Kun pakenimme lehmiä

Meillä oli eilen mieheni kanssa hyvin toimintapitoinen ulkoilu, jota minäkään "haikkaaminen on niin tylsää" -mielipiteitä aina joskus laukova tyyppi en voi millään mittarilla pitää tylsänä. Kahden tunnin aikana jouduimme lehmien piirittämäksi, pakenimme lehmiä, kiipeilimme aitojen yli, rämmimme pusikoissa, syyllistyimme rikokseen, olimme tuntemattomien ihmisten kyydissä ja lopulta palasimme aloituspisteeseen Uberilla.

Mutta aloitetaanpa alusta. Kävimme kävelemässä Ed Levin County Parkissa, joka on ihan meidän lähellä, vain 20 minuutin ajomatkan päässä. En ole aiemmin käynyt siellä, enkä ole ihan varma, haluanko uudelleen...

20 minuutin päässä meiltä on tällaista maaseutua.

Puolisentoista tuntia meni oikein mukavasti. Noustiin ylös kukkulalle ja sitten lähdettiin takaisin alas. Olimme menneet reitillämme monen grazing gaten eli lehmien laiduntamisalueita rajoittavien porttien lävitse, mutta lehmiä ei ollut näkynyt. Olenkin jo aiemmin maininnut täällä, miten on ihan yleistä, että ulkoilureitit kulkevat läpi lehmien laiduntamisalueiden. Olen lehmiä usein nähnytkin, mutta ne eivät ole koskaan kiinnittäneet minuun mitään huomiota ennen tätä päivää.

Lopulta kohtasimme laiduntamisportin, jonka toisella puolella päivysti kuusi isoa lehmää. Minä ilmoitin miehelleni heti alkuunsa, etten varmana astu portista sisään. En ole aiemmin suhtautunut lehmiin varauksella. "Lehmähän on maailman leppoisin eläin", totesin joskus kaverilleni, mutta sitten hän kertoi minulle tarinoita, joiden perusteella lehmät ovat kaikkea muuta kuin leppoisia. "Amerikkalaiset lehmät on ihan hulluja", kaverini on ilmoittanut sen jälkeen, kun on joutunut hyökkäävien lehmien kanssa vastatusten ulkoillessaan (hänellä oli koira mukana). Hänen kaverinsa on joutunut jopa lehmien tallomaksi!

Oli kuivaa ja kuuma.

Se, että lehmä kävisi kävelijän kimppuun, on hyvin harvinaista, ja netistä lukemieni kertomusten perusteella viimeisten vuosien tapahtumat ovat olleet ihmisten käyttäytymisen syytä. Yleensä ihminen ei ole edes loukkaantunut lehmän takia, vaan oman toimintansa takia: paniikissa ihmiset ovat kiivenneet puuhun ja pudonneet tai loukanneet itsensä kiivetessään piikkiaitojen ylitse (amatöörit - meidän tarinamme osoittaa, että piikkiaidan yli ja ali pääsee helposti ilman tapaturmia, jos tietää, mitä tekee. :D) Tilastollinen harvinaisuus ei kuitenkaan lämmittänyt mieltäni siinä vaiheessa, kun porttia vartioi monta isoa lehmää, jotka tuijottivat meitä tulijoita liikahtamatta.

Me kuitenkin lähestyimme porttia rauhallisena, koska takaisinpäin kääntyminen ei huvittanut. Kun minä olin vain muutaman metrin päässä, lehmät kääntyivät ja lähtivät pois. Tämä oli hyvä merkki. Lehmät selvästi pelkäsivät meitä. Menimme portista sisään ja jatkoimme matkaa.

En ottanut porttia vartioivista lehmistä kuvaa ennen kuin tässä vaiheessa, kun ne jo pakenivat pois.

Nopeasti saavuimme aukealle alueelle, jossa oli paljon lehmiä. Varmaan yli 30. Ne söivät siellä ruohoa rauhallisina. Niitä oli kuitenkin kävelyreitin molemmin puolin ja ihan reitin vieressä ja muutama jopa reitilläkin. Tässä vaiheessa alkoi epäilyttää. Muistin lukeneeni, että joo, ei se lehmä ole aggressiivinen eläin, mutta lauman lävitse ei silti kannata lähteä kävelemään, jos on vaihtoehtoja.

Takaisinpäin kääntyminen ei edelleenkään huvittanut, mutta ei myöskään lehmälauman lävitse kävely. Varsinkin kun reitti näytti jatkuvan lehmien keskellä pitkän matkaa. Vähän siinä sitten arvoimme, mikä taisi olla ensimmäinen virhe. Vaikka liikuimme ja puhuimme rauhallisesti, epämääräinen liikuskelu taisi herättää lehmien huomion.

Lehmien määrä ei käy ilmi tästä, mutta tämä kertoo, millaisesta tilanteesta lähdettiin. Lehmät rauhallisina pellolla. Jos tilanne olisi pysynyt tällaisenä, ei olisi pelottanut jatkaa eteenpäin.

