Mission Peak Regional Park ja polviongelmat

Tuossa loman aikana muodostin ääneen tällaisen kysymyksen miehelleni: "Mikäs loma se olikaan, kun me silloin käytiin katsomassa niitä merinorsuja?" Öh, ei se mikään loma ollut. Ihan tavallinen viikonloppu vain. En tiedä, johtuiko siitä epämääräisestä vanhaan kotiini kohdistuvasta koti-ikävästä vai hävinneestä aikakäsityksestäni vaiko kenties siitä, etten käy nyt töissä, mutta minulla oli pieniä vaikeuksia erottaa arki lomasta.

Jonkin aikaa piti myös tuossa viikonloppuna miettiä, mitä me yleensä ollaan tehty viikonloppuisin, vaikka tuon merinorsukysymyksen vääristyneisyyden tajuttuani vastauksen tähän olisi pitänyt olla aika selkeä. Nopeasti kuitenkin muistin kasvaneen ulkoiluinnostukseni, ja halusin sitten heti lähteä haikkailemaan. (Tämä termi hiking on kyllä aika huvittava. Täällä voi oikeasti vakavalla naamalla väittää käyvänsä haikkaamassa, jos vähän kävelee muutaman kilometrin jossain kuivan kukkulan kupeessa. :D) Menimme Fremont-kaupungissa sijaitsevaan Mission Peak Regional Parkkiin. Tässä puistossa pääsee kipuamaan Mission Peakin huipulle, joten tällä kertaa haikkaus kävi ihan oikeasti urheilusta. Tosin Mission Peakin huippu on vain noin 760 metrin korkeudessa. Tai siis minä sanon jostain syystä "vain" - mies ihmetteli, onko se noinkin korkealla.

Ulkoilureitin alussa oleva kyltti. Vain amerikkalainen tarvitsee kyltin kertomaan, ettei ulkoilemaan kannata lähteä korkkareissa?

Koko tuota 750 metriä ei kuitenkaan kävelty, koska puiston parkkipaikka on jo hiukan korkealla. Reitti parkkipaikalta huipulle oli 5 kilometriä pitkä ja vei meiltä aikaa 1h 20min, kun kävelimme niin hitaasti, että sporttisimmat menivät ohi. Nousua oli ihan tuntuvasti, vaikka tie kiemurtelikin. Meitä vastaan tuli kuitenkin lapsia, yksi vanhus ja monia ihmisiä lastenrattaiden kanssa, joten ehkä en kuitenkaan kutsu tätä lenkkiä "kunnon urheilusuoritukseksi". Paitsi että oli se ylös kävely oikeasti ihan hyvä treeni, etenkin näin kun on pitänyt taukoa liikunnasta. Ehkä ne lapset eivät olleet menneet huipulle saakka. ;)

Näkymät matkan varrelta viereisille kukkuloille. 

Matka ylös oli maisemien kannalta todella tylsä, koska tien varrella ei ollut mitään muuta kuin kuivaa mäkeä. Näkymät ylhäältä olivat kivat, tosin aika lailla samanlaiset kuin muistakin vastaavista paikoista. Hiukan hassua oli se, että huipulla oli tolppa, jonka kanssa ihmiset poseerasivat ja ottivat valokuvia sellaisessa kunnon huipun valloitus -meiningissä. Kyseessä nyt kuitenkin on vain 760 metriä, ei mikään Mount Everest siis. Mietimmekin, onko tällä tolpalla jokin muu merkitys. Joka tapauksessa itsekin piti sitten poseerata sen tolpan kanssa, haha.

Ja samat näkymät huipulta.

Polveni kipeytyivät jälleen tästä 10 kilometrin lenkistä. Itse asiassa polveni ovat oireilleet aina välillä, vaikka olisin ollut kotona ja makoillut koko päivän. Tällä hetkellä olen ottanut totaalisen fuck this shit -asenteen, ja tänään kävin pitkästä aikaa ryhmäliikuntatunnilla. Koska oikeasti, mitä se tauko muka auttoi? Ei mitään. Jos näitä muutamia satunnaisia ulkoilukertoja ja muutamaa salikertaa (jossa en ole tehnyt mitään polvia kuormittavaa) ei oteta lukuun, olen pitänyt taukoa liikunnasta 9 viikkoa! Jos tauoksi lasketaan myös heinäkuu, jolloin kävin vain kolmella tunnilla, taukoa on ollut yli 13 viikkoa.

Näkymät Fremontiin ja San Franciscon lahden alkuosaan sekä huipulle johtavaan hiekkatiehen.

Epäilenkin nyt, että reisilihasten jumitus heijastuu polviin ja aiheuttaa polvikipua (itsediagnosointi on muuten vaarallista, enkä suosittele sitä kenellekään; tämänkin oman teoriani olen esittänyt eräälle hierojalle). Olen äärimmäisen tunnollinen venyttelijä silloin, kun liikun. Mutta jos en liiku, en myöskään venyttele, vaikka urheilualan ammattilaiset paasaavatkin liikuntataukojen aikana tapahtuvan lihashuollon perään. Syksyn taidankin nyt siis viettää venytellen ja foam rollereideni kanssa lattialla maaten. Hierontakin voisi ehkä olla kova juttu.

Misson Peak Parkissa näkyi paljon eläimiä laiduntamassa.

Olin muuten järkyttynyt, kun palasin tämän pitkän tauon jälkeen liikuntatunnille. Kummallisesti olin ehtinyt unohtaa, minkälainen meininki täällä on näillä tunneilla ja salilla. Tuntuu siltä kuin eläisin osan niistä keväällä kohtaamistani kulttuurishokeista uudelleen. Toisaalta onpahan hyvä virkistää muistia, koska se kuntosalia koskeva blogipostaus on yhä työn alla. :)

Amerikkalaisesta asiakaspalvelusta a.k.a. huomioita amerikkalaisesta elämästä, osa 4

Unohdetaan hetkeksi tuo Havaiji, koska siitä juttua riittäisi, mutta itseäni ainakin jo vähän puuduttaa. ;) Luonnos-kansioni kätköistä löytyi jatkoa Huomioita-sarjaan, joten luvassa nyt siis pitkästä aikaa näitä. Tällä kertaa keskitytään amerikkalaiseen asiakaspalvelukulttuuriin Kaliforniassa.

- Olen täällä aina ma'am. En ole kertaakaan ollut miss. Eivätkö nämä käytä tuota neiti-sanaa? Vai olenko vain jo sen verran vanha?

 - Amerikkalaisten ystävällisyys, josta edellisessä osassa puhuin, ei ihan aina ylety välttämättä asiakaspalveluun. Joissain paikoissa (esimerkiksi pankissa) asiakaspalvelu on ylitsepursuavaa, mutta sitten taas toisaalla (esimerkiksi Ikeassa) se on vielä töykeämpää kuin Suomessa. Tylykin asiakaspalvelija Suomessa yleensä sentään puhuu, mutta täällä työntekijä saattaa kuunnella asiakkaan sanottavan, sen jälkeen kääntää selkänsä, ottaa puhelimen ja ruveta soittamaan jonnekin ilman, että kertoo, mitä aikoo tehdä.

