torstai 26. tammikuuta 2017

Mitä Suomessa asuva ihmettelee Kaliforniassa ja Piilaaksossa?

Aina kun meillä on käynyt vieraita (eli viisi kertaa, jos äitini ensimmäinen keskeytynyt vierailu lasketaan mukaan), olen yrittänyt kysyä heiltä, millainen kuva Piilaaksosta on tullut heille, mitä asioita he ovat ihmetelleet ja mikä on pistänyt pahasti silmään. Yleensä en ole saanut irti niin isoja ajatuksia, että olisin saanut niistä postauksen aikaiseksi jälkikäteen. Tällä kertaa päätin alkaa pitää listaa äitini huomioista, jotten unohtaisi niitä saman tien.

Tällainen lista ei ole ihan ongelmaton. Ensinnäkin luonnollisesti sen takia, että se kuvastaa vain yhden ihmisen näkemyksiä ja kokemuksia. Toisaalta tämä koko blogi kuvastaa vain yhden ihmisen - minun - näkemyksiä, joten tuskin subjektiivisuus haittaa tässäkään tapauksessa. Toinen hankaluus on se, että olen itse muuttunut jo täysin sokeaksi. En muista, mikä on ominaispiirre täällä ja mikä Suomessa ja siksi minun on vaikea ymmärtää vieraiden ihmettelyä. Suomi on lievä fantasiamaailma ajatuksissani ja Piilaakso on täysin arkea. Tuntuu, että kirjoittaisin itsestäänselvyyksistä, kunnes joku Suomessa asuva tulee ja toteaa, että "onpa ihmeellistä". Kaiken tämän päälle äitini huomioita varjosti vähän äiti-tytär -suhde, jossa nyt on pakko ihan vain periaatteesta aina välillä väittää vähän vastaan. ;) Jos hän viitsikin ihmetellä jotain, minä olin heti "Toihan on ihan normaalia! Mitä ihmeellistä tossa on?! Onhan noin Suomessakin! ... Ai eikö? ..."

Oli miten oli, tässä nyt se lista sekä äitini huomioin että minun kommentein koristeltuna.

- Jos fiilistä San Josessa pitäisi kuvata jotenkin, yksi keskeisimmästä asioista, joita äidilleni jäi mieleen, oli se, että "San Josessa lentokoneet tulevat niskaan". San Josen kansainvälinen lentokenttä sijaitsee aivan downtownin vieressä, keskellä kaupunkia, ja se on vilkas kenttä. Lentokoneet nousevat ja laskeutuvat aivan motarin vierestä, ja monesti motarilla ajaessa lentokone menee ylitse todella matalalta. Sama näkymä on downtownissa. San Josen kentän lisäksi SF:n kenttä on lähellä ja toki rikkaiden it-ihmisten asuttamalla alueella on kuulemani mukaan myös paljon pieniä, yksityisiä lentokenttiä, joten lentokoneet ovat arkea. Minua ei koskaan ole erityisemmin ihmetyttänyt - onhan noita lentokoneita nähty - mutta muistan, että tänne muuttaessa mieheni jaksoi useammankin kerran ihmetellä sitä, kun lentokone lentää lähes nenän edestä autotiellä. Harmi, ettei tästä ole kuvaa, koska monesti on kyllä ollut pieni photo moment.

- Kaliforniassakin voi olla vihreää. Viimeksi, kun äitini oli täällä alkusyksystä, joka paikka oli kuivunutta ja keltaista. Kukkulat näyttivät hiekalta. Nyt oli vihreää, eikä äitini voinut saada tarpeekseen siitä, miten paljon kauniimpi maisema oli. Jep jep, Kalifornian kuivuus on aika rumaa, mutta ei täällä aina ole sellaista.

- Myös se (Pohjois-)Kalifornian kylmyys pitäisi lisätä tähän kohtaan, mutta siitähän juuri kerroin.

- Ihmisten pukeutumistyyli ei vakuuttanut äitiäni, ja voin sanoa, ettei hän todellakaan ole trendikkyyden perään. Kun hän oli ollut täällä alle kaksi vuorokautta, hän jo totesi, ettei vissiin tarvitse kauheasti miettiä sitä, onko tarpeeksi tyylikkäät vaatteet, kun moni kulkee lähinnä jumppahousuissa tai jossain yöhousuja vastaavissa pöksyissä. Täysin totta. Jos minä pukeutuisin täällä kuten pukeuduin Suomessa arkena töihin, olisin todella ylipukeutunut. Ainakin Piilaaksossa. San Franciscossa ihan välttämättä en. 

