Mitä kuuluu kotirouvan eikunsiis jumppaohjaajan arkeen?

Näin kun uusi vuosi on lähtenyt hyvin käyntiin, voisin varmaan kertoa, mitä arkeeni kuuluu nykyään. En ehkä voi enää kutsua itseäni kotirouvaksi, koska teen töitä, mutta koen silti välillä olevani sellainen kotirouvailija, joka käy vähän harrastamassa työntekoa.

Viime keväänä, kun kouluttauduin bodyattackin ohjaajaksi, en olisi uskaltanut kuvitellakaan, että saisin ohjaamisesta oikeasti kunnon töitä. Kunnon työllä en nyt viittaa työhön, jolla elättäisin itseni, vaan työhön, josta saan oikeasti tekemistä arkeeni. Vuosi sittenhän keväällä olin aikalailla kypsä pelkkään kotirouvailuun. Kaipailin kovasti jotain sisältöä arkeeni, mutta olin aika pihalla siitä, mitä haluaisin alkaa tehdä. Kuin kohtalon iskusta silloin mentorini avasi suunsa ja antoi minulle idean, joka on poikinut minulle täällä uuden ammatin.

Aloitin jumppatuntien ohjaamisen kesällä. Sain nopeasti paljon omia tunteja, ja jo syyskuun alusta alkaen ohjasin 11 säännöllistä tuntia viikossa. Nykyään ohjaan 13 omaa tuntia joka viikko: yhdeksän bodypumppia, kolme bodyattackia ja yhden cxworxin. Kaikki cxworxia lukuun ottamatta ovat tunnin mittaisia tunteja. Omien tuntieni lisäksi sijaistan yleensä viikottain 1-2 tuntia.

Työskentelen kolmelle eri saliketjulle ja Googlelle liikuntapalveluja tuottavalle yritykselle. Tuntini ovat San Josesta Mountain Viewiin ja Palo Altoon ja yleensä ruuhka-ajan ympärillä eli aamuisin ja iltaisin. Käytän työmatkoihin karkeasti laskettuna ja hiukan liikenteestä riippuen noin 6 tuntia viikossa eli todella paljon aikaa (kun siis huomioi ohjaamani tuntimäärän, muutoinhan tuollainen työmatkamäärä ei ole täällä mitään). Mailimääriä en tiedä, koska täällä on turha laskea maileja - esimerkiksi Palo Altoon, joka on pisin matkani, on kilometrillisesti vain noin 20 kilometriä, mutta aikaa menee yleensä 30-40 minuuttia aamuisin.

Aamutyömatkani keskiviikkoisin: noin 14 kilsaa puoleen tuntiin. Tämä kuvakaappaus on otettu siinä vaiheessa, kun olen jo tönöttänyt hetken liikenteessä ja edennyt kotoa vain pari kilsaa. Ja tuo 25 minsaa oli loppujen lopuksi 30 minuuttia.

Ihanteellista olisi, jos tunnit olisivat lähellä kotia, mutta realistisesti moinen ei ole mahdollista, jos haluaa ohjata paljon. Tunteja voisi varmaan yrittää saada samalle alueelle, jolloin ei tarvitsisi ajella niin paljon vain yhden tunnin takia. Maanantaisin minulla onkin tällainen tilanne, kun ohjaan Mountain Viewssa sekä aikaisin aamulla että vähän myöhemmin aamulla. Tunteja vapautuu täällä kuitenkin ihan miten sattuu, eikä siihen voi itse vaikuttaa, ja kun vielä työskentelee eri saliketjuille, ei minkäänlainen keskinäinen organisointi olisi edes mahdollista. Ja faktahan tietenkin on, että ruuhka-aikoina täällä kestää ajaminen, ellei satu ajamaan ruuhkan vastaisesti ja jonnekin ihan lähelle. Nopeasti täällä ei pääse oikein minnekään. Moni ohjaaja ajaa täällä (ajallisesti) pitkiä matkoja ohjaamaan, mutta kyllä muutama on ihmetellyt, miten jaksan ajaa aamuisin ruuhka-aikana Mountain Viewiin tai Palo Altoon saakka yhden tunnin takia, sillä moinen tarkoittaa jo pelkässä menomatkassa noin 40 minuutin ajoa yhden 60 minuutin tunnin takia. Minä kutsun sitä omistautuneisuudeksi ja intohimoksi, haha.

Ajaminen sinänsä ei minua haittaa, koska eihän minulla muuta olekaan kuin aikaa ja siihen autossa istumiseen tottuu niin nopeasti. Käytän ajamisen yleensä hyödyksi kuuntelemalla tuntien musiikkia autossa ja kertaamalla tai opettelemalla koreografioita (nopeatempoinen ja intensiivinen Les Millsin musiikki ei muuten ole ihan parasta automusiikkia ruuhka-aikoina...). Sitä paitsi työmatkojeni ansiosta olen vihdoin oppinut ajamaan Bay Arean törkeissä ruuhkissa. Minähän välttelin ensimmäisen 1,5 vuoden aikana täällä asuessani ruuhka-aikoja, koska se automäärä ja tukkeutuneet motarit, tiet ja kaistat pelottivat. Nyt ei ole enää sitä ongelmaa, vaikka liikenne aiheuttaakin usein edelleen sydämentykytyksiä. Mutta toki työmatkoissani on suuret huonotkin puolet: bensakustannukset huomioiden en välttämättä tee mitenkään erityisen paljon rahaa ohjaamisellani, sillä palkkani ei ole mikään suuri. Toistaiseksi emme ole mieheni kanssa laskeneet, kuinka paljon jään plussan puolelle. Onneksi bensa on sentään kohtalaisen edullista.

Maanantaisin minulla on aikaa Mountain Viewssa noin 1,5 tuntia aamutuntieni välissä. Käytän ajan pikasuihkuun, foam rollailuun ja aamupalan syömiseen. Salin venyttelyhuoneessa aamuisin on kanssani pari keski-ikäistä ja sitten kaikki vanhukset. Jos minä elän vanhaksi, haluan ehdottomasti kuulua siihen porukkaan, joka viimeisillä voimillaan harrastaa liikuntaa ja venyttelee.

Maanantaisin foam rollailun jälkeen syön aamupalaa salin aulassa ja katselen uima-altaalle, jossa menossa on aina Aqua Class. Mummot jumppaavat altaasssa ja ohjaaja heiluu reunalla. Ehkä pitäisi alkaa ohjata sellaista, näyttää niin leppoisalta. 

Kehonhuoltoon (foam rollailuun ja venyttelyyn) käytän viikossa aikaa vähintään yhtä paljon kuin työmatkoihin ja yleensä jopa huomattavasti enemmän. Vanhojen Les Millsien ohjelmien koreografioiden opetteluun ja miksausten tekemiseen käytän myös paljon aikaa. Toisin sanoen tämä jumppaohjaajan työni on jo aika lähellä kokopäivätyötä. Ainakin jos ajatellaan kokopäivätyötä suomalaisen näkökulmasta ja unohdetaan ne amerikkalaisten "työskentelen vähintään 80 tuntia viikossa ja käytän 24 tuntia viikossa työmatkoihin" -jutut (true story muuten!).

Pidän ohjaamisesta todella paljon. Voisin sanoa rakastavani sitä, mutta ei nyt aleta liian äiteliäiksi eikä liioitella. En koskaan olisi kuvitellut, että voisin tykätä ohjaamisesta näin paljon. En ole koskaan halunnut olla huomion keskipisteenä, eikä ohjaaja nyt tietenkään sellaista olekaan, mutta ohjaaja on kuitenkin se, jota ihmiset katsovat ja kuuntelevat. En ole koskaan ollut sosiaalinen tyyppi, mutta yllättäen olen löytänyt itsestäni puolia, joita en tiennyt minussa olevan. Kaukana ovat ne ajat, kun mentorini heitti minut vajaa vuosi sitten omalla tunnillaan osallistujien eteen näyttämään mallia ja huusi minulle "Talk to them! Talk to them!", kun minä en yhtään tiennyt, mitä ihmettä minun pitäisi sanoa ja kun ihmisten katseet ahdistivat.

