Les Mills BODYATTACK® Advanced Instructor Module 1 -koulutus

Tämä postaus on ollut kirjoitettuna lähes kokonaisuudessaan iät ajat, mutta sen julkaiseminen on näköjään vähän jäänyt. Kesäkuussa osallistuin Les Millsin BODYATTACKIN® Advanced Instructor Module 1 -koulutukseen eli tuttavallisemmin AIM1:een. Les Mills tarjoaa Advanced Instructor -koulutuksia jokaiseen formaattiinsa kaksi, AIM1:n ja AIM2:n. Tapa, jolla Les Mills tarjoaa AIM-koulutuksia, on manner- tai maakohtainen. USA:ssa AIM:t on jaettu kahteen eri koulutukseen. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, esimerkiksi Suomessa AIM koulutuksia on vain yksi, mikä tarkoittaa sitä, että AIM1 ja 2 on tungettu samaan koulutukseen. USA:ssa AIM1 kestää vain yhden päivän ja AIM2 kaksi päivää. En tiedä, mikä on AIM:n kesto Suomessa.

AIM1-koulutukseen saa osallistua USA:ssa siinä vaiheessa, kun sertifikaatin saamisesta on kulunut vähintään 6 kuukautta. Ohjausta olisi siis hyvä olla takana puoli vuotta. Itse en olisi vielä tuolloin puolen vuoden jälkeen ollut valmis syventymään attackin ohjaukseen, ja halusin odottaa ainakin vuoden. Eikä AIM1-koulutuksia olisi varmaan ollut silloin edes tarjolla bodyattackiin, sillä se ei ole suosituimpien LM:n formaattien joukossa Kaliforniassa.

Olin kuitenkin jo sen puolen vuoden jälkeen päättänyt, että heti, kun AIM1 ilmestyy jonnekin lähiseuduille, ilmoittaudun. Juttelin asiasta kanssani samassa Initial Trainingissa eli peruskoulutuksessa olleen kanssa ja hän oli ajatellut samaa. Kuin ihmeen kaupalla koulutus ilmestyikin aika nopeasti tämän keskustelun jälkeen. Ja mikä parasta - kouluttaja oli Amanda Scales, joka oli kouluttajana myös silloin peruskoulutuksessamme. Meitä lähti kolmaskin samassa koulutuksessa ollut, joten kokoonnuimme jälleen yhteen, vuosi Initial Trainingin jälkeen.

Koulutus oli Kaliforniassa kaupungissa nimeltä Chowchilla, älyttömän pienessä kylänpahasessa, joka sijaitsee noin tunnin päässä Yosemiten kansallispuiston eteläpäästä. Täysin random paikka Les Millsin koulutukselle, ajattelimme. Mutta tästä yhden liikennevaloristeyksen kylästä löytyy eräs kuntosali, joka tarjoaa lähes kaikkia LM:n formaatteja ja jonka aikataulu on kattavampi kuin monen Piilaaksossa olevan kuntosalin aikataulu. (Epäreilua!) Tämä sali on kuulemma tilannut monia LM:n koulutuksia aikaisemmin eli emme olleet ainoita, jotka ovat joutuneet lähtemään keskelle ei-mitään.

Chowchilla, kaupunki, jossa on kaksi hotellia, yksi Starbucks, noin kaksi kauppaa ja ainakin 7 pikaruokaravintolaa. Tässä hotellin aulassa oleva yksinkertainen kartta, jossa näkyi koko kylä ja se, mitä siellä on.

Hotellihuoneessa oli kahvia nimellä kahvi. 

AIM1-koulutus oli lauantaina, mutta me menimme kaverini kanssa Chowchillaan jo perjantai-iltana, koska ajomatka San Josesta kesti kuitenkin parisen tuntia. Lisäksi olimme kuulleet, että Amanda oli buukattu ohjaamaan silloinen attackin uusin ohjelma (BA93) tällä koulutuspaikkana toimivalla kuntosalilla perjantaina illalla, ja halusimme ehdottomasti mennä osallistumaan tälle tunnille. Törmäsimme Amandaan jo perjantaina päivällä hotellimme aulassa (Chowchillassa on tyyliin kaksi hotellia) ja hän oli juuri menossa kuuntelemaan BA-musiikkia ja vähän kertaamaan ohjausta ennen tuntiaan. "Oh we're so lucky to know even Master Trainers have to train", totesi kaverini. Vielä onnekkaampia olemme tietäessämme, että jopa Master Trainer kertailee ihan viime hetkellä, vain hiukan ennen tuntiaan. Ei ehkä tarvitse itse hävetä sitä, että joskus vielä vähän parkkipaikalla autossa kuuntelee kappaleita lävitse ja kertailee.

Vaikka näin Amandan ohjaamassa keväällä Super Quarterlyssa, olin unohtanut, miten upeasti hän ohjaa kokonaisen tunnin. Hän ei hypi, hän lentää huoneen halki. Hän saa attackin näyttämään helpolta ja kevyeltä. Puolet tähän iltatunnille osallistujista oli koulutukseen tulevia ohjaajia ja puolet salin normaaleja osallistujia, ja Amanda huomioi ja motivoi kaikkia loistavalla tavalla. Hän näytti low impact -vaihtoehdot upeasti ja sai kaikki osallistujat varmasti tuntemaan olonsa siltä, että attack on juuri heitä varten, oli huone täynnä attack-ohjaajia tai ei.

Chowchillan pääkatu lauantaina päivällä.

Mutta hei takaisin asiaan. Mikä on AIM1-koulutus? Koulutus sisältää formaattikohtaista syvempää tietoa tekniikasta ja ohjauksesta. Tarkoitus on saada kattavampi käsitys siitä, mikä on essence of bodyattack. AIM1-koulutus kestää koko pitkän päivän, aamukahdeksesta iltakuuteen, ja jokainen minuutti käytettiin.

Aivan kuten Initial Training, AIM1-koulutus keskittyy tiettyyn ohjelmaan. Tässä minun AIM:ssani käytettävä ohjelma oli bodyattackin ohjelma numero 92. AIM1:stä varten jokaiselle ohjaajalle määrätään yksi kappale, mutta kappaletta ei ilmoiteta etukäteen niin kuin Initial Trainingissa. Koulutukseen mentäessä pitää olla valmis ohjaamaan mikä tahansa kappale tästä tietystä ohjelmasta.

Kun AIM:n aika tuolloin kesäkuussa tuli, olin totta kai ajat sitten jättänyt 92-ohjelman taakseni ja siirtynyt takaisin vanhoihin ohjelmiin ja ohjelmien välisiin miksauksiin. Viikkoa ennen AIM:a minun piti uudelleenopetella 92:n koreografia. Vedin ohjelman jopa kahdesti lävitse omilla tunneillani. En varmaan enää koskaan koske 92-ohjelmaan, niin kurkkuani myöten olen nyt täynnä sitä. :D

Kouluttaja Amanda oli opetellut tervehdyksen jokaisen osallistujan omalla äidinkielellä.

