torstai 29. tammikuuta 2015

Meininki Montréalissa

Minulla heittää nykyään ilmeisesti jotenkin päässä, koska kaikki ottamani valokuvat ovat vinossa samalla tavalla. Mutta minä en muokkaa kuviani millään tavalla paitsi pienentämällä, joten kääntäkää tekin päätänne. :)
Montréal St-Laurent -joessa olevalta saarelta kuvattuna.
Kanada kuuluu niihin maihin, joihin voi lähes vain kävellä sisään suomalaisen passin kanssa. Kun on viime aikoina lennellyt Yhdysvaltojen sisäisillä lennoilla, passin mukaan ottaminen piti ihan erikseen muistaa ja monta kertaa varmistaa; USA:n sisäisillä lennoilla ajokortti kun käy virallisesta henkkarista, enkä ole passiani aina kannellut mukana. Koska lentokentälle turvatarkastuksen läpi terminaaliin ja portille saakka Amerikan päässä pääsi ilman passia, passit piti käydä näyttämässä portilla ennen boardingia erilliselle työntekijälle. Portilla kuulutettiin, että jokaisen kv-lennolle menijän on käytävä näyttämässä passi ennen kuin saa mennä boarding-jonoon. Lippuunsa sai sitten "docs ok" -leiman, joka piti vilauttaa, jotta pääsi koneeseen sisälle. Jostain syystä tämä tehtiin sekä San Franciscon kentällä että vaihtokentällä Charlottessa. (Edit: Kuten Anonyymin kommentista näkee, en välttämättä ole täysin turvallisella pohjalla matkustaessani ulkomaalaisena USA:n sisäisillä lennoilla pelkän ajokortin turvin. Mutta hyvin olen pärjännyt.)
Montréal - kirkkojen luvattu kaupunki.
Kanadan rajatarkastus oli naurettavan helppo, jos vertaa Yhdysvaltojen vastaavaan. Rajaviranomainen kysyi, onko kyseessä työ- vai lomamatka, missä mieheni työskentelee, kuka hänen asiakkaansa Kanadassa on ja olemmeko olleet Kanadassa aikaisemmin. Lisäksi minulta kysyttiin, olenko tällä hetkellä töissä. Sitten vielä varmistettiin, ettemme ole matkailleet ebola-maissa. Ja se siinä. Ei mitään ongelmia. Naapurissamme asuva tuttavapariskunta oli käynyt Kanadassa, ja he kertoivat kuulleensa etukäteen, etteivät Kanadan rajaviranomaiset tykkää siitä, jos Yhdysvalloista tullaan tekemään töitä Kanadaan. Heitä oli neuvottu (en tiedä, kuka tällaisia neuvoja on antanut) sanomaan, että ovat tulossa lomalle. He olivat matkustaneet Ottawaan, toimineet neuvojen mukaisesti ja jääneet sitten rajalla jostain syystä pienestä valheestaan kiinni (ilmeisesti lomamatka Ottawaan oli niin kaukaa haettu valhe, ettei sitä kukaan uskonut :D). Rajaviranomainen oli vain todennut, että kyllä Kanadaan työmatkalle voi tulla, mutta valehdella ei saa.
Erään kadun varrella on hirvitaidetta useissa eri väreissä. Kuvasin tietenkin Suomi-värityksen.
Meillä on nyt neljä päivää Montréalissa takana. Olo täällä on kuin Euroopassa olisi, vaikken voi sanoa nähneeni kovinkaan montaa eurooppalaista suurkaupunkia. Montréal vaikuttaa hyvin eurooppalaisen oloiselta kaupungilta monien seikkojen takia: ihmiset liikkuvat paljon kävellen ja pyörällä (myös näin talvella ja sankassa lumipyryssä), välimatkat ovat kohtalaisen lyhyitä kaupungin ydinalueilla ainakin näin himokävelijän näkökulmasta, katujen varsilla on paljon ravintoloita ja kahviloita ja kaupungista löytyy vanhoja rakennuksia ja kirkkoja sekä kunnon shoppailukatuja ja pikkukauppoja muutoinkin kuin pelkästään isoissa kauppakeskuksissa. Kuitenkin myös amerikkalaisia viboja tulee siitä, että downtownissa on korkeita "peilipintaisia" rakennuksia, joita täällä kutsutaan ihan pilvenpiirtäjiksi.
Pyöräily toimii talvellakin. Helpompi pyörä on lumikasasta kaivaa kuin auto...
Koska en ole vuosiin matkustanut minnekään kaupunkiin, jossa pääasiallinen kieli ei olisi englanti, olo Montréalissa on vähän eksoottista. Esimerkiksi englannin kielinen mainos tai juliste on niin arkipäivää ja jopa itsestäänselvää minulle, että minua jaksoi muutamiakin kertoja hämmästyttää se, kun en ymmärräkään näkemiäni tekstejä. Suurin osa kylteistä, mainoksista ja muista on vain ranskaksi. Välllä pienellä präntillä on englantia, mutta ei aina sitäkään. Kadulla kuulee englantia, mutta pääasiassa ihmiset puhuvat ranskaa. Palvelua saa englanniksi hyvin.

