Mitä kuuluu kotirouvan eikunsiis jumppaohjaajan arkeen?

Näin kun uusi vuosi on lähtenyt hyvin käyntiin, voisin varmaan kertoa, mitä arkeeni kuuluu nykyään. En ehkä voi enää kutsua itseäni kotirouvaksi, koska teen töitä, mutta koen silti välillä olevani sellainen kotirouvailija, joka käy vähän harrastamassa työntekoa.

Viime keväänä, kun kouluttauduin bodyattackin ohjaajaksi, en olisi uskaltanut kuvitellakaan, että saisin ohjaamisesta oikeasti kunnon töitä. Kunnon työllä en nyt viittaa työhön, jolla elättäisin itseni, vaan työhön, josta saan oikeasti tekemistä arkeeni. Vuosi sittenhän keväällä olin aikalailla kypsä pelkkään kotirouvailuun. Kaipailin kovasti jotain sisältöä arkeeni, mutta olin aika pihalla siitä, mitä haluaisin alkaa tehdä. Kuin kohtalon iskusta silloin mentorini avasi suunsa ja antoi minulle idean, joka on poikinut minulle täällä uuden ammatin.

Aloitin jumppatuntien ohjaamisen kesällä. Sain nopeasti paljon omia tunteja, ja jo syyskuun alusta alkaen ohjasin 11 säännöllistä tuntia viikossa. Nykyään ohjaan 13 omaa tuntia joka viikko: yhdeksän bodypumppia, kolme bodyattackia ja yhden cxworxin. Kaikki cxworxia lukuun ottamatta ovat tunnin mittaisia tunteja. Omien tuntieni lisäksi sijaistan yleensä viikottain 1-2 tuntia.

Työskentelen kolmelle eri saliketjulle ja Googlelle liikuntapalveluja tuottavalle yritykselle. Tuntini ovat San Josesta Mountain Viewiin ja Palo Altoon ja yleensä ruuhka-ajan ympärillä eli aamuisin ja iltaisin. Käytän työmatkoihin karkeasti laskettuna ja hiukan liikenteestä riippuen noin 6 tuntia viikossa eli todella paljon aikaa (kun siis huomioi ohjaamani tuntimäärän, muutoinhan tuollainen työmatkamäärä ei ole täällä mitään). Mailimääriä en tiedä, koska täällä on turha laskea maileja - esimerkiksi Palo Altoon, joka on pisin matkani, on kilometrillisesti vain noin 20 kilometriä, mutta aikaa menee yleensä 30-40 minuuttia aamuisin.

Aamutyömatkani keskiviikkoisin: noin 14 kilsaa puoleen tuntiin. Tämä kuvakaappaus on otettu siinä vaiheessa, kun olen jo tönöttänyt hetken liikenteessä ja edennyt kotoa vain pari kilsaa. Ja tuo 25 minsaa oli loppujen lopuksi 30 minuuttia.

Ihanteellista olisi, jos tunnit olisivat lähellä kotia, mutta realistisesti moinen ei ole mahdollista, jos haluaa ohjata paljon. Tunteja voisi varmaan yrittää saada samalle alueelle, jolloin ei tarvitsisi ajella niin paljon vain yhden tunnin takia. Maanantaisin minulla onkin tällainen tilanne, kun ohjaan Mountain Viewssa sekä aikaisin aamulla että vähän myöhemmin aamulla. Tunteja vapautuu täällä kuitenkin ihan miten sattuu, eikä siihen voi itse vaikuttaa, ja kun vielä työskentelee eri saliketjuille, ei minkäänlainen keskinäinen organisointi olisi edes mahdollista. Ja faktahan tietenkin on, että ruuhka-aikoina täällä kestää ajaminen, ellei satu ajamaan ruuhkan vastaisesti ja jonnekin ihan lähelle. Nopeasti täällä ei pääse oikein minnekään. Moni ohjaaja ajaa täällä (ajallisesti) pitkiä matkoja ohjaamaan, mutta kyllä muutama on ihmetellyt, miten jaksan ajaa aamuisin ruuhka-aikana Mountain Viewiin tai Palo Altoon saakka yhden tunnin takia, sillä moinen tarkoittaa jo pelkässä menomatkassa noin 40 minuutin ajoa yhden 60 minuutin tunnin takia. Minä kutsun sitä omistautuneisuudeksi ja intohimoksi, haha.