Koulutus oli täynnä, meitä oli 16 osallistujaa. Suurin osa oli eri osavaltioista, yksi jopa rajan takaa Meksikosta. Päivän alussa Amanda nimesi jokaiselle sen oman kappaleen, joka piti ohjata kaksi kertaa päivän aikana. Me kysyimme häneltä, miten hän päättää, kenelle antaa minkäkin kappaleen. Hän kertoi, että hänellä on kohtalaisen hyvä muisti - monet meistä hän muisti Initial Trainingeista tai muualta - ja että hän pyrkii antamaan sellaisen kappaleen, joka ei ole lainkaan samanlainen kuin se kappale, joka jokaisella on ollut Initial Trainingissa. Minulla oli aikoinaan 6-kappale eli juoksukappale Initial Trainingissa. Olen parhaimmillani attackissa aerobic-kappaleissa, sekä omasta että myös mentorini mielestä. Amanda antoi minulle siis totta kai power-kappaleen, 9-biisin. Sinänsä harmi, että 92-ohjelman 9-biisi on erilainen kuin attackissa ennen on ollut: siinä pitää astua itse pois liikkeitä tekemästä ja mennä coachaamaan osallistujia, mikä on todella harvinaista attackissa (yleensä lähinnä vain 7-biisissä saa tehdä näin). Olisin voinut vetää mieluummin kappaleen, jossa minun pitää itse tehdä koko ajan, mutta samapa tuo kai lopulta oli, koska kappaleita ei ohjattu kokonaisuudessaan.

Chowchillan pääkatu toiseen suuntaan. 

AIM1 oli huomattavasti fyysisempi kokemus kuin minä tai moni muu oli odottanut. Jo esittelyjen aikana aloimme liikkua. Sitten tulikin jo pieni koetus nimeltä BODYATTACK Battle of 300s. Meidät jaettiin viiden hengen ryhmiin (yhdessä oli 6), ja jokaisen ryhmän piti tehdä 100 burpeeta, 100 punnerrusta ja 100 attackin single kick -liikettä. Jokaisen ryhmän piti saada suoritettua nämä kaikki yhteensä 300 liikettä mahdollisimman nopeasti. Kyseessä oli siis leikkimielinen kilpailu. Minun ryhmässäni jokainen veti yhtä liikettä kerrallaan 20 kertaa. Emme muuten voittaneet.

Tämän haasteen jälkeen ohjasimme kappaleemme ensimmäisen kerran. Kappaletta ei ohjattu kokonaan kertaakaan, vaan ohjaus sisälsi noin pari ensimmäistä minuuttia, minkä perusteella Amanda antoi palautetta. Kenellekään ei määrätty 5-kappaletta (punnerruksia ja (askel)kyykkyjä) eikä core- tai venyttelybiisiä. Koska meitä oli 16 osallistujaa, kaksi eri ohjaajaa sai aina saman kappaleen. Vedimme siis määrätyt kappaleet läpi kahdesti, mutta jokaisen ohjaus kesti siis vain sen pari ensimmäistä minuuttia. Mutta kuten todettua, sain 92-ohjelmasta todellakin tarpeekseni tämän koulutuspäivän aikana.

Minä sain 9-kappaleeni perusteella palautetta muutamasta tekniikka-asiasta (joista mikään ei tullut yllätyksenä, tiedostan puutteeni aika hyvin), mutta myös äänenkäytöstäni, mikä on hyvin ajankohtainen asia minulle. Bodyattackin erilaiset kappaleet tulee ohjata erilaisella äänellä ja tavalla. Tiedän tämän ja olen aiemmin ohjannutkin sillä tavalla, mutta vuodessa ehtii tapahtua kaikenlaista ja olen tainnut huomaamattani luisua tapaan, jossa en täysin selkeästi enää muuta koko olemustani uudenlaisen kappaleen alkaessa. Niin kuin sanoin, attackin aerobic-puoli on vahvuuteni, ja palautteeni olikin, että minun pitää muuttaa "wuhuu-asenteeni" enemmän voimakkaaksi "power-asenteeksi". Toki ääniongelmillani oli vaikutusta. Olen joskus ohjannut power-kappaleita hyvinkin voimakkaalla äänellä, mutta viime aikoina en ole enää pystynyt. En tietenkään maininnut ongelmistani mitään koulutuksessa. En mennyt sinne valittamaan, vaan oppimaan uutta.

Ohjauksen lisäksi AIM1-koulutus sisälsi paljon teoriaa bodyattackin syvimmästä olemuksesta eli essence of bodyattackista. Les Mills tekee tutkimuksia siitä, mitä ihmiset odottavat, kun he menevät tunnille. Tämä on tärkeää tietoa ohjaajalle, sillä ohjaajan tarkoitus on saada ihmiset tulemaan takaisin. Jokainen attack-tunti pitää myös vetää oikealla tavalla, jotta essence of bodyattack tulee esiin ja jotta LM:n kriteerit täyttyvät. Meni minne päin maailmaa tahansa, LM:n tuntien pitäisi aina olla samanlaisia, sisältää samat jutut ja täyttää tietyt kriteerit.

Miten 007 eli James Bond liittyy Les Millsiin ja bodyattackiin? Avainsana on lovemark (termin on kehittänyt Kevin Roberts, jolla ei ole mitään tekemistä LM:n kanssa). Kun ihminen menee katsomaan 007-leffaa, hän olettaa näkevänsä ja kokevansa tiettyjä elementtejä. Samaa pätee siihen, kun ihminen menee LM:n jumppatunnille.

Ohjauksien ja teorian lisäksi koulutus sisälsi myös tekniikkaosion, mitä olin odottanut eniten, sillä olen tekniikkanatsi, vaikka omassa tekniikassani onkin paljon parantamisen varaa. Tai ehkä juuri sen takia olen tekniikkanatsi? Kävimme 92-ohjelmassa olevia kappaleita ja liikkeitä lävitse. Turvallisuus on LM:n tunneilla aina ykkösasia, ja me ohjaajat teimme harjoituksia, joissa keskityimme hyvään ryhtiin, oikeanlaiseen pakaroiden aktivointiin ja polven asentoon sekä oikeanlaiseen juoksutekniikkaan. Olivat muuten vaikeita harjoituksia. Yksi harjoitus oli sellainen, missä piti nojata seinään ja siitä nostella jalkoja suorana ylös single kick -potkuihin. Ei todellakaan helppoa. Takareisiäni kiristää edelleen, kun vain mietin tuota liikettä.