Olen joskus opiskellut muutamien kurssien verran ranskaa yläasteella ja hiukan myös lukion ykkösvuonna. En kuitenkaan osaa enää edes alkeita. Osaisin kyllä sanoa ranskaksi, etten puhu ranskaa ja kysyä, puhuuko vastapuoli englantia, mutta jostain syystä en kertaakaan ole saanut suutani auki sanomaan ranskaksi noita asioita. Suusta tulee vain englantia, vaikka senkin puhumiselle minulla on täällä pieni kynnys, koska jotenkin vain tuntuu siltä, että katsotaan vähän pahalla, jos ei puhu ranskaa. Kuvittelen varmaan, mutta silti.
Nykytaiteen museon vieressä olevat hienot taideteokset. Pyörivät väritolpat ja paistava aurinko luovat hienoja liikkuvia kuvioita lumeen. 
Siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi vieraillut kunnolla muualla kuin amerikkalaisissa kaupungeissa, joten oli kivaa päästä kaupunkiin, josta löytyy katukuvasta vanhoja rakennuksia. Montréalin vanhakaupunki on suosittu turistikeskittymä, ja siellä vanhoista rakennuksista saa melkein jopa yliannostuksen. Minulle tuli alueesta hyvin vahvasti mieleen joku Barcelona, joka kuuluu niihin harvoihin isoihin Euroopan kaupunkeihin, joissa olen käynyt.
Vanhankaupungin Place d'Armes. Taustalla oleva pylvästalo on kaupungin vanhin pankki ja edelleen toiminnassa.  
Toisella puolella tätä aukiota on Basilique Notre-Dame. Sisään maksoi 5CAD (vajaa 4 neuroa). Oli ihan hieno.
En tiedä, miksi kirkon pitää ilmoittaa ovellaan olevansa suosittu TripAdvisorissa.
Tuota Place d'Armes -aukiota vierustavat myös punainen New York Life Insurance Building, joka on Montréalin vanhin pilvenpiirtäjä, ja jokin Aldred Building, joka on yritetty rakentaa Empire State Buildingia matkimalla.
Vanha oikeustalo. 
Vanhojen rakennusten lisäksi Montréalissa on paljon kirkkoja ja nimenomaan vanhoja kirkkoja. Tuntuu, että melkein joka kulman takana on jonkinlainen kirkko. Kävin turistibussikierroksella, jonka oppaan mukaan kaupungista löytyy 280 kirkkoa. En löytänyt nopean googletuksen avulla mitään muuta lähdettä tähän tietoon. Minä en ole mikään kirkkoihminen, mutta kävin parissa kirkossa sisällä katsomassa.
Cathédrale Marie-Reine-du-Monde. Takana hieno korkea talo jännällä ristikuviolla, mutta en valitettavasti nyt tiedä, mikä rakennus tuo on. 
Kontrasti vanhojen kirkkojen ja downtownin korkeiden ja kiiltävien rakennusten välillä on hieno.
Vanhaa ja uudempaa vierivieren.
Montréalista löytyy kunnon shoppailukeskittymä downtownista. Kaupat eivät minua jaksa kiinnostaa, eivätkä kanadalaiset hinnat edes kilpaile kotihintojen kanssa, mutta arvostan tällaisia alueita silti, koska moisista kauppakaduista voi vain haaveilla niiden jenkkikaupunkien downtowneissa, joissa olen käynyt (poikkeuksena SF, joka tosin ei ole millään mittapuulla erityisen amerikkalainen). Montréalista löytyy myös muita alueita ja katuja, jotka ovat täynnä persoonallisia pikkuliikkeitä ja kauppoja. Ja niitä ravintoloita. Ja kahviloita. Ai että. Miksi en ole aikoinani matkustanut enempää Euroopassa? Siellä olisi varmasti juuri tällaista.
Downtownista selkeästi erillään olevan Plateau Mont-Royal -alueen pääkatu St-Laurent. Vaikka autoja riitti, niin kyllä oli kävelijöitäkin kylmästä illasta huolimatta. Voin vain kuvitella, minkälaista meno on kesällä. 
Quartier Latin -alue, jonka pääkatu St. Denis on täynnä jänniä ravintoloita ja boheemia elämää. Paitsi että näin tammikuussa siellä ei ollut mitään. Kortteli toiseen suuntaan yhden yliopiston läheisyydessä ja suuren kirjaston edessä törmäsin kyllä huumekauppaan.
Kaupungin ilmeisesti toiseksi suurin teatteri, St-Denis -teatteri, samaisella kadulla.
Sanomattakin selvää, ettei Montréal ole ihan edukseen tähän aikaan vuodesta. Luminen maisema on toki omalla tavallaan hieno, mutta lehdettömät puut ja ihmisvilinän puute tekevät monesta paikasta aution ja karun oloisen. Toisaalta minä kyllä inhoan turistiryysistä ja alueita, joiden alkuperää ja kauneutta ei enää näe kaiken kaaoksen alta, joten sinänsä tämä ajankohta on hyvä ajankohta minkä tahansa paikan vierailuun. Esimerkiksi Montréalin vanhakaupunki kuuluisi varmasti niihin alueisiin, joita inhoaisin turistisesonkiaikaan. Mutta toisaalta täytyy myöntää, etten nyt kauheasti tammikuun meiningistäkään pidä, sillä missään ei oikein ole ketään. Aukiot ovat lumen peitossa ja kaikki kävelijät selkeästi menossa päämäärätietoisesti jonnekin. Toisaalta ihmisiä kävelee täällä lumisateessakin enemmän kuin San Josessa koskaan. ;)
Tämä vanhankaupungin aukio olisi varmaan kesällä täynnä elämää ja vilinää. Taustalla historiallinen Hôtel de Ville eli City Hall. 
Vanhankaupungin pääkatu näytti keskipäivällä tällaiselta. Turistikrääsäkaupat olivat kaikki auki, vaikken kyllä tajua, kuka niissä muka nyt käy. Toisaalta viimeinen niitti talviturismille olisi varmaan se, jos kaupat olisivat kiinni...
Minä olen vain kävellyt ympäriinsä tuntitolkulla sillä aikaa, kun mies on ollut töissä. Ihanaa kun ei tarvitse autoa eikä edes sitä julkista liikennettä (joka täällä on vissiin busseineen ja metroineen toimiva). Välimatkat kartassa näyttivät aluksi hämmentävän pitkiltä, mutta olivatkin todellisuudessa todella lyhyitä muutamien kilometrien pinkaisuja. Sään puolesta oli ekoina päivinä ihan mahdollista kävellä, kun asu oli kunnolla talvinen. Täällä oli alussa vähän -10 asteen molemmin puolin, mikä aiheutti lähinnä kylmyyttä vain poskiin ja varpaisiini sukkahousuista, sukista ja lämpösukista huolimatta. (Kaliforniasta ostetut nahkasaappaat pitävät varpaat lähes yhtä lämpimänä kuin flipflopit ja vaikuttavat tuhoutuvan muutaman päivän sisällä tässä ilmastossa.) Tänään lauantaina oli kuitenkin -20 astetta ja "feels like -28". Mieskin olisi tänään päässyt kiertämään kaupunkia, mutta ei ulkona voinut kauheasti pitkään kävellä, koska miehellä ei ole edes niin hyviä varusteita kuin minulla.
Autio Dorchester Square talvisessa edustuskunnossa. 
Kävimme kuitenkin tänään tsekkaamassa Montréalissa olevat lumifestarit. Kyseessä on Fête des Neiges -tapahtuma, joka on suunnattu lapsille. Piti kuitenkin käydä katsomassa, ihan jo sen takia, että tapahtuma on Jean-Drapeau -puistossa. Tämä puisto sijaitsee St-Laurent -joessa olevalla Ste-Hélène -saarella. Saari oli kovin luminen ja vielä kylmempi kuin rannikko.
St-Laurent -joki ja saarelle kulkeva silta rannikon puolelta kuvattuna.
Biosphère-luontokeskus saarella.
Lumifestareilla ei ollut meille yhtään mitään annettavaa, mutta näimme sentään mielenkiintoista jään veistämistä. Festareiden takia saaressa oleva maailmanpyörä oli auki ja olisin halunnut ajelulle, mutta siihen ei ollut tarjolla yksittäislippuja. Yhteislippu pyörään ja mäenlaskuun oli 15CAD, joten jäi ostamatta. Mies oli helpottunut - hänen mielestään -20 astetta ei ole sovelias ilma maailmanpyöräilyyn.
Moottorisaha heilui.
Muutamien minuuttien kuluttua teos oli valmis. Jänis siinä tuli.
Montréalissa muuten osataan ottaa kaikki irti talvesta tapahtumien suhteen. Lumifestareiden lisäksi täällä on tällä hetkellä Igloofest-festarit, jossa soitetaan teknomusiikkia - käsittääkseni ulkona ja tietenkin myöhään illalla ja yöllä. Kävelin alueen ohi, ja siellä oli sellaisia Suomen kesäfestareilta tutun näköisiä kojuja nätisti ulkona. Kanadalaiset bilettävät siis pihalla myös talvella.

