Know the names

Holidayt on juhlittu, mutta sain tänään aamuisella pumpptunnillani vielä yhden lahjan eräältä pariskunnalta, joka käy sekä pumpissani että attackissani. He olivat ostaneet ihan kunnon lahjan (bambua olevan termosmukin), mutta parasta oli kortti:

He kiittävät minua siitä, että jaksan herätä ohjaamaan 5:45am ja 6am tunteja. Minä kiitin heitä siitä, että heidän kaltaisensa ihanat ihmiset ovat juuri se syy, miksi haluan herätä. Upeita ihmisiä täynnä energiaa ja valmiina treenaamaan aamuisin ennen kello kuutta! Nimeni on tässä kortissa luonnollisesti kirjoitettu väärin, mutta enpä minäkään olisi osannut kirjoittaa tämän kortin kirjoittajien nimiä oikein...

Olen tavannut jumppaohjaajan työn kautta mielettömän ihania ihmisiä, ja ne ovat juuri nämä ihmiset, jotka saavat tunneista loistavia ja jotka ovat syy sille, miksi rakastan ryhmäliikuntaa ja miksi tykkään ohjata tunteja. Monilla tunneillani käy aina samat ihmiset, ja täällä kun on tapana puhella ja kommunikoida ihmisten kanssa, niin näiden osallistujien kanssa alkaa muodostua sosiaalisia kontakteja. Varsinkin YMCA:n saleilla monet osallistujat ovat käyneet samoilla tunneilla vuosikausia ja tuntevat toisensa. Itselläni on joskus ollut jopa vähän ulkopuolinen olo, kun en tietenkään vielä ole ehtinyt tutustua kaikkiin. En edes tiedä kaikkien nimiä.

Ja tästä päästäänkin itse aiheeseen: nimiin. Hesarissa oli viikonloppuna juttu siitä, miten nimien käyttäminen keskustelussa on normaali ja kohtelias tapa USA:ssa ja myös Venäjällä. Suomalaisuuteen tällainen ei yleensä kuulu. Me emme tervehdi ihmisiä heidän nimillään, emmekä hoe keskusteluissa koko ajan toisen nimeä.

Täällä Amerikan ihmemaassa toimitaan päinvastoin: nimiä käytetään ja niitä käytetään usein. Erittäin epäsuomalaista ja hyvin hankalaa suomalaiselle. Tai ainakin minulle. Ilmeisesti kyllä muillekin, sillä bongasin tuon Hesarin jutun USA:n suomalaisten Face-ryhmästä, jossa se oli herättänyt keskustelua: aika moni kokee nimien käyttämisen hankalana, ahdistavana tai jopa tungettelevana - aivan kuten Hesarin jutussa mainitaankin. Suomalainen piirre.

Minä tiedän, että nimiä pitäisi opetella ja käyttää. Tiedän sen, koska olen katsonut sen verran paljon amerikkalaisia tv-ohjelmia ja leffoja ja seuraillut amerikkalaista elämää sen verran läheltä. Jumppaohjauksen näkökulmasta tiedän sen myös siksi, että ensinnäkin Les Mills kehottaa oppimaan osallistujien nimiä ja käyttämään niitä - tähän on ihan oma ohjeistuskin (eli en onneksi ole ainoa onneton, kun kerta ohjeita pitää olla, haha). Toiseksi tiedän sen siksi, että varsinkin YMCA ohjeistaa ohjaajia kysymään osallistujien nimiä ja jopa esittelemään osallistujia toisilleen, varsinkin jos tunnille tulee joku uusi. Yhteisöllisyys on YMCA:n arvoista suurimpia.

Alusta alkaen yritin opetella osallistujien nimiä. Kirjoitin niitä ylös, sillä muistini on äärimmäisen huono. Kysyin, miten he kirjoittavat nimensä, ja kirjoitin ylös sekä kirjoitus- että lausuntatavan. Nimen perään kirjoitin jonkinlaisen tuntomerkin ja sillä tavalla yritin oppia muistamaan, kuka on kuka. Pikkuhiljaa kasvot ja nimet alkoivat yhdistyä. Hieno homma siis, vai mitä?

