Les Mills Mini Quarterly

Jos pelkät Les Mills -jutut eivät kiinnosta, älä vain hyvä ihminen tuhlaa aikaasi lukemalla tätä postausta. 

Les Millsiltä tulee uudet ohjelmat jokaiseen formaattiin neljä kertaa vuodessa kolmen kuukauden välein. Uudet musiikit, uudet koreografiat ja joihinkin formaatteihin joskus uusia liikkeitäkin. Jokaisen uuden ohjelman mukana ohjaajalle tulee yleensä jotain uusinta tutkintatietoa ja teoriaa.

En tunne ketään Suomessa asuvaa ohjaajaa. Olen kuitenkin lukenut, että Nordic Les Mills järjestää yleensä Suomessa pk-seudulla niin kutsuttuja jatkokoulutustilaisuuksia uusien ohjelmien yhteydessä. En ole varma, onko näitä aina, kun uusi ohjelma tulee, eli neljä kertaa vuodessa. Jos joku Suomessa ohjaava lukee tätä, niin kertokaa ihmeessä, miten asia on! Kun aloin ohjata täällä ja luin näistä Suomen jatkokoulutuksista, olin todella kateellinen, sillä täällä paikallinen Les Mills ei järjestä moisia tilaisuuksia samalla tavalla. Voisi kuvitella, että Les Millsin toiminta Yhdysvalloissa olisi isompaa kuin Suomessa, mutta ei kyllä tunnu siltä. Olen kuullut mamu-peräisten ohjaajien täällä sanovan, että Les Mills on Euroopassa paljon isompi juttu kuin täällä.

Kyllä Les Mills USA:ssa järjestää totta kai jatkokoulutuksia. Nyt täytyy kuitenkin muistaa, että Yhdysvallat on järkyttävän iso maa. Kaliforniasta jonnekin keskilänteen tai itärannikolle lähteminen vastaa sitä, että Suomesta lähtisi Keski- tai Etelä-Eurooppaan. Les Mills West Coast, joka on nimensä mukaisesti länsirannikon pulju, järjestää koulutuksia omalla alueellaan, mutta sekään ei välttämättä auta asiaa. Jo pelkästään Kalifornia itsessään oon kooltaan kuin Suomi ja kun siihen lisäksi heitetään vierusosavaltiot, on kyseessä aika iso alue. Välimatkat ovat pitkiä ja maan sisäiset lennot usein kalliita.

En tiedä, koska täällä meidän (lähi)alueella on viimeksi ollut uuteen ohjelmaan liittyvä jatkokoulutus. Kuulemma niitä on ollut, mutta ei usein, eikä todellakaan neljännesvuosittain. Jatkokoulutukset kulkevat nimellä Mini Quarterly. Koko maassa järjestetään jonkin verran myös Super Quarterlyja, jotka ovat suuria tapahtumia satoine ja satoine osallistujineen ja jotka keskittyvät muuhunkin kuin vain uusimpaan ohjelmaan. Super Quarterly oli juuri Las Vegasissa. Tämä tapahtuma julkistettiin paljon ennen kuin tieto Mini Quarterleista tuli. Bay Arean ohjaajat olivat aika kiukkuisia, sillä täältä Vegasiin lähteminen viikonlopuksi maksaa maltaita, eikä ohjaajien palkoilla maksella sellaisia lentoja ja hotelleja. Ilmeisesti jotkut olivat valittaneet vähän kovempaankin ääneen. En tiedä, johtuiko palautteesta vai olivatko Mini Quarterlyt jo muutenkin suunnitteilla, mutta yhtäkkiä näitä pieniä jatkokoulutustilaisuuksia tupsahti Bay Arean läheisyyteen parikin kappaletta.

Niinpä minulle tuli nyt vihdoin tilaisuus päästä tällaiseen tapahtumaan. Ei tarvitse enää olla ihan niin kateellinen Suomessa ohjaaville. Koulutustilaisuus oli lauantaina San Josessa, joten minulla oli superlyhyt matka. Tilaisuus oli todella pieni niin kuin nämä Mini Quarterlyt kuulemma yleensä ovat. Jokaiseen formaattiin mahtui vain muutama kymmenen ohjaajaa. Minä osallistuin bodypumpin ja cxworxin osuuksiin. Bodyattackia ei ollut tarjolla; varmaan koska se ei ole kovin suosittu formaatti tällä alueella.

Koulutuksessa tehtiin lävitse uusimmat master classit eli bodypump 97 ja cxworx 22. BP97 on muuten aika kova setti taas vaihteeksi, huh! Ohjaajina toimivat trainerit eli sellaiset ihmiset, jotka kouluttavat uusia ohjaajia näihin tiettyihin formaatteihin. Se on aina ilmeisen iso juttu tietää, kuka toimii trainerina koulutuksissa ja tilaisuuksissa.

Minä olen kohtalaisen pihalla näistä Les Millsin elitisti- ja "kuka on kuka" -jutuista, mutta olin kyllä innokkaana näkemässä, miten joku hyvä kouluttaja vetää tunnin. Tässä koulutuksessa vetäjä oli William Pritchard, mikä ei varmaan sano kellekään yhtään mitään, mutta jos tätä lukee joku BP-ohjaaja, niin Will on ollut ainakin BP90-ohjelman videolla esiintymässä ja ohjaamassa. On olemassa trainereita ja sitten on hyviä trainereita, joista ehkä yksi sadoista on niin hyvä, että pääsee esiintymään Les Millsin viralliselle videolle, ja niistä videolle päässeistä vain harva on niin loistava, että saa oikeasti jopa ohjata oman kappaleen. Will muuten ohjaa pumppitunteja täällä Bay Arealla, ja joskus mietin, että haluan mennä hänen tunnilleen, mutta ne ovat minun kotoani kaukana ja ruuhka-aikaan, joten en ole jaksanut. Onneksi nyt pääsin kokemaan.

Olin aika mindblown Willin tavasta ohjata tunti. Niin yksinkertaista, selkeää ja simppeliä, mutta samalla äärimmäisen motivoivaa. Bodypumpissa ääni on yksi hyvin olennainen tekijä, ja minä olisin voinut vain sulkea silmäni ja pelkästään kuunnella niitä äänensävyjä, joilla Will ohjasi. Paitsi että sitten olisin missannut sen tavan, jolla hän oli täysin yhtä tankonsa kanssa ja sen, miten vaivattoman oloisesti hän liikkui.

Ainoa kuva, jonka otin. Tai no, otin (aviomieheni sanoin) "fanikuvan" Willin kanssa, mutta en nyt ajatellut sitä laittaa tänne, haha.

Master classin jälkeen oli teoriaosuudet, joissa käytiin vähän lävitse jokaista kappaletta ja asioita, joita tunnilla pitäisi tuoda esiin. Cxworxin (jota Will myöskin veti yhden toisen tyypin kanssa, mutta en vain enää muista, kuka tämä toinen oli) kohdalla käytiin lävitse myös uusia liikkeitä. Ihan hyvät osuudet, mutta ei mitään maata mullistavaa. Uusien ohjelmien mukana tulevat ohjeistukset ovat aina mielestäni hyvin selkeät, joten pelkästään sillä, että itse lukee ja sisäistää koreografiavihkon sisällön, saa irti jo aika paljon. Mutta joka tapauksessa keskustelu siitä, miten ohjata tunti, herätti kyllä paljon ajatuksia siitä, miten omia tunteja voisi parantaa.

