torstai 29. syyskuuta 2016

"Young lady, you have too many problems at your age."

Takana on puolitoista viikkoa töihin eli jumppatuntien ohjaamiseen paluusta. Taukoni vamman, loman ja flunssan takia venyi lähes 6 viikkoon, minkä aikana en siis tehnyt yhtään mitään liikuntaa, ellei lasketa kävelyä loman aikana. Fiksu olisi totta kai aloittanut ohjaamisen hitaasti, mutta minä en ole fiksu ja sitä paitsi olin amerikkalaisen työkulttuurin ja -byrokratian vanki ja jouduin hyökkäämään kaikille tunneilleni, jotten menettäisi niitä. Pääsin palaamaan myös sille salille, jonka kanssa oli niitä byrokraattisia ongelmia Leave of Absenceni takia. Benefits Department ei koskaan vastannut mitään siihen, kun lähetin heille lääkärin todistuksen siitä, että saan palata töihin. Esimieheltäni vain sain tiedon, että voin mennä ohjaamaan tuntini, kun sitä erikseen kysyin. Kun kirjaudun järjestelmään, Leave of Absence -pyyntöni on edelleen auki. Nämä kuviot eivät siis toimi kovin joutuisasti...

Paluu ohjaamaan oli totta kai paljon haasteellisempaa kuin olin pelännyt, koska taukoni venyi niin pitkäksi ja koska lähdin hommaan heti sataprosenttisesti. Kuuden viikon tauon jälkeen vedin heti ekana viikkona 13 tuntia. Jo ekana päivänä ohjasin kaksi bodypumppia, joiden jälkeen seuraavan kolmen päivän ajan minun piti käyttää hissiä portaiden sijasta ja ottaa tukea aina, kun halusin istua alas (vessassa käyminen oli ikävää, haha). Yksi pumppi viikon aikana oli pakko skipata, koska en yksinkertaisesti olisi voinut kyykätä, mutta muutoin vedin tuntini tekohymyllä kivusta huolimatta. Paitsi että hymy oli kyllä pitkälti aito - oli kivaa päästä takaisin! Herätin ehkä huvittavia katseita myös kotiympäristössäni, kun yritin verrytellä täysin jumissa olevia jalkojani kävelemällä ympäri talojamme farkut jalassa jalkojani nostellen. (Farkut, koska olin tulossa lounaalta.) Toisaalta erään kansakunnan edustajat kävelevät täällä takaperin, joten ehkä tämä sopii samaan sarjaan, enkä ollut yhtään omituinen.
Töihin paluu on tarkoittanut myös pyykin muuttumista takaisin tällaiseen. Urheiluvaatteille tarkoitettu pyykkikoppa täyttyy kahdessa päivässä, muille vaatteille tarkoitettu koppa reilussa viikossa - ja pääasiallisesti mieheni vaatteilla. (Kuvan alkuperäinen lähde tuntematon.)
Kyllä täytyy myöntää, että kuntotasoni on selvästi romahtanut tauon aikana. Esimerkiksi bodyattack on tuntunut maailman haasteellisemmalta lajilta. Tunteeseen toki ehkä vaikutti se, että ohjasin attackin viime viikolla 5 kertaa (yksi oli sijaistus, mikä minun oli pakko tehdä byrokraattisista syistä), mikä on aivan liikaa jopa huippukuntoiselle, saati sitten sellaiselle, joka yrittää palata vamman ja monen viikon tauon jälkeen takaisin. Olin koko viikon niin väsynyt, että teki mieli itkeä. Joka ilta ysin aikaan olin niin loppu, että oli pakko mennä sänkyyn, ja jopa nukahdin kymmenen aikoihin, mitä ei ikinä tapahdu minulle nukahtamisvaikeuksista kärsivälle. Toki sitten heräilin aamuyöllä enkä enää nukkunut kunnolla sen jälkeen. Kroppani on ilmeisesti tottunut siihen, että max. 6 tuntia unta saa riittää.

Kovan ekan viikon jälkeen sain vain yhden lepopäivän, sunnuntain, ja sitten rumba alkoi alusta. Tällä toisella viikolla oloni on ehkä hiukan helpottanut, mutta kroppani tuntuu silti olevan vielä jossain shokkitilassa siitä, mitä on tapahtunut. Attackointiin palaaminen laukaisi minulle tällä viikolla myös penikkataudin (sitä sattuu aina joskus) ja juokseminen alkoi sattua niin paljon, että minun piti pyytää tänään aamuattackiini sijainen. Jos jollakulla on hyviä vinkkejä siitä, miten päästä eroon penikkataudista, niitä otetaan vastaan! Foam rollailu ja venyttely on jo käytössä, mutta ei tunnu aina auttavan. Onneksi penikkautauti vierailee luonani vain joskus.

Itse asiassa minulla on nyt enää vain 12 omaa tuntia viikossa, vaikka tuntimääräni piti näin syksyn myötä jopa nousta 15 tuntiin per viikko. Luovuin muutamasta tunnistani, sillä ääneni ei tule kestämään sitä, että palaisin ohjaamaan 15 tuntia viikossa. Toiset pystyvät siihen ja enempäänkin, mutta minua ei nyt vain ole luotu sellaiseen, ei ainakaan tällä hetkellä. Lopetin esimerkiksi siellä San Josen yliopiston yliopistoliikunnassa, vaikka juuri vasta pääsin sinne ja vaikka olin siitä innoissani. Olen sijaislistalla, mutta en kyllä todella ole sijaistamassa nyt yhtään mitään, en vain pysty ratkeamaan enempää. Tuosta 12 tunnistakin pitäisi edelleen vähentää ja varmaan aika paljonkin.
Fitness Instructor Problems Vol XXX. Tukkani voi huomattavasti paremmin sen kuuden viikon aikana, kun en käynyt töissä. Kun ohjaan, minun on pakko pestä hiukset joka päivä, sillä hikoilen niin paljon, ettei pelkkä huuhtelu riittäisi. (Kuvan alkuperäinen lähde tuntematon.)
Haluaisin sanoa, että olen pitkän tauon jälkeen kuin uudestisyntynyt. Ainahan sitä hoetaan, että lepo auttaa ongelmiin. Varmasti auttaakin, sitä en kiellä, mutta voi hyvänen aika sentään ei se lepo mitään ihmeitä välttämättä tee. Jalkaani särkee hiukan edelleen. Totta kai särkee, onhan ongelma rakenteellinen. Särky ei ole onneksi pahentunut ohjaamisesta, se on sellaista samanlaista satunnaista, jota se on koko ajan ollut. Myöskään ääneni ei ole parantunut. Tilanne on helpottunut entisestä, mutta valitettavasti äänen käyttö aiheuttaa lievää särkyä ja tiedostan, että jos nyt jatkan samalla tavalla, kohta tilanne pahenee takaisin vanhaan. Itseä saa totta kai syyttää. Pystyn laskemaan yhden käden sormin ne kerrat, joina olen tehnyt puheterapeutin antamia harjoituksia. Olen odottanut ihmeitä, mutta näköjään oikeasssa elämässä ihmeitä ei tapahdu. Varasin juuri ajan lääkärille äänen takia, vaikken kyllä tiedä, miten hän voisi enää auttaa.

