliinisen kiiltävä niin kuin terveydenhuoltopaikat Suomessa monesti ovat. Voisi ehkä olla peräisin jostain 80-luvulta, vaikka onkin tätä päivää. Tämäkin paikka oli selkeästi kohtalaisen uudessa rakennuksessa, joten se ei selitä vanhuuden näköä. Täytyy siis nyt vain uskoa, että terveydenhuolto Piilaaksossa (USA:ssa?) näyttää monesti tältä. Alkaa Suomen Pulssit ja Terveystalot ja terveyskeskuksetkin näyttää aika elitistien paikoilta... ;)

Tämä nyt ei sinänsä liity nyrkkipajauteen - sen tuomion saa ihan muista jutuista -, mutta huvittava tämäkin on. Tiedättehän, kun invavessoissa on yleensä pöntön vieressä naru tai nappi, jonka avulla saa apua? Noh, tässä urgent caren invavessassa homma oli hoidettu näin. Pöntöltä ovelle oli matkaa parikin askelta. Toivottavasti ei ole kovin akuutti tarve apuun...

Lääkäri pyöritteli päätään, kun kerroin, ettei minulla ollut lepopäivää yli 30 päivään, kuunteli keuhkot, katsoi kurkkuuni ja totesi, ettei siellä näy mitään kovin erikoista ja että ongelma saattaa olla äänihuulissa, joita hän ei kuitenkaan pysty tutkimaan niillä välineillä. "Might be overuse." Ihan niin kuin olen pelännyt. Lääkäri selitti jotain jostain infektiostakin, mutten ihan käsittänyt muuta kuin sen, ettei minulla nyt sellaista välttämättä ole. Sain antibioottikuurin, koska ongelma on kestänyt 3 viikkoa ja koska kuuri kannattaa kuulemma kokeilla ennen kuin tekee mitään muuta. Jos ongelma jatkuu, minun pitää hakeutua erikoislääkärin vastaanotolle. Yritin kysellä, miten vaarallista on, jos jatkan ohjaamista tällaisella äänellä ja voinko tehdä pysyvää haittaa itselleni, mutta en tietenkään oikein saanut mitään vastausta. Pitää hakeutua erikoislääkärille. Ja erikoislääkäri kuulemma sitten voi kertoa "If this profession is suitable for you".

Sanomattakin selvää, että melkein itkin autossa kotimatkalla tuollaisen kommentin jälkeen. Tiedän, että nyt on ihan turha panikoida mitään etukäteen. Liikkeellä on kaikenlaista pöpöä, ehkä minulla on vain sellainen, ja lääkekuuri saattaa hyvinkin auttaa. Turhalla spekuloinnilla voisin samantien diagnosoida itselleni äänihuulisyövän, sillä sellainenkin totta kai löytyy netistä aika nopeasti, kun googlettaa käheää ääntä ja äänen menetystä ilman flunssaoireita. Mutta tietenkin panikoin silti.

Täytyy kyllä sanoa, että täällä tykätään antibiooteista. Viime vuonnakin ne määrättiin minulle mielestäni älyttömän helposti, vain sillä, että joku vähän kurkkaa kurkkuun. Vaikka mitäpä minä lääketieteestä tiedän, en mitään. En edes ole syönyt antibiootteja Suomessa varmaan sitten lapsuusajan eli en tiedä, miten niitä siellä myönnetään. Toivottavasti en tänä vuonna saa allergista ihottumaa niin kuin viime keväänä, kun söin antibioottikuurin ennen attack-koulutustani ja kun lähdin kuurin päättymisen jälkeen ulkoilemaan aurinkoon. Nyt sentään tiedän välttää aurinkoa ja aurinkorasvaa, vaikken saanutkaan lääkäriltä vastausta siihen, miten pitkään sitä pitäisi välttää. Yritä tässä nyt sitten vältellä aurinkoa Kaliforniassa... Ei mikään helpoin tehtävä, kun pilviä ei ole mailla eikä halmeilla (paitsi tänään itse asiassa oli). Ei vissiin auta muu kuin istua sisällä seuraavat viikot.

Nyrkkipajaterveydenhuoltomestoista pääsin todistamaan jälleen sitä, miten tehottomia amerikkalaiset apteekit ovat. Kävin lähiruokakauppamme apteekissa: pieni tiski keskellä ruokakauppaa. Työntekijöitä oli viisi, heistä yhdellä valkoinen takki eli hän oli farmaseutti. Olin ainoa asiakas.

Yleensä lääkkeiden saaminen kestää 15-20 minuuttia, jonka ajaksi saa mennä tekemään ostoksia. Reseptini vastaanottanut nainen totesi minulle: "He's (*osoittaa valkotakkista miestä kohti*) about to go to lunch. You need to wait here until he prepares your medicine and consults you first. You can't leave and do shopping. If you leave and come back, he's not here and I can not give you your prescription." Öh okei. Pienen tiskin takana on siis viisi ihmistä, joista vain yksi voi oikeasti tehdä sen, mitä apteekissa pitäisi tehdä. Sanoin odottavani. Sitten valkotakkinen mies kuitenkin huikkasi tälle naiselle jotain ja nainen totesi minulle: "Oh no, we missed that window. He'll leave now. Can you come back in an hour to pick up?"

