Halloween on hieno päivä

Halloween. Se on sellainen päivä, jolloin amerikkalainen överiys valtaa monet aikuisista lapsiin.


Se on päivä, jolloin minä sain vihdoin kaivaa vaatehuoneesta kaksi vuotta sitten ostetut mehiläissiivet ja laittaa ne päälleni jumppatunnilleni. Kahtena edellisvuonna olen ollut kipeä ja ostokset ovat jääneet käyttämättä, sillä en ole voinut ohjailla. Olen yleensä aina kipeä Halloweenina, ja nytkin itse asiassa viime viikonloppuna minulla oli flunssaoireita (mieheni todennäköisesti toi flunssan taas työmatkaltaan Arizonasta, aivan kuin viime vuonnakin). Onneksi kuitenkin paranin tarpeeksi, jotta pääsin tänään vetämään bodyattackin hepenissäni. Päivän toinen tuntini, bodypump, oli peruttu Halloweenin takia.

Jos haluat tehdä jumppatunnista, etenkin paljon juoksemista ja hyppimistä sisältävästä bodyattackista, astetta haastavampaa, heitä yllesi siivet. Ihme kyllä nuo kestivät ehjinä koko tunnin ja sarvetkin pysyivät päässä, mutta voi että noiden siipien kanssa olikin ärsyttävä pomppia, kun ne pomppivat mukana. Oli sen arvoista kuitenkin, sillä moni osallistuja hymyili ihan vain siitä ilosta, että ohjaaja näytti varmaan vähän dorkalta. 

Se on päivä, jolloin on ihan normaalia, että autohallissa tulee vastaan aikuinen naapuri pukeutuneena noita-asuun. Luuta lensi takapenkille ja suippohattu piti ottaa päästä, jotta mahtui istumaan autoon. Normimeininki.

Päivä, jolloin on ihan normaalia, että missä tahansa tulee vastaan aikuinen pukeutuneena mihin-lie asuun. Ei tarvitse olla menossa Halloween-bileisiin. Voi olla menossa ihan vain arkisesti töihin.

Päivä, jolloin saan bodyattack-tunnillani sanoa lauseita kuten "Imagine this is the spookiest scary house of Halloween, and you need to get yourself out of here AS FAST AS YOU CAN", kun yritän coachata osallistujiani liikkumaan vikkelämmin bodyattackin ketteryys (Agility) kappaleessa 7. Vauhti kiihtyi muuten heti! (Niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että erilaiset kauhutalot ovat tavallisia viihdykkeitä tähän aikaan vuodesta. Kauhutaloja voi aueta ihan minne tahansa.)

Päivä, jolloin saan sanoa muitakin kummallisia virkkeitä, kuten vaikkapa "You can do bodyattack with me every Wednesday, but you can see a deflated panda only once a year. Or maybe only once in a life time". Tämä oli vastauksena eräälle osallistujalleni, joka ei tullut tunnilleni ja joka tarjosi minut myöhemmin nähdessään tarinan siitä, miten meni aamulla attackin sijasta lapsenlapsensa Halloween-bileisiin vain nähdäkseen lapsen puhallettavan panda-asun (älkää kysykö...) tyhjentyvän epäonnisesti. Häntä hiukan harmitti, että hän oli missannut aamuattackin lapsen itkun takia, mutta onneksi minulla oli tarjota positiivinen näkemys asiaan.


Päivä, jolloin saa ehkä vihdoin sanoa hyvästit monille kurpitsoille, joita on syyskuusta alkaen näkynyt joka kulmassa ja välissä. Syksy on kaunista aikaa, kun kurpitsat levittäytyvät joka puolelle, mutta rajansa siinäkin, kauanko niitä jaksaa ihastella. Sitä paitsi minun kotiin ostamat kurpitsat ovat jo homeessa.

Syyskoristeita.

Ovathan kurpitsat hienoja, kun ne laitetaan julkisille paikoille koristeiksi. Tämä kuva on San Franciscosta.

Päivä, jolloin myös naapurimme kurpitsa, johon hän oli kaivertanut Seattlen silhuetin (voisi olla myös Tampereen silhuetti, sillä Seattlen Space Needle ja Näsinneula varmasti näyttävät kurpitsaan kaiverrettuna aika samoilta... :D), sai ilmeisesti tarpeekseen kurpitsana olemisesta ja päätti romahtaa.

Halloween-väsymys iski tähän päivää liian aikaisin. Tuossa on komeillut kauniisti kaiverrettu Seattlen silhuetti melkein puolentoista viikon ajan.

Päivä, jolloin en ihan tiedä, mitä vastata tuntemattomalle, joka ensin kysyy, mistä olen kotoisin ja sitten, juhlitaanko Suomessa Halloweenia. Sanoin, että ei oikeastaan. Mutta oliko vastaukseni ehkä hiukan väärä...?


Päivä, jolloin me emme aio liikkua illalla kodistamme yhtään minnekään. Asumme myös paikassa, jonne ei koskaan ole eksynyt yhtään Trick or Treat -kierroksella olevaa, joten Halloweenin voi melkeinpä jo unohtaa. Ei se onneksi haittaa. Minä syön karkkini mieluummin itse kuin jakelen niitä tuntemattomille lapsille.




Jos jotakuta kiinnostaa lukea, miten meitä astetta mielenkiintoisemmat ihmiset ja amerikkalaiset juhlistavat tätä kauhujen päivää, voit lukea ja nähdä kuvia postauksistani mm. vuodelta 2015 tai vuodelta 2014. Kyllä amerikkalaiset osaavat.

Mitä Suomessa asuva ihmettelee Kaliforniassa ja Piilaaksossa? Otos 2.

Kun appivanhempani olivat meillä kaksi viikkoa vierailulla Suomesta, minulla oli jälleen oiva tilaisuus kuunnella kiinnostuneena sitä, mitä kaikkea Suomessa asuvat huomaavat ja ihmettelevät, kun saapuvat Piilaaksoon vierailemaan. Mieheni äiti oli meillä jo toista kertaa, mutta hänen isänsä sen sijaan ensimmäistä kertaa.

Olen jo aiemmin kirjoittanut oman äitini ihmetyksen aiheista pitkän listan, joka löytyy täältä. Tuosta postauksesta on kuitenkin jo melkein kaksi vuotta aikaa, joten ajattelin keräillä näitä hämmästelyjä uuteen postaukseen, vaikka tokihan nuo Suomesta tulevat vieraamme ihmettelevät usein samoja asioita. Kaisa Ribs & Coke -blogin takaa kirjoitti juuri postauksen samasta aiheesta, ja tuttuja juttuja näkyi heidänkin vierailla olevan. Tietyt asiat kyllä ihmetyttävät varmasti ketä tahansa suomalaista, oli tausta mikä tahansa.

Aah, tuliaisia Suomesta. Emme yleensä pyydä karkkia tai suklaata paljon, mutta halusin ehdottomasti maistaa tuota turkinpipppusuklaata. Pyysimme kaksi levyä, saimme kuusi. Näin kolme viikkoa myöhemmin kuudesta levystä jäljellä on enää kaksi, mikä on se syy sille, miksemme normaalisti pyydä suklaata - sen syö pois vain aivan liian nopeasti.

Alla olevista aiheista keskusteltiin meidän vieraiden kanssa. Valokuvat ovat satunnaisia otoksia vieraiden kanssa tekemiemme retkipäivien ajalta.

Liikenteestä

- Lähes jokainen vieras, joka meillä on käynyt, on aina heti laskenut, kuinka monta kaistaa on moottoritiellä, jota ajamme lentokentältä kotiin. Näin nytkin. Vaikka takana olisi joku 20 tuntia matkustusaikaa, suomalainen jaksaa kummastella valtaisaa moottoritietä. Viisi kaistaahan siinä on per suunta, jossain kohtaa jopa kuusi.

- Kun kaistoja on paljon, toki myös autoja on paljon. Autojen määrä hätkähdyttääkin hetkessä Suomesta tulleet. Aivan kamalan paljon autoja, totesivat appivanhempani moneen kertaan. Myös sunnuntaisin, kun ei edes ollut ruuhkaa. Vaikka kaikki kaistat olisivat täynnä autoja, jos vauhti on normaali 65 mph/h (noin 100 km/h) tai yli, ei puhuta ruuhkasta. Silloin kyseessä on vain tavallinen Piilaakson liikenne.