Olen varmaan siis muuttunut hieman. Minusta on tullut avoimempi ja ehkä myös iloisempi. Minut tuntevat tietävät, että olen hyvin pessimistinen ihminen ja että naamani on yleensä ollut vähintään pienessä mutrussa ihan arkipäiväisesti. Nykyään saan kuitenkin osallistujiltani paljon kommenttia siitä, miten ihanaa on, kun olen aina niin hyvällä tuulella ja miten jaksan aina hymyillä, kun saavun paikalle ja läpi koko tunnin. Itse asiassa hyvä jos kahden käden sormet riittävät enää sen laskemiseen, kuinka moni kommentoi hymyäni (yleensä kommentoijat ovat vähän vanhempia naisia). Pitäisiköhän huolestua? Ehkä (teennäinen?) jenkkihymy on pahimman laatuisesti tarttunut minuun...

Autossa syöminen kuuluu arkeeni nykyään - Suomesta tuotua ruisleipää tietenkin! Tämä kuva ei ole liikenteestä, vaan parkkipaikalta, kun olen odottanut seuraavan tunnin alkua, syönyt vähän välipalaa ja opetellut samalla uutta pumppiohjelmaa. Joka keskiviikkoilta syön kyllä iltapalani samalla, kun ajan kotiin, jotta pääsen aikaisemmin nukkumaan. Taattu amerikkalaistumisen merkki - autossa tehdään kaikkea muutakin ajamisen ohella, kuten juuri vaikkapa syödään. Mutta hei, leipää on helppo syödä. Olen nähnyt ihmisiä, jotka syövät nuudeleita samalla, kun ajavat!

Olen siis saanut arkeeni tekemistä, olen muuttunut sosiaalisemmaksi ja olen oppinut itsestäni uutta. Pyyhkii siis hyvin? Olen onnellinen ja iloinen? Kyllä, niinkin voisi sanoa. Mutta se ei ole koko totuus. Ei tietenkään ole. Koko tarina jatkuu sillä, että olen väsynyt. Aivan tajuttoman väsynyt ja aivan koko ajan. Kroppaani sattuu, lihakseni ovat jumissa ja olen sekä fyysisesti että psyykkisesti väsynyt. Toivoin syksyllä, että kroppani tottuisi tähän menoon, mutta toistaiseksi se ei ole tottunut. 13 tuntia viikossa on tietyllä tavalla aika paljon, kun siinä on mukana 9 tuntia bodypumppia. Pumppi on laji, jota suositellaan tehtävän joku 4-5 kertaa viikossa, ei neljä kertaa päivässä. Käytän totta kai pieniä painoja ohjatessani, mutta kroppani on silti koetuksella: reiteni ovat foam rollailusta ja venyttelystä huolimatta aivan jumissa, polviini sattuu ja selkäni on jumissa. Joskus ihmettelin, miksi pumppiohjaajat täällä ohjaavat niin nolon pienillä painoilla. En ihmettele enää! Hehän ohjaavat saman pumppitunnin monta kertaa päivässä, ihan niin kuin minäkin nyt.

Toisaalta 13 tuntia viikossa ei kuitenkaan ole paljon. Ei ihmiselle, joka liikkuu paljon, eikä etenkään ihmiselle, jolle liikunta on työ. Minä en ihan ymmärrä, miksi olen näin ylirasittuneen oloinen koko ajan, vaikka en tee töitä tuon enempää. Liikuinhan minä ensimmäisen asuinvuoden aikana täällä 10 tuntia viikossa ja enemmänkin. Olin silloinkin väsynyt, mutta en näin pahasti enkä todellakaan koko aikaa. En siis ihan tiedä, mitä tässä nyt on tapahtunut. Ohjaajana sitä ei tietenkään edes itse ole tunneillaan treenaamassa täysillä. Tosin tietyllä tavalla kyllä koen, että ohjaaminen on rankempaa kuin tunnille itse osallistuminen, mutten ihan osaa tarkalleen sanoa, miksi minusta tuntuu siltä. Ehkä en vain vielä ole kehittynyt ohjaajana tarpeeksi? Minä vedän tuntini aika täysillä ja hikoilen todella paljon, joten onhan se aina kunnon suoritus. Epäilen, että osa ohjaajista vähän himmailee. Niin kuin varmasti pitääkin - eihän siellä itse olla treenaamassa. Kyky sekin on osata himmailla, vaikka ulkoisesti näyttää siltä, että vetää täysillä. Täytyy varmaan kehittää omaa kykyään tuollaiseen. Mutta en kyllä käsitä, miten esimerkiksi bodyattackia voi vetää vetämättä täysillä?!

Kuvituskuva: lisää foam rollailua. Täytyy kyllä sanoa, että foam rollerit ovat parhaita keksintöjä ikinä.

Muista ohjaajista puheen ollen - 13 tuntia ei todellakaan ole paljon täkäläisille ohjaajille. Täällä tehdään duunia ja sitä tehdään paljon. Tiedän kokopäiväisiä ohjaajia, jotka ohjaavat 20-30 tuntia viikossa. Mentorini on sanonut ohjaavansa lähemmäs 40 tuntia viikossa, vaikken kyllä käsitäkään, miten se on mahdollista. Tiedän ohjaajia, jotka ohjaavat 15-20 tuntia viikossa jonkun toisen työn ohella. Joillakin on jopa useita muitakin töitä. Minun 13 tuntiani ei ole siis mitään.

Minulla on kaiken lisäksi yksi vapaapäivä viikossa. Juttelin asiasta vähän aikaa sitten yhden pitkäaikaisen ohjaajan kanssa, ja hän tuijotti minua äimistyneenä, kun mainitsin vapaapäivästäni. "You have a day off from teaching? A whole day off? Every week?" Sitten hän kuitenkin totesi, että ehkä ymmärtää vapaapäivän, sillä minä ohjaan vain korkean intensiteetin formaatteja enkä esimerkiksi joogaa niin kuin hän. Eräs toinen ohjaaja on kommentoinut minulle, että minun pitäisi ehdottomasti hankkia pätevyys ohjata jotain rauhallista, kuten vaikkapa juuri joogaa, sillä vain sillä tavalla tätä työtä voi hänen mielestään tehdä kokopäiväisesti. Hän sanoi, ettei pumppia ja attackia voi ohjata kuin kerran päivässä, jos haluaa pysyä terveenä. En uskaltanut mainita hänelle ohjaavani yhden päivän aikana kolme pumppia ja yhden attackin... Toki näissä asioissa mielipiteitä on yhtä paljon kuin ohjaajiakin.

Mutta niin, täkälaiset eivät siis arvosta vapaapäiviä. Yhdysvalloissa eletään, jotta voidaan tehdä työtä, eikä jumppaohjaustyö ole mikään poikkeus siinä asiassa. Mentorini ja moni muu ohjaa seitsemänä päivänä viikossa. He ovat olleet viimeksi lomalla ties milloin. Nämä ihmiset haalivat sijaistustunteja omien tuntiensa ohelle ja yrittävät käyttää jokaisen työtuntimahdollisuuden hyödykseen. Eivät nyt tietenkään kaikki, mutta monet.

Joku voisi kysyä, pitääkö moiseen touhuun lähteä mukaan. Niin äitinikin kysyi. (Äidit, he aina huolehtivat. Kiitos siitä, äiti!) Mutta maassa maan tavalla? Jos urallaan haluaa pärjätä, kyllä niitä töitä pitäisi vähän tehdäkin. Minä en esimerkiksi ohjaa tällä hetkellä attackia ja cxworxia kuin vain yhdellä saliketjulla. Jos haluaisin tulevaisuudessa ohjata niitä myös muilla ketjuilla, minun pitäisi sijaistaa niitä tunteja niille ketjuille. Sitä paitsi hyvä kuuluu laittaa kiertämään. Minä olen itse tarvinnut sijaisia syksyllä ja nyt tulevien viikkojen aikana tarvitsen niitä taas paljon, sillä matkustan, joten totta kai minun pitää vastavuoroisesti auttaa muita.

Aina ei silti vain jaksa eikä pysty. Kun joku joskus pyytää minua sijaistamaan jonkun tunnin, joka osuu vapaapäivälleni, ja jos en jaksa tehdä sitä, minä en kehtaa edes sanoa, että haluan pitää lepopäivän. Keksin jonkun muun verukkeen. Monelle ohjaajalle lepopäivä tuntuu olevan vähän vieras käsite. Kerran kysyin mentoriltani, eikö hän ole väsynyt, kun hän ohjaa seitsemänä päivänä viikossa ja lukuisia tunteja saman päivän aikana. "Yes I am. All the time", hän vastasi huokaisten.