Paitsi ettei tilanne ole niin yksinkertainen. Ei tietenkään, sillä minä olen jäyhä suomalainen, enkä minä osaa luonnollisesti käyttää toisen nimeä. Kun tervehdin, sanon usein vain "Hello". Vaikka kuinka tietäisin toisen nimen, jostain syystä nimi ei vain tule ulos suustani, se tarttuu jonnekin kurkkuuni. Tiedän, että moinen tapa täällä on tylyä, mutta kun ei vain tule luonnostaan, niin ei tule. Haluaisin kantaa kylttiä, jossa olisi selostus siitä, ettei suomalainen osaa käyttää toisen nimeä keskustelussa. "En ole tyly, olen vain suomalainen." ;)

Miksi se nimen käyttäminen sitten on niin vaikeaa? Jäyhämäinen suomalaisuus on vain yksi syy, muitakin syitä tietenkin on. Pelkään monesti, että lausun nimen väärin. Pelkään, että josko sittenkin olen sekoittanut jonkun naaman ja nimen ja käytän väärää nimeä. Pelkään, että nimen sanominen tuntuu tyhmältä, vaikka tiedän, että se on täysin epärelevantti pelko tässä nimiyhteiskunnassa. Epäilen, että minua pidetään tyhmänä, jos joudun kysymään nimeä uudelleen. Klassinen tilanne on se, että takana on jo sen verran monta tapaamiskertaa, ettei toisen nimeä tai nimen lausuntatapaa kehtaa enää kysyä ja tarkistaa. Ja sitten jos onnistunkin oppimaan nimen ja lausuntatavan, se jäyhyys jälleen iskee ja tervehdyssanan jälkeen tulee liian monen sekunnin tauko, kun suomalainen yrittää kovin pyristellä ja kakoa sitä nimeä kuuluviin, ja sitten hetki on jo ohi ja nimi jäi sanomatta.

Olen tietenkin tässä kuukausien aikana rohkaistunut käyttämään nimiä entistä enemmän. Yritän paikalliseen tapaan kuuluen tervehtiä nimellä ja pyrin käyttämään nimiä myös ohjauksen aikana. Edelleen kuitenkin seikkailen monesti sellaisessa sekasotkussa, missä saatan tervehtiä samaa ihmistä kerran nimellä, sitten parilla seuraavalla kerralla ilman nimeä ja sitten taas yhtäkkiä nimellä. Kerran eräs osallistuja kehui sitä, miten olen oppinut ihmisten nimiä. Keskustelin sitten hänen kanssaan siitä, miten suomalainen tapa eroaa huomattavasti amerikkalaisesta tavasta. Hän itse on amerikkalainen ja sanoi, että suomalainen tapa kuulostaa armeliaammalta juuri siksi, ettei siinä käy niin helposti ilmi se, jos ei muista toisen nimeä. Hän sanoi, että täällä heti tietää, jos toinen on unohtanut nimen.

Moni tunneilleni osallistuva siis varmaan nyt kuvittelee, etten muista heidän nimiään, vaikka oikeasti tiedän ne. Mitähän he meinaavat, jos yhtenä päivänä kajautan nimen kuuluviin...

Onko muilla ulkosuomalaisilla vastaavia ongelmia? Tuntuuko toisen nimen hokeminen (tai oman nimen kuuleminen) luonnottomalta tai tungettelevalta vai oletteko sulautuneet täysin mukaan tähän tapaan? Itse toivon, että nimien käyttäminen on piirre, joka alkaa muodostua vahvemmaksi mitä kauemmin asuu tällaisessa nimikulttuurissa ja mitä enemmän tekee töitä, joissa nimillä on suuri merkitys.

Lopuksi mainittakoon, että muistan kyllä, miten Turun ryhmäliikuntatunneillani muutama ohjaaja joskus sanoi jonkun nimen ohjauksen aikana. Mutta lähinnä kyseessä taisi olla joku ohjaajan tuttu. Puoltuntemattomia ei huomioitu nimillä, ohjaaja ei tullut kysymään nimeä, eikä kukaan suinkaan käynyt esittäytymässä ja ilmoittamassa nimeään ohjaajalle tunnin alussa tai tunnin jälkeen. Huomioidaan nyt kuitenkin, että minä kävin vain yhdellä salilla. En tiedä, miten muualla toimitaan.

Toisaalta eipä kukaan kyllä koskaan kysynyt minun nimeäni täälläkään silloin, kun kävin samojen ohjaajien samoilla jumppatunneilla viikosta toiseen. Mentorinikin ehdotti minulle ensin attack-ohjaajaksi ryhtymistä ja vasta sitten kysyi nimeäni - ja olin sentään käynyt hänen tunneillaan melkein vuoden.