Amishien mailla - Pennsylvania Dutch Country

Teimme lomallamme spontaanin pyrähdyksen Pennsylvanian maaseudulle. Philadelphia ja kaupunkimeno alkoi kyllästyttää meitä kahden päivän jälkeen, joten päätimme lähteä tekemään päiväretken kaupungin ulkopuolelle. Mietimme vaihtoehtoja ja päätimme lopulta lähteä Pennsylvanian Dutch Countryyn eli alueelle, jossa asuu amisheja. Amisheja asuu USA:ssa muutamassa osavaltiossa ja Pennsylvaniassa Lancaster Countyssa on Ohion lisäksi suuri amishien keskittymä.

Philadelphiasta ajoi Lancaster-nimiseen kaupunkiin reilun tunnin. Philadelphiasta kun lähti, maisema muuttui nopeasti maaseuduksi ja vihreydeksi. Voi että miten kaipaan sellaista vehreyttä ja vihreyttä, sitä kun ei Kaliforniassa paljoa näe!

Tämä näkymä oli meille eksoottista, koska oli vihreää.

Kun aloimme lähestyä Lancasteria, tien varrella alkoi näkyä isoja, suurimmaksi osaksi valkoisia yksinkertaisia taloja, joiden pihoilla oli pyykkinaruilla roikkumassa yksivärisiä ja yksinkertaisia vaatteita kuivumassa. En ollut koskaan aiemmin nähnyt amishien taloja, mutta arvasin heti, että moiset talot olivat varmasti heidän. Ei kukaan muu täällä varmaankaan kuivata vaatteitaan ulkona pyykkinarulla.

Pohdin paljon sitä, miten valokuvia kehtaa ottaa edes julkisilla teillä, enkä lopulta ottanut muuta kuin pari kuvaa. Sitten pohdin sitä, viitsinkö julkaista yhtään kuvaa tämän postauksen yhteydessä. Alla ainoa oikeasta kotitalosta ottamani kuva. Se on otettu kaupan pihalta.

Ei valkoinen talo, mutta kuitenkin. Minulle tuli noista ulkona kuivuvista vaatteista jotenkin mieleen lapsuuteni ja kotitaloni pihalla kesäisin kuivuvat vaatteet. USA:ssa ei ymmärretä mitään sen päälle, miten vaatteita kannattaisi kuivata. Tai no, amishit näköjään ymmärtävät. (Ainakaan Piilaaksossa ei edes saa kuivata vaatteita telineillä ulkona tai parvekkeella apartment-komplekseissa, omakotitaloista en tiedä. Onhan se nyt syntistä, jos naapuri voi nähdä sinun alushoususi.)

Poikkesimme Lancasterin Visitor Centeriin ja lähdimme 90 minuutin bussikierrokselle. Minibussi kiersi alueen maaseutua, läpi sellaisten pikkuteiden, joiden varsilla oli useita amishien tiloja ja koteja. Mikäli muistan oppaan kertoman oikein, amisheja asuu samalla tilalla kolme sukupolvea, ja näimme monta todella suurta taloa, joita on oppaan mukaan vuosien saatossa aina laajennettu sitä mukaan, kun perhettä on tullut lisää.

Ennen kierroksen alkua opas sanoi, että kotitiloja, rakennuksia, peltoja ja kotieläimiä saa valokuvata auton ikkunasta, mutta amisheista ei saa ottaa henkilökohtaisia kuvia, koska siitä he hermostuvat. Myöhemmin kävimme museossa, jossa kerrottiin, etteivät amishit salli valokuvien ottamista omista kasvoistaan, koska raamattu kieltää sellaisen. Mielestäni oppaan ohjeistus oli itsestäänselvä - minäkin hermostuisin, jos joku valokuvaisi minua ilman lupaa! Hermostuisin varmaan siitäkin, jos joku ottaisi kuvia talostani tai kotitilastani.

Tällaista oli Lancasterissa. Edessä amishien kotitiloja.

Maaseutua.