- Kesken asiakaspalveluprosessin voidaan myös lähteä tauolle, jos taukoaika tuli. Kerran asioin kenkäkaupassa ja minulle kenkiä hakemaan lähtenyt myyjä ei koskaan palannut. Ikuisuuden kuluttua toinen myyjä sitten tuli ja ilmoitti nyt auttavansa minua, koska edellinen myyjä lähti lounaalle. Totta kai työntekijän täytyy mennä tauolle silloin, kun tauon aika on, mutta jotenkin huvittavaa silti. Näihin kadonneisiin työntekijöihin olen törmännyt parina muunakin kertana, mutta silloin en koskaan kuullut syytä katoamiseen.

- Ravintolassa lasku tulee heti, kun sitä pyytää. Yleensä se on tarjoilijan taskussa valmiina. Itse asiassa yleensä sitä ei edes tarvitse pyytää, vaan tarjoilija vain asettaa sen pöydälle (ehkä jopa vielä kesken syömisen) ja sanoo perään tietenkin heti "Whenever you're ready, take your time". En tiedä, tarkoitetaanko tätä - tuskin, koska tippiä ei tule lisää, jos asiakkaat eivät vaihdu. Mutta minä tykkään! Suomessa laskua saa valitettavan usein odottaa kauan, vaikka asiakkaalla ei enää edes olisi edessään mitään, ei edes vettä lasissa.

- Aikakäsitys on täällä välillä vähän outo. Oudolla tarkoitan erittäin joustavaa. Jos esimerkiksi työmies/nettiasentaja/tms. lupaa tulla aamupäivällä ennen yhtätöistä, hän ei varmasti ole tulossa siihen mennessä. Toki poikkeuksiakin on. Yksi työmies lupasi tulla kahdeksalta ja hän tuli heti 5 minuuttia yli. :) Mutta olen kuullut, että joustavasti täällä yleensä tullaan, jos ylipäänsä tullaan sinä päivänä, kun ollaan luvattu.

- Monien asiakaspalvelutapahtumien (kuten vaikkapa pankkikäynnin tai tv-boksin asennuksen) jälkeen kännykkään tulee automaattinen puhelu, jossa kysytään palautetta.

- Joissain kaupoissa, ainakin kosmetiikkakaupoissa, myyjä antaa palvelutapahtuman päätteeksi lapun, jossa kehotetaan näin: "Rate my service online." Lapussa on sitten ohjeet siihen, missä ja miten palautetta voi antaa. Ja tietenkin työntekijän nimi.

- Jenkit rakastavat puhelinautomaatteja! Oikeastaan kaikki palvelunumerot vievät ensin robotille ennen kuin oikea asiakaspalvelijaihminen vastaa. Suomessakin näin on monissa paikoissa, mutta täällä näin on kaikkialla. Suurin ero Suomeen nähden on kuitenkin se, että näille roboteille ei yleensä näppäillä mitään numeroita, vaan niille sanotaan ääneen ongelma ja toive. Robotti sitten tarvittaessa kysyy lisäkysymyksiä ja ohjaa puhelun eteenpäin oikealle asiakaspalvelijalle. Itse olen keskustellut robotin kanssa vain kerran, kun soitin Applelle, ja me ymmärsimme toisiamme hyvin. Mies on kuitenkin sitä mieltä, etteivät suomiaksentti ja robotit tule ollenkaan toimeen keskenään.

- Täällä on myös chattiasiakaspalvelua. Mies on chattaillut ainakin tv-boksista asiakaspalvelijan kanssa. Valitettavasti en ottanut ylös tämän asiakaspalvelijan vastauksia, nimittäin ne olivat alussa hulvattomia! Olimme miehen kanssa ensin satavarmoja, että toisessa päässä on jokin automaatti, koska vastaukset olivat niin ylitsepursuavan yliystävällisiä ja fraasitekstimäisiä. Tyyliin: Itsekään en kuluttajana toivoisi kohtaavani tällaisia virheitä. Olemme erittäin pahoillamme. Et cetera. Mutta kyllä siellä ihminen lopulta oli, ainakin syöttämässä fraasitekstiä ulos. Ja totta kai alussa kyseltiin how are you:t ennen kuin voitiin mennä asiaan. No arvaa vaan, miten voin, kun chattailen jonkin ongelman takia! :D

- Amerikkalaiset harrastavat paljon tehokasta jonotustapaa: kassoja on monta, mutta kaikki jonottavat yhdessä pitkässä jonossa ja kukin vuorollaan menee siihen kassaan, joka kulloinkin vapautuu. Suomessakin näitä taitaa jossain olla, mutta täällä tämä tapa on yleisempi - luonnollisesti, koska kaupatkin ovat suurempia. Todella kätevää! Eikä tarvitse kärsiä siitä "hitto, toi jono olisi ollut niin paljon nopeampi" -olosta. Tavallisiakin jonoja toki on, etenkin ruokakaupoissa.

Loma Havaijilla osa 3: Waipi'o & Pololu Valleys

Meidän molempien yksi lemppareista Big Islandilla oli saaren pohjoisosassa sijaitseva Waipi'o Valley. Kyseessä on reilut 600 metriä ympäröivää maata alempana oleva kaunis laakso, jonka perältä löytyy korkea vesiputous ja jonka läpi kiemurtelee pauhaavaan mereen päättyvä joki. Ranta on mustaa hiekkaa. Waipion laakso on havaijilaisille pyhä paikka.

Waipion laakso näköalapaikalta.

Laaksossa on aikoinaan asunut noin 1000 ihmistä, mutta suurin osa heistä muutti pois, kun tsunami iski Big Islandille vuonna 1946. Mikäli matkaopaskirjaan on uskomista, 1960-1970-lukujen aikana ihmisiä alkoi muuttamaan uudelleen laaksoon, suurin osa heistä hippejä tai veteraaneja. Tänä vuonna päivitetyn oppaan mukaan laaksossa asuu nykyään noin 50 ihmistä, joista kuulemma suurin osa ei todellakaan arvosta laakson rauhaan tunkevia turisteja. Laakson oma esite ei kerro, kuinka monta ihmistä laaksossa asuu, mutta mainitsee 75 ihmisen työskentelevän laakson farmeilla. Ihmisten lisäksi laaksossa asuu villihevosia. Vettä, viemäreitä, sähköä tai tv- ja puhelinkuuluvuutta laaksosta ei löydy.

Se yksi ainoa villihevonen, jonka me näimme. Muitakin kyllä kuulimme.

