Loma Havaijilla osa 3: Waipi'o & Pololu Valleys

Meidän molempien yksi lemppareista Big Islandilla oli saaren pohjoisosassa sijaitseva Waipi'o Valley. Kyseessä on reilut 600 metriä ympäröivää maata alempana oleva kaunis laakso, jonka perältä löytyy korkea vesiputous ja jonka läpi kiemurtelee pauhaavaan mereen päättyvä joki. Ranta on mustaa hiekkaa. Waipion laakso on havaijilaisille pyhä paikka.

Waipion laakso näköalapaikalta.

Laaksossa on aikoinaan asunut noin 1000 ihmistä, mutta suurin osa heistä muutti pois, kun tsunami iski Big Islandille vuonna 1946. Mikäli matkaopaskirjaan on uskomista, 1960-1970-lukujen aikana ihmisiä alkoi muuttamaan uudelleen laaksoon, suurin osa heistä hippejä tai veteraaneja. Tänä vuonna päivitetyn oppaan mukaan laaksossa asuu nykyään noin 50 ihmistä, joista kuulemma suurin osa ei todellakaan arvosta laakson rauhaan tunkevia turisteja. Laakson oma esite ei kerro, kuinka monta ihmistä laaksossa asuu, mutta mainitsee 75 ihmisen työskentelevän laakson farmeilla. Ihmisten lisäksi laaksossa asuu villihevosia. Vettä, viemäreitä, sähköä tai tv- ja puhelinkuuluvuutta laaksosta ei löydy.

Se yksi ainoa villihevonen, jonka me näimme. Muitakin kyllä kuulimme.

Waipion laaksoon menee lyhyt, mutta sitäkin jyrkempi ja haasteellisempi tie. Tie laskeutuu vajaan kilometrin aikana 250-270 metriä (lähteestä riippuen) keskimäärin 25 asteen kulmassa, välillä jopa jyrkemmässä. Tie on päällystetty, mutta se on äärimmäisen huonossa kunnossa: täynnä railoja ja kuoppia. Epäilimme osan railoista olevan tiessä tarkoituksella, jotta autojen renkaat saavat paremmin otetta. Sanomattakin on selvää, ettei tavallinen auto selviä tuollaisesta reitistä. Tielle saavatkin ajaa vain nelivetoautot, mutta yhtä autovuokraamoa lukuunottamatta kaikki Big Islandin autovuokraamot kieltävät ajamisen vuokra-autoillaan laaksoon. Kiellosta huolimatta jotkut hullut turistit tuonne ajavat. Turistit voivat mennä laaksoon sallitusti kävellen tai sitten pienen shuttle-bussin kanssa. Shuttlella tehdään kierros, jolloin ei saa itse päättää laaksossa viettämäänsä aikaa.

Varoituskyltit löytyvät totta kai.

Meillä ei ollut nelivetoautoa eikä halua osallistua mihinkään maksullisille kierroksille. Ihastelimme laaksoa ensin ylhäältä näköalapaikalta, mutta hetken siinä arvottuamme päätimme kävellä alas. Ei ollut loppujen lopuksi edes paha reissu ja ehdottomasti vaivan arvoista! Meiltä meni alasmenoon aikaa 15 minuuttia. Epäilin ylöstulon kestävän kuumuudessa ja suorassa auringonporotuksessa 45 minuuttia, mies epäili puolta tuntia. Saatoin ehkä hiukan liioitella...

Näkymät laaksoon matkan varrelta.

Tiellä kävellessä oli kyllä kiva katsoa (ja kuunnella!), kun autot pyrkivät parhaansa mukaan selviytymään reissusta.

Mies osui oikeaan, sillä selvisimme paluumatkasta 27 minuutissa (aika on tarkkaan mitattu :D), johon on mukaan laskettu yksi tauko! Majapaikassamme ei uskottu, että nousimme laaksosta ylös tuossa ajassa. :) Eikä sattunut edes jalkoihin seuraavana päivänä, mitä kyllä ihmettelin kovasti. Miehen mukaan tuntui ehkä ihan vähän. Paluumatkaan meidän kanssa samaan aikaan lähti eräs nuori nainen, joka kuitenkin nopeasti jäi hiukan jälkeen. Kohta hän sitten ohittikin meidät - hän sai nimittäin autokyydin joltakulta. Liftaaminen on totta kai aina oiva mahdollisuus niille, jotka eivät jaksakaan kävellä. Paikalliset tuskin kyytiä kuitenkaan antavat. Me saimme osaksamme ainakin yhden kohtalaisen vahingoniloisen näköisen hymyn mieheltä, joka istui avolavan kyydissä siellä lavalla selkä menosuuntaan. Hän siinä ivallisen oloisena osoitti laaksoa selkeästi elehtien, että kiivetkää siinä nyt sitten ylös ja nauttikaa tuosta näkymästä, kun tänne piti kerta tunkea. Tai sitten vain kuvittelin.

Laaksossa. Oli muuten aika täydellisen hiljaista.

Waipion laakso on uskomattoman kaunis! Kuvani eivät missään nimessä tee sille oikeutta. Olin nähnyt valokuvia laaksosta paljon etukäteen, mikä ehkä vaikutti siihen, etten ensin näköalapaikalta katsoessani ajatellut näkeväni mitään erityisen ihmeellistä. Kuitenkin kun laaksoon pääsi, mieli alkoi muuttua.