Suoraan sanottuna tilanteeni ei siis ole mikään parhain mahdollinen tällä hetkellä. "I'm a lot better, thanks for asking", on vastaus, jota hoen kaikille osallistujilleni, jotka kysyvät, miten voin. Yhden tunnin jälkeen juttelin parin kanssa ja sanoin ihan suoraan, että onhan näitä vaikeuksia vielä, mihin toinen heistä sitten totesi otsikossa olevan lauseen. Minulla on paljon vähän vanhempia naisia osallistujina ja he ottavat aina joskus aika äidillisen asenteen ja ainakin teeskentelevät olevansa oikeasti huolissaan puolestani. En voinut kuin nauraa tälle tämän naisen kommentille, vaikka oikeasti ei naurata yhtään. Eräällä toisella tunnilla eräs vanha rouva totesi minulle: "You're like an old person with all those problems." Kaipa he ovat tietyllä tavalla oikeassa. Onhan tässä nyt ollut kaikenlaista.

Toki tilanne voisi olla pahempikin. Enkä ole edes ainoa, jolla on kaikenmaailman vammoja ja vaikeuksia. Tällä hetkellä meitä lähialueen bodyattackin ohjaajia täällä vaivaa todellinen vamma- ja sairausepidemia: yksi luokkasi polvensa ohjatessaan cxworxia, toinen loukkasi polvensa muualla, yksi sai selkävamman GRIT-tunnilla, yksi ohjaa aivan liikaa bodyattackia ja kaikkea muutakin ja taisi olla juuri jopa auto-onnettomuudessa ja eräs taistelee tällä hetkellä syöpää vastaan. Ehkä minulla on siis kaikki ihan kohtalaisen hyvin.

Näillä joka tapauksessa mennään. Jos postaustahtini taas hidastuu, se tarkoittaa sitä, että makaan kuolleena sohvalla ja katson Netflixia kaiken vapaa-aikani. Minulla on vielä pari lomapostausta lähes valmiina luonnos-kansiossa, mutten ole niitäkään jaksanut julkaista. Pahoittelut.
Postaukseen liittymätön kuva, mutta kävimme viime viikonloppuna katsomassa jälleen yhden kiertueella olevan Broadway-musikaalin, Phantom of the Operan. Niin paras! San Josen Broadwayhin on piakkoin tulossa myös mm. Sound of Music ja Annie. Jos San Josesta pitää etsiä hyviä puolia, tämä kulttuuritarjonta on varmasti yksi! (Kun ei kerta asu siellä oikean Broadwayn luona.)

perjantai 23. syyskuuta 2016

Kun kämppäkin hajoaa

Palasin tällä viikolla töihin ohjaamaan ja olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut postailla edes jo valmiina olleita luonnoksia. Tämän postauksen kirjoitin itse asiassa valmiiksi jo ennen kuin lähdimme lomalle. Tarkoitus oli julkaista se loman aikana, mutta näköjään jäi.

***

Ei siitä ole kauaa, kun kotonamme kirottiin sitä, että kyllä kun Suomessa tehdään pistorasia, niin se on ja pysyy.

Olisihan se pitänyt arvata, että ongelmia tästä vielä syntyy. Rikkinäisen pistorasian korjaaminen kun sujui meksikolaiselta työmieheltä (huom. ei sähkömieheltä) niin helposti.

Emme ole käyttäneet ko. pistorasiaa mitenkään kovin paljoa korjauksen jälkeen. Kun juuri ennen lomalle lähtöä kiinnitin siihen johdon, korjaajan pienellä vaivalla tekemä korjaus antoi periksi ja koko systeemi tuntui hajoavan käsiin.
Suoja halkesi ja lähti irti, se oli alun perinkin ollut aika löysällä työmiehen jäljiltä. Eikä tuo itse pistokekkaan mitenkään tukevasti tuolla istu. Huoh.
Kyllä kun Suomessa korjataan pistorasia, niin se on korjattu koko loppuelämäksi!

Asiat tuntuvat muutoinkin nyt hajoavan käsiin täällä kotona. Kaksi vuotta sitten heinäkuussa, vain muutama kuukausi tänne muuton jälkeen, valitin verhotangoista. Elämäni oli silloin niin yksinkertaista, että venkula verhotanko antoi oivan aiheen valittaa. Kaksi vuotta siinä meni, mutta nyt on käynyt ilmi, että minähän olin vain täysin oikeassa valituksessani - eihän se verhotanko kestänyt. Tai oikeammin sanottuna seinä ei kestänyt.

Makuuhuoneessamme oleva itse asennettu verhotanko on nyt romahtanut kaksi kertaa. Seinä ei vain yksinkertaisesti kestä tangon ja verhojen painoa. Kyseessä on tietenkin ihan ulkoseinä, mutta kun nämä täkäläiset talot nyt ovat mitä ovat (jotain pahvia?), niin eipä se seinä tunnu mitään kestävän.
Oho. Kertaa kaksi.
Yllä olevaa kuvaa ottaessani en miettinyt bloggausta. Olen ottanut kuvan miehelleni, sillä tämä tapahtui vain pari viikkoa sen jälkeen, kun hän oli jo kerran asentanut romahtaneen tangon paikoilleen. Valitettavasti vasta näin jälkikäteen hoksasin, että olisi pitänyt ottaa kuva siitä seinästä. Siinä on nimittäin oikeastikin aika iso reikä nyt. Näytti vähän siltä kuin seinä olisi ottanut ensimmäisen askeleensa kohti totaalista luhistumista.

