maanantai 4. tammikuuta 2016

Know the names

Holidayt on juhlittu, mutta sain tänään aamuisella pumpptunnillani vielä yhden lahjan eräältä pariskunnalta, joka käy sekä pumpissani että attackissani. He olivat ostaneet ihan kunnon lahjan (bambua olevan termosmukin), mutta parasta oli kortti:
He kiittävät minua siitä, että jaksan herätä ohjaamaan 5:45am ja 6am tunteja. Minä kiitin heitä siitä, että heidän kaltaisensa ihanat ihmiset ovat juuri se syy, miksi haluan herätä. Upeita ihmisiä täynnä energiaa ja valmiina treenaamaan aamuisin ennen kello kuutta! Nimeni on tässä kortissa luonnollisesti kirjoitettu väärin, mutta enpä minäkään olisi osannut kirjoittaa tämän kortin kirjoittajien nimiä oikein...
Olen tavannut jumppaohjaajan työn kautta mielettömän ihania ihmisiä, ja ne ovat juuri nämä ihmiset, jotka saavat tunneista loistavia ja jotka ovat syy sille, miksi rakastan ryhmäliikuntaa ja miksi tykkään ohjata tunteja. Monilla tunneillani käy aina samat ihmiset, ja täällä kun on tapana puhella ja kommunikoida ihmisten kanssa, niin näiden osallistujien kanssa alkaa muodostua sosiaalisia kontakteja. Varsinkin YMCA:n saleilla monet osallistujat ovat käyneet samoilla tunneilla vuosikausia ja tuntevat toisensa. Itselläni on joskus ollut jopa vähän ulkopuolinen olo, kun en tietenkään vielä ole ehtinyt tutustua kaikkiin. En edes tiedä kaikkien nimiä.

Ja tästä päästäänkin itse aiheeseen: nimiin. Hesarissa oli viikonloppuna juttu siitä, miten nimien käyttäminen keskustelussa on normaali ja kohtelias tapa USA:ssa ja myös Venäjällä. Suomalaisuuteen tällainen ei yleensä kuulu. Me emme tervehdi ihmisiä heidän nimillään, emmekä hoe keskusteluissa koko ajan toisen nimeä.

Täällä Amerikan ihmemaassa toimitaan päinvastoin: nimiä käytetään ja niitä käytetään usein. Erittäin epäsuomalaista ja hyvin hankalaa suomalaiselle. Tai ainakin minulle. Ilmeisesti kyllä muillekin, sillä bongasin tuon Hesarin jutun USA:n suomalaisten Face-ryhmästä, jossa se oli herättänyt keskustelua: aika moni kokee nimien käyttämisen hankalana, ahdistavana tai jopa tungettelevana - aivan kuten Hesarin jutussa mainitaankin. Suomalainen piirre.

Minä tiedän, että nimiä pitäisi opetella ja käyttää. Tiedän sen, koska olen katsonut sen verran paljon amerikkalaisia tv-ohjelmia ja leffoja ja seuraillut amerikkalaista elämää sen verran läheltä. Jumppaohjauksen näkökulmasta tiedän sen myös siksi, että ensinnäkin Les Mills kehottaa oppimaan osallistujien nimiä ja käyttämään niitä - tähän on ihan oma ohjeistuskin (eli en onneksi ole ainoa onneton, kun kerta ohjeita pitää olla, haha). Toiseksi tiedän sen siksi, että varsinkin YMCA ohjeistaa ohjaajia kysymään osallistujien nimiä ja jopa esittelemään osallistujia toisilleen, varsinkin jos tunnille tulee joku uusi. Yhteisöllisyys on YMCA:n arvoista suurimpia.

Alusta alkaen yritin opetella osallistujien nimiä. Kirjoitin niitä ylös, sillä muistini on äärimmäisen huono. Kysyin, miten he kirjoittavat nimensä, ja kirjoitin ylös sekä kirjoitus- että lausuntatavan. Nimen perään kirjoitin jonkinlaisen tuntomerkin ja sillä tavalla yritin oppia muistamaan, kuka on kuka. Pikkuhiljaa kasvot ja nimet alkoivat yhdistyä. Hieno homma siis, vai mitä?

