lauantai 31. lokakuuta 2015

Halloween Partyissa

Otimme eilen perjantaina osaa todella amerikkalaiseen tapahtumaan: kävimme Halloween-bileissä! Sain torstaina aamulla kutsun bileisiin eräältä pariskunnalta, joka käy bodyattack-tunnillani. Tämä piirre on amerikkalaisissa kyllä ihanaa: he ovat ystävällisiä, avoimia ja kutsuvat helposti mukaan juttuihinsa, vaikka mitään syvempää ystävyyttä ei oltaisikaan hakemassa. Innostuin kutsusta muutamassa sekunnissa: Jes, en olekaan koskaan ollut Halloween-bileissä! Sitten innostus romahti muutamassa sekunnissa: Ei hitsit, nämä ovat amerikkalaisia - nämähän pukeutuvat niihin asuihin! En ole ikinä elämässäni omistanut mitään naamiais- tai Halloween-asua eikä ole miehenikään. Viime vuonna emme lähteneet mukaan näihin Halloween-hömpötyksiin.

Kutsujat vakuuttivat, ettei asun puuttuminen haittaa ja että aina voi vaikka vetää päälle vain naamarin. Ajattelin kuitenkin, että onhan se nyt vähän noloa ilmestyä Halloween-pippaloihin ilman asiaankuuluvaa pukua. Lähdimme siis mieheni kanssa metsästämään asuja, päivän varoitusajalla ja päivä ennen Halloweenia. 
Kurpitsoita riittää.
Voin sanoa, että jos etsii hyvää asua itselleen, kannattaa olla liikkeellä huomattavasti aikaisemmin kuin päivää ennen h-hetkeä. Etenkin jos on pienikokoinen. Me kävimme mieheni kanssa tosin vain yhdessä asuja myyvässä liikkeessä (niitähän täällä riittäisi, ei vain ollut aikaa lähteä penkomaan enemmän), ja siellä suurin osa jäljellä olevista oli kokoa L ja siitä ylöspäin. Uskon, että tilanne on sama monessa paikassa. Targetissakin Halloween-hylly loisti tyhjyyttään päivää ennen juhlaa. 

Naisten asuvalikoima tuntuu täällä päin keskittyvän ainoastaan adjektiivien slutty ja sexy alle. Aivan sama mikä asu on kyseessä - hoitaja, korispelaaja, erotuomari, keiju, mehiläiskuningatar, poliisi tai joku ihan tarkkakin, vaikkapa Ihmemaa Ozin Alice -, puku on aina mallia seksikäs tai hutsahtava. Avonaisia kaula-aukkoja sekä superlyhyitä hameita ja sortseja. Aika järkkyä ja jopa todella pornahtavaa. Viime viikolla Napassa hotellissa oli jonkun firman bileet, ja näimme siellä useammankin naisen tällaisissa vetimissä. Pakarat vain vilkkuivat. Eivätkä mitkään timmit pakarat, vaan aitojen kurvikkaiden naisten selluliittia täynnä olevat rehevät pakarat. Täällä ei tarvitse hävetä, eikä etenkään Halloweenina. Jos jotakuta muuten kiinnostaa, miltä nämä valmiit asukokonaisuudet näyttävät, voi vaikka googlettaa "slutty nurse/police/whatever Halloween costume" ja johan räjähtää. Viime vuonna hitti oli Slutty Ebola Nurse, mikä oli mielestäni huvittavinta koskaan.
Siis onhan koripallon pelaajan pakko olla seksikäs. Urheilu on hutsahtavaa. (Kuva täältä.)
Minä en todellakaan halunnut olla slutty enkä sexy. Valikoima oli siis toooodella surkea ja jäljellä oli enää ne kälyisimmät asut. Lisäksi halusimme mieheni kanssa samaa teemaa olevat vaatteet. Miehelleni ainoa sopivankokoinen asu oli pirate-asu. Onneksi minullekin yllättäen löytyi asu, joka meni loistavasti merirosvokapteenin asusta. Siinä oli jopa pitkät hihat ja kunnon kaula-aukko! Tämä peittävyys oli tosin kompensoitu sitten helman lyhyydessä, sillä mekko peitti pakarat juuri ja juuri, eli oli siinäkin vähän sellaista hutsahtavan merirosvokapteenin meininkiä. Laitoin mekon alle sortsit. 
Tällaiset niistä tuli. Täytyy sanoa, että onnistuimme mielestämme oikein hyvin. :) Asut maksoivat yhteensä (ilman noita miekkoja, ne hankittiin erikseen) 65 dollaria eli noin 60 euroa. Ihan halvalla eivät valmiit Halloween-asut siis irtoa. Nämäkin olivat itse asiassa alennuksessa, sillä Amerikassa alennukset aloitetaan silloin, kun ihmiset vielä tarvitsevat tavaroita juhlia varten, ei vasta juhlien jälkeen.
Bileisiin meneminen jännitti hiukan, sillä olemme mieheni kanssa molemmat todella surkeita small talkissa, emmekä tunteneet bileistä ketään. Onneksi siellä oli pari tyyppiä, jotka käyvät tunneillani, joten hengailimme sitten heidän kanssaan enimmäkseen. Ja sitten kävimme small talkia isännän isän kanssa. Vanhemmatkin kutsutaan täällä bileisiin, haha. 
Bileiden ulos rakennetun katoksen seinän koristeita.
Suurin osa porukasta oli pukeutunut ja jopa kunnolla panostanut! Näkyi todella hienoja pukuja. Hutsahtavia ja seksikkäitä asuja ei näkynyt, joten näillä ihmisillä oli tyylikäs maku. Moni olikin itse rakentanut pukunsa, ei ostanut valmispukua. Ei voi kuin ihastua siihen, miten paljon amerikkalaiset jaksavat panostaa pukuihinsa. Ja nämä olivat siis bileet vain aikuisille, joten mistään lasten puvuista ei ollut kyse. 
Tv:ssä pyörivät tällaiset liikkuvat taulut. Nuo hahmot puukottivat toisiaan, muuttuivat zombeiksi ja sitä rataa. Aika pelottavaa oikeastaan. 
Isäntä-pariskunta oli koristellut taloaan asiaankuuluvan teeman mukaisesti. Sieltä löytyi paljon pieniä yksityiskohtia, jotka ehkä huomasi vasta, kun asiaa alkoi tarkastella tarkemmin. Todella hienoa, ja oli mukava kokemus päästä katsastamaan, miten amerikkalaiset aikuiset juhlivat Halloweenia ilman lapsia.
Isäntä oli pukeutunut Bruce Wayneksi, joka oli melkein Batman. Hänellä oli käyntikortteja. Siis miettikää nyt, miten tähänkin pieneen yksityiskohtaan on viitsitty panostaa!
Nämä taulut näyttivät tästä suunnasta aivan tavallisilta tauluilta. Mutta toisesta suunnasta esiin tulivat veriroiskeet ja zombie-lapset. Ei siis ihan perusperhepotretteja.
Oikeastihan Halloween on vasta tänään lauantaina. Aloin innostua tuosta puvun pitämisestä niin paljon, että tekee mieli vetäistä se uudelleen päälle! :) Jotain Halloween-menoa pitäisi varmaan lähteä katsomaankin jonnekin päin.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Taas koe-esiintyminen