Yhtä harjoitusta olin odottanut eniten, sillä olin kuullut siitä etukäteen: ryhtiteippausta. Moni kärsii ongelmasta, joka on minulle liiankin tuttu: olkapäät kääntyvät eteen ja rinta putoaa alas huonoon ryhtiin. Itse kiinnitän paljon huomiota ryhtiini, kun ohjaan, mutta "tavallisessa elämässä" tämä helposti unohtuu. Bodyattackissa ryhti on kaikki kaikessa. Oikeanlaisen ryhdin löytääksemme teippasimme koulutuksessa jeesusteipillä selkään ristikuvion: olkapäästä lapojen alapäähän. Teippi ei tietenkään pitänyt ryhtiä yllä, mutta jos olkapäät kääntyivät eteen, teippi alkoi kiristää, joten se todella auttoi hyvän ryhdin ylläpitämisessä. Oli hauska huomata, miten kaikki yhtäkkiä seisoivat ja istuivat hirveän ryhdikkäinä, kun teipit laitettiin paikoille. Vaikutus oli selkeä.

Tässä ei kiinnitetä teippejä, vaan tuhotaan LM:n jumppapaitoja Amandan puumerkeillä.

Teippi selässä alettiin sitten tehdä liikkeitä. Ensin oli hover- eli lankkuharjoitus: meidät jaettiin pareihin ja vuorotellen piti mennä lankkuun ja pari sitten asetteli selkään pitkän viivottimen, joka meni päästä ristiselkään. Viivotin ja teipit auttoivat pitämään ryhdin, sillä monesti ja monella lankussa yläselkä alkaa pyöristyä. Lankkua piti pitää muistaakseni viisi minuuttia, mutta saattoi olla neljäkin. Minulle tuli tästä harjoituksesta aikamoiset flashbackit cxworx-koulutukseen, jossa haaste oli pitää lankku 5 minuuttia. Onnistuin silloin hyvin ja nytkin jaksoin, mutta ei se mitään kivaa ole.

Lankun jälkeen aloimme käydä lävitse uudelleen attackin liikkeitä, nyt ne teipit selässä. Voi että miten paljon haasteellisempia yksinkertaisetkin liikkeet olivat, kun piti ylläpitää hyvää ryhtiä, jottei teippi kiristyisi. Hiki nousi pintaan nopeasti, mikä valitettavasti aiheutti sen, että jeesusteippi alkoi irtoilla.

Minä tykkäsin teipeistä kovasti. Normaalisti tuntikausien seisoskelu ja istuskelu lattialla tuollaisessa koulutuksessa aiheuttaisi minulle kunnon hartiakivut, mutta kun pidin teippiä niin kauan kuin se pysyi, huomasin, miten särky väheni. Ja kun teipit otti pois, oli aika vapautunut olo ja hartiat pysyivät kuin itsestään oikealla paikallaan. Ainakin hetken. Haluan teipata selkäni tästä lähtien aina, kun lähden harjoittelemaan attackia. Loistava tapa kiinnittää huomiota omaan ryhtiin!

Tekniikkaharjoittelu ja kunnon ryhdin ylläpito vei paljon voimia, mutta fyysisyys vain jatkui. Meillä oli pieni kuntopiirityyppinen kiertoharjoittelu, jossa oli eri pisteitä eri liikkeillä. Liikkeet olivat tuttuja attackista, esimerkiski burpeita kerähypyillä, suoria hyppyjä, punnerruksia taputuksilla ja kaikkea muuta raakaa. Työskentely tapahtui pareittain: toinen veti 20 sekuntia ja toinen motivoi vieressä, sitten vaihdettiin. En muista, kuinka kauan tätä tehtiin, mutta ikuisuudelta se tuntui.

Amanda on paitsi upea bodyattackoija, myös hauska tyyppi. Perjantai-iltani hän oli bongannut kaupasta nämä ja toi ne minulle lauantaina, koska jostain syystä hän halusi antaa minulle lempinimen Hannabanana. Initial Trainingissa hän sanoi haluavansa aina nimeni lausuessaan sanoa Hannah Montana, joten askel parempaan suuntaan tämä banaani. :D 

Pitkän fyysisen osuuden jälkeen palattiin taas teoriaan, ja lopulta loppuillasta oli vuorossa päivän toinen ja viimeinen ohjauskerta. Ensimmäisestä palautteesta oli pitänyt ottaa oppia ja päivän opetukset piti osata siirtää käytäntöön. Ohjasimme jälleen jokainen sitä omaa kappalettamme pari minuuttia. Otin aamun palautteesta opikseni ja vedin kuuluville sellaisen voimakkaan power-kappaleeseen sopivan äänen ja asenteen, että näin muutaman muun ohjaajan ilmeistä selkeästi sen, että olin täysin erilainen kuin aamulla olin ollut. Kunhan saan ääneni kuntoon, täytyy aktiivisesti alkaa miettiä sitä omaa olemusta ja oikeanlaisen äänen käyttöä. Jos nyt saan ääneni joskus kuntoon. Välillä tuntuu siltä, että olen uponnut suohon, josta en pääse enää ylös.

Toisen ohjauskerran aikana oli selvästi jo näkyvillä, miten väsyneitä kaikki olivat. Mikä ainakin erottaa attackin ohjaajan tavallisesta osallistujasta? Se, että ohjaaja uskaltaa ottaa sen low impact -vaihtoehdon siinä vaiheessa, kun tekniikka alkaa pettää tai kun väsyttää vain liikaa. Sanon aina omille osallistujilleni, ettei low impact ole ollenkaan huonompi vaihtoehto. Bodyattack on aina high intensity workout, teki mitä tahansa liikettä kummalla tahansa vaihtoehdolla. Itse asiassa joskus jollekin low impact olisi jopa parempi tapa saada turvallinen ja hyvä treeni, mutta jostain syystä harva uskaltaa ottaa sitä vaihtoehtoa.

AIM1-koulutuksesta ei saa arvosanaa Initial Trainingin tavoin eikä sen jälkeen tarvitse tehdä videota. Opitut uudet asiat pitää vain itse sisäistää ja uusia opetuksia pitää alkaa ottaa mukaan omaan ohjaukseensa. Jos kaiken vain unohtaa mielessään, ei voi kehittyä.

Arvostelulomake ja edistyneen ohjaajan käsikirja, jota en muuten vieläkään ole lukenut kokonaan. Tekniikkani ei ollut Yes, sillä korjattavaa oli, kun kerta ollaan jo AIM1-tasolla, muttei se ollut myöskään No.  Ylipäänsä Amanda antoi kaikille niin paljon tekniikkakorjauksia, että on jopa vähän vaikea uskoa, miten paljon tekniikkaa attackin taustalla on.