Vaikka Montréal vaikuttaa enemmän eurooppalaiselta kuin yhdysvaltalaiselta kaupungilta (jos nyt tällaisia vertailuja kannattaa tehdä, kun kyseessä ei ole eurooppalainen eikä yhdysvaltalainen kaupunki), väistämättä kuitenkin tutkailen ympäristöäni vertaamalla kaikkea nykyiseen kotipaikkaani. Täällä näkee sitä, minkä puutteeseen Piilaaksossa olen kiinnittänyt huomiota: ihmisiä silmälaseissa - paljon naisia hipsterisilmälaseissa -  ja ihmisiä polttamassa tupakkaa. Olen aivan järkyttynyt siitä, miten paljon ihmiset vetelehtivät täällä ulko-ovien suilla vetämässä röökiä. Tätä se Kaliforniassa asuminen näköjään teettää. Silmälaseihin kiinnitin huomiota Chicagossakin, koska niitä näkyi siellä paljon. Piilaaksossa laseja harvoin näkee, joten nyt olen alkanut kiinnittää huomiota tällaiseenkin asiaan. Hassua.
Kaikista kaupungeista tuntuu löytyvän Chinatown, myös Montréalista.
Chinatownin kortteli. Tuolla oli lähinnä ravintoloita. Todella pieni alue, mutta hyvää ruokaa. 
Montréal on muuten useamman yliopiston kaupunki. Kaupunkikuvassa näkyy siis paljon opiskelijoita. Lähes kaikki näkemäni opiskelijat kulkevat reppu selässä. Turussa reppu ei ollut kovin suosittu laukku opiskelijoiden keskuudessa, joten kiinnitin heti huomiota tähän reppuasiaan. Hotellimme sijaitsee aivan McGill-yliopiston kampuksen vieressä. Ensimmäisenä aamuna kävin kävelemässä kampuksella, ja kun minulta löytyy omasta takaa hipsterisilmälasit ja selästä reppu, menin melkein täydestä montréalilaisesta opiskelijasta. Jos ei oteta lukuun ihmettelevää katsettani ja vähän eksyneen oloista olemustani, haha.
McGill-yliopiston kampusaluetta.
Näkymä downtowniin kampusalueelta.
Kotitaloja kampusalueen läheisyydessä. Asuukohan noissa opiskelijoita?
Yhden valituksen aiheen olen Montréalista tähän mennessä löytänyt: täällä on kallista. Vaikka Piilaakson hinnat ovat ilmeisesti korkeita amerikkalaisella tasolla, ovat ne kuitenkin halvempia kuin mihin Suomessa tai Euroopassa on tottunut, esimerkiksi ravintoloissa. Ehkä sen takia tuntuukin siltä, että Montréalissa rafloissa syöminen on hävyttömän kallista (esimerkiksi limsa ja pitsamainen flat bread kasviksilla maksoi veroineen (ilman tippiä) 20CAD eli noin 15USD eli noin 13 euroa. Suomessa tuohon hintaan ei vastaavaa saisi, mutta minusta kallista). Montréalin kalliutta kuvastavat myös miehen saamat päivärahat: hän saa tästä reissusta päivärahaa 98USD/pvä, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa kalliisiin New Yorkiin ja San Franciscoon vastaava summa on 71USD.
Montréalista löytyy myös Olympia-stadion. Suomenkin lippu pääsi vahingossa kuvaan.
Ensimmäisen päivän aikana täällä minulle kävi muuten sama kuin Chicagossa: kurkkuni tuli iltaan mennessä kipeäksi. Ihmettelin hetken, miksi kurkkuni reagoi sekä Chicagossa että Montréalissa mutta ei Suomessa, jossa sielläkin oli kylmää - kunnes tajusin, että Turussa en kävellyt tunteja ja kilometrejä putkeen ulkoilmassa.
Hienoa katutaidetta.
Ja sitä riittää. 
Tässä olisi vielä torstaihin asti aikaa tutkailla Montréalia, tosin huomenna vuokraamme auton ja teemme pienen retken. Ties mitä tästä kaupungista vielä löytyy.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Pidä kädet näkyvillä äläkä vain myönnä mitään

Minulle on ehtinyt tapahtua täällä asuessa kaikenlaista. Olen esimerkiksi ensimmäistä kertaa elämässäni joutunut poliisin pysäyttämäksi autoillessani. Tämä tapahtui heti muuttomme jälkeen, ajoimme silloin vielä vuokra-autolla. Olin välittömästi tapahtuman jälkeen varma, etten koskaan kerro siitä kenellekään, paitsi että kotona tekstasin heti sekä äidilleni että miehen kollegan vaimolle ja kerroin. Jo parin päivän jälkeen tapahtuma alkoi kuitenkin tuntua hauskalta ja päätin kirjoittaa siitä blogiin, mutta se on vähän jäänyt. Näin 10 kuukautta tapahtuman jälkeen on hyvä väli kertoa siitä.

Koska olimme vasta muuttaneet, olimme lähteneet illalla jälleen Ikeaan shoppailemaan huonekaluja ja tavaroita. Minä halusin ajaa kotiin. Tuo kerta taisi olla toinen kertani auton ratissa sen melkein 9 vuoden ajotauon jälkeen. Voitte siis kuvitella, ettei poliisin pysäyttämäksi joutuminen ollut mitenkään erityisen mukavaa jo tämänkään takia.