Joo-o... Ymmärrän, että ihmisten pitää syödä lounasta ja sympatiani on täysin valkotakkisen farmaseutin puolella. Nyt ei ole kyse siitä, vaan siitä, miten tajuttoman tehotonta toimintaa täällä on! Koko pulju on täysin toimintakyvytön, kun yksi ihminen viidestä lähtee lounaalle. Mitä ihmeen porukkaa ne neljä muuta siellä tiskin takana on?!

Palasin tunnin kuluttua (kävin itsekin syömässä lounaan kotona - onneksi apteekkiin on lyhyt automatka). Sitten piti allekirjoittaa lappu siitä, suostunko vastaanottamaan farmaseutin konsultaation. Yes or no. Nimikirjaimet ja vielä allekirjoitus. Tämä farmaseutin konsultaatio, jonka takia ilmeisesti en voinut saada lääkkeitäni keltään muulta kuin farmaseutilta, sisälsi täsmälleen samat kaksi lausetta, jotka lukevat reseptissänikin. Ja jotka varmasti lukevat myös ohjeessa, joka tuli lääkepaketin mukana.

Jos jotakuta siis harmittaa se, että suomalaisessa apteekissa joutuu joskus vähän jonottamaan ja odottamaan, toivottavasti tämä tarina auttaa harmitukseen. :)

Blogissani on aiemminkin ollut kuva näistä oransseista lääkepurkeista, mutta ovat nämä vain niin amerikkalaisia, että pakko laittaa uusi kuva. 

Marimekko oli Targetissa

Selvisin kuin selvisinkin viikonlopusta ja olin tosiaan 2,5 päivää täysin hiljaa sanomatta sanaakaan! Täytyy todeta, että oli helpompaa kuin kuvittelin. Mutta jos pidempään pitäisi olla hiljaa, niin saattaisi ehkä alkaa hermostuttaa.

Ääneni on ehkä hiukan parempi, mutta paino sanalla hiukan, eikä todellakaan parantunut. Edelleen se on käheä ja kurkussa tuntuu. Lähdin aamulla ohjaamaan ja tajusin siinä sitten, että ehkä olisi ihan hyvä oppia tekemään jonkinlainen äänenavaus ja lämmittely, kun lähtee ohjaamaan lähes suoraan sängystä aamulla klo 5:30. Minulla on jonkinlaiset ohjeet äänen lämmittelyyn, mutten oikein tajua, mitä siinä pitäisi tehdä. Yleensä vain mölisen yksikseni autossa. Ehkä sellainen äänenkäyttökurssi opettaisi tämänkin.

Pystyn nyt ohjaamaan tasapaksulla ja aneemisella äänellä, mikä ei ole parasta, mutta muutoin olo on ihan hyvä. Jotain tälle kurkulle pitäisi kuitenkin keksiä... Olisi ehkä pitänyt olla hiljaa pidemmän aikaa, mutta rajansa kaikella. Olen huono pysymään sairaslomalla.

Join aamun ekojen tuntieni jälkeen kuumaa vettä, johon heitin kotoa tuomani sitruunaviipaleen. Olen juonut viime päivinä litratolkulla sitruuna-inkivääri-hunaja-vesi-sekoitusta, ja minä en kyllä vanno sen nimeen, vaikka monet vannovat. Ei auta minulla oikein mitään. Sitruunavettä juodessani mietin, pitäisikö alkaa ohjaamaan tuollaista mammojen vesijumppaa, jota tuo tyyppi tuolla takana ohjaa... Näyttää kohtalaisen kevyeltä ohjaajalle. ;)

Poikkesin tänään tuntieni välissä ostamaan hiuslakkaa Targetiin ja törmäsin tähän:

En normaalisti pyöri lastenvaateosastolla, mutta nämä olivat tyrkyllä käytävän varrella matkalla kosmetiikkaosastolle.

Marimekko on saapunut hoodeille (paitsi että Palo Altossa taitaa olla ihan oikea Marimekon liike). Tästä aiheesta on meuhkattu paikallisten suomalaisten Face-ryhmissä melkein yhtä paljon kuin niistä Ikean irtokarkeista aikoinaan. Amerikkalainen iso tavarataloketju Target ja Marimekko ovat tehneet yhteistyönä malliston, missä tyylit ja kuosit ovat Marimekolta ja tuotteiden laatu ja hinta Targetilta. Minä en ole ollut tästä aiheesta kovin kiinnostunut. Joo, on kai se ihan hauskaa, kun amerikkalaisesta tv:sta tulee mainoksia, joissa on suomen kieltä (en muuten ole nähnyt, koska me emme koskaan avaa kanavaboksiamme ja tv:tä, enkä ole jaksanut youtubettaa). Ja joo, kivahan se on, että Marimekko-brändi saa näkyvyyttä. Mutta kaipa minulta sitten puuttuu jokin isänmaallinen geeni, kun en muutoin oikein syty, enkä näe syytä rynnätä ostoksille noin niin kuin vain Suomi-rakkauden periaatteesta. Monet suomalaiset tuotteet ja asiat kiinnostavat minua nykyään tietyllä tavalla enemmän kuin ennen, mutta Marimekon kuosit eivät kuulu niihin. (Paitsi se yksi koirakuosi on ihan söpö.)

Tällaista on saatu aikaan. Vaatteiden lisäksi tarjolla on kaikenlaista tavaraa astioista suppauslautoihin ja telttoihin.