Nopeasti takaisinpäin kääntyminen ei ollut enää edes vaihtoehtona. Jostain ilmestyi lisää lehmiä, jotka blokkasivat reitin takaisin portille. Sitten lehmät aloittivat ääntelynsä. Siinä tilanteessa kutsuin niitä ammuu-ääniä vitsillä sotahuudoiksi. "No nyt ne tulee", sanoin miehelleni, enkä ollut väärässä. Jostain käsittämättömästä syystä ne kaikki aiemmin rauhallisesti ruohoa syövät kolmekymmentä lehmää eivät enää yhtäkkiä vaikuttaneetkaan rauhallisilta. Ne olivat kaikki nostaneet päänsä ja yksitellen ne alkoivat tulla rinnettä alas kohti meitä. Ensin hitaasti, sitten vähän nopeammin.

Lehmiä reitillä ennen kuin ne aloittivat vakaan lähestymisensä.

Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että ehkä olisi vain pitänyt rauhallisesti kävellä lehmälauman läpi tai ainakin palata takaisin, mutta kun 30 lehmää lopettaa syömisensä ja alkaa tallustella kohti syystä, jota en ymmärrä, ei tuntunut siltä, että haluan testata, kuinka leppoisa eläin lehmä on. Sillä aiemmin missään koskaan lehmät eivät ole kiinnittäneet minuun mitään huomiota; joskin olen aikaisemmin nähnyt lehmiä vain vähän kauempana ulkoilureiteistä. Silloin lehmät ovat vain syöneet, vaikka ohi kävelisi useampikin haikkaaja. Mieleeni pulpahtivat tuossa hetkessä kaverini kertomukset. Kaverini on tasapainoinen, järkevä ja fiksu ihminen, ei hän pelkäisi asioita ilman syytä, joten olin lähes varma, että tulen vähintään kuolemaan.

Mieheni on onneksi rauhallinen ja järkevä ihminen, muttei hänkään kuitenkaan ajatellut haluavansa kävellä lehmälauman lävitse, kun ne yhtäkkiä käyttäytyivät niin päinvastoin kuin voisi olettaa tai kuin lehmät portilla olivat käyttäytyneet. Mieheni kartoitti meille toista reittiä pusikossa ja ohjasi meidät korkeiden heinien läpi viereiselle pienelle joelle. Onneksi olemme Kalifornian kesässä, jolloin joki tarkoittaa sellaista pientä ojaa, jonka yli voi astua.

Väliin vähän keventävää maisemakuvaa. Siellä se Piilaakso on.

Toinen virhe saattoi olla perääntyminen, sillä lehmät seurasivat meitä. Niitä oli paljon ja ne lähestyivät vailla pienintäkään merkkiä siitä, että niitä olisi pelottanut. Lähdimme rämpimään kivien, keppien ja puiden oksien seassa joen vartta pitkin, kunnes äkkiä tuli stoppi, sillä vähän matkan päässä edessämmekin oli lehmä. "Ne on piirittänyt meidät, tää oli niiden suunnitelma", sanoin miehelleni ja olin oikeasti jo aika hätääntynyt. Tärisin ja sydämeni hakkasi. Se oli varmaan kolmas virhe. Lehmät todennäköisesti aistivat paniikkini.

Vaihtoehtomme oli joko kohdata yli 30 lehmää, jotka lähestyivät meitä eri suunnilta tai hypätä ojan yli. Harmi vain, että ojan toisella puolella oli piikkiaita. Julkisissa county parkeissa piikkiaita voi merkitä vain yhtä asiaa: yksityisaluetta. Isot ulkoilualueet ympäröivät usein yksityisalueita, jotka on merkitty tarkoin karttoihin ja jotka on aidattu.

Toisen ihmisen maalle ilman lupaa meneminen ei välttämättä koskaan ole hyvä ajatus. Yhdysvalloissa ilman lupaa astuminen alueelle, joka on Private property, on ehkä typerin idea koskaan. Tässä kohtaa aitaa ei sentään ollut isoja "No trespassing" tai "Do not enter" kylttejä, mutta aita itsessään ajoi asiansa aika selkeästi. Ajatus siitä, että syyllistyn rikokseen nimeltä illegal trespassing, ei kuitenkaan pelottanut ihan niin paljon kuin fakta niistä kymmenistä lehmistä. Sitä paitsi olemme Kaliforniassa, jossa tuskin kukaan ihan heti tulee aseen kanssa ampumaan luvatonta tunkeutujaa. Niinpä hyppäsimme ojan ylitse ja astuimme matalan piikkiaidan yli turvaan. Tässä vaiheessa lähimmät lehmät olivat vain muutaman metrin päässä.

Paniikiltani nappasin sentään yhden kuvan todistusaineistoksi. Siellä ne väijyvät ja lähestyvät. 