AIM2-koulutukseen osallistumiseen ei ole annettu minimiaikarajaa. Siihen voi mennä heti, kun siltä tuntuu tai voi olla menemättä - sekä AIM1 että AIM2 ovat täysin vapaaehtoisia täällä USA:ssa; en tiedä, miten muualla on. AIM2 koulutus ei ole formaattikohtainen AIM1:sen tapaan, vaan AIM2-koulutuksessa voi olla sekaisin esimerkiksi bodypumpin, bodycombatin ja bodyattackin ohjaajia, sillä siellä ei enää keskitytä tekniikkaan, vaan ainoastaan ohjaukseen ja coachingiin. Minä uskon, että aion joskus mennä AIM2:een, mutta en todellakaa koe olevani siihen valmis vielä pitkään aikaan.

Maksoiko joku työnantajani minulle tämän koulutuksen? Ei. Saanko enemmän palkkaa tunneistani nyt, kun olen vähän advanced? En. Miksi sitten menin? Koska rakastan bodyattackia ja sen ohjaamista. Koska se on elämäni. Koska jos saisin tehdä vain yhtä asiaa koko loppuelämäni, saattaisin hyvin valita attackoinnin. Koska autiolle saarelle ottaisin mukaan attack-musiikkikokoelmani. Koska attack on vain parasta. (Tässä kohtaa minua alkaa lähes itkettää. Tämä teksti on kirjoitettu kesäkuussa. Tällä hetkellä en ole attackoinut neljään viikkoon, enkä tiedä, mitä vammajalkani tulee sanomaan, kun alan juosta ja hyppiä sen kanssa.)

Muutama muu ohjaaja koulutuksessa puhui siitä, miten heidän puolisonsa tai kaverinsa eivät ole ymmärtäneet, miksi he haluavat osallistua koulutukseen, josta pitää itse maksaa $129 ja joka ei johda edes palkankorotukseen. Kaikkien vastaus oli ollut samanlainen: "Because of passion."

Näihin tunnelmiin! Meemin (ja kirjoitustaidottoman ihmisen) lähde tuntematon.

Itärannikon kesäkohde Cape Cod

Bostonista noin tunnin ajomatkan päässä on Cape Cod -niminen niemialue. Se kuulosti matkaoppaan perusteella mielenkiintoiselta, joten päätimme lähteä viettämään siellä yhden päivän ja yhden yön.

Cape Cod itärannikolla. Alue näyttää pieneltä, mutta on ihan kohtalaisen kokoinen: alhaalta aivan ylös kärkeen saakka on matkaa yli 100 kilometriä.  

Suunnitelmamme oli lähinnä vain ajella alueella ja katsoa, mitä sieltä löytyy. Neljän kävelypäivän jälkeen vammajalkani kaipasi lepoa. Autoilu sopi hyvin myös siksi, että lähes koko päivän satoi. Olin jo Kaliforniassa unohtanut, miten voikaan sataa koko päivän. :D

Cape Codin vanhin kaupunki, Sandwich, näytti pitkälti tältä. 

Sandwichin ainoa nähtävyys? Mylly vuodelta 1654.

Cape Codissa on monia pieniä kaupunkeja. Sateen takia alue ei ehkä ihan ollut edukseen. Alueella on esimerkiksi rantoja ja ulkoilureittejä, mutta emme käyneet katsomassa yhtään rantaa eikä ulkoilukaan nyt onnistunut. Myös nyt kun turismisesonki on jo suurimmaksi osaksi päättynyt ja kun oli arkipäivä, alueella oli aika hiljaista, vaikka Cape Cod on kesäisin todella suosittu alue. Cape Codiin kuuluu myös kaksi saarta, Martha's Vineyard ja Nantucket, jotka molemmat ovat todella suosittuja kohteita. Nytkin ne näyttivät vetävän jonkin verran porukkaa, jos jotain oli pääteltävissä siitä, miten paljon autoja oli parkissa parkkipaikoilla saarille vievien lauttojen lähellä. Saaret olisivat kiinnostaneet meitä jonkin verran, mutta halusimme enemmän vain ajella alueella.

Kesyt linnut Falmouth-nimisessä kaupungissa, joka oli Sandwichia huomattavasti isompi.

Falmouthissa oli hummerijätskiä, jota oli pakko päästä maistamaan, aivan sama vaikka satoi. Pienet hummerin palaset menivät aika mauttomina, mutta joukossa oli paljon isojakin paloja ja kun niitä pureskeli antaumuksella, tuli aikamoinen jäisen kalan maku suuhun. Ei ehkä ihan uusi lempparimaku. 

Ajelimme parin pienen kaupunkin läpi ja sitten päätimme ajaa niin pitkälle niemialueen kärkeen kuin mahdollista. Siellä on Prowincetown-niminen kaupunki, josta löytyy uudisraivaajiin liittyvä museo ja maamerkkitorni, Pilgrim Tower. Ajelimme sitä tornia katsomaan. Matka ei ollut mikään ihan lyhyt, taisi viedä yli tunnin. Cape Cod ei tosiaan ole mikään ihan pieni alue.

Pilgrim Tower.

Cape Codin rannikkoa.

Cape Codin pusikkoa ja metsää.

Prowincetownissa vaikutti olevan kauhea kasa turisteja. Päätimme käydä tsekkaamassa kylää vähän enemmän. Ihmetyksemme oli suuri, kun yhtäkkiä tuolta niemen kauimmaisesta kärjestä löytyi randomisti vilkas homomekka. Prowincetown on muodostunut sateenkaari-ihmisten pieneksi kotoisaksi koloksi, en yhtään tiedä miksi. Oli kivan oloinen paikka.

Prowincetown oli täynnä sitä elämää, jota Cape Codin muista pikkukaupungeista ei löytynyt näin sateisena syyskuun päivänä. 

Minua viehätti Cape Codissa ajatus Atlantin rannasta, mutta loppujen lopuksi emme edes nähneet merta. Tai no näimme, mutta emme sitä aavanmeren puoleista merta, vaan niemialueen ja muun USA:n rannikon välisen kaistaleen. Tarkoitus oli mennä National Seashore -puistoalueelle, mutta siinä vaiheessa, kun olisimme ehtineet sinne, oli jo niin myöhä, ettemme jaksaneet mennä.

Yhdessä kirjakaupassa Falmouthissa oli ihan parhaita tarroja vessaan. En ostanut. 