Lisäkoulutus on ihanaa ja on parasta oppia lisää ja saada ahaa-elämyksiä, mutta voi jestas niissä voi tulla myös sellainen aika loputon olo. Niin paljon voisi parantaa omassa toiminnassaan ja kiinnittää huomiota niin moniin pikkuseikkoihin, että tuntuu siltä kuin olisi aika pieni ja onneton ihminen suuressa maailmassa - niin kuin sitä kyllä onkin. Arvostukseni jumppaohjaajia kohtaan nousee vain koko ajan! Ihmisillä ei varmaan ole hajuakaan siitä, miten iso työ on sen takana, että voi ohjata yhden hyvän, onnistuneen ja koherentin tunnin.

Näin yhden jatkokoulutustilaisuuden kokeneena voin todeta, että todella kiva tilaisuus, koska pääsee itse osallistumaan tunnille hyvän ohjaajan vetämänä ja koska pääsee tapaamaan muita ohjaajia. Teorian kannalta ei ehkä mikään kovin erikoinen tilaisuus, mutta parempi kuin ei mitään. Jatkan siis edelleen kateellisena olemista niille, jotka asuvat paikoissa, joissa jatkokoulutustilaisuuksia on tarjolla paremmin. :)

Osallistuin viikonlopun aikana myös yhden uuden formaatin koulutukseen, tällä kertaa ei Les Millsin. Ehkä kirjoitan siitäkin vielä.

Loman jälkimainingeissa

Mihinkään työhön palaaminen pitkän loman jälkeen ei varmastikaan ole mukavaa, mutta voin sanoa, että fyysiseen työhön palaaminen heti loman jälkimainingeissa ja jetlagissa on erityisen epämiellyttävää. Ei voisi uskoa, miten nopeasti oma kunto- ja tottumistaso katoaa! Tai sitten olen vain äärimmäisen raihnainen tapaus... Suomessa kävin jumpassa joka päivä, mutta Espanjassa tuli taukoa, joten tässä sitä nyt taas ollaan. Kaksi pumppituntia maanantaina peräkkäin ja johan alkoi tuntua aika pahasti, etenkin pakaroissa ja ojentajissa. Tiistaina attackissa oli sellainen olo kuin ehkä tekisin pientä kuolemaa - ja jo neloskappaleen aikana (tosin ohjasin itselleni uusia kappaleita ekaa kertaa, pääsivät vähän yllättämään, haha)!

Viime syksynä kolmen viikon Suomi-reissun jälkeen lihakseni kipeytyvät ekojen ohjauspäivien aikana niin paljon, etten lopulta päässyt kulkemaan portaita kunnolla. Yhdeltä pumppitunnilta tulin kotiin niin raihnaisena ja lähes kivusta itkien, että oli pakko pyytää yksi tuttu sijaistamaan seuraava tunti. (Huomioitava toki on, että silloisen Suomi-reissun syyn vuoksi olin myös henkisesti todella loppu, mikä vaikutti kokonaisolotilaan.) Nyt tilanne ei ole fyysisesti onneksi niin paha (ainakaan vielä), mutta istuminen - tai askelkyykkyjen tekeminen pumpissa - näillä takamuslihaksilla ei tunnu kovinkaan kivalta. Keskiviikkona hankin yhdelle kolmesta tunnistani sijaisen ihan vain varmuuden vuoksi. Jetlag, vähäinen uni, kipeytyneet lihakset ja pieni orastava flunssa eivät ole hyvä yhdistelmä. Sitä paitsi minulla on nyt käynnissä 20 päivän liikuntaputki ennen kuin on seuraava lepopäivä. Hyvä tapa palata lomalta aloittamalla tällainen putki! :D Tänä viikonloppuna osallistun erinäisiin koulutustilaisuuksiin, joissa pitäisi pystyä liikkumaan. Ei olisi siis nyt varaa olla yhtään kipeä.

Ohjauksien aiheuttaman lihaskivun lisäksi oloni on ollut vähän hassu. Loman aikana ikävöin töitäni ja osallistujiani, mutta nyt on ollut sellainen olo, etten oikein tiedä, miten palata tunneilleni ohjaamaan. On tuntunut jotenkin vieraalta. Kyllähän se ohjausfiilis sieltä tuli heti, kun pääsin tunnille, mutta pohjimmainen olo oli outo ja vähän kuin vieraantunut.

Ehkä vähän vierastin myös ihan sitä itse kotiinpaluuta siitä huolimatta, että kärsin lievästä koti-ikävästä matkamme aikana. Madridissa metrossa, ihan yhtäkkisestä ja ilman muita ajatuksia, totesin miehelleni, että onko se nyt vähän tyhmää, että me taas jätimme koko perheemme, sen alkuperäisen kotimme, ja että palaamme takaisin Kaliforniaan. Reissun aikana totesin joillekin perheenjäsenille, ettemme me oikeasti varmaan olisi paljonkaan enemmän yhteyksissä toistemme kanssa, vaikka me mieheni kanssa asuisimmekin Turussa. Tiedättehän te sen, kun ihmisillä on aina mukamas niin kauhea kiire ja kun arki vain rullaa eteenpäin kauhealla vauhdilla? Mutta totuus on kuitenkin se, ettei ole helppoa jättää perhettä taakseen, vaikka kuinka tietäisi, ettei yhteydenpito oikeasti ole loppumassa eikä välttämättä edes vähenemässä. Pitkä fyysinen välimatka aiheuttaa sen, että ikävä on suurempi kuin se olisi, jossa asuisi ihan lähekkäin ilman tiivistä yhteydenpitoa.

Miten lievittää kotiinpaluun aiheuttamaa shokkia? Kunnon amerikkalaisella aamupalalla tietenkin, heti kotiinpaluuta seuraavana aamuna! Tätä satsia syödessäni ilmoitin miehelleni, etten voi koskaan palata asumaan Suomeen, koska mistä sieltä saisi tällaista aamupalaa?! ;)

Tämän postauksen otsikko oli alun perin "Elämä murroksessa", mutta vaihdoin sen, koska se kuulosti vähän hitusen liian raflaavalta. Tietyllä tavalla minusta tuntuu vähän siltä kuin minulla olisi menossa pieni murrosvaihe. Tai ehkä pikemminkin tajuamisvaihe. Kävimme Suomessa nyt, kun kaksi vuotta asumista Kaliforniassa on juuri täyttymässä, irtisanoin itseni vanhasta työpaikastani, palasimme kotiin Kaliforniaan ja palasin uusiin töihini... Nyt on kirkkaampaa kuin koskaan se, ettemme ole tällä hetkellä palaamassa Suomeen. Onhan se ollut aika selvää jo pidemmän aikaa, mutta ehkä se nyt jotenkin kunnolla iskostui päähän.