Olin ehtinyt ajaa pois Ikean parkkihallista ja kahdesta mutkasta pitkän autojonon perässä, kun risteyksestä poliisiauto (tai siis Highway Patrol, mutta kutsun heitä yksinkertaisesti vain poliiseiksi) pisti vilkkuvat valot päälle ja lähti perääni. Tilanteessa ei ollut kahta kysymystäkään siitä, etteikö partio olisi lähtenyt juuri minun perääni. Mitä mä tein, mitä mä tein, mitä mä muka tein?, hoin vieressä istuvalle miehelleni paniikissa. Olin vakuuttunut, etten ollut mielestäni tehnyt mitään väärin (vaikken tarkkoja Kalifornian ajosääntöjä silloin vielä tuntenutkaan), mutta samalla olin huonon ajoitsetuntoni kanssa ihan varma, että olin varmaan tehnyt miljoona asiaa ihan väärällä tavalla. Mies tajusi kuitenkin nopeasti, mikä oli vikana: autossa ei ollut valot päällä! Täällähän ei tarvitse pitää autossa valoja päivällä, jos on kirkasta, ja valot täytyykin monissa autoissa kytkeä itse päälle. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, että valot pitäisi itse napsauttaa päälle. En ollut myöskään huomannut, ettei valoja ole, vaikka oli pimeää, koska olin ajanut parkkihallista alkaen toisen auton perässä kiinni. Kaiken lisäksi vuokra-auton kojelauta oli hämmentävästi valaistu, vaikka auton ulkovalot olivat kiinni.

Me emme tienneet, miten kuuluu käyttäytyä, kun poliisi vaatii pysähtymään. Olin sijoittunut autollani ensimmäiseksi vasemmalle kääntyvien kaistalle, joka vei motarille. En voinut jäädä siihen tukkimaan kaistaa, mutten myöskään omasta mielestäni voinut ajaa oikeaan reunaan, koska olisin joutunut ajamaan läpi risteysalueen ja koska muut kaistat olivat täynnä. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ajaa sisään motarille. Yritin pysähtyä motarin sivureunaan heti, kun olin päässyt turvallisen kauas sisäänkäynnin kaistasta. No, motarille ei tietenkään saa pysähtyä, paitsi hätätilanteessa. Takanani tulevasta poliisiautosta kuulutettiin, että minun pitää jatkaa matkaa. Sieltä annettiin joitain ohjeita, joista kumpikaan meistä ei saanut selvää. Jatkoin ajamista, hermostuin entistä enemmän ja taisin yrittää uudelleen pysähtyä motarin reunaan, koska ajattelin, etten voi vain ajella eteenpäin. Sitten tajusin, että poliisit ohjeistivat minua ajamaan seuraavasta exitistä pois.

Kun olin päässyt pois motarilta, yritin taas pysäyttää jonnekin kadun reunaan, jälleen turvallisen kauas risteysalueista. Mutta ei vieläkään kelvannut. En tiedä, miksi, mutta muistelen, että siinä saattoi olla jonkin liikkeen pihatie tai jotain muuta vastaavaa lähellä. En saanut patroolin autosta kuuluvista ohjeistuksista mitään tolkkua, ja olin jo aika paniikissa siitä, minne minun pitää mennä ja mitä tehdä. Lopulta kuitenkin sain pysäytettyä auton jonnekin pimeän pienen tien reunaan. Harhaluuloiset (vai realistiset?) amerikkalaiset - etenkin naiset - varmasti tuomitsisivat pysähdyspaikkani erittäin riskialttiina, koska ei niistä poliiseista kuulemma koskaan tiedä...

En muista, koska olisin ollut niin paniikissa kuin silloin, kun odotin, että poliisi tulee autoni viereen. Minua itketti, mutta onnistuin kontrolloimaan itseäni sen verran, ettei itku alkanut. Käteni tärisivät. En tiennyt, mitä tulee tapahtumaan.

Jälkikäteen kuulin ihmisiltä, että ohjeistus poliisin pysäyttäneille kuuluu näin: pidä kätesi näkyvillä, vaikka ratin päällä, äläkä missään nimessä myönnä mitään. (Myös autovakuutuksemme ohjeissa korostetaan, ettei ikinä saa myöntää syyllisyyttään tai virheitään, joskin vakuutuksen ohjeistus koskee varmaan kolaritilanteita.) Minulla ei tällaisista ohjeistuksista ollut aavistustakaan. Käteni olivat kaikkialla muualla kuin selkeästi näkyvillä, nimittäin sylissäni repimässä paidan helmaa, ja olisin ollut valmis myöntämään varmaan lähes mitä tahansa kaikessa siinä paineessa.

Minulta ei kuitenkaan kysytty, tiedänkö, miksi minut pysäytettiin. Poliisi oli äärimmäisen ystävällinen ja rento. Hän tiedusteli mukavalla äänensävyllä, tiedämmekö, että pimeällä autossa pitäisi olla valot päällä. Kerroimme tietävämme ja vetosimme vuokra-autoon. Poliisi myös ohjeisti minua, miten kuuluu toimia, jos poliisi haluaa pysäyttää. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, minkälaiset ohjeistukset hän antoi. Annoin poliisille kaikki tarvittavat liput ja laput, eikä häntä tuntunut ollenkaan hämmentävän suomalainen ajokortti, mutta kyllä hän kysyi, miten kauan olemme asuneet Kaliforniassa. Hän katosi lopulta poliisiautoon lappujen kanssa ja pysyi poissa jonkin aikaa. Kun hän palasi, hän meni toiselle puolelle autoa ja palautti ajokorttini sekä paperit miehelleni ja toivotti hyvää illanjatkoa. Ja se oli siinä. Ei edes sakkoja!

En muuten ole ihan ainoa, joka täällä päin ajalee ilman valoja pimeällä. Liikenteessä näkyy aina silloin tällöin autoja, joissa valoja ei ole, vaikka aurinko olisi laskenut iät ajat sitten. Ja kun täällä on pimeää, on todellakin pimeää, kun kunnon katuvaloja ei ole. Saa siis olla tarkkana, ettei pimeydestä livu näkymätön auto eteen.

Joku on löytänyt blogiini, kun on googlettanut "miten Kaliforniassa valvotaan ylinopeuksia". Selkeää vastausta hän ei varmaan ole blogistani löytänyt, vaikka olenkin monesti kirjoittanut siitä, miten ihmiset ajavat ylinopeutta, eikä kukaan tunnu tekevän asialle mitään. Taisin myös joskus pohtia, mitä tapahtuisi, jos poliisi pysäyttäisi ylinopeudesta. No nyt tiedän, mitä tapahtuu! Olemme mieheni kanssa nimittäin niin kriminaalin alkuja, että olemme joutuneet Highway Patrolin pysättämäksi toisenkin kerran ja nimenomaan ylinopeuden takia. Silloin mies ajoi, luojan kiitos.