Minulla oli tänään jännittävä aamu. Ohjasin oman bodypump-tuntini, mutta minulla oli tunnillani vieras: nainen, joka palkkaa jumppaohjaajia ohjaamaan tunteja erään ison it-firman työntekijöille ja joka toimii ryhmäliikunnan koordinaattorina tässä firmassa. Piilaaksossa isot firmat todella panostavat työntekijöihinsä ja tarjoavat jumppatunteja aamuisin, lounastunnilla ja iltaisin toimitiloissaan olevissa omissa fitness centereissaan. Mentorini ohjaa tälle firmalle tunteja ja sai minut yhteyksiin tämän koordinaattorinaisen kanssa. Alun perin oli tarkoitus, että menisin ohjaamaan näytetunnin tämän firman tiloihin, mutta sitten koordinaattori päättikin tulla katsomaan minun omaa tuntiani.

Tämä tietenkin sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä olin huomattavasti itsevarmempi, kun ohjasin jo tutuille ihmisille tutussa ympäristössä. Tunti meni oikein hyvin, ja koordinaattori kehui minua paljon jälkeenpäin. Tietenkin sellaiseen amerikkalaiseen tapaan, jossa osaa kehuista ei välttämättä tarkoiteta, mutta olin hyvin tyytyväinen ja iloinen. Kehuminen jatkui vielä jälkikäteen sähköpostitse. Amerikkalaiset kyllä osaavat nämä jutut.
Halloween on nyt lauantaina ja täällä on todelliset tohinat käynnissä. Eilen kävin ostoskatu Santana Rowlla, jossa oli meneillään lasten Trick or Treat -tapahtuma. Katu vilisi pukeutuneita lapsia, ja lapset saivat poseerata näiden Frozen-hahmoiksi pukeutuneiden aikuisten kanssa. 
En ollut alussa niin yhtä innostunut kuin mentorini oli puhuessaan tästä paikasta. Minulla on jo paljon omia pumppitunteja, ja kroppani alkaa olla ihan tarpeeksi kovilla niiden kanssa. En siis tarvitsisi nyt ollenkaan uusia pumppitunteja. Mentorini on kuitenkin läksyttänyt minua paljon siitä, miten tämä firma on se paikka, jossa kaikki haluavat ohjata, ja miten paikka palkkaa vain harvat ja valitut parhaat. Hän on sanonut, että on aivan sama, mitä muuta minulla jo on, mutta tänne paikkaan täytyy saada jalka oven väliin, koska kaikki sinne haluavat.

Itse ajattelin ensin, että minulle on aivan sama, missä ohjaan. Mutta olisihan se hienoa ohjata insinööreille isossa it-firmassa, kun nyt kerta Piilaaksossa ollaan. Lisäksi tiedän, että minulla on oikeasti paljon annettavaa ihmisille, jotka haluavat huolehtia hyvinvoinnistaan ja terveydestään työnsä keskellä. Ja tietenkin tuntipalkkakin olisi isompi kuin kuntosaliketjuilla, mikä ei tietenkään koskaan ole pahasta. ;) Sitä paitsi onhan mentorini oikeasti täysin oikeassa: aina kannattaa yrittää pyrkiä uusiin paikkoihin ja varsinkin sellaisiin paikkoihin, jotka näyttävät hyvältä cv:ssa ja nostavat omaa imagoa ohjaajana. Uralla pitää pyrkiä eteenpäin, ei maata paikallaan.

Nyt, kun olen läpäissyt koe-esiintymisen ja täyttänyt työhakemuksen, rekrytointiprosessi alkaa. Itse tämä it-firma ei näitä hommia hoida, vaan kyseessä on välikäsifirma, joka siis toimii työnantajana ja maksaa palkan - ei siis missään tapauksessa voi sanoa olevansa työsuhteessa tälle isolle it-firmalle (nämä kuviot ovat täällä Piilaaksossa todella tarkkoja). Tämä paikka vaatii kriteereissään sellaisen yleisen ryhmäliikunnanohjaajan sertifikaatin, jota minulla ei valitettavasti ole. Toistaiseksi koordinaattori ei ole siitä kysynyt, ja toivotaan, ettei homma kosahda sen puutteeseen. Tosin kyllähän sellaisen voisi hankkia...
Asuinkompleksimme järjestää säännöllisesti Sweet Treats -tapahtumia, joissa vuokranantajafirma tarjoaa herkkuja. En ole käynyt tällaisessa tapahtumassa aikoihin, mutta eilen kävin naapurini kanssa. Tarjolla oli totta kai Halloween-aiheisia herkkuja. 
En nyt halua vielä kertoa, mikä firma on kyseessä, enkä itse asiassa voisikaan, koska minua ei ole vielä missään määrin palkattu. Olen vasta läpäissyt koe-esiintymisen. Iso nimi on kuitenkin kyseessä. :)

Mentorini yritti aiemmin saada minua myös yhdelle toiselle isolle it-firmalle. Valitettavasti sinne en kuitenkaan päässyt edes koe-esiintymiseen, koska olen uusi ohjaaja. Olin yhteyksissä koordinaattorin kanssa, mutta hän sanoi vaativansa minimissään vuoden kokemusta. Mentorini yritti puhua minua sisään monta kertaa, koska olen kuulemma jo nyt huomattavasti parempi kuin jotkut tässä paikassa ohjaavat, mutta valitettavasti hänen vaikutusvaltansa ei aivan yltänyt sinne asti.

Mutta näillä mennään siis ja katsotaan, miten kuvio etenee. Kiirettä pitää.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Pari (amerikkalaista?) hotelli-ilmiötä

Reissumme viinialueelle Napaan oli oikein onnistunut ja aion tehdä siitä oman postauksen tässä piakkoin. Nyt kuitenkin ensin pari huomiota amerikkalaisesta hotellielämästä. Tai ainakin toinen on amerikkalainen, toisesta en niin tiedä.

Olen valitellut täällä blogissani aiemmin siitä, että täkäläisissä kahviloissa kahvit tarjoillaan pahvimukeista ja kakut kertakäyttölautasilta. Yleensä sitä kakkua vielä syödäänkin kertakäyttölusikalla. Nyt voin kertoa, että kahvilat eivät ole täällä ainoita paikkoja, joissa kukoistaa kammottava kertakäyttökulttuuri. Monissa amerikkalaissa hotelleissa nimittäin aamupala syödään kertakäyttöastioilta.