Epäilen murrosvaihetta jo senkin takia, mitä alitajuntani sanoo. Loman aikana näin nimittäin useita kertoja unia, jotka liittyivät entisiin sosiaalialan töihini, joita tein Suomessa. Osa unista oli mukavia ja sisälsivät vanhoja työkavereita, mutta osa oli aika ahdistavia ja heräsin hämmentyneenä. En ole pahemmin aiemmin täällä asuessani nähnyt tällaisia unia, en ainakaan tällaisessa mittakaavassa. Muutaman kerran loman aikana näin unia myös liittyen jumppaohjauksiini. Mitähän prosessia alitajuntani oikein tässä nyt käy...?

Madrid koettu

Loma on lomailtu, ja nyt on aika palata kotiin. Oli oikein loistava idea jäädä hengailemaan pariksi päiväksi Madridiin ennen lentoa kotiin.

The Bear and the Strawberry Tree -patsas Puerta de Sol -aukiolla on ilmeisesti tunnettu "Madridin sydän".  Oli ainakin kohtalaisen suosittu paikka turistiselfieille.

Madrid oli oikein kaunis kaupunki. Tai siis on. Vanhoja rakennuksia ja pieniä kujia, elämää, vilskettä ja paljon ihmisiä liikkeellä, oli sää mikä tahansa. Eli paljon sitä, mitä monissa eurooppalaisissa kaupungeissa mielestäni on ja ehdottomasti paljon juuri sitä, mitä Piilaaksosta puuttuu täysin kokonaan. Ei nyt mitenkään, että näitä paikkoja voisi välttämättä järkevästi verrata, mutta vertaanpa kuitenkin. Euroopassa vain on sitä jotain.

Parque de El Retiro ei ollut ehkä ihan parhaimmillaan tähän aikaan vuodesta.

Kuningas Alfonso XII:n patsas puistossa ja lampi, jossa souti useampikin turisti viileästä säästä huolimatta.

Puerta de Alcalá, Madridin oma pieni riemukaari.

Madridissa näkyi poliiseja paljon monessa paikassa. Pistivät todella kirkkaasti silmään, en muista törmänneeni vastaavaan muualla. Etenkin otti silmiin se, että monilla poliiseilla oli sellaiset isot aseetkin vielä kaiken lisäksi. Turvallisuuteen suhtauduttiin muutenkin aika tiukasti, sillä esimerkiksi Alicantesta Madridiin kulkevaan junaan oli turvatarkastus läpivalaisuineen. Yhdysvalloissa on tottunut siihen, että turvallisuus vaikuttaa välillä jotenkin liiankin korostuneelta, mutta osaavat espanjalaisetkin näköjään aika hyvin.

"Refugees welcome", Espanjan virallinen sanoma?

Kuninkaanlinna, jossa kuningas ei kyllä virallisesti asu. Emme käyneet sisällä, vaikka EU-kansalaiset pääsisivät kuulemma ilmaiseksi arkipäivinä.

Kävimme takana näkyvässä Faro de Moncloa -näköalatornissa. Bongasin tämän tornin aika vahingossa jostain esitteestä, sillä sitä ei oltu lueteltu Madridin must-nähtävyydet listoilla. Pikaisen googlettelun perusteella selvisi, että torni on aiemmin ollut suljettuna turvallisuusongelmien vuoksi. Emme selvittäneet tarkemmin, mitä ongelmia turvallisuudessa on ollut, mutta täytyy sanoa, että aika huteran oloinen hissi oli edelleen, haha.

Ihan kivat näkymät.

Espanjassakin näkyy lunta.

Voisin ehkä mennä joskus Madridiin uudestaankin. Mieluusti kesällä. :) Nyt olemme jo takaisin rapakon toisella puolella, Atlantan lentokentällä odottamassa jatkolentoa SFO:lle. Inhoan lentämistä East Coastin kautta, koska kotiin kestää vielä yli 5 tuntia (sen 10 tunnin Atlannin ylityslennon jälkeen), mutta nyt ei ollut vaihtoehtoa.

Terveiset Espanjasta

Meidän Alicanten loma tuli päätökseen eilen keskiviikkona. Hyvästelimme mieheni perheen ja lähdimme mieheni kanssa kahdestaan junalla Madridiin, josta lennämme lauantaina takaisin Yhdysvaltoihin.

Näkymät Alicanten hotellimme katolta: Alicanten vanhaa kaupunkia ja Santa Barbara -linna vuoren päällä. Yhtenä aamuna olimme lankoni vaimon kanssa vetämässä tabata-treeniä kattoterassilla ennen auringonnousua. Näkymä oli tämä, joten siinä ei ollut valittamista, mutta näin jälkikäteen voin sanoa, ettei kivilattia ollut ehkä paras paikka vetää rajua hyppytreeniä - meidän molempien pohkeet kipeytyivät mielenkiintoisesti.

Kipusimme Santa Barbara -linnoitukseen (hissikin olisi mennyt, mutta kukaan seurueestamme ei käyttänyt sitä, ei se alle 3-vuotias, eivät hänen vanhempansa eikä seurueemme 60-vuotiaskaan!), ja sieltä oli hienot näkymät joka suuntaan.

Kävimme mieheni kanssa ihastelemassa maisemia myös toiselta korkealta paikalta.

Loma oli oikein mukava ja onnistunut. Oli ihanaa olla pitkästä aikaa uusissa maisemissa! Alicanten mestat oli kyllä nopeasti nähty, joten tuollainen vajaa viikko oli ihan sopiva aika olla siellä. En nyt sanoisi, että siellä ihan hirveästi oli mitään tekemistä, mutta hyvin se aika kului. Ravintoloita on oikein mukavasti, joten sopii hyvin niille, jotka tykkäävät syödä ja juoda. Shoppailumahdollisuuksiakin ilmeisesti on, mutta minä en voinut shoppailla, koska matkalaukkumme ei kestä yhtäkään lisägrammaa. Myös Les Mills -jumppatunteja löytyy, ja yksi espanjalainen bodyattack-tunti tulikin testattua yhden cycle- ja pilates-tunnin lisäksi (piti testata bodypumppikin, mutta en ehtinyt).

Alicanten keskustaa rannalla.

Tämä katu oli selkeästi turistikaaoskatu (krääsämyyjistä ja turistiravintoloista päätellen), mutta onneksi näin helmikuussa oli aika hiljaista.

Kesällä Alicante varmasti olisi vielä kivempi paikka, jos tykkää rantalomailla. Nyt ei voinut viettää rantalomaa, ja itse asiassa välillä oli ihan rehellisesti jopa vähän kylmä. Ekoina päivinä oli ihana 20 astetta ja merenrannassa kävi juuri se mukava lämmin tuuli, jota Välimereltä odotinkin. Sanoin miehelleni, että onpa ihanaa seistä rannalla ilman, että paleltaa ihan julmetusti. (Se Tyyni valtameri kun tuppaa olemaan ihan jäinen rannaltaan, oli vuodenaika mikä tahansa.) Mutta sitten ilma viileni ja oli vain noin 15 astetta. Kun kotona San Josen lämpö näytti monena päivänä 25-27 astetta, oli termi "aurinkoloma Espanjassa" aika kaukana. Olin ostanut matkaa varten hiukan uusia kesävaatteita, mutta niille ei todellakaan tullut mitään käyttöä tämän reissun aikana, joten toivoa saa, että kevät on tullut Piilaaksoon jäädäkseen...