- Myös Piilaksolaisten talvipukeutuminen oli äitini mielestä kohtalaisen huvittavaa: Osa kulkee kesävaatteissa, vaikka on kylmä. Toiset ovat tajunneet, että on talvi, ja ovat vetäneet päälleen pipon ja toppatakin, mutta jalkaansa sandaalit ja ehkä sortsit. Ja sitten on niitä, jotka ovat pukeutuneet kuin tyyliin Lapin -30 asteen pakkasiin (yleensä nämä pukeutujat edustavat alkuperältään tiettyä maanosaa). Meitä on siis joka lähtöön. Mutta siinä missä suomalaisissa kaupungeissa se yksi torilla talvisin t-paidassa ja sortseissa kulkeva tyyppi on "paikallinen kylähullu", täällä se on vain it-nörtti, joka ei ole jaksanut panostaa lämpimiin vaatteisiin, koska kohta on kuitenkin taas lämmin. 

- San Josen taidemuseossa ja yhdessä teatterissa ei ole narikkaa. "Siis ei ole narikkaa?! Mihin takit laitetaan?" äitini ihmetteli. Yritin selittää, että vaikka juuri nyt on satanut paljon, San Josessa on yleensä varmaan keskimäärin 10 sadetonta kuukautta ja monta kuukautta putkeen kohtalaisen lämmin, joten narikoihin ei varmastikaan ole jaksettu panostaa. Suurimman osan ajasta ihmisillä joko ei ole (ulko)takkia tai sitten se on sellainen, ettei sitä tarvitse jättää minnekään. Takki päällä sisällä istuminen on myös kohtalaisen normaalia täällä, koska sisätilat ovat monesti kylmiä. (Se teatteri, jossa olen käynyt, ei kyllä ole ollut kylmä koskaan, koska ihmisiä on pakkautuneena niin paljon pieneen tilaan.) Tai sitten homma on järjestetty tarvittaessa:
Talvi- ja sadekuukausina narikka on järjestetty teatterissa esimerkiksi tällaisella tavalla. Ja vain harva takkinsa tuohon jättää.
- Help wanted - ja New Hires Wanted -kyltit ravintoloiden, kahviloiden ja kauppojen ikkunoissa sai äitini pysähtymään. "Siis etsiikö nää paikat oikeasti uusia työntekijöitä tällä tavalla?" hän kysyi, ja hänen mielessään olivat varmasti Suomen työttömyys, työkkärit ja niiden hyvinkin byrokraattinen meininki. Äitini mielestä moiset kyltit muistuttavat hyvin vanhaa aikaa, jota on kuvattu jossain tyyliin länkkäreissä. No, tuollaiset kyltit ovat ihan arkipäivää täällä. Sitä, löytyykö niiden kautta oikeasti työpaikka, en kyllä tiedä.

- Suuret ruoka-annokset. Ei vaadi selitystä. Annokset ovat valtavia, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Äitini jaksoi ihmetellä tätä vielä tällä toisellakin vierailullaan. Ekalla kerralla hän jo oli saada slaagin, kun kyllähän suomalaiselle on opetettu, että lautanen tulee syödä tyhjäksi. Minä siinä sitten yritin selittää, ettei annosta ole yleensä välttämättä tarkoitettu kerralla syötäväksi ja että ruokaa on tapana ottaa mukaan dogibagissa - mikä se sellainen ravintola on, josta ihmiset eivät lähde pois pieni nyssäkkä kädessään? Asetin ehkä kuitenkin itse huonon esimerkin sanomalla yhtä ja tekemällä toista, sillä vain harva ravintola onnistuu luomaan annoksen, jota en pystyisi halutessani syömään kokonaan pohjattoman vatsani takia. Omat silmäni eivät enää edes näe suuria annoskokoja. "Tää on ihan valtava", sanoi äitini. "Aika peruskoko, ei edes isoin, mitä näkee", minä vastasin. Mitenhän pärjään enää ikinä suomalaisissa ravintoloissa...? Fakta on kuitenkin se, että monet täällä jättävät annoksista osan ja ottavat sen kotiin mukaan.

- Teatterissa taputetaan joka välissä. Kävimme katsomassa balettia, jossa jokaisen pienenkin heikon piruetin tai edes hiukan keskeisen numeron jälkeen ihmiset taputtivat, ja äidilläni oli mennä hermo. "Mitä nää taputtaa koko ajan?" hän kuiskasi korvaani. "Tää on Amerikka", minä vastasin.