Target on aiemminkin tehnyt yhteistyötä erinäisten brändien kanssa ja mallistot on usein myyty heti loppuun. Marimekon kamat tulivat myyntiin eilen sunnuntaina. Jotkut suomalaiset olivat jonottelemassa erinäisissä Targeteissa ja kuulemma muutamia muitakin oli eksynyt jonoihin. Minä jotenkin epäilin, ettei Marimekko myisi yhtä hyvin kuin muut yhteistyöt, koska luulisi brändin olevan tavalliselle amerikkalaiselle vähemmän tunnettu. Olin kait väärässä, sillä suomalaisten Faceen raportoiman mukaan monet tuotteet oli myyty loppuun jo sillä perusteella, että nettimyynti alkoi keskiyöllä ja Google Shopping -työntekijöillä oli pääsy tavaratalojen hyllyihin ennen kauppojen aukeamista.

Isänmaallinen geenini heräsi kuitenkin eloon sen suhteen, että kuva oli pakko ottaa. Suomi mainittu hei! :D

Näin päivä sen jälkeen, kun mallisto tuli myytiin, jäljellä oleva vaatevalikoima oli suppea ainakin siinä Targetissa, jossa minä kävin ostamassa sitä hiuslakkaa. Lähinnä jäljellä oli lastenvaatteita. Onneksi ei tullut tarvetta saada mitään. Hinnat olivat halvat - mekko irtosi parillakympillä - mutta laatu vaikutti huonolta. Targetissa on mielestäni ihania vaatteita, mutta ne ovat ainakin minulla tuppautuneet menemään huonoksi parin kolmen pesukerran jälkeen.

Kävikö joku lukija hamstraamassa itselleen Marimekko-tuotteita isänmaallisuudesta tai Marimekko-rakkaudesta?

Vihdoin lepoa!

Huomenna sunnuntaina kalenterissani on näkymä, jota olen odottanut kauan:

No Events. Oi mitä autuutta! Ei ohjattavia tunteja, ei uusien ohjelmien harjoittelua, ei launching partyja, vaan ihan vain ja ainoastaan mitä ikinä haluankaan tehdä.

Paitsi että nyt en saa tehdä mitä ikinä haluaisinkaan tehdä. Sillä eihän 34 päivän jumppaputkeni päätynyt hyvin. Ei tietenkään. Miksi moinen hulluus päätyisi hyvin.

Putkeni jäi lopulta vain 33 päivään, sillä minun oli pakko hankkia tämän päiväiselle tunnilleni sijainen. Olen voinut äärimmäisen huonosti. Ääneni alkoi pettää yli kaksi viikkoa sitten, kuten jo aiemmin kerroin. Tällä viikolla tilanne meni siihen, että ääneni petti lopullisesti - mitään ei tullut ulos. Menin silti ohjaamaan. Totta kai omat tunnit pitää hoitaa, jos ei muutoin ole kipeä. Ei kai ohjaamiseen nyt paljon ääntä tarvitse, haha. Ohjaaminen ilman, että pystyy puhumaan, on erään salin ryhmäliikunnan koordinaattorin mukaan "not fun, but doable", minkä hän minulle totesi, kun ilmoitin hänelle, että menen kyllä ohjaamaan oman tuntini, mutten sitten pysty puhumaan siellä juuri mitään.

Torstaina, kun ääneni puute oli pahimmillaan ja olin ohjannut sekä attackin, pumpin että cxworxin, ihmettelin, miten voi olla, että on tällainen olo, vaikkei ole kipeä. Sitten mittasin kuumeen ja olihan sitä kuumetta. Ei paljon, mutta kuitenkin vähän. Kuume nousi torstain aikana ja laskikin jo torstain ja perjantain välisen yön aikana eli en lopulta tullut enempää kipeäksi. Kroppani taisi totaalisesti vain ilmoittaa, että nyt riittää. Lepää ihminen! Perjantaina ohjasin vielä 1,5 tuntia, mutta sitten lähettelin lukuisia sähköposteja, yli kymmenen tekstaria ja stressasin monta tuntia eli toisin sanoen hankin lopuille tunneilleni sijaisen.

Sain siis kaksi kokonaista lepopäivää. Nyt on viikonloppu ja ulkona on 30 astetta lämmintä, sekä tänään että huomenna. Olisin halunnut vaikka ulkoilemaan, nauttimaan ihanasta ilmasta ja elämästä, joka ei sisällä ryhmäliikuntaa. El Niñon sateiden vuoksi täällä on edelleen todella vihreää ja kevätkukat kukoistavat, emmekä ole käyneet mieheni kanssa ulkoilemassa piiitkään aikaan, mutta emme kyllä pääse nytkään. Minun olotilani on nimittäin tällä hetkellä tämä:

Lämpöni on tällä hetkellä ehkä ihan lievästi tavallista korkeampi, mutta pahin tilanne on äänelläni, sillä se on edelleen poissa. Asetin itseni siis puhekieltoon, koska muutakaan ratkaisua en nyt tilanteeseen näe. Kielto alkoi eilen päivällä tuntieni jälkeen ja jatkuu huomisen sunnuntain ajan. Viikonloppu menee siis sohvalla leväten, täysin hiljaa ollen ja Netflixia katsellen sekä satunnaisessa pantomiimin harrastamisessa, kun yritän kommunikoida mieheni kanssa jotain. Ei auta muu. Tyhmällä päällä saadaan aikaiseksi tyhmä loppu, ja tämä on se, mitä saan nyt tehdä päivänä, jolloin kalenterissani lukee No Events. Vaikka mitäpä valittamista tässä on. Turussa asuessani vietin monet kauniit kevät- ja kesäpäivät sisällä, en avannut edes sälekaihtimia, ja maanantaina aamuisin herätin pahennusta työpaikan kahvihuoneessa kertomalla, etten käynyt ulkona kahteen päivään (ellei lasketa sitä, että joskus kävin jumppatunnilla), koska ei kiinnostanut mikään ulkoilma. Business as usual siis täälläkin päin maailmaa.