Meidän vierailupäivämme Lancasterissa oli Labor Day, joka on USA:ssa vapaapäivä monilla aloilla. Amishit eivät tietenkään juhli tällaisia pyhiä, vaan heillä oli aivan tavallinen maanantai. Maanantai on Lancasterissa amisheilla kuulemma yleinen pyykkipäivä, minkä vuoksi lähes jokaisen talon pihamaalla oli niitä vaatteita kuivumassa. Näimme myös monia amisheja työskentelemässä pelloilla hevosten kanssa. Meno näytti todella vanhanaikaiselta. Yksi kierroksellamme ollut nainen otti valokuvia auton ikkunan läpi pelloilla työskentelevistä ihmisistä. Toki ne olivat kaukaa, ei niistä erottaisi ihmistä, mutta minä en ikimaailmassa olisi ottanut. Jos jotakuta siis kiinnostaa, miltä työ pellolla hevosten kanssa näytti, googlettakaa. Netistä varmasti löytyy kuvia.

Tiesittekö, että amishit polttavat paljon tupakkaa, jonka kasvattavat itse? Lancasterin amishit ovat oppineet tavan kuulemma intiaaneilta. Tässä tupakkapeltoa.

Peltotöiden lisäksi näimme muutaman amishien koulun. Kouluja on Lancasterin alueella kahden mailin välein. Ehkä koska lapset kulkevat kouluihin yksinään ja itsenäisesti potkulaudoilla, joten matka ei saa olla liian pitkä? Tai koska koulut ovat pieniä, sellaisia yhden huoneen pieniä taloja? Koulujen pihamailla oli lapsia syömässä tai leikkimässä (tai siltä se näytti). Opas sanoi, ettei bussi saa pysähtyä koulujen eteen, mutta kyllä se vähän hidasteli ja jotkut lapset vähän katsoivat. En oikein tiedä, miten olisi pitänyt suhtautua tai mitä ajatella, oli vähän epävarma olo. Ajoimme myös usean koulusta kotiin palaavan lapsen ohi. Potkulaudalla viilettäminen näytti hauskalta. Amishit kulkevat potkulaudoilla, koska pyörä on liian moderni.

Tällaisia ne potkulaudat ovat. Tämä kuva on kaupan pihalta ja nämä ovat turisteille myynnissä olevia kappaleita. Amishien omat laudat eivät olleet näin värikkäitä.

Me emme ihan mieheni kanssa ymmärtäneet, miksi jotkut asiat, kuten vaikkapa pyörä tai peltokoneet, ovat liian moderneja, mutta sitten kuitenkin joitain välineitä amishit saavat käyttää. Amishit rakentavat itse talonsa, ja kun ajoimme muutaman rakennustyömaan ohitse, pihoilla oli jotain pieniä traktoreita/kaivinkoneita. Eivätkö ne ole liian moderneja? Olisi varmaan pitänyt kysyä oppaalta, mutta ei kai suomalainen nyt kysy kysymyksiä, haha.

Bussikierros pysähtyi kahdessa paikassa: erään kotitalon pihalla olevassa kojussa, jossa nainen myi kotitilansa tuotteita sekä vähän suuremmassa kaupassa, jossa myytiin amishien tuotteita. Mukamas käsintehtyjä, mutta osa oli kyllä ihan selvästi suoraan tehtailta. Aikamoista turistikrääsää siis, mutta hyvähän se on, että amishit hyötyvät jotenkin tästä turismivirrasta. Vaikka en minä kyllä tiedä, kuka oikeasti hyötyy ja mistä, mutta myyjät ainakin olivat amisheja. Söimme älyttömän hyviä käsintehtyjä pehmeitä rinkeleitä, soft pretzels, jotka niitä myyvät amishit ainakin kyltin mukaan olivat itse leiponeet. Soft pretzelit ovat pennsylvanialainen perinneherkku.

Krääsäkaupassa myytiin amishien reseptikirjoja.  

Kierroksen jälkeen kävimme syömässä ravintolassa, joka tarjoili turisteille Pennsylvania Dutch -alueelle ominaista ruokaa. Ravintola oli kompleksissa, jonka nimi oli mielestämme äärimmäisen naurettava - the Amish Experience. Siellä oli kaikkea turistikrääsästä teatteriin ja hevosvaunuajeluihin. Jotenkin typerä ajatus, että raamatun oppien mukaan elävien ihmisten yksinkertainen elämäntyyli on synnyttänyt paikkoja, joita kutsutaan mahtipontisella nimellä the Experience. Ei puuttunut kuin huvipuisto, ja itse asiassa sellainenkin taisi tuolla alueella jossain olla (lapsille tosin eli pieni). Ravintolan ruoka oli tietenkin kaukana aidosta, turistimesta kun oli, mutta ajoi asiansa. Myöhemmin kävimme syömässä myös alueelle ominaisia herkkuja, shoofly pie ja whoopie pie. Olivat todella hyviä.