Paitsi ettei tilanne ole niin yksinkertainen. Ei tietenkään, sillä minä olen jäyhä suomalainen, enkä minä osaa luonnollisesti käyttää toisen nimeä. Kun tervehdin, sanon usein vain "Hello". Vaikka kuinka tietäisin toisen nimen, jostain syystä nimi ei vain tule ulos suustani, se tarttuu jonnekin kurkkuuni. Tiedän, että moinen tapa täällä on tylyä, mutta kun ei vain tule luonnostaan, niin ei tule. Haluaisin kantaa kylttiä, jossa olisi selostus siitä, ettei suomalainen osaa käyttää toisen nimeä keskustelussa. "En ole tyly, olen vain suomalainen." ;)

Miksi se nimen käyttäminen sitten on niin vaikeaa? Jäyhämäinen suomalaisuus on vain yksi syy, muitakin syitä tietenkin on. Pelkään monesti, että lausun nimen väärin. Pelkään, että josko sittenkin olen sekoittanut jonkun naaman ja nimen ja käytän väärää nimeä. Pelkään, että nimen sanominen tuntuu tyhmältä, vaikka tiedän, että se on täysin epärelevantti pelko tässä nimiyhteiskunnassa. Epäilen, että minua pidetään tyhmänä, jos joudun kysymään nimeä uudelleen. Klassinen tilanne on se, että takana on jo sen verran monta tapaamiskertaa, ettei toisen nimeä tai nimen lausuntatapaa kehtaa enää kysyä ja tarkistaa. Ja sitten jos onnistunkin oppimaan nimen ja lausuntatavan, se jäyhyys jälleen iskee ja tervehdyssanan jälkeen tulee liian monen sekunnin tauko, kun suomalainen yrittää kovin pyristellä ja kakoa sitä nimeä kuuluviin, ja sitten hetki on jo ohi ja nimi jäi sanomatta.

Olen tietenkin tässä kuukausien aikana rohkaistunut käyttämään nimiä entistä enemmän. Yritän paikalliseen tapaan kuuluen tervehtiä nimellä ja pyrin käyttämään nimiä myös ohjauksen aikana. Edelleen kuitenkin seikkailen monesti sellaisessa sekasotkussa, missä saatan tervehtiä samaa ihmistä kerran nimellä, sitten parilla seuraavalla kerralla ilman nimeä ja sitten taas yhtäkkiä nimellä. Kerran eräs osallistuja kehui sitä, miten olen oppinut ihmisten nimiä. Keskustelin sitten hänen kanssaan siitä, miten suomalainen tapa eroaa huomattavasti amerikkalaisesta tavasta. Hän itse on amerikkalainen ja sanoi, että suomalainen tapa kuulostaa armeliaammalta juuri siksi, ettei siinä käy niin helposti ilmi se, jos ei muista toisen nimeä. Hän sanoi, että täällä heti tietää, jos toinen on unohtanut nimen.

Moni tunneilleni osallistuva siis varmaan nyt kuvittelee, etten muista heidän nimiään, vaikka oikeasti tiedän ne. Mitähän he meinaavat, jos yhtenä päivänä kajautan nimen kuuluviin...

Onko muilla ulkosuomalaisilla vastaavia ongelmia? Tuntuuko toisen nimen hokeminen (tai oman nimen kuuleminen) luonnottomalta tai tungettelevalta vai oletteko sulautuneet täysin mukaan tähän tapaan? Itse toivon, että nimien käyttäminen on piirre, joka alkaa muodostua vahvemmaksi mitä kauemmin asuu tällaisessa nimikulttuurissa ja mitä enemmän tekee töitä, joissa nimillä on suuri merkitys.

Lopuksi mainittakoon, että muistan kyllä, miten Turun ryhmäliikuntatunneillani muutama ohjaaja joskus sanoi jonkun nimen ohjauksen aikana. Mutta lähinnä kyseessä taisi olla joku ohjaajan tuttu. Puoltuntemattomia ei huomioitu nimillä, ohjaaja ei tullut kysymään nimeä, eikä kukaan suinkaan käynyt esittäytymässä ja ilmoittamassa nimeään ohjaajalle tunnin alussa tai tunnin jälkeen. Huomioidaan nyt kuitenkin, että minä kävin vain yhdellä salilla. En tiedä, miten muualla toimitaan.