En siis ole ainoa, joka on väsynyt. Minun väsymykseeni vähäisten 13 tuntini kanssa on toki muitakin syitä kuin vain ne 13 tuntia. Olen rakentanut itselleni aika kestämättömiä aikatauluja. Muistatte varmaan, kun aiemmin mainitsin niistä aikaisista aamutunneistani? Maanantaisin minulla on tunti kello 6:00am, eikä sunnuntai-iltaisin yleensä ole helppo nukahtaa aikaisin, koska sunnuntaisin aamulla saan nukkua vähän pidempään. Mutta tämä ei ole ollut suurin ongelmani.

Viikon herätyksiäni. Silloin, kun kotirouvailin, herätys aamukahdakselta oli mielestäni "aikaisin". Olen aina tykännyt nukkua pitkään, mutta ne ajat ovat jääneet.

Pahin tilanne on ollut keskellä viikkoa: loppukesästä alkaen ohjasin keskiviikon ja torstain aikana yhteensä 7 tuntia ja nukuin välissä 4 tunnin yöunet. Minulla oli keskiviikkoisin iltatunnit, attack ja pumppi peräkkäin, joista jälkimmäinen päättyi puoli ysiltä. Kotimatkan, iltatoimien ja venyttelyn jälkeen pääsin nukkumaan vasta noin yhdentoista aikaan, mutta nukahtamisvaikeuksieni takia nukahdin vasta joskus puolenyön aikoihin. Herätyskello soi 4:40am, sillä minulla oli attack-tunti 5:45am. Sain unta siis noin 4 tuntia. Kaiken lisäksi en koskaan nukkunut noitakaan vähäisiä tunteja kunnolla, vaan heräilin milloin liialliseen sydämentykytykseen, milloin kamalaan hikoiluun ja joskus stressiin eli selvästi ylirasitukseen joka kerta. Superaikaista attackia seurasi pumppi vähän myöhemmin aamulla ja sen jälkeen elin aneemisena koko päivän (harvoin kuitenkaan otin päikkäreitä, univaikeuksista kun kärsin), kunnes oli ilta ja edessä oli taas iltapumppitunti, joka päättyi vasta puoli ysiltä. Loistoyhdistelmiä siis.

Elin tuolla tavalla melkein noin 5 kuukautta. Monena keskiviikkoiltana kirosin elämääni, itkin väsymystä ja olin niin valmis sanomaan itseni irti moisista hulluuksista. Torstaina aamuyöllä herätessä oli aina sellainen olo kuin olisin jäänyt rekan alle neljästi ja junan alle kahdesti. Luulin pystyväni kaikkeen, mutta kävi ilmi, etten ihan pystykään. Harkitsin keskiviikkoillan pumppitunnista luopumista pitkään, ja päätin vihdoin luopua siitä muutama viikko sitten, kun sain uuden pumppitunnin Googlelle. Ohjaan kuitenkin edelleen 6 tuntia keskiviikon ja torstain aikana ja sen attackin keskiviikko-iltaisin, jolloin olen kotona vasta kasin aikoihin. Jos on hyvä ilta, saatan nukahtaa yhdentoista aikaan, joten edelleenkään en saa muuta kuin maksimissaan reilun 5 tunnin yöunet ja edelleen valitettavan katkonaisesti. Hiukan tilannetta kuitenkin helpottaa se, että se yksi iltapumppi jää tekemättä. Burpeet ja kerähypyt 5:45-attackissa sujuvat nykyään hiukan kevyemmin, haha. (Itse asiassa en edes tajua, miten joka kerta monen kuukauden ajan jaksoin vetää mielestäni ehkä jopa parhaimman attackin koskaan aina sen lyhyen yön jälkeen.)

En siis saa tarpeeksi unta, joten ei kai ole mikään ihme, että joka paikkaan sattuu ja että väsyttää. Eihän kroppani ehdi palautua ja elän varmaan jossain jatkuvassa univelassa. Toinen syy väsymykseeni on myös huono ruokavalio. Syön kohtalaisen terveellistä perusruokaa, mutta aivan liian vähän, ja sitten korvaan energiavajeeni herkuilla ja muilla epäterveellisyyksillä. Tähän asiaan voisi vaikuttaa helposti, mutta toistaiseksi olen ollut liian väsynyt. Kiva noidankehä.

Lounaani näyttää usein tällaiseltä. Ei ehkä parhain ja täyttävin vaihtoehto parin aamutunnin jälkeen. 

Ja sitten homma lähtee lapasesta ja menee tähän. :D Kävin yhdessä vaiheessa aina torstaisin Whole Foodsissa ja ostin kasan herkkuja. Jos noita jättimäisen kokoisia ja paljon suklaata sekä peanut butteria sisältäviä keksejä ei lasketa, nämä ovat ehkä herkkuosastolla terveellisimmästä päästä, mutta nyt tammikuussa olen kieltänyt nämä itseltäni. Säästyypähän ainakin rahat, sillä tämä satsi maksaa yli $30. Wholari on tunnetusti superkallis kauppa. 

Minulta kysytään jatkuvasti, harrastanko muuta liikuntaa omien tuntieni lisäksi. Yleensä kysyjät olettavat, ettei minun tietenkään tarvitse. He ovat väärässä. Minun todellakin pitäisi harrastaa muutakin liikuntaa, treenata ja kuntoilla itseäni varten. Eihän minun kuntoni tässä mihinkään kehity, kun rynkytän samoja kappaleita tunnista ja päivästä toiseen - ja sitä paitsi ohjaaja ei ole tunneillaan itse treenaamassa. Minun pitäisi kehittää omaa aerobista kuntoani bodyattackin ohjaamista varten ja treenata lihaksia kunnon painoilla kuntosalin puolella, jotta pumppia voisi jatkossa ohjata vaikka niillä isommilla painoilla ilman, että polvet ja reidet poksahtavat. Ylipäänsä pitäisi tehdä jotain muita lajeja, jotta kunto kehittyisi. Viime aikoina en kuitenkaan ole pystynyt, ellei oteta lukuun ohjelmien harjoittelua ja muutamia RPM-tunteja (sisäpyöräily), joilla olen käynyt. En yksinkertaisesti ole jaksanut.

Mitä sitten teen silloin, kun en ole ohjaamassa tai istumassa autossa työmatkalla? Venyttelen ja foam rollailen kotona ja sitten välillä makaan apaattisena sohvalla, katson Netflixia ja syön niitä herkkuja. Ehkä noin kerran tai kaksi viikossa näen myös kavereita ja käymme lounaalla. Väsymykseni on kuitenkin välillä niin pahaa, että sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen tuntuu joskus liian suurelta ponnistukselta. Joskus lounaalla mietin, etten varmaan selviä koko tapaamisesta, kun väsyttää ja kolottaa niin paljon. Ei siis ihan parhaita arkipäiviä.

Joku ehkä miettii, miten kivaa on, kun voi tehdä töitä aamulla ja vähän illalla ja siinä välissä on koko päivä aikaa. Totuus kuitenkin on, että fyysinen työ vie aika paljon voimia, mikä vaikuttaa siihen vapaa-aikaankin. Luin juuri vähän aikaa sitten erään ohjaajan ja personal trainerin kirjoituksen siitä, miten kokopäiväinen liikunta-alan työ tarkoittaa sitä, että töitä tehdään todella aikaisin aamulla, ehkä vähän lounasajalla ja sitten illalla ja miten päivällä nukutaan omaa väsymystä ja univelkoja pois. Sillä eihän tämän alan työ keskity sinne päivän tunteihin, koska asiakkaat ovat silloin töissä.