- Appivanhempani ihmettelivät ja sitten ylistivät sitä, miten sutjakkaasti liikenne kuitenkin sujuu autopaljoudesta ja ruuhkista huolimatta. Olimme muutaman kerran liikkeellä juuri pahimpaan ruuhka-aikaan, jolloin vauhdit moottoritiellä matelevat jossain 20-30 km/h -vauhdissa. Kyllä Suomessa lentäisi ärräpäät jo tässä vaiheessa. No kyllä varmaan, kun ei siellä niin pahoihin ruuhkiin ole totuttu. Mutta piilaaksolaiset ovat tottuneet. Pakkohan se on ottaa rauhallisesti. (Tosin minä, joka ajelen pahimpaan ruuhka-aikaan monta kertaa viikossa, olen hiukan eri mieltä siitä, onko liikenne rauhallista vai ei, mutta kaikki on toki suhteellista.)

- Appeni huomasi nopeasti sen, miten älyttömän huonokuntoisia isot moottoritiet (ja pienemmätkin tiet) ovat ja ihmetteli laadutonta kuntoa. Kaliforniassa on tunnetusti USA:n korkeimmat autoverot ja huonokuntoisimmat tiet. Jotkut pätkät isoista moottoriteistä ovat niin kamalassa kunnossa, että autoa ajaessa voisi kuvitella renkaiden olevan täysin puhki. Kun autoja ajaa miljoonittain joka päivä, tokihan ne tiet kärsivät.

- Appeni totesi autokannan olevan aivan kuten Suomessakin. Hän ilmeisesti odotti amerikkalaisittain isoja avolavoja ja SUVeja. Sellaisia ei ole paljon Piilaaksossa. Täällä ajetaan ekologisilla autoilla. Jos haluaa nähdä isoja autoja, kannattaa suunnata Los Angelesin suuntaan tai muihin osavaltioihin.

- Ruuhka-ajan kestäminen myöhään herätti hämmästystä. Miten tämä voi olla töistäpaluuruuhkaa, kello on jo kuusi illalla?, ihmetteli anoppini. Ne suomalaiset, jotka pääsevät töistään neljältä tai viideltä, olkoon onnellisia. Monet piilaaksolaiset painavat töitä myöhään iltaan ja sitten siellä ruuhkassa istutaan tunti tai pari. Illan ruuhka-aika yltää melkein kahdeksaan, joten anoppini ihmettely kuuden aikaan oli aivan liian aikaista.

- Huonokuntoisten ajoteiden lisäksi mieheni vanhemmat ihmettelivät huonokuntoisia jalkakäytäviä. "No ainakin tässä on jalkakäytävä", minä totesin, sillä sellainen ei ole niin itsestäänselvyys kuin Suomessa, vaikka täällä onkin jalkakäytäviä ihan kiitettävästi.

San Franciscon liikenne on ihan oma lukunsa, samoin kaupungin mäet.

Asumisesta 

- Anoppini on käynyt meillä silloin, kun olimme juuri muuttaneet Piilaaksoon, eli yli neljä vuotta sitten. Hän ihmetteli meille nyt tullessaan ensimmäisenä sitä, miten meillä on uudet yläkerran naapurit. (Yläkertamme ihmisiä ei nykyään voi olla kuulematta.) Me ihmettelimme tätä kysymystä hetken. Totta kai meillä on uudet naapurit, ollut jo monen monta kertaa! Useat naapurimme ovat vaihtuneet, joidenkin asuntojen asukkaat tiuhaankin, vähintään kerran vuodessa. Mutta sitten tajusimme... Suomessahan monet asuvat samassa asunnossa iät ajat, ehkä jopa vuosikymmeniä. Mekin asuimme mieheni kanssa Turussa kerrostalossa vuokralla monta vuotta, eivätkä naapurimme vaihtuneet muuta kuin yhden mummon kuoleman takia. Piilaaksossa kuitenkin monet muuttavat vuosittain, jos asuvat apartment-komplekseissa, koska vuokrat nousevat ja muuttamalla uuteen kompleksiin saattaa saada hiukan edullisemman hinnan.

- Appivanhempieni mielestä omakotitalot Piilaaksossa ovat pieniä töllejä. Aika röttelöitä. Suomessa ei ikinä rakennettaisi tuollaisia, kuten appeni asian totesi. Jepjep. Me olemme aina mieheni kanssa ajatelleet sanjoselaisten omakotitalojen olevan kuin suomalaisia kesämökkejä. Totta kai täällä on myös isoja omakotitaloja ja talojen ulkonäkö vaihtelee asuinalueesta ja kaupungista riippuen, mutta pääsääntöisesti rakennuskanta on kyllä aivan erinäköistä kuin mihin suomalainen on tottunut. (Toisaalta Suomessa lienemme tottuneet aivan liian hyvään ja säännösteltyyn...?) Syyt ovat totta kai pitkälti ilmastossa, ja Kaisan postauksessa, jonka linkitin tuonne ylemmäs, on tästä aiheesta hyvää tietoa. Valitettavasti minulla ei ole valokuvaa esittämään näitä töllejä, vaikka jo äitini aikoinaan ihmetteli näitä taloja ja jo silloin olisin halunnut kuvan blogiini tehostamaan tätä kertomusta.

Merileijonat San Franciscossa. Näitä jaksaa aina käydä katsomassa vieraiden kanssa.

Ihmisistä

- Se, että Piilaakso on maahanmuuttajien kehto ja kulttuurisesti erittäin monimuotoinen ja rikas, tulee helposti yllätyksenä niille vieraillemme, jotka eivät ole lukeneet blogiani paljon. Appeni ihmetteli ensimmäisenä päivänä sitä, miten kaikki työntekijät eri paikoissa ovat "ulkomaalaisen näköisiä". Yritimme siinä sitten selittää, että Piilaaksossa kaikki ovat ulkomaalaisen näköisiä, koska kaikki ovat ulkomaalaisia eli maahanmuuttajia tai koska keskivertoamerikkalainenkin voi olla ihonväriltään ja taustaltaan ihan mitä tahansa. Piilaakson tietynlainen "ulkomaalaisuus" on ollut keskustelunaihe kuulemma myös täällä asuvien suomalaisten kavereideni vieraiden keskuudessa eli se on yllättänyt monet.

- Anoppini ihmetteli ihmisten pukeutumista: Miksi jalassa on hienot korkkarit ja päällä kaunis paita, mutta jalassa jumppahousut? Miksi ylipäänsä ihmisillä on jumppahousut jalassa joka puolella? Niinpä niin. Olen joskus kirjoittanut aiheesta piilaaksolainen pukeutumistyyli. Jumppahousut ovat täysin normaali varustus täällä, oli menossa minne tahansa, ja ne voi yhdistää ihan mihin tahansa.

- Ihmisten kohteliaisuus saa suomalaisen hämmästelemään. Meidät ohitti nainen lastenrattaiden kanssa yli metrin päästä ja hän sanoi totta kai "Excuse me". Mahdottoman kohteliaita nämä ihmiset täällä, appeni totesi. Kohtasimme monet muutkin excuset met ja sorryt. Amerikkalaiset käytöstavat näyttäytyvät toki hyvin erilaisilta suomalaiselle, joka on tottunut siihen, että jos joku tönäisee, se joku sanoo ehkä "oho" tai "sori" tai todennäköisesti ei mitään. Mutta amerikkalaiset ja amerikkalaistuneet pahoittelevat aina, jos joutuvat ohittamaan, vaikka sitten sieltä parin metrin päästä.

Yksi appivanhempieni ihmetyksen aiheista: Miksi San Franciscon Golden Gate -sillan nimi on Golden Gate, vaikka sillan väri on oranssi, ei kultainen? No en tiedä, vaikka höpisimmekin kaikkea Kalifornian kultaryntäyksestä osavaltion the Golden State lempinimeen. Eikä blogini ole Wikipedia, joten en edes selvittäntyt syytä. :D

Ravintoloista

- Se, ettei mihin tahansa ravintolaan voi vain kävellä sisälle ilman, että täytyy odottaa, saattoi tulla pienenä yllätyksenä vieraillemme. Me kävimme pari kertaa aamupalaravintoloissa, joihin molempiin piti odottaa 1-1,5 tuntia. Aamupalamestat ovat ehkä pahimmasta päästä, sillä harva niistä ottaa pöytävarauksia. (Toisaalta 1,5 tuntia voi olla jopa lyhyt odotusaika; San Franciscossa joihinkin paikkoihin voi joutua odottamaan esimerkiksi 2,5 tuntia.) Myös lounasaikoina joihinkin paikkoihin kasvaa jono ja odotusaika saattaa venyä, eivätkä kaikki illallispaikatkaan ota varauksia. En tiedä, miten yleistä Suomessa on se, että ravintolaan on jono, mutta täällä se on aivan normaalia. Joskin ilman jonotustakin pääsee hyvin, jos valitsee ajan ja paikan oikein.

- Ravintoloiden annoskoot puhututtivat totta kai. Liikenteen lisäksi jokainen Suomi-vieraamme aina hämmästelee annoskokoja, eikä toki suotta, sillä amerikkalaiset annokset ovat suuria. Mutta siinä missä suomalainen monesti ajattelee, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, amerikkalaistunut kokee ravintolan olevan huono, jos sieltä ei saa ylijäänyttä ruokaa kotiin doggybagissa. Ei niitä annoksia siis ole tarkoitus yhden ihmisen kerralla syödä. Välttämättä.