Täytyy myöntää, että kun asuu Kaliforniassa, hiekkarannat ja palmut eivät tunnu enää erikoisilta. Mutta tässä paikassa oli jopa kylmänä helmikuun päivänä lämpimämpää kuin kotona Bay Arean rannikolla on koskaan ollut, kesällä tai talvella.

Koska Alicantessa olevat mestat oli nopeasti nähty, ehdimme lähteä tutkimaan pidemmällekin. Kävimme Benidorm-nimisessä kaupungissa, joka oli tunnin junamatkan päässä. Siellä oli eläkeläiskaaos, eikä yhtään mitään muuta tähän aikaan vuodesta. Junamatka sinne oli muuten kiintoisa: juna meni rannikkoa pitkin, ja koko ranikko vaikutti täysin hylätyltä. Se oli täynnä hotelleja ja varmaan jotain lomahuoneistoja, jotka olivat kaikki täysin tyhjiä tähän aikaan. Oli vähän surullisen näköistä.

Benidorm-kaupunki, jossa on ilmeisesti maailmassa eniten korkeita rakennuksia asukaslukuun nähden (mutta se asukasluku on pieni totta kai). 

Osa matkaporukastamme lähti jopa päiväksi Madridiin, mutta minä ja mieheni lähdimme mieheni vanhempien kanssa Guadalestin laaksoon, jonne oli noin tunnin ajomatka. Guadalest on pieni kylä keskellä vuoristoa ja siihen kuuluu kukkulan huipulla oleva linnoitus. Koska en ole mikään matkaopas, en nyt jaksa muistaa, miksi tämä on rakennettu ja milloin, mutta minua ja mieheäni huvitti hirveästi se, että linnoitukseen johtava tunneli on monessa lähteessä nimetty Portal de San Joseksi, portti San Josehen. Paikalla olevassa kyltissä luki kyllä Sant Josep, mutta samapa tuo. Tunnelin päästä ei löytynyt meidän San Joseta, mutta oli siellä Castillo de San Jose eli se linna.

Ajomatkan maisemat muistuttivat välillä hiukan Kaliforniaa.

Guadalestin linnoitus kukkulan päällä.

Linnoituskaupunkiin pääsi vain tätä San Josen porttia pitkin kulkemalla.

Näkymät linnoituksesta Guadalestin pientäkin pienempään kylään, joka elää pitkälti vain turismin varassa.

Vuoristomaisemat olivat hienot, mutta kun on nähnyt Yosemiten vuoriston, tämä tuntui vähän laimealta. Mutta upea paikka toki silti!

Nyt olemme siis mieheni kanssa Madridissa. Täällä vasta viileä onkin. Onneksi olemme tämän reissun aikana käyneet Suomessa, niin mukana on talvikamppeita (tosin liian ohuita sellaisia, koska paksut olivat Suomessa säilössä ja sinne jäivät). Vielä yksi päivä on edessä ja sitten on aika palata kotiin.

Mutta pakko nyt todeta, että mitä se sellainen on, että nämä espanjalaiset tuntuvat vain istuvan terasseilla ja ravintoloissa juomassa alkoholia ja tupakoimassa päivät pitkät? :D Ja miksi kaikki tupakoivat ja joka puolella? Olin ihan järkyttynyt siitä, että terasseilla saa tupakoida. "Espanjalaiset", totesin, kunnes sitten kuulin, että Suomessakin tupakoidaan vielä terassilla. :D Hahaha, vissiin olen vähän ehtinyt unohtaa, että jossain päin maailmaa tupakointi on vielä ihan normaalia, kun tuolla Kaliforniassa kukaan ei näytä koskaan polttavan, eikä sitä missään saa tehdäkään...

Tarinoita jumppatunneilta, osa 2

Jatketaan tarinoita jumppatunneilta.

Les Millsin tunnit perustuvat siihen, että ohjaaja toimii roolimallina: ohjaaja tekee kaikki liikkeet itse hyvällä tekniikalla mallia näyttäen ja osallistujat voivat vain kopioida kaiken. Niinhän ryhmäliikunnassa kuuluukin toimia. Kopioit ohjaajaa ja sillä selvä. Mutta monella jumppatunnilla Piilaaksossa on näkyvillä pieni marginaaliryhmä sellaisia ihmisiä, jotka kopioivat aivan kaiken, myös sellaisen, mitä ei tarvitsisi.

Esimerkkejä:

- Jos minä näytän attackissa kädellä suuntaa, jonne liikutaan, tämä porukka nostaa oman kätensä ylös ja näyttää saman suunnan.

- Jos minä vaikka levitän käteni konkretisoimaan sitä, että tehdään liikkeestä leveämpi, tämä porukka levittelee omia käsiään.

- Jos minä alan näyttää attackissa low impact -vaihtoehtoa liikkeelle, tämä porukka varmasti lopettaa sen kovemman liikkeen ja siirtyy tekemään täsmälleen sitä, mitä minäkin teen, huolimatta selkeästä sanallisesta ohjeistuksesta. Sama toistuu pumpissa, jos vaikka näytän ojennusdipeille tai punnerruksille kevyemmän vaihtoehdon. Homma toimii joskus myös toisin päin: jos siirryn vaikkapa punnertamaan varpailla, nämäkin ihmiset siirtyvät samaan, vaikka heidän ei tarvitsisi.

- Ohjaan attackia kerran viikossa hyvin isossa salissa, joten välillä tykkään lähteä hakemaan kontaktia kauempana sivuilla olevien osallistujien kanssa, ja siirryn keskeltä "omalta paikaltani" kohti sivua. Tämä porukka lähtee juoksemaan perääni sieltä osallistujien keskeltä, jälleen ohjeistuksesta huolimatta.

- Jos minä joskus pumppitunnilla lopetan oman liikkeeni teon vaikkapa rinta-biisissä, jotta voin nousta ylös nähdäkseni, tekevätkö kaikki hyvää treeniä, tämä porukka todennäköisesti lopettaa oman liikkeensä ja osa jopa nousee ylös istumaan ja tuijottamaan, mitä minä teen. Les Mills -ohjaaja ei saisi lopettaa liikkeiden tekemistä itse muuta kuin ihan poikkeussyistä, ja esimerkiksi pumpissa lautansa luota ei saisi lähteä. Tämä porukka on juuri se syy sille, miksi ohjaaja ei saa lopettaa.

Suurimmalle osalle riittää, kun ohjaaja ohjaa sanoin ja käskee jatkamaan tai kertoo näyttävänsä vaihtoehdon tai ilmoittaa siirtyvänsä katsomaan ja kehottaa osallistujia pysymään paikoillaan ja jatkamaan ja niin edelleen. Mutta aina on joku yksi tai kaksi osallistujaa, joka kuuluu tähän pieneen marginaaliryhmään nimeltä Täydelliset Kopioijat. Puhuin tästä yhdelle kaverilleni ja hän kysyi, ovatko nämä osallistujat ulkonäkönsä perusteella peräisin tietystä maanosasta. Suurin osa on, mutta eivät kaikki, joten alkuperä ei taida selittää tätä kuviota.