Me olemme mieheni kanssa melkein poikkeuksetta olleet hotelleissa, joissa on käytössä kertakäyttöastiat aamiaisella. Mieheni on törmännyt tähän ilmiöön myös aina työmatkoillaan. Hotellit eivät ole olleet mitään kälyisiä hotelleja, vaan sellaisia ihan perushotelleja, sellaista keskitasoa. Kalliimmista luksushotelleista en tiedä mitään.
Aamukahvi pahvimukista, vaikka kahvi ei todellakaan ole to go. Luonnollisesti kupin kyljessä varoitus siitä, että sisältö on kuumaa. Kuvassa näkyy muuten oiva esimerkki jenkkihotellien sisustustyylistä kokolattiamattojen suhteen. Moni mesta tuntuu täällä jämähtäneen jonnekin 60-luvulle sisustuksensa suhteen... 
Yleensä kertakäyttöastioiden kanssa käsikädessä kulkee aamupalan laatu. Tarjolla on yleensä muffinseja, valkoisia vehnäpaahtoleipiä ja bageleita pienten yksittäispakattujen sulatejuusto- tai hillopakettien kanssa. Vastaava tarjontahan nyt on tietenkin yleensä tuttua ihan monista eurooppalaisistakin hotelleista, joten tässä ei ole mitään sinänsä amerikkalaista. Mutta täällä teollisuus on viety huippuunsa: yleensä on tarjolla jotain munakokkelia, joka vain hyvin etäisesti muistuttaa aidoista munista tehtyä kokkelia. En edes halua tietää, mistä se on oikeasti tehty - kananmunalta se harvoin maistuu.
Esimerkki amerikkalaisen hotellin aamupalasta - kaikki kertakäyttöastioita, paitsi haarukka (veitset taas puolestaan olivat kertakäyttöisiä). Tässä hotellissa oli tarjolla myös pekonia. Tuo paistettu kananmuna oli täysin tasainen, keltuainen oli vain keltainen läikkä munan keskellä. Minä en sitä maistanut, mieheni mukaan se ei maistunut miltään. Kaikki tarjolla olevat munat näyttivät täysin samanlaisilta. Ne olivat siis jotain teollisesti massatuotettua kamaa. Eikö ollakin muuten mieheni kanssa todella fancya porukkaa - tämä on meidän hääpäivän aamiainen, haha! Tosin oltiin menossa myöhemmin brunssille.
Lisäksi usein hotellien aamiaisilla on vohveleita tai pancakeseja, joissa niissäkin teollisuus kukoistaa. Joskus taikina on tarjolla kupissa, josta itse kaadetaan vohvelirautaan. Tämä on vielä aika luonnollinen versio, vaikka taikina onkin jotain valmiskamaa. Mutta olemme törmänneet myös sellaisiin pancake-koneisiin, joista nappia painamalla laitteesta pullahtaa ulos pieni pancake. Voin sanoa, että se on jo aika pelottavaa. Koko komeus kruunataan tietenkin vaahterasiirapilla, joka sekin on usein hillojen ja sulatejuustojen tavoin yksittäispakatussa pakkauksessa, jonka sisältö säilyy kokonaisen elämän.

Kalifornia on Yhdysvalloissa edelläkävijä monissa ympäristöasioissa, mutta ei selvästikään tässä kertakäyttöastiakuviossa. Itsehän en tällaista käsitä ollenkaan. Tokihan kertakäyttöastiat ovat varmaan lähes ilmaisia, mutta kyllä se (meksikolainen) työvoimakin täällä aika puoli-ilmaista on. Eikö siis oikeasti kannattaisi palkata joku tiskaamaan sen sijaan, että roskataan tätä maapalloa ihan turhaan? Mutta ilmeisesti tästä(kään) aiheesta ei kannata alkaa kinastella Yhdysvaltojen kanssa.

Napan alueen hotellissamme törmäsimme taas vaihteeksi yhteen toiseenkin mielenkiintoiseen ilmiöön: huoneessa on vessa ja suihku omassa kopissaan, mutta lavuaari löytyy tämän kopin ulkopuolelta huoneen seinustalta. Vastaavaan olemme törmänneet muistaakseni ainakin kolmesti aikaisemmin.
Lavuaari, jonne on suora näkymä, kun makoilee sängyllä. Mitään ovea tai muuta suojaa tuossa ei ole.
Itse asiassa pidän tätä tyyliä jotensakin kätevänä, koska voi esimerkiksi meikkailla samaan aikaan, kun toinen on suihkussa. Eikä ole sitä ongelmaa, että peili on huurussa ja koko pieni vessa ihan kostea ja lämmin, jolloin nyt vaikka meikkaaminen on ihan kamalaa. Mutta vähän kaipaisin jotain näkösuojaa kuitenkin. :)

Tämä ei varmaankaan ole mikään ihan vain amerikkalainen hotelli-ilmiö. Itse asiassa olen ollut töissä suomalaisessa hotellissa, jossa yhdessä sviitissä oli hiukan vastaavanlainen järjestely, mutta siellä ei lavuaariin ollut näin suoraa näköyhteyttä. Ja se oli iso sviitti, ei mikään peruspikkuhuone.

Onko joku muu törmännyt näihin ilmiöihin ja mitä olette mieltä? Aamupala kerttisastioilta ja lavuaari sängyn vieressä - kivaa vai ihan ihan järkyttävää? :)

lauantai 24. lokakuuta 2015

Hääpäivän viettoon

Meillä on huomenna sunnuntaina hääpäivä. Viime vuonna juhlimme hääpäiväämme käymällä Las Vegasissa Britneyn konsertissa, Hooverin padolla ja Grand Canyonilla. Silloin uhosin, ettei ensi vuonna ainakaan huonommaksi laiteta. Äkillinen reissumme Suomeen sekoitti kuitenkin pakkaa nyt aikalailla, ja kaikenlainen suunnittelu jäi. Kolmen viikon vietto Suomessa aiheutti myös sen, etten halua olla taas uudelleen poissa töistä. Minulla on töitä sekä perjantaina, lauantaina että maanantaina, joten millekään pitkälle reissulle ei jäänyt mahdollisuutta, sillä en halunnut antaa yhtäkään tuntia sijaistettavaksi.

Onneksi täältä löytyy kuitenkin kaikenlaista kivaa ja meille uutta ihan läheltäkin. Me päätimme nyt vihdoin ja viime lähteä katsastamaan Napan eli kuuluisan kalifornialaisen viinin tyyssijan. Napaan ajaa meiltä noin 1,5 tuntia eli paikka on oikeasti ihan lähellä. Emme vain ole saaneet koskaan aikaiseksi käydä siellä.
Tutkailin eilen hääpäiväkorttihyllyä Targetissa. Anniversary-korteille oli varattu kokonainen pieni hylly. Kaikenlaista viritystä löytyi taas, kyllä amerikkalaiset vaan osaavat nämä korttikuviot. 
Olemme yhden yön. Tosin jos tarkkoja ollaan, emme yövy Napassa, vaan läheisessä pikkukaupungissa. Päätimme reissusta vasta noin viikko sitten, joten kaikki Napan ja sen ympärille levittyvän viinialueen ja ihan lähiympäristönkin hotellit olivat täyteen varattuja. Yhdessä olisi ollut kyllä tilaa, mutta sen hinta oli sen verran monta satasta, ettemme todellakaan halunneet maksaa sellaista summaa. Napa ei kait muutenkaan ole mikään ihan halpa paikka.
Ei tarvitse paljon omia aivoja vaivata sen suhteen, mitä korttiin kirjottaisi. Monet kortit olivat täynnä tällaisia teennäisiä tekstejä. Ja kyllä, jos kortissa on suojamuovi, siinä on myös ilmoitus siitä, että muovi pitää poistaa ennen kuin kortin laittaa kirjekuoreen. :D
Hyvää viikonloppua kaikille! :)

perjantai 23. lokakuuta 2015

#blogisitarina: Miten Kotirouvailua ja kulttuurishokkeja syntyi?