Maanantaina aamulla on taas aikaiset työt. Jos ääneni on yhä poissa, on varmaan aika tavata lääkäriä.

Beat L.A!

Aikoinaan, kun aloin ohjata keskiviikkoiltaisin yhtä pumppituntia (josta sittemmin olen luopunut), kiinnitin aika nopeasti huomiota siihen, että aina samassa paikassa takarivissä oli eräs nuori mies. Tämä heppu veti kunnon painoilla ja hyvällä tekniikalla. Hän oli aina siellä, täsmälleen samassa paikassa ja hänellä oli aina täsmälleen sama ilme. Sellainen vähän tympääntynyt. Jos joskus sainkin häneen katsekontaktin kaikkien muiden hänen edessään olevien ihmisten välistä ja hymyilin, hän ei koskaan hymyillyt takaisin. Miksiköhän toi tyyppi inhoaa mua, mietin välillä. Olin silloin vielä niin urani alussa, että otin jokaisen tympääntyneen ilmeen henkilökohtaisuutena, enkä hoksannut ajatella, että joillakin ihmisillä nyt vain sattuu olemaan luonnostaan sellainen sitruunan nielleen ilme (vaikka minulla itsellänikin oli aina sellainen, kun olin osallistuja...).

Tämä mies on oiva esimerkki siitä, ettei ihmisten ilmeestä voi oikeasti päätellä mitään. Eilen nimittäin tämä heppu vei minut ja mieheni meidän elämämme ensimmäiseen San Francisco Giants -peliin. Ja elämämme toiseen baseball-matsiin.

San Francisco Giantsien stadion on tietenkin San Franciscossa, ihan rannalla. "Löysivät sitten tuulisimman kohdan koko kaupungista tälle stadionille", totesin, kun pääsimme paikalle. Olin onneksi varustautunut talvivaatetuksella, vaikka lämpöä oli 18 astetta, sillä SF on kylmä ja tuulinen ja kaverinikin oli varoitellut, että stadionilla on sitten kylmä.

AT&T on muuten teleoperaattori.

En edes muista enää, miten aloimme puhella tämän miehen kanssa. Hän taisi tulla kysymään jotain attack-tunnistani, jota ohjasin aina ennen pumppituntia. Sitten hän tuli kokeilemaan attackia ja jäi sille tielle. Sitten hänelle tuli töitä tuntini aikaan, mutta hän löysi keinon tulla toiselle attack-tunnilleni. Lakkasin ohjaamasta sitä yhtä pumppia, mutta hän on tullut pari kertaa toiselle saman ketjun kuntosalille pumppitunnilleni.

Joitakin viikkoja sitten hän yhtäkkiä kysäisi, olemmeko mieheni kanssa koskaan olleet Giants-pelissä ja kutsui meidät mukaan. Emme ole mitään urheiluihmisiä mieheni kanssa, emmekä tajua baseballia, mutta totta kai halusimme lähteä katsomaan, mikä on meininki. Olemme joitakin vuosia sitten käyneet New Yorkissa lomaillessamme Yankee-stadionilla matsissa. Emme tajunneet pelistä silloin mitään, mutta oli kiva kokemus. Miksei siis uudestaankin, ehkä toisella kerralla tajuaa jopa enemmän.

Stadionilta oli hienot näkymät. Kuvassa San Franciscon lahden yli East Bayhin (mm. Oaklandiin) menevä Bay Bridge.

Olimme paikalla todella hyvissä ajoin, joten istuimme (ja söimme) penkeillämme melkein tunnin ennen kuin peli edes alkoi.

Täytyy sanoa, ettemme kyllä tajua vieläkään baseballista paljon mitään. Paitsi sen, että se on aika hidastempoinen peli. Eilinen matsi kesti kolme tuntia, ja minusta tuntui siltä, että usein porukka vain seisoskelee kentällä eikä oikeastaan tee mitään. Tämä uusi kaverini on ollut lapsesta saakka baseball- ja Giants-fani ja hän oli jo aiemmin linkittänyt minulle "baseballin säännöt 5 minuutissa"-videon. Video ei tehnyt minua kauheasti viisaammaksi, koska siinä selitettiin lähinnä sääntöjä, jotka tajuan jo sillä perusteella, että tiedän, miten pesistä pelataan, mutta ei sillä tiedolla ymmärretä kokonaista baseball-matsia. Menomatkalle matkalukemiseksi kaverini toi meille tulostamansa 20 sivua infoa baseballista ja sen säännöistä. Hän oli jopa alleviivannut kaikki tärkeät kohdat. Vähänkö ihmiset ovat ihania. :) Pelin alussa hän selitti sääntöjä ja selitti, mitä tapahtuu, mutta selitys oli sen verran yksityiskohtaista, että minulta meni puolet ohi. Kyselin pari kertaa jotain älyttömän typeriä kysymyksiä, minkä jälkeen alkoi hävettää sen verran paljon, että päätin olla hiljaa.

