Whale watching Monterey Bayssa

Viikonloppuna olisi ollut Les Millsin Advanced Instructor Training Module 2 -koulutus, johon minulla on ollut lippu puoli vuotta. Valitettavasti jouduin nyt lykkäämään Advanced-ohjaajaksi tulemista ja perumaan koulutuksen sairaslomani vuoksi. Sen takia halusin tehdä jotain erikoista viikonlopun aikana, jottei ehtisi harmitella liikoja. Viikko sitten luin netistä, miten paljon valaita on bongailtu nyt kevään aikana rannikon läheisyydessä, ja päätimme sitten mieheni kanssa vihdoin ja viimein lähteä whale watching -kierrokselle.

Moss Landing -pikkukaupungin satama lauantaina aamulla.

Valaidenkatselureissu on ollut mielessä pitkään, myös joidenkin vieraidemme kanssa, mutta koskaan emme ole saaneet aikaiseksi. Minua on epäilyttänyt erinäiset asiat. Näkyykö niitä valaita kuitenkaan niin hyvin, että viitsisi maksaa reissusta? Osa firmoista taitaa taata sen, että reissun aikana törmää valaaseen (tai saa seuraavan reissun ilmaiseksi), mutta fakta on tietenkin se, että kun eläimiä lähdetään katsomaan niiden oikeaan elinympäristöön, mitään ei voida taata. Whale watching tourit eivät ole ihan halpoja, joten yhdestä pienestä vilauksesta ei haluaisi maksaa. Olen nähnyt valaiden pyrstöjä kaukana merellä ihan rannaltakin. Entäs sitten kuinka hirveää se merenkäynti on? Tyyni valtameri ei todellakaan ole mikään tyyni täällä päin. Yksi kaverini on kertonut kauhutarinaa siitä, miten hänen reissullaan puolet veneen matkustajista tuli merisairaaksi ja porukka vain oksensi yli laidan, retki kesti tunteja, eikä siinä oksentamisen ohessa mitään valaita pystynyt katsomaan. Minä en tiedä, tulenko helposti merisairaaksi, mutta nykyään saan helposti oudon olon aikaiseksi jo ihan vain autossakin, joten ei ole tehnyt mieli selvittää muita mahdollisia ongelmiani.

Veneen kyydissä jo.

Lopulta päätin kuitenkin uskaltautua, koska kyllähän tuollainen retki pitää kokea, kun täällä nyt kerran asuu. Ostin apteekista matkapahoinvointitabletteja, joita vedin matkanjärjestäjän suosituksesta yhden illalla ja yhden aamulla ennen lähtöä. (Ne eivät saaneet oloani yhtään uneliaaksi, vaikka Suomessa kerran ottamani matkapahoinvointilääke aiheutti järkyttävän pilkkimisefektin, enkä moisia lääkkeitä sen kokemuksen jälkeen ole halunnut syödä.) Lisäksi vuokrasin matkanjärjestejältä Relief Bandin eli merisairautta estävän rannekkeen. Matkanjärjestäjä sanoo siitä näin: "Developed by NASA for airsick astronauts, the Relief Band works on the same principle as the sea bands which go on your wrist and exert gentle pressure. - - Relief Band emit an electronic pulse which is far more effective." Kuulosti totaaliselta humpuukilta, mutta seitsemän dollarin vuokraa vastaan oli helppo kokeilla. Jotenkin olin kuvitellut rannekkeen oikeasti olevan NASAn kehittämä, mutta nyt kun luen tuon pätkän uudelleen, tajuan rannekkeen vain perustuvan johonkin NASAn omaan. Entistä enemmän humpuukia siis, mutta tulipa testattua.

Tällainen se oli. Ranneke värisi kuin kännykän värinähälytys koko ajan ranteessa. Puolen tunnin välein piti muistaa painaa virta takaisin päälle. Tai no, muistaa ja muistaa. Minä tajusin aina puolen tunnin välein tärinän lakanneen, joten nakkasin laitteen uudelleen päälle. 

Whale watching -reissuja järjestetään paljon täällä Bay Arealla. Valaita on meressä rannikon läheisyydessä ympäri vuoden, mutta vuodenajasta riippuen lajit vaihtelevat. Meiltä etelään olevassa Monterey Bayssa eli Montereyn lahdessa olevia valaita pääsee katsomaan ainakin Montereysta, Moss Landingista tai Santa Cruzista usean eri firman kautta. Pohjoisempana reissuja järjestetään totta kai San Franciscosta. Me päädyimme lähtemään Moss Landingista, sillä olin saanut suosituksen yhdestä firmasta tutultani. Lisäksi muistelin kuulleeni, että Moss Landingista matka valaiden luo on suojaisampi ja helpompi kuin Montereysta, minkä takia kannattaa mennä sieltä, mutta näin reissun kokeneena en ole enää varma.