Laaksossa sai olla todella rauhassa, mitä nyt moskiitot häiritsivät (ja estoaine oli totta kai hotellilla). Turisteja ei ollut paljon liikkeellä, eikä ainakaan jalan. Asukkaita näimme muutamalla pihalla, ja kyllä siinä todella tuli hieman sellainen olo, ettei turisteista pidetä. Kukaan yhtä herraa lukuunottamatta ei katsonut päin eikä tervehtinyt, vaikka monella muulla asuinalueella Big Islandilla paikalliset kyllä tervehtivät.

Esimerkki asukkaiden asenteesta? 

Me tsekkasimme vesiputouksen ja rannan, mutta emme tutkineet laaksoa sen enempää. Ensinnäkin meitä väsytti. Toiseksi tie loppui kesken jokeen, eikä jokea olisi meidän varusteilla ylitetty. Kolmanneksi näköalapaikalla olevan infotiskin työntekijä oli sanonut meille, ettei syvemmälle laaksoon kannata lähteä, koska siellä ei ole mitään ihmeellistä, mitä ei näkisi vesiputoukselta ja rannalta. Ellei sitten halua kävellä näköalapaikalle, joka sijaitsee laakson toisella puolella rinteellä, mutta jostain kumman syystä me emme halunneet. :D

Vesiputous. Tämä kuva nyt ei ainakaan tee oikeutta sille oikealle vesiputoukselle, joka ei näyttänyt ihan näin lirulta. 

Minä tutkailemassa sademetsää ja tien katkaisevaa jokea. Tuosta joesta puski muuten yli sekä yksi paikallisen maasturi että sellainen turistishuttlebussi. Ja ihan kevyesti, mitä nyt vähän upposivat.

Jo pelkän putouksen ja rannan katsomiseen meni aikaa melkein kaksi tuntia, tosin söimme hiukan välipalaa rannalla. Siitäkin huolimatta, ettei putousta edes päässyt katsomaan läheltä, vaan sen näki ainoastaan tien varrelta. Putoukselle johtava tie oli kyltillä suljettu, ja vaikka emme olleet varmoja, oliko kyseessä oikea kyltti vai vain jonkun asukkaan kiusallaan pystyttämä kyltti, päätimme kunnioittaa kyltin sanomaa. Sitä paitsi kyltiltä lähtevä polku oli todella mutainen eikä lainkaan houkutteleva, kun jalassa oli ei-kovin-kosteita-olosuhteita-kestävät Nike Freet. Tosin sinne rannallekin rämmittiin mutaista ja vetistä pikkutietä pitkin. Hiukan saatoin ohivilistävän hetken ajan kadehtia niitä, joilta löytyi kunnon neliveto, jolla ylitti mutaisat ojat ja kuopat.

Tämä taisi olla ihan turistin (todennäköisesti vastoin sääntöjä laaksoon tuotu) auto. Selvisi sujuvasti syvistäkin mutakuopista ylös.

Ranta ja musta hiekka.

Ranta oli kyllä hieno! Ja musta hiekka, ai että! (En tiedä, mistä musta hiekka johtuu. Tulivuoresta ilmeisesti?) Aallot olivat voimakkaat eli mikään uimaranta ei todellakaan ollut kyseessä. Surffauspaikkana kuitenkin kuulemma suosittu. Parin nuoren pojan näimme kävelevän laaksoon surffilaudat kädessä! (Tosin he kyllä pyysivät kyytiä heti ensimmäiseltä ohiajavalta.)

Laakson yllä lepäävät pilvet ja sumu.

Ennen ylös lähtöä piti vielä tarkistaa auton jarrut. Voisi olla ikävä, jos jarrut pettäisivät 25 asteen kulmassa...

Kävimme länsirannikollaoloaikanamme myös toisessa pohjoisosan laaksossa, Pololussa. Se sijaitsee käytännössä kartasta katsoen melkein Waipion vieressä, tosin välissä on oikeasti muitakin, todella hankalasti saavutettavissa olevia laaksoja. Pololun laaksoon ei autolla pääse, vaan laskeutuminen ja ylös nouseminen tapahtuu ihan polun kautta. Kyseessä on kuitenkin hyvin lyhyt matka, mikä varmaan selittää sen, miksi tämä laakso oli Waipiota suositumman oloinen. Turisteja oli nimittäin liikkeellä kohtalaisesti, ja polulla oli välillä jopa melkein ruuhkaa.

Näkymä Pololun laakson rannalle polun varrelta.

Itse pidin enemmän Waipiosta, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna laaksot näyttävät aika samanlaisilta. Tai ainakin tuo ranta vaikuttaa ihan samanlaiselta, vai mitä meinaatte?

Ranta alhaalta.

Noh, meren väri on kauniimpi Waipiossa... Ja itse asiassa kuvat kyllä valehtelevat, sillä oikeasti nuo laaksojen rannat olivat erinäköiset. Sanoisin silti, että vain toisessa laaksossa käyminen voisi riittää. Ja suosittelisin enemmän Waipiota.

Pololusta löytyi pieni järvi. Tai lammikko.

Mies ehdottomasti piti enemmän Pololuun laskeutumisesta, koska reitti oli kunnon polku, joka hänen mielestään oli autotietä aidomman ja luonnollisemman oloinen.

Pololuun kulkeva polku.

Vaikka näiden kahden laaksovierailun välissä oli yksi päivä, täytyy myöntää, että kyllä alkoi Pololusta ylös kiivetessä hiukan jo ärsyttää "nää hiton laaksot ja tää hemmetin kuumuus" niin kuin joku ehkä taisi sanoa. ;)

Kaikennäköisestä amerikkalaiset taas varoittelevat.