Waipion laaksoon menee lyhyt, mutta sitäkin jyrkempi ja haasteellisempi tie. Tie laskeutuu vajaan kilometrin aikana 250-270 metriä (lähteestä riippuen) keskimäärin 25 asteen kulmassa, välillä jopa jyrkemmässä. Tie on päällystetty, mutta se on äärimmäisen huonossa kunnossa: täynnä railoja ja kuoppia. Epäilimme osan railoista olevan tiessä tarkoituksella, jotta autojen renkaat saavat paremmin otetta. Sanomattakin on selvää, ettei tavallinen auto selviä tuollaisesta reitistä. Tielle saavatkin ajaa vain nelivetoautot, mutta yhtä autovuokraamoa lukuunottamatta kaikki Big Islandin autovuokraamot kieltävät ajamisen vuokra-autoillaan laaksoon. Kiellosta huolimatta jotkut hullut turistit tuonne ajavat. Turistit voivat mennä laaksoon sallitusti kävellen tai sitten pienen shuttle-bussin kanssa. Shuttlella tehdään kierros, jolloin ei saa itse päättää laaksossa viettämäänsä aikaa.

Varoituskyltit löytyvät totta kai.

Meillä ei ollut nelivetoautoa eikä halua osallistua mihinkään maksullisille kierroksille. Ihastelimme laaksoa ensin ylhäältä näköalapaikalta, mutta hetken siinä arvottuamme päätimme kävellä alas. Ei ollut loppujen lopuksi edes paha reissu ja ehdottomasti vaivan arvoista! Meiltä meni alasmenoon aikaa 15 minuuttia. Epäilin ylöstulon kestävän kuumuudessa ja suorassa auringonporotuksessa 45 minuuttia, mies epäili puolta tuntia. Saatoin ehkä hiukan liioitella...

Näkymät laaksoon matkan varrelta.

Tiellä kävellessä oli kyllä kiva katsoa (ja kuunnella!), kun autot pyrkivät parhaansa mukaan selviytymään reissusta.

Mies osui oikeaan, sillä selvisimme paluumatkasta 27 minuutissa (aika on tarkkaan mitattu :D), johon on mukaan laskettu yksi tauko! Majapaikassamme ei uskottu, että nousimme laaksosta ylös tuossa ajassa. :) Eikä sattunut edes jalkoihin seuraavana päivänä, mitä kyllä ihmettelin kovasti. Miehen mukaan tuntui ehkä ihan vähän. Paluumatkaan meidän kanssa samaan aikaan lähti eräs nuori nainen, joka kuitenkin nopeasti jäi hiukan jälkeen. Kohta hän sitten ohittikin meidät - hän sai nimittäin autokyydin joltakulta. Liftaaminen on totta kai aina oiva mahdollisuus niille, jotka eivät jaksakaan kävellä. Paikalliset tuskin kyytiä kuitenkaan antavat. Me saimme osaksamme ainakin yhden kohtalaisen vahingoniloisen näköisen hymyn mieheltä, joka istui avolavan kyydissä siellä lavalla selkä menosuuntaan. Hän siinä ivallisen oloisena osoitti laaksoa selkeästi elehtien, että kiivetkää siinä nyt sitten ylös ja nauttikaa tuosta näkymästä, kun tänne piti kerta tunkea. Tai sitten vain kuvittelin.

Laaksossa. Oli muuten aika täydellisen hiljaista.

Waipion laakso on uskomattoman kaunis! Kuvani eivät missään nimessä tee sille oikeutta. Olin nähnyt valokuvia laaksosta paljon etukäteen, mikä ehkä vaikutti siihen, etten ensin näköalapaikalta katsoessani ajatellut näkeväni mitään erityisen ihmeellistä. Kuitenkin kun laaksoon pääsi, mieli alkoi muuttua.

Laaksossa sai olla todella rauhassa, mitä nyt moskiitot häiritsivät (ja estoaine oli totta kai hotellilla). Turisteja ei ollut paljon liikkeellä, eikä ainakaan jalan. Asukkaita näimme muutamalla pihalla, ja kyllä siinä todella tuli hieman sellainen olo, ettei turisteista pidetä. Kukaan yhtä herraa lukuunottamatta ei katsonut päin eikä tervehtinyt, vaikka monella muulla asuinalueella Big Islandilla paikalliset kyllä tervehtivät.

Esimerkki asukkaiden asenteesta? 

Me tsekkasimme vesiputouksen ja rannan, mutta emme tutkineet laaksoa sen enempää. Ensinnäkin meitä väsytti. Toiseksi tie loppui kesken jokeen, eikä jokea olisi meidän varusteilla ylitetty. Kolmanneksi näköalapaikalla olevan infotiskin työntekijä oli sanonut meille, ettei syvemmälle laaksoon kannata lähteä, koska siellä ei ole mitään ihmeellistä, mitä ei näkisi vesiputoukselta ja rannalta. Ellei sitten halua kävellä näköalapaikalle, joka sijaitsee laakson toisella puolella rinteellä, mutta jostain kumman syystä me emme halunneet. :D

Vesiputous. Tämä kuva nyt ei ainakaan tee oikeutta sille oikealle vesiputoukselle, joka ei näyttänyt ihan näin lirulta. 

Minä tutkailemassa sademetsää ja tien katkaisevaa jokea. Tuosta joesta puski muuten yli sekä yksi paikallisen maasturi että sellainen turistishuttlebussi. Ja ihan kevyesti, mitä nyt vähän upposivat.

Jo pelkän putouksen ja rannan katsomiseen meni aikaa melkein kaksi tuntia, tosin söimme hiukan välipalaa rannalla. Siitäkin huolimatta, ettei putousta edes päässyt katsomaan läheltä, vaan sen näki ainoastaan tien varrelta. Putoukselle johtava tie oli kyltillä suljettu, ja vaikka emme olleet varmoja, oliko kyseessä oikea kyltti vai vain jonkun asukkaan kiusallaan pystyttämä kyltti, päätimme kunnioittaa kyltin sanomaa. Sitä paitsi kyltiltä lähtevä polku oli todella mutainen eikä lainkaan houkutteleva, kun jalassa oli ei-kovin-kosteita-olosuhteita-kestävät Nike Freet. Tosin sinne rannallekin rämmittiin mutaista ja vetistä pikkutietä pitkin. Hiukan saatoin ohivilistävän hetken ajan kadehtia niitä, joilta löytyi kunnon neliveto, jolla ylitti mutaisat ojat ja kuopat.

Tämä taisi olla ihan turistin (todennäköisesti vastoin sääntöjä laaksoon tuotu) auto. Selvisi sujuvasti syvistäkin mutakuopista ylös.

Ranta ja musta hiekka.

Ranta oli kyllä hieno! Ja musta hiekka, ai että! (En tiedä, mistä musta hiekka johtuu. Tulivuoresta ilmeisesti?) Aallot olivat voimakkaat eli mikään uimaranta ei todellakaan ollut kyseessä. Surffauspaikkana kuitenkin kuulemma suosittu. Parin nuoren pojan näimme kävelevän laaksoon surffilaudat kädessä! (Tosin he kyllä pyysivät kyytiä heti ensimmäiseltä ohiajavalta.)

Laakson yllä lepäävät pilvet ja sumu.

Ennen ylös lähtöä piti vielä tarkistaa auton jarrut. Voisi olla ikävä, jos jarrut pettäisivät 25 asteen kulmassa...