Tangon sai vielä paikoilleen, mutta jos ja varmaan kun se kolmannen kerran sieltä romahtaa, takaisin ei ole enää menemistä ja sitten seinässämme on iso reikä, jota ei saa peitettyä. Joku voisi todeta, että verhomme ovat liian painavat, mutta minä syytän kalifornialaista seinää tietenkin. (Mieheni totesi tähän, että ehkä myös tangon asentajaa voisi syyttää. Kumma kyllä minä en syyttänyt. :D)

Kalifornian maanjäristyksiä miettiessä mielessä todellakin on nyt kysymys siitä, miten nämä paikalliset pahvitalot voivat kestää maanjäristyksiä, kun eivät ne kestä edes verhotankoja...

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Amishien mailla - Pennsylvania Dutch Country

Teimme lomallamme spontaanin pyrähdyksen Pennsylvanian maaseudulle. Philadelphia ja kaupunkimeno alkoi kyllästyttää meitä kahden päivän jälkeen, joten päätimme lähteä tekemään päiväretken kaupungin ulkopuolelle. Mietimme vaihtoehtoja ja päätimme lopulta lähteä Pennsylvanian Dutch Countryyn eli alueelle, jossa asuu amisheja. Amisheja asuu USA:ssa muutamassa osavaltiossa ja Pennsylvaniassa Lancaster Countyssa on Ohion lisäksi suuri amishien keskittymä.

Philadelphiasta ajoi Lancaster-nimiseen kaupunkiin reilun tunnin. Philadelphiasta kun lähti, maisema muuttui nopeasti maaseuduksi ja vihreydeksi. Voi että miten kaipaan sellaista vehreyttä ja vihreyttä, sitä kun ei Kaliforniassa paljoa näe!
Tämä näkymä oli meille eksoottista, koska oli vihreää.
Kun aloimme lähestyä Lancasteria, tien varrella alkoi näkyä isoja, suurimmaksi osaksi valkoisia yksinkertaisia taloja, joiden pihoilla oli pyykkinaruilla roikkumassa yksivärisiä ja yksinkertaisia vaatteita kuivumassa. En ollut koskaan aiemmin nähnyt amishien taloja, mutta arvasin heti, että moiset talot olivat varmasti heidän. Ei kukaan muu täällä varmaankaan kuivata vaatteitaan ulkona pyykkinarulla.

Pohdin paljon sitä, miten valokuvia kehtaa ottaa edes julkisilla teillä, enkä lopulta ottanut muuta kuin pari kuvaa. Sitten pohdin sitä, viitsinkö julkaista yhtään kuvaa tämän postauksen yhteydessä. Alla ainoa oikeasta kotitalosta ottamani kuva. Se on otettu kaupan pihalta.
Ei valkoinen talo, mutta kuitenkin. Minulle tuli noista ulkona kuivuvista vaatteista jotenkin mieleen lapsuuteni ja kotitaloni pihalla kesäisin kuivuvat vaatteet. USA:ssa ei ymmärretä mitään sen päälle, miten vaatteita kannattaisi kuivata. Tai no, amishit näköjään ymmärtävät. (Ainakaan Piilaaksossa ei edes saa kuivata vaatteita telineillä ulkona tai parvekkeella apartment-komplekseissa, omakotitaloista en tiedä. Onhan se nyt syntistä, jos naapuri voi nähdä sinun alushoususi.)
Poikkesimme Lancasterin Visitor Centeriin ja lähdimme 90 minuutin bussikierrokselle. Minibussi kiersi alueen maaseutua, läpi sellaisten pikkuteiden, joiden varsilla oli useita amishien tiloja ja koteja. Mikäli muistan oppaan kertoman oikein, amisheja asuu samalla tilalla kolme sukupolvea, ja näimme monta todella suurta taloa, joita on oppaan mukaan vuosien saatossa aina laajennettu sitä mukaan, kun perhettä on tullut lisää.

Ennen kierroksen alkua opas sanoi, että kotitiloja, rakennuksia, peltoja ja kotieläimiä saa valokuvata auton ikkunasta, mutta amisheista ei saa ottaa henkilökohtaisia kuvia, koska siitä he hermostuvat. Myöhemmin kävimme museossa, jossa kerrottiin, etteivät amishit salli valokuvien ottamista omista kasvoistaan, koska raamattu kieltää sellaisen. Mielestäni oppaan ohjeistus oli itsestäänselvä - minäkin hermostuisin, jos joku valokuvaisi minua ilman lupaa! Hermostuisin varmaan siitäkin, jos joku ottaisi kuvia talostani tai kotitilastani.
Tällaista oli Lancasterissa. Edessä amishien kotitiloja.
Maaseutua.
Meidän vierailupäivämme Lancasterissa oli Labor Day, joka on USA:ssa vapaapäivä monilla aloilla. Amishit eivät tietenkään juhli tällaisia pyhiä, vaan heillä oli aivan tavallinen maanantai. Maanantai on Lancasterissa amisheilla kuulemma yleinen pyykkipäivä, minkä vuoksi lähes jokaisen talon pihamaalla oli niitä vaatteita kuivumassa. Näimme myös monia amisheja työskentelemässä pelloilla hevosten kanssa. Meno näytti todella vanhanaikaiselta. Yksi kierroksellamme ollut nainen otti valokuvia auton ikkunan läpi pelloilla työskentelevistä ihmisistä. Toki ne olivat kaukaa, ei niistä erottaisi ihmistä, mutta minä en ikimaailmassa olisi ottanut. Jos jotakuta siis kiinnostaa, miltä työ pellolla hevosten kanssa näytti, googlettakaa. Netistä varmasti löytyy kuvia.
Tiesittekö, että amishit polttavat paljon tupakkaa, jonka kasvattavat itse? Lancasterin amishit ovat oppineet tavan kuulemma intiaaneilta. Tässä tupakkapeltoa.
Peltotöiden lisäksi näimme muutaman amishien koulun. Kouluja on Lancasterin alueella kahden mailin välein. Ehkä koska lapset kulkevat kouluihin yksinään ja itsenäisesti potkulaudoilla, joten matka ei saa olla liian pitkä? Tai koska koulut ovat pieniä, sellaisia yhden huoneen pieniä taloja? Koulujen pihamailla oli lapsia syömässä tai leikkimässä (tai siltä se näytti). Opas sanoi, ettei bussi saa pysähtyä koulujen eteen, mutta kyllä se vähän hidasteli ja jotkut lapset vähän katsoivat. En oikein tiedä, miten olisi pitänyt suhtautua tai mitä ajatella, oli vähän epävarma olo. Ajoimme myös usean koulusta kotiin palaavan lapsen ohi. Potkulaudalla viilettäminen näytti hauskalta. Amishit kulkevat potkulaudoilla, koska pyörä on liian moderni.
Tällaisia ne potkulaudat ovat. Tämä kuva on kaupan pihalta ja nämä ovat turisteille myynnissä olevia kappaleita. Amishien omat laudat eivät olleet näin värikkäitä.
Me emme ihan mieheni kanssa ymmärtäneet, miksi jotkut asiat, kuten vaikkapa pyörä tai peltokoneet, ovat liian moderneja, mutta sitten kuitenkin joitain välineitä amishit saavat käyttää. Amishit rakentavat itse talonsa, ja kun ajoimme muutaman rakennustyömaan ohitse, pihoilla oli jotain pieniä traktoreita/kaivinkoneita. Eivätkö ne ole liian moderneja? Olisi varmaan pitänyt kysyä oppaalta, mutta ei kai suomalainen nyt kysy kysymyksiä, haha.