- Ruokakauppojen laajat hevi-osastot tekivät mieheni vanhempiin vaikutuksen. Niin paljon tuoreita vihanneksia ja paljon erilaisia hedelmiä, he hämmästelivät. En muista, millaisia suomalaisten markettien hevi-osastot ovat, joten en osaa sanoa tähän mitään, mutta varmasti esimerkiksi juuri hedelmävalikoimat ovat laajemmat.

Gilroyssa, maailman valkosipulipääkaupungissa. On muuten harvinaisen kuollut mesta lokakuussa keskellä arkipäivää.

Kaikesta muusta sekalaisesta

- Suomalainen on tottunut jokamiehenoikeuksiin ja pitää niitä helposti niin itsestäänselvinä, että kun on ulkomailla, jossa ei voikaan oikaista jonkun pellon vierusta tai ei voi mennä ihastelemaan naapurustossa kasvavia appelsiinipuita, se ihmetyttää. (Kyllä, meidän naapurustossa on isoja appelsiinipuuviljelyksiä - Piilaakso on niin maaseutua...) Onneksi kävimme appivanhempieni kanssa keskustelun siitä, ettei USA:ssa ole koskaan kuultukaan mistään jokamiehenoikeuksista, ennen kuin he lähtivät kävelyretkillään kävelemään Private Propertylle. He olivat vähän siinä käsityksessä, että jos ei ole aitaa, on lupa mennä, mutta USA ei toimi niin.

- Automaattisesti itsensä vetävä vessanpönttö julkisissa vessoissa pelästytti anoppini neljä vuotta sitten ja pelästytti myös nyt. Eikö Suomessa ole tällaisia? Sellaiset vessat ovat kyllä ihan käteviä. Paitsi sillon, kun ne vetävät itsensä pienestäkin ihmisen liikehdinnästä kesken kaiken. Valitettavasti tuo on yleistä, sillä automaattinen mekanismi monissa pöntöissä on todella herkkä.

- Jos Suomeen haluaa viedä tuliaisia, petivaatteet saattavat aiheuttaa päänvaivaa. Tämä selvisi anopilleni, joka ihmetteli täkäläisessä tavaratalossa lakanoita. Amerikkalaiset eivät esimerkiksi käytä pussilakanoita (tosin kyllä niitäkin löytyy nimellä duvet cover) ja patjat, peitot ja tyynyt ovat eri kokoisia kuin Suomessa. (Lue lisää amerikkalaisten sänkyelämästä täältä.) Eli kun täältä ostaa lakanasetin, sieltä saattaa paljastua kaikenlaisia yllätyksiä, eikä lakanoiden toimiminen Suomessa välttämättä onnistu ihan noin vain.

Santa Cruzissa ihastelemassa Tyyntä valtamerta. Tuona päivänä oli niin lämmin, että hame ja t-paita olivat tarpeeksi. Santa Cruzissa ei varmaan koskaan ole ollut niin lämmin, kun olen käynyt siellä. Yleensä siellä on kylmä meri-ilma.

- Erilaisten petivaatteiden lisäksi painot ja mitat ihmetyttivät totta kai. Me emme osanneet mieheni kanssa paljon auttaa tässä asiassa, sillä gallonat, unssit, paunat ja jotkut jalat ja tuumat ovat ehkä osittain vähän salamyhkäisiä meillekin yhä edelleen, hävettää myöntää.

- Jos me ihmettelemme Suomeen mennessämme minikokoista talouspaperia, Suomesta tänne vierailemaan tulleet kummastelevat, miksi meidän talouspaperimme on kokoa peitto ja paksuutta matto.

- Ja siinä missä me säikähdämme Suomessa hanasta kunnon paineella pulppuavaa vettä joka kerta, kun vierailemme siellä, vieraamme täällä kummastelevat, mistä veden painetta saa lisättyä suihkuun. Vastaus: ei mistään. Eikä sitä käteen otettavaa suihkuakaan löydy.

Saimme ihastella vieraidemme kanssa hiukan myös Halloween-koristeita. Ensi viikolla se on, tuo amerikkalaisten suuri ilon päivä!

Niin että tervetuloa vain vierailemaan Piilaaksoon, kaikki perheenjäsenet ja kaverit! Täällä on hauskaa. :)

Taputtaisitko ryhmäliikuntatunnilla?

Sain houkuteltua anoppini lauantaina BODYFLOW® (Suomessa BODYBALANCE®) -tunnilleni. Anoppini ei ole koskaan käynyt bodybalancessa eikä hän ymmärrä englantia kovin hyvin eikä varsinkaan ryhmäliikunnassa ja joogassa käytettävää englanninkielistä sanastoa. Hänellä saattoi olla siis mielessä paljonkin kysymyksiä siitä, mitä kummaa tunnilla oli käynnissä.

Tunnin jälkeen anopillani oli kuitenkin yksi iso kysymys, jonka hän minulle ääneen esitti:

Miksi kummassa ihmiset taputtivat tunnilla kappaleiden välissä koko ajan?

Kysymyksen jälkeen hän totta kai vielä jatkoi legendaarisella lauseella (jota minä ja miehenikin edelleen neljän Kaliforniassa asutun vuoden jälkeen yhä viljelemme joskus kotonamme): Ei kyllä Suomessa koskaan... Ei kukaan. 

No ei, ei varmasti Suomessa kukaan taputa kesken tunnin kappaleiden välissä. Hyvä jos edes tunnin lopussa. Sen mitä minä Suomen Turun ryhmäliikunnasta muistan ja tiedän, niin tunnilla ollaan naamat aika vakavina, ja siellä kyllä keskitytään ihan muuhun kuin siihen, että oman ilon annettaisiin kuulua ja näkyä. (Anteeksi mahdollinen yleistys.)

Toisin on täällä. Olen jo aiemmin ajat sitten kertonut, miten amerikkalaisella ryhmäliikuntatunnilla helposti hihkutaan, high fivetetaan ja taputetaan. Amerikkalaiseen kulttuuriin näkyvä ilo kuuluu aivan eri tavalla kuin suomalaisen mielenmaisemaan.

Eri lajien tunneilla käyttäydytään täälläkin totta kai eri tavoin, ja tunnin ohjaajalla on suuri vaikutus siihen, miten osallistujat käyttäytyvät. Voin vannoa, että minun tuntini, jopa vauhdikas BODYATTACK®, on aivan erinäköinen kuin jonkun vaikkapa aasialaisen, amerikkalaisen tai Latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevan ohjaajan tunti. Jokainen ohjaa omalla persoonallaan, mikä heijastuu osallistujiin. Erot omien kotimaiden kulttuureissa ovat nähtävillä myös osallistujien käytöksessä, sillä ovathan Piilaakson jumppatunnit täynnä maahanmuuttajia kaikista maailman kolkista ja joukossa on myös amerikkalaisia. Suurimmat hihkujat ja taputtajat ovat lähtöisin Aasian maista. Poikkeuksia toki on paljon, tämä on vain yksinkertaistus.

Mikä sitten on vastaus anoppini esittämään kysymykseen? Miksi ihmiset taputtivat? Lauantain bodyflow-tuntini osallistujat ovat kultaa. <3 Suurin osa heistä on aasialaistaustaisia ja joukossa on tietty naisten ryhmittymä, jossa tykätään taputtaa. Mutta miksi? Minä en osaa sanoa. Syitä on varmasti monia.

Osallistujat nauttivat siitä mitä tekevät ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat pitävät kappaleista ja niihin liittyvistä liikkeistä ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat haluavat arvostaa ohjaajan panosta ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat nauttivat siitä tunteesta, jonka kappale heihin jättää, ja he haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat haluavat yksinkertaisesti tehdä elämästä kivempaa ja hauskempaa olemalla iloisia sen sijaan, että oltaisiin naama mutrulla.


Tässä muutamia syitä, joita epäilen. Voisin esittää myös vastakysymyksen. Miksi et taputtaisi? ;)  Miksi et tekisi elämästäsi ja muiden kanssaihmisten elämästä edes hetkeksi vähän iloisempaa, hauskempaa ja mahdollisesti myös onnellisempaa?


Jos pidät jostakin, anna sen näkyä ja kuulua. Ainakin jumppatunnilla.



Miten olisi? Uskaltaisitko taputtaa kesken tunnin seuraavan kerran, kun menet ryhmäliikuntatunnille?