Lisää kuvituskuvia: fitness-blogit lienevät täynnä turhanpäiväisiä peiliposeerauskuvia. Minulla on vielä vähän harjoiteltavaa poseerauksia varten. ;) 

Jahas, menipäs tämä(kin) teksti nyt taas tällaiseksi valitukseksi. Mitä olikaan puhe ylempänä siitä, että olen pessimistinen.... Oikeasti olen kyllä erittäin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä enkä haluaisi palata takaisin pelkkään kotirouvailuun enkä ainakaan vanhan ammattini pariin. Uskon, että saatan edelleen kärsiä jonkinlaisesta alkuväsymyksestä tai stressitilasta. Tapahtuihan tämä muutos elämässäni aika nopeaan tahtiin: siirryin ekan reilun kuukauden aikana ohjaamaan heti 9 tuntia viikossa, ei siis ollut puhettakaan kevyestä aloituksesta. Eiköhän oloni jossain vaiheessa helpotu. Ehkä vielä löydän sellaisen kultaisen keskitien, joka ei johda ylirasitukseen.

Mielessäni pyörii kuitenkin monesti kertomukset niistä ohjaajista, jotka vetivät liian monta tuntia viikossa ja jotka päätyivät vain rikkomaan itsensä ja joutuivat sairauslomalle. Olen kuullut muutamasta. Välillä siis mietinkin, pitäisikö luopua joistakin tunneista ja panostaa sen sijaan enemmän siihen omaan vapaa-aikaan ja oman kunnon kehittämiseen. Tilanne vain on se, etten oikein osaa luopua mistään. Joskus mietin, että voisin luopua vaikka siitä ja siitä tunnista ja sitten menen ohjaamaan sitä tuntia, tapaan kaikki ihanat osallistujat ja kuulen lauseita kuten "You make my day!" tai "I didn't wanna wake up today, but then I remembered it's your class, so I came!". Enhän minä halua pettää ihmisiä, joiden luottamuksen olen saanut ja joiden edistymistä olen päässyt seuraamaan. Minulla on ihanat osallistujat, saan jakaa heidän kanssaan kauniita kokemuksia, enkä vain osaisi helposti luopua niistä enää.

Mutta tällaista siis kuuluu nykyään kotirouvailijajumppaohjaajan arkeen. Ylämäkeä ja välillä vähän alamäkeä. Tiivistettynä aikamoista menoa ja meininkiä! Välillä oikein on pakko pysähtyä ihmettelemään sitä, miten minun elämästäni on yhtäkkiä tullut tällaista. Ja sanon tämän hyvin positiivisesti! Minusta on tullut jumppaohjaaja! Vau! :)

Sunnuntai Pacificassa

Ulkoilu eli kaliforniansuomalaisittain haikkailu ei ole kuulunut meidän perheen viikonloppuihin enää aikoihin. Viimeksi olemme tainneet ulkoilla joskus kesällä. Tänään sunnuntaina päätin ihan yhtäkkisesti haluta lähteä ulkoilemaan ja kävin aamulla kirjaimellisesti repimässä mieheni ylös sängystä, jotta pääsisimme lähtemään.

Ajomatka kesti noin tunnin. Loppua kohden avautui hienot näkymät San Franciscon lahden suuntaan.

Täällä on satanut viime aikoina todella paljon, ja luin netistä, että sateiden takia Bay Arean jo aikoja sitten kuivuneet vesiputoukset ovat jälleen päässeet kukoistamaan. Jutussa oli lueteltu joitakin, ja valitsin summittaisesti yhden.

Menimme Pacifica-kaupunkiin, joka on noin tunnin ajomatkan päässä meiltä pohjoiseen rannikolla. Siellä on kukkuloilla iso puistoalue nimeltä San Pedro Valley County Park. Haikkireitti meni eukalyptus-puiden keskellä ja kukkuloiden päältä avautui hienot näkymät rannikolle.

Metsä.

Ilmeisesti nämä ovat eukalyptus-puita. Itse en tunnistaisi.

Ilma oli ihanan raikas, sillä on satanut ja oli vain 13 astetta lämmintä. Mutta aurinko lämmitti kuitenkin todella paljon, ja oli pakko välillä riisua vähän kerrastoa pois päältä.

Näkymät Pacificaan ja Tyynelle valtamerelle.

Sitä vesiputousta ei kyllä näkynyt. Ehkä kyseessä oli jälleen kerran, niistä sateista huolimatta, vain todellinen "kalifornialainen vesiputous" eli joku pieni vesiliru, jota ei edes huomaa. Joen äänen kyllä kuulimme, joten kaipa se liru jossain siellä olisi ollut.

Kelpasihan näissä maisemissa liikuskella ilman sitä vesiputoustakin.

Pakollinen varjoposeeraus.

Oli kuitenkin hienot ulkoilumaisemat, vesiputouksia tai ei. Haikkailimme tunnin ajan ja sen jälkeen ajoimme Pacifican keskustaan syömään. Haikkailuun kuuluu olennaisesti syöminen aina suorituksen jälkeen, oli kyseessä miten lyhyt ulkoilu tahansa. 

Pacificassa näytti mm. tällaiselta.

Ja tällaiselta. Tuo tönö on muuten Taco Bell, haha.

Meressä näkyi paljon surffareita, ja Pacificassa näytti olevan useampikin aiheeseen liittyvä putiikki. 

Emme ole koskaan ennen käyneet Pacificassa. Se vaikutti oikein mukavan sympaattiselta mestalta. Siellä oli kylmä, noin 13 astetta, ja Pohjois-Kalifornian rannikolle kuuluva kylmä meri-ilma, mutta osa porukasta oli silti jostain käsittämättömästä syystä kesävaatteissa. Minulla oli toppaliivi ja hanskat. 

On se meri vain niin ihana.

Me olimme rannalla yli tuntia ennen auringonlaskua, joka on varmasti Pacificassa todella hieno. Valitettavasti emme voineet jäädä odottelemaan tunniksi, joten edelleen auringonlasku Bay Arealla on näkemättä.

Tarinoita jumppatunneilta, osa 1

Elämäni on nyt tällä hetkellä aika hektistä ja väsynyttä, joten päätin aloittaa tällaisen lyhyiden postausten juttusarjan. Tai ainakin tehdä sarjan ensimmäisen osan; saa nähdä, milloin teen seuraavan. Ajattelin kertoa muutamia mielenkiintoisia tai hassuja juttuja, joihin olen törmännyt ohjatessani jumppatunteja. Olen varmaan joskus aikoinaan maininnut vastaavista seikoista, sillä kävinhän täällä asuessani ryhmäliikunnassa yli vuoden ajan ennen kuin aloin itse ohjata ja kiinnitin jo silloin huomioita kaikenmaailman omituisiin ilmiöihin. Mutta hyvä kertoa näin uudelleen, koska kyse ei ole selvästikään ollut vain muutamista poikkeustapauksista. Epäilen, ettei vastaaviin seikkoihin koskaan törmää Suomessa jumppatunnilla. :D En tiedä, onko kyseessä amerikkalaiset ilmiöt vai enemmänkin vain suuren alueen ja maan ilmiöt. Onhan se selvää, että kun ihmisiä riittää niin älyttömän paljon, mukaan mahtuu kaikenlaisia erilaisia toimijoita.

Tämän ensimmäisen osan tarina liittyy vaatetukseen. Yhden salin pumppitunnillani käy eräs nainen, jolla on usein jalassaan flanellihousut. Sellaiset pyjamahousut. Yöhousut ovat täällä ihan asiaankuuluva vaatetus monessa paikassa, esimerkiksi ruokakaupassa, ostarilla tai kodin lähimaastossa vähän ulkoillessa. Olen joskus nähnyt yökkäreitä myös kuntosalin puolella juoksumatoilla, mutta harvemmin jumppatunnilla.

Hyvät jumppahousut?

Tämä nainen tyytyväisenä kyykkäilee ja askelkyykkäilee flanellihousujensa kanssa pumpissa ja näyttää pärjäävän oikein hyvin. Tuollaisissa housuissa ei luulisi olevan kovinkaan hyvä jousto. Itse en pysty edes venyttelemään kunnolla pyjamahousuissa. Lisäksi luulisi, että flanelli on ikävä kangas, kun hikoilee, mutta toisaalta eiväthän kaikki hikoile niin paljon.

Oli miten oli, nämä housut ovat tämän naisen vakiovaruste. Olen nähnyt hänet myös muiden ohjaajien attackissa ja combatissa samojen housujen kanssa.

Kuten totesin, tällaiseen ei varmasti törmää Suomessa. ;) Muualla Kaliforniassa ja Yhdysvalloissa todennäköisesti törmää useinkin. Niin että ei se liikunta täällä päin maailmaa ainakaan oikeiden urheiluvaatteiden puutteesta voi olla kiinni...