Toisaalta eipä kukaan kyllä koskaan kysynyt minun nimeäni täälläkään silloin, kun kävin samojen ohjaajien samoilla jumppatunneilla viikosta toiseen. Mentorinikin ehdotti minulle ensin attack-ohjaajaksi ryhtymistä ja vasta sitten kysyi nimeäni - ja olin sentään käynyt hänen tunneillaan melkein vuoden.

14 kommenttia:

  1. Sama huomio taalla, Uuden Seelannin paassa. Nimia kaytetaan huomattavasti enemman mihin itse on tottunut! Ja itselle se on hankalaa... mita sanot kun tulet toimistoon jossa on kolme henkea? Eiko se nyt "huomenta" ole riittava, vai pitaako kaikki mainita nimelta?? :D Ja hassuja tapoja - minusta epakohteliaitakin - on tullut vastaan! Siivoojamme ei tieda minun nimeani, joten ei tervehdi minua lainkaan, vaikka jo kohta 3 vuotta samoja kaytavia on koluttu. Kun mennaan porukalla ohi, muistaa sanoa "Good morning OLIVIA", eli ohittaa minut siinakin tapauksessa... Noh, tapansa kullakin! Mina kylla tervehdin siitakin huolimatta joka paiva! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se voi tosiaan olla, että sitten ei haluaisi tervehtiä ollenkaan, jos ei muista nimeä, jottei kävisi ilmi, ettei muista :D Oon kyllä ihan samaa mieltä siitä, että tuntuu vain epäkohteliaalta, ja joka tapauksessahan siinä sitten selviää, ettei toinen varmaan muista nimeä. Mutta ehkä näistä ihmisten tavoista toimia paistaa vain ne kulttuurierot lävitse.

      Poista
  2. Sama ongelma minulla, sekä Lontoossa että nyt Barcelonassa asuessa. Itselleni nimen muistaminen itsessään ei ole se suurin ongelma, suomalaiset Matit, Tepot, Pirkot ja Annelit muistan kyllä suunnilleen (kunhan niitä kaikkia ei esitellä kerralla), mutta erityisesti Lontoo joka on täynnä erinäisiä eksoottisia kansallisuuksia vaikeitten nimiensä kanssa jotka ei sitten millään meinaa istua suomalaiseen päähän eikä suuhun on aivan painajaista. Yleensä en edes kuule nimeä kunnolla ensimmäisellä kerralla. Sitten pikkuhiljaa alkaa nimi hahmottua, mutta edelleenkään en uskalla sitä sanoa siinä pelossa että sanonkin sen aivan väärin. Lopputulos: minun nimeäni, joka on helppo joka suuhun sopiva Nina (ah Mina! tosin monelle täällä Espanjassa ;)), hoetaan joka välissä kun itse yritän luovia nimisotkussa juurikin Hannan kuvailemalla tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jepjep, eksoottisia nimiä riittää täälläkin todella paljon ja ne tosiaan tuottavat entistä enemmän vaikeuksia. Pitää varmistaa moneen kertaan. Ja silti aina pelottaa, että lausuu väärin, koska onhan se vähän noloa. Sitten vain ajattelee, että parempi olla edes yrittämättä :D

      Poista
  3. Nimien muistaminen tuottaa mullekin ongelmia! Aluksi myös niiden käyttäminen, mutta nyt oon huomannut, että oon alkanut työkavereita tervehtiä tyyliin "Hey Mary". Yksi vinkki, miten naispuolisia tuttuja voi terverhtiä, jos ei muista nimeä,on sanoa vain "Hey girl" (ainakin täällä Texasissa tosi yleistä tervehtiä kavereita noin). Eri asia sitten istuuko tuokaan sen paremmin suomalaiseen suuhun :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä siis, etten ole ainoa :) Sellanen "Hey girl" ei varmaan irtoais mun suusta, vaikka miten yrittäisin, haha. En oo kyllä tainnut paljoa tollasta täällä kuulla. Ehkä muutaman natiivin kalifornialaisen suusta. Aika amerikkalaista ;)