Vankilasaari Alcatraz San Franciscossa

Meillä on tällä hetkellä vieraita Suomesta: appivanhempani. Vieraiden kanssa saa aina leikkiä turistia, ja tuossa tiistaina seikkailimmekin tosissamme San Franciscoon vierailemaan Alcatrazin vankilassa. Olemme käyneet mieheni kanssa Alcatrazissa kerran aiemmin: vuosi ennen muuttoamme, kun olimme Kaliforniassa lomamatkalla Suomesta (ja autuaan tietämättömiä siitä, että muuttaisimme tänne alle vuoden kuluttua lomamatkasta). Jännä juttu, ettei kenenkään aiemman vieraan kanssa ole tarvinnut lähteä katsomaan tätä kuuluisaa vankilaa. Mieheni veli perheineen kävi siellä omatoimisesti, muut vieraat eivät ole osoittaneet kiinnostusta.

Näkymä Alcatrazin vankilasaarelta San Franciscoon.

Alcatrazin vankila sijaitsee saarella San Franciscon lahdessa. Vankilasaari on virallinen historiallinen maamerkki ja osa San Franciscon Golden Gate National Recreation Area -luontoaluetta, jota ylläpitää USA:n kansallispuistoista vastaava National Park Service. Jos vankilaan haluaa, liput kannattaa hankkia hyvissä ajoin. Pahimpaan turistisesonkiaikaan liput saattavat olla myyty loppuun viikkoja etukäteen. Näin lokakuussa arkipäivälle lippuja sai vielä viikon varoitusajalla.

Satamalaiturilta voi käydä tarkistamassa, koska vapaita kierroksia on seuraavaksi saatavilla. Tällä viikolla tilanne oli hyvä, sillä tiistaina seuraava vapaa kierros oli jo sunnuntaina. Alcatrazissa käy vuosittain yli miljoona turistia.

Vankilasaari on vajaan 2 kilometrin päässä San Franciscon rannasta. Lauttamatka sinne kestää noin 10 minuuttia. Saari on siis aika lähellä kaupunkia, mutta aallokko on kova, virtaukset pahoja ja vesi lahdessa äärimmäisen kylmää. Alcatrazia pidettiin vankilana, josta on mahdotonta paeta. Kolme vankia on onnistunut pääsemään ulos selleistään ja vankilarakennuksesta mereen saakka. Heitä ei ole koskaan löydetty. Kun olen tuota merta katsellut, en epäile hetkeäkään sitä, miten heille on mahtanut pakoyrityksessä käydä.

Alcatrazin vankila San Franciscon Pier 39 -laiturialueelta kuvattuna.

Vuonna 1962 muutama vanki onnistui pakenemaan selleistään. He olivat ilmeisesti kaivaneet ruokalasta varastetuilla lusikoilla (tästä on eriäviä näkemyksiä) aukot selliensä seinään ja he pakenivat seinien sisäpuolelta ulos vankilasta ja pääsivät aina mereen saakka. Heidän poissaolonsa huomattiin vasta aamulla, sillä he olivat askarrelleet tekopäät sänkyihinsä. Aikamoista. Tässä lavastettu tekopää, mutta tuo aukko lienee aito ja alkuperäinen. En ole muuten koskaan nähnyt Pako Alcatrazista -elokuvaa.

Alcatraz on maineeltaan yksi Yhdysvaltojen pahimmista vankiloista. Eikä ihme. Saari on pieni ja vankilarakennus on kolea, ankea ja ahdistavan oloinen. Alcatraz toimi vankilana mielestäni hämmentävän lyhyen aikaa, vuosina 1934-1963. Ennen vankilaa saarella on ollut linnoitus, joka rakennettiin 1850-luvulla suojelemaan kaupunkia Kalifornian kultaryntäyksen aikaan. Saari toimi kuitenkin jo tuolloin ikään kuin vankilana: sinne sijoitettiin niskuroivia sotilaita. Alkuperäiset linnoitusrakennukset on purettu, kun paikalle päätettiin tehdä liittovaltion vankila vuonna 1934.

Tämän Alcatrazin rakennuksen näkee ensimmäisenä, kun astuu saarelle. Heti käy ilmi, ettei alue ole historiallinen vain vanhan vankilan vuoksi: vankilan sulkemisen jälkeen saaren valloitti Yhdysvaltojen alkuperäisväestöön kuuluvat aktivistit, jotka toivottivat kaikki intiaanit tervetulleiksi tekstillään.

Sen lisäksi, että Alcatraz toimi vankilana vain vähän aikaa, se oli myös kohtalaisen pieni: tilaa oli reilulle 300 vangille, mutta vankila ei ollut koskaan täynnä. Suurin määrä vankeja taisi olla noin 250 vankia. Alcatraziiin sijoitettiin monia pahamaineisia vankeja, joista kuuluisin lienee Al Capone. Monet vanginvartijat muuten asuivat saarella ja joillakin oli perheensäkin siellä. Mieleeni on jäänyt hauska fakta siitä, etteivät vartijat perheineen lukinneet kotiensa ovia.

Alcatrazin selliosastolla.

Ankeaa on.

Vankilan näkymissä ei sentään ole mitään moitittavaa. Selleistä ei kyllä auennut näitä näkymiä vangeille. Vain muutama selli sai auringonvaloa, loput olivat ikäviä pimeitä koppeja. 

Vankila suljettiin vuonna 1963, koska siitä aiheutui saasteita San Franciscon lahteen, koska sen ylläpito oli kallista ja koska vankilan oloja arvosteltiin.

Alcatrazin tuloselli, jonne uudet vangit saapuivat ensimmäisenä.

Eristysselli.

Vankien ulkoilupiha. Olen nyt ollut kaksi kertaa Alcatrazissa, enkä kummallakaan kerralla ole astunut tuonne ulos, sillä ovella vastaan on iskenyt niin tajuton tuuli, että hiukset meinaavat lähteä päästä. Tuo saari on todella tuulinen, oli kesä tai talvi!

Sulkemisen jälkeen vankila pysyi autiona muutamia vuosia. Vuonna 1969 saarelle saapui Yhdysvaltojen alkuperäisväestöön kuuluvia poliittisia aktivisteja. He vaativat hallitusta kohtelemaan alkuperäisväestöä paremmin. Miehitysvaihe kesti 19 kuukautta. Vuonna 1972 saari julistettiin suojelluksi ja annettiin National Park Servicen alaisuuteen.

Alcatrazin vesitorni, johon on kirjailtu viesti alkuperäisväestön miehityksen aikaan: "Peace and Freedom. Welcome. Home of the Free Indian Land". Tämä graffiti ei tosin ole enää alkuperäinen, sillä torni maalattiin miehityksen jälkeen. Sen jälkeen virhe tajuttiin, ja vanha graffiti maalattiin torniin uudelleen.

Nykyään Alcatrazin saarella käy päivittäin ilmeisesti muutamakin tuhat turistia. Vankilakierros tehdään omaan tahtiin audio-kierroksen turvin. Jokainen saa kuulokkeet ja laitteen, josta kuunnella tarinoita, joita kertovat vanginvartijat sekä muutama vanha vanki. Kierros on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Tosin ei niin mielenkiintoinen, että olisin muistanut siitä paljon ensimmäiseltä kerralta.

Lähes ainoa asia, joka oli jäänyt mieleeni ensimmäiseltä Alcatrazin vierailulta: Vankilan keittiön veitsiä säilytettiin kaapissa, johon oli selkeästi maalattu oma kohta jokaiselle veitselle. Näin ollen oli helppo nähdä, jos veitsiä katoaisi.

Vankilakierroksen lisäksi pienellä saarella pääsee kiertelemään itsekseen. Sieltä löytyy mm. pieni kävelyreitti ja museo. En ole kävellyt saaren ympäri enkä tehnyt mitään kävelykierrosta ulkona, koska saarella on molemmilla kerroilla ollut niin kylmä. Tuuli on kova ja jäätävä. Oli nyt lokakuussa ja oli myös 5 vuotta sitten keskellä heinäkuuta. Mitkään vaatekerrat eivät tunnu suojaavan siltä viimalta. Jos joskus siis päädyt Alcatraziin, ota kunnolla vaatekerrastoa mukaan!

Vierailulla Facebookin pääkonttorilla

Pääsin tällä viikolla vierailemaan Facebookin headquartersilla eli pääkonttorilla Menlo Park -kaupungissa. Vaikka olen aiemmin käynyt fiilistelemässä pääkonttorin edustalla, en ole aiemmin päässyt kampusalueelle sisälle, sillä sinne ei turisteilla ole asiaa. Kaverini aviomies on pari kuukautta sitten mennyt töihin Whatsappille (jonka FB omistaa) ja työskentelee nykyään Facebookin pääkonttorilla. Työntekijät saavat tuoda vieraita kampusalueelle, joten meidät kutsuttiin. Olen pitkään halunnut käydä FB:n porttien sisäpuolella ihan vain mielenkiinnosta, sillä olen kuullut sisäpihan olevan kuin pieni oma kylänsä.