Kävimme länsirannikollaoloaikanamme myös toisessa pohjoisosan laaksossa, Pololussa. Se sijaitsee käytännössä kartasta katsoen melkein Waipion vieressä, tosin välissä on oikeasti muitakin, todella hankalasti saavutettavissa olevia laaksoja. Pololun laaksoon ei autolla pääse, vaan laskeutuminen ja ylös nouseminen tapahtuu ihan polun kautta. Kyseessä on kuitenkin hyvin lyhyt matka, mikä varmaan selittää sen, miksi tämä laakso oli Waipiota suositumman oloinen. Turisteja oli nimittäin liikkeellä kohtalaisesti, ja polulla oli välillä jopa melkein ruuhkaa.

Näkymä Pololun laakson rannalle polun varrelta.

Itse pidin enemmän Waipiosta, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna laaksot näyttävät aika samanlaisilta. Tai ainakin tuo ranta vaikuttaa ihan samanlaiselta, vai mitä meinaatte?

Ranta alhaalta.

Noh, meren väri on kauniimpi Waipiossa... Ja itse asiassa kuvat kyllä valehtelevat, sillä oikeasti nuo laaksojen rannat olivat erinäköiset. Sanoisin silti, että vain toisessa laaksossa käyminen voisi riittää. Ja suosittelisin enemmän Waipiota.

Pololusta löytyi pieni järvi. Tai lammikko.

Mies ehdottomasti piti enemmän Pololuun laskeutumisesta, koska reitti oli kunnon polku, joka hänen mielestään oli autotietä aidomman ja luonnollisemman oloinen.

Pololuun kulkeva polku.

Vaikka näiden kahden laaksovierailun välissä oli yksi päivä, täytyy myöntää, että kyllä alkoi Pololusta ylös kiivetessä hiukan jo ärsyttää "nää hiton laaksot ja tää hemmetin kuumuus" niin kuin joku ehkä taisi sanoa. ;)

Kaikennäköisestä amerikkalaiset taas varoittelevat.

Loma Havaijilla osa 2: Big Islandin pohjoisen kaupungit Waimea, Honoka'a ja Hawi

Konasta pohjoiseen voi ajaa joko aivan länsirannikkoa pitkin tai sitten sisämaassa menevää tietä pitkin. Me lähdimme tutkimaan saaren pohjoisia osia sisämaan reitin kautta. Tämä tie kiertää koko saaren ja on nimeltään Hawaii Belt Road tai Mamalahoa Highway. Konasta pohjoiseen lähdettäessä reitti oli mielestämme aika tylsä. Ensin on vain kuivunutta laavaa ja sen jälkeen avaraa peltomaisemaa tai mäkiä. Mitään metsiä tai erityisen vihreää luontoa ei alussa ollut.

Kuivunutta laavaa riitti.

Tieltä aukeaa näkymät tulivuorille, jotka tosin eivät näyttäneet ollenkaan siltä kuin tulivuoret kuvitelmissani näyttävät. Ne olivat vain mäkiä. Kirkkaalla säällä tieltä näkyi kuitenkin hienosti korkeimman tulivuoren, Mauna Kean, huipulle.

Tien vierellä syöviä elukoita, mitä lienee ovatkaan, ja taustalla Mauna Kea. Liikkuvasta autosta napattu kuva, joten laatu on mitä on...

Hawaii Belt Road on pieni tie, vain 1 kaista/suunta. Olemme tottuneet Kaliforniassa siihen, että ajomatkat voivat olla pitkiä. Nyt kuitenkin huomasimme, että pienellä tiellä jo puolen tunnin ajo alkoi puuduttaa, vaikka Piilaaksossa freewaylla voimme huristella 45 minuuttia ja silti pitää matkaa "ihan lyhyenä". Puutuminen tuli siitäkin huolimatta, että laava- ja peltonäkymät havaijilaiselta pikkutieltä ovat huomattavasti mielenkiintoisemmat kuin näkymät motareilta.

Maisema Hawaii Belt Roadilla muuttui kuitenkin vihreämmäksi ja mielenkiintoisemmaksi, kun aloimme lähestyä Waimea-nimistä kaupunkia. USA:n postitoimisto käyttää Waimeasta nimeä Kamuela, koska Havaijin osavaltiossa on kaksi muutakin Waimea-nimistä paikkaa. Jostain syystä tuntuu, että Havaijilla on hirveästi samannimisiä paikkoja. Mistä lienee mielikuvituksen puutteesta ovat kärsineet.

Waimea sijaitsee 2600 jalan eli noin 790 metrin korkeudessa tulivuorten välissä. Sää siellä on usein sumuista ja hiukan sateista. Nytkin siellä tihkutti hieman, tosin en ole varma, tuliko tihku sateesta vai kaupungin yllä lepäävästä sumusta. Kaupungissa kukoistaa paniolo-kulttuuri eli havaijilainen cowboy -kulttuuri, mutta me emme nähneet läpikulkumatkallamme mitään erityistä tähän kulttuuriin viittaavaa. Ellei oteta lukuun näitä hassuja stop-merkkejä, joissa stop-sanan sijasta lukee jotain ihan muuta:

Waimealainen stop-merkki.

Waimean suurimmat nähtävyydet ovat suuria maatiloja. Waimeassa ja sen ympäristössä sijaitsee esimerkiksi Parker Ranch, joka on ilmeisesti yksi Yhdysvaltojen suurimmista yksityisomistuksessa olevista rancheista. Me kävimme vähän ajelemassa Parker Ranchin ympäristössä, mutta ei siellä ollut oikein mitään. Emme varmaan osuneet siihen pahimpaan turistikeskittymään, mikä maatilalta totta kai löytyy.

Maatilamaisemia. Olimme korkealla ja niin olivat pilvetkin.

Me pysähdyimme Waimeassa vessaan ja syömään hiukan välipalaa. Waimea vaikutti pieneltä tuppukylältä, mutta ilmeisesti sieltä löytyy paljon laadukkaita ravintoloita. Me olimme liikkeellä aamulla, joten monet paikat olivat edelleen kiinni. Vessa ja pieni välipala löytyi totta kai mistäs muualtakaan kuin Starbucksista! Aivan sama missä päin Amerikkaa on, Starbucksissa näyttää ilmeisesti aina samanlaiselta: ihmiset istuvat kahviensa ja MacBookkiensa kanssa.

Me ajoimme Waimeaan Konasta kahdesti. Ensimmäisellä kerralla suuntasimme Waimeasta koilliseen ja ajoimme pätkän vanhaa Mamalahoa Highwayta, jossa maisema oli huomattavasti rehevämpää, vihreämpää ja mäkisempää kuin uudella Hawaii Belt Roadilla / Mamalahoa Highwaylla. Tie vei lopulta pieneen kaupunkiin nimeltä Honoka'a. Sieltä löytyi turistin pahin painajainen eli ravintola, jossa ei ole vessaa. :D Työntekijä opasti käyttämään viereisen rakennuksen vessaa. Tämä viereinen rakennus oli jokin virasto. Normaalisti ei tulisi mieleenkään etsiä vessaa jostain virastosta, mutta raflan työntekijä vakuutti, että sinne voi mennä. Kuikuilimme pelokkaina hiukan viraston ovelta, jolloin heti joku työntekijä viittoili meitä sisemmäs ja pyydettäessä näytti vessat. Rentoa meininkiä siis!