Ajaminen sinänsä ei minua haittaa, koska eihän minulla muuta olekaan kuin aikaa ja siihen autossa istumiseen tottuu niin nopeasti. Käytän ajamisen yleensä hyödyksi kuuntelemalla tuntien musiikkia autossa ja kertaamalla tai opettelemalla koreografioita (nopeatempoinen ja intensiivinen Les Millsin musiikki ei muuten ole ihan parasta automusiikkia ruuhka-aikoina...). Sitä paitsi työmatkojeni ansiosta olen vihdoin oppinut ajamaan Bay Arean törkeissä ruuhkissa. Minähän välttelin ensimmäisen 1,5 vuoden aikana täällä asuessani ruuhka-aikoja, koska se automäärä ja tukkeutuneet motarit, tiet ja kaistat pelottivat. Nyt ei ole enää sitä ongelmaa, vaikka liikenne aiheuttaakin usein edelleen sydämentykytyksiä. Mutta toki työmatkoissani on suuret huonotkin puolet: bensakustannukset huomioiden en välttämättä tee mitenkään erityisen paljon rahaa ohjaamisellani, sillä palkkani ei ole mikään suuri. Toistaiseksi emme ole mieheni kanssa laskeneet, kuinka paljon jään plussan puolelle. Onneksi bensa on sentään kohtalaisen edullista.

Maanantaisin minulla on aikaa Mountain Viewssa noin 1,5 tuntia aamutuntieni välissä. Käytän ajan pikasuihkuun, foam rollailuun ja aamupalan syömiseen. Salin venyttelyhuoneessa aamuisin on kanssani pari keski-ikäistä ja sitten kaikki vanhukset. Jos minä elän vanhaksi, haluan ehdottomasti kuulua siihen porukkaan, joka viimeisillä voimillaan harrastaa liikuntaa ja venyttelee.

Maanantaisin foam rollailun jälkeen syön aamupalaa salin aulassa ja katselen uima-altaalle, jossa menossa on aina Aqua Class. Mummot jumppaavat altaasssa ja ohjaaja heiluu reunalla. Ehkä pitäisi alkaa ohjata sellaista, näyttää niin leppoisalta. 

Kehonhuoltoon (foam rollailuun ja venyttelyyn) käytän viikossa aikaa vähintään yhtä paljon kuin työmatkoihin ja yleensä jopa huomattavasti enemmän. Vanhojen Les Millsien ohjelmien koreografioiden opetteluun ja miksausten tekemiseen käytän myös paljon aikaa. Toisin sanoen tämä jumppaohjaajan työni on jo aika lähellä kokopäivätyötä. Ainakin jos ajatellaan kokopäivätyötä suomalaisen näkökulmasta ja unohdetaan ne amerikkalaisten "työskentelen vähintään 80 tuntia viikossa ja käytän 24 tuntia viikossa työmatkoihin" -jutut (true story muuten!).

Pidän ohjaamisesta todella paljon. Voisin sanoa rakastavani sitä, mutta ei nyt aleta liian äiteliäiksi eikä liioitella. En koskaan olisi kuvitellut, että voisin tykätä ohjaamisesta näin paljon. En ole koskaan halunnut olla huomion keskipisteenä, eikä ohjaaja nyt tietenkään sellaista olekaan, mutta ohjaaja on kuitenkin se, jota ihmiset katsovat ja kuuntelevat. En ole koskaan ollut sosiaalinen tyyppi, mutta yllättäen olen löytänyt itsestäni puolia, joita en tiennyt minussa olevan. Kaukana ovat ne ajat, kun mentorini heitti minut vajaa vuosi sitten omalla tunnillaan osallistujien eteen näyttämään mallia ja huusi minulle "Talk to them! Talk to them!", kun minä en yhtään tiennyt, mitä ihmettä minun pitäisi sanoa ja kun ihmisten katseet ahdistivat.