Joku mystinen kulma Facebookin toimistolla. Mielenkiintoista mietittävää iskulauseissa.

Niinä kahtena kertana, kun olen ollut Facebookin pihalla vieraidemme kanssa katsomassa, jostain kulman takaa on ilmestynyt vartija heti kyselemään, millä asioilla liikutaan. Molempina kertoina vartija on ilmoittanut, ettei Facebookilla ole turisteille mitään muuta katsottavaa kuin kadun varressa oleva iso peukkukyltti. Facebook on tässä suhteessa aika tyly ja sisäänpäinkääntynyt. Esimerkiksi Google on paljon avoimempi: sen pääkampusalueen pihat ovat kaikille avoinna, niissä on valokuvausmahdollisuuksia mm. Android-hahmojen kanssa ja pääpihalla on jopa kesäaikaan työntekijä vastailemassa turistien kysymyksiin. Facebookin pihalla on kuitenkin keskitytty näköjään vain olennaiseen; onhan kyseessä kuitenkin työpaikka, ei mikään turistinähtävyys. Vaikka itse asiassa sanoisin kyllä, että tuo pääkonttori peukkukyltteineen on kyllä turistinähtävyys, sillä joka kerta siellä on pyörinyt turisteja ja niin nytkin - muitakin kuin siis minä ja mieheni, hah.

Olen kirjoittanut Facebookin pihalla käymisestä aiemmin täällä.

Facebookin pääkonttori sijaitsee osoitteessa Hacker Way 1, Menlo Parkissa. Tämä peukkukyltti on suosittu paikka turisteille ottaa valokuvia. Ja tämä onkin ainoa julkinen paikka, jonka Facebook tarjoaa niille, joita ei ole kutsuttu sisälle kampusalueelle.

Emme olleet mieheni kanssa seisoneet toimiston edessä kovinkaan kauaa ennen kuin sellainen vartija taas ilmestyi jostain kyselemään asiaamme. Hänen kanssaan piti hetkikin jauhaa siitä, ketä olemme tulossa tapaamaan ja missä rakennuksessa henkilö on töissä ja missä me aiomme odottaa. Vähän tylyä ehkä.

Sisään kampusalueelle päästäkseen kutsun antaneen työntekijän on tultava vastaan sisääntuloaulaan. Aulassa vieraan pitää kirjautua ja näyttää henkilöllisyystodistus. Kaulaansa saa vierailukortin, joka on oltava esillä koko ajan. Vieras ei saa hortoilla yksinään konttorilla, vaan työntekijän on oltava paikalla koko ajan. Vaikka satunnaisille turisteille vastaanotto pihalla on tyly, työntekijöiden kutsumille vieraille sisääntuloaulassa oltiin kovinkin ystävällisiä. "Enjoy your stay!" sanottiin tullessa ja lähtiessä kysyttiin: "Did you have a nice time?"

Vierailuluvan takapuolella oli ohjeet vierailuun. Etuopuolella oli vierailijan nimi sekä hostin eli kutsun antaneen työntekijän nimi. 

Piilaakson isot it-firmat panostavat työntekijöidensä viihtyvyyteen, ja Facebook vaikuttaa satsaavan todella paljon. Sisäpihalla toimistotalojen keskellä avautui pitkä kävelykatu, jonka varrella oli ravintoloita, jälkkärikiska, pankki, aika ajoin sisällöltään vaihtuva pop up -kauppa, Facebookin oma krääsäkauppa, erilaisia oleskelualueita ja pelihalli. Ainakin näin muun muassa. Kaikkea mahdollista siis siihen, että työntekijät viettäisivät mahdollisimman paljon aikaa työpaikallaan. Ravintoloiden annit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta maksuttomia, niin työntekijöille kuin heidän vieraillensakin. 

Sisäpihan katu. Taustalla jäätelöbaari.

Sisäpihalla oli tilaa.

Kampusalueella on erilaisia ravintoloita. Tämä näytti ihan siltä kuin voisi olla mikä tahansa ravintola jossain kävelykadun varrella terasseineen. 

Hampurilaisravintola, joka ei tosin ollut illalla enää auki.

Syömiseen ja oleskeluun on varattu hyvin tilaa. Bongasin myös koivuja.

Facebookin kirjasto. Tässä oli tarjolla lähinnä fiktiota ajan kuluksi. Alan kirjallisuutta on kuulemma tarjolla sisätiloissa. 

Työntekijät saavat tuoda vieraita rajattomasti. Moni voikin tuoda iltaisin perheensä ja ystävänsä syömään maksuttomaksi. Me olimme toimistolla tiistaina illalla ja silloinkin kampusalueella oli paljon ihmisiä syömässä. Työpaikallaan iltaisin hengaaminen ja syöminen kuulostaa ehkä vähän hassulta, mutta moni haluaa varmasti säästyä pahimmalta työmatkaruuhkalta ja toisaalta säästyypä rahaa, kun ei tarvitse hankkia päivällistä mistään. Kaikki it-firmat Piilaaksossa eivät todellakaan ole näin anteliaita, mutta Facebookin tasoisella yrityksellä on tietenkin varaa tarjota maksutonta ruokaa. Samoin tekee esimerkiksi Google. Kyseessä on tietenkin tietynlaisen imagon luomisesta ja myös työntekijöiden houkuttelusta hyvillä eduilla. Minä en muuten saa viedä Googlelle ketään vieraita, vaikka itse saankin siellä pyöriä ja syödä jumppaohjaajana.

Ulkona oli myös lämmikkeet, jotta voi syödä vilpoisessa Pohjois-Kalifornian illassa ulkona.

Me katsoimme, mitä kävelykadun varrella oli, ja kävimme syömässä. Ruoka oli kuin Googlellakin. Pääsimme myös kiertämään vähän sisätiloissa, sekä Whatsappin että Facebookin puolella, ja katsomaan kaverini miehen työpistettä. Työtiloja ei saanut valokuvata.

Live Instagram seinä. Näyttöihin tulee videoita tietyllä hashtagilla.

Legoista tehty peukku, jota voi ihastella penkiltä kuin mitäkin taideteosta.

Yhteen seinään oli heijastettu maapallo, josta saattoi nähdä maiden Facebook-tilastoja. Teksti ei ehkä erotu, joten tässä faktat: Suomesta on päivittäin 2.3 miljoonaa total visitors (mitä lie tarkoittaakaan) ja kuukausittain 2.8 miljoonaa. Alla kännykällä käyttävien määrät, jotka ovat hiukan alhaisemmat. 

Legoseinä avokonttorissa. Naamakirjalaiset tykkäävät näistä legoista näköjään.

Minusta oli tosi kiva päästä käymään Facebookilla, ja olihan tuo alue aikamoinen. Itse asiassa Facebookin kampusalue on nykyään laajentunut, ja toisella puolella moottoritietä on uudempi kampusalue, jossa on iso kattoterassialue. Ehkä joskus pääsen vielä sinnekin vierailemaan.

Photo Boot Facebookin toimistolla. Kuulemma aasialaiset ovat aivan villiintyneitä tästä. Noh, saattoi joku kuvassa oleva suomalainenkin olla näköjään...

Lempparini oli jätski. Ja kuten kuvasta näkyy, kun tarjolla on ilmaista jätskiä, minä otan ihan reilusti. :D Nämä jäätelöt tehdään Facebookin jätskibaarissa ja nämä olivat todella hyviä!

Onnea jumppa-asiakkaani ja 20-vuotias Google!

Kun kävelin tänään aamupäivällä Googlelle, ihmettelin hetken aikaa, miksi minua vastassa aulassa oli ilmapalloja ja muita koristeita. Nopeasti kuitenkin hoksasin syyn, sillä olinhan lukenut aamulla Hesarin artikkeleja: Google täytti 20 vuotta. Ei täysin tänä päivänä ehkä, koska kyseessä on enemmän sellainen "20-ish years ago", mutta eihän se ole niin justiinsa. En tosiaan olisi tiennyt tästä merkkipäivästä mitään, ellen olisi lukenut siitä suomalaisesta mediasta. 

Esimerkki-ilmapallot.

Koristeet olivat Googlen väreissä totta kai. Kuvassa näkyy myös kyltti, jossa amerikkalaiset muistuttavat toisilleen, että kädet pitää pestä. 

Sain leikkiä lähes personal traineria ensimmäisellä tunnillani, sillä osallistujia ei ollut paljon. Epäilin, että kaikki ovat Googlen synttäribileissä. Minähän en ole Googlen työntekijä, joten olen autuaan pihalla tapahtumista, vaikka saankin osallistua niihin osana Googlen yhteisöä. Toiselle tunnilleni tuli sentään muutama osallistuja enemmän, ja kiittelinkin heitä siinä sitten siitä, että he tulivat liikkumaan juhlimisen sijaan. He ilmoittivat mieluummin harrastavansa liikuntaa kuin syövänsä kakkua. Hyvä asenne! Mitä nyt sanoin, että kakkua voi syödä sitten jälkikäteen...