Matkalla jonnekin -blogin Emmi haastoi minut #blogisitarina-haasteeseen.

Miten blogisi syntyi?

Sain idean blogin perustamisesta syksyllä 2013, kun aloimme mieheni kanssa puhua siitä, että voisimme muuttaa Piilaaksoon hänen työnsä takia. Surffailin silloin netissä etsimässä tietoa Kaliforniaan muuttamisesta ja löysin pari hyvää suomalaisen Kaliforniassa asuvan blogia (kumpikaan ei valitettavasti ole enää toiminnassa). Luin kaikki näiden blogien postaukset lävitse ja sain niistä todella paljon apua omiin ajatuksiini. Ajattelin silloin, että olisi kiva ruveta itsekin kirjoittamaan blogia, jos muutto toteutuisi. Pidän kirjoittamisesta ja näin heti, että blogin pitäminen olisi oiva keino kertoa kuulumisista kavereille ja perheelle. Lisäksi ajattelin, että koska itse sain niin paljon apua blogien lukemisesta, haluaisin mieluusti pistää hyvän kiertämään. Jos siis joku Yhdysvaltoihin muuttava on kokenut saavansa apua blogistani (niin kuin kuulemma on), olen äärimmäisen iloinen ja tyytyväinen!

Blogini nimen keksin joskus varmaan keskellä yötä. Se vain tuli mieleen ja tiesin, että nimi on siinä. Minähän olin täysin kotirouva täällä ensimmäisen vuoden ajan ja ylikin. Nykyään teen hiukan töitä, joten en ehkä voi sanoa itseäni enää täydeksi kotirouvaksi, mutta en ole kyllä ajatellut vaihtaa blogin nimeä, haha. Kulttuurishokkeja koen edelleen.

Kuinka blogisi on kehittynyt?

Alussa en ehkä laittanut ihan niin paljon valokuvia enkä pitänyt niitä tärkeinä. En myöskään pitkään aikaan tajunnut pienentää valokuvia, joten vanhat valokuvani täällä blogissa ovat aika isoja. Nykyään pienennän kuvia, mutta se on edelleen ainoa muokkaus, jota teen kännykällä otettuihin kuviini. Valokuvaamisessa olisi kehittämisen varaa, mutta not gonna happen. Kirjoittaminen on minulle se juttu, eikä mielenkiintoni riitä niin paljoa valokuvaamiseen saakka.

Alussa bloggailin paljon yleisistä muuttoon ja Kaliforniaan liittyvistä asioista, mutta sitten aloin kirjoittaa enemmän myös henkilökohtaisia postauksia, liittyen mm. siihen, millaista on olla kotirouvana ja vailla työtä. Henkilökohtaisuuksiin meneminen on vaikeaa, koska tätä blogia lukevat perheenjäseneni, jotkut kaverini ja jopa jotkut vanhat kollegani. Ihan kaikista tunteistani en siksi halua täällä kertoa, vaikka voisin kertoa niistä, jos tietäisin, että tätä lukisivat vain minulle tuntemattomat. Toivon kuitenkin vielä kehittyväni tässä suhteessa ja löytäväni kultaisen keskitien, sillä henkilökohtaisia, ulkosuomalaisuuteen liittyviä aiheita riittäisi.

Pidän tätä blogia anonyymina: en julkaise täällä omaa kasvokuvaani enkä kirjoita omalla nimelläni. Tämä päätös oli minulle selkeä alusta asti - en koskaan alussa edes miettinyt mitään muuta - ja olen jo aiemmin kertonut tämän päätöksen taustoista täällä. Sittemmin olen kyllä miettinyt päätöstäni, sillä onhan täydellinen anonyymiys suurta ja turhaa hätävarjelun liioittelua. Nykyään esimerkiksi julkaisen Facebookin blogi-ryhmissä postauksiani ihan oikealla profiilillani. Olen tämän vuoden aikana muutaman kerran miettinyt, että alkaisin julkaista kasvokuvia täällä blogissa. Mutta sitten toisaalta en näe, mitä uutta se toisi tähän blogiin, enkä halua alkaa tehdä sitä vain itsetarkoituksessa. Kuten olen jo aiemmin todennut, minun mielestäni hyvä blogi ei vaadi bloggaajan kasvoja, mutta ymmärrän kyllä eriävät mielipiteet tässä asiassa. En tiedä, muutanko mieltäni tulevaisuudessa.

Mitkä ovat olleet merkittävimmät taitekohdat?

Se, että olen asunut täällä Kaliforniassa jo yli puolitoista vuotta, on todella vaikuttanut blogiini. On vähän vaikea enää kirjoittaa jostain kalifornialaisesta ilmiöstä tai Amerikan erikoisuuksista, koska niistä on tullut minulle jo niin arkipäivää, etten aina tajua, että Suomessa asuva voisi pitää jotain seikkaa hyvinkin mielenkiintoisena. Stressaannunkin joskus siitä, mistä kirjoittaisin. Omasta arjesta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Vaikka tämä blogi on perustettu kuulumisten kertomista varten, arjessani ei mielestäni tapahdu mitään niin mielenkiintoista, että siitä saisi aikaiseksi paljon blogipostauksia. Luen paria blogia, joissa postaillaan aivan arkisista asioista, ja pidän niistä todella paljon, mutta itse en toistaiseksi ole oppinut tekemään sellaisia postauksia paljoa.

Tämä syksy on vaikuttanut blogiini, sillä olen aloittanut työnteon, joten kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Minulla on edelleen paljonkin ideoita, joista tehdä postauksia, mutta aikaa ja energiaa ei vain ole tuntunut riittävän. Mielenkiinto blogin kirjoittamista kohtaan ei kuitenkaan ole vähentynyt! Harmittaa, kun en ole jaksanut kirjoittaa niin paljon kuin aikaisemmin, vaikken edes tee mitään kokopäivätöitä.

Ajan ja energian puutteeseen liittyen mieleeni nousee yksi asia, joka vaatisi kehittämistä: minun pitäisi oppia tekemään paremmin myös lyhyitä postauksia. Tämä oli mielessäni jo vuosi sitten, mutta silti edelleen jätän joskus ajatuksiani julkaisematta, jos en saa aikaiseksi kunnon postausta, koska mielestäni lyhyitä postauksia on jotenkin turha julkaista. Tässä ei ole mitään järkeä, sillä tiedän paljon hyviä blogeja, joissa postaukset ovat joskus todella lyhyitä. Ehkäpä tulevaisuudessa opin vielä itsekin siihen suuntaan, jotta pitkiä kirjoitustaukoja ei tulisi.