Jotain siellä tapahtuu.

Oli kuitenkin kiintoisaa seurata matsia. Ja kiintoisaa oli myös tutkailla muita katsojia. Suurin osa oli totta kai Giants-faneja, mutta muutama rivi meidän edessä oli pari vastajoukkueen kannattajaa, joihin kohdistuva huutelu alkoi loppuvaiheessa olla jo oikeasti vähän aggressiivista. Jotkut ottavat urheilun aivan liian vakavasti.

"BEAT LA!" oli kannustushuuto, jota huudettiin ja kovaa. Giantsien vastajoukkue tässä pelissä oli Dodgers Los Angelesista. Kuulemma kilpailu näiden kahden välillä on kovaa; näkyvillä on varmaan Kalifornian pohjoisen ja etelän välinen kilpailu. 

Matsin aikana muuten satoi vähän, joten ei ollut mikään paras kokemus sen suhteen. Loppua kohden alkoi sataa jo enemmänkin ja alkoi tulla aika kylmä. San Franciscon tuuli, sumu ja sade ei ole mikään paras yhdistelmä ulkostadionilla. Minulla oli nahkatakki ja sen päällä lämmin hupullinen untuvatakkini, jota käytin Suomessa, kun oli 20 astetta pakkasta - se sopii hyvin myös San Franciscon iltaan, kun mittarin mukaan on 15 astetta lämmintä. Olisi pitänyt ottaa sadetakkikin, mutta ei kai meillä Kaliforniassa sellaisia ole.

Kuvasta ei näy, mutta satoi aika kovin.

Giants voitti yliajalla (tai mitä termiä baseballissa ikinä kuuluukaan käyttää), ja matsin jälkeen oli vielä ilotulitus. Varmaan yli puolet 41 000 ihmistä vetävästä ja lähes loppuunmyydystä katsomosta lähti lätkimään, koska satoi vettä. Minä halusin ehdottomasti nähdä ilotulitukset, aivan sama vaikka sataisi pieniä koiria. Minulla ei ole ilotulituksista mitään julkaisukelpoista kuvaa, mutta kuten yleensä aina, kun amerikkalaiset ilotulittelevat, näytös oli näyttävä ja kesti hitusen liian kauan. Mieheni sanoin: "Tuossa meni taas Turun kaupungin uudenvuodenilotulitukset 10 vuoden ajalta 20 minuutissa." Amerikkalaiset ovat siis baseballin ja ilotulitusten suhteen samanlaisia  - eivät tajua lopettaa ajoissa silloin, kun homma on vielä mielenkiintoista. ;D

Oli kyllä ihan hyvä, ettei suurin osa katsojista jaksanut jäädä katsomaan ilotulituksia, sillä yksityisautoilun luvatussa maassa baseball-matsiin monet ajavat omalla autolla, vaikka SF:ssa onkin hyvä julkinen liikenne. Ihan niin kuin mekin ajoimme, koska tulimme sieltä, minne julkisella olisi kestänyt huomattavasti pidempään kuin omalla autossa ruuhkassa. Liikennetukos stadionin ympäristössä ei siis ollut mikään ihan pieni, kun se 40 000 ihmistä purkautuu. Koska me lähdimme viimeisten joukossa, pääsimme todella helpolla, emmekä joutuneet jonottelemaan autossa kauhean pitkää aikaa. Tuli taas muuten todistettua se, että juomisenkin jälkeen amerikkalaisten mielestä "aina voi ajaa kotiin", noin niin kuin mukamas. Yksi auto ajoi suoraan ratikan raiteiden sellaiseen johonkin reunaan ja auto jäi vähän jumiin siihen. Känniajelu on täällä niin yleistä, että joskus pelottaa.

Nuo valkoiset ilmassa lentävät roskat? Ne ovat lokkeja. Linnut pyörivät stadionin ympärillä ennnen matsia, sitten pelin ajaksi ne pitkälti katosivat ja ihmisten lähtiessä ne palasivat salamana lattioille heitetyn ruoan kimppuun. Oikein haaskalintulauma. Siinä on näköjään huonot puolet, kun stadion sijaitsee rannalla...

Nyt on siis Giantsien peli koettu ja olemme taas yhtä amerikkalaista kokemusta rikkaampia. Aiemmin olemme olleet jo San Jose Sharksien -jääkiekkopelissä. Vielä pitäisi saada jenkkifutis ja koripallo, niin olisi nämä urheilukokemukset hoidossa. Tosin en kyllä ihan tiedä, miksi näitä pitää kokea, koska ei minua ikimaailmassa Suomessa olisi saanut mihinkään TPS:n peliin...

Urheilutapahtumiin meneminen ei muuten ole mitään ihan halvinta puuhaa täällä. Kaverini antoi meille nämä liput, joten me emme nyt tällä kertaa maksaneet mitään itse. Hän kertoi ostaneensa liput hyvissä ajoin, joten eivät kuulemma olleet ihan niin kalliita, mutta en kehdannut kysyä, mitä hän niistä maksoi. Katselin netistä, että hinnat voivat pyöriä satasissa ja jopa useammissa satasissa. Me ostimme hänelle totta kai kaikki juomat ja ruoat kiitokseksi ja kieltäydyimme hänen tarjoamistaan bensa- ja pysäköintirahoista. Se, että hän kutsui meidät mukaan ja antoi liput ilmaiseksi, on hyvä esimerkki tietynlaisesta amerikkalaisuudesta: Täällä oikeasti ihmiset maksavat toisilleen erinäisiä asioita tuosta noin vain, joskus kyse on lounaasta, joskus juomista, joskus jostain isommasta. Ei ole niin justiinsa. Ei ole sellaista "tää on sun osuus, tää mun osuus" -mentaliteettia. Aina tulee seuraava kerta, jolloin toinen sitten maksaa. Ehkä tämä on väärä yleistys, en tiedä. Mutta tällaista olen huomannut.