Olen varmaan siis muuttunut hieman. Minusta on tullut avoimempi ja ehkä myös iloisempi. Minut tuntevat tietävät, että olen hyvin pessimistinen ihminen ja että naamani on yleensä ollut vähintään pienessä mutrussa ihan arkipäiväisesti. Nykyään saan kuitenkin osallistujiltani paljon kommenttia siitä, miten ihanaa on, kun olen aina niin hyvällä tuulella ja miten jaksan aina hymyillä, kun saavun paikalle ja läpi koko tunnin. Itse asiassa hyvä jos kahden käden sormet riittävät enää sen laskemiseen, kuinka moni kommentoi hymyäni (yleensä kommentoijat ovat vähän vanhempia naisia). Pitäisiköhän huolestua? Ehkä (teennäinen?) jenkkihymy on pahimman laatuisesti tarttunut minuun...

Autossa syöminen kuuluu arkeeni nykyään - Suomesta tuotua ruisleipää tietenkin! Tämä kuva ei ole liikenteestä, vaan parkkipaikalta, kun olen odottanut seuraavan tunnin alkua, syönyt vähän välipalaa ja opetellut samalla uutta pumppiohjelmaa. Joka keskiviikkoilta syön kyllä iltapalani samalla, kun ajan kotiin, jotta pääsen aikaisemmin nukkumaan. Taattu amerikkalaistumisen merkki - autossa tehdään kaikkea muutakin ajamisen ohella, kuten juuri vaikkapa syödään. Mutta hei, leipää on helppo syödä. Olen nähnyt ihmisiä, jotka syövät nuudeleita samalla, kun ajavat!

Olen siis saanut arkeeni tekemistä, olen muuttunut sosiaalisemmaksi ja olen oppinut itsestäni uutta. Pyyhkii siis hyvin? Olen onnellinen ja iloinen? Kyllä, niinkin voisi sanoa. Mutta se ei ole koko totuus. Ei tietenkään ole. Koko tarina jatkuu sillä, että olen väsynyt. Aivan tajuttoman väsynyt ja aivan koko ajan. Kroppaani sattuu, lihakseni ovat jumissa ja olen sekä fyysisesti että psyykkisesti väsynyt. Toivoin syksyllä, että kroppani tottuisi tähän menoon, mutta toistaiseksi se ei ole tottunut. 13 tuntia viikossa on tietyllä tavalla aika paljon, kun siinä on mukana 9 tuntia bodypumppia. Pumppi on laji, jota suositellaan tehtävän joku 4-5 kertaa viikossa, ei neljä kertaa päivässä. Käytän totta kai pieniä painoja ohjatessani, mutta kroppani on silti koetuksella: reiteni ovat foam rollailusta ja venyttelystä huolimatta aivan jumissa, polviini sattuu ja selkäni on jumissa. Joskus ihmettelin, miksi pumppiohjaajat täällä ohjaavat niin nolon pienillä painoilla. En ihmettele enää! Hehän ohjaavat saman pumppitunnin monta kertaa päivässä, ihan niin kuin minäkin nyt.