Meidän reissumme sijoittui Montereyn lahteen.

Matkaan lähdettiin aamulla puoli kymmeneltä. Matkustajia oli 30, ja henkilökuntaan kuului kapteeni, meribiologi-matkanjohtaja ja valastähystäjä, joka toimi myös valokuvaajana. Vene oli kohtalaisen pieni, mutta siellä oli kuitenkin sisätila vessan kanssa ja liikkumavaraa. Sisätilan kulmassa oli totta kai pieni snäksikori, josta sai ostaa eväitä. Kaikki tarvittava siis löytyi. Pienen veneen ja kohtalaisen pienen ryhmän ansiosta reissu oli aika intiimi ja henkilökohtaista apua ja neuvoa olisi ollut hyvin tarjolla sitä halutessaan. Me näimme merellä toisten firmojen isommat veneet, ja täytyy kyllä sanoa, että tällaisen pienen ryhmän kanssa on varmasti kivempaa. Toki pienessä veneessä on omat miinuspuolensa.

Me seisoimme mieheni kanssa paljon näillä kapeilla reunoilla, joista näki hyvin.

Sisätila oli oikeasti pieni, eikä siellä pystynyt olemaan, jos vähänkään pelkäsi pahoinvointia, sillä veneen keikunta tuntui sisällä pahemmin kuin ulkona kannella.

Aamulla oli kohtalaisen lämmin ja tyyni. Tosin kun sataman suojasta päästiin ulommas merelle, tuuli alkoi tuntua heti. Minä olin pukeutunut kahteen tekniseen pitkähihaiseen, lämpimään huppariin ja kansitakkiin. Lippis, aurinkolasit ja huppu pysyivät pitkälti päässä ja hanskat käsissä. Kylmä ei tullut, mitä nyt farkuista tuuli vähän läpi (en omista tuulenpitäviä housuja). Suurin osa oli varustautunut hyvin kuten minä, mutta totta kai joukkoon mahtui pari sellaista, jotka olivat t-paidassa ja flipflopeissa koska Kalifornia. Minä olisin kyllä jäätynyt ilman hyviä vaatteita.

Tyyntä myrskyn edellä. Ei nyt ihan kirjaimellisesti, mutta sinne päin. 

Jo Moss Landingin satama-alueella sai ihastella merisaukkoja ja merileijonia, ja paikka onkin ilmeisesti tunnettu merisaukoistaan.

Nuo möykyt ovat merileijonia köllöttämässä laiturilla. Niitä oli paljon.

Pikselimössöinen sea otter. 

Kun pääsimme ulommas merelle - tai lahteen; en tiedä, kumpi on oikea termi -, aika nopeasti löytyi ensimmäinen ryhävalas (humpback whale) ja myöhemmin niitä näkyi lisää. Valas oli kohtalaisen helppo bongata mereltä aallokon keskeltä pilkistävänä tummana möykkynä tai näkyvänä vesisuihkuna (miksi sitä sanotaan?), mutta henkilökunta tähysti valaiden olinpaikkoja myös kiikareilla. Lähinnä näistä isoista valaista näkyi vähän niiden pintaa ja peräpäitä pyrstöineen.

Siellä se on.

Tässä taisi olla kaksikin yksilöä. Ehkä. Tai sitten vain yksi. Meribiologin kertomat jutut menivät välillä vähän ohi.

En kauheasti uskaltanut ottaa kuvia kännykälläni, koska minulla ei ollut mitään turvanarua sille, joten pienestä veneen keikahduksesta puhelin olisi voinut helposti lentää mereen. Sitä paitsi kuviin tallentui pitkälti tätä. Jotain siellä tapahtui hetkeä aiemmin. 

Vene pysytteli mukavan kaukana valaista, joten eläimiä ei lähdetty häiritsemään millään tavoin. Merellä näkyi jonkin verran pieniä kalastusveneitä, jotka menivät paljon lähemmäs. Ilmeisesti rapuja varten jätetyt verkot aiheuttavat muuten aina silloin tällöin ongelmia valaille.