Honoka'aan teatteri. (Hmm, mitenköhän ne oikeinkirjoitusasiat tällaisen kaupungin nimen kanssa menevät, haha?) Vieressä Bank of Hawai'i.

Itse asiassa tällaisia ravintoloita, joissa ei ole vessaa, kohtasimme Havaijilla useamminkin. Meininki oli vähän kuin Vietnamissa. :D Joissakin paikoissa ei ollut vessaa, eikä mitään neuvoa helpotuksen löytämiseksi annettu. Parissa paikassa vessa oli jossain ulkona. Yhdessä paikassa oli ihan bajamaja. Useassa paikassa vessa oli jossain tyyliin "across the street" jonkun kaupan/viraston/random-paikan tiloissa.

Toisella kerralla, kun käytimme Waimeaa ohiajamiseen, jatkoimme matkaa pohjoiseen Kohala-tulivuoren lävitse menevälle Kohala Mountain Roadille. Niistä viidestä tulivuoresta, jotka ovat luoneet Big Islandin, Kohala on vanhin. Käsittääkseni se luokitellaan nukkuvaksi tulivuoreksi, vaikkei se ole mitään ikuisuuksiin tehnytkään. Matkaopaskirja kehotti olemaan tööttäilemättä, jottei nukkuva tulivuori herää. :)

Maisemia Kohalan vuoristotieltä.

Kohalalla menevä vuoristotie nousee ainakin kilometrin korkeuteen. Maisema on mäkistä ja todella vihreää. Matkan varrella on paljon maatiloja, ja näimme ainakin lampaita, lehmiä ja sonneja.

Big Islandin luonnon monimuotoisuus kyllä hämmensi, vaikka olinkin lukenut siitä etukäteen. Muutaman tunnin aikana ajoimme Konasta laavan ja peltojen lävitse tulivuorten väliin Waimean sumuisiin ja vihertäviin maastoihin ja sieltä edelleen kilometrin korkeuteen tulivuoren rinteillä sijaitsevien maatilojen luokse. Vuoristotieltä avautuivat hienot näkymät, mutta valitettavasti kännykällä räpsäisty kuva ei tee maisemalle oikeutta.

Big Islandin länsirannikkoa. Tästä näkee, ettei tuolla sisämaassa oikeastikaan ole yhtään mitään.

Kohala Mountain Roadin pohjoispäästä tulee kaupunki nimeltä Hawi. Nämä Big Islandin pienet kaupungit ovat kaikki aika samanlaisia: yksi selkeä pääkatu ja sitten ne asuinalueet. Saaren pitkät päätiet kulkevat yleensä pikkukaupunkien keskustan lävitse. Kritisoin ensin Big Islandin länsipuolen pieniä pääteitä, koska niiden varrella ei ole yhtään mitään. Loppujen lopuksi ajateltuna tiet kuitenkin kulkivat jokaisen kaupungin lävitse, joten ajomatkalla tuli yleensä nähtyä kaikki mahdolliset pikkukylät. Ja joitakin asuinalueitakin, jos kävi heittämässä pienen kiertotien. Me kävimme muutaman kerran. Talot ovat suurimmaksi osaksi pieniä taloja, mies kuvasi osan näyttävän jopa suomalaisen silmään pelkältä mökiltä. Mutta amerikkalainen arkkitehtuuri nyt on välillä vähän ränskää, ihan täällä mainlandillakin (joksi Yhdysvaltojen mannerta Havaijilla kutsutaan), ainakin Kaliforniassa.

Hawin pääkadulla.

Koska ajoimme paljon, emme voineet olla kiinnittämättä huomiota siihen, että suurin osa autoista Big Islandilla oli pick-uppeja eli avolavoja. Jos ei ollut avolavaa, auto oli jonkinlainen elämääkin suurempi maasturi. Näimme joitain aivan uskomattoman isoja maastureita! Ja yleensä ne avolavatkin olivat isoja. Ajoimme yhtenä viikonloppuna erään asuinalueen lävitse, ja lähes kaikkien talojen pihoissa oli pick-up sekä jokin toinen auto (yleensä sekin iso). Mutta totta kai kunnon maasturit ja nelivetoautot ovat Big Islandilla oikeasti ihan tarpeen. Jenkithän nyt muutoinkin rakastavat isoja autoja ja avolavoja, vaikka täällä Piilaaksossa sellaisia ei usein näy.

Havaijilla avolavan lavalla myös kuljetetaan ihmisiä ihan tyytyväisenä. Tätä tyyliä näkyi koko ajan. Todella turvallista. Yleensä kyydissä oli mies, jolla ei ollut paitaa. Letkeä havajilaismeininki siis. Ei puuttunut kuin lei kaulasta! ;) Havaijilla ei muuten ole kypäräpakkoa, eikä kukaan mopolla tai skootterilla ajava kypärää käyttänyt. Moottoripyöräilijöistä joku käytti, joku ei.

Kohalan vuoristotieltä siintävä meri.

Big Islandin pohjoisosassa sijaitsevat ehkä upeimmat saaren luontopaikat: Waipi'on ja Pololun laaksot. Valitettavasti olen kuitenkin nyt sen verran kipeä, etten saa aikaiseksi kirjoitettua niistä kunnolla mitään, joten jääköön ne seuraavaan kertaan.

Loma Havaijilla osa 1: Big Islandin Konan ympäristöstä ja länsirannikosta

Me vietimme kahden viikon Havaijin lomastamme suuren osan Big Islandilla. Virallinen nimi tälle saarelle on havaijin kielellä Hawai'i. Koska saaren nimi on sama kuin osavaltion nimi, saaresta käytetään yleensä sekaannusten välttämiseksi nimeä the Big Island. Ja nimensä mukaisesti se on Havaijin osavaltion saarista suurin. Itse asiassa Big Island on pinta-alaltaan yli kaksi kertaa suurempi kuin 7 muuta Havaijin saarta yhteensä. Kaikki muut saaret mahtuisivat siis kevyesti Big Islandin sisään. Triviatietona kerrottakoon myös, että Big Island on lähes yhtä suuri kuin Conneticutin osavaltio. Saari voi edelleen myös kasvaa koko ajan, kiitos aktiivisen tulivuoren.

Big Island on leveimmältä kohdaltaan 122 kilometriä pitkä. Koska saaren keskiosasta lännen ja idän väliä menee vain yksi tie, joka ei sekään tulivuorten takia kulje täysin suoraan, autolla ajaessa matkasta tulee pidempi. En löytänyt luotettavaa tietoa siitä, kuinka pitkä saari on pituussuunnassa. Joku väittää keskustelupalstalla saaren olevan noin 149 kilometriä pitkä, mikä kuulostaa kyllä olevan ainakin oikeaan suuntaan. Google Mapsin mukaan eteläkärjestä pohjoiskärkeen ajomatka on tietä pitkin noin 186 kilometriä.