      Poista
  4. Tuo on varmasti aika jännä kulttuuriero. Jenkkisarjoista ja elokuvista huomaa että nimeä viljellään laajalti ja se tuntuu koomiseltakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus elämä tosiaan on oikeasti ihan kuin tv-sarjoissa ;)

      Poista
  5. Sama on päänsärky täälläkin! Tosin täällä etelässä nimen tilalle saa laittaa 'honey', 'sweetheart', 'love' mihin ei suomalainen taivu. Meni kolme vuotta oppia lisäämään 'ma'am' tai 'sir' eli nyt olen melkein salonkikelpoinen tuntemattomien puhuttelussa. Mutta sekin onnistuu vain, kun puhuteltava on itseäni vanhempi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä ei onneksi nuo honeyttelut tai muut kuulu kulttuuriin - ovat vielä hankalampia kuin nimen käyttö. Sen sijaan sir ja ma'am kuuluvat. Itse olen yhden kerran sanonut sir, kun halusin olla oikein kohtelias. Mutta kyllä ne tuntuu vähän pömpööseiltä suomalaiseen suuhun. Mua harmittaa joskus, kun joku käyttää mua puhutellessa tuota ma'am-sanaa, kun se kuulostaa niin vanhalta rouvalta. :D

      Poista
  6. Samaan olen minäkin törmännyt. Vaikka tällä hetkellä asun Suomessa vietän noin 70 % sosiaalisesta elämästäni amerikkailaisten ystävieni kanssa. Ystävättäreni on kotoisin etelävaltioista ja joka väliin viljelee - ei vaan nimeäni - kaiken lisäksi neitiä. "Miss Camilla, would you like to have some more wine?" etc. En osaa vieläkään sanoa ma'am tai sir tai miss. Pikkuhiljaa se tietysti sieltä tulee, eteenkin kun mies aina sanoo Miss Satu (naapurin vaimo) tai Miss Chrissy (tytär)(nimet keksittyjä). Kyllä uskon että tällaiselle jurolle suomalaiselle on kaikkein vaikeinta jos ympäristössä kaikki ei käytä nimiä keskusteluissa. Jos kuitenkin siihen kotona totutellaan niin sitten saattaa olla helpompaa :) Mutta vieläkään en ihan ymmärrä miksi eteenkin etelävaltioissa isää puhutellaan "sir"...

    Hyvää uutta vuotta!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihan niin kuin joku palvelija puhuttelisi sua, jos sanoo Miss Camilla. :D Jännä tapa. Kivan kohtelias kyllä. Toi on muuten varmaan totta, että jos kaikki ympärillä käyttää nimiä, varmaan olisi helpompi tottua siihen tapaan. Tai ainakin jos viettäisi enemmän aikaa sellaisten kanssa, jotka toimii noin.

      Mä oon joskus jotain elokuvia katsellessa naureskellut sille, kun isää kutsutaan termillä sir. Tuntuu pelottavan jäykältä näin kun ei ole moiseen tottunut.

      Poista
  7. Täällä Saksassakin etunimiä käytetään paljon Suomea yleisemmin ja se tuottaa kyllä minulle vaikeuksia! Ei oikein istu suomalaiseen tapaan tämä, mutta vähitellen yritän petrata tässä. Hävettää oikein usein, kun en vaan saa sitä nimeä ulos suusta tervehtiessä. Enkä tahdo millään muistaakaan uusia nimiä ja sitten niitä ei kehtaa enää myöhemmin kysyä... Saksalaiset myös heti toistelevat nimeä moneen kertaan esittelyn yhteydessä (eli selkeästi opettelevat näin muistamaan sen) ja tarvittaessa kysyvät uudestaan, jos eivät ole varmoja lausumisesta tai kirjoitusasusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa siis aika samanlaiselta kuin mun hankaluudet. :) Mäkin yritän ainakin kerran toistaa nimen ekan keskustelun aikana, koska kyllähän se auttaa muistamisessa, mutta silti helposti se nimi nopeasti katoaa mielestä, ellen saa sitä kirjoitettua ylös. Ehkä omaa muistia voisi jotenkin parantaa tässä asiassa.

      Poista