Pysäyttäminen tapahtui marraskuussa, kun olimme tulossa Chicago-reissulta kotiin San Franciscon lentokentältä. Kello oli yli puolenyön. Porukka ajoi tapansa mukaan ylinopeutta motarilla. Mieskin ajoi siinä sitten samalla tavalla. Vauhti alkoi kuitenkin kiihtyä, ja mies ohitti muutaman viereisillä kaistoilla enemmän rajoitusten mukaan ajavan auton. Sitten hän vaihtoi kaistaa ohittaakseen edellä ajavan. Tässä vaiheessa nopeusmittari näytti jo 90 mph eli reilut 140 km/h. Ja tässä vaiheessa takana välkähtivät poliisiauton valot. Mies oli huomannut jo aiemmin, että joku auto vähän kuin seuraa perässä, muttei ollut hoksannut auton olevan Highway Patrolin auto. Poliisi oli varmaan seurannut menoamme hetken ja päätti pysäyttää, kun vauhti kiihtyi kaistanvaihdon ja ohituksen yhteydessä.

Mies teki saman virheen kuin minä eli yritti pysähtyä heti motarin reunaan. Poliisiautosta raikui jälleen kehotus ajaa seuraavasta exitistä ulos. Mies löysi lähes heti huoltoaseman pihan, jonne pääsimme kätevästi pysähtymään. Olimme ihan varmoja, että nyt olemme ongelmissa, koska ajamamme ylinopeus oli suuri - nopeusrajoitus motareilla on täällä 65 mph.

Poliisi tuli pelkääjänpaikan ikkunan luokse. Hänkään ei kysynyt, tiedämmekö, miksi meidät pysäytettiin, vaan ilmoitti syyn heti. Sitten hän kyseli, mistä olemme tulossa ja minne menossa ja miksi ajoimme niin lujaa. Mies vastasi haluavansa nopeasti kotiin. Emme muista, mitä poliisi kommentoi tähän, ei vissiin oikein mitään. Ojensin hänelle vakuutuspaperit sekä miehen suomalaisen ajokortin ja väliaikaisen Kalifornian ajokorttiluvan (mies ei vieläkään ole saanut oikeaa ajokorttia postissa, vaikka suoritti kokeet elokuussa!). Poliisi vaikutti todella tyytyväiseltä huomatessaan väliaikaisen ajokorttilupapaperin. Hän oli jo ehtinyt kysyä, kuinka kauan olemme asuneet Kaliforniassa, mutta pyysi anteeksi huomatessaan lupapaperin ja sanoi, ettei huomannut sitä heti paperipinosta. Ilmeisesti täällä siis todellakin osaa ajaa vasta sitten, kun on käynyt Department of Motor Vehiclesin ajokokeen ja saanut amerikkalaisen ajokortin...

Se, että olimme tulossa lentokentältä, kiinnitti poliisin huomion ja hän tiedusteli, oliko mies juonut alkoholia koneessa. Mies vastasi, ettei ollut, koska ei hän ollutkaan. Sitten poliisi siirtyi ajajan puolelle autoa, otti esiin taskulampun ja sohi valolla vähän miehen kasvoihin päin. Minä luulin hänen katsovan, onko autossamme sisällä jotain, mutta mies kertoi poliisin valaisseen hänen silmiään. Täällähän ei mitään puhallutuksia harrasteta, vaan hommat hoidetaan näköjään taskulampun kanssa ja ajajan sanaan luottaen. Aakkosia ei tarvinnut alkaa luetella takaperin eikä nousta autosta kävelemään suoraa viivaa pitkin. ;) Ilmeisesti mies näytti sen verran selväpäiseltä, ettei moiselle showlle ollut tarvetta.

Jossain vaiheessa poliisi kävi autollaan kääntymässä, varmaan sillä tavalla vähän kuin muodon vuoksi. Lopuksi hän kysyi meiltä, tiedämmekö, mikä nopeusrajoitus täällä on motareilla. Minä olisin tiennyt vastauksen heti, mutten uskaltanut sanoa, koska en ollut varma, oliko kysymys osoitettu vain ajajalle. Miehellä kesti pelottavan kauan löytää vastaus mielensä perukoilta. Mies oli hiljaa niin kauan, että olin varma viimeistään nyt joutuvamme todellisiin vaikeuksiin, jos mies ei osaisi antaa oikeaa vastausta. Onneksi mies kuitenkin lopulta muisti oikean nopeusrajoituksen. Sitten poliisi yksinkertaisesti pyysi meitä jatkossa ajamaan nopeusrajoituksen mukaisesti ja toivotti hyvää loppumatkaa. Jälleen - ei sakkoja! Siis ei sakkoja siitä, että ihminen ajaa selkeästi todella kovaa ylinopeutta ja vielä myöntää tehneensä sen ihan tietoisesti. Ihme touhua täällä Kaliforniassa etten sanoisi. Suomessa olisi sakot rapsahtanut ja kovaa.

Tässä siis yksi tarina siitä, miten Kaliforniassa valvotaan ylinopeuksia. Olen tosiaan parisen kertaa kirjoittanut ylinopeuksista täällä, mutta minä en tietenkään suosittele ylinopeuden ajamista kenellekään enkä missään nimessä pidä ylinopeuden ajamista mitenkään hyvänä tai kehuskeltavana asiana enkä etenkään sellaisena asiana, josta kannattaisia kertoilla tarinoita. Mutta meidän elämässämme nyt on käynyt näin, turha totuuksia on kaunistella tai jättää kertomatta. Halusin kertoa tapahtuman täällä, koska tällaiseen osaan kalifornialaisesta elämästä moni ei ehkä koskaan törmää.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Kanadaan

Piilaaksoon on rantautunut lämmin aalto. Viikonloppuna nautittiin reilun 20 asteen lämmöstä. Kävin sekä lauantaina että sunnuntaina hetken aikaa uima-altaalla. Siellä oli jopa muutama muukin ihminen ja melkein uikkareissa. Eivätkä he olleet suomalaisia kavereitamme. ;)

Lämpimästä säästä oli pakko käydä kunnolla nauttimassa, sillä me suuntaamme huomenna tiistaina talveen. Lähdemme nimittäin Montréaliin Kanadaan! Miehellä on työmatka, ja minä menen taas loisimaan mukaan. Kyseessä on miehelle jo toinen työmatka tämän vuoden aikana. Heti Suomen-reissumme jälkeen hän kävi Charlottessa Pohjois-Karoliinassa. Sinne minä en mennyt mukaan, koska en minä nyt koko aikaa halua enkä lentojen hintojen takia voikaan matkustella. Montréal - ja Kanada ylipäänsä - kuulostaa kuitenkin niin houkuttelevalta paikalta, että ehdottomasti halusin mukaan tähän reissuun. Edes Kanadan talvi ei pelota, koska juuri tämän matkan takia roudasimme Suomesta ne talvivaatteemme. Sitä paitsi olen Suomesta. Tosin näin taisin sanoa myös ennen Chicagon-reissua ja kylmähän siellä tuli. Mutta silloin ei ollut talvivarusteita.