Ruohonleikkauspalvelu San Josen tyyliin

Yhtenä aamuna piti kliseisesti sanoen hieraista silmiä ja katsoa kahteen kertaan, näenkö oikein. Muutaman korttelin päässä meiltä, eräälle aidatulle nurmikkokentälle oli ilmestynyt kasa jotain elukoita. Lampaita/vuohia/mitä-lie-otuksia, jotka vähänkään eläimistä jotain tietävä osaisi nimetä heti.

Wtf...?!

Olin ihan ihmeissäni. Mistä ihmeestä nämä eläimet ovat yhtäkkiä ilmestyneet? Ja miksi maailmassa ne ovat täällä? Keskellä North San Josen toimisto- ja asuinrakennusaluetta.

Eilen ajoin ohitse kaverini kanssa ja hän totesi, että "ilmainen ruohonleikkauspalvelu". Tämä on tällainen fakta sarjassamme rikkinäinen puhelin ja urbaanilegenda, mutta hän oli kuullut mieheltään, että täällä harrastetaan tällaista "ruohonleikkausta": joku kärrää kasan ruohoa syöviä eläimiä tietylle alueelle, elukat syövät ruohon pois ja sitten ne viedään jälleen uuteen paikkaan ja homma alkaa alusta. Kuulemma tällaista näkee aina välillä. (Ei ehkä kuitenkaan kovin usein, kun nyt ottaa huomioon tämän osavaltion kuivuusongelman, haha.)

Olen ihmetellyt ja vähän ehkä ihastellutkin näitä eläimiä auton ikkunasta muutaman kerran ohi ajaessani, ja tänään oli pakko ihan varta vasten ajaa paikalle katsomaan, mikä on meininki.

Pakkohan näitä oli lähteä katsomaan lähempää.

Yksikään näistä ei ollut hengailemassa aidan vieressä ennen kuin ihminen ilmestyi paikalle ihmettelemään.

Meininki oli aika iloinen. Vissiin joku muukin on käynyt eläimiä katsomassa, sillä osa niistä juoksi heti aidan luo, kun hoksasivat ihmisen tulleen tutkailemaan. Paikalla oli minun lisäkseni kaksi naista. Toimin amerikkalaisesti ja kävin kysymässä heiltä, tietävätkö he miksi eläimet ovat siellä. Toinen heistä sanoi, ettei ole varma, mutta on siinä käsityksessä, että alueelle tullaan rakentamaan jotain ja että eläimet ovat siellä "to clear the area, eat all the grass away".

Ruohonleikkauspalvelupa siis hyvinkin. Todellinen win-win -tilanne kyllä: joku pääsee turhasta ruohosta eroon helposti ja eläimet saavat ruokaa.

Joku valistunut ihminen voi kertoa, mitä eläimiä nämä ovat.

Tämä kaveri oli aika cool.

Koska minulla ei oikeasti ollut mitään hajua siitä, miksi nämä eläimet ovat tuolla, kysyin asiasta vielä tämän alueen asukkaiden yhdessä Face-ryhmässä. Siellä heti vastattiin, että nämä eläimet on tosiaan tuotu syömään ruoho pois, jotta rakentaminen voi käynnistyä. Minulle kerrottiin myös, että joissakin osavaltioissa näitä eläimiä voi vuokrata ruohonleikkausta varten. Googletin asiaa ja kyllä - goat rent on olemassa! Cost-effective, eco-friendly and super cute weed removal. Kaikenlaista...

Olisi kyllä kiva tietää, miten paljon tämä nyt on "eco-friendly", kun pitäähän nuo eläimet jotenkin kuljettaa paikasta toiseen. Mutta toisaalta, saavatpahan ne sitä ravintoa siinä samalla.

Ne kaksi paikalla ollutta naista muuten syöttivät näille kädestään ruohoa. Minä en syöttänyt.

Aikamoinen maaseutu tämä San Jose kyllä on, ei voi muuta enää sanoa. Ja vissiin moni muukin paikka, jos goat rent kerta on yleistä muissakin osavaltioissa. :D

Kamala maanantai

Yleensä tykkään maanantaista. Tai ainakaan en inhoa sitä tavalla, jolla moni maanantaita inhoaa. Mutta eilinen maanantai oli juuri niin kamala kuin vain maanantai voi olla.

Nämä valokuvat eivät mitenkään liity maanantaihin, vaan vain viikonloppuuni. Osallistuin viikonloppuna kahden eri YMCA:n salin tilaisuuteen, jossa lanseerattiin uusimmat Les Millsin ohjelmat. Toisen salin tilaisuus oli mielestäni sekava ja lähenteli katastrofia, kun ohjaajia oli liian monta. Toisen salin tilaisuus puolestaan oli hyvä. Omat ohjaukseni onnistuivat hyvin ja oli ihan hauskaa.

Minulla oli minun 6am-pumppituntini maanantaina aamulla. Heräsin todella ajoissa, mutta mitä aikaisemmin herään, sitä enemmän kuvittelen saavani toimia rauhassa ja sitä todennäköisemmin toimin liian hitaasti ja olen enemmän myöhässä kuin jos heräisin vähän myöhemmin. Niin kävi eilen. Olin kyllä paikalla lähes 10 minuuttia ennen tunnin alkua, mutta silti suurin osa osallistujista oli jo paikalla odottamassa, että tulen avaamaan jumppasalin oven, jotta he pääsevät laittamaan pumppikamat valmiiksi. Tykkään olla ajoissa, enkä voi sietää sitä, jos ihmiset joutuvat odottamaan minua. Kaiken lisäksi siihen menee aikaa, kun yli 20 ihmistä yrittää säätää step-lautoja ja painoja valmiiksi yhtä aikaa. Aloitimme siis hiukan myöhässä.

Sitten mikin ladattava patteri ei ollut ladannut, eikä se toiminut. En löytänyt muita pattereita. Pyysin erästä tunnilleni osallistuvaa toista ohjaajaa hakemaan uusia pattereita. Hän missasi lähes koko lämmittelyn tämän takia. Sitten tietenkin löysin niitä muitakin pattereita paikasta, jossa ei kuuluisi olla pattereita (suututtaa ihmiset, jotka laittavat kamoja vääriin paikkoihin :D).

San Josen keskustassa on edelleen luistinrata. Normaalisti se poistetaan joulun jälkeen, mutta nyt se on paikalla Super Bowliin saakka, sillä Super Bowl järjestetään täällä. Minä olisin halunnut tänä vuonna luistelemaan tuonne palmujen katveeseen, mutta taitaa taas jäädä...

Sitten puhelimeni oli totaalisen sekaisin ja sieltä tulee musiikkini tunnille. Shuffle oli päällä, eikä sitä saanut millään pois - se oli jotenkin ihan jumissa. Kappaleet tulivat ihan sikinsokin ja kaikki oli sekaisin. Sekä minä että yksi osallistuja yrittivät korjata asiaa, mutta iPhone ei ollut yhteistyökykyinen. Olen itse lisännyt noin 40 sekuntia hiljaisuutta jokaisen pumppikappaleen väliin, jotta pysyn aikataulussa, mutta nyt kun kaikki oli sekaisin, minäkin olin sekaisin ja tunti meni hiukan yliaikaan. Koska oli aamu, moni joutui lähtemään venyttelyissä pois ehtiäkseen töihin. Tosin moni nyt muutoinkin lähtee venyttelyn aikana, mutta silti.

Kaiken tämän lisäksi vedin ensimmäistä kertaa uuden pumppiohjelman 96:n yksin, joten luonnollisesti se lisäsi stressiä. Ihme kyllä koko ohjelma meni täysin nappiin kaikista näistä ongelmista huolimatta, enkä tehnyt yhtäkään virhettä.

Koska lopetin myöhässä, aloitin seuraavan CX-tuntini myöhässä. Ja siinähän vasta sekaisin ollaan, jos kappaleet eivät tule oikeassa järjestyksessä, koska musiikkia ei kuuluisi pysäyttää kappaleiden välissä. Mutta nyt jouduin siis jokaisen kappaleen jälkeen manuaalisesti etsimään oikean kappaleen puhelimestani ja laittamaan sen päälle. Huoh.

Myös CX:ssa ohjasin ekaa kertaa uuden ohjelman, 21:n. Sekin meni onneksi putkeen.

