Loman jälkimainingeissa

Mihinkään työhön palaaminen pitkän loman jälkeen ei varmastikaan ole mukavaa, mutta voin sanoa, että fyysiseen työhön palaaminen heti loman jälkimainingeissa ja jetlagissa on erityisen epämiellyttävää. Ei voisi uskoa, miten nopeasti oma kunto- ja tottumistaso katoaa! Tai sitten olen vain äärimmäisen raihnainen tapaus... Suomessa kävin jumpassa joka päivä, mutta Espanjassa tuli taukoa, joten tässä sitä nyt taas ollaan. Kaksi pumppituntia maanantaina peräkkäin ja johan alkoi tuntua aika pahasti, etenkin pakaroissa ja ojentajissa. Tiistaina attackissa oli sellainen olo kuin ehkä tekisin pientä kuolemaa - ja jo neloskappaleen aikana (tosin ohjasin itselleni uusia kappaleita ekaa kertaa, pääsivät vähän yllättämään, haha)!

Viime syksynä kolmen viikon Suomi-reissun jälkeen lihakseni kipeytyvät ekojen ohjauspäivien aikana niin paljon, etten lopulta päässyt kulkemaan portaita kunnolla. Yhdeltä pumppitunnilta tulin kotiin niin raihnaisena ja lähes kivusta itkien, että oli pakko pyytää yksi tuttu sijaistamaan seuraava tunti. (Huomioitava toki on, että silloisen Suomi-reissun syyn vuoksi olin myös henkisesti todella loppu, mikä vaikutti kokonaisolotilaan.) Nyt tilanne ei ole fyysisesti onneksi niin paha (ainakaan vielä), mutta istuminen - tai askelkyykkyjen tekeminen pumpissa - näillä takamuslihaksilla ei tunnu kovinkaan kivalta. Keskiviikkona hankin yhdelle kolmesta tunnistani sijaisen ihan vain varmuuden vuoksi. Jetlag, vähäinen uni, kipeytyneet lihakset ja pieni orastava flunssa eivät ole hyvä yhdistelmä. Sitä paitsi minulla on nyt käynnissä 20 päivän liikuntaputki ennen kuin on seuraava lepopäivä. Hyvä tapa palata lomalta aloittamalla tällainen putki! :D Tänä viikonloppuna osallistun erinäisiin koulutustilaisuuksiin, joissa pitäisi pystyä liikkumaan. Ei olisi siis nyt varaa olla yhtään kipeä.

Ohjauksien aiheuttaman lihaskivun lisäksi oloni on ollut vähän hassu. Loman aikana ikävöin töitäni ja osallistujiani, mutta nyt on ollut sellainen olo, etten oikein tiedä, miten palata tunneilleni ohjaamaan. On tuntunut jotenkin vieraalta. Kyllähän se ohjausfiilis sieltä tuli heti, kun pääsin tunnille, mutta pohjimmainen olo oli outo ja vähän kuin vieraantunut.

Ehkä vähän vierastin myös ihan sitä itse kotiinpaluuta siitä huolimatta, että kärsin lievästä koti-ikävästä matkamme aikana. Madridissa metrossa, ihan yhtäkkisestä ja ilman muita ajatuksia, totesin miehelleni, että onko se nyt vähän tyhmää, että me taas jätimme koko perheemme, sen alkuperäisen kotimme, ja että palaamme takaisin Kaliforniaan. Reissun aikana totesin joillekin perheenjäsenille, ettemme me oikeasti varmaan olisi paljonkaan enemmän yhteyksissä toistemme kanssa, vaikka me mieheni kanssa asuisimmekin Turussa. Tiedättehän te sen, kun ihmisillä on aina mukamas niin kauhea kiire ja kun arki vain rullaa eteenpäin kauhealla vauhdilla? Mutta totuus on kuitenkin se, ettei ole helppoa jättää perhettä taakseen, vaikka kuinka tietäisi, ettei yhteydenpito oikeasti ole loppumassa eikä välttämättä edes vähenemässä. Pitkä fyysinen välimatka aiheuttaa sen, että ikävä on suurempi kuin se olisi, jossa asuisi ihan lähekkäin ilman tiivistä yhteydenpitoa.

Miten lievittää kotiinpaluun aiheuttamaa shokkia? Kunnon amerikkalaisella aamupalalla tietenkin, heti kotiinpaluuta seuraavana aamuna! Tätä satsia syödessäni ilmoitin miehelleni, etten voi koskaan palata asumaan Suomeen, koska mistä sieltä saisi tällaista aamupalaa?! ;)

Tämän postauksen otsikko oli alun perin "Elämä murroksessa", mutta vaihdoin sen, koska se kuulosti vähän hitusen liian raflaavalta. Tietyllä tavalla minusta tuntuu vähän siltä kuin minulla olisi menossa pieni murrosvaihe. Tai ehkä pikemminkin tajuamisvaihe. Kävimme Suomessa nyt, kun kaksi vuotta asumista Kaliforniassa on juuri täyttymässä, irtisanoin itseni vanhasta työpaikastani, palasimme kotiin Kaliforniaan ja palasin uusiin töihini... Nyt on kirkkaampaa kuin koskaan se, ettemme ole tällä hetkellä palaamassa Suomeen. Onhan se ollut aika selvää jo pidemmän aikaa, mutta ehkä se nyt jotenkin kunnolla iskostui päähän.

Epäilen murrosvaihetta jo senkin takia, mitä alitajuntani sanoo. Loman aikana näin nimittäin useita kertoja unia, jotka liittyivät entisiin sosiaalialan töihini, joita tein Suomessa. Osa unista oli mukavia ja sisälsivät vanhoja työkavereita, mutta osa oli aika ahdistavia ja heräsin hämmentyneenä. En ole pahemmin aiemmin täällä asuessani nähnyt tällaisia unia, en ainakaan tällaisessa mittakaavassa. Muutaman kerran loman aikana näin unia myös liittyen jumppaohjauksiini. Mitähän prosessia alitajuntani oikein tässä nyt käy...?