Me yövyimme Big Islandilla kolmella eri alueella ja siitä huolimatta ajoimme vajaan 11 päivän aikana yhteensä 1970 kilometriä! Aikamoinen autoiluloma siis! ;) Jotkut sanovat, että saarella voi hyvin yöpyä vain yhdessä paikassa ja tutkia saarta sitten sieltä käsin; näin miehen työkaverikin oli tehnyt. Me sanomme, että jollei halua tehdä älyttömän pitkiä ja raskaita päiviä ja ajaa joka ilta pitkiä matkoja pimeässä (joka muuten ainakin nyt laskeutui jo seitsemän aikoihin!), vain yhdessä paikassa ei kannata yöpyä. Jos siis koko saaren haluaa nähdä. Mutta kukin tavallaan, totta kai. Me nyt kolusimmekin saaren jokaisen pienen kulman.

Saaren valloituksemme havainnollistettuna. Aivan kaikkia tutkailun kohteina olevia paikkoja ei ole merkitty. Yöpymispaikkamme on ympyröity.

Havaijin oikeaoppinen suomalainen kirjoitusasu on muuten Havaiji, ainakin minun mielestäni, haha. Monta kertaa näkyy kirjoitusasua Hawaiji, joka ehkä sekin saattanee olla oikein - en sentään ole vaivautunut varmistamaan asiaa Kielioppitoimistosta. :D Itseäni kuitenkin miellyttää enemmän kirjoitusasu ilman kaksoisveetä, joten pitäydyin Havaijissa, vaikka tämä valinta ehkä tarkoittaakin sitä, että joku lomavinkkejä Hawaijille googlaileva ei ehkä koskaan löydä tähän blogiin. :)

Big Islandilla auto on ihan välttämätön. Jonkinlaista julkista liikennettä siellä on, mutta saarta tutkimaan haluavaa turistia julkinen liikenne ei auta. Lentokentältä oli siis suunnistettava heti autovuokraamoon. Mies ei saa avoautosta tarpeekseen täällä kotona, joten hän halusi ehdottomasti vuokrata avoauton Havaijille. Valitettavasti Havaijilla additional driverista eli toisesta kuljettajasta joutuu maksamaan lisähinnan (täällä Kaliforniassa puoliso saa ajaa vuokra-autoa samaan hintaan eikä asiaa tarvitse erikseen ilmoittaa). Ehdimme tunkea minut toiseksi kuljettajaksi ennen kuin tajusimme, että päivittäinen hinta tälle on ihan kohtalainen. Mutta onhan se aina hyvä olla varmuudeksi kaksi kuskia. Ja ajoin minä muutaman kerran.

Kona-kaupungin rannikkoa.

Big Islandin voi jakaa karkeasti kahteen puoleen: suojanpuoleiseen ja aurinkoisempaan länsirannikkoon ja tuulen puoleiseen, sateisempaan itärannikkoon. Keskellä saarta on tulivuoristoa. Suurin osa turisteista on länsirannikolla, koska siellä on lämpimämpää, enemmän auringonpaistetta, vähemmän sateita ja parhaat rannat (oikeastaan ainoat rannat). Joku saattaa nyt kysyä, miksi mennä lainkaan tuulen ja sateen puoleiselle itärannikolle? Vastaus on vihreän luonnon takia! Länsirannikolla ei ole paljon erityisen kaunista luontoa, siellä on vain kuivunutta laavaa. Kun me lähdimme lentokentältä ajamaan kohti hotellia, mies ihmetteli, miksi ympäristö on täynnä myllättyä multaa. :D Eihän se mitään multaa ollut, vaan laavaa - mutta näyttää kyllä juuri niin mielenkiintoiselta kuin kasa multaakin näyttää. Kaikki rehevät, upeat sademetsät sijaitsevat totta kai siellä, missä sataa enemmän, eli itärannikolla. Me suosittelemme ehdottomasti kaikkia Big Islandille matkustavia menemään sinne itärannikollekin! Itse pidin siitä itse asiassa paljon länttä enemmän, mutta siitä lisää myöhemmin.

Laavan ympäröimä tie länsirannikolla. Ei kovin mielenkiintoiset maisemat.

Me vietimme länsirannikolla kolme ja puoli päivää. Yövyimme kaupungissa nimeltä Kona, joka tunnetaan myös nimillä Kailua-Kona, Kona-Kailua, Kailua Town tai joskus harvoin myös nimellä Kailua (tosin tämä nimi on sekava, koska se on myös alueen nimi, ilmeisesti myös Oahu-saarella). Sää Konassa oli hyvin lämmin ja kostea. Lämpöä oli joka päivä noin 30 astetta, mutta kosteuden takia ilma tuntui vieläkin kuumemmalta (ja täysin erilaiselta kuin 30 astetta täällä kotona!). Myös illat olivat lämpimiä, ja tämä Kalifornian kesän viileisiin iltoihin tottunut raahasi ihan turhaan mukanaan lämpimiä iltavaatteita. Länsirannikollakin totta kai sataa. Itse asiassa sääennusteen mukaan joka päivä piti sataa jossain vaiheessa, mutta me törmäsimme sateeseen päivällä vain kerran. Öisin kyllä satoi.

Jotain länsirannikon säästä kertonee ehkä se, ettei Kailua-Konan lentokenttärakennuksessa ole lainkaan seiniä, vain katto löytyy. 

Hotellimme sijaitsi siellä, missä monet muutkin Konan hotellit eli Alii Drive -nimisellä kadulla. Matkaopaskirjamme (suosittelen kaikille Havaijille matkustaville Havaiji-matkaoppaiden ehdotonta best selleria eli Andrew Doughtyn kirjoittamaa Hawaii The Big Island Revealed -nimistä opusta; samaa sarjaa löytyy muillekin saarille) mukaan Alii Drivella on usein kovaa liikenneruuhkaa. En tiedä, johtuuko meidän vertailukohtamme Piilaakson ja Bay Arean kovista ruuhkista vai hiljaisesta turistikaudesta, mutta ei siellä meidän mielestämme mitään ruuhkaa ollut. Lähinnä nauratti, että joku voisi kutsua muutamia kymmeniä autoja termillä "heavy traffic". Toki tie oli pieni, vain 1 kaista/suunta. Tämän suurempia katuja ei länsirannikolla ollutkaan. Hiljaista Konan pahimmalla turistikadulla kyllä muutoinkin oli, mikä varmasti selitti rauhaisan liikenteen. Heinäkuussa tai jouluna ruuhkaa varmasti löytyy.