Juominen baseball-matsissa ei ole mitään halpaa. Kuvassa 15 dollarin margarita ja 6 dollarin pieni olut. Taustalla yrttejä ja salaatteja, joita joku on päättänyt alkaa kasvattaa baseball-stadionin kaljapaikassa. (Paikan nimi oli Beer Garden.)

Ikuisella työpaikkajumpalla...?

Tänään ei ole ollut mikään parhain päiväni. Minulla on ollut kurkku kipeä viikon. Ei tunnu flunssalta, vaan enemmänkin tuntuu siltä kuin ääneni olisi vain antanut periksi. Pitäisi mennä jollekin äänenkäyttökurssille. Eikä koskaan pitäisi huutaa. Ei edes silloin, kun salin mikki ei toimi ja pitää ohjata musiikin ylitse.

Tänään aamulla herätessä oli kuitenkin sellainen olo, jos olisinkin vaikka vähän kipeä. Tiistaisin minulla on vain yksi attack-tunti aamulla, joten ei kai sitä nyt keskiviikkona aamulla herätessä pitäisi olla mitenkään väsynyt olo hei. :D Vedin aamupalaleipäni ennätysvauhdissa parissa minuutissa ja lähdin ajamaan kohti pumppituntiani. Autossa iski sitten huono olo. Oli jotenkin etova olo ja väsytti niin paljon, ettei aiemmin kokemaa väsymystäni voi edes kutsua väsymykseksi.

Ohjaaminen antaa minulle energiaa ja adrenaliinipuuskia, mutta tänään kuitenkin jo alkulämmittelyn aikana tuntui siltä, ettei energiaa riitä edes teeskentelyyn. Oli siis pakko mainita osallistujille ennen kyykkybiisiä, etten voi ihan hirveän hyvin ja että otan vähän kevyemmillä painoilla. En koskaan valita osallistujille. Ehkä kerran olen selittänyt, miksi otan kevyemmät painot. Jotkut ohjaajat valittavat, eikä se yleensä kuulosta kauhean hyvältä, vaikka tarkoitus olisikin hyvä tai vitsikäs. Tai sitten vika on vain minussa ja vanne pääni ympärillä on ihan liian tiukalla.

Tunti meni siinä sitten joka tapauksessa ihan hyvin. Ja ei muuta kuin kohti seuraavaa pumppituntia, joka alkoi heti tunnin päästä! Autossa sentään tekstasin kaverille ja kysyin, voisiko hän sijaistaa attack-tuntini illalla. Minulla oli nimittäin vielä ennen attackia kolmaskin pummpitunti tiedossa, sillä olin luvannut sijaistaa yhden, eikä viimeinen attack tuntunut kovin hyvältä idealta. Onneksi sain sijaisen.

Toinen tunti meni sekin siinä kuin ohimennen. Edelleen vähän heikotti, mutta itse asiassa oloni oli parantunut huomattavasti aamusta. En silti ollut ihan parhaimmalla tuulella, kun pääsin kotiin ja kun mietin parin tunnin päästä alkavaa päivän kolmatta pumppituntia.

Mutta sitten apaattisena netissä surffaillessani törmäsin tähän kuvaan:

En tiedä alkuperäistä lähdettä, mutta kaverini oli jakanut tämän Facessa Hymynaama-sivuston kautta.

Alkoi vähän hymyilyttää. Ja sitten vähän enemmänkin. Harrastin Turussa aikoinaan usein työpaikkajumppaa työhuoneeni seinien suojissa. Sitten eräänä päivänä oli lentolippu kourassa, enkä ihan heti ole palannut takaisin. Täällä sitä ollaan yhden lentomatkan päässä. Työpaikkajumppa on vaihtunut ihan oikeasti työjumpaksi. Alkoivat nämä nykyiset murheet tuntua vähän pienemmiltä, kun mietti vanhaa. Päivän kolmas pumppituntikin sujui mainiosti, kerroin vitsejä ja tuntemattomat osallistujat nauroivat kommenteilleni niin pahasti, että meinasi hyvä treeni keskeytyä. Kotiin päästessä koin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut vetämässä attackiani. Oli heti ikävä niitä ihmisiä.

"Tuutteko te koskaan takaisin?" kaverit Suomessa kysyvät joskus. Kaipa me tulemme. Ehkä parin vuoden päästä, ehkä viiden. Tai sitten emme tule. Ehkä 30 vuoden päästä havahdumme siihen, että asumme edelleen täällä ja että jälkeläisemme (ei, en ole raskaana, vaikka mentorini luuli heti niin, kun kerroin hänelle ennen tokan pumppituntini alkamistani voivani todella huonosti) ovat aivan amerikkalaisia.