Halusin laittaa alla olevan lyhyen videopätkän vedessä uivasta ryhävalaasta tänne lähinnä siksi, että siitä kuulee sen, millaista on olla matkassa todellisten amerikkalaisten kanssa. Siis ihan jokainen pienikin vilaus valaasta oli wwwaaauuu, awesome tai amazing -ylistyksen arvoinen. Minulla ja miehelläni oli taas kerran vaikeuksia pitää naamaa peruslukemilla, kun porukka vieressä oli ihan wooooww koko ajan.

Video ei valitettavasti taida näkyä kännykällä lukiessa, pahoittelut siitä.

Kun muutama ryhävalas oli nähty, vene jatkoi matkaansa eteenpäin. Tässä vaiheessa ihmettelimme vähän mieheni kanssa, mikähän idea henkilökunnalla mahtaa olla, mutta kyllä he totta kai tiesivät, mitä he tekivät. Jatkoimme nimittäin matkaa kauas paikkaan, jonne oli kokoontunut useampi whale watching -vene. Montereyn lahdessa kulkevat eri whale watching -firmat ovat yhteydessä keskenään ja jakavat tietoa valaiden olinpaikoista. Siksi meidänkin veneemme osasi suunnistaa oikeaan paikkaan. Kilpailu on ehkä kovaa, mutta ystävällisiä kuitenkin ollaan.

Useamman firman vene. Tässä kohtaa oli jopa vähän aurinkoista. Näyttää tyyneltä, mutta kyllä vene silti keikkui ihan selvästi koko ajan. 

Veneet olivat keskittyneet samaan paikkaan syystä: siellä oli noin 15-20 miekkavalasta (killer whale, meribiologi käytti kyllä koko ajan hienompaa nimeä orca). Ilmeisesti ne syöpöttelivät siellä harmaavalaan jäännöksiä. Lähistöllä ui myös muutama ryhävalas, ilmeisesti yrittivät tulla väliin ja sekaantua miekkavalaiden rauhaan. Lisäksi ilmassa liiteli paljon lokkeja, jotka tekivät syöksyjä kohti vettä ja miekkavalaita. Käynnissä oli siis aito luonnon näytelmä. Ryhmämme johtaja eli se meribiologi tuntui osaavan asiansa ja hän kertoili paljon näiden eri valaslajien käyttäytymisestä ja eri lajien välisestä kanssakäymisestä. Valitettavasti osa jutuista meni vähän ohi huonon kuuluvuuden (vaikka biologi käytti veneen radiota) ja kielimuurin takia. En ollut muuten tiennyt, että valaista lähtee ääntä, joka kuuluu vedenpinnan yläpuolelle. Nyt tiedän, koska olen kuullut sitä paljon. Jännittävää.

Miekkavalaat kulkivat laumoina. 

Toisen firman vene ja esimerkki sellaisesta isosta whale watching tour -veneestä. Jos joku on kiinnostunut näistä reissuista, kannattaa miettiä, haluaako isompaan veneeseen vai intiimimmän kokemuksen. Molemmissa on puolensa, sillä intiimiys tarkoittaa pienempää kulkuvälinettä.  

Tässäkään kohtaa valaita ei häiritty millään tavoin. Veneitä oli paikalla useampia, mutta ne pysyttelivät pitkälti kaikki paikoillaan, mitä nyt tuulen takia aallokkoa oli kyllä ja veneet keikkuivat. Miekkavalaat vaikuttivat olevan leikkisiä ja jopa pitävän showta, ja ne kävivät välillä aivan veneiden vieressä. Miekkavalaat ovat muuten delfiinien sukulaisia ja niiden uimatapa muistuttikin paljon delfiinien tapaa. Mieheni kuvasi kivan videon miekkavalaslaumasta, mutta valitettavasti Blogger ei salli isojen videotiedostojen lataamista, ja pienentäminen aiheuttaa sen, ettei videosta saa kunnolla mitään selvää. Enpä siis laita sitä tänne.

Olimme tässä samassa kohtaa aika kauan, enkä minä tainnut olla ihan ainoa matkustaja, jota alkoi kyllästyttää. Keskipäivän jälkeen oli alkanut tuullakin kunnolla, taivas oli ihan pilvinen (silti nenäni paloi - note to self: vain SPF50 on oikeasti tarpeeksi riittävä minulle näillä UV-indekseillä ja vielä veden luona). Vaatteeni pitivät pahimman kylmän aika pitkälti pois, mutta yltyvä tuuli sai kyllä aikaan sen, että toivoin kotimatkan jo alkavan.