Me kävimme kävelemässä Alii Drivella kerran ja totesimme kadun täysin turhanpäiväiseksi. Se on täynnä sellaisia perusturistikojuja ja -ravintoloita, joita löytyy varmasti ihan mistä tahansa rantalomakohteesta. Hauskinta kadussa oli kohta, jossa aallot voivat lyödä yli aidan niin pahasti, että koko jalkakäytävä ja autotie kastuvat. Me luulimme ensin, että on satanut, kun koko katu oli ihan märkä. Huomasimme nopeasti, ettei niin todellakaan ole asian laita, ja sitten tuli kiire pois alta! Ohiajavat autot tulivat ainakin pestyä. :D Ihmettelimme hetken kadun huonoa suunnittelua. ;)

Tässä esimerkki pienestä aallosta. Valitettavasti en saanut kuvaa niistä suuremmista, jotka nekään eivät olleet suurimpia mahdollisia tähän aikaan vuodesta.

Me emme viettäneet juurikaan aikaa itse Konassa. En oikeastaan tiedä, mitä nähtävää siellä edes olisi. Alii Driven varrella on jokin kirkko ja vuonna 1838 valmistunut Hulihe'e Palace, joka on toiminut aikoinaan kuvernöörin asuntona ja Havaijin entisten kuninkaallisten lomapaikkana. Sisällä on museo, mutta emme menneet.

Hulihe'e Palace.

Parhaimmat länsirannikon uimarannat sijaitsevat Kohala-alueella eli hieman Konaa pohjoisempana, mutta Konankin alueelta löytyy uimapaikkoja. Me kävimme kuitenkin vain yhdessä, Kahalu'u Beachilla, heti ensimmäisenä iltana. Ranta Kahalu'u Beachilla on olematon ja merenpohjakin hyvin kivikkoinen. Ranta onkin suosittu ja hyvä snorklauspaikka, tosin mielestäni vesi ei ollut lainkaan niin kirkasta kuin parissa muussa snorklauspaikassa. Meillä ei ollut snorklausvälineitä, joten kävimme vain uimassa. Rannalle takaisin pääseminen oli kohtalaisen haasteellista liukkaiden kivien ja matalan veden yli! Kahalu'u Beachilla törmäsimme muuten suomalaisiin, joiden kotipaikka sijaitsee Teksasissa. He olivat ainoat suomalaiset, joihin törmäsimme (tai jonka äänen kuulimme) koko matkan aikana.

Kahalu'u Beach.

Ihan koko luonto ei länsirannikolla tietenkään pelkkää laavaa ole. Big Islandiltahan löytyy maapallon 13:sta ilmastovyöhykkeestä 8-12 kappaletta (lähteestä riippuen). Vuorten puolella eli up mauka on vihertävää luontoa. Mitään katsottavaa siellä ei kyllä ilmeisesti ole.

Asuinseutua vuorten puolella.

Konasta ajoi nopeasti täysin erilaisiin maastoihin, esimerkiksi Cloud Forest -nimiselle lyhyelle ajoreitille, joka nousee ylös vuorelle. Siellä on vihreää ja huomattavasti kylmempää kuin kuumassa Konassa: lämpötila laski 20 minuutin ajon aikana yli 20 fahrenheittia eli reilut 10 astetta. Kävimme reitillä kahtena päivänä, ja toisena päivänä oli kirkasta ja hiukan lämpimämpää.

Cloud Forestin ajoreittiä.

Näkymät ajoreitin päästä. Tämä kuva on otettu eri päivänä kuin edellinen kuva, sillä halusimme nähdä maisemat Konan rannikolle, mutta ensimmäisellä kerralla oli liian sumuista ja pilvistä. Eivät olleet erityisen komeat maisemat, vaikka kiva ajoreitti olikin. Paikalla oli meidän lisäksi toisena aamuna vain yksi mies, ihan paikallinen asukki, ihailemassa maisemaa ja nauttimassa rauhasta. Ensimmäisellä kerralla olimme kahden.

Konasta etelään lähdettäessä tullaan vuoristossa oleviin pikkukyliin, joihin liittyy kahvi. Kona Coffee on vahva termi, ja alueella tuotetaan paljon kahvia. Minua nauratti, kun kuulin radiosta, että on olemassa Miss Kona Coffee -kisat, mutta totta kai on... Kai Tampereellakin on joku Miss Mustamakkara. Ja onhan Suomessakin ainakin ollut Paulig-tyttö. :D Itse en Kona-kahvia maistanut, mutta mies maistoi monella aamupalalla. Kuulemma maistui ihan tavalliselta kahvilta. Kahvifarmeilla tai kahvimaistiaisissa emme käyneet.

Konaa hiukan etelämpänä rannikolla sijaitsee kaksi upeaa paikkaa. Niistä ensimmäinen on Kealakekua Bay, jossa on Captain Cook -monumentti ja monumentin edessä Havaijin osavaltion yksi parhaimmista snorklauspaikoista. Brittiläinen tutkimusmatkailija kapteeni James Cook päätyi Havaijille vuonna 1778, ja havaijilaiset luulivat häntä jumalaksi ja palvoivat häntä Kealakekua Baylla. Samaisella paikalla kapteeni Cook myös kuoli. Eurooppalaisille ja havaijilaisille tuli riitaa varastetun laivan takia, ja Cook sai surmansa riidan aikana. Brittiläiset pystyttivät paikalle monumentin, joka siis sijaitsee edelleen samalla paikalla. Maaperä kuuluu ilmeisesti Isolle-Britannialle, mutta passia paikalla ei kuulemma tarvitse. ;)

Kealakekua Bay.

Ihan kaikki eivät monumentille kyllä edes kykene menemään, sillä sinne pääseminen on hyvin hankalaa. Sinne voi uida (matka kestää kuulemma tunnin suuntaansa eli aikamoinen uimari saa olla!), haikata tai ehkä pikemminkin rämpiä hankalan maaston lävitse, meloa kajakilla lahden yli tai sitten mennä snorklausretkelle veneellä. Snorklausretkiltä ei saa nousta ylös vedestä rannalle. Kajakilla mentäessä en tiedä, miten hommat toimivat. Usean ainakin näin nousevan rantaan. Me kävimme snorklausretkellä. Kokemus oli niin uskomattoman hieno, että teen siitä ihan erillisen postauksen.

Captain Cook -monumentti kaukaisuudessa. Tämä on parhain kuva, mitä minulla on, koska snorklausretkellä keskityin kuvaamaan vain merenalaista maailmaa.

Toinen hieno paikka Konan eteläpuolella on Pu'uhonua o Honaunau, toiselta nimeltään Place of Refugee. Vanhaan polynesialaiseen kulttuuriin liittyivät vahvasti tabut, havaijin kielellä kaput. Jos kapua rikkoi, tuomio oli yleensä kuolema. Tuomion saattoi kuitenkin välttää: mikäli kapun rikkonut pääsi karkuun turvapaikkaan, Place of Refugeehen, hän sai elää siellä jonkin aikaa ja sitten palata takaisin "tavalliseen elämään". Pu'uhonua o Honaunau on yksi kuuluisimmista turvapaikoista. Alueella asui myös entisaikojen havaijilaisia kuninkaallisia, minkä vuoksi aluetta vartioitiin tarkasti. Kaikille avoimeen turvasatamaan pääsi kuitenkin meren kautta uimalla. Ei siis mikään helposti saavutettavissa oleva paikka.