Etenkin jos saan ääneni takaisin, voihan se olla, että huudan kuntosalilla osallistujien edessä siihen saakka, kunnes on aika kellahtaa hautaan. Siellä saa sitten levätä. :D

Les Mills -elämää 34 päivän jumppaputkessa: opettelua, uudelleenopettelua ja lanseerausta

Kun ohjaa Les Millsin jumppia, joka kolmas kuukausi on aina aikamoista ruljanssia, stressiä ja kiirettä. Kolmen kuukauden välein nimittäin julkaistaan aina uudet ohjelmat joka formaattiin. Täällä USA:n länsirannikolla ohjaajat saivat uudet ohjelmat (BP97, BA92, CX22) itselleen reilu kuukausi sitten. Kuntosaliketjut sitten päättävät, koska uusia ohjelmia saa alkaa ohjata eli koska on lanseeraus, launching date. Yleensä ohjaajille annetaan noin kuukausi aikaa opetella uudet jutut. Suomessa ilmeisesti ainakin joissakin paikoissa on jo otettu nämä uudet ohjelmat käyttöön ajat sitten, mutta USA tulee jälkijunassa.

Minulla viimeiset pari viikkoa ovat siis kuluneet stressissä ja opettelussa. Kuukausi on pitkä aika, mutta harva alkaa opetella ohjelmia heti. Minä yleensä aina katson ohjelmat heti lävitse ja lataan itselleni musiikit, jotta voin alkaa kuunnella biisejä niin, että opin ne ulkoa, mutta siihen se sitten jää. Välillä foam rollailessa ja venytellessä opettelen koreoita mielessäni samalla, kun kuuntelen musiikkia. Oikea fyysinen opettelu alkaa yleensä kuitenkin helposti vasta pari viikkoa ennen ilmoitettua launching-aikaa.

Aiheeseen liittymätön kuva, mutta eilen illalla sai sentään vähän rentoutua, kun menimme mieheni kanssa ravintolaan syömään. Oli muuten ylihinnoiteltu mesta: minun flat breadini maksoi 17 dollaria, miehen hampurilainen 24 dollaria (euroissa melkein sama, miinusta vain pari euroa)! Plus verot, plus tipit tietenkin. Ravintola oli fancy ja eurooppalaistyylinen sisustukseltaan, ei mikään sellainen perusjenkkimesta. Hävyttömät hinnat silti. Ei enää koskaan uudelleen.

Miksi ei voi opetella heti? Syitä on monia, enkä minä osaa puhua kuin omasta puolestani, vaikka monella syy kyllä on sama kuin minulla. Minulla syy on se, että ohjaan koko ajan joka päivä, joten joudun parin viikon välein muuttamaan ohjaamiani kappaleita. Turussa asuessani salilla, jolla kävin, pidettiin aikoinaan pitkänkin aikaa samoja ohjelmia ja kappaleita, mutta täällä pääsääntöisesti monet ohjaajat miksaavat ja muuttavat kappaleitaan 1-3 viikon välein. Koska minä olen kohtalaisen uusi ohjaaja, opettelen käytännössä koko ajan minulle uusia kappaleita vanhoista ohjelmista. Olen käynyt bodypumpissa vuosia, mutta enhän minä niitä vanhoja ohjelmia ja kappaleita osaa ulkoa. Koreon jotenkuten muistaminen on ihan eri asia kuin se, että sen osaa ohjata ja osaa kokonaan ulkoa niin hyvin, että voi tulla vaikka pieni kalifornialainen maanjäristys kesken kappaleen ja silti pääsee heti uudelleen kiinni koreoon pienestä keskeytyksestä huolimatta.

Ja koska minä olen yhtä uusi ohjaaja kaikissa formaateissani - pumpissa, attackissa ja cxworxissa - opettelen siis koko ajan uusia kappaleita joka ikiseen näistä formaateista. Ei siinä välissä ihan heti ehdi eikä jaksa opetella uusia ohjelmia, jotka tulevat käyttöön vasta viikkojen päästä. Pitää elää tässä hetkessä, ei tulevaisuudessa. Alussa opettelin attackin heti, mutta sitten kun sitä piti alkaa ohjata vasta viikkojen päästä, piti kuitenkin kerrata ja vähän opetella uudelleen.

Brittifiilistä haettiin yhdestä San Josen downtownin pubista ruokailun jälkeen.

Uudelleenopettelu. Relearning. Se on sana, joka on tullut tutuksi. Silloin, kun olin osallistuja, minua joskus ärsytti, kun ohjaajat vetivät aina samoja kappaleita. Joskus totesin mentorilleni, että voisiko hän miksata jotain. "Do you actually think I remember the old ones just like that?" hän kysyi. Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Liikkeet ja liikekuviot ovat toki pitkälti samoja yhden formaatin sisällä, mutta on aika mahdotonta muistaa, mikä kuuluu mihinkin kappaleeseen ja missä järjestyksessä ja temmossa ja niin edelleen. Monet sanovat, ettei ohjaaja koskaan unohda sitä ohjelmaa, jolla sertifioitui, mutta kun minä päätin palata ohjaamaan BA88-ohjelmaa eli ohjelmaa, joka oli serfifiointiohjelmani, en muistanut mitään, kun aloin soittaa musiikkia. Piti todellakin kaivaa koreovihko esiin ja kerrata. Sama juttu oli BP94-ohjelman kanssa. Kyllä se nopeasti muistui mieleen sieltä muistin perukoilta, mutta vaati kuitenkin pientä kertausta.