Toisaalta 13 tuntia viikossa ei kuitenkaan ole paljon. Ei ihmiselle, joka liikkuu paljon, eikä etenkään ihmiselle, jolle liikunta on työ. Minä en ihan ymmärrä, miksi olen näin ylirasittuneen oloinen koko ajan, vaikka en tee töitä tuon enempää. Liikuinhan minä ensimmäisen asuinvuoden aikana täällä 10 tuntia viikossa ja enemmänkin. Olin silloinkin väsynyt, mutta en näin pahasti enkä todellakaan koko aikaa. En siis ihan tiedä, mitä tässä nyt on tapahtunut. Ohjaajana sitä ei tietenkään edes itse ole tunneillaan treenaamassa täysillä. Tosin tietyllä tavalla kyllä koen, että ohjaaminen on rankempaa kuin tunnille itse osallistuminen, mutten ihan osaa tarkalleen sanoa, miksi minusta tuntuu siltä. Ehkä en vain vielä ole kehittynyt ohjaajana tarpeeksi? Minä vedän tuntini aika täysillä ja hikoilen todella paljon, joten onhan se aina kunnon suoritus. Epäilen, että osa ohjaajista vähän himmailee. Niin kuin varmasti pitääkin - eihän siellä itse olla treenaamassa. Kyky sekin on osata himmailla, vaikka ulkoisesti näyttää siltä, että vetää täysillä. Täytyy varmaan kehittää omaa kykyään tuollaiseen. Mutta en kyllä käsitä, miten esimerkiksi bodyattackia voi vetää vetämättä täysillä?!

Kuvituskuva: lisää foam rollailua. Täytyy kyllä sanoa, että foam rollerit ovat parhaita keksintöjä ikinä.

Muista ohjaajista puheen ollen - 13 tuntia ei todellakaan ole paljon täkäläisille ohjaajille. Täällä tehdään duunia ja sitä tehdään paljon. Tiedän kokopäiväisiä ohjaajia, jotka ohjaavat 20-30 tuntia viikossa. Mentorini on sanonut ohjaavansa lähemmäs 40 tuntia viikossa, vaikken kyllä käsitäkään, miten se on mahdollista. Tiedän ohjaajia, jotka ohjaavat 15-20 tuntia viikossa jonkun toisen työn ohella. Joillakin on jopa useita muitakin töitä. Minun 13 tuntiani ei ole siis mitään.

Minulla on kaiken lisäksi yksi vapaapäivä viikossa. Juttelin asiasta vähän aikaa sitten yhden pitkäaikaisen ohjaajan kanssa, ja hän tuijotti minua äimistyneenä, kun mainitsin vapaapäivästäni. "You have a day off from teaching? A whole day off? Every week?" Sitten hän kuitenkin totesi, että ehkä ymmärtää vapaapäivän, sillä minä ohjaan vain korkean intensiteetin formaatteja enkä esimerkiksi joogaa niin kuin hän. Eräs toinen ohjaaja on kommentoinut minulle, että minun pitäisi ehdottomasti hankkia pätevyys ohjata jotain rauhallista, kuten vaikkapa juuri joogaa, sillä vain sillä tavalla tätä työtä voi hänen mielestään tehdä kokopäiväisesti. Hän sanoi, ettei pumppia ja attackia voi ohjata kuin kerran päivässä, jos haluaa pysyä terveenä. En uskaltanut mainita hänelle ohjaavani yhden päivän aikana kolme pumppia ja yhden attackin... Toki näissä asioissa mielipiteitä on yhtä paljon kuin ohjaajiakin.

Mutta niin, täkälaiset eivät siis arvosta vapaapäiviä. Yhdysvalloissa eletään, jotta voidaan tehdä työtä, eikä jumppaohjaustyö ole mikään poikkeus siinä asiassa. Mentorini ja moni muu ohjaa seitsemänä päivänä viikossa. He ovat olleet viimeksi lomalla ties milloin. Nämä ihmiset haalivat sijaistustunteja omien tuntiensa ohelle ja yrittävät käyttää jokaisen työtuntimahdollisuuden hyödykseen. Eivät nyt tietenkään kaikki, mutta monet.