Kovan lanseerausviikonlopun jälkeen sunnuntaina päätin haluta IHOP-raflaan eli pannarimestaan syömään todella myöhäistä aamupalaa. Yhdysvalloissa yhteen kasvismunakkaaseen saadaan mahtumaan 950 kaloria (kyllä, luit oikein!) ja kasaan french toastia 1200 kaloria. Jos on kalorivaje, suosittelen amerikkalaisia ravintoloita, joista saa aamupalaa ympäri päivän.

Pumppi- ja CX-tuntieni jälkeen jäin salille venyttelemään, sillä minulla on aina maanantaisin reilun 1,5 tunnin tauko ennen seuraavaa tuntiani - molemmat omat samassa kaupungissa, enkä siis lähde aamuruuhkassa ajelemaan kotiin, koska en ehtisi. Siinä venytellessäni stressasin sitä, että seuraava pumppituntini on saliketjulla, jossa ei saa vielä ohjata uusinta 96-ohjelmaa. Minun piti kuunnella toista pumppiohjelman musiikkia ja miettiä, miten ihmeessä se koreografia nyt menikään. Siinä oli minun pienet aivoni pikkaisin sekaisin. Edelleen puhelin oli shuffle-tilassa. Kahden uudelleenkäynnistyksen jälkeen lopulta sain shufflen pois päältä. Koreografiaa stressatessani ja venytellessäni mietin, että johan on maanantai. Mietin myös, mikähän muu voi mennä vielä pieleen.

JA VIELÄ MITÄ! Arvatkaapa mitä tapahtui! Minä lukitsin itseni autoni ulkopuolelle! Kyllä! En tiedä ketään, jolle olisi oikeasti käynyt noin, ja luulin, ettei tuollainen ole oikeasti edes mahdollista, mutta näköjään on. Meillä on elektroninen avain, jota voi pitää aina taskussa/laukussa tms. Sitä ei tarvitse ottaa esille auton oven avaamiseen eikä lukitsemiseen eikä auton käynnistämiseen. Olin lähdössä seuraavalle tunnilleni ja avasin pelkääjänpaikan puoleisen oven, laitoin laukkuni sisälle ja suljin oven. Jotain meni pahasti pieleen ja auto päätti yhtäkkiä lukittautua! Kaikki kamani - avaimet, lompakko, kännykkä - olivat laukussani. Siinä sitä sitten oltiin! Auton pitäisi tunnistaa, koska avain on sisällä ja koska ulkona. Sen ei pitäisi mennä lukkoon, jos avain on sisällä - yleensä se varoittaa tästä. Mutta nyt se meni lukkoon. Vaikka en edes yrittänyt lukita sitä. Ehkä myös sillä oli tosi huono maanantai...

Sain lainata kuntosalin puhelinta, jotta sain soitettua toiseen kuntosaliin, jonne piti seuraavaksi mennä ohjaamaan. Ilmoitin, että tulen myöhässä. Sitten soitin mieheni töihin paniikinomaisen puhelun, joka sai puheluun vastanneen miehen kollegan luulemaan, että jotain vakavampaakin olisi sattunut. (En edes muista mieheni kännykän numeroa! Juuri muutama viikko sitten mietin, että jos joskus tulee pula eikä ole kännykkää tai lompakkoa, josta löytyy mieheni käyntikortti, en saa miestäni mitenkään kiinni, koska en osaa numeroa ulkoa.) Mieheni lähti kollegansa kyydillä tuomaan toista auton avainta, mutta hänen piti ensin hakea avain kotoa ja kaikkeen autoiluun tuli menemään aikaa lähes 40 minuuttia. Jouduin siis soittamaan uudelleen töihin ja ilmoittamaan, etten tule ehtimään edes myöhässä. He joutuivat peruuttamaan tunnin 15 minuuttia ennen sen alkua. Pahin painajaiseni! Todella noloa! Olen normaalisti tunnollinen, täsmällinen ja yleensä myös ajoissa, joten tämä oli kova isku minulle. Maineeni managerien silmissä laskee nyt, vaikka totta kai kerroin mitä oli tapahtunut. Enkä minä voinut asialle mitään, vahinkohan se oli. Ei ollut rahaa eikä kännykkää, joten en voinut ottaa edes Uberia. Kävely ei olisi onnistunut, koska olin liian kaukana. Eikä minulla kyllä sitä musiikkiakaan olisi ollut tunnille, kun ei ollut sitä kännykkää.

Opinpa sen, että autonavain kannattaa aina pitää taskussa. Tekniikkaan ei voi luottaa. Suosittelen myös kaikkia muita elektronisen autonavaimen omistajia pitämään avaimet taskussa. Autot ovat arvaamattomia.

Loppiainen tuli ja meni, eikä sellaista täällä edes tunneta. Me hankkiuduimme eroon joulukuusestamme vasta sunnuntaina. Meillä oli se yli 3 viikkoa, eikä se varissut kuin viiden neulasen verran. Oikeasti minä laskin. Se ei myöskään juonut vettä ekan viikon jälkeen yhtään. Sen sijaan se kyllä alkoi haista kuuselta näin loppua kohden. Alussahan se ei haissut miltään. En tiedä, mitä mahtavat nämä täkäläiset kuuset olla, mutta mielenkiintoisia ovat... 

Bodypumppia Piilaakson tyyliin

Ohjasin tänään vihdoin ja viimein ensimmäisen bodypump-tuntini siellä it-firmassa, josta jo aiemmin täällä mainitsin. Kyseessä on ihan oma tuntini! Koordinaattori tarjoili minulle muutamaa vaihtoehtoa, joista yksikään ei sopinut minulle muiden tuntieni takia, mutta sitten hän päätti perustaa täysin uuden tunnin perjantai-iltapäivään ja antoi sen minulle. Jei! Niin kuin moni varmasti edellisestä aihetta koskevasta postauksestani osasi jo päätellä, kyseessä on tämä firma:

Google ei ole työnantajani, enkä missään nimessä saa väittää työskenteleväni Googlella. Työnantajani on eräs liikuntapalveluja tarjoava firma. Yksi tunnilleni osallistuva luuli ensin, että olen googlelainen - moni Googlella ohjaava saattaa itse olla Googlen työntekijä. Kun hän kuuli, etten ole, hän totesi: "Oh no, you're missing the best part!" Tällä hän tarkoitti Googlen työntekijöilleen tarjoamaa ilmaista ruokaa. Mutta itse asiassa minä kyllä olen oikeutettu kampuksen ravintoloiden ja kahviloiden ilmaisiin antimiin, mutta vain silloin, kun on ohjauspäivä. Tuskin tämä kyllä mitenkään minua hyödyttää, sillä perjantaina iltapäivällä kampusalue on kovin hiljainen ja lähipaikat kiinni. Enkä nyt muutenkaan tiedä, mitä ihmettä tekisin yksinäni jossain googlelaisten keskellä.

Googlella on useampia kuntosaleja työntekijöilleen, sillä rakennukset ja toimistot ovat luonnollisesti levittäytyneet suurelle alueelle.  

Oli kiva nyt viimein päästä ohjaamaan tuolla, mutta täytyy kyllä sanoa, ettei uusien pumppituntien ottaminen muutoin yhtään lämmitä mieltä. Tämä olisi ollut 10. viikottainen pumppituntini, mutta luovuin tällä viikolla yhdestä tunnista, joten jatkan nyt siis edelleen 9 tuntia viikossa meiningillä. Tuohon vielä attackit ja cx päälle.

Ilma on kylmä (joku 10 astetta), mutta jotkut olivat silti päättäneet työviikon päätteeksi alkaa vähän pelailla lentopalloa työpaikallaan. Yksi oli ilman paitaa. Hrr.

Mieltä ei lämmitä myöskään se, että Googlelta kotiin ajaminen perjantaina ruuhka-aikaan ei ole mikään helppo juttu. Aikamoista motarilla seisoskelua se on. Onneksi olen tottunut siihen, että joudun istumaan ruuhkissa päästäkseni ohjaamaan. Ja onneksi tästä tunnista saamani tuntipalkka sitten kyllä lämmittää hiukan sitä mieltäkin.