Ruokalassa oli pöydillä synttärihattuja, jotka moni olikin laittanut päähänsä. Minua harmitti, etten nähnyt näitä ennen tuntejani, sillä olisin voinut laittaa hatun päähän osallistujiani ilahduttaakseni. Jouluisin ohjaan poronsarvet päässä ja 4th of Julyna oli USA-koriste hiuksissa, joten tämä olisi ollut täysin samaan sarjaan kuuluva. 

Minäkin kävin tuntieni ja Googlen ruokalassa syömäni lounaan jälkeen vähän haistelemassa juhlafiilistä. Sitä ei ollut nimeksikään siellä, missä minä olin, sillä hetkellä, jona minä olin siellä. Oli vähän tarjoilua, musiikkia ja valokuvausmahdollisuuksia. Sitä kakkua, josta osallistujani puhuivat, en nähnyt lähettyvillä. Onneksi cupcake oli ihan hyvää.

Jokin juhlapiste.

Tykkään makeasta, mutta kuppikakkujen sokerikuorrute on yleensä jopa minulle aivan liian ällö. Tämä oli kyllä hyvää. 

Kun istuin ulkona ja söin kuppikakkua, mietin, että tästä voisi kirjoittaa blogiin. Sitten ajattelin, että nojaa, mitä ihmeellistä tässä on. Firmoja syntyy ja kuolee, ja merkkipäiviä juhlitaan. Lopulta kuitenkin päädyin muistelemaan sitä, miten tietyllä tavalla erikoisena itse pidin Googlea ja muita Piilaakson isoja tunnettuja it-firmoja silloin, kun muutin tänne. Olihan se nyt siistiä käydä jossain Googlen ja Facebookin kampuksilla fiilistelemässä. Sittemmin erikoisuus katosi ja varsinkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun aloin ohjata ryhmäliikuntatunteja googlelaisille. Olen piilaaksolaistunut.

Tämä on tyypillinen ajatuksenjuoksuni monissa asioissa nykyään. Mietin, pitäisikö blogiin kirjoittaa jostain vai onko aihe täysin arkipäiväinen, mitäänsanomaton ja jopa täysin turha. On enää vaikea erottaa sitä, mikä on tavallista minulle ja mikä ehkä mielenkiintoista ulkosuomalaisen blogia lukevalle.

Oli miten oli, tällaista kuului minun päivääni. Saa nähdä, onko koristeita ja bileitä tiedossa huomennakin. Paljon onnea 20-vuotiaalle Googlelle ja jumppa-asiakkailleni, jotka työskentelevät tämän puljun eteen joka päivä! Kukapa meistä ei hyödyntäisi G-tuotoksia harva se päivä...

Matkailua Havaijilla: Maui

Sen jälkeen, kun olimme viettäneet viikon Kauai-saarella, lensimme Mauille. Havaijin saarilta toiselle siirtyminen on helppoa, sillä monien saarten välillä menee suoria lentoja, jotka ovat kestoltaan hyvin lyhyitä. Kauain ja Mauin välinen lento kesti itse asiassa kohtalaisen pitkään, noin 45 minuuttia. Kauai sijaitsee vähän kauempana muista saarista.

Me yövyimme Mauilla kolmessa paikassa: Kaanapalin resort-alueella hotellissa, yhden yön pienessä Hana-kylässä ja lopuksi hintavan Wailean alueella AirBnb:ssä jossain tennisklubin keskellä. Maui ei saarena ole mielestäni niin suuri, että siellä pitäisi yöpyä eri alueilla (paitsi ehkä Hanassa; lue lisää alempaa), mutta me halusimme kokeilla eri paikkoja ja tykkäsin systeemistämme.

Maui on Havaijin saarista varmaan suosituin turistikohde. Halusin ehdottomasti sinne, mutta suhtauduin siihen myös pienellä varauksella, sillä turistien massat eivät houkuttaneet. Tykkäsin Mauista kuitenkin kovasti, ja omaakin rauhaa saarelta onneksi löytyi, varsinkin noin syyskuun alussa pahimman sesongin ulkopuolella. Eikä Mauin turistikaaos ollut mitään verrattuna Oahu-saaren ja Honolulun Waikiki Beachin turistiryysikseen.

Merenrantahotellien keskittymät Kaanapali ja Wailea

Kaanapali ja Wailea (tai Kihei-Wailean alue) ovat suosittuja turistien yöpymispaikkoja. Me yövyimme ensin Kaanapalissa. Kun sinne saapui Kauain rauhan jälkeen, tuli kyllä pieni turistirysä olo. Kaanapalin ranta-alue on täynnä suuria hotelleja ja keskellä kaikkea on jokin kamala ulkoilmaostoskeskus. Olin jo etukäteen matkaa suunnitellessa ja hotelleja etsiessä luonut paikasta selvän käsityksen: kuin Las Vegasin ja Kanariansaarten risteytys. Jos Las Vegas ja Kanariansaaret pariutuisivat, niiden jälkeläiset olisivat varmasti resortteja Kaanapalissa. Meidän hotelli Hyatt oli oiva esimerkki: se sijaitsee rantalomakohdemaisesti merenrannalla, mutta hotellissa on lasvegasmainen kauppakuja, kaikkea ihan randomia kuten joutsenlampi ja pingviinejä (?) ja useampi uima-allasalue.

Hyatt-hotellin maisemissa ei ollut valittamista. 

Tästä ei-niin-mairittelevasta vertauskuvasta huolimatta Kaanapalin Hyatt oli kyllä todella kiva paikka yöpyä ja voisin suositella sitä muillekin. (Pitkä miinus tosin niistä pingviineistä.) Kaanapalin rannalla oli kiva kävellä auringonlaskussa, mutta parin kilometrin verran rannan vieressä on vain hotelleja ja ravintoloita ja järkyttävä määrä turisteja. Ei kovin rauhallista siis.

Kaunis auringonlasku Kaanapalissa. Näyttää romanttiselta ja rauhalliselta, mutta rantaa vierustaa hotellit, turistiravintolat ja kasat turisteja. Kiva paikka kävellä kyllä ja katsoa auringonlaskun lisäksi ihmisiä.

Wailean alue oli samantapainen, mutta siellä oli enemmän hintavampia resortteja ja ehkä ihan hiukan rauhallisempaa. Me olimme yötä AirBnb:ssa omassa rauhassa, mutta kävimme illallisella muutamassa suuressa "luksus"resortissa ja olivathan ne aika hulppean oloisia. Tykkäsin Wailean alueesta, sillä lähellä oli paljon kivoja rantoja. Me jopa vietimme Mauilla yhden puolikkaan rantapäivän. Enempää aikaa emme halunneet tuhlailla ranna lötköttelyyn, koska Havaijilla on vain niin paljon kaikkea kivaa tutkittavaa.

Snorklaajan unelma: älyttömän kirkasta vettä Molokini-kraatterilla ja paljon merikilpikonnia 

Mauilla on loistavia snorklausmahdollisuuksia. Me kävimme omatoimisesti snorklaamassa Kaanapalissa suositun Black Rock -niemekkeen luona Sheraton-hotellin edustalla. Rannalta sai vuokrattua snorklausvehkeet hämmentävän halvalla. Ensin piti totta kai amerikkalaiseen tapaan allekirjoittaa paria sivua liability-lomakkeita.

Black Rock -niemen kivikasaa ja ranta.

Snorklauskokemus Black Rockilla oli todella ihana. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten mukavaa snorklaaminen oli, vaikka ranta oli hyvin turistinen. Suurin osa ihmisistä snorklaili lähellä rantaa, mutta me uskaltauduimme niemekkeen toiselle puolelle, jossa snorklasi vain muutama muu. Merenkäynti siellä oli hiukan voimakkaampaa tietenkin, mutta siellä oli paljon enemmän nähtävää kuin lähempänä rantaa.

Black Rockilla snorklasimme myös viiden merikilpikonnan kanssa. Yksi niistä oli niin jättimäinen, että neljä muuta näyttivät pieniltä siihen verrattuna. Muut olivat kuitenkin isoja, joten en usko kyseessä olleen mikään emo ja pennut. Kilpparit pyörivät samassa paikassa niin kauan, että niiden katsomiseen alkoi kyllästyä jonkun vartin jälkeen. Mieheni kuvasi niistä ihanan videon, jota aion tästä lähtien katsoa aina, kun minun on paha mieli...

Honu, havaijilainen merikilpikonna. Kuvakaappaus mieheni videosta. Valitettavasti en jaksa ladata tänne videota, jossa uiskentelee neljä kilpparia yhtä aikaa, koska se on ihan liian suuri video.