Joku voisi kysyä, pitääkö moiseen touhuun lähteä mukaan. Niin äitinikin kysyi. (Äidit, he aina huolehtivat. Kiitos siitä, äiti!) Mutta maassa maan tavalla? Jos urallaan haluaa pärjätä, kyllä niitä töitä pitäisi vähän tehdäkin. Minä en esimerkiksi ohjaa tällä hetkellä attackia ja cxworxia kuin vain yhdellä saliketjulla. Jos haluaisin tulevaisuudessa ohjata niitä myös muilla ketjuilla, minun pitäisi sijaistaa niitä tunteja niille ketjuille. Sitä paitsi hyvä kuuluu laittaa kiertämään. Minä olen itse tarvinnut sijaisia syksyllä ja nyt tulevien viikkojen aikana tarvitsen niitä taas paljon, sillä matkustan, joten totta kai minun pitää vastavuoroisesti auttaa muita.

Aina ei silti vain jaksa eikä pysty. Kun joku joskus pyytää minua sijaistamaan jonkun tunnin, joka osuu vapaapäivälleni, ja jos en jaksa tehdä sitä, minä en kehtaa edes sanoa, että haluan pitää lepopäivän. Keksin jonkun muun verukkeen. Monelle ohjaajalle lepopäivä tuntuu olevan vähän vieras käsite. Kerran kysyin mentoriltani, eikö hän ole väsynyt, kun hän ohjaa seitsemänä päivänä viikossa ja lukuisia tunteja saman päivän aikana. "Yes I am. All the time", hän vastasi huokaisten.

En siis ole ainoa, joka on väsynyt. Minun väsymykseeni vähäisten 13 tuntini kanssa on toki muitakin syitä kuin vain ne 13 tuntia. Olen rakentanut itselleni aika kestämättömiä aikatauluja. Muistatte varmaan, kun aiemmin mainitsin niistä aikaisista aamutunneistani? Maanantaisin minulla on tunti kello 6:00am, eikä sunnuntai-iltaisin yleensä ole helppo nukahtaa aikaisin, koska sunnuntaisin aamulla saan nukkua vähän pidempään. Mutta tämä ei ole ollut suurin ongelmani.

Viikon herätyksiäni. Silloin, kun kotirouvailin, herätys aamukahdakselta oli mielestäni "aikaisin". Olen aina tykännyt nukkua pitkään, mutta ne ajat ovat jääneet.

Pahin tilanne on ollut keskellä viikkoa: loppukesästä alkaen ohjasin keskiviikon ja torstain aikana yhteensä 7 tuntia ja nukuin välissä 4 tunnin yöunet. Minulla oli keskiviikkoisin iltatunnit, attack ja pumppi peräkkäin, joista jälkimmäinen päättyi puoli ysiltä. Kotimatkan, iltatoimien ja venyttelyn jälkeen pääsin nukkumaan vasta noin yhdentoista aikaan, mutta nukahtamisvaikeuksieni takia nukahdin vasta joskus puolenyön aikoihin. Herätyskello soi 4:40am, sillä minulla oli attack-tunti 5:45am. Sain unta siis noin 4 tuntia. Kaiken lisäksi en koskaan nukkunut noitakaan vähäisiä tunteja kunnolla, vaan heräilin milloin liialliseen sydämentykytykseen, milloin kamalaan hikoiluun ja joskus stressiin eli selvästi ylirasitukseen joka kerta. Superaikaista attackia seurasi pumppi vähän myöhemmin aamulla ja sen jälkeen elin aneemisena koko päivän (harvoin kuitenkaan otin päikkäreitä, univaikeuksista kun kärsin), kunnes oli ilta ja edessä oli taas iltapumppitunti, joka päättyi vasta puoli ysiltä. Loistoyhdistelmiä siis.