Googlen kuntosalin pukkarin vessassa oli lämmitetyt wc-istuinrenkaat. Ihan parasta! Tarvittaisiin niin kotiin tuollainen, sillä vessamme on aamuisin niin kylmä, että istuminen muovirenkaalle tekee aika pahaa. Pöntöstä löytyi myös alapääsuihkuominaisuus, joka sekin on ihan käytännöllinen tässä maassa, jossa ei tunneta käsisuihkuja.

Tämä viikonloppu sujuu totaalisissa Les Mills -meiningeissä. YMCA:lla lanseerataan uudet ohjelmat, ja olen sekä lauantaina että sunnuntaina ohjaamassa. Lanseeraus on iso juttu YMCA:lla, ja kaikki salin tarjoamat Les Millsin formaatit ohjataan kerran päivän aikana. Tunnit vedetään team teaching -henkeen, eli yksi ohjaaja ohjaa aina yhden tai kaksi biisiä. Minä ohjaan yhden kaikista kolmesta ohjaamastani formaatista.

Olen ollut niin kiireinen uusien ohjelmien opettelun ja työtuntieni kanssa, että olin ihan unohtanut, että meillä on lauantaina liput broadway-musiikaaliin Pippiniin. Onneksi mieheni muisti. Ja onneksi kalenterinikin olisi muistanut notifikaatiolla. Ihan kiva viikonloppu siis varmasti tulossa, mutta lepoa ei kyllä ole tiedossa. :)

Know the names

Holidayt on juhlittu, mutta sain tänään aamuisella pumpptunnillani vielä yhden lahjan eräältä pariskunnalta, joka käy sekä pumpissani että attackissani. He olivat ostaneet ihan kunnon lahjan (bambua olevan termosmukin), mutta parasta oli kortti:

He kiittävät minua siitä, että jaksan herätä ohjaamaan 5:45am ja 6am tunteja. Minä kiitin heitä siitä, että heidän kaltaisensa ihanat ihmiset ovat juuri se syy, miksi haluan herätä. Upeita ihmisiä täynnä energiaa ja valmiina treenaamaan aamuisin ennen kello kuutta! Nimeni on tässä kortissa luonnollisesti kirjoitettu väärin, mutta enpä minäkään olisi osannut kirjoittaa tämän kortin kirjoittajien nimiä oikein...

Olen tavannut jumppaohjaajan työn kautta mielettömän ihania ihmisiä, ja ne ovat juuri nämä ihmiset, jotka saavat tunneista loistavia ja jotka ovat syy sille, miksi rakastan ryhmäliikuntaa ja miksi tykkään ohjata tunteja. Monilla tunneillani käy aina samat ihmiset, ja täällä kun on tapana puhella ja kommunikoida ihmisten kanssa, niin näiden osallistujien kanssa alkaa muodostua sosiaalisia kontakteja. Varsinkin YMCA:n saleilla monet osallistujat ovat käyneet samoilla tunneilla vuosikausia ja tuntevat toisensa. Itselläni on joskus ollut jopa vähän ulkopuolinen olo, kun en tietenkään vielä ole ehtinyt tutustua kaikkiin. En edes tiedä kaikkien nimiä.

Ja tästä päästäänkin itse aiheeseen: nimiin. Hesarissa oli viikonloppuna juttu siitä, miten nimien käyttäminen keskustelussa on normaali ja kohtelias tapa USA:ssa ja myös Venäjällä. Suomalaisuuteen tällainen ei yleensä kuulu. Me emme tervehdi ihmisiä heidän nimillään, emmekä hoe keskusteluissa koko ajan toisen nimeä.

Täällä Amerikan ihmemaassa toimitaan päinvastoin: nimiä käytetään ja niitä käytetään usein. Erittäin epäsuomalaista ja hyvin hankalaa suomalaiselle. Tai ainakin minulle. Ilmeisesti kyllä muillekin, sillä bongasin tuon Hesarin jutun USA:n suomalaisten Face-ryhmästä, jossa se oli herättänyt keskustelua: aika moni kokee nimien käyttämisen hankalana, ahdistavana tai jopa tungettelevana - aivan kuten Hesarin jutussa mainitaankin. Suomalainen piirre.

Minä tiedän, että nimiä pitäisi opetella ja käyttää. Tiedän sen, koska olen katsonut sen verran paljon amerikkalaisia tv-ohjelmia ja leffoja ja seuraillut amerikkalaista elämää sen verran läheltä. Jumppaohjauksen näkökulmasta tiedän sen myös siksi, että ensinnäkin Les Mills kehottaa oppimaan osallistujien nimiä ja käyttämään niitä - tähän on ihan oma ohjeistuskin (eli en onneksi ole ainoa onneton, kun kerta ohjeita pitää olla, haha). Toiseksi tiedän sen siksi, että varsinkin YMCA ohjeistaa ohjaajia kysymään osallistujien nimiä ja jopa esittelemään osallistujia toisilleen, varsinkin jos tunnille tulee joku uusi. Yhteisöllisyys on YMCA:n arvoista suurimpia.

Alusta alkaen yritin opetella osallistujien nimiä. Kirjoitin niitä ylös, sillä muistini on äärimmäisen huono. Kysyin, miten he kirjoittavat nimensä, ja kirjoitin ylös sekä kirjoitus- että lausuntatavan. Nimen perään kirjoitin jonkinlaisen tuntomerkin ja sillä tavalla yritin oppia muistamaan, kuka on kuka. Pikkuhiljaa kasvot ja nimet alkoivat yhdistyä. Hieno homma siis, vai mitä?

Paitsi ettei tilanne ole niin yksinkertainen. Ei tietenkään, sillä minä olen jäyhä suomalainen, enkä minä osaa luonnollisesti käyttää toisen nimeä. Kun tervehdin, sanon usein vain "Hello". Vaikka kuinka tietäisin toisen nimen, jostain syystä nimi ei vain tule ulos suustani, se tarttuu jonnekin kurkkuuni. Tiedän, että moinen tapa täällä on tylyä, mutta kun ei vain tule luonnostaan, niin ei tule. Haluaisin kantaa kylttiä, jossa olisi selostus siitä, ettei suomalainen osaa käyttää toisen nimeä keskustelussa. "En ole tyly, olen vain suomalainen." ;)

Miksi se nimen käyttäminen sitten on niin vaikeaa? Jäyhämäinen suomalaisuus on vain yksi syy, muitakin syitä tietenkin on. Pelkään monesti, että lausun nimen väärin. Pelkään, että josko sittenkin olen sekoittanut jonkun naaman ja nimen ja käytän väärää nimeä. Pelkään, että nimen sanominen tuntuu tyhmältä, vaikka tiedän, että se on täysin epärelevantti pelko tässä nimiyhteiskunnassa. Epäilen, että minua pidetään tyhmänä, jos joudun kysymään nimeä uudelleen. Klassinen tilanne on se, että takana on jo sen verran monta tapaamiskertaa, ettei toisen nimeä tai nimen lausuntatapaa kehtaa enää kysyä ja tarkistaa. Ja sitten jos onnistunkin oppimaan nimen ja lausuntatavan, se jäyhyys jälleen iskee ja tervehdyssanan jälkeen tulee liian monen sekunnin tauko, kun suomalainen yrittää kovin pyristellä ja kakoa sitä nimeä kuuluviin, ja sitten hetki on jo ohi ja nimi jäi sanomatta.

Olen tietenkin tässä kuukausien aikana rohkaistunut käyttämään nimiä entistä enemmän. Yritän paikalliseen tapaan kuuluen tervehtiä nimellä ja pyrin käyttämään nimiä myös ohjauksen aikana. Edelleen kuitenkin seikkailen monesti sellaisessa sekasotkussa, missä saatan tervehtiä samaa ihmistä kerran nimellä, sitten parilla seuraavalla kerralla ilman nimeä ja sitten taas yhtäkkiä nimellä. Kerran eräs osallistuja kehui sitä, miten olen oppinut ihmisten nimiä. Keskustelin sitten hänen kanssaan siitä, miten suomalainen tapa eroaa huomattavasti amerikkalaisesta tavasta. Hän itse on amerikkalainen ja sanoi, että suomalainen tapa kuulostaa armeliaammalta juuri siksi, ettei siinä käy niin helposti ilmi se, jos ei muista toisen nimeä. Hän sanoi, että täällä heti tietää, jos toinen on unohtanut nimen.