Koko päivä meni siis lähinnä ajellessa ympäriinsä, kiersimme oikeastaan koko Cape Codin. Emme tajunneet mitata matkaa, mutta todennäköisesti ajoimme 250-300 kilometriä, kun mukaan lasketaan reilun 100 kilsan matka Bostonista Cape Codiin. Mutta Cape Cod alueena ei siis todellakaan ole mikään ihan pieni. Ympäriinsä ajellessa ei valitettavasti kauheasti nähnyt mitään, koska tiet menivät pitkälti keskellä pusikkoja. Ajoimme kyllä jonkin matkaa myös kivempaa näköalareittiä pitkin. Cape Cod vaikuttaa paikalta, joka on varmasti kesän parhaimpaan turistiaikaan (tai ei-sateisena päivänä) todella ihana ja kaunis paikka, niin sympaattisia pieniä kaupunkeja siellä on. Pääsisipä joskus uudelleen ja pidemmäksi aikaa! Meidän motellikin oli ihan supersöpö, mutta valitettavasti pääsimme nauttimaan siitä vain yhden yön ajan ja saavuimme paikalle vielä kaiken lisäksi vasta myöhään illalla. Lähdimme heti aikaisin aamulla suorittamaan lomamme pisintä väliä: ajomatkaa Cape Codista, Massachusettsin osavaltiosta kohti Pennsylvanian osavaltiota ja Philadelphiaa.

Näkymä motellimme ikkunasta. Tuntui ihan siltä kuin olisi ollut Suomessa, sellaista maaseutua tuolla oli. Kaverini jo totesi tästä kuvasta, että olen ilmeisesti ollut liian kauan pois Suomesta, koska ei siellä ole ollenkaan tuollaista, mutta minulla oli kyllä vahva Suomi-tunne. Toki täytyy ignoorata nuo puut, Suomessa ei tuollaisia lajikkeita ole, mutta muutoin, voi mikä fiilis. 

Olemme jo toiseksi viimeisellä etapillamme, Baltimoressa. Enää on D.C. jäljellä. Tähän reissuun on mahtunut kaikenlaista Philadelphian historiallisista paikoista ja Pennsylvanian amisheista (joiden maille lähdimme spontaanisti eilen, kun kaupunkielämä alkoi kyllästyttää) Baltimoren ränsistyneisiin kortteleihin. Lupaan julkaista tässä välissä muutakin (ehkäpä vihdoin sen bodyattack-postauksen!) enkä vain höpöttää näistä lomajutuista.

Boston, MA

Boston ja Massachusetts on jäänyt jo taakse, mutta minulla on ollut iltaisin hotellilla aikaa vähän kirjoitella, joten tässäpä kertomusta Bostonista, joka oli meidän ensimmäinen pysäkki itärannikkoreissullamme. Vietimme itse Bostonissa kaksi kokonaista päivää, mutta teimme sieltä päiväretket Salemiin ja Cambridgeen (joka sijaitsee Bostonin vieressä toisella puolella Charles-jokea ja sinne pääsee suoraan metrolla, joten kauheasti siinä ei kyllä retkeilty). Yhteensä öitä Bostonissa vietimme siis viisi.

Bostonin hienoa silhuettia päivällä. 

Hotellit Bostonissa olivat hämmentävän kalliita. Me tosin varasimme hotellimme vasta vajaa 2 viikkoa ennen lomaa, joten se saattoi ehkä vaikuttaa hintoihin jonkin verran. Hotelleja oli hyvin tarjolla, mutta emme löytäneet ns. ydinalueilta yhtäkään alle $200/yö (vähän kauempana olisi ehkä ollut). Bostonin hotelli oli ehdottomasti koko reissumme kalleimmasta päästä: viiden yön putkelle hintaa tuli melkein 1300 dollaria ja siihen vielä auton pysäköinti päälle, eikä se ollut halpaa Bostonin keskusta-alueella. Ja minä kun ajattelin, että se Kalifornian Laguna Beach oli kallis! Onneksi muut reissumme hotellit ovat hiukan halvempia, joskin kaupungeista vain Baltimoresta löytyi hotelli, jonka yöhinta oli lähempänä satasta kuin kahta sataa; Philadelphia ja Washington D.C ovat nekin kalliita, mutta eivät Bostonin veroisia. Tsekkasimme myös AirBnb:n, mutta olisimme halunneet ehdottomasti asunnon, jossa omistajat eivät ole läsnä, joten ei niitä löytynyt halvemmalla.

Sama paikka illalla. 

Bostonia sanotaan USA:n ensimmäiseksi ja vanhimmaksi kaupungiksi. Tästä voi kait olla montaa mieltä. Bostonia kuvataan myös termillä the City of Firsts, sillä sieltä löytyy useita paikkoja, joita sanotaan USA:n ensimmäisiksi, esimerkiksi ensimmäinen metroverkosto ja ensimmäinen julkinen koulu. Kuitenkin myös esimerkiksi Philadelphia mainostaa itseään tuolla termillä, joten mikään erikoisuus Boston ei ole. Oli miten oli, Bostonista välittyy monesta paikasta vähän vanhanajan fiilis - on vanhoja rakennuksia ja mukulakivikatuja. USA:n kaupunkejahan "syytetään" monesti siitä, ettei niissä ole mitään vanhaa (luonnollisista syistä), mutta Bostonissa ainakin vähän on.

Boston Public Library, kuulemma ensimmäinen Yhdysvaltojen municipal (kunnallinen?) kirjasto.

Me kävelimme ensimmäisenä päivänä Freedom Trail -nimisen kävelyreitin, jonka varrelta löytyy monia Yhdysvaltojen vapaussotaan liittyviä rakennuksia ja paikkoja. Reitti on 2.7 mailia pitkä eli noin reilut 4 km.

Freedom Trail alkaa Boston Commons -puistosta, josta näkyy hienosti Bostonin korkeisiin rakennuksiin.

Massachusetts State House puiston vieressä.

Suosittelen Freedom Trailia, sillä vaikka vapaussota ei kiinnostaisi ja vaikka siitä ei paljon mitään tietäisi (tämä pätee meihin), reitti on hyvä keino nähdä Bostonin vanhimpia rakennuksia ja olennaisia nähtävyyksiä sekä myös oiva tapa tutustua kaupunkiin. Reitti on vielä kaiken lisäksi merkitty hyvin katuihin, joten tyhmempikään ei voi eksyä, eikä karttaa välttämättä edes tarvitse. Alla kuvia siitä, mitä reitin varrella mm. on:

Talo, jossa protesti nimeltä Bostonin teekutsut syntyi. Yhdysvaltojen syntymiseen johtavan vallankumouksen syntysijoilla siis oltiin, mutta täytyy sanoa, että vaikka historia oli minulla muinoin 9 koulussa, en muistanut yhtään mitään mistään Bostonin teekutsuista.  

Vanha kirjakaupparakennus, jossa nykyään asustelee pikaruokaketju Chipotle. Etsin tätä kirjakauppaa aika kauan ennen kuin tajusin, ettei sitä ole enää olemassa, koska roskaruoka on valloittanut koko maailman. Vain pieni kyltti talon seinässä kertoi, mikä tämä on ollut.