***

Kiitos haasteesta, Emmi! En tosiaan ole mikään blogihaasteiden ylin ystävä, mutta tämä oli oikeasti mielenkiintoinen haaste. :) Nyt pitäisi sitten itse haastaa neljä blogia. Kirjoitin tämän jutun melkein kokonaan valmiiksi jo muutama päivä sitten ja silloin päätin, kenelle haasteen annan. Sen jälkeen yksi näistä blogeista on kuitenkin jo haastettu, joten minulla on nyt vain kolme (enkä itse asiassa ole edes varma, onko joku jo nämä haastanut):

Ribs and Coke
Elämää ja Amerikkaa
Onnenpäivä

Säännöt:
1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.       
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.   
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

tiistai 20. lokakuuta 2015

Madonnaa ja suppailua

Olimme eilen mieheni kanssa katsomassa Madonnan konserttia. Popin kuningatar tuli esiintymään San Josehen Rebel Heart -kiertueellaan. Meidän lippumme maksoivat $90 per lippu + jotain käsittelykuluja eli vajaa 90 euroa/lippu. Lipun ostaessaan sai myös ladattua Madonnan uuden Rebel Heart -levyn "ilmaiseksi", mikä oli mielestäni mielenkiintoista, mutta erittäin mukava yllätys. Sai helposti kuunneltua uusia kappaleita ennen konserttia.
Kyllä, tuon catwalk-lavan oli tarkoitus olla juuri se, miltä se näyttääkin. Madonnalla riitti miesten sukupuolielimiin liittyviä vitsejä, jostain ihmeen syystä. 
En ole koskaan nähnyt San Josen SAP-Centerissä sellaista ruuhkaa kuin siellä nyt oli. Tosin olen aiemmin käynyt siellä katsomassa vain Shania Twainia ja yhtä San Jose Sharksien peliä. Madonna veti paikalle paitsi ihmisiä, myös todella outoja ihmisiä. ;) Vaikutti, että kaikki oudot hiihtäjät - minä ja mieheni tietenkin mukaan lukien - olivat ilmestyneet paikalle. Yhteensä katsojia oli 12 500, jos yhteen lehtijuttuun on uskominen. Niin ja olihan paikalla suomalaisiakin. Monta tuttuani oli paikalla, ja lisäksi meidän edessämme yhdessä jonossa oli kaksi suomalaista tyttöä, jotka kääntyivät aika hämmästyneenä ympäri, kun minä puhuin miehelleni. Pieni paikka tämä Piilaakso, aina joka paikassa on joku suomalainen.

Madonnaa sai odottaa yli kaksi tuntia lipussa ilmoitetun ajan jälkeen. Pikkasen alkoi väsyttää se odotus, varsinkin kun lämppärinä oli aika tylsä dj ja kun odotusta jatkui vielä lämppärin jälkeenkin yli puoli tuntia. Mutta kuulemma se on rouvan tyyli, ja noin kai nuo isot tähdet aina tekävät. Huoh.

En ole koskaan nähnyt Madonnaa livenä, mutta olen katsonut hänen Sticky & Sweet - ja Confessions -kiertueiden taltiot. Tämä Rebel Heart -show oli samaa sarjaa eli massiivinen ja näyttävä: oli tanssijoita, rekvisiittaa, lavasteita ja taustalla pyöriviä videoita vaikka millä mitalla. Madonna vaikuttaa muuten edelleen olevan sellainen ristien, pappien, ehtoollismaljojen ja kaiken raamatullisen kanssa kanssa pelehtijä. Nykyään hänellä on sentään ehkä hiukan enemmän vaatteita päällä kuin ennen.
Madonna ylhäässä yksinäisyydessään, jossain tuolla keskellä, haha.
Kappaleet olivat pitkälti uudelta levyltä. Vanhoista kappaleista oli tehty lyhyitä miksauksia, joista suurin osa ei ollut kovin hyviä. Mielenkiintoista oli se, että syystä tai toisesta Madonna näyttää tarvitsevan nykyään paljon taukoja: hän lähti lavalta muistaakseni neljä kertaa pois siten, että hänen poissaoloaikanaan tuli kokonainen kappale ja siinä oli sitten jotain tanssijoita tms. Mielestäni vähän tyhmää, koska ihmiset maksavat Madonnasta, eivät siitä, että saa katsella tanssijoita ja videoita.

Show kesti melkein parisen tuntia, joten tulihan siinä settiä. Olin niin väsynyt, että meinasin nukahtaa loppua kohden; olin sentään herännyt aamulla klo 4.40 ohjaamaan jumppaa. Vieressäni olevalla naisella oli sama ongelma, ja hän lähtikin kesken konsertin pois. Luin keikasta yhden arvostelun, jossa kirjoitettiin, että kahden tunnin odotus oli väsyttänyt monet katsojat aivan liiallisuuksiin. Oikeasti - kuka haluaa valvoa maanantaina johonkin yli yhteen yöllä?! Tai ehkä olen vain liian vanha tällaisiin konsertteihin...

Me pääsimme kotiin vasta joskus puoli kahden aikoihin yöllä, joten minä ehdin nukkua vain 4 tuntia ennen kuin piti herätä ohjaamaan attackia. Ei hyvä. Meinasin nyrjäyttää nilkkani kesken tunnin, vähän noloa.
Tämän päivän maisemia Shoreline at Mountain View Parkissa.
Olin luvannut lähteä tänään kahden kaverin kanssa kokeilemaan suppausta. Melkein peruutin menon attack-tunnin jälkeen, koska olin niin väsynyt, että voin melkein pahoin, mutta lähdin kuitenkin. En ole koskaan aiemmin kokeillut suppausta, joten nyt oli hyvä mahdollisuus. Lounaan jälkeen onneksi sain lisää energiaa.

Menimme Shoreline at Mountain View -puistoon, jossa olen aiemminkin kerran käynyt. Siellä suppaillaan pienessä järvessä. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä Half Moon Bayhin suppaamaan mereen, mikä olisi varmasti ollut paljon siistimpää, mutta valitsimme Mountain Viewn, koska epäilimme, että Half Moon Bayssa olisi ollut liian kylmä merituulen takia. Täällä on ollut viime aikoina jo selkeästi syksyistä ja välillä pilvistäkin, mutta silti lämmintä ja tänään oli todella kiva ja lämmin päivä: 26 astetta ja pilvetön taivas. Minulla oli sortsit ja urheilutoppi ja tuli jopa vähän liian kuuma.
Rannalta sai vuokrattua suppaus-kamojen lisäksi mm. polkuveneitä ja kanootteja. Pieneen järveen mahtui siis kaikenlaista vekotinta. Ihan hirveästi ihmisiä ei ollut paikalla tähän aikaan vuodesta keskellä arkipäivää, mutta kyllä siellä joitakin oli polkuveneillä. Me olimme ainoat suppaajat.
Suppauslautoja. Suppaus-suomennos on muuten mielestäni vähän huvittava.
Minua vähän jännitti etukäteen, että kaadun suppilaudan kanssa, mutta en kaatunut, jee! Eivätkä kaatuneet kaverinikaan. Kunhan pääsin alkujännityksen yli, hoksasin, että lauta on ihan kohtalaisen tukeva.
Minun lautani. Kuvaa minusta suppaamassa ei ole.
Täytyy kyllä sanoa, että suppaus oli mielestäni vähän tylsää puuhaa. Toki tämä pieni lammikko oli tylsä paikka. Jos olisi joku reitti tai isompi alue, olisi varmasti kiintoisampaa. Ensi kerralla ehkä siis sinne mereen.
Puiston Halloween-koristeita.
Minut on haastettu #blogisitarina-haasteeseen, ja lupaan kirjoittaa ja julkaista sen seuraavaksi. :)