Kuviota ei selitä myöskään ohjaaja eikä ohjaajan kyky pitää osallistujat kontrollissa, vaikka toki ohjaajan selkeys vaikuttaa asian. Itse olin alussa vakuuttunut olevani huono ohjaaja, kun porukka sekoilee tällä tavalla. Sitten kuitenkin tajusin nähneeni näitä ihmisiä aina ennenkin muiden ohjaajien tunneilla, ja olen jutellutkin aiheesta kollegojen kanssa. Esimerkiksi omalla kädellään suunnan näyttäjät ovat tunnettu juttu attack-tunneilla, samaten ne, jotka eivät osaa jatkaa pumpissa rintaliikkeitä, jos ohjaaja lopettaa. Tämä pieni marginaaliryhmä on olemassa ja kukoistaa, tunnista ja ohjaajasta huolimatta. Meitä ihmisiä on erilaisia, ja osa toki oppii vain katsomalla ja kopioimalla. Ehkä nämä ihmiset kuuluvat niihin oppijoihin.

Kävin Suomessa monella eri jumppatunnilla eri saliketjuilla. Yksikään osallistuja ei kuulunut tähän porukkaan. En siis tiedä, mikä tässä on. :D

Hei hei Suomi

Se oli se Suomi-reissu sitten tältä erää. Tänään matka jatkuu kohti Espanjan Alicantea kera mieheni perheen.

Siellä se Turun linna häämöttää.

Ai niin tällaisenkin omistin joskus. <3

Mitäs teimme Suomessa? Oikeastaan sitä samaa mitä kotonakin: mieheni oli töissä, minä kävin jumpassa. Kävin jumppatunneilla joka päivä, paitsi sunnuntaina (ja käytin siihen ihan mukavan summan rahaa - lomailu on kallista). Piti tehdä vähän empiirisiä tutkimuksia ryhmäliikunnan saralla. Niin ja kuluttaa kaloreita Espanjan sangriaa ja tapaksia varten... Sitten tietenkin näimme kavereita ja hengasimme perheidemme kanssa. Ja nautimme talvisäästä. Minä koin sekä pyöräilyn liukkaalla jäätyneen loskan päällä että pyöräilyn kaatosateessa. Täydelliset talvielämykset siis. Ennen vanhaan pyöräilin läpi vuoden, oli sää mikä tahansa.

Oikealla yläreunassa on kuva kelistä, jossa lähdin pyöräilemään lauantaina aamulla bodyattackiin. Meno oli kuin huteralla mummolla konsanaan - olen täysin unohtanut talvipyöräilyn salat! En sentään kaatunut, ja totta kai attack on aina kaiken arvoista. Alareunan kuvan maisemissa kelpasi kävellä, ja kuva on kaiken lisäksi ihan pienen kivenheiton päässä äitini nykyisestä kodista.

Lumi suli pois ja tuli vähän ankeampaa, mutta on se Turku silti ihana. Ja Teatterisillalle on ilmestynyt rakkauslukkoja suurcityjen tyyliin!

Niin ja kävinhän minä myös kampaajalla, koska piilaaksolaiset kampaajat ovat niin huonoja. Hiusten tasoitus sekä kulmien ja ripsien värjäys maksoi yhteensä vain noin 70 euroa. Jestas että on halpaa! San Josessa maksan jo pelkästään kulmien ja ripsien värjäyksestä jotain 50 dollaria + tipit, mikä on euroissa jotain reilut 50 euroa. Niitä kunnon kampaajien hintoja en halua edes ajatella nyt...

Otin jo syksyn reissulla kuvan tästä ja nyt oli pakko ottaa uusi kuva talvisäässä. Näinhän se on: oli vuodenaika mikä tahansa, Turussa sataa kumminki.

Aika Suomessa oli lyhyt, mutta kun siihen oli valmistautunut, niin ei ole nyt sellainen olo, ettei olisi ehtinyt olla täällä tarpeeksi. Toki olisi silti ollut kiva nähdä kavereita useammin ja äitiä pidempään.

Tämänkin kaverin kanssa olisi voinut hengailla vähän pidempäänkin...

Melkein jokainen on kysynyt meiltä, koska tulemme Suomeen seuraavan kerran. En tiedä. Minun on ihan pakko sanoa, ettei meille ole oikeastaan yhtään sen helpompaa tulla Suomeen kuin muiden on tulla meille Kaliforniaan. Me olemme yhtälailla töissä, eikä irrottautuminen töistä noin vain aina onnistu, vaikka toki mieheni voi tehdä töitä Turunkin toimistolla (ja teki nytkin joka päivä). Kerrottakoon tarina minun töistäni: Minä aloin hoitaa sijaisia tunneilleni melkein kuukautta ennen tätä reissua. Hoidin niitä vielä matkapäivänäkin, ennen lentoa ja välilaskun aikana. Ja olen hoitanut niitä edelleen lähes joka päivä täällä Turussa ollessani. En minä noin vain voi ilmoittaa lähteväni lomalle. Eivät hommat toimi sillä tavalla Yhdysvalloissa eikä ainakaan minun töissäni. Minä olen vastuussa jokaisesta tunnistani, kunnes löydän niille sijaisen - olin missä olin. Yhdellä saliketjulla managerit ja koordinaattorit kyllä auttavat siinä vaiheessa, jos on lähdössä lomalle, eikä sijaisia vielä ole. Mutta monissa muissa paikoissa managerit puuttuvat tilanteeseen pääsääntöisesti vasta 48-24 tuntia ennen tunnin alkua, jos ohjaaja ei ole itse löytänyt sijaista tunnilleen. Ei siis mikään ihan mukavin lähtökohta lähteä reissuun.

Sitä paitsi minä kaipaan töitäni ihan koko ajan! Jo ekana päivänä Turussa jumppatunnilla iski kauhea ikävä ja sellainen tunne, että pääsisipä töihin. Elän varmaan edelleen jossain uuden uran alkuhuumassa, haha...

Mutta kyllä me tulemme vielä, ei kannata pelätä. Ja kulkevathan ne lentokoneet tosiaan sinne toiseenkin suuntaan. ;)

Löysin myös suomalaisen trendin: puhelinlankapampulat! Äidilläni oli tällaisia ja ihmettelin niitä. Sitten yhtäkkiä avasin silmäni kaupungilla ja tajusin, että lähes kaikilla nuorilla naisilla on näitä! Mikä ihmeen trendi tämäkin nyt on, kaikki ovat taas kloonautuneet samanlaisiksi?! Oli sitten totta kai pakko itsekin ostaa. :D Varmaan näitä myydään jossain Targetissa tai jossain, mutta en millään malttanut odottaa kotiin saakka. Pitäähän sitä nyt olla turkulaisittain trendikäs.

Irtisanouduin sitten töistäni

"Muutetaan kahdeksi vuodeksi Kaliforniaan ja sitten tullaan takaisin Suomeen." Tältä kuulosti minun ja mieheni suunnitelma pari vuotta sitten, kun aloimme pohtia muuttoa Piilaaksoon mieheni työn takia. Mieheni siirtyi saman työnantajan palvelukseen Turusta Piilaaksoon, ja minä jäin virkavapaalle sosiaalialan virastani. Virkavapaani myönnettiin ensin vuodeksi ja sitten vielä toiseksikin. Tuo meidän suunnitelmaan kuulunut kaksi vuotta on tulossa täyteen nyt maaliskuussa.