Miehen työmatka kestää viikon. Hän pitää muutaman vapaapäivän työrupeaman jälkeen, joten vuokraamme auton ja käymme viettämässä pari yötä Québec Cityssa. Jos jollakulla on vinkkejä kyseisiin kaupunkeihin, niitä otetaan jälleen mieluusti vastaan. Kanadasta kukaan ei kyllä taida blogiani lueskella, ei ainakaan säännöllisesti tilastojen perusteella.

Nyt kun vielä osaisi sitä ranskaa...

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Tämän viikon kauppaomituisuudet

Olen bongannut viime aikoina muutaman kummallisen tuotteen kaupasta. Tai en minä nyt tiedä, onko näissä mitään sinänsä kummallista, mutta ovat ne kuitenkin kiinnittäneet huomioni.

Amerikassa kaikki on suurempaa, myös papaijat?
En välttämättä halua tietää, miksi nuo papaijat ovat noin isoja. Tai ehkä ne ovat joku erikoislajike? Bongasin noita kahdesta eri kaupasta. En huomannut katsoa, mistä maasta ne ovat tulleet.

Amerikkalaiset taitavat rakastaa juustoja, jos jotain voi päätellä siitä, miten moni ruoka on kuorrutettu kammottavan suurella kasalla juustoa. Tai siitä, että täällä myydään pursotettavaa juustoa.
Inhoan täkäläisia juustoja, koska tiivistettynä juustoskene on täällä lähinnä linjaa cheddarcheddarcheddar, eivätkä muutkaan juustolajikkeet kovin hyviä ole. Ja sitten kun cheddaria tulee vielä spraypullosta, niin voi apua. Pursotettava cheddar ja american cheese menevät minun listallani ällöttävimpien ruokatuotteiden joukkoon.Vaikka mikäs minä olen tuomitsemaan, kun en ole edes maistanut.

Löysin kaupasta myös valmiiksi paistettua pekonia. Kuinka laiska ihminen voi olla?
Valmiiksi paistettu pekoni löytyy kaupasta ihan lämpimästä eli pakastinta tai jääkaappia ei tämän tuotteen säilömiseen tarvita. Maistuisiko?

torstai 22. tammikuuta 2015

Tämä torstai

Tänään kävin taas ulkoilemassa, tällä kertaa kaverini (miehen kollegan vaimon) kanssa. Olen viettänyt viimeisten kuukausien aikana kotona ollessani hirveästi aikaa sisällä, jos ei lasketa autolla ajamista erinäisiin paikkoihin. Eiväthän ne säät tietenkään marras-joulukuussa aina suosineet, mutta enemmän kyse on ollut omasta laiskuudesta. Välillä alkaa kuitenkin tympiä se jatkuva jumpassa ja salilla käyminen, joten oli kiva päästä arkena liikkumaan ihan ulos.
Kasvoton bloggaaja jälleen vauhdissa. Polku näytti oikeastikin pelottavasti siltä, että se johtaa pudotukseen.
Koska en jaksa tällä hetkellä kirjoittaa mitään erikoista postausta, laitan nyt vain vähän kuvia tältä päivältä, koska ulkona oli mielestäni niin kaunista.
Tämä oli mielestäni älyttömän hieno asetelma, mutta ei minusta ehkä miksikään luontokuvaajaksi edelleenkään ole...
Joku mystinen ranchimökki keskellä ei-mitään. 
Täällä on muuten kohtalaisen yleistä, että joillain ulkoilualueilla on lehmiä vapaana tietyillä alueilla. Aitoja ja portteja on, mutta ulkoilureitit menevät joskus näiden sisäpuolelta. Tänäänkin lehmiä näkyi muutamassa paikassa. Lehmät saivat kaverini vähän levottomaksi, sillä hänellä on traumaattisia kokemuksia lehmien kanssa. Hän on kohdannut täällä yhden koirapuiston lähellä aggressiivisesti ja pelottavasti käyttäytyviä lehmiä, jotka lähes hyökkäsivät hänen ja hänen seurueensa kimppuun. Saman koirapuiston luona eräs kävijä joutui lehmien tallomaksi! En ole aikaisemmin ajatellut, että lehmiä pitäisi varoa, vaikka iso eläinhän se on, mutta tämän tallomistarinan jälkeen minuakin saattaa vähän arveluttaa. Tänään lehmät eivät onneksi häirinneet meitä, paitsi kaveriani henkisellä tasolla. Mutta minä lupasin harhauttaa lehmiä tarvittaessa. ;)
Maanantain kylmyydestä viisastuneena minulla oli tänään paksumpi urheilupaita t-paidan päällä ja takin lisäksi fleecehuppari. Pahimmillaan kaikki oli päällä. Parhaimmillaan pitkähihainenkin piti repiä pois ja t-paidalla pärjäsi. Suurimman osan ajasta takkia vedettiin edestakas t-paidan päälle ja pois. Ei ollut siis mikään helpoin sää pukeutumisen suhteen.
Kun aurinko paistoi kunnolla, tuli kuuma.
Mutta kukkuloilla oli sumua, mikä aiheutti kylmää.
Tuo alue, jossa ulkoilimme, on nimeltään Sunol Regional Wilderness. Kävin samassa paikassa miehen kanssa marraskuun alussa. Katsokaa, millaiselta silloin, reilut 2 kuukautta sitten, näytti:
Huh mikä ero! Ja jälleen tämän suuren eron tajuaa vasta näin valokuvista. Oma muistini pettää sen verran pahasti, ettei mielessään oikein voi uskoa eroja noin suuriksi ennen kuin kuvat havainnollistavat erot todellisiksi. Kukkuloilla oli nyt ihan kevät: bongasin mm. kukoistavia kukkia. Sadetta ei valitettavasti ole nyt toistaiseksi tiedossa. Luin pari päivää sitten uutisen siitä, että helmikuusta on tulossa enemmänkin kuin heinäkuu.
Ihana kevät!
Vettäkin löytyi! Tämän pikkujoen yli menevä silta oli suljettu korjaustöiden vuoksi. Kysyimme park rangerilta, mistä pääsee yli, ja hän opasti menemään näiden kivien kautta. Eihän tuo mikään hankala ylityspaikka ollut, mutta hiukan piti tasapainoilla, kun suurin osa kivistä oli irtonaisia ja märkiä eli liukkaita. Mietimme, olisimmeko voineet haastaa puiston oikeuteen, jos olisimme liukastuneet ja kaatuneet veteen (jota tuossa oli ihan puoleen sääreen saakka, vaikka kuvasta ei näykään).
Ulkoilimme parin tunnin verran. Ja kova työhän vaatii kovat huvit... Miehen työpaikka järjestää täällä Piilaaksossa konferenssin (jota varten Suomesta tänne on saapunut 9 ihmistä, ja mekin pyöritämme tällä hetkellä pienimuotoista bed&breakfastia), jossa oli tänään iltabileet. Me vaimotkin olisimme voineet mennä paikalle. Koska 200 nörttiä kaljapullot kädessä (näin tilaisuus minulle kuvattiin :D) ei kauheasti houkutellut, päätimme kaverin kanssa lähteä keskenämme ulos syömään, koska haikkikin oli niin rankka, haha. Menimme San Josen downtownissa olevaan kuubalaiseen ravintolaan. Oli mielenkiintoisen hyvää! Ja taas oli ruoka-annoksilla kokoa.
Tämä oli alkupala. Sentään jaoimme tämän kaverin kanssa (ja jaettavaksi se toki on varmaan tarkoitettukin), mutta silti emme pystyneet syömää kaikkea. Tuossa oli lihaa (kanaa ja possua) varmaan kahden pääannoksen verran! Ja tämän alkuruoan ja pääruoan välissä tulivat vielä pääannoksiin sisältyvät side-ruoat: minulle salaatti ja kaverille kanakeitto (jossa siinäkin oli kanaa lähes pääruoan verran). Jösses!
Pääruokana silputtua possunlihaa kuubalaisessa tomaattikastikkeessa haudutettuna papujen ja friteerattujen keitto-/jauhobanaanien kera.
Noiden lisäksi piti saada vielä jälkkiruoka, koska jälkkäri menee aina eri osastoon vatsassa. Ja kyllä, osa ruoista lähti doggybagissa kotiin.