Joka kolmas kuukausi LM-ohjaajan elämässä on siis aika kamala. Samaan aikaan pitää tehdä kolmea eri asiaa: 1) ohjata tiettyjä kappaleita tunneillaan, 2) uudelleenopetella (tai uuden ohjaajan kohdalla opetella) miksauksia, joita ohjaa seuraavaksi tunneillaan, ja 3) sitten vielä opetella sitä uusinta ohjelmaa.

Pahin tilanne on se, kun joku kuntosaliketju on jo ottanut uudet ohjelmat käyttöön, mutta joku toinen ketju ei, ja kun sitä sattuu ohjaamaan molemmissa paikoissa. Pahimmassa tapauksessa saman päivän aikana. Minulla on juuri nyt kahden viikon ajan tällainen tilanne. Ohjaan Ymca:n saleilla vanhoja pumppiohjelmia ja sitten lähden niistä suoraan ohjaamaan pumppia 24:n saleille, joissa pitääkin ohjata jo uusinta ohjelmaa. Välissä on yleensä tunti aikaa. Kuuntelen paniikissa autossa uusia kappaleita ja toivon, että oikea koreo vain tulee jostain aivojeni sopukasta ja etten ala vahingossa tehdä väärää koreografiaa. Toistaiseksi en ole alkanut. Joskus harmittelen, kun en ohjaa attackia enkä cxworxia 24:n saleilla säännöllisesti, mutta tällä hetkellä olen vain iloinen, etten ohjaa.

Eiliseen iltaan kuului myös Broadway-musikaali Disneyn Kaunotar ja Hirviö. Tykkäsin älyttömästi ko. elokuvasta lapsena ja tämä musikaali oli ihan kuin kopio siitä leffasta. Mielessäni alkoi heti pyöriä kuvat leffasta, vaikken ole nähnyt sitä varmaan 15 vuoteen.

San Josehen on tulossa vaikka mitä Broadway-musikaaleja. Gotta love this city!

Ajattelin, että tämä on vain uuden ohjaajan ongelma. Sitten kun on kerran oppinut niitä vanhoja ohjelmia, ehkä ne muistuvat helposti mieleen. Toivoin, että ehkä tulevaisuudessa homma muuttuu helpommaksi ja ettei kaikkea tarvitse aina uudelleenopetella. Keskustelin aiheesta kahden muun ohjaajan kanssa, jotka molemmat ovat olleet alalla 20 vuotta. "This is the worst time in my life, every three months! You need to learn, relearn and then at the same time you need to teach something else!" totesi toinen ja jatkoi: "My brain is a fuzz!" Ilmeisesti siis homma ei muutu helpommaksi.

Jos joku on tässä ihmetellyt, miksi en päivittele blogiani tiheästi, tässä yksi syy. Aivoni ovat solmussa ja ihan muissa maailmoissa. Mieleni on tällä hetkellä 98 prosenttisesti koreografiaa ja kappaleita. Kun menen nukkumaan, päässäni soivat biisit ja mielessä pyörivät koreot. Kun herään, homma alkaa alusta. Kysyin mieheltäni, herääkö hän siihen, kun joskus aamuisin (tai kahdesti viikossa aamuöisin ennen kello viittä) soitan vessassa puhelimestani musiikkia samalla, kun teen aamupesua. "Mitä ihmettä, pitääkö sun vessassakin kuunnella niitä kappaleita, keskellä aamuyötä?!" hän ihmetteli. Todellakin pitää. Automatkat aamuisin ovat liian nopeita siihen. :D

Kaiken lisäksi tämä ainainen harjoittelu varsinkin nyt launching-aikana aiheuttaa sen, että termi lepopäivä on täysin tuntematon käsite. Kun palasimme Suomen ja Espanjan lomalta kotiin, minulla alkoi heti 20 päivän liikuntaputki. Sen jälkeen oli tasan yksi vapaapäivä ja siitä lähtikin sitten käyntiin nyt meneillään oleva 34 päivän (!) liikuntaputki ilman yhtäkään täydellistä lepopäivää. Tänään sunnuntaina minulla ei ole töitä, mutta aamulla oli bodyshredin koe-esiintyminen ja sitten piti lähteä harjoittelemaan attackia muiden ohjaajien kanssa. Olen niin väsynyt, ettei mitään rajaa, mutta pakko harjoitella, koska ensi viikonloppuna täytyy osata sekä attack että cxworx kokonaisuudessaan, kun Y:n kuntosalitkin viimein lanseeravat. Meillä on launching party eli ensi viikonloppuna ei ainakaan levätä, kun olen vetämässä kaikkia kolmea formaattiani sekä lauantaina että sunnuntaina.

Ryhmäliikunnanohjaajan arjen ongelmat näyttävät siis tältä. Tämä on ehkä Vol 1, haha. Jos joku suomalainen ohjaaja lukee tätä, kertokaa kiltit, etten ole ainoa lajissani, jonka aivot tuntuvat olevan vain ja ainoastaan näissä aiheissa ja kroppa koetuksella! Minusta tuntuu välillä, että nämä täkäläiset ohjaajat ottavat tällaisen ihan tavallisena osana elämää - ei lepoa eikä rauhaa, kunhan vedetään duunia, koska se on elämää.

Onneksi jumppaohjaus on kuitenkin kaiken tämän vaivan arvoista. Etenkin silloin, kun osallistujat tuovat minulle karkkia. ;) Tämän pääsiäisherkun sain viime viikolla.