Tämän eron muistan ja tiedostan itsekin. Täällä ihmiset eläytyvät eivätkä epäröi näyttää sitä ja antaa sen kuulua. Itse asiassa esitys, jossa kävimme äitini kanssa, oli hyvin lievästä päästä taputusten ja eläytymisen suhteen. Olen ollut esityksissä, joissa on taputettu, kun lavalle on tuotu uusia lavasteita (jotka muuten olivat sellaista b-luokan kesäteatteri-tasoa, jota jokainen koskaan teatterissa käynyt on varmasti nähnyt) tai kun jollakin on ollut vähän hienompi tai erikoisempi asu. Lavalle tuotavat eläimet ja lapset saavat aina isot taputukset (lasten kohdalla toki ymmärrän sen). Jos eläin tekee yksinkertaisenkin tempun, siitä vasta riemu repeää. Tässä äitini näkemässä baletissa ei kuulunut edes aawww-kohahduksia, joita monesti kuuluu, varsinkin jos on niistä eläimistä ja lapsista kyse. Olin vähän pettynyt, ettei äitini päässyt kokemaan sellaista aidon amerikkalaista fiilistä. Toisaalta minä ja mieheni joudumme aina pidättelemään naurua, kun sellainen aaww-kohahdus tulee, joten ehkä ihan hyvä, että siltä vältyttiin...

- Ohut ja höttöinen vessapaperi oli puheenaiheena, koska miksipäs ei. Äitini mielestä meidän vessapaperi oli kamalan ohutta, eikä hän ymmärtänyt, miten sellaista voi kunnolla käyttää. Kerroin hänelle, että meidän paperi on itse asiassa aika paksua, jos verrataan normipapereihin, joita täällä päin yleensä näkee. Olemme vartavasten etsineet tästä seitinohuiden vessapapereiden maasta vähän paksumpaa paperia (sellaista saa esimerkiksi Costcosta).
"Jos haluat nähdä oikeasti ohutta vessapaperia, mene tuonne vessaan", sanoin äidilleni yhdessä ravintolassa, jonka vessassa oli tällaista paperia. Tämä ohuus ei ole mikään poikkeus. Täkäläiset putket eivät kestä paksua paperia.
- Sen sijaan talouspaperi oli äitini mielestä niin isoa ja paksua, että sillä voisi kantaa ihmistä. Fakta on kuitenkin se, että meidän talouspaperi on pienintä mahdollista kokoa. Vessa- ja talouspaperikuviot eivät siis mene ihan tasan tässä maassa.

- Äitini mielestä monet talot näyttivät epätodellisilta, sellaisilta kuin ne olisivat ehkä jostain sadusta, tai sitten ne olivat aivan liian laatikkomaisia. Hmm joo, kalifornialainen rakennustyyli on ehkä vähän omaperäinen. Mieheni joskus totesi monien sanjoselaisten omakotitalojen näyttävän siltä kuin suomalaisten kesämökit. Tönöjä on joka lähtöön. Valitettavasti minulla ei ole mitään hyvää esimerkkikuvaa tästä.
Huono esimerkki, mutta onpahan kuva talosta, joka eroaa aikalailla suomalaisista taloista. 
- Ostosten tekemistä inhoava äitini ei voinut ymmärtää sitä, ettei yhdestä isosta (ruoka)kaupasta välttämättä saa kaikkea arjessa tarvitsemaansa. Olimme kaupassa X, ja mietin, mitä ruokaa voisi laittaa. "Ei täältä kyllä saa mitään kunnollista kanaa eikä jauhelihaa, tarvii mennä toiseen kauppaan", sanoin ja äitini tuijotti minua kuin hullua. Sitten olimme kaupassa Y, ja äitini muistutti juuston olevan loppu. "Ei täältä saa sitä juustoa", sanoin ja kohautin olkiani. Aina me valitsemme kaupan sen perusteella, mitä pitää ostaa. Joskus pärjää vain yhdellä, mutta monesti eri päivinä pitää käydä eri kaupoissa. Normaalia? No joo. Mutta ai niin, Suomessahan kaiken saa Prismasta tai Cittarista ja mitä-näitä-nyt-on ja varmaan jostain Siwastakin. Täällä ei saa. Tosin ehkä pitää korostaa, että vain jos vähänkään katsoo, mitä syö, niin ei saa. Jos esimerkiksi orgaaniset tuotteet eivät niin kiinnosta ja jos antibiootteja täyteen pumpattu liha ei haittaa, niin kaiken saa mistä vain (*köh*walmart*köh*). Samaten jos hinta-asiat eivät kiinnosta, kaiken saa varmaan esimerkiksi Whole Foodsista (paitsi sen meidän juuston; eikä siivoustarvikkeita; eikä päivittäiskosmetiikkaa, ellei välttämättä halua ituhippeilijöiden shampoota, saippuaa ja hammaslankaa :D). Vika voi toki olla minussakin, mutta epäilen, koska monet suomalaiset täällä puhuvat siitä, miten pitää käydä eri kaupoissa. (Ehkä vika on suomalaisissa?)