En ole kauheasti avannut täällä blogin puolella tilannettamme tulevaisuuden suhteen. Tässä postauksessa olen kertonut lyhyesti taustan sille, miten päädyimme muuttamaan Piilaaksoon. Siellä mainitsen, että mieheni on sitoutunut työskentelemään Piilaaksossa kaksi vuotta. Tämä kaksi vuotta oli ajanjakso, johon me lupauduimme sitoutumaan. Se ei perustunut mihinkään muuhun. Mieheni työsopimus on koko ajan ollut toistaiseksi voimassaoleva.

Kun saavuimme Turkuun viime viikolla, oli vähän lunta ja kaunis helmikuinen talvipäivä (joskin nollassa, ei siis kylmä).

Mieheni oli jo vähän alun alkaen sitä mieltä, että voisimme asua Kaliforniassa pidempäänkin kuin vain kaksi vuotta. "Onhan täällä nyt aika siistiä", hän totesi varmaan jo ensimmäisen asuinviikon aikana, eikä hänen näkemyksensä ole muuttunut, vaikka ulkomaille muuttoon liittyvä kuherruskuukausiaika on jo ajat sitten jäänyt taakse. Minä en ollut niin vakuuttunut. Olen nauttinut olostani koko ajan, mutta tiesin, etten halua kotirouvailla montaa vuotta. Tiesin, että loppujen lopuksi kyllästyisin ja alkaisin kaivata jotain muuta.

Ja niinhän siinä kävikin. Vuosi sitten, kun ensimmäinen asuinvuosi alkoi olla pulkassa, rupesin kaipaamaan jotain ja tulevaisuus kotirouvana hiukan ahdistutti. Tässä vaiheessa oli jo aivan selvää, että mieheni puolesta tosiaankin voisimme jäädä asumaan Piilaaksoon. Jatko oli siis totta kai minusta kiinni. "En mä nyt välttämättä halua takaisin Suomeen, mutta mä en voi jäädä tänne vuosiksi, jos mulla ei ole mitään tekemistä", sanoin miehelleni monta kertaa. Me emme ole poikkeus tässä suhteessa. Sekä meidän muilta ulkosuomalaisilta kuulemamme kokemukset että oikeat tutkimukset osoittavat, että sen ulkomailla työssäkäyvän puolison (joka yleensä alkuun on tullut ulkomaille kotirouvaksi tai kotiäidiksi) sopeutuminen on olennainen tekijä siinä, miten ulkomaankomennus onnistuu.*

Tämä kuva on Förin (Aurajoen yli menevän kävelijöitä ja pyöräilijöitä kuljettavan pikkulossin) kyydistä. Eipä tullut Förillä pahemmin ajeltua silloin, kun asuin Turussa, mutta äitini on muuttanut kulmalle, jossa tätä Turun ihanuutta jopa tarvitsee.

Elämäni kuitenkin muuttui niin kuin on jo tullut selväksi. Minä löysin uuden ammatin, töitä ja vielä kaiken lisäksi sellaisia töitä, joita tykkään tehdä. Suhtauduin kuitenkin edelleen varovasti tulevaisuuteen. Halusin nähdä, miten jumppaohjaukseni lähtevät käyntiin ennen kuin teemme mitään päätöksiä sen suhteen, missä vietämme jatkomme.

Vaikka en ole asiasta täällä blogin puolella maininnut, me olemme mieheni kanssa tämän toisen asuinvuoden aikana punninneet vaihtoehtojamme. Minä sain paljon jumppaohjauksia syksyn aikana, mutta toki minulla olisi työni myös Suomessa. Virkavapaani on päättymässä huhtikuussa, eikä jatkoa enää myönnetä. Mieheni voisi palata Turkuun samaan työhön. Me voisimme siis täysin palata takaisin siihen, mistä lähdimme kaksi vuotta sitten - mitä nyt monta kokemusta rikkaampana.

Minun on täysin mahdotonta kirjoittaa auki pohdintojamme tai käydä läpi niitä mietintöjä ja syitä, jotka johtivat lopulliseen päätökseen. Lyhyesti sanottuna tarinan voisi tiivistää seuraavaan: Joka kerta, kun olemme miettineet tilannetta eri näkökulmista, olemme tulleet aikalailla samaan tulokseen. Jos perhettä ja läheisiä ei oteta lukuun, ainoa syymme palata Suomeen olisi minun työpaikkani.

Talvi on kaunis. Tosin tämä sää oli ja meni ja niin meni se kauneuskin.

En tehnyt päätöstä nopeasti, mutta lopulta päätös oli kuitenkin aika yksinkertainen. En ole kaivannut Suomen työtäni erityisen paljon, joten en näe, miksi sinne pitäisi nyt palata. Olen aika vakuuttunut, että jos nyt heittäisin hukkaan kaiken tämän uuden, mitä olen elämässäni Piilaaksoon saanut ja palaisin vanhaan työhöni, minua jäisi harmittamaan hyvin paljon. Juurihan tämä uusi urani on vasta alkanut! Pitäähän sitä nyt katsoa, mihin se vielä johtaa. Kyllä niitä muita töitä ehtii Suomessa sitten tehdä, kun tai jos sinne joskus palaa.

Toki välillä mietin sitä, että palaisimme Suomeen ja minä hankkisin itselleni jonkun liikunta-alan koulutuksen ja alkaisin tehdä liikuntahommia Suomessa. Mutta kyllä tuo jumppaohjaus Kaliforniassa kuulostaa nyt vain paljon paremmalta tällä hetkellä kuin mikään Suomessa. Kaksi vuotta menee oikeasti todella nopeasti. Tuntuisi siltä, että asuminen Kaliforniassa jäisi aika kesken, jos nyt palaisi Suomeen.

Niinpä minä sitten kävin viime viikolla Turun työpaikassani ja irtisanoin itseni. Ei elämältä voi odottaa mitään uutta, jos ei ole valmis luopumaan vanhasta. Olen aina ollut kohtalaisen kaavoihin kangistunut tyyppi, mutta viime aikoina on käynyt ilmi, että kyllä niitä riskejäkin kannattaa välillä vähän ottaa.

Kun elinikäisestä virasta oli irtisanouduttu, menimme (ex-työ)kavereiden kanssa vähän skumpalle.

Mutta eihän Yhdysvaltoihin tietenkään ihan noin vain jäädä. Byrokratia tästä taas alkaa, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

* Toisenkäden lähde: Annika Oksanen: Siirtonaisena Singaporessa. Ulkomaantyökomennuksille mukaan muuttaneet naiset kertovat kokemuksistaan. Väitöskirja. Yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia 2/2006. Helsinki 2006. Ks. s. 26. (Linkki väitöskirjaan.)