Lopulta sitten olikin tarkoitus lähteä takaisin. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa ennen kuin reissumme sai aika eeppisen finaalin: löysimme kaksi ryhävalasta, jotka järjestivät upean näytöksen. Meribiologi käytti termejä logging ja breaching, enkä oikein tiedä, mitkä oikeat suomen kieliset vastineet olisivat, vaikka logging totta kai kuvaa niin kuin kelluvaa tukkea. Noilla viitattiin siihen, että valas pysyttelee veden pinnassa, on kyljellään ja jopa hyppii (breaching taitaa viitata juuri hyppyyn). Pyrstöt liehuivat ja evät vilkuttelivat.

Sinkkuvilkutus.

Tuplavilkutus.

Kaikkein maagisinta oli se, että valas jopa hyppäsi ja minä näin sen - enkä vain kerran, vaan jopa kahdesti! Tässä kohtaa alkoi tuntua aika epätodelliselta. Ja jos ne amerikkalaiset olivat jo aamusta ja ekasta valaan pyrstöstä alkaen hokeneet niitä ylistyssanojaan, niin tässä kohtaa jopa tämä suomalainen taisi sanoa ääneen jotain kaunista, jolla antoi ymmärtää olevansa otettu.

Alhaalla on veneessä olevan valokuvaajan ottama kuva. Minä seisoin aivan hänen vieressään ja olen nähnyt tämän hetken oikeasti, vaikken näin jälkikäteen enää edes usko sitä.

Breaching humpback whale. Creditit näkyvätkin kuvassa eli kuvan on ottanut Chase Dekker, firma on Sanctuary Cruises, Moss Landing, CA. Kuva firman Facebook-sivuilta täältä. 

Lopulta kotimatka alkoi. Olimme 8 mailin päässä (vajaa 13km) Moss Landingin satamasta, joten tämän takia en ole aivan varma, olisiko Montereysta kuitenkin ollut lyhyempi matka. Toisaalta reitit vaihtelevat valaista riippuen, enkä kyllä itse asiassa edes tiedä, missä olimme. Mietimme mieheni kanssa, mikä luokitellaan avomereksi ja mikä ei. Monterey Bay on nimensä mukaisesti lahti, ja rannikko oli näkyvillä molemmilla sivuilla koko ajan. Huvittavasti puhelimen sääappi antoi sijainniksi United States, samoin valokuvieni sijainti on United States. Avomeri tai ei, Montereyn lahti ei siis näköjään ole minkään kaupungin.

Vilkutuksen sijaan taputus?

Tässä kohtaa tuuli oli yltynyt jo aika paljon. Aluksi vene meni aika kovaa vauhtia, mutta lopulta vauhti hidastui paljon, varmaankin kovan aallokon takia. Kapteeni ei todennäköisesti halunnut, että vettä löisi veneen takaosaan sisälle, mutta lopulta sitä kyllä tuli muutamaan otteeseen. Vedenpitävät kengät olisivat olleet kova sana, mutta onneksi minulta kastui vähän vain nilkka. Kelloa en katsonut, mutta paluumatka tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta pääsimme kuitenkin sataman suojaan turvallisesti. Merenkäynti olisi varmasti voinut olla paljon paljon pahempaakin.

En tullut merisairaaksi eikä ollut kertaakaan edes yhtään huonon olon fiilis. En tiedä, johtuiko ottamistani lääkkeistä vai humpuukirannekkeesta vai molemmista, mutta jostakin apua kuitenkin oli, sillä olen aika varma, että ilman mitään apuja minulla olisi ollut paha olo siinä veneen keikunnassa. Kukaan muukaan ei tainnut tulla todella merisairaaksi, mutta muutama kyllä taisi tuntea olonsa vähän huonoksi, sillä matkanjohtaja kävi antamassa parille helpotusta eteerisillä öljyillä. Onneksi en tarvinnut helpotusta, sillä uskoni moisiin öljyihin on aika nolla. ;)

Kaukaisuudessa näkyvät Moss Landingin savupiiput. Tässäkin kohtaa näyttää hämmentävän tyyneltä, vaikkei sitä kyllä ollut. 

Koko reissu kesti 4,5 tuntia ja oli kyllä aivan loistava! Olen niin iloinen, että menimme. Matka maksoi $55/hlö, mikä ei tunnu enää ollenkaan kalliilta, kun ottaa huomioon kaiken sen, mitä näimme. Meillä oli todellakin hyvä tuuri! Myös henkilökunta sanoi, että tuuri oli hyvä, sillä miekkavalaita ei näy läheskään aina noin paljoa, eikä ryhävalaiden breaching todellakaan ole mikään taattu juttu.