Hevoskärryajeluja turisteille. Ajajat/oppaat olivat amisheja.

Lancasterin lähettyvillä on useita pikkukyliä ja niillä on huvittavia nimiä, kuten Intercourse ja Bird-in-Hand. Niissä oli turisteille kauppoja, joissa myytiin enemmän tai vähemmän krääsää, mutta kaipa jotain fiksuakin. En tiedä, oliko joukossa liikkeitä, joissa amishit myyvät itse tekemiään tavaroita, mutta jos oli, ne kyllä vähän hukkuivat sinne joukkoon. Kuulemma amisheilla on hyvät ja tuotteliaat bisnekset Lancasterin alueella.

Voitte uskoa, että Intercourse-kaupungista riitti vitsiä turistikrääsäkaupoissa. Alueelta löytyy myös muita hauskan nimisiä kaupunkeja, kuten Virginville ja Blue Ball.

Pikkukaupungin turistikaaos.

Turistivirta ja amishien elämäntyyli aiheuttaa Lancasterin alueelle aikamoisen kontrastin: kaduilla kulkevat amishit hevoskärryjensä kanssa, mutta samalla heitä katsomaan tulleet turistit ovat tuoneet mukanaan kaikki turismin tukipilarit - ketjuruokapaikat, turhanpäiväiset kaupat ja krääsän.

Amishit oikeasti kulkevat hevoskärryjensä kanssa. Tämä taisi kuitenkin olla ihan vain turistien kierros, muutoin en olisi kehdannut ottaa kuvaa edes takaapäin. Ajaja/opas oli toki amish.

Lancasterin hevoskärrykauppa. Mietimme mieheni kanssa, kuinkahan usein kärryistä tulee päivitetty versio.

Kävimme vierailumme aikana myös yhdessä museossa (the Amish Farm and House), joka on ollut amishien vanha kotitila ja talo. Se oli todella mielenkiintoinen, sillä siihen sisältyi 45 minuutin kierros, jota veti asiantunteva opas. Meistä kumpikaan ei tiennyt amisheista tai heidän elämäntyylistään paljon mitään etukäteen, joten opimme paljon uutta. Opimme mm. sen, ettei amish-lapsia kasteta uskontoon pienenä. He saavat aikuistuessaan päättää, ottavatko kasteen ja jäävätkö amisheiksi vai siirtyvätkö elämään muiden ihmisten kanssa. Vain harva kuulemma lähtee pois. Jos joku päättää lähteä, yhteydenpito muun perheen kanssa saa jatkua.

Vaikka amishit eivät hyväksy valokuvia itsestään, heillä on kuitenkin omat perhepotretit. Tässä museossa esillä ollut erään vanhan amish-perheen lahjoittama perhepotretti: tauluun on kirjailtu perheenjäsenten nimet ja syntymäajat. Se on siis kuin perhevalokuva meille.

Vierailu Pennsylvania Dutch Countryssa oli mieltä avaava ja antoi paljon miettimisen aihetta siitä, miten jotkut ihmiset elävät ja toisaalta myös siitä, miten itse elää. Olin iloinen, että menimme käymään siellä, mutta toisaalta pohdin kyllä koko vierailun aikana sitä, miten tuollaiseen pitäisi suhtautua, miten hyväksyttävää touhu on ja pitäisikö hävetä sitä, että meni sinne. Ihmisethän siellä tekevät toisista ihmisistä turistikohteita. Kummastelin paljon sitä, mitähän amishit itse meinaavat moisesta kuviosta: kotikadun läpi ajaa päivä toisensa jälkeen turisteja, osa heistä varmasti ottaa valokuvia, ehkä jopa hidastavat kohdalla. Taatusti tuohon tottuu, mutta tuskin se on hyvä asia tai tuntuu kivalta. Museossa sanottiin, etteivät amishit pistä pahakseen sitä, että turistit vierailevat heidän alueellaan (kunhan niitä kasvovalokuvia ei oteta), sillä he pitävät siitä, että ihmiset oppivat heistä oikeita todellisia faktoja tuolla sen sijaan, että katsoisivat jotain typeriä tv-ohjelmia, joissa ei anneta aitoa kuvaa. En nyt silti ihan usko, että turismilauma on kiva juttu heille.