Super Bowl pelataan meidän naapurissa ja me olemme Turussa

Yhdysvaltojen suurin urheilutapahtuma on käynnissä juuri tällä hetkellä ja arvatkaapa missä - ihan meidän kotikulmilla. Super Bowl 50 -ottelu pelataan tänä vuonna Suomen aikaa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Santa Claran kaupungissa olevalla stadionilla, joka on meidän kotoa vain parin kilometrin päässä. Virallinen Super Bowl -kaupunki on tietenkin San Francisco, mikäs muukaan, mutta koko Piilaakso on ollut Super Bowl -huumassa jo pitkään ja San Josessakin on kaikenlaista tapahtumaa. Ja massiiviset väenpaljoudet. Ja yhtä massiivinen liikennekaaos.

Meitä ei jenkkifutis kiinnosta pätkän vertaa. Joskus mietimme, miten siistiä olisi päästä katsomaan Super Bowlia ihan vain kokemuksen takia, mutta lippuja on lähes mahdotonta saada, ne olisi pitänyt hankkia aikaa sitten ja ne maksavat älyttömiä summia (nyt puhutaan tuhansista dollareista). Onneksi emme koskaan yrittäneet saada lippuja, sillä nyt missaamme koko tapahtuman, kun olemme Suomessa.

Vaikka urheilulaji ei kiinnostakaan, hiukan ehkä kuitenkin harmittaa se, että missaamme tämän tapahtuman kaiken oheistoiminnan. Tuskin me koskaan enää tulevaisuudessa tulemme asumaan Super Bowlin naapurissa. Olisihan se fiilis ollut hauska kokea.

Toisaalta on kyllä hyvä, ettemme ole kotona, sillä liikenneruuhkat - tai siis pikemminkin varmaan liikennetukokset - tulevat olemaan järkyttäviä. Tästä on varoiteltu jo viikkotolkulla koko Bay Areaa.

Liikenne Bay Arean motareilla tulee olemaan tätä. Yläpäässä San Francisco, alhaalla San Jose. (Kuva täältä.)

Muutamakin ihminen on kysynyt meiltä, että kai me vuokraamme asuntomme siksi ajaksi, kun olemme Suomessa, kun matkamme kerta ajoittuu juuri Super Bowlin ajaksi. Bay Arealle valuu juuri tällä hetkellä älytön määrä ihmisiä ja hotellit ovat täynnä, joten vuokramarkkinat kukoistavat. Juuri luin uutisia siitä, miten esimerkiksi San Franciscossa jotain pientä rotanloukun kokoista pimeää huonetta vuokrataan hinnalla $6000/yö. Mieheni on katsonut Craiglistilta, että porukka pyytää meidän kotialueella todella suuria summia siitä, että antavat vaikkapa yhden huoneen asunnostaan vuokralle Super Bowlin ajaksi. En siis ihmettele yhtään meille esitettyä kysymystä. Meillä on kahden makuuhuoneen asunto täysin tyhjillään, joten me nettoaisimme helposti älyttömät summat, jos olisimme vuokranneet kämppämme.

Mutta emmehän me tietenkään vuokranneet. Ensinnäkin vuokrasopimuksemme luonnollisesti kieltää vuokrauksen ja tästä kiellosta vuokranantaja oikein muistutti näin Super Bowlin alla. Sama sääntö taitaa olla kaikissa apartment-komplekseissa, mutta totta kai ihmiset silti vuokraavat huoneitaan - kiellothan on tehty rikottaviksi. ;) Me emme vuokranneet asuntoamme ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettemme halua kotiimme tuntemattomia ihmisiä kaikkien tavaroidemme joukkoon. Ei olisi kiva tulla kotiin reissusta ja huomata, että kamat on hajotettu tai varastettu ja kämppä säpäleinä tai jotain. Hiukan turhan iso riski, vaikka kuinka voisimme pyytää tuhansia dollareita yöltä per huone.

Toivottavasti Piilaaksossa asuvat lukijani nauttivat Super Bowl -kaaoksesta! Muistakaa kertoa sitten kaikki. :)

Ekan Suomi-päivän saldo

Saavuimme Suomeen tiistaina illalla paikallista aikaa. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Turussa saatiin aikaan seuraavaa:

- Kävimme mieheni kanssa kahden tunnin aikana kolmessa eri virastossa - verovirastossa ja kahdessa eri pankissa - ja yhdessä operaattoriliikkeessä. Tähän kahteen tuntiin on laskettu mukaan myös autoilu paikasta toiseen (oi ihanat lyhyet välimatkat!). Moinen ei ikinä onnistuisi Yhdysvalloissa. Ei pitkien välimatkojen vuoksi, mutta ei ihan senkään yksinkertaisen syyn takia, että jo pelkästään yhdessä pankissa käyminen on vaatinut meiltä Piilaaksossa joka kerta vähintään jonkun tunnin. Ei siksi, että pankissa olisi ruuhkaa, vaan siksi, että hommat vain hoidetaan niin hitaasti: välillä small talkataan, sitten jauhetaan bullshittia, sitten hoidetaan vähän niitä asioita, joiden takia pankkiin tultiin, ja sitten jossain vaiheessa ilman mitään olennaista syytä työntekijä hakee jostain managerin paikalle esittäytymään ja juttelemaan. Operaattorien liikkeissä menee myöskin aikaa; T-mobilessa ollaan yleensä viihdytty ainakin puoli tuntia. Niin ja ne amerikkalaiset virastot... Niistä ei kannata edes mainita. Varaa aikaa vähintään puolikas päivä.

Hurraa suomalainen tehokkuus siis!

San Francisco lentokoneesta ja koneen likainen ikkuna. Lentoyhtiö saa nyt ilmaista mainosta, mutta väliäkös tuolla.

- Jätin hedelmät punnitsematta ruokakaupassa, ja vasta kassa huomasi asian. Jaa niin, täällähän pitää punnita nämä. Takana oli jonoa. Suomalaisen pahin painajainen. Noloa. :D

- Puhuin vahingossa englantia tuntemattomalle (äitini naapurille, joka oli alaovella samaan aikaan), joka olisi puhunut ihan suomeakin. Vielä nolompaa.

Suurimmaksi osaksi Kaliforniassa on kuitenkin ihan vain tällaista. Niin ja melkein 10 kuukautta vuodesta tuo vihreä on kuivaa keltaista.

- Sain mahani kipeäksi syömällä liikaa leipää. Voi jestas saaristolaisleipä on hyvää! Harmi vain, että kun nykyään syön leipää kerran viikossa jos sitäkään, niin maha tuli aika kipeäksi kaikesta siitä yhtäkkisestä vilja- ja hiivamäärästä.

Lisää vihreää.

- Jätin uutuuskarkit ja -suklaat ostamatta ruokakaupassa! Siis minä en ostanut herkkuja!!? Tästä pitäisi saada mitalli!

Kaliforniassa on talvisin myös tällaista. Vuoristossa siis. Tosin itse asiassa en ole aivan varma, oliko tämä enää Kalifornian puolella vai jo seuraavaa osavaltiota (lentomatkaa oli taitettu tässä vaiheessa noin 30 minuuttia), mutta joka tapauksessa vuoristossa on lunta, oli osavaltio mikä hyvänsä.