- Ravintoloiden toimintatavoista äitini ei tykännyt yhtään:
  • Lautanen haetaan pois heti, kun se on tyhjä, vaikka seurueen muut jäsenet vielä söisivät. "Onpa tylyä, ei kyllä Suomessa koskaan..." Täällä blokkaajat ja tarjoilijat ovat monesti erikseen, ja blokkaajat ovat usein valoakin nopeampia keräämään likaiset astiat pois. Minä tykkään, mutta hitaasti syövälle äidilleni tuli sellainen olo kuin hän olisi aivan liian hidas. 
  • Tarjoilijat käyvät vähintään kerran, monesti useamminkin, kysymässä, onko kaikki hyvin. Joskus jopa vain tyyliin sekunti sen jälkeen, kun ruoka on tuotu (ruoan tuoja on blokkaajan tavoin yleensä joku muu kuin tarjoilija). "Mitä ne nyt käy tossa koko ajan häiriköimässä?" äitini ihmetteli. Vastaus kuuluu: "Ovat hyvän tipin perässä."
  • Lasku tuodaan heti, kun ruokailu on lopetettu, ja joskus jopa ennen sitä. "Take your time", "Whenever you're ready", tarjoilija sanoo, muttei tarkoita sitä. Vanhat ulos ja uudet sisään, tippien määrä pitää maksimoida. Minä tykkään tästä tavasta, koska en kestä sitä, että ravintolassa pitää istuskella ilman, että on ruokaa tai pahimmassa tapauksessa edes juotavaa. Mutta onhan siinä huonotkin puolet. Istuskelu, seurustelu ja illallisen syöminen rauhassa? Mitä se on? Jotain fancya eurooppalaista tapaa?  (Korostetaan nyt, että toimintatavat riippuvat toki ravintolasta. Jos täällä menee ns. hienompaan raflaan, kyllä siellä saa istuskella rauhassa. Eikä kukaan toistaiseksi ole koskaan heittänyt minua ulos lounasraflasta, vaikka olisinkin ollut siellä hiukan pidempään laskun maksamisen jälkeen.)
  • Ravintoloissa ei aina kateta veitsiä. Vaikka tarjolla olisi vaikkapa kanapihvi. "Sellainen veitsenkäyttö on niin elitististä ja eurooppalaista", minä sanoin, vaikka oikeasti olin äitini ihmettelyn kanssa täysin samaa mieltä. Minä tarvitsen veitsen! Hampurilaiseenkin! Luolamiehet syövät käsin, minä olen länsimaisesta Euroopasta.
- Myös hyvin positiivista suhtautumista koiriin ihmeteltiin: koiria saa tuoda ravintoloihin ja kauppoihin. Ei nyt kaikkialle tietenkään, mutta keskimäärin aika moni paikka taitaa olla koiraystävällinen. Eikö Suomessa muka saa terassille tuodaa koiraa? Siellä saa tupakoida, mutta koirat on no-no?? Voi Musti-parat. 
Pet-friendly on Piilaakson muotisana?
 - Äitini koki pienen shokin, kun kävimme ensimmäisessä museossa ja kun hän tajusi jälkikäteen, että hänelle oli annettu seniorilippu. Kysymättä. Tämä toistui myös parissa muussa museossa. Meitä vähän nauratti, sillä äitini ikä ei ala vielä muutamaan vuoteen edes kutosella, mutta samalla myös ihmetytti. Kukaan ei kertaakaan kysynyt hänen ikäänsä tai mitään muutakaan, seniorilippu vain annettiin automaattisesti. Eikös Suomessa pidä todistaa ikä kaikenmaailman eläkeläiskorteilla ja henkkareilla? Noh, äitini sai halvemmat liput ja me saimme hyvät naurut. Ehkä täällä seniorilippu on vain vähän varttuneempien ihmisten lippu. 