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Pikkuitalia, Giselle ja kurpitsafestarit

San Josesta löytyy niin Japantown kuin Vietnam Townkin ja nykyään ilmeisesti myös Little Italy, ainakin niin kuin mukamas. Lähdimme eilen illalla syömään ravintolaan ja päätimme käydä katsomassa Little Italy -alueen, koska ajamme aina siitä ohi.

San Josen Little Italy on yhtä kuin yksi italialainen ravintola, yksi kahvila ja joku kosmetologi (ei mitään hajua, miten se liittyy Italiaan). Tähän väliin pitäisi nyt saada sellainen You tried -tähti. :D Mutta tämä yksi rafla oli kyllä oikein kiva. Kerrankin ihan kelvollista pastaa (mielestäni pasta on usein ravintoloissa vähintään pieni pettymys).
Joku on nähnyt tarpeelliseksi istuttaa paikalle oikein portin. Ehkä tämä on se, mikä tekee kadusta, jolla on yksi italialainen ravintola, Little Italyn. Tai sitten se on tuo Italian väreillä maalattu sähkökaappi.
Ravintolasta suunnistimme katsomaan Giselle-balettia San Josen balettiin, joka nykyään on vaihtanut nimensä Silicon Valley Balletiksi. Minun oli tarkoitus jo ajat sitten hankkia liput Giselleen, mutta sitten tuli Suomi-reissu ja unohdin. Onneksi San Josessa harvoin mikään teatterijuttu on loppuunmyyty, joten liput sai hyvin vielä päivää ennen esitystä. Halvin lippu maksoi $25 (noin 22 euroa) + käsittelykuluja, mikä on mielestäni juuri käypä hinta baletista, jossa musiikki tulee nauhalta. En vieläkään ole ihan päässyt ylitse siitä, ettei San Josen baletissa ole liveorkesteria, mutta tykkään silti käydä katsomassa esityksiä, koska baletti on vain niin parasta.

Mieheni ei taida olla ihan sitä mieltä, että baletti olisi parasta. Eilen hän luki esityksen alkua odotellessamme Giselle-baletin juonen ja totesi, että "Onpa köyhä juoni. Maalaistyttö ja aatelismies. Tyttö kuolee ja sitten tulee wilit." Sain lievän hihityskohtauksen tämän kuultuani. Se osui jotenkin niin oikeaan. Vaikka baletti onkin mielestäni parasta, sanoisin silti, että niiden juonet todella kuulostavat joskus vähän köykäisiltä. ;)
Sähkökaappitaidetta Little Italyn kulmalla.
Tänään sunnuntaina heräsimme aikaisin ja lähdimme ajamaan Half Moon Bayhin. Nyt on taas kurpitsa-aika vuodesta, ja tänä viikonloppuna Half Moon Bayssa järjestettiin vuosittaiset Art & Pumpkin -festarit. Arvoimme jonkin aikaa, viitsimmekö lähteä festareille, sillä ruuhkat sinne ovat valtaisat. Viime vuonna ajoimme lokakuun alussa Half Moon Bayhin kurpitsafarmeille ja silloin etenimme tunnissa 10 kilometrin matkan. Tiesimme, että näille festareille on vielä pahempi ruuhka. Päätimme kuitenkin lähteä.
Half Moon Bayhin johtaa tie, jossa on vain yksi kaista per suunta. Tämä kuva on jo meidän paluumatkalta kahden aikaan, jolloin tuo autojono Half Moon Bayn suuntaan oli sen 10 kilometriä pitkä ja meni ihan madellen.
Ruuhka aamulla ei ollut mikään aivan paha, mutta kyllähän siellä aikamoinen autojono lipui. Nyt viimeiseen 10 kilometrin pätkään vierähti aikaa noin 45 minuuttia. Perille päästyämme totesimme molemmat, ettei ollut mikään paha ruuhka. Vissiin vähän totuttu jo tai jotain...
Festareilla myytiin kurpitsoita ehkä noin yhdessä paikassa. Muutoin myytävät tuotteet olivat kaikkea ihan muuta. Nuo vesimelonit tuolla keskellä ovat aika random...
Kurpitsafestarit olivat lievä pettymys. Siellä myytiin kaikenlaista krääsää, jolla ei ollut mitään tekemistä kurpitsoiden kanssa ja joista osa meni mielestäni vain erittäin huteran aasinsillan avulla edes sen festareiden nimessä esiintyvän taide-kategorian alle. Lauantaina festareilla olisi ollut paraati, joten se olisi varmasti ollut kiva. Missasimme nyt kuitenkin sen. 
Maailman suurin mosaiikkinen kurpitsakoriste. Paino 10 000 poundia eli noin 4535 kiloa.
Ja sitten oikeita jättikurpitsoita. Olivat kyllä isoja. Näiden painoa en tiedä. Festareilla olisi saanut valokuvauttaa itsensä yhden jättikurpitsan kanssa, mutta kuvaus ja kurpitsa oli piilotettu sellaiseen telttaan, eli ilman maksua ei päässyt näkemään tätä jättikurpitsaa edes kaukaa.
Kurpitsankaivertaja tekemässä kurpitsaan Yodan naamaa.
Oli kuitenkin kiva nähdä tämä kurpitsafestaritapahtuma. Kurpitsavillitys on täällä vain niin massiivista, ettei sitä ihan oikein käsitäkään.
Pumpkin Pie on parasta! Festareilla olisi ollut piirakansyöntikilpailu, jossa minä olisin kuulemma mieheni mielestä pärjännyt varmasti hyvin, mutta jätin kuitenkin väliin (vaikka oikeasti olisin varmasti pärjännytkin, haha). Tämänkin piirakan söimme miehen kanssa puoliksi.
Yksi Half Moon Bayn kurpitsafarmeista, joista niitä kurpitsoja saa ostaa. Tänä vuonna emme pysähtyneet farmeilla ollenkaan, koska ne näyttivät aivan samanlaisilta kuin viime vuonnakin.
Kohta se Halloween sitten onkin. Ja sitten tulee Thanksgiving. Holiday season is upon us.
Paluumatkalla pois Half Moon Baysta kukkuloiden yli.

torstai 15. lokakuuta 2015

Jättiläisten mikrot ja uunit

Jo ensimmäisen Suomi-lomamme aikaan viime jouluna kiinnitin huomiota yhteen mielenkiintoiseen seikkaan: mikrot ja uunit Suomessa tuntuvat todella pieniltä, kun niitä tulee katsomaan ja käyttämään Amerikasta päin. Tai ainakin ne mikrot ja uunit, joita on niissä kodeissa, joissa minä Suomessa vierailin - onhan noitakin kodinkoneita erikokoisia. Olin viime jouluna tästä huomiosta niin hämmentynyt, että kotiin päästessäni oli pakko ottaa mitat omasta uunista ja mikrosta ja pyytää äitiä Suomessa ottamaan mitat omistaan. Tarkoitus oli kirjoittaa asiasta ihan blogipostaus. Niin ja tämähän oli siis tammikuussa.