- Kävin suomalaisella bodyattack-tunnilla. Ohjaaja ei hymyillyt kertaakaan, eivätkä osallistujatkaan, mutta hyvä treeni oli. Minun piti jo syksyn Suomi-reissun jälkeen tehdä postaus siitä, miten erilaisia attack- ja pumppitunnit ovat täällä Suomessa, mutta se jäi luonnoksen tasolle. Ehkä tämän reissun jälkeen saan sen aikaiseksi...

Vesiliirrossa

Viime vuonna täällä meuhkattiin sääilmiö El Niñon tulosta, eikä se tullut. Tänä vuonna se nyt sitten vihdoin tuli. Vaikka Kaliforniassa on sadekausi talvisin, viimeisten muutaman vuoden aikana ei kuulemma ole satanut juuri lainkaan (minkä takia kuivuusongelma on syntynyt). Tänä talvena on satanut kunnolla ja useasti. Olen varmaan jo ennenkin sanonut, että täällä sataa harvoin kunnolla, mutta sitten kun oikea, kunnon sade tulee, täällä todellakin sataa. Vettä tulee kuin saaveista kaatamalla, ja näkyvyys jossain motarilla saattaa olla ihan nollassa.

Kukkulat vihertävät, kun on satanut. Nuo pienet mustat pisteet ovat muuten lehmiä. Tää on niin maaseutua! 

Sade on ollut todella toivottu Kaliforniassa, mutta kuivuusongelmaa se on kuulemma parantanut vasta parin prosentin verran. Sade on aiheuttanut myös ongelmia luonnossa, joka on ollut kuiva niin pitkään. Esimerkiksi kuiville kukkuloille rakennetut talot ovat alkaneet lipua pitkin mutaista mäkeä alas. Tai jos eivät ole alkaneet vielä, niin pelätään, että se tapahtuu. Kuulostaa absurdilta, mutta tuota on tapahtunut. Siellä Pacificassa, jossa kävimme edellisviikonloppuna, kokonainen meren rantaan rakennettu asuinkompleksi on jouduttu evakuoimaan, sillä sade on kuluttanut rantapengertä niin pahasti, että talot ovat putoamisvaarassa.

Tänä talvena on ollut mielestäni paljon enemmän pilvisiä päiviä kuin viime talvena. Luonnollisesti tietenkin, kun on kerta satanutkin enemmän.

Sade aiheuttaa myös tulvia. Jostain syystä vesi kerääntyy täällä teiden ja katujen varsiin todella helposti (näiden viemärijärjestelmät eivät toimi?) ja aiheuttaa tulvia. Joillakin alueilla on oikeasti kunnon tulvia, jossain muualla taas vain jotain sellaista, jota minä kutsun lätäköksi. Huvittavasti täällä on joku aina kantanut pienenkin lätäkön viereen kyltin, joka varoittaa tulvasta.

Tällainen kyltti saattaa olla ihan pienenkin lätäkön vieressä, esimerkiksi jossain motarin reunalla. Luulisi, että sitä jokainen näkee, että joo, siinä on vähän vettä, älä aja siihen. Eri asia ovat oikeasti syvät lätäköt, mutta kun välillä näkee ihan selvästi, että vettä on vain vähän ja silti on tulva-kyltti. (Kuva täältä.)

Mutta onhan se sade täällä vaarallista. Monet motarit ovat täällä tolkuttoman huonossa kunnossa: ne ovat täynnä uria, joihin tietenkin kerääntyy kaikki sadevesi. Ei siis lainkaan turvallista. Minun pitäisi tämä asia tietää, sillä minä olen itse asiassa ollut täällä vesiliirrossa. Tai en oikeasti tiedä, mitä tapahtui, mutta epäilen jonkinlaista vesiliirtoa. Menetin totaalisesti autoni hallinnan, auto heittelehti keskijakajan ylitse ja vastaantulevien kaistalle.

Traaginen tarina, eikö totta? Tuollaisena kerron sen kaikille. Onneksi mitään ei sattunut, vaikka tuo kuulostaakin siltä, että olisi voinut tulla pahaa jälkeä. Olin pysähtyneenä liikennevaloihin ja lähdin kääntymään vasemmalle täysin normaalilla kääntymisvauhdilla. Tie oli risteyksestä vähän kulunut ja siinä saattoi olla vettä tai sitten se oli jostain muusta syystä liukas (tosin en käsitä, mistä muusta syystä se olisi voinut olla liukas). Kääntyessä auto lähti hallinnasta, heittelehti muutaman kerran puolelta toiselle, osui katukivetyksen korkuiseen keskijakajaan ja veti sen yli vastaantulevien kaistalle.

Tämä tapahtui itse asiassa jo jouluviikolla. Oli myöhäinen ilta ja koska oli jouluviikko, liikenne oli todella vähäistä. Kyseessä oli tie, jossa on liikennevalot, ja minun onnekseni valot olivat puolellani sillä tavalla, ettei vastaantulevien kaistalla ollut autoja silloin, kun minä sinne jouduin. Ei muuta kuin hermot kuntoon sekunnissa, auto ympäri ja nokka oikeaan suuntaan. Selvisin siis säikähdyksellä.

Olen kuullut sanottavan, että tiet ovat täällä sateella liukkaat. Etenkin silloin, kun pitkän ja kuivan kevään ja kesän jälkeen alkaa sataa ensimmäisiä kertoja, mutta näköjään myös keskellä pahinta sadekautta. Nyt uskon ja tiedän.

Meidän kotitalon vieressä on tällainen pelto, joka on vihertänyt jo pitkään, mutta viime viikon aikana sinne syntyi paljon keltaisia kukkia. Kevät tulee!

El Niño on vasta saapunut jokin aika sitten, joten saa nähdä, kuinka paljon sateita on vielä luvassa. Kevät on kuitenkin jo selvästi saapumassa Piilaaksoon. Marras- ja joulukuun ajan kaltaiset kylmät yöt tuntuvat olevan tipotiessään. Aamut lämpenivät tammikuussa, ja jo parin viime viikon aikana monena aamuna on ollut 10 astetta tai ylikin. Päivisin lämpötila on noussut välillä lähemmäs 20 astetta, ja nyt on tulossa täysin aurinkoisia päiviä ja lämpöä enemmänkin. Ei sitä kylmyyttä siis kauaa kestänyt, sillä aloin valittaa siitä vasta marraskuun alun jälkeen ja nyt se tuntuu olevan jo ohi. Kalifornian talvi on kyllä vähän huvittava, monella tavalla.

Tämän viikon sääennustus. 

Tammikuun loppu, ja tällaiset puut kukoistavat.

Kaunis kevätpäivä? Tammikuun lopussa.

Me emme kuitenkaan näistä aurinkoisista päivistä nyt pääse nauttimaan, sillä me olemme juuri matkustamassa Suomeen. Saamme siis nauttia ehkä vähän loskasta. Reissumme vie meidät myös Espanjaan. Saa nähdä, kilpaileeko sen sää San Josen sään kanssa tähän aikaan vuodesta. Odotukseni välimerenilmastoa kohtaan ovat kyllä suuret. :)

Saa nähdä, miten kevät on päässyt valoilleen San Josessa sitten, kun palaamme muutaman viikon kuluttua takaisin.