Elin tuolla tavalla melkein noin 5 kuukautta. Monena keskiviikkoiltana kirosin elämääni, itkin väsymystä ja olin niin valmis sanomaan itseni irti moisista hulluuksista. Torstaina aamuyöllä herätessä oli aina sellainen olo kuin olisin jäänyt rekan alle neljästi ja junan alle kahdesti. Luulin pystyväni kaikkeen, mutta kävi ilmi, etten ihan pystykään. Harkitsin keskiviikkoillan pumppitunnista luopumista pitkään, ja päätin vihdoin luopua siitä muutama viikko sitten, kun sain uuden pumppitunnin Googlelle. Ohjaan kuitenkin edelleen 6 tuntia keskiviikon ja torstain aikana ja sen attackin keskiviikko-iltaisin, jolloin olen kotona vasta kasin aikoihin. Jos on hyvä ilta, saatan nukahtaa yhdentoista aikaan, joten edelleenkään en saa muuta kuin maksimissaan reilun 5 tunnin yöunet ja edelleen valitettavan katkonaisesti. Hiukan tilannetta kuitenkin helpottaa se, että se yksi iltapumppi jää tekemättä. Burpeet ja kerähypyt 5:45-attackissa sujuvat nykyään hiukan kevyemmin, haha. (Itse asiassa en edes tajua, miten joka kerta monen kuukauden ajan jaksoin vetää mielestäni ehkä jopa parhaimman attackin koskaan aina sen lyhyen yön jälkeen.)

En siis saa tarpeeksi unta, joten ei kai ole mikään ihme, että joka paikkaan sattuu ja että väsyttää. Eihän kroppani ehdi palautua ja elän varmaan jossain jatkuvassa univelassa. Toinen syy väsymykseeni on myös huono ruokavalio. Syön kohtalaisen terveellistä perusruokaa, mutta aivan liian vähän, ja sitten korvaan energiavajeeni herkuilla ja muilla epäterveellisyyksillä. Tähän asiaan voisi vaikuttaa helposti, mutta toistaiseksi olen ollut liian väsynyt. Kiva noidankehä.

Lounaani näyttää usein tällaiseltä. Ei ehkä parhain ja täyttävin vaihtoehto parin aamutunnin jälkeen. 

Ja sitten homma lähtee lapasesta ja menee tähän. :D Kävin yhdessä vaiheessa aina torstaisin Whole Foodsissa ja ostin kasan herkkuja. Jos noita jättimäisen kokoisia ja paljon suklaata sekä peanut butteria sisältäviä keksejä ei lasketa, nämä ovat ehkä herkkuosastolla terveellisimmästä päästä, mutta nyt tammikuussa olen kieltänyt nämä itseltäni. Säästyypähän ainakin rahat, sillä tämä satsi maksaa yli $30. Wholari on tunnetusti superkallis kauppa. 

Minulta kysytään jatkuvasti, harrastanko muuta liikuntaa omien tuntieni lisäksi. Yleensä kysyjät olettavat, ettei minun tietenkään tarvitse. He ovat väärässä. Minun todellakin pitäisi harrastaa muutakin liikuntaa, treenata ja kuntoilla itseäni varten. Eihän minun kuntoni tässä mihinkään kehity, kun rynkytän samoja kappaleita tunnista ja päivästä toiseen - ja sitä paitsi ohjaaja ei ole tunneillaan itse treenaamassa. Minun pitäisi kehittää omaa aerobista kuntoani bodyattackin ohjaamista varten ja treenata lihaksia kunnon painoilla kuntosalin puolella, jotta pumppia voisi jatkossa ohjata vaikka niillä isommilla painoilla ilman, että polvet ja reidet poksahtavat. Ylipäänsä pitäisi tehdä jotain muita lajeja, jotta kunto kehittyisi. Viime aikoina en kuitenkaan ole pystynyt, ellei oteta lukuun ohjelmien harjoittelua ja muutamia RPM-tunteja (sisäpyöräily), joilla olen käynyt. En yksinkertaisesti ole jaksanut.