Temppeli (tai siis todennäköisesti sen kopio), jonka sisällä on aikoinaan säilytetty 23 havaijilaisen päällikön luita. Temppelin vieressä näkyy muuri, joka erotti kuninkaallisten alueen turvapaikasta, joka sijaitsi muurin toisella puolella. Muuri on ilmeisesti aito, joskin toki korjattu.

Puiset jumalpatsaat (näiden oli ihan selkeästi kerrottu olevan kopioita), jotka aikoinaan vartioivat päälliköiden luita.

Meren kautta uimalla pääsi turvapaikkaan, jossa verta ei saanut vuodattaa. 

Näkymät turvapaikan puolelta. 

Pu'uhonua o Honaunau National Historical Park on pieni, mutta erittäin kaunis paikka. Sisäänpääsy on $5 per auto eli todella halpa. Me kävimme puistossa sinä päivänä, kun lähdimme ajamaan Konasta etelän kautta kohti Volcano-nimistä kaupunkia. Vietimme puistossa noin tunnin, missä ajassa ehti hyvin kiertää paikan lävitse. Kauempaa siellä ei olisi varmaan pystynyt olemaankaan, koska siellä oli todella kuuma! Merivesi Pu'uhonua o Honaunaun vieressä on Kealakekua Bayn tavoin yksi erittäin suosittu ja upea snorklauspaikka. Meidän snorklausretkemme pysähtyi myös siellä eli siitä lisää myöhemmin. Puistossa oli kyltit, jotka ehdottomasti kielsivät veteen menon puiston kautta. Snorklaamaan pääsee kuitenkin ilman mitään maksullisia veneretkiäkin ihan yhden kadun kautta.

Kuninkaallisten kanoottien paikka.

Puiston reittiä.

Me vierailimme jokaisena kolmena päivänä Kohala-alueen rannoilla. En kuitenkaan kirjoita niistä tähän postaukseen, vaikka ne länsirannikkoon kuuluvatkin. Kerron Big Islandin rannoista myöhemmin erillisessä postauksessa.


ps. Lomaltapaluushokki laukaisi minulle kurkkukivun ja lievän kuumeen. San Josen ja Havaijin välisen kolmen tunnin aikaeron (joka on tarpeeksi aiheuttamaan minulle jetlagin) takia olen kuitenkin edelleen näin puolenyön aikaan hereillä ja kohtalaisen virkeä. :(

Jälleen kotona!

Jotkut sanovat, että pitkän loman jälkeen kotiin palattua hommat tuntuvat vähän vaikeilta: rutiinit, tavat ja tavaroiden paikat voivat olla hiukan hakusessa. Itse en ole ennen pahemmin huomannut vaikeuksia rutiineihin palaamisessa, paitsi töiden osalta. Kotona käteni on aina löytänyt erinäisten purnukoiden ja astioiden oikeat paikat saman tien, enkä myöskään ole koskaan unohtanut esimerkiksi sitä, mitä normaalisti syön aamupalaksi. Ainoastaan talviloman lämmöstä kylmään Turkuun palatessani jouduin kerran aamulla miettimään, miten suomalaiseen talveen pukeudutaan.

Big Islandin tulivuoria kuvattuna lentokoneen ikkunasta: edessä Mauna Kea ja takana Mauna Loa.

Tällä kertaa kotiin palaaminen pitkän loman jälkeen tuntui hiukan erilaiselta. Ensinnäkin termi "koti" tuntui paikka paikoin sumealta. Olen aina kahden viikon lomien aikana ikävöinyt välillä hieman kotia, niin nytkin. Huomasin kuitenkin ajattelevani Turun kotiani - siis kotia, jota minulla ei enää ole. Näin itseni vanhan kotini vessassa ennen kuin tajusin, että nyt on jotain pahasti pielessä. Kerran sain itseni kiinni miettimästä Turun katuja. Myös mies kertoi miettineensä kotimatkaa ja ajatelleensa heti automaattisesti sitä tuttua yli 20 tunnin matkustusta ennen kuin tajusi, että nythän riittääkin vain vajaa 5 tunnin pieni pyrähdys suoraan kotikaupungin lentokentälle.

Toiseksi rutiinit ovat todellakin tällä kertaa kotiin palatessa hiukan hukassa. Olin hieman hämmentynyt vessastamme. Tältäkö meidän vessa näyttää? Kääntelin myös suihkun hanaa koko ajan väärään suuntaan eilen illalla. Aamullakin tuntui hiukan hassulta keittiössä. En nyt mitenkään voi väittää, ettenkö muistaisi, miten hommat toimivat. Mutta jotenkin vain tuntui oudolta.

Oahu-saaren rannikkoa lentokoneesta kuvattuna. Rakastuin noihin meren erilaisiin väreihin! Meri nyt vain on yksi maailman parhaimmista asioista. :)

Minulle tämä oli ensimmäisen kerta, kun palaan tähän kotiin pitkän reissun jälkeen. En tiedä, kuvastavatko ajatukseni ja tuntemukseni sitä, etten ole aivan täysin kotiutunut vai sitä, että minulla on ikävä vanhaa kotiani Turussa vai mitä... Mielenkiintoinen kokemus tämä kotiinpaluu kuitenkin on. En tiennyt, että voisin edelleen vahingossa ajatella kotini olevan Suomessa ja Turussa! Tietoisesti en koe, ettenkö olisi kotiutunut tänne tai että ikävöisin vanhaa kotiani erityisen paljon. Mutta ehkä pienikin ikävän tunne riittää sekoittamaan mielen?

Saavuimme kotiin eilen illalla eli perjantaina myöhään. Loma oli erittäin onnistunut ja loistava! Näimme niin paljon kaikenlaista, ettemme oikein enää muistakaan kaikkea. Yritin tehdä reissun aikana jonkinlaisia muistiinpanoja, mutta loppua kohden kirjoittaminen vähän jäi. Valokuvia on aivan järkyttävä määrä. Tosin suurin osa niistä on varmasti aika turhanpäiväisiä niin kuin usein nykyään näiden digikameroiden ja muiden kanssa käy. ;)

Viimeinen kuva Havaijista: Honolulu lentokoneesta.

Havaiji ainakin Big Island -saaren osalta oli juuri niin monipuolinen kuin etukäteen olin selvittänyt. Missään biitsillä emme maanneet (vaikka uimassa kävimme totta kai useita kertoja), vaan tutkimme saarta läpikotaisin. Voisin tehdä varmaan ainakin 30 postausta matkasta ja hukuttaa blogini niihin turhanpäiväisiin kuviin! Tämä nyt ei kuitenkaan ole mikään matkablogi, niin ehkä vähän rajoitan. :D Luvassa on kuitenkin reportaaseja ja niitä kuviakin heti, kun saan itseni organisoitua!