Bostonin vanhin säilynyt rakennus, vanha State House vuodelta 1713. Tuolta parvekkeelta on bostonilaisille ensimmäisen kerran luettu itsenäisyysjulistus, Declaration of Independence, v. 1776. Talon reunustalla istuva koditon ilmoitti kyltissään äänestävänsä Trumpia, jos hänelle ei anna dollaria. Emme antaneet. 

Vanha State House kauempaa. Uuden ja vanhan välillä on vähän kontrastia, mikä mielestäni teki Bostonista todella mielenkiintoisen kaupungin.

Freedom Trail kulkee Charles-joen yli Bostonin Charlestown-nimiseen kaupunginosaan ja päättyy Bunker Hill -monumentille, joka on kuvassa näkyvä torni.

Hauska vitsi sillalla, jota kävelimme yli joen. Silta on materiaalia, josta näkyi alas jokeen.

Bunker Hill -monumentti aukiolla, jossa on käyty vapaussodan taisteluita. Torniin pääsee kiipeämään, jos jaksaa mennä 294 rappusta ylös ja alas. Me jaksoimme. 

Näkymät Bostoniin tornista.

Tuntui, että kävelimme ekan päivän aikana jo lähes puolet Bostonin "ydinalueesta", jos nyt tällaista termiä voi käyttää. Boston on hyvin hallittavissa kävellen, mutta siellä on myös metro, joka on USA:n vanhin. Se ei ehkä sujuvuudessaan ja tehokkuudessaan ihan vedä vertoja niiden harvojen amerikkalaisten kaupunkien metroihin, joihin olen aiemmin tutustunut, ja tuntui useasti pitävän aivan kamalaa mekkalaa, mutta ajaa asiansa kyllä todella hyvin. Omaa autoa Bostonissa ei oikein perusturistina tarvitse, eikä se varmaan ole kovin käytännöllinenkään, sillä kaupungin kadut vaikuttivat hyvin pieniltä.

Totta kai Bostonista löytyy myös Chinatown.

Toisena päivänä lähdimme tsekkaamaan Back Bay -kaupunginosan, josta löytyy paljon vanhoja punatiilisiä rakennuksia (brownstones), ostoskatu, jossa on kauppoja, ravintoloita ja gallerioita sekä Prudential Center, josta löytyy sekä ostoskeskus että näköalapaikka 50. kerroksesta.

Back Bay punaisine tiilitaloineen oli fiilikseltään vähän erilainen kuin ne alueet, joita ekana päivänä näimme, ja muistutti minua paljon Kanadan Montrealista. 

Kävelimme joen rantaan Back Bayssa. Hiukan kadehdittava lenkkeilyalue joen varrella, jatkui kilometrejä. 

Toisella puolella Charles-jokea on Cambridge, jossa sijaitsee sekä Harvardin yliopisto että kuvassa vähän näkyvä Massachusetts Institute of Technology eli MIT-yliopisto (se on tuo puskan keskeltä pilkistävä kupoli ja tuo kerrostalo).

Täytyy sanoa, että Prudential Centerin Skywalk Observatory oli ehdottomasti parhain näköalapaikka, jossa olen USA:ssa tähän mennessä ollut. Ensinnäkin se oli halvempi (vain $18/hlö) ja hintaan kuului audio tour eli laite, jolla sai kuunneltua ikkunoiden luona selostuksia ja tarinoita näkymistä. Monessa näköalapaikassa on tauluja tai näyttöjä, joista saa lukea tietoa, mutta minusta kuuntelu on helpompaa kuin lukeminen ja infoa tuli paljon enemmän. Tosi hyvä paikka siis. Ja hienot näkymät Bostoniin ja Cambridgeen.

Boston on suurkaupunki toiseen suuntaan.

Ja toiseenkin suuntaan, vaikkei ehkä siltä enää näytäkään, hah.

1,5 päivän tutkiskelun jälkeen olimme ehtineet tehdä Bostonissa kaiken sen, mitä olimme suunnitelleet. Toki se oli hyvin pintapuolinen katsaus kaupunkiin, mutta mitään syvempää emme nyt tällä reissulla hakeneetkaan. Menimme kuluttamaan toisen päivän aikana pari tuntia tiedemuseoon (Museum of Science), joka oli suunnattu lähinnä lapsille, mutta viihdytti hyvin muutaman tunnin - museo oli muuten mieheni valinta. En ehkä kuitenkaan suosittelisi sitä lapsettomille.

Pakko laittaa kuva näistä sammakoista, koska ne näyttivät leluilta, mutta ovat oikeasti todellisia maailman myrkyllisimpä otuksia. Dart Poison Frogs taisi olla nimi. Uskomattoman kauniita ja älyttömän vaarallisia: jopa niiden koskeminen voi olla vaarallista. Tämä sammakkonäyttely oli lievästi omituinen, mutta ehdottomasti tiedemuseon mielenkiintoisin näyttely, mikä varmasti kertoo enemmän museon soveltuvuudesta aikuisille kuin niistä sammakoista. 

Bostonissa tuntui olevan tarjolla älyttömän hyvää ruokaa. Maistoimme mm. tuon alueen erikoisuutta, lobster roll -nimistä annosta eli leipää, jossa on sisällä hummeria. Söin myös hummeri-mac and cheesen, joka oli niin tajuttoman hyvää, etten kestä. Söimme kahdesti Freedom Trailin varrella olevassa North End -nimisessä kaupunginosassa, joka myös Little Italyna tunnetaan. Sekä matkaopaskirja että bostonilainen tuttuni suositteli ruokailua siellä. Hummeriruokien lisäksi söimme kolme kertaa myös Boston cream pie -herkkua. Kolme kertaa siksi, että sitä on erilaisissa muodoissa, niin kakkuna kuin pullinakin, joten pitihän niitä maistaa. Nam.

Bostonin herkkuja: ylhäällä Boston crem pie eri muodoissaan, alhaalla lobster roll.

Tykkäsimme mieheni kanssa molemmat Bostonista. En ole ollut itärannikon kaupungeissa muuta kuin New York Cityssa aikaisemmin, mutta Bostonin fiilis ei kuitenkaan ollut mitenkään täysin uudenlainen minulle. Kuten jo totesin, minulle tuli Montreal-viboja, mutta myös vähän Chicago-fiiliksiä. Toisaalta kuten mieheni totesi, kaipa amerikkalaiset isot kaupungit loppujen lopuksi muistuttavat toisiaan aina jonkin verran.

Sopivatko vanha kirkko ja pilvenpiirtäjä vierekkäin? Bostonin mielestä sopivat.

En tiennyt, että Converse on Bostonista. Nyt tiedän.

Hylkäsin muuten sen bootsini ekan lomapäivän eli Salemin reissun jälkeen. Kävely ilman bootsia ei aiheuttanut enempää särkyä jalkaani kuin bootsin kanssakaan. Kun on kaksi viikkoa maannut paikoillaan ja vältellyt astumista toisella jalalla, kävelemään lähteminen aiheuttaa muuten mukavaa lihaskipua joka paikkaan. En muista koska olisin tuntenut oloni yhtä raihnaiseksi.