Mietin usein, että pitäisi käydä enemmän ulkona syömässä täällä, kun vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on niin älyttömän runsaasti. Ehkä voisi tehdä sellaisen myöhäisen uudenvuodenlupauksen, että käyn useammin ravintoloissa. Tosin uudenvuodenlupaukset eivät koskaan pidä.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Ihania aamupaloja ja ulkoilua

Tykkään ravintoloiden aamupaloista, mutta kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät millään jaksaisi viikonloppuaamuisin raahautua ensimmäisenä jonnekin ulos syömään sitä aamupalaa. En edes brunssille, koska minun kirjoissani viikonlopun keskipäiväkin on vielä aamua.

Viikko sitten sunnuntaina lähdin kuitenkin brunssille parin naapurissa asuvan tuttuni kanssa, vaikka herääminen ennen yhtätoista sunnuntaina olikin aika kamalaa. ;) Menimme Hayes Mansion -nimiseen resorttiin, joka sijaitsee San Josessa. Resortin yhteydessä oleva ravintola tarjoaa sunnuntaisin brunssibuffetin. Hinta oli aika suolainen, verojen ja tippien kanssa noin $50 eli noin 43 euroa. Buffetti muistutti kaukaisesti ruotsinlaivojen "sitä parempaa" (eli sitä, jossa tarjoillaan skumppaa) aamubuffaa, joskin ruoka oli huomattavasti laadukkaampaa ja tarjonta laajempi. Itse asiassa tarjonta oli kummallisen laaja, koska aamupalatuotteiden lisäksi buffetista löytyi joitain liharuokia ja äyriäisiä. Ja kunnon jälkiruokapöytä, jossa oli montaa erilaista kakkua. Brunssiin kuului rajoittamattomasti skumppaa, mikä hiukan kompensoi kallista hintaa.
Pääruokaa.
Jotain ruokaa, joka ei ole jälkiruokaa. Jälkiruoasta ei valitettavasti ole kuvaa, koska se oli niin nannaa, etten jaksanut pysähtyä kuvaamaan.
Myös mieheni piti lähteä brunssille mukaan, mutta hän oli niin kipeä, ettei pystynyt tulemaan. Häntä harmitti hirveästi, joten varmaan vielä eksymme tuonne yhdessä tässä jossain vaiheessa. Jos kallis brunssibuffetti kiinnostaa Piilaakson alueella asuvia lukijoita ja jos kova hinta ei haittaa, kannattaa käydä tsekkaamassa Hayes Mansion. Eikä hinta ehkä ole kova, jos huomioi sen, ettei koko loppupäivänä tarvitse oikeastaan syödä enää mitään muuta ruokaa, jos tuolla jaksaa syödä kunnolla. ;)
Hayes Mansion on ulkoisesti aika hieno paikka.
Nälkä kasvaa syödessä vai miten sitä sanotaan. Kun pääsin maistamaan ihanaa aamupalaa viikko sitten, halusin sitä lisää tänä viikonloppuna. En nyt kuitenkaan samaan paikkaan halunnut heti uudelleen, joten kävimme eilen sunnuntaina tuttaviemme suosituksesta kunnon amerikkalaisessa dinerissa nimeltä Black Bear Diner. Mesta sijaitsee meiltä vain reilun 10 minuutin ajomatkan päässä Milpitas-kaupungissa.

Mielestäni jokaisen ihmisystävällisen ravintolan pitäisi tarjoilla aamupalaa aina. En tajua, miksi aamupalan tarjoilu lopetetaan puoleltapäivin - tai mikä pahempaa, jo klo 11! Hullua! Black Bear Diner tarjoilee aamupalaa aina, kun ravintola on auki, joten se sai minulta pisteitä jo tämän takia. Meilläkään laiskoilla ei siis ollut mikään kiire nousta aamulla ylös sängystä.

Ja voi mitä aamupaloja paikka tarjosikaan! Huh huh! Siinä vasta oli perinteistä jenkkiaamupalaa annoskokojen suhteen. Minä valitsin itselleni kanelilla maustettuja french toasteja ja niitä oli annoksessa neljä isoa kimpaletta. Aikalailla isompi annos kuin yleensä olen muualla toasteja saanut. Mutta miehenpä annos oli suurempi kuin koskaan olemme missään nähneet. Annoksen nimi oli The Volcano ja se sisälsi kolme ISOA ja paksua amerikkalaista pannukakkua (siis oikeasti isoa, ei sellaisia minimalleja, joita usein aamupaloilla tarjoillaan), kaksi makkaraa, kaksi siivua pekonia ja kaksi kananmunaa. Ja tietenkin vaahterasiirappia ja jotain makeaa voita pannareiden kanssa.
Minun toastini. Huomatkaa, miten annoksessa on huomioitu se, että lautaselta pitää löytyä myös vihreää.
The Volcano. Kuva valitettavasti hämää annoksen koon. Ei näytä lainkaan niin massiiviselta tässä kuin oikeasti oli. Ja salaatti löytyy tästäkin annoksesta. ;) 
Meitä nauratti tuo The Volcano. Aika älytöntä. Luojan kiitos ko. ravintola ei ilmoita annosten kalorimääriä ruokalistassaan...