Teimme myös snorklausreissun Molokini-kraatterille. Molokini on volkaaninen kraatteri meressä lähellä Mauin rannikkoa. Merenpinnan yläpuolella se on U-kirjaimen mallinen saareke. Molokini on erittäin suosittu snorklauspaikka, ja sinne menee päivittäin useita veneitä, jotka voivat kantaa jopa yli 100 turistia. Meidän venereissumme oli perillä jo aamulla aikaisin ennen kuin suurin snorklauskaaos alkoi, joten saimme snorklailla omassa hiukan yli 20 hengen seurueessamme. Todellakin aivan liian aikaisen aamuherätyksen arvoista.

Molikini-kraatteri ennen aamukahdeksaa. Päädystä puuttuu ihan pieni pala, joka ei mahtunut kuvaan.

Vesi Molokinilla on älyttömän kirkasta! Veneestä näkyi useampi metri suoraan pohjaan saakka. Snorklasimme myös kraatterin takapuolella, jonne voivat viedä vain pienet veneet. Minusta snorklaus Molokinin takapuolella oli jännempää kuin edustalla, sillä siellä näkyi kraatterin veden alle menevä osuus paremmin ja sitten vieressä aukeava täydellinen sinisyys, sillä merihän siellä on todella syvä. Julkaisukelpoisia kuvia ei valitettavasti ole. Muisto kulkekoon siis vain mielessäni.

Vesi Molokinilla oli muuten kohtalaisen vilpoista, sillä olimme parin mailin päässä rannikolta ja toisaalta oli myös aikainen aamu. Snorklausfirma antoikin kaikille märkäpuvut, ja ne olivat todella tarpeellisia, vaikka ihmettelinkin etukäteen, miksi ihmeessä Havaijilla pitäisi pukeutua märkäpukuun.

Lisää honuja.

Snorklausretkeen sisältyi myös kaksi muuta snorklauskohdetta, joista toinen oli aika mitäänsanomaton (olisiko ollut La Perouse Bay) ja toinen oli Turtle Town eli merikilpikonnien suosima alue. Näimmekin siellä taas monta jättikilpparia. Minulla oli snorklauksessa mukana vedenkestävä kertakäyttökamera, jollaista en nähnyt kellään muulla (noloa vai retroa? :D). Sain niin hienoja kilpparikuvia, että kuvankehittämökin kehui niitä, kun mieheni kävi hakemassa valmiit kuvat tuossa eilen. (San Josesta löytyi tyyliin yksi paikka, joka kehittää edelleen tuollaisia filmikuvia.)

Kuinka paljon kilpparia mahtaa harmittaa selkään tarrautuvat kalat?

Turtle Townissa riitti turtleja.

Marssimaista tunnelmaa Haleakala-tulivuoren huipulla

Meidän mielestämme yksi Mauin parhaista anneista oli käynti Haleakala National Parkissa eli ajomatka Haleakala-tulivuoren huipulle. Huippu kohoaa 3055 metriin ja tie huipulle merenpinnalta on noin 60 kilometriä (37 mailia) pitkä. Auringonnousu on suosituin ajankohta ajaa Haleakalan huipulle (ja vaatii etukäteisvarauksen), mutta me emme jaksaneet nousta aamuyöllä kahdelta ajamaan kolmen kilometrin korkeuteen, joten tyydyimme päiväreissuun. Ajomatka oli kiva, sillä kukapa ei haluaisi avoautoilla pilvien yläpuolella?

Matkalla Haleakala-tulivuoren huipulle.

Huipulla.

3055 metrin korkeudessa.

Minulle tuli vähän hassu olo noissa korkeuksissa. 

Huipulla sijaitsee Haleakalan kraatteri, joka on niin suuri, että sen sisälle mahtuisi kuulemma Manhattan kokonaisuudessaan. Näin kilometrivertaukset, mutten muista enää, oliko kyseessä ihan fakta vai vähän-sinne-päin-pyöristys. Iso se kraatteri kuitenkin on ja uskomattoman mielenkiintoisen näköinen. Olin lukenut sen näyttävän siltä kuin se olisi Marsista, mitä pidin kauheana kliseenä, kunnes sitten näin kraatterin itse. Onhan siinä marssimaista fiilistä joo. 

Haleakalan kraatteri näköalapaikalta.

Ja toiselta näköalapaikalta. 

Meidän oli tarkoitus tehdä pieni kävely kohti kraatterin pohjaa, mutta ajomatkaan oli mennyt aikaa ja meillä alkoi olla nälkä. Lisäksi minä tunsin oloni hiukan heikoksi noissa korkeuksissa, joten haikit jäivät haikkaamatta. Maisemien ihastelu oli kuitenkin ihan tarpeeksi. Kyllä tuo Havaijin luonto osaa vain yllättää kerta toisensa jälkeen. 

Jotkut jaksoivat kävellä. 

Haleakalan huipulta näkyi muuten Big Islandilla olevan Mauna Kea -tulivuoren huippu. Meidän ajoituksemme Haleakalan huipulle menemiseen ei olisi voinut olla hauskempi: tasan neljä vuotta sitten samalla päivämäärällä olimme nimittäin Big Islandilla Mauna Kean huipulla ihastelemassa auringonlaskua. Enpä olisi silloin uskonut tasan neljän vuoden päästä seisovani toisen tulivuoren huipulla viereisellä saarella.

Siellä se Big Islandin Mauna Keran huippu juuri ja juuri näkyy.

Road to Hana - tie Hanaan yli 600 mutkan ja 59 sillan kautta

Yksi erittäin suosittu turiskohde Mauilla on Road to Hana aka Hana Highway. Hana on pieni kylä Haleakala-tulivuoren juurella Mauin itärannikolla. Sinne päästäkseen on ajettava Haleakalan vierustaa. Hana Highway on tie, joka on kaikkea muuta kuin highway: se on kyllä asfaltoitu, mutta tie sisältää noin 620 mutkaa ja 56-59 siltaa (lähteestä riippuen; itse en laskenut), jotka kaikki ovat 1-kaistaisia. Matkan pituus on noin 100 kilometriä (64 mailia), jos matka lasketaan lähimmästä isosta kaupungista Kahuluista. Kuulemma matkan voi taittaa noin 2-3 tunnissa, jos ei kauheasti pysähtele, mutta sellainen ajotapa lienee todella tylsä tuolla hienolla ajotiellä. Niihin 1-kaistaisiin siltoihin menee aikaa, kun pitää antaa tietä aiemmin paikalla olleelle autolle.

1-kaistainen silta. Vastaantulijaa väistetään, luonnollisesti.

Road to Hana.

Jossain keskellä ajomatkaa. Siellä ne autot menevät melkein viidakkoon uponneina.

Road to Hana kulkee läpi sellaisen viidakon vihreyden ja vehreyden, ettei tämä Kaliforniassa asuva suomalainen muista moista koskaan nähneensä. (Paitsi ehkä Big Islandin Hilossa.) Matkan varrella on paljon nähtävää, mm. niin monta vesiputousta, ettei perille Hanaan päästyään muista, kuinka monta putousta tuli nähtyä. Useassa putouksessa voi uida. Matkan varrelta saa myös niin hyvää banaanileipää (banana bread), että itken edelleen sen perään.

Vesiputouksia.

Vain yksi vesiputous.

Yksi vai monta vesiputousta?

Ja vielä yksi vesiputous.

Välillä sai kiipeillä viidakossa jonkin vesiputouksen nähdäkseen.

Me emme uineet isoissa vesiputouksissa, joissa monet uivat. Sen sijaan saimme täysin omaan rauhaamme tällaisen pienen lammen, jonka vesi oli ihanan virkistävää kaiken autoilun lomassa. Olin lukenut tämän olevan hyvä uintipaikka, muutoin en olisi uskaltanut.

Suurin osa turisteista ajaa Hanaan aamulla ja samana päivänä takaisin. Me olimme varanneet Hanasta yhden hotelliyön, mikä oli täysin oikeanlainen suunnitelma. Meillä ajomatka Hanaan kesti koko päivän, 6 tuntia. Me pysähdyimme katsomaan kaikenlaista, jopa liiaksikin. Aikaa meni hieman jopa hukkaan, kun päädyimme häröilemään paikkoihin, joita meidän ei pitänyt mennä katsomaan. Toimiva etukäteissuunnitelu ehkä kannattaisi.

Maisemia voi helposti jäädä ihastelemaan.

Välillä näkyi rannikkokin.

Matkan varrelta löytyi esimerkiksi paikkoja, joissa oli järkyttävän voimakkaat ja korkeat aallot. Havaiji ei todellakaan ole mikään rauhallisen meren kotikontu.

Sekä Mauilla että Kauailla näkyi hämmentävän paljon hylättyjä autoja. Tämä oli jossain Road to Hanan sivupoluilla, jonne eksyimme ihan vain mielenkiinnosta.