- Äitini ei paljoa harrasta ryhmäliikuntaa Suomessa, mutta kyllä hän jossain "mammajumpissa" käy. Täällä hän kävi YMCA:n salilla bodyattack-tunnillani. Hän olisi halunnut vetäytyä salin sivuun olemaan yksin ja suomalainen, mutta totta kai minä kerroin muutamalle osallistujalle, että hän on äitini, eikä hän sen jälkeen saanut hetkeäkään rauhaa. Häntä ihmetytti se, että jotkut osallistujat tulivat oikein piirittämään häntä, juttelemaan ja kyselemään kaikenlaista, mutta myös se, että tavallisen small talkin lisäksi nämä ihmiset ylistivät hänelle minua. Ennen tuntia, tunnin jälkeen ja myös kappaleiden välissä. (Ei, en pysäytä musiikkia kuin kahdesti BA-tunnin aikana, mutta ihmiset saavat juoda ja ottaa taukoja silloin, kun haluavat.) Äitini ei voinut ymmärtää, miksi nämä osallistujat näkivät tarpeelliseksi häiriköidä häntä puhumalla minusta ja kehumalla koko ajan. Aivan liian amerikkalaista, suomalainen ei ymmärrä. Kaverini kertoi samaa silloin, kun hän oli käymässä tällä samalla tunnilla, sillä osallistujani puhuivat myös hänelle. Amerikkalaiset ja amerikkalaistuneet puhuvat ja ylistävät. 

- Ja sitten paras: sääntöjä ei noudateta. KYLLÄ! NIIN JUURI! Tätä minä olen jauhanut niin kauan kuin täällä olen asunut. Sääntö on yleensä vain lievä suuntaa antava opastus, jota voi noudattaa tai sitten voi toimia jollain muulla tavalla. Suurimman esimerkin tästä äitini koki Oaklandin lentokentällä passintarkastuksessa, jonka luulisi olevan kaikkien sääntöjen ja asetusten noudattamisen mekka. Mutta ei. Työntekijä 1. sanoi, että on ongelma ja odota tässä (ongelma liittyen siihen, että nimi lipussa ja passissa oli vähän eri tavoin kirjoitettu). Sitten työntekijä 1. päätti lähteä ilmeisesti kahvitauolle (?!), jolloin tuli työntekijä 2., joka totesi, ettei ole mitään ongelmaa ja että äitini tulee siirtyä eteenpäin ja nopeasti. Että niin. 

6 kommenttia:

  1. Kivasti ja valaisevasti kirjoitettu juttu. Olen itse käynyt vain itärannikolla, mutta kyllä monet noista jutuista kuulostivat tutuilta. Ah, amerikkalaiset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itärannikon ja länsirannikon meininki on kyllä tosiaan aika erilaista, mutta aina osa asioista on varmasti hyvinkin universaaleja. Amerikkalaisetpa tosiaan ;)

      Poista
  2. Hyvää settiä! Luen sun blogia aina, vaikken usein kommentoikaan :)
    Keep up the good work!

    VastaaPoista
  3. Tuntuu aika tutulta osa noista. Sekin, että Dunkin Donutsin kuitin mukaan sain itsekin seniori alennuksen kahvista. Ensimmäinen idea oli kävellä takaisin sisään ja ilmoittaa, etten ole vielä oikeutettu tähän. Jos niitä eroja on, niin tämä itärannikon pukeutuminen ainakin töissä on vielä jäykempää...ja huomaan sen paremmin, kun länsirannikon kollega tulee käymään ja pitää mustia yoga housuja kokouksessa (tosin ne on fancy yoga housut).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alennus Dunkin Donutsissa?! No mutta sehän kelpais! Mä en kestä, kun täällä ei ole DD:a - mä tykkään siitä tosi paljon. (Tai no, on täällä yksi, mut tosi kaukana meiltä, varmaan joku 70km.)

      Mulla oli tarkotus tehdä postaus itä- ja länsirannikoin eroista, joita huomasin meidän itärannikkoreissun aikana, mut en saanut siihen sit oikein tulta alle, vaikka eroja oli paljon. Kukaan ei tosiaan pahemmin liikuskellut joogahousuissa - ei edes fancyissa ;)

      Poista