Moni tunneilleni osallistuva siis varmaan nyt kuvittelee, etten muista heidän nimiään, vaikka oikeasti tiedän ne. Mitähän he meinaavat, jos yhtenä päivänä kajautan nimen kuuluviin...

Onko muilla ulkosuomalaisilla vastaavia ongelmia? Tuntuuko toisen nimen hokeminen (tai oman nimen kuuleminen) luonnottomalta tai tungettelevalta vai oletteko sulautuneet täysin mukaan tähän tapaan? Itse toivon, että nimien käyttäminen on piirre, joka alkaa muodostua vahvemmaksi mitä kauemmin asuu tällaisessa nimikulttuurissa ja mitä enemmän tekee töitä, joissa nimillä on suuri merkitys.

Lopuksi mainittakoon, että muistan kyllä, miten Turun ryhmäliikuntatunneillani muutama ohjaaja joskus sanoi jonkun nimen ohjauksen aikana. Mutta lähinnä kyseessä taisi olla joku ohjaajan tuttu. Puoltuntemattomia ei huomioitu nimillä, ohjaaja ei tullut kysymään nimeä, eikä kukaan suinkaan käynyt esittäytymässä ja ilmoittamassa nimeään ohjaajalle tunnin alussa tai tunnin jälkeen. Huomioidaan nyt kuitenkin, että minä kävin vain yhdellä salilla. En tiedä, miten muualla toimitaan.

Toisaalta eipä kukaan kyllä koskaan kysynyt minun nimeäni täälläkään silloin, kun kävin samojen ohjaajien samoilla jumppatunneilla viikosta toiseen. Mentorinikin ehdotti minulle ensin attack-ohjaajaksi ryhtymistä ja vasta sitten kysyi nimeäni - ja olin sentään käynyt hänen tunneillaan melkein vuoden.

Vuodenvaihde

Vuosi 2015 oli yhdellä sanalla kuvaten aika loistava (jos nyt ei oteta lukuun sitä yhtä ikävää tapahtumaa perheessäni). Kyseessä oli meidän toinen asuinvuosi Kaliforniassa ja se osoittautui paremmaksi kuin koskaan olin uskaltanut edes kuvitella. Minä päädyin työelämään, vaikken koskaan ollut ajatellut, että oikeasti pääsisin täällä töihin. Kaiken lisäksi löysin uuden työn, vaikka olen aina pitänyt itseäni ihan liian tylsänä löytääkseni mitään uutta ammattia. Olen tietenkin ihan itse tehnyt työni ja saanut itseni tähän, missä nyt olen, mutta silti täytyy sanoa, että kaiken takana on yhden ihmisen vaikutus, nimittäin sen mentorini. Hän on muuttanut elämäni. Eli ei kannata koskaan epäillä sitä, miten suuri merkitys vain yhdellä, jopa ihan tuntemattomalla ihmisellä voi olla toisen ihmisen elämään.

Vuodenvaihde sen sijaan ei sujunut meillä mitenkään erityisen loistavasti. Heräsin nimittäin taas vaihteeksi aamulla siihen, että oli vähän lämpöä. Lepäsin koko tiistain ja oloni oli silloin hyvä, joten totta kai menin keskiviikkona töihin tekemään kaikki tuntini. Niitä oli neljä. Ehkä vähän liikaa toipilaalle, kun heti tuli pientä takapakkia. Meidän oli tarkoitus juhlia vuodenvaihdetta kavereiden kanssa, mutta piti peruuttaa meno ja jäädä vain kotiin makaamaan.

Ei tuntunut kyllä yhtään uudenvuodenaatolta. Aikaero meidän ja Suomen välillä on 10 tuntia, joten Facebookini täyttyi jo päivällä kavereiden uudenvuodenbilekuvista ja -toivotuksista. Me yritimme virittäytyä tunnelmaan ja kävimme ostamassa edes sen yhden skumppapullon. Vilkuilimme tv:sta vähän ohjelmaa nimeltä Dick Clark's New Year's Rockin' Eve. Se oli ainoa ohjelma, minkä löysimme, kun yritimme katsoa, tuleeko tv:sta mitään uudenvuodenohjelmaa. (Emme koskaan katso täällä paikallisia tv-kanavia, eikä meillä sellaisia olekaan muuta kuin vain muutama hassu kälyinen netin mukana "ilmaiseksi" tullut kanava. Emme edes muista, koska tv-boksi olisi viimeksi ollut auki.) Tiedän tuon ohjelman lähinnä vain sen yhden Frendien jakson takia, haha. Ohjelma oli aika turhanpäiväinen, eikä vähiten sen takia, että se tuli New Yorkista. Aikaero NY:n kanssa on 3 tuntia, joten tällainen "liveohjelma" oli kaikkea muuta kuin live. (Ohjelma siis näytettiin täällä länsirannikolla meidän ajan mukaan eli kolmen tunnin viiveellä.) Siinä vaiheessa kun vuosi vaihtui, tuntui kyllä tosi typerältä, kun tiesi, että tv:ssa olevien ihmisten vuosi oli oikeasti vaihtunut jo tunteja sitten. Aikaerot kotimaan ja tv-ohjelmien kanssa vievät siis näköjään tehokkaasti tunnun vuodenvaihteesta, ellei osaa juhlia itse kunnolla.

Whole Foods -ruokakaupassa oli mielenkiintoinen saavi viinin ja skumpan kylmentämiseen. Free Chilling Service.

Upota pullo tänne ja muutamassa minuutissa se kylmenee. En tiedä, kuka sen pullon saa tuolta noukittua, koska tuossa oli hiukan syvyyttä. Mielenkiintoinen viritys kuitenkin. Sopii hyvin varmasti kiireisille, jos ei ole aikaa laittaa pulloa jääkaappiin. 

Viime vuonna olimme katsomassa San Franciscon ilotulituksia. Käsittääkseni täällä ei missään lähempänä ole mitään showta, mutta en kyllä ole satavarma. Ilotulitukset eivät kuulu täällä uuteenvuoteen sillä tavalla kuin Suomessa - täällä paukutellaan lähinnä vain 4th of Julyna. Hämmentävästi kyllä kun kello löi 12, ulkoa kuului muutama hassu paukahdus. Siis ihan vain muutama. Meidän ikkunasta ei näy mitään, ja naapurissa asuvat kaverimme, jotka kävivät pihalla, sanoivat, ettei siellä kyllä mitään näkynytkään. Jostain se pauke kuitenkin kantautui. Uusivuosi ilman ilotulituksia ei ole mielestäni oikein uusivuosi, joten juhlafiilis jäi nyt meiltä ihan puuttumaan. En jaksanut kunnolla edes juoda sitä skumppaa.

Lievä kuumeeni laski eilisen aikana, ja tänään piti aloittaa uusi vuosi ohjaamalla yksi pumppitunti. Mikrofoni ei toiminut. Sain siis aloittaa uuden kivan vuoden huutamalla musiikin yli kipeällä kurkulla. Auttaa varmaan tosi paljon flunssaista oloa. Oh well... Tuntini jälkeen menimme syömään aamupalaa yhteen dineriin. Onneksi iso lämmin vohveli kasalla kermavaahtoa auttaa aina vaivaan kuin vaivaan. Toiset puhuvat sokerittomasta tammikuusta ja sellainen tekisi minullekin todella hyvää, mutta mietitään sitä sitten huomenna.

Palautusruokaa pumppitunnin jälkeen. Kokki oli ilmeisesti kuullut, että lautasella on aina oltava salaattia, ja toiminut sen mukaisesti.

Minun vuoteni alkaa pitkällä liikuntaputkella: tänään alkoi 16 päivää kestävä putki. Seuraava lepopäivä on sunnuntaina 17. päivä. Normaalisti minulla on sunnuntaisin täysi lepopäivä ja uskon ehdottomasti lepopäivien tarpeeseen ja voimaan, mutta nyt tänä sunnuntaina olen luvannut sijaistaa yhden tunnin ja sitä seuraavana sunnuntaina YMCA:lla on uusien Les Millsien ohjelmien launch-tilaisuus, johon kaikki ohjaajat osallistuvat. Tähän mennessä olen missannut nämä tilaisuudet erinäisistä syistä, mutta nyt en aio missata.

Hyvää uuden vuoden alkua kaikille lukijoille!