Bussikierros pysähtyi kahdessa paikassa: erään kotitalon pihalla olevassa kojussa, jossa nainen myi kotitilansa tuotteita sekä vähän suuremmassa kaupassa, jossa myytiin amishien tuotteita. Mukamas käsintehtyjä, mutta osa oli kyllä ihan selvästi suoraan tehtailta. Aikamoista turistikrääsää siis, mutta hyvähän se on, että amishit hyötyvät jotenkin tästä turismivirrasta. Vaikka en minä kyllä tiedä, kuka oikeasti hyötyy ja mistä, mutta myyjät ainakin olivat amisheja. Söimme älyttömän hyviä käsintehtyjä pehmeitä rinkeleitä, soft pretzels, jotka niitä myyvät amishit ainakin kyltin mukaan olivat itse leiponeet. Soft pretzelit ovat pennsylvanialainen perinneherkku.
Krääsäkaupassa myytiin amishien reseptikirjoja.  
Kierroksen jälkeen kävimme syömässä ravintolassa, joka tarjoili turisteille Pennsylvania Dutch -alueelle ominaista ruokaa. Ravintola oli kompleksissa, jonka nimi oli mielestämme äärimmäisen naurettava - the Amish Experience. Siellä oli kaikkea turistikrääsästä teatteriin ja hevosvaunuajeluihin. Jotenkin typerä ajatus, että raamatun oppien mukaan elävien ihmisten yksinkertainen elämäntyyli on synnyttänyt paikkoja, joita kutsutaan mahtipontisella nimellä the Experience. Ei puuttunut kuin huvipuisto, ja itse asiassa sellainenkin taisi tuolla alueella jossain olla (lapsille tosin eli pieni). Ravintolan ruoka oli tietenkin kaukana aidosta, turistimesta kun oli, mutta ajoi asiansa. Myöhemmin kävimme syömässä myös alueelle ominaisia herkkuja, shoofly pie ja whoopie pie. Olivat todella hyviä.
Hevoskärryajeluja turisteille. Ajajat/oppaat olivat amisheja.
Lancasterin lähettyvillä on useita pikkukyliä ja niillä on huvittavia nimiä, kuten Intercourse ja Bird-in-Hand. Niissä oli turisteille kauppoja, joissa myytiin enemmän tai vähemmän krääsää, mutta kaipa jotain fiksuakin. En tiedä, oliko joukossa liikkeitä, joissa amishit myyvät itse tekemiään tavaroita, mutta jos oli, ne kyllä vähän hukkuivat sinne joukkoon. Kuulemma amisheilla on hyvät ja tuotteliaat bisnekset Lancasterin alueella.
Voitte uskoa, että Intercourse-kaupungista riitti vitsiä turistikrääsäkaupoissa. Alueelta löytyy myös muita hauskan nimisiä kaupunkeja, kuten Virginville ja Blue Ball.
Pikkukaupungin turistikaaos.
Turistivirta ja amishien elämäntyyli aiheuttaa Lancasterin alueelle aikamoisen kontrastin: kaduilla kulkevat amishit hevoskärryjensä kanssa, mutta samalla heitä katsomaan tulleet turistit ovat tuoneet mukanaan kaikki turismin tukipilarit - ketjuruokapaikat, turhanpäiväiset kaupat ja krääsän.
Amishit oikeasti kulkevat hevoskärryjensä kanssa. Tämä taisi kuitenkin olla ihan vain turistien kierros, muutoin en olisi kehdannut ottaa kuvaa edes takaapäin. Ajaja/opas oli toki amish.
Lancasterin hevoskärrykauppa. Mietimme mieheni kanssa, kuinkahan usein kärryistä tulee päivitetty versio.
Kävimme vierailumme aikana myös yhdessä museossa (the Amish Farm and House), joka on ollut amishien vanha kotitila ja talo. Se oli todella mielenkiintoinen, sillä siihen sisältyi 45 minuutin kierros, jota veti asiantunteva opas. Meistä kumpikaan ei tiennyt amisheista tai heidän elämäntyylistään paljon mitään etukäteen, joten opimme paljon uutta. Opimme mm. sen, ettei amish-lapsia kasteta uskontoon pienenä. He saavat aikuistuessaan päättää, ottavatko kasteen ja jäävätkö amisheiksi vai siirtyvätkö elämään muiden ihmisten kanssa. Vain harva kuulemma lähtee pois. Jos joku päättää lähteä, yhteydenpito muun perheen kanssa saa jatkua.
Vaikka amishit eivät hyväksy valokuvia itsestään, heillä on kuitenkin omat perhepotretit. Tässä museossa esillä ollut erään vanhan amish-perheen lahjoittama perhepotretti: tauluun on kirjailtu perheenjäsenten nimet ja syntymäajat. Se on siis kuin perhevalokuva meille.
Vierailu Pennsylvania Dutch Countryssa oli mieltä avaava ja antoi paljon miettimisen aihetta siitä, miten jotkut ihmiset elävät ja toisaalta myös siitä, miten itse elää. Olin iloinen, että menimme käymään siellä, mutta toisaalta pohdin kyllä koko vierailun aikana sitä, miten tuollaiseen pitäisi suhtautua, miten hyväksyttävää touhu on ja pitäisikö hävetä sitä, että meni sinne. Ihmisethän siellä tekevät toisista ihmisistä turistikohteita. Kummastelin paljon sitä, mitähän amishit itse meinaavat moisesta kuviosta: kotikadun läpi ajaa päivä toisensa jälkeen turisteja, osa heistä varmasti ottaa valokuvia, ehkä jopa hidastavat kohdalla. Taatusti tuohon tottuu, mutta tuskin se on hyvä asia tai tuntuu kivalta. Museossa sanottiin, etteivät amishit pistä pahakseen sitä, että turistit vierailevat heidän alueellaan (kunhan niitä kasvovalokuvia ei oteta), sillä he pitävät siitä, että ihmiset oppivat heistä oikeita todellisia faktoja tuolla sen sijaan, että katsoisivat jotain typeriä tv-ohjelmia, joissa ei anneta aitoa kuvaa. En nyt silti ihan usko, että turismilauma on kiva juttu heille.

torstai 15. syyskuuta 2016

USA, maa, jossa ei voi olla pois töistä kuukautta joutumatta ongelmiin?