Edellä näitte ennen-kuvat aamupalasta, tässä jälkeen-kuva:
Minuun upposi koko annos, mieheen ei. En kyllä usko, että tuollaisia annoksia kovin moni pystyy kokonaan syömään. Täällä on yleistä ottaa mukaan jäljelle jäänyt annos doggy bagissa, joten varmaan ihan kaikkia annoksia ei ole edes tarkoitettu kerrallaan syötäväksi. (Meillä on nuo jäljelle jääneet miehen pannarit edelleen jääkaapissa.)

Black Bear Diner on ketjupaikka ja todella amerikkalainen, onhan se diner. Paikka oli amerikkalainen myös kävijäkunnan suhteen: ei näkynyt niitä aasialaisia, vaan ravintola oli suurimmaksi osaksi täynnä jenkkejä (ainakin, jos puheesta ja aksenteista jotain pystyy päättelemään). Oli myös vähän kliseisen amerikkalaista, sillä meidän vieressämme istui kaksi aika lihavaa miestä ja heillä oli jättimäisten aamupala-annosten lisäksi vielä jättimäiset pannarit jälkkäriksi. Täällä Piilaaksossa ja Bay Arealla ei muuten paljoa näy lihavia ihmisiä....
Dinerin sisustus. Kun tulimme klo 12.45, oli täyttä ja pöytää piti odottaa jonkin aikaa, mutta puoli kahden aikaan paikka oli jo tyhjentynyt kiitettävästi.
Mies sanoi jotenkin aika osuvasti, että monet raflat täällä päin maailmaa tuntuvat jämähtäneen jonnekin 70-luvulle sisustuksensa suhteen. Black Bear Diner ei ollut poikkeus. Dainereissa on kyllä ihanaa jenkkitunnelmaa, pitäisi varmaan käydä useammin sellaisissa. Tosin tuollaisia aamupala-annoksia ei ehkä kannata kovin usein ruveta vetämään.

Noiden aamupalojen jälkeen ei sitten kyllä tehtykään paljon mitään liikkumista vaativaa. Asenteeni oli kerrankin tämä: God bless America ja sitä, että kaikkialle voi ajaa autolla! :D En olisi jaksanut ottaa montakaan askelta. Menimme elokuviin, koska mitäs muutakaan sitä aurinkoisena sunnuntaipäivänä tekisi. Kävimme katsomassa The Imitation Game, joka on juuri saanut 8 Oscar-ehdokkuutta. Emme olleet ihan ainoita, jotka olivat iltapäivänäytökseen eksyneet; ehkäpä Oscareiden julkistaminen vaikutti tähän.

Tänään maanantaina oli Martin Luther King Day, joka on vapaapäivä Yhdysvalloissa. Paitsi että jälleen monen toimiston parkkipaikka oli täynnä autoja, joten se siitä vapaapäivästä. Virastot olivat kiinni. Meillä mies piti vapaapäivän. Sää oli hyvin ankea, sillä oli täysin pilvistä ja sumuista ja yöllä tai aamulla oli jopa satanut. Me päätimme kuitenkin lähteä ulkoilemaan. Menimme Sierra Azul Open Space Preserveen eli Sierra Azulin vuoristoon ulkoilureitille.
Kummallisen löysät sähköjohdot ja sumu. Reittimme vei tuonne vastakkaiselle puolelle.
Menimme reitille, joka kulki Mount Umunhumin ympärillä. Emme kyllä nähneet vuorta, koska oli sumuista, emmekä edes tienneet, mikä kukkuloista tuo vuori on. Mt. Umunhumin huipulla on ollut Almaden Air Forcen tukikohta ja kylmää sotaa varten rakennettu tutkajärjestelmä. Tai jotain tuollaista. Alue on nykyään suljettu, koska siellä esiintyy jotain saastetta ja alue katsotaan vaaralliseksi. Ulkoilualueen virallisten nettisivujen mukaan alueen siivoamiseksi ja turvalliseksi saattamiseksi on suunnitelmia, joissa valtio on mukana, mutta toistaiseksi alue ja vuoren huippu eivät siis ole auki. Tukikohta on selvästi näkyvillä vuoren huipulla, myös alas laaksoon saakka, mutta me emme tosiaan nähneet siitä nyt vilaustakaan sumun takia.
Siellä se Piilaakso taas siintää.
Tänään oli kohtalaisen viileä päivä, noin 15 astetta, ja ylhäällä kukkuloilla oli kylmä, vaikka minulla oli pitkähihainen urheilupaita ja -takki. Jaksoimme kävellä noin 1,5 tuntia, minkä aikana etenimme vain vajaat 7 kilometriä eli aikamoinen löntystely oli kyseessä. Olimme muuten ainoat ulkoilijat, kun lähdimme liikkeelle. Ellei lasketa jotain peuroja/kauriita/mitä-lie otuksia, jotka puikkelehtivat puiden lomassa. Parkkipaikalle palatessamme autoja oli tullut muutama muukin, ja meitä vastaan käveli yksi perhe.
Minun eläintuntemukseni ei riitä kertomaan, mikä otus tämä on. 
Tällainenkin kaveri oli liikenteessä.
Viileästä ilmasta huolimatta oli kiva käydä ulkoilemassa, joskin olin aika tylsistynyt jo puolen tunnin jälkeen, sillä reitti oli tasainen. Toisaalta sumu ja kukkuloiden vihreys ja vehreys toivat minulle mieleen jotkut Skotlannin nummet, vaikken kyllä koskaan ole Skotlannissa saati nummilla käynyt, ja oli jopa vähän eksoottisen oloista. Joskin vähän pelottavaa, kun oli sumua, eikä muita ihmisiä missään.
Ei ole keltaista eikä kuivaa!
Jännää oli myös se, kun alhaalla menevästä todella pienestä purosta kuului veden lorinaa. Moiset äänet ovat harvinaisia täällä kuivuuden keskellä, eikä niistä varmaan saa montaa kuukautta enää nauttiakaan.
Bay Areallakin voi olla jäistä. 
Bongasin automatkalla sähköjohtoon heitettyjä Converseja ja oli pakko pysähtyä ottamaan kuva. Minua kiinnostaisi aina tällaisia nähdessäni kauheasti saada tietää, kuka haluaa heitellä tennareitaan ja miksi.