Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut olevani jälleen täällä!

Tasan vuosi sitten tätä Kalifornian aikaa, illalla 15. päivä heinäkuuta 2013, astuimme miehen kanssa ensimmäistä kertaa Kaliforniaan. Saavuimme silloin lomalle San Franciscoon, jossa vietimme 5 päivää ennen kuin lähdimme kohti Los Angelesia.

Kuvittelimme tällöin, että olemme elämämme ensimmäistä ja viimeistä kertaa Kaliforniassa, koska miksi ihmeessä tulisimme tänne enää uudelleen. Mutta kuinkas sitten kävikään. Never say never. En olisi ikimaailmassa uskonut, että vuoden kuluttua asuisin täällä, vain tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta.

Ihastuin jo vuosi sitten San Franciscon yllä usein lepäävään sumuun. Se on niin kaunista! Kuva viime vuodelta.

Koska en maaliskuussa tätä blogia aloittaessani kertonut paljonkaan taustaa, ajattelin nyt hieman korjata tätä puutetta. Tämä lähinnä siksi, että kävijämääristä ja kommenteista päätellen tänne blogiin on eksynyt huima määrä ihmisiä, jotka eivät ole kavereitani tai tuttujani ja jotka eivät siis tiedä tänne muuton taustaa.

Mieheni työskentelee suomalaisessa yrityksessä, jolla on täällä Piilaaksossa pieni toimipiste, tai siis oikeammin tytäryhtiö. Kun vuosi sitten lomailimme täällä, tapasimme San Franciscossa yhtä miehen kollegaa (joka valitettavasti muutti takaisin Suomeen, kun me muutimme tänne). Emme silloin miehen kanssa tienneet, että tänne muuttaminen olisi mahdollista, emmekä sellaista edes miettineet. Ulkomailla asuminen ei ole koskaan kuulunut minun to do -listaani. Olen aina pitänyt itseäni kaavoihin kangistuneena, rutiineja rakastavana ja aivan liian mukavuudenhaluisena muuttamaan minnekään erilaiseen paikkaan ja maahan.

Yksi yksinäinen merileijona San Franciscon Pier 39:ssä viime vuoden heinäkuussa. Olin äärimmäisen pettynyt silloin, kun näitä oli vain yksi, vaikka matkaoppaat olivat väittäneet laiturilla olevan "satoja merileijonia". Huono tuuri...

Kun kesäloma sitten viime vuoden elokuussa päättyi ja palasimme molemmat töihin, alkoi tapahtua. Se taisi olla toinen tai kolmas työpäivä loman jälkeen, kun mies tuli töistä kotiin ja kertoi, että työpaikalla pyörineet huhut pitivät paikkaansa: Amerikan konttoria tullaan laajentamaan ja toimipiste tarvitsee uusia työntekijöitä. Mies totesi ohimennen, että "olisihan se ihan siistiä asua ja työskennellä Piilaaksossa", mutta asiasta ei keskusteltu sen enempää. Koska emmehän me ulkomaille muuttaisi! Meidän elämä on Turussa!

Onneksi tänä vuonna kävi parempi tuuri ja pääsin kuin pääsinkin näkemään useita merileijonia. Nämä ovat oikeasti ihanimpia ikinä! Suurin piirten nauroin ilosta, kun näin nämä! Onnellisuus voi joskus olla kiinni todella vähäpätöisistä asioista - minun kohdallani uusi mahdollisuus merileijonien kanssa teki elämästä pikkuruisen onnellisempaa. ;) 

Muistan, kun kerroin muutamalle ystävälleni, että mieheni ehkä oikeasti haluaisi lähteä Piilaaksoon, mutta ei varmaan viitsi edes ehdottaa sellaista, koska muutto ulkomaille tarkoittaisi minulle aikalailla suurempaa muutosta kuin hänelle - eihän minulla olisi ulkomailla omaa työpaikkaa odottamassa. Vain muutama tunti tämän ääneen sanomisen jälkeen pyöräilin kohti kotia ja siinä samalla tein päätökseni: minä olen valmis lähtemään, jos mies haluaa.

Päätös oli siis loppujen lopuksi omalla kohdallani nopea, ehkä jopa vähän irrationaalinen. Siinä sen tein, pyöräillessäni kotiin (ja matkani kotiin kesti silloin alle 15 minuuttia). Kerroin kotona miehelle, ettei minulla ole mitään muuttamista vastaan, jos hän on valmis. Ja siitä se sitten lähti.

Meillä oli viime vuonna lomamatkalla tasan yksi mahdollisuus käydä Twin Peaksin kukkulalla. Se oli viimeinen aamumme SF:ssa. Ja totta kai aamu oli sumuinen. Urheana kuitenkin ajoimme Twin Peaksille, vaikka näkymä oli tämä. "Parhaat ja kauneimmat näkymät San Franciscoon!", tutut olivat meille mainostaneet. Jälleen kerran, huono tuuri. Minkäs teet. 

Emme miettineet lähtemistä miehen kanssa yhdessäkään mitenkään älyttömän paljoa. Aikalailla tärkein kysymys pohdittavaksi oli vain se, onko meillä taloudellinen mahdollisuus asua täällä ja tulla toimeen, jos minä en käy töissä. Toinen tärkeä kysymys oli se, olemmeko valmiita lähtemään, vaikka todennäköisesti joutuisimme jättämään yhden perheenjäsenemme eli ihanan mäyräkoiramme pois muuttokuormasta koiran heikon terveyden vuoksi. (Ja niin jouduimme - koira asustelee edelleen onnellisena Turussa.)

Uusi mahdollisuus Twin Peaksillekin kuitenkin koitti. Mahtava paikka! Suosittelen kaikille, jotka käyvät joskus San Franciscossa. Muistakaa ottaa kunnon takki mukaan - tuuli on mahdoton! 

Mieheni on sitoutunut työskentelemään Piilaakson toimipisteessä kaksi vuotta, minkä jälkeen meidän on tarkoitus palata Suomeen.

Nyt olemme asuneet täällä San Josessa neljä kuukautta. Toistaiseksi kumpikaan ei ole hetkeäkään katunut tänne muuttoa, vaikka olenkin yhden kerran huutanut täysillä, että "v*ttu mä vihaan tätä paikkaa!". :D Toki neljä kuukautta on lyhyt aika, ja itse ainakin olen vielä kuherruskuukausivaiheessa.