Idea oli ja meni ja postaus jäi tekemättä, mutta nyt Suomessa käydessäni muistin asian jälleen, kun yritin mahduttaa kättäni, lautasta ja mikrokupua minimaaliseen mikroon.
Amerikkalaisen apartmentin iso mikro ja uuni.
Äidilläni on mikro, joka on ihan sellainen peruskoko, ei mikään minimikro. Sen leveys on 44 cm. Meidän mikromme leveys on 75 senttiä! Niissä harvoissa kodeissa, joissa täällä Kaliforniassa olen käynyt, on ollut yhtä iso mikro, mutta hotelleissa olen nähnyt sellaisia pienempiäkin.

Uunimme leveys on sama 75 senttiä kuin mikronkin. Äitini uuni - joka sekin kokonsa puolesta edustaa ihan perinteistä suomalaisessa kodissa olevaa uunia - on leveydeltään 49 senttiä. Alan tulla siihen tulokseen, että suomalaiset mikrot ja uunit kuuluvat jonnekin nukkekotiin. ;)

No ei, vakavasti puhuen iso mikro ja uuni ovat aivan älyttömän hankalia. Mikron ovi on niin iso, että pitää siirtää omaa päätä syrjään, kun oven haluaa avata. Jos uuniin haluaa saada jotain, kurkottelu on aikamoista. Ja sitten kun sekä uuni että sen hemmetin luukun sisäpuoli on tulitulikuuma, on jo aika hankalaa. Olen jo kertaalleen saanut käsivarteeni pienen palovamman, koska kuuman luukun yli kurottaminen pienten patakintaiden kanssa on vain niin mahdotonta! (Onneksi pysyvää jälkeä ei ole jäänyt, vaikka vamma näkyikin ihossani ainakin pari kuukautta). Uunin luukku on niin iso ja ulottuu auki ollessaan niin pitkälle, etten ymmärrä, miten nämä ihmiset täällä eivät ymmärrä, että se on pieni riski, haha. En myöskään käsitä, miksi kukaan oikeasti tarvitsee näin isoa uunia. Ehkä niitä isoja kiitospäivän kalkkunoita varten?
Amerikassa ei harrasteta asuntoihin kuuluvia uunipeltejä, vaan tällaiset kuvassa näkyvät pikkupellit täytyy itse ostaa. Tästä ei ehkä ihan erotu, että pelti on aika mielettömän pieni näin isoon uuniin. Edit 16.10: Väitin, että peltejä menisi uuniin kaksi, mutta ei muuten menekään! Eli isoon uuniin mahtuu vain pieni pelti. Vuokia sentään menee useampi. 
Mikroomme liittyy muuten myös liesituuletin: liesituuletin on mikron alla ja siis osa mikroa. Ilmeisesti ei mikään harvinainen ratkaisu amerikkalaisissa kodeissa. Tämä liesituuletin on liesituuletin vain nimeltään - mitään muuta tekemistä liesituulettimien kanssa sillä ei mielestäni oikein ole. Se nimittäin vetää älyttömän huonosti. Sen paikka on myös sellainen, ettei hellalla (joka sekin luonnollisesti on valtaisa, koska uunikin on) olevista kattiloista lähtevä höyry osu likimainkaan sinne päin, missä liesituuletin on. Kuulun Facebookissa USA:n suomalaiset -ryhmään, jossa taannoin valiteltiin, mikä Amerikassa ärsyttää. Monia ärsyttivät juuri nämä huonot liesituulettimet. En siis ole ainoa, joka ei ihan tajua.

Tehottomuudestaan huolimatta liestituuletin pitää kyllä kovaa mekkalaa. Niin kovaa, että jos hellan vieressä seisoo, ei kuule mitään, mitä parin askeleen päässä oleva ihminen puhuu. Kokkaaminen muuttuu siis nopeasti aika epäsosiaaliseksi puuhaksi. Mutta toisaalta - aina jos haluaa sulkea korvansa puolison puheilta, voi vain laittaa liesituulettimen päälle ja ongelma on sillä hoidettu. :D

Mielenkiintoista on kyllä se, että silloin kun muutimme Suomesta tähän asuntoon, en oikeastaan kauheasti kiinnittänyt huomiota siihen, miten isoja mikro ja uuni ovat. Se oli vasta mieheni kollega, joka kunnolla sai minut havahtumaan tähän asiaan: kollega tuli työmatkalle Suomesta ja vilkaisi kerran uuniimme päin ja totesi: "On kyllä muuten ihan hemmetin iso uuni!"

maanantai 12. lokakuuta 2015

Ne oikeat ongelmat

Blogini ulkosuomalaisen ongelmat -tagin alta löytyy kaikenmaailman valituksia vaikkapa amerikkalaisen ruoan erilaisuudesta ja siitä, miten ilmainen Spotify ei soita suomalaista musiikkia Amerikassa asuessa. Ne oikeat, todelliset ulkosuomalaisen ongelmat ovat kuitenkin jotain ihan muuta. Ne liittyvät siihen, että elää toisella puolella maapalloa läheisistään. Ne liittyvät siihen, ettei ole paikalla silloin, kun pitäisi. Ne liittyvät siihen, ettei voi olla paikalla aina eikä edes usein.

Nykyään on niin helppoa olla yhteydessä ihmisiin eri puolella maailmaa. Kun Skypessä juttelee säännöllisesti, tulee sellainen olo, että toista ihmistä näkee useinkin. Vaikka eihän siinä sillä tavalla oikeasti nähdä ja tavata.

Suomessa ollessani jouduin hyvästelemään vanhempani, joka ei enää voinut puhua minulle eikä vastata ja jota ei oikeastaan enää edes ole olemassa muuta kuin ajatusten tasolla läheisten sydämissä. Vanhempani, jota en ollut nähnyt yli 8 kuukauteen, koska asun maapallon toisella puolella. Tässä ollaan niiden oikeiden ulkosuomalaisen ongelmien ytimessä.

Tietenkään aina ei voisi olla paikalla, vaikka asuisikin Suomessa ja samassa kaupungissa. Suomessa asuessa olisi kuitenkin helpompi ja nopeampi reagoida. Silloin elettäisiin sentään samaa vuorokauden aikaa samaan aikaan. Silloin voisi myös jäädä. Nyt en voi jäädä. Fakta vain on se, että kotini on siellä toisella puolella maapalloa. Suomessa voi tulla käymään, mutta ei sinne voi jäädä. Ei sillä tavalla yhtäkkisesti ja suunnittelematta.