Bostonista jatkoimme matkaa Cape Cod -rannikkoalueelle ja sieltä jälleen eteenpäin etelämpään kohti uusia osavaltioita ja Philadelphiaa, jossa tällä hetkellä olemme. 

Taas työluvan perässä

Jahas, viime viikon lopussa juuri ennen lomalle lähtöä oli taas aika hakea minulle uutta työlupaa. Juurihan minä maaliskuussa sellaista hain ja sehän myönnettiinkin vasta pari kuukautta sitten kesäkuussa. Valitettavasti vain, kun mieheni ensimmäinen työlupa umpeutuu joulukuussa, USCIS ei myöntänyt minulle pidempää työlupaa. Onneksi sentään mieheni on nyt saanut sen uuden työlupansa, joten minäkin voin hakea taas itselleni uuden. Minähän pelkäsin, että USCIS käsittelee mieheni työluvan jatkoa niin kauan, etten minä voi laittaa omaan työlupaani hakemusta ajoissa. Se olisi ollut hyvin ikävä tilanne.

Hakemusta työluvan uusintaan ei saa lähettää liian aikaisin - USCIS todellakin hylkää hakemukset, jotka tulevat päivänkin liian ajoissa, eikä tämä ole urbaanileganda. Hakemusta ei myöskään kannata lähettää liian myöhään, sillä USCIS lupaa käsitellä hakemuksen 90 päivässä, eikä kannata olettaa, että päätös tulisi yhtään nopeammin (pikemminkin se voi tulla paljon myöhemmin, lupauksista huolimatta). Olin jo vähällä ottaa hakemukseni liitteineen mukaan lomalle ja postittaa sen itärannikolta, koska tuo 90 päivää nykyisen lupani umpeutumiseen tuli täyteen nyt kuun vaihteessa. Sitten kuitenkin muistin, että laitoin edellisenkin hakemuksen hiukan etukäteen. USCIS kieltää, ettei hakemusta saa lähettää ennen kuin umpeutumiseen on 120 päivää aikaa, mutta ihan siihen 90 päivään ei ilmeisesti tarvitse odottaa. Kuskasin siis hakemukseni kuriirifirmalle perjantai-iltana, juuri ennen aikaista aamulentoa.

En tiedä, muuttuvatko byrokratia-asiat tässä maassa koskaan sellaisiksi, etteivät ne aiheuttaisi stressiä. Vasta maaliskuussa tätä työlupahakemusta stressasin, kaikki meni hyvin, ja nyt stressaan sitä vähän uudelleen. Olisin tietenkin voinut silloin maaliskuussa oikeasti kirjoittaa ylös esimerkiksi sen, missä järjestyksessä järjestelin liitteeni silloin (kyllä, järjestyksellä on USCIS:n mukaan väliä), koska panikoin sitä silloin ja kirosin, miksen ollut kaksi vuotta sitten tehnyt muistiinpanoja. Ajattelin varmaan, että muistaisin järjestyksen näin puolen vuoden sisällä. No en tietenkään muistanut, mutta arvoin taas jotain ja eiköhän siitä ihan hyvä tullut.

Tällaiseen työlupahakemukseen tulee harvinaisen vähän liitteitä, mutta silti jossain ohjeissa on suositus siitä, että liitteet kannattaisi erotella erivärisillä papereilla - USCIS antaa ylimalkaisen ja sekavan ohjeen järjestykselle. Älkää kysykö miksi, en minä käsitä. En tiedä, onko suositeltavaa kirjoittaa liitteisiin, mitä ne ovat, mutta minun hakemuksessani on kopioita neljästä eri passista, joten olen nähnyt parhaimmaksi kirjoittaa niihin.

Minulla on myös yksi "oikea" pieni paniikin aihe: laitoin mukaan samat valokuvat kuin maaliskuisessakin hakemuksessani oli. USCIS:n ohjeet sanovat, että kuvat saisivat olla vain 30 päivää vanhat. Vähän riskillä ehkä nyt mennään, tiedän sen, mutta kun oikeasti, siitä on vain muutama kuukausi aikaa, kun nuo kuvat otettiin, minä näytän tasan samalta. Toivon, ettei kohdalleni osu jotakuta todella tarkkaa sääntöjennoudattajaa, joka hoksaa, että valokuva on sama. (Ja mistä vetoa, että nyt kun mainitsen asiasta täällä, niin homma kosahtaa varmasti juuri tähän.)

Typerintä tässä on se, että hakemus maksaa taas sen $380. Eihän se tietenkään USCIS:n vika ole, ettei miehelläni ollut työlupaansa pidemmäksi aikaa silloin, kun minä hain omaani jatkoa. Mutta tuntuu se nyt vähän typerältä, että olen maksanut puolen vuoden sisällä $760 siitä, että saan tehdä osa-aikatöitä. Tosin mieheni työnantaja kyllä maksaa nämä minun hakemukseni, mutta silti.

Peukut pystyyn sille, että USCIS hoitaa homman taas ajoissa kotiin.

Terkut itärannikolta ja Salemista!

Itärannikolla ollaan! USA:n länsirannikolta itärannikolle matkustaminen on harvinaisen ärsyttävää. Olen monesti seurannut, kun mieheni käy työmatkoilla: hän lähtee kotoa hävyttömän aikaisin aamulla, jopa aamuyöllä, ja sitten kun hän todella monen tunnin jälkeen ilmoittaa päässeensä perille, hän kertookin heti menevänsä nukkumaan, koska kello on itärannikolla jo niin paljon.

Me lähdimme 6:25am lennolla, lensimme kolmisen tuntia Minneapolisiin ja yhtäkkiä kelloakin piti siirtää kaksi tuntia eteenpäin. Muutaman tunnin välilasku, sitten taas pari tuntia lentäen Bostoniin ja jälleen kelloa tunti eteenpäin. Iltahan siellä Bostonissa jo siinä vaiheessa sitten oli ja koko päivä oli mennyt matkustaessa rannikolta rannikolle.

Pitkät välimatkat ja aikaerot tekevät tämän maan sisäisen matkustamisen vähän samanlaiseksi kuin jos matkustaisi läpi Euroopan (paitsi että aikaero on suurempi kuin monesti Euroopassa). Itä- ja länsirannikon väliä menee myös ns. red eye -lentoja eli yölentoja, mutta me päätimme, että mieluummin käytämme kokonaisen päivän matkustamiseen kuin että viettäisimme yhden yön lentäen ja olisimme perillä aikaisin aamulla ilman nukkumista (minä en ainakaan osaa nukkua lentokoneissa).

Siellä se Boston on.