Hana vaikutti todella sympaattiselta paikalta. Meidän majatalomme oli mahtava merenrantapaikka: aaltojen kohina vain kantautui sisälle huoneeseen. Hanassa olisi voinut olla useamman päivän ja nähtävää olisi ollut paljon. Me emme ehtineet nähdä oikein mitään, vaikka olimmekin yötä, sillä olimme perillä myöhään illalla ja seuraavalle päivälle oli suunniteltu haikki ja paluuajomatka. Ihan melkein harmittaa, ettemme olleet varanneet pidempää aikaa Hanaan, tosin sittenhän se olisi ollut pois jostain muusta. 

Hanan majatalostamme avautui hulppea näkymä. Ei ollut tarvetta rentoutusnauhalle, kun aaltojen kohina ja pauhu tulvi sisälle hotellihuoneeseen. 

Seven Sacred Pools ja Pipiwa Trail

Me menimme aamulla Hanassa Pools of 'Ohe'o - aka Seven Sacred Pools -alueelle katsomaan vesiputouksia ja tekemään kävelylenkin. Alue on osa Haleakalan kansallispuistoa. Seven Sacred Pools tuntuu olevan monien Hanaan ajavien turistien pääkohde, mutta mielestäni ne putoukset, jotka näkee ilman parin mailin kävelylenkkiä, olivat kälyisimmät, joita koskaan olen nähnyt. Road to Hanan varrella oli paljon hienompia putouksia.

Pools of 'Ohe'on yksi vesiputous. Kohtalaisen laimea paikka.

Putousten altaissa ei saa enää edes uida, sillä joku on joskus onnistunut loukkaantumaan ja sen jälkeen mennyt hankkimaan itselleen aivan liian hyvän lakimiehen ja pilaamaan muiden uintimahdollisuudet tulevaisuudessa. Joku toinen on kyllä tainnut kuollakin tuolla, joten kaipa kielto on ihan paikallaan.

Alueella oleva kävelyreitti, Pipiwa Trail, oli kyllä todella kiva. Muutaman mailin pituinen reitti kulkee parin pienen vesiputouksen ohi ja mm. bambumetsän lävitse ja johtaa isolle vesiputoukselle, joka oli meistä näkemisen arvoinen. Putouksen luo ei olisi saanut mennä (niiden oikeusjuttujen ja kuolintapausten takia), mutta me kyllä menimme. 

Seven Sacred Pools -alueella trailin varrella olevia putouksia. 

Bambumetsässä.

Tällainen putous parin mailin kävelyn jälkeen aukeni.

Putousta olisi pitänyt ihastella vain kaukaa ja pöpelikön takaa, $100 sakkojen uhalla. Jos kansallispuisto olisi sakottanut kaikkia niitä, jotka olivat menneet tämän kyltin ohi samoihin aikoihin meidän kanssamme, rahaa olisi kertynyt pari tonnia.

Putous oli todella korkea, mikä nyt ei tietenkään erotu tästä kuvasta. Tuolla oli ihanan virkistävää kaiken roiskuavan veden kanssa, sillä kävelyreitti oli kuuma ja kostea. Jonkun päähän on muuten joskus pudonnut tuolla putouksesta tuleva kivi. Se ei päättynyt hyvin. Kieltokyltillä on siis paikkansa.

Jos nyt totta puhutaan, putouksen luona oli niin kuivaa, että sinne uskalsi hyvin mennä. Puro oli ihan kuivunut. 

Kävelylenkin jälkeen kävimme tsekkaamassa Hanassa mustan hiekkarannan, mutta muuta emme sitten ehtineetkään tehdä, sillä oli lähdettävä paluumatkalle. Lähes kaikki turistit ajavat pois Hanasta sitä samaa reittiä, jota ovat tulleet. Me emme tyytyneet moiseen tylsyyteen. Lue lisää alta.

Road to Hana - checked! Tämä turistipaita jäi kyllä kauppaan.

Haleakala-tulivuorta ei kannata lähteä kiertämään ympäri autolla? Fake news!

Netistä erinäisiä keskusteluja lukemalla saa vähän sen käsityksen, ettei Hanasta eteenpäin eli Haleakala tulivuoren "takapuolelta" kannata lähteä ajamaan takaisin Mauin sivistyksen pariin. Tie on kuulemma huonokuntoinen, lähes olematon ja täynnä riskejä. Pyh, sanomme me. Amerikkalaisten hapatusta. Sinne vaan ja kaasua pohjaan! Siellä ne minituristibussitkin menevät päivittäin ja selviytyvät vallan mainiosti.

Hanan jälkeen tie toki muuttuu. Road to Hana kaikkine mutkineen ja 1-kaistaisine siltoineen on sentään asfaltoitu, mutta Hanan jälkeen päällystettä ei enää ole, vaan tie muuttuu nopeasti hiekkatieksi. Sitten se muuttuu kuoppaiseksi ja 1-kaistaiseksi hiekkatieksi, jossa juuri ja juuri mahtuu väistämään reunaan vastaantulevaa. Joku voisi ehkä kutsua tietä kinttupoluksi. Minä kuvailisin sitä sellaiseksi suomalaiseksi, ehkä hiukan huonokuntoiseksi mökkitieksi. Mitä nyt toisella puolella avautuu Tyyni valtameri ja toisella puolella Haleakala-tulivuoren seinämä. Loistomaisemat siis. Ei tosin kannata ajaa autollaan mereen.

Paluumatkan maisema oli esimerkiksi tällaista.

Kyllä mekin hetken arvoimme, viitsimmekö lähteä ajamaan Haleakalan ympäri, mutta lähinnä sen takia, että ajoneuvomme oli matala avoauto. Isomman nelivedon kanssa emme olisi harkinneet yhtään. Tiesimme myös, että jos jotain tapahtuisi, vuokra-autofirma ja vakuutus tuskin tulisi apuun, sillä vuokra-auton kanssa ei ehkä saisi ajella tuolla. (Tästä on eriäviä näkemyksiä, ja jokainen voi tulkita vuokra-autosopimustaan parhaaksi näkemällään tavalla.) Sama reitti takaisin kaikkine 600 mutkineen ei kuitenkaan innostanut, joten päätimme lähteä kokeilemaan. Tai siis mieheni päätti, sillä hän ajajana sai tehdä päätöksen.

Onneksi lähdimme, sillä tiessä ei ollut mitään pelottavan nettikirjoittelun ja varoittelun aihetta. Ei ehkä sovi aralle ajajalle, mutta ei sen aran ajajan kannata kyllä lähteä suorittamaan sitä Road to Hanaakaan niiden 600 mutkan kanssa. Haleakalan takapuolen hiekkatie oli rauhallinen ja maisemat olivat upeita sielläkin (ei viidakkoa tosin). Muutama muukin turisti siellä ajeli ja yksi minituristibussi. Vastaantulijoitakin tuli, joten todistetusti siinä tulivuoren ja meren kapealla välillä mahtuu väistämään. Päällystetty asfalttitiekin palaa kohtalaisen nopeasti. Hauska kokemus!

Nopeasti päällystetty tiekin palasi. Ja voi mitkä maisemat!

Onko Maui kaiken hehkutuksen arvoinen?

Kuten alussa jo totesin, Maui on suosittu ja siksi myös hehkutettu. Minä pidin Mauista kovasti. Se on loistava rantalomakohde ja rannoiltaan varmaan parhain niistä Havaijin-saarista, jotka olen nähnyt (Big Island, Oahu, Kauai). Mauilta löytyy kuitenkin myös paljon aktiviteettia ja tutkailtavaa, joten rannalle on turha jäädä makoilemaan. Me emme edes viikon aikana ehtineet käydä ajelemassa saaren pohjoisosan ympäri. Selvästi on siis syytä palata Mauille. ;) 

Kaiken aktiviteetin ja luonnon lisäksi jään kaipaamaan Havaijilta hedelmiä ja etenkin papaijoita! Aamupalaravintoloissa oli usein jogurtilla ja myslillä täytettyjä papaijoita. Ai että. Ananas ja papaijat ovat niin hyviä Havaijilla, ettei sitä tajuakaan, miten pahoja ne ovat muualla ennen kuin on syönyt niitä Havaijilla.

Pidin Mauista kuitenkin vähemmän kuin Big Islandista ja Kauaista. Se oli paikoitellen niin turistisen oloinen. Toisaalta tiedostan kuitenkin sen, että jos olisin nähnyt Mauin ennen Kauaita tai ehkä jopa ennen Big Islandia, varmaan ajattelisin toisin. Upeitahan kaikki nuo Havaijin saaret ovat. Turha niitä on kai lempijärjestykseen edes yrittää laittaa. 

Mahalo Maui eli kiitos Maui!