Piikkiaidan toisella puolella oli pöpelikköä, joka oli korkeampaa kuin mieheni, joka on jo aika pitkä. Kaiken lisäksi heinät olivat sellaista raapivaa ja piikikästä sorttia. Siellä sitten tarvoimme, kun ei muutakaan mahdollisuutta ollut. Sitten tuli toinen piikkiaita vastaan. Sen me alitimme, sillä se oli niin korkea. Kumpikaan meistä ei loukkaantunut näissä aitaoperaatioissa. Naarmuja tuli vain heinistä. Sitten tuli lisää pöpelikköä. Kartasta näimme, että ihan vieressä meni tie, private road totta kai. Lopulta pääsimme sinne.

Yksityistien vieressä oli asuinrakennuksia. Ohitimme ne nopeasti ja lähdimme kävelemään tietä pitkin. Päätimme kävellä takaisin julkiselle tielle. Ehdin juuri todeta miehelleni, että "Toivottavasti joku asukas ei nyt just aja tästä ohi", kun takaamme kuului jo auton ääni ja kunnon amerikkalainen auto eli pick-up ilmestyi näkyviin. Voi mikä tuuri! Oikeasti lopulta kuitenkin hyvä tuuri.

Muutama selviytyjä Kalifornian tuliunikko.

Onneksemme autossa ollut talon omistaja oli hyvin ystävällinen eikä vaikuttanut olevan moksiskaan siitä, että olimme hänen maillaan ja selvästi tulleet sinne erinäisten aitojen yli. Esitimme anteeksipyyntöjä monin eri lausein, ja minä selitin tarinaa lehmistä. Omistaja kyseli, olemmeko kunnossa ja kuinka paljon juomavettä meillä on vielä jäljellä. Hän ilmoitti, että meillä on edessämme parin mailin kävelymatka julkiselle tielle, ja sieltä on taas monen mailin matka takaisin puiston portille. Yksi maili on siis 1,7 kilometriä, joten mitään ihan lyhyitä matkoja nämä eivät olleet. Periaatteessa olimme ihan puiston vieressä, mutta reittiä takaisin puistoon luonnon keskeltä ei ollut, ja autotiet kiersivät kaukaa.

Omistaja olisi voinut viedä meidät takaisin ylös kukkulalle ulkoilureitin varrelle, mutta "we can't know if the cows are there". Hän kyllä ohimennen huomautti, etteivät ne lehmät ole ihmiselle vaarallisia, muttei kuitenkaan selkeästi halunnut saattaa meitä takaisin sinne, missä lehmiä saattaisi olla. Autoa ajoi joku muu mies, jolta omistaja kysyi lupaa, voisimmeko me hypätä kyytiin, jotta pääsisimme päätien varrelle ja sieltä saisimme tilattua Uberin. Lupa irtosi ja me kipusimme takapenkille. Yritimme kyllä sanoa, että kävelemme, mutta kuulemma matka olisi turhan pitkä. Oli muuten elämäni ensimmäinen kyyti pickupissa. Lavalla ei sentään tarvinnut matkustaa.

Kävelyn alussa jaksoi vielä katsoa maisemia ja poseerata. 

Matka päätielle oli tosiaan pitkä, meiltä olisi loppunut vesi kesken sillä kävelyreissulla. Meidät jätettiin julkisen tien varteen, ja kun auto ajoi pois, minua alkoi jo vähän naurattaa. Koko homma alkoi tuntua hauskalta. Voi kunpa olisimme kuulleet, mitä miehet puhuivat autossa meidän poistuttua. Hullut maahanmuuttajat, jotka juoksevat karkuun lehmiä...

Navigaattori kertoi tässä vaiheessa, että takaisin autollemme olisi kävelymatkaa yli 1,5 tuntia. Onneksi operaattorimme pisti parastaan keskellä maaseutua ja meillä oli jopa netti, joten tilasimme sen Uberin.

Lopulta sitten olimme takaisin autollamme. Tämä tarina huvittaa minua hiukan näin jälkikäteen. Aikamoinen paniikki lehmistä. Mutta juuri äsken kuulin kaveriltani, että se puisto, jossa hän on joutunut aggressiivisesti käyttäytyvien lehmien kanssa tekemisiin ja jossa hänen kaverinsa joutui lehmien tallomaksi... no sepäs onkin tuo sama puisto! Mieheni jo ilmoitti, että ensi viikonloppuna menemme kohtaamaan pelkomme ja palaamme noiden samojen lehmien luokse, mutta minä en ole ollenkaan vakuuttunut.

Ed Levin County Parkissa oleva järvi.

En tiedä, oliko tämä fiksua varovaisuutta vai merkki totaalisesta oikeasta luonnosta vieraantumisesta. Miehenikin sentään maanviljelijän poika suomalaiselta maaseudulta. En kuitenkaan riskeeraisi 30 lehmän kanssa. Sitä paitsi kaverini juuri kertoi minulle viime vuonna tapahtuneesta loukkaantumisesta ja jopa kuolintapauksesta. Lehmät vaarattomia eläimiä siis? En tiedä, uskallanko kaivaa oikeat lehtiuutiset esiin jostain netin kätköistä ja selvittää, onko syy ollut lehmissä vai enemmänkin tyhmissä ihmisissä... Jatkossa toivon kuitenkin lehmättömiä ulkoiluja.