Ensimmäinen pysähdyksemme East Coast -lomallamme on siis Boston, mutta heti ekana päivänä lähdimme Salemiin, joka on noin puolen tunnin ajomatkan päässä Bostonista. Salem on kaupunki, jossa oli vuonna 1692 noitavainot ja jossa 20 ihmistä teloitettiin. Halusin ehdottomasti käymään siellä.

Ajoimme Salemiin osittain 1-tietä pitkin, joka näyttää olevan samanlainen rannikkotie kuin Kaliforniassakin menevä 1-tie on. Oli kiva nähdä Atlantti pitkästä aikaa.  

Epämääräisiä noitahahmoja pitkin Salemin katuja.

Salemin voisi tiivistää virkkeeseen: Kaupungissa tapahtui yli 300 vuotta sitten parin kuukauden aikana vähän ikäviä tapahtumia, kaupunki ei pääse siitä yli, vaan sen sijaan kaupallistaa tapahtumat vuosisatoja myöhemmin turistien iloksi. Täytyy sanoa, että kaipa ihan toimiva ratkaisu - pieni Salem vetää vuosittain sentään miljoona turistia. Keskusta-alue on hyvin pieni ja se on täynnä turistikrääsäkauppoja (joissa myytiin kamaa Salem-aiheista Harry Potteriin ja Game of Thronesiin - noitateema tulkittiin siis aika laajasti), museoita (tai ehkä voisi sanoa pikemminkin "museoita") ja erilaisia turistikierroksia. Pääasiallisesti Salemissa on siis vain maksullisia nähtävyyksiä; ilmaiset jutut on nähty hetkessä.

Salem Maritime National Historic Site keskittyy noitien sijaan Salemin rooliin vanhana satamakaupunkina. Kävelin tuolla sen bootsini kanssa. Yleensä minä olen se, joka aina hiihtää menemään kauheaa vauhtia kaikkien muiden ohi, mutta tällä kertaa olin se, jonka ohittivat jopa vanhukset. 

Salem mainostaa itseään sloganilla the Witch City of the U.S. Kaupunki tuntuu muutenkin elävän noitateemalla: mm. kaupungin sanomalehden logossa on noitakuvio, samoin poliisiautoissa.

Logo poliisiautoissa. Kuva netistä, koska valitettavasti me emme nähneet yhtäkään poliisiautoa. 

Me kävimme yhdessä museossa, the Witch Museum, joka kertoi noitavainojen tarinan todella kälyisen lavaste-esityksen avulla ja joka vaikutti väkisin tehdyltä. Epäilen monien Salemin museoiden olevan samaa sarjaa. Vai minkälaisen uskotte olevan "museon", johon on rakennettu tyrmät, joissa syylliset (tai siis syyttömät) ovat aikoinaan olleet?

The Witch House, yksi monista maksullisista nähtävyyksistä (emme käyneet sisällä). Tämä talo on ainoa vielä jäljellä oleva rakennelma vuoden 1692 vainoista, joskin taitaa olla aika korjattu. Talo kuului tuomari Jonathan Corwinille, joka toimi tuomarina noitavainoissa. Ei siis todellakaan noidan talo, päinvastoin. Turistikierroksen oppaan mukaan talo on nimetty näin markkinointisyistä. Häntäkin nimi lähinnä huvitti. 

Museossa käymisen lisäksi osallistuimme yhdelle kävelykierrokselle, jota veti jonkinlainen paikallinen kylähullu, joka tuntui tuntevan joka toisen vastaantulevan paikallisen kylähullun. He mm. osoittelevat toisiaan sormillaan huutaen "Witch!", turistien iloksi varmaan. Osa heistä näytti noin yhtä astetta paremmalta kuin koditon. Oli kyllä hyvä kierros. Suosittelen kierroksia, sillä Salem on muutoin aika nopeasti nähty, ellei halua koluta kaikkia museoita. Poistin muuten bootsini tuota kierrosta varten ja siirryin lenkkareihin. Sujui ihan hyvin.

Salemin turistikeskustassa on suihkulähde, joka esittää hirsipuita.

The Witch Trials Memorial, vuonna 1992 pystytetty muistomerkki 20:lle noitavainoissa teloitetulle ihmiselle (14 naista, 6 miestä). Muistomerkki koostuu 20 kivipenkistä, joihin jokaiseen on kaiverrettu kuolleen nimi ja kuolintapa (kaikki paitsi yksi hirtetty, se yksi kuoli kidutuksessa). Lisäksi maahan on kaiverrettu syyttömien oikeudessa sanomia lauseita. Oppaan mukaan lauseet päätettiin kaivertaa maahan, sillä suurin osa ihmisistä kävelee ohi maahan katsomatta: tämä symboloi ihmisten välinpitämättömyyttä ja sitä, miten v. 1692 suurin osa kansasta ei tehnyt eikä sanonut mitään noitavainojen hulluutta estääkseen. 

Vähän huvittavaa oli, että sekä museossa että kierroksella korostettiin, ettei Salemin noitavainoissa missään nimessä poltettu ketään elävältä, vaan polttamiset olivat vain eurooppalaisten juttu. "Here in America we're humane, we only hang people", opas totesi ironisesti.

Kierroksella hengailtiin syntisen kauan Salemin hautausmaalla, joka oppaan mukaan olisi muka yksi vanhimmista julkisista hautausmaista, mutten löytänyt tälle mitään luotettavaa lähdettä, joten tuskinpa on. Kuvassa edessä oleva hautakivi kuuluu tuomari John Hathornelle, joka hänkin toimi tuomarina noitavainoissa. Kuten näkyy, kivi ei ole alkuperäinen ja opas kertoikin, että kivi on kohdannut hyvin paljon ilkivaltaa vuosien aikana: sitä on potkittu, kaadettu, sen päälle on pissattu ja niin edelleen. Mielestäni hiukan omituista on se, miksi tätä kiveä pidetään tässä keskellä hautausmaan kulkuväylää, jos se kerran kohtaa ilkivaltaa. Oppaan kertomaa legendaa, turistien huijaamista vai mitä? 

Halloween on Salemissa muuten kova juttu. Kierroksemme oppaan mukaan viime vuonna tähän pieneen kaupunkiin tuli 120 000 ihmistä juhlimaan ja poliiseja tuli ympäri osavaltiota valvomaan.

Salemin keskustassa on näyttelijätär Elizabeth Montgomeryn patsas hänen roolistaan Bewitched-tv-sarjassa. Turistioppaan mukaan yksi sarjan jaksoista on joskus kuvattu Salemissa, mikä edesauttoi kaupungin turismikuvaa ja sitä, että noitajuttuja alettiin hyödyntää. 

Minusta Salem oli söpö ja mielenkiintoinen paikka, mutta todella kaupallistettu ja hyvin nopeasti nähty.