Mitä sitten teen silloin, kun en ole ohjaamassa tai istumassa autossa työmatkalla? Venyttelen ja foam rollailen kotona ja sitten välillä makaan apaattisena sohvalla, katson Netflixia ja syön niitä herkkuja. Ehkä noin kerran tai kaksi viikossa näen myös kavereita ja käymme lounaalla. Väsymykseni on kuitenkin välillä niin pahaa, että sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen tuntuu joskus liian suurelta ponnistukselta. Joskus lounaalla mietin, etten varmaan selviä koko tapaamisesta, kun väsyttää ja kolottaa niin paljon. Ei siis ihan parhaita arkipäiviä.

Joku ehkä miettii, miten kivaa on, kun voi tehdä töitä aamulla ja vähän illalla ja siinä välissä on koko päivä aikaa. Totuus kuitenkin on, että fyysinen työ vie aika paljon voimia, mikä vaikuttaa siihen vapaa-aikaankin. Luin juuri vähän aikaa sitten erään ohjaajan ja personal trainerin kirjoituksen siitä, miten kokopäiväinen liikunta-alan työ tarkoittaa sitä, että töitä tehdään todella aikaisin aamulla, ehkä vähän lounasajalla ja sitten illalla ja miten päivällä nukutaan omaa väsymystä ja univelkoja pois. Sillä eihän tämän alan työ keskity sinne päivän tunteihin, koska asiakkaat ovat silloin töissä.

Lisää kuvituskuvia: fitness-blogit lienevät täynnä turhanpäiväisiä peiliposeerauskuvia. Minulla on vielä vähän harjoiteltavaa poseerauksia varten. ;) 

Jahas, menipäs tämä(kin) teksti nyt taas tällaiseksi valitukseksi. Mitä olikaan puhe ylempänä siitä, että olen pessimistinen.... Oikeasti olen kyllä erittäin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä enkä haluaisi palata takaisin pelkkään kotirouvailuun enkä ainakaan vanhan ammattini pariin. Uskon, että saatan edelleen kärsiä jonkinlaisesta alkuväsymyksestä tai stressitilasta. Tapahtuihan tämä muutos elämässäni aika nopeaan tahtiin: siirryin ekan reilun kuukauden aikana ohjaamaan heti 9 tuntia viikossa, ei siis ollut puhettakaan kevyestä aloituksesta. Eiköhän oloni jossain vaiheessa helpotu. Ehkä vielä löydän sellaisen kultaisen keskitien, joka ei johda ylirasitukseen.

Mielessäni pyörii kuitenkin monesti kertomukset niistä ohjaajista, jotka vetivät liian monta tuntia viikossa ja jotka päätyivät vain rikkomaan itsensä ja joutuivat sairauslomalle. Olen kuullut muutamasta. Välillä siis mietinkin, pitäisikö luopua joistakin tunneista ja panostaa sen sijaan enemmän siihen omaan vapaa-aikaan ja oman kunnon kehittämiseen. Tilanne vain on se, etten oikein osaa luopua mistään. Joskus mietin, että voisin luopua vaikka siitä ja siitä tunnista ja sitten menen ohjaamaan sitä tuntia, tapaan kaikki ihanat osallistujat ja kuulen lauseita kuten "You make my day!" tai "I didn't wanna wake up today, but then I remembered it's your class, so I came!". Enhän minä halua pettää ihmisiä, joiden luottamuksen olen saanut ja joiden edistymistä olen päässyt seuraamaan. Minulla on ihanat osallistujat, saan jakaa heidän kanssaan kauniita kokemuksia, enkä vain osaisi helposti luopua niistä enää.

Mutta tällaista siis kuuluu nykyään kotirouvailijajumppaohjaajan arkeen. Ylämäkeä ja välillä vähän alamäkeä. Tiivistettynä aikamoista menoa ja meininkiä! Välillä oikein on pakko pysähtyä ihmettelemään sitä, miten minun elämästäni on yhtäkkiä tullut tällaista. Ja sanon tämän hyvin positiivisesti! Minusta on tullut jumppaohjaaja! Vau! :)