Istun tällä hetkellä Tukholmassa lentokentällä ja aivan kohta pääseen koneeseen, joka vie minut kotiin. Kärsin koti-ikävästä ja tiedän, että kotini on nyt Kaliforniassa ja siltä minusta jopa tuntuu: olen oikeasti nyt menossa kotiin. Oli tilanne mikä tahansa.


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Maailman ristiriitaisin postaus

"Sähän näytät ihan siltä, et sä kuulut tänne", totesi kaverini, jonka näin pitkästä aikaa.

"Sähän näytät ihan samalta kuin ennenkin, et yhtään kalifornialaistuneelta", totesi puolestaan eräs ihminen työpaikallani, josta olen virkavapaalla.

Niinpä niin. Totta kai kuulun joukkoon ja näytän siltä, että kuulun Turkuun. Olenhan minä suomalainen ja tietyllä tavalla kai turkulainenkin (vaikken koskaan tuntenut olevani erityisen turkulainen, kun muutin sinne vasta teininä). Ei hetken asuminen Kaliforniassa ole muuttanut minua siten, että olemukseni huutaisi ulospäin jotain "En kuulu tänne!" -viestiä tai siten, että minusta olisi yhtäkkiä tullut kalifornialaisen näköinen (miltä sellainen nyt ikinä näyttääkään - Suomessa asuvan mielessä on todennäköisesti jotain sellaista, mikä on oikeasti täysin kaukana piilaaksomaisesta todellisuudesta).

Minä todella siis ulkoisesti kuulun ympäristöön, enkä itse käsitä, miksi kukaan odottaisi mitään muuta. Mutta se, miltä minusta tuntuu, onkin sitten jo ihan eri tarina.
Kuulun maisemaan, vaikkei minua tässä maisemassa nyt näykään.
Kirjoitin edellisen Suomi-reissumme aikana siitä, miten elämä San Josessa alkoi nopeasti tuntua kaukaiselta, kun Turkuun tuli vierailemaan. Vähän sama tapahtui nyt. Hyvänä esimerkkinä toimii jumppa: Olen käynyt ryhmäliikuntatunneilla täällä Turussa, ja tarkoituksenani oli siinä samalla jumppaillessani mielessäni kertailla ohjeistuksia, joita itse sanoisin, jos olisin ohjaamassa. Meninkin kuitenkin ihan aivot narikassa mitään ajattelematta siinä massan mukana. Ajatus siitä, että ohjaisin itse saman tunnin kotona, tuntui todella kaukaiselta, noin niin kuin yhtäkkiä Turusta käsin mietittynä.

Päällimmäiset tunteeni ovat kuitenkin nyt erilaisia kuin viime jouluna. Silloin tunsin eniten ihmetystä siitä, miten kaikki tuntui yhtäkkiä niin tutulta ja miten kaikki oli ihan kuin ennen. Tunsin toki samalla ulkopuolisuutta, mutta ne tunteet jäivät paljon tuon kuvaamani ihmetyksen taakse. Nyt tilanne on vähän erilainen: vaikka elämä San Josessa tuntuu jälleen vähän kaukaiselta, koen tällä hetkellä enemmän ulkopuolisuuden tunteita kuin viime jouluna. Vaikka kuulun ulkoisesti joukkoon, sisimmässäni olen vähän hukassa. Vaikka arki kotona Kaliforniassa tuntuukin nyt vähän kaukaiselta, en koe kuuluvani tähän elämään Turussa, koska elämä Kaliforniassa on vihdoin alkanut asettua johonkin järkevään suuntaan. Vaikka vaikka vaikka... Ristiriitaista.

Olen varmaan tännekin muutaman kerran kirjoittanut, että arki on arkea huolimatta siitä, missä sitä elää. Ehkä olen jopa sanonut, että arki on ihan samanlaista Kaliforniassa kuin se on Suomessakin. Ja kyllähän tuo on totta, ainakin tietyllä tavalla. Mutta kuitenkin se arki, jota elän kotona San Josessa, on hyvin erilaista kuin se arki, jota tuntemani ihmiset elävät täällä. Minun arkeni on myös hyvin erilaista kuin ihmiset tuntuvat välillä vähän olettavan (ei, Piilaaksossa ei eletä ympäri vuoden lämpimässä ja ei, tv-sarjoista tuttu rantaelämä ei kuulu Pohjois-Kalifornian meininkiin ja ei, San Jose ei todellakaan ole mikään suurcity :D). Ja kun ihmisillä tuntuu olevan näitä oletuksia, joita en ehkä saa korjattua niin hyvin kuin haluaisin, niin ulkopuolisuuden tunteeni kasvavat, sillä minulle jää tunne, ettei kukaan oikeasti tiedä, missä ja miten minä nykyään elän elämääni. Lisäksi ihmisten elämä täällä on jatkunut ja kulkenut eteenpäin, ja minulla on sellainen olo, että olen vain täysin pudonnut elämän kelkasta.
Hullujen Päivien karkkitarjoukset tulivat kuin tilaukseen kriisissä olevalle väsyneelle ulkosuomalaiselle. Olen muuten syönyt täällä ollessani joka päivä karkkia ja suklaata sekä monena päivänä myös jotain pullia ja munkkeja. Lähteekö jollakulla muulla ulkosuomalaisella homma täysin lapasesta Suomessa käydessä??
Olen ikävöinyt kotiin tässä kahden viikon aikana muutamaan otteeseen ja olen ikävöinyt töitäni. Olen tässä parin päivän aikana joutunut myös pohtimaan (ja stressaamaan) jumppaohjauskuvioitani, joten senkin myötä ikäväni kotiin sekä töihin kasvoi isommaksi. Kuitenkin samalla mietin aivan päinvastaista, ja aiheutin varmaan jopa pienen slaagin miehelleni, kun yhtäkkiä autossa huudahdin kyyneleet silmissä, etten halua mennä kotiin, emmekö voisi jäädä tänne, koska täällähän meidän koti on. Vaikka enhän minä tänne halua jäädä, kun ne kivat työtkin ovat kotona Kaliforniassa. Vaikka vaikka vaikka...

Toki tässä pitää muistaa, että se, miksi tulin nyt Suomeen täysin mitättömällä varoitusajalla, varmasti vaikuttaa siihen, mitä juuri nyt tällä hetkellä koen. Vaikkei se nyt suoranaisesti liity ulkopuolisuuden tunteisiini. Jouluna minulla oli kuitenkin aikaa miettiä kaikkea etukäteen, nyt ei ollut. Kaiken lisäksi olen myös kauheassa flunssassa, joka paheni heti, kun ilmat täällä viilenivät yhtäkkisesti, mikä ei tietenkään paranna muuta oloani yhtään.

Olen joskus kuullut sanottavan, että mitä kauemmin asuu ulkomailla, sitä vaikeampi on palata takaisin kotimaahan. Alan olla kohta samaa mieltä, vaikken olekaan asunut ulkomailla kauaa ja vaikken ole kokenut paluumuuttoa...