Luvassa pitkä ja sekava pätkä avautumista. Postauksen otsikko on yleistävä, mutta minua ärsyttää tällä hetkellä suunnattomasti, joten totta kai jälleen tapani mukaan olen syyttämässä tätä maata kaikista hankaluuksistani. Korostetaan siis heti alkuun sitä, että tässä maassa on niin paljon eri tapoja toimia kuin on varmaan työnantajiakin ja ettei kokemukseni kuvasta mitään muuta kuin minun kokemustani tältä yhdeltä alalta. Mitä nyt työnantajani, joka aiheuttaa ärsytystä, sattuu olemaan USA:n suurimpia kuntosaliketjuja, joka toimii koko yrityksen maan laajuisten sääntöjen mukaan...

Olen nyt ollut viisi viikkoa pois töistä jokaisen työnantajani kohdalla. Minun piti palata töihin tämän viikon maanantaina heti lomamme jälkeen, mutta koska sain flunssan ja kuumeen, en voinut.

Viisi viikkoa on pitkä aika. Silloin, kun jouduin jäämään jalkani takia pois töistä, stressasin vähän sitä, että lomamme osuu heti sairausaikani jälkeen. Mutta mitäs sille voi, ei minulla ole ollut kristallipalloa, josta olisin voisin ennustaa tapahtumia. Olimme varanneet lennot lomallemme ennen vammaani, eikä lomaa nyt kai voi perua sen takia, että on jo ollut pois töistä muiden syiden takia. (Tosin mitä olen kuullut, joskus täällä päin maailmaa ihmiset eivät välttämättä uskalla pitää lomia, koska he pelkäävät saavansa potkut, jos ovat pois töistä. Yritän nyt kuitenkin olla ajattelematta tätä.)

Tässä kohtaa tarvitsee varmaan selittää, etten ole ollut virallisella sairauslomalla jalkani takia, koska suurin osa työnantajistani ei ole vaatinut sellaista. Leave of Absence on olemassa, mutta koska en olisi ollut oikeutettu mihinkään sairausajan palkkaan, en ole jaksanut hakea sellaista muuta kuin yhdeltä työnantajaltani. (Sairauslomakorvaukset pitää siis itse kerryttää tekemällä töitä. Olen jo ajat sitten käyttänyt kertymäni ääniongelmieni takia, enkä sen jälkeen ole työskennellyt tarpeeksi kerryttääkseni korvauksia olennaisesti lisää.)

On varmaan tarpeen selittää myös se, ettei minulla ole mitään virallista (vuosi)lomaa. Mahdolliset lomat ja niiden kertymistavat tässä maassa ovat kait pitkälti työnantajakohtaisia. En edes tiedä, miten minulle kertyy lomia, koska moista kertymää ei sairauskorvauskertymän tavoin ole merkittynä palkkakuitteihin. Tuskin siis kertyy mitenkään, koska olen hyvin osa-aikainen työntekijä, vain pari tuntia viikossa per työnantaja. Palkallista lomaa ei ainakaan ole. Toisin sanoen, kun lähden lomalle, olen vain pois töistä ja hankin itse sijaiset tunneilleni.

Olen ilmoittanut vammani aikana tilanteeni työnantajilleni. Yhden työnantajan kohdalla päätin hakea Leave of Absence (LOA) -jaksoa, koska minulle oli jo aiemmin sieltä ääniongelmieni takia kerrottu, että jos aion olla pois neljä peräkkäistä vuoroa, sääntöjen mukaan minun pitää hakea LOA:lle. Tiesin myös, että he saattavat oikeasti potkia pihalle, jos työntekijä ei tee yhtään vuoroa neljään viikkoon, ja tiesin olevani pois yli tämän ajan. Minulle on kerrottu ohjaajasta, joka halusi matkustaa kotimaahansa kuukaudeksi. Kukapa meistä ei haluaisi hengailla kotimaassaan neljää viikkoa...? Valitettavasti tämä ohjaaja joutui lopettamaan työsuhteensa ja sitten kuukauden päästä palatessaan hakemaan uudelleen töihin, paperisota ja koe-esiintymiset kaikkineen. Tosi kätevää siis eikö.

LOA:aa varten tarvitsee lääkärintodistuksen. Se todistus, jonka pyysin lääkäriltäni jalastani silloin elokuun alkupuolella käynnillä, oli pienelle paperilapulle raapustettu diagnoosi ja hoito-ohje. Tajusin vasta jälkikäteen, ettei paperissa ollut nimeäni, päivämäärää tai edes lääkärin allekirjoitusta. Lappu oli kuitenkin vain muutaman asteen huonompi kuin se, jonka aikoinaan sain ääniongelmieni takia, ja silloin samainen työnantaja hyväksyi sen lapun. (Selvästikään täällä ei osata kirjoittaa sairauslomatodistuksia!?) Tein LOA-hakemukseni netissä työnantajan järjestelmän kautta, liitin siihen tuon kälyisen todistuksen reseptin kera (koska reseptissä oli nimeni ja päivämäärä) ja toivoin parasta.

Olin hakenut LOA:aa kahdeksi viikoksi. Hakemukselleni ei tapahtunut mitään noin neljään viikkoon. Sitten viime viikolla, kun olimme lomalla, minulle soitettiin työnantajani LOA-hakemuksia käsittelevästä yksiköstä, Benefits Departmentista. He eivät tietenkään hyväksyneet lääkärintodistusta. En syytä heitä, olihan se kälyinen. Syytän heitä kuitenkin siitä, etteivät he ilmoittaneet tästä minulle itse asettamansa deadlinen sisällä.

He antoivat minulle viikon aikaa toimittaa uusi todistus. Tässä vaiheessa tuli myös uhkauskirje. Jos en toimita todistusta, hakemukseni hylätään ja toimet voivat johtaa työsuhteen loppumiseen. Teksti on totta kai yleinen, jostain sääntökirjasta suoraan kopioitu, eikä henkilökohtaisesti minulle osoitettu. Yritän olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti ja yritän olla stressaamatta, mutta toisaalta kuten jo sanoin, tiedän, että tässä puljussa pitää olla yksi työvuoro vähintään kerran kuukaudessa.

Minun piti siis soittaa lääkäriasemalle kuukausi sen jälkeen, kun olin siellä käynyt, ja pyytää uutta todistusta. Työnantajani tarjoaa papereita, jotka lääkäri voi täyttää, mutta ne ovat niin monisivuisia, että näin paremmaksi vain pyytää lääkärin itse kirjoittamaa todistusta. Vastaanottovirkailija lupasi lähettää sellaisen.

Viikko kului, eikä todistusta tietenkään tullut. Eilen oli työnantajani asettama deadline sille, että toimitan uuden todistuksen. Minulla oli Benefits Departmentin numero, jonne voi soittaa, jos ei saa todistuksia ajoissa tai jos on muuta kysyttävää, ja soitin siihen. Se meni automaattiin, jossa vain ohjeistettiin, miten LOA-hakemuksia voi tehdä. Päivitin lopulta alkuperäiseen hakemukseeni netissä kommentin, etten ole vielä saanut todistusta ja lähetin hakemuksia käsittelevälle osastolle myös sähköpostin.

Yritin soittaa lääkäriasemalle eilen uudelleen, kukaan ei vastannut. Jätin soittopyynnön, jollaisiin he ovat aina ennen vastanneet nopeasti, mutta nyt eivät. Tänään soitin uudelleen ja puheluun jopa vastattiin. Vastaanottovirkailija ei nähnyt tiedoistani mitään, eli selvästikään pulju ei ollut tehnyt pyyntöni eteen yhtään mitään. Kiitos aivan kamalasti siitä, miten hyvin täällä voi luottaa siihen, että ihmiset tekevät sen, mitä lupaavat. (Jälleen yleistys, mutta valitettavasti pitää pitkälti paikkaansa minun kokemukseni mukaan.) Kun mainitsin, että voin saada potkut, ellen saa tätä todistusta, virkailija lupasi heti tehdä asialle jotain ja lähettää minulle todistuksen sähköpostilla. Ja se oikeasti jopa tuli! Amerikkalaisella anteeksipyynnöllä: "We truly apologize for any inconvenience we have caused." Potkut olisikin aikamoinen inconvenience.

Tähän uuteen todistukseen lääkäri oli kirjoittanut sen, mitä käynnilläkin silloin elokuun alussa sanoi: minun pitää mennä kontrollikäynnille. No totta kai tästähän repesi oma ongelmansa. Muutama tunti sen jälkeen, kun olin ladannut tämän uuden todistuksen hakemukseeni, Benefits Department ilmoitti minulle sähköpostilla, etten saa palata töihin ennen kuin lääkäri on uudelleenarvioinut tilani ja kirjoittanut todistuksen siitä, että voin palata. Tämä tieto tuli niin nopeasti varmaan vain sen takia, että olin ollut yhteydessä esimieheeni, joka oli ilmeisesti yrittänyt kiirehtiä päätöksiä, jotta tilanteeseen tulisi joku tolkku.

Toki ymmärrän kuvion tämän pyynnön takana. Mutta on se nyt kumma, että yli kaksi viikkoa sen ajan jälkeen, kun hakemani LOA-jakso olisi jo päättynyt, vaaditaan yhtäkkiä tällaista. Kaiken lisäksi olen ennenkin ollut LOA:lla ääniongelmieni takia ja silloin vain palasin töihin noin vain. Toki jos nyt totta puhutaan, silloin saamissani ohjeissa luki, että minun pitää toimittaa lääkärintodistus siitä, että saan palata. En toimittanut sellaista silloin. Menin vain töihin, eikä kukaan koskaan kysellyt mitään. Jälleen kerran tässä siis esimerkki siitä, miten tässä maassa ei välttämättä toimita sääntöjen mukaan, joita on asetettu. Porukka vain menee miten sattuu. Benefits Departmentissa on nyt joku, jolla on kova tarve suorittaa kaikki täysin sääntöjen mukaisesti.

Olin ajatellut meneväni huomenna töihin, jotten ainakaan enää pidennä ongelmallista poissaolojaksoani. Olisin ehkä oikeasti vain mennytkin ja ilmoittanut osastolle, ettei minulla nyt vain ole mitään todistuksia, anteeksi vain, mutta hetki heidän viestinsä jälkeen huomiset tuntini ilmestyivät sijaislistalle. Esimieheni oli ottanut ne minulta pois ja etsi ohjaajaa tilalle. Se siitä töihin menemisestä siis. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kirota jonnekin syvyyksiin sen, että koskaan hain virallista poissaoloa, ja soittaa lääkärille. Onneksi sain ajan tälle päivälle, en tosin samalle lääkärille, jolla viimeksi kävin, mutta erikoislääkärille joka tapauksessa.

Kyllähän tätä minun jalkaani edelleen joskus särkee, mutta en olisi käynyt lääkärissä uudelleen, ellei nyt olisi ollut pakko. Toisaalta sainpahan tietää, ettei satunnaisesta kivusta tarvitse olla huolissaan. Jos kipu jatkuu vielä pitkään tai selvästi pahenee ohjauksesta, sitten ehkä pitää miettiä magneettikuvausta ja muuta. Sain lääkäriltä todistuksen siitä, että hän on tutkinut tilanteeni ja että voin palata töihin.

Ilmoitin tästä managerilleni, ihmettelin miksi hän oli ottanut tuntini pois ilmoittamatta minulle, ja hetken kuluttua hän soitti minulle. Benefits Department oli ilmoittanut hänelle, ettei minulla ole lääkärintodistusta siitä, että saan palata töihin. Hän ei kuulemma voi päästää minua töihin ilman tämän osaston lupaa. Jotenkin huvittavan epäselvä kuvio siis. Aiemmin olen noin vain palannut ohjaamaan LOA:lta ilman esimieheni, Benefits Departmentin tai lääkärin lupaa. Ja mitä jos en nyt olisi mennyt lomalle, vaan olisin palannut töihin heti hakemani LOA-jaksoni jälkeen, jolloin kukaan ei olisi vielä käsitellyt hakemustani eikä kukaan ollut puuttumassa siihen, ettei minulla ole todistusta? Olisivatko he nytkin vaatimassa todistusta siitä, että olisin saanut palata töihin kaksi viikkoa sitten? Tässä ei ole mitään järkeä.

Parasta oli se, että esimieheni suoraan totesi minulle, ettei voi päästä minua töihin, koska jos vammalleni tapahtuu jotain, voin haastaa heidät oikeuteen. "Guess who gets sued then? We do!" Joo, minähän olenkin tässä ihan heti haastamassa oikeuteen tämän maan suurinta kuntosaliketjua. Hei ihan oikeasti...

Mutta siis koska Benefits Department on hidas, ei siellä kukaan tehnyt tänään iltapäivällä mitään sen eteen, että lähetin heille kopion todistuksestani. En siis saa mennä ohjaamaan huomenna. Esimieheni sanoi yrittävänsä kiirehtiä päätöstä, jotta ehkä voin mennä seuraavalle tunnilleni maanantaina. Menetettyä ansiokorvausta ei tietenkään tule. Eikä työnantajani maksa tätä lääkärikäyntiä. Hurraa Yhdysvallat siis! Toisaalta minulla on ehkä vielä ihan hiukan flunssaoireita, joten sinänsä hyvä, että nyt tuli toinen syy olla menemättä... Mutta kun ensi viikolla tulee täyteen 4 viikkoa siitä, kun LOA:ni on loppunut (jos se nyt ensin myönnettäisiin), niin olen kohta oikeasti vaikeuksissa.

Eikä tämä ole ainoa työnantaja, jonka kanssa olen nyt ongelmissa. Neljä viikkoa on raja monella muullakin (ja olen ollut poissa viisi). Eilen toisesta työpaikastani managerini lähetti minulle sähköpostin ja kirjoitti huomanneensa, etten ole ollut töissä yli kuukauteen. Hän kysyi, haluanko pitää enää tuntejani vai annetaanko ne muille. Viesti oli hyvin ystävällismielinen, enemmän sellainen kohtelias kysymys, mutta totta kai tässä muutenkin sressaavassa tilanteessa stressaannuin siitä hyvin paljon. Mentorini on tuolla salilla ryhmäliikunnan organisoija ja olen hänelle ilmoittanut koko ajan, mikä tilanteeni on ja missä menen. Minulta ei ole vaadittu lääkärintodistuksia eikä virallista poissaolojakson hakemista, mutta nyt sitten manageri huuteleekin perään, että mitäs kummaa olet ollut pois yli kuukauden?! Ilmoitin, etten voinut ohjata tällä viikolla pahan flunssan takia ja että palaan ensi viikolla. Juttelin mentorini kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että kunhan ensi viikolla ohjaan, ei pitäisi tulla ongelmia. Hän oli totta kai puolellani, mutta sanoi, ettei se auta. Säännöt tulevat HR-osastolta ja laista. Jos en ole kuukauteen töissä, minua ei heidän mielestään enää tarvita.

Tuntuu hassulta, että Suomessa vuosilomaillaan viisikin viikkoa, mutta täällä työntekijä, joka on poissa kuukauden, on työntekijä, jota ei enää selvästikään tarvita. Toistaiseksi muilta työnantajiltani ei ole tullut vielä valituksia. Saa nähdä, koska niiden HR-osastot heräävät siihen, ettei minua ole näkynyt viikkoihin.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Philadelphia, PA

Itärannikkoreissumme kolmas kohde oli Philadelphia Pennsylvanian osavaltiossa. Ajoimme sinne Cape Codista, Massachusettsista. Matka oli vajaa 600 kilometriä ja kulki Massachusettsin ja Pennsylvanian lisäksi neljän muun osavaltion lävitse: Rhode Islandin, Connecticutin, New Yorkin ja New Jerseyn. Lista niistä osavaltioista, joissa olen käynyt, on nyt siis kasvanut huimasti. Eihän siinä ajaessa tietenkään paljon mitään noista osavaltioista nähnyt, muuta kuin keskellä puskia meneviä teitä ja joitain satunnaisia vilauksia kaupungeista. Tosin Rhode Island, USA:n pinta-alaltaan pienin osavaltio, on oikeastikin niin pieni, että käytännössä ajoimme sen lävitse kokonaan. Niin ja Connecticutissa pysähdyimme Yalen nähdäksemme.

Ajomatkamme osui perjantaihin ja vieläpä Labor Day -viikonloppua edeltävään perjantaihin, joka on kohtalaisen suosittu matkustuspäivä, kun ihmiset lähtevät viettämään 3-päiväistä viikonloppua. Pelkäsimme vähän etukäteen, miten matka sujuu ruuhkassa, mutta emme lopulta kohdanneet mitään erityisiä jumeja, sellaista normaalia vain. Navigaattori olisi halunnut ohjata meidät ylittämään Hudson-joen aivan Manhattanin vierestä Bronxista, mutta näimme parhaimmaksi ylittää joen vähän pohjoisempaa, koska ei huvittanut joutua keskelle Manhattanin ympäristön ruuhkia. Kaiken kaikkiaan matka sujui älyttömän joutuisasti, ilman pysähdystä se kesti alle 7 tuntia. Ruuhkat eivät olleet lainkaan sellaisia, mitä täällä Bay Arealla on (joskin painotetaan nyt sitä, että ohitimme N.Y.C:n kaukaa). Minusta oli outoa, että moottoritiet itärannikolla ovat jotenkin vähän pieniä: yleensä vain kaksi, joskus ehkä kolme, kaistaa per suunta. Olisin kuvitellut, että tuolla päin olisi isompia teitä, kun siellä on niin paljon isoja kaupunkejakin, mutta selvästikään ei.
Siellä se New York City on. Se ei kuulunut meidän East Coast -lomaamme, koska muutama vuosi sitten lomailimme siellä melkein 2 viikkoa. Halusimme nyt tutkia muita paikkoja.
Meillä oli varattuna Philadelphiaan kolme kokonaista päivää, mutta kaksi päivää riitti hyvin ja kolmantena päivänä lähdimme tekemään päiväreissun Pennsylvanian amish-alueelle, josta kerron myöhemmin lisää, sillä se oli aika mielenkiintoinen kokemus. Öitä vietimme Philadelphiassa neljä. Hotellimme oli yhden suuren kadun varrella, siinä oli paljon teattereita ja korttelin päässä oli kaupungintalo. Liikenteen melu huoneeseen oli aika ikävä ja minun piti käydä ostamassa korvatulpat, jotta pystyin nukkumaan.
Massiivinen kaupungintalo. Tuo hahmo tuolla katolla on William Pennin, Pennsylvanian provinssin perustajan, patsas.
Philadelphia on väkiluvultaan USA:n 5. suurin kaupunki, mitä ei kyllä uskoisi. Boston taitaa olla 23., mutta se tuntui jotenkin Phillya enemmän suurkaupungilta. Ehkä koska siellä oli minusta jotenkin enemmän monipuolisia alueita. Philly vaikutti paljon rauhallisemmalta, mutta olimme siellä viikonloppuna ja vielä Labor Day -viikonloppuna, mikä totta kai vaikutti meininkiin. Bostonin tavoin Philadelphia on todella käveltävä kaupunki. Me emme tarvinneet autoa tai edes julkisia kertaakaan. Jälleen jo ekan päivän jälkeen tuntui siltä kuin olisimme kävelleet koko kaupungin halki tai ainakin kaikkien turistikartoissa näkyvien alueiden halki. Harmittaa ihan, ettei tullut kertaakaan mitattua käveltyjä matkoja.
Downtown, joka ei ehkä ollut ihan edukseen viikonloppuna.
Labor Day Weekendin kunniaksi kaupungissa oli käynnissä Made in America -kaupunkifestarit. Me eksyimme festarialueen laitamille ja kiersimme koko alueen ympäri. Päädyimme jonnekin kauas, minne meidän ei ollut tarkoitus mennä ja löysimme vanhan vankilan, Eastern State Penitentiaryn. Vankila on rakennettu 1800-luvulla ja suljettu 70-luvun alussa. Esimerkiksi Al Capone on ollut tuossa vankilassa. Päätimme käydä katsomassa. Vankila oli yllättävän mielenkiintoinen, joskin aika ränsistynyt.
Eastern State Penitentiary, ensimmmäisiä vankiloita, jotka on rakennettu siten, että vangit eristetään toisistaan.
Harvinaisen ränsistynyt mesta, mutta kiintoisia tarinoita.
Kävelimme vankilasta takaisin downtowniin ja kävimme One Liberty Observation -näköalapaikalla, joka sijaitsee yhden pilvenpiirtäjän 57. kerroksessa.
Philadelphiassa tykätään näköjään peilipintaisista pilvenpiirtäjistä. Sekin talo, jossa näköalapaikka on, on samanlaista materiaalia.
Edessä kaupungintalo. Takana joen toisella puolella taitaa olla New Jerseyn osavaltio.
Näköalojen katselun jälkeen jatkoimme haahuilua, päädyimme Chinatownin kautta Philadelphian vanhaan kaupunkiin ja Phillyn varmaan suosituimmalle turistialueelle: Independence National Historic Parkiin. Skippasimme kuitenkin sen ekana päivänä, koska sille oli varattu toinen päivä.
Phillyn Chinatownin portti.
Elferth's Alley, jossa on 1700- ja 1800-luvulla rakennettuja taloja. Tätä sanotaan Yhdysvaltojen vanhimmaksi asutetuksi kaduksi ja siellä tosiaan edelleen asuu ihmisiä. Jotkut olivat perustaneet olohuoneeseensa kahvilan, jossa myivät kakkua ja kahvia turisteille. Hyvä bisnesidea. 
Vanhan kaupungin yhdessä kirkossa on ilmeisesti pokemoneja.
Toisena päivänä menimme siis Independence National Historic Parkkiin. Se on L-kirjaimen muotoinen puistoalue keskellä kaupunkia ja sisältää Yhdysvaltojen vallankumoukseen, itsenäistymiseen ja perustuslakiin liittyviä nähtävyyksiä. Puisto on National Park Servicen ylläpitämä ja suurimmaksi osaksi ilmainen. Aluetta ei ole rajattu mitenkään.
Independence National Historic Park.
Me kävimme kierroksella Independence Hallissa, joka on vanha Pennsylvania State House ja nykyään UNESCO:n maailmanperintökohde. Independence Hallia pidetään amerikkalaisen valtion syntysijana: ensimmäisten 13 osavaltion edustajat sopivat siellä itsenäisyysjulistuksesta 4.7.1776. Sitten 11 vuotta myöhemmin rakennuksessa sovittiin maan perustuslaista. Rakennukseen sisälle päästäkseen tarvitsee lipun, jonka saa ilmaiseksi puiston Visitor Centerista. Lipun voi varata etukäteen netistä, jolloin tulee pieni käsittelymaksu, tai sitten vierailupäivän aamuna voi mennä hakemaan vapaita lippuja Visitor Centeristä ja tällöin lippu on täysin ilmainen, mutta lippuja on joka päivälle vain rajattu määrä.
Independence Hall.
Oli ihan mielenkiintoinen kierros, joskin Independence Hall on pieni rakennus ja kierros kattoi vain kaksi huonetta. Huonekalut eivät ole alkuperäisiä, mutta kierroksella saatava informaatio oli mielenkiintoista, ja voinpahan sanoa nyt olleeni siellä, missä itsenäisyysjulistuksesta on sovittu ja missä se on allekirjoitettu. Independence Hallin viereisessä rakennuksessa on esillä itsenäisyysjulistuksen kopio, mutta näimme myöhemmin reissumme aikana D.C:ssa myös sen oikean ja alkuperäisen.

Vaikka vähän patrioottinen meininki olikin, täytyy kyllä sanoa, ettei todellisia faktoja mitenkään kaunisteltu. Puistossa on esimerkiksi esillä orjuudesta kertovia infotauluja. Independence Hallin opas puhui täysin suoraan siitä, miten itsenäisyysjulistuksesta ovat sopineet valkoihoiset, hyvässä asemassa olevat miehet ja miten se ei lopettanut orjuutta eikä parantanut naisten asemaa.
Huone, jossa itsenäisyysjulistuksesta on sovittu ja jossa se on allekirjoitettu.
Kävimme kierroksella myös Congress Hallissa, joka on Independence Hallin vieressä. Philadelphia on toiminut maan pääkaupunkina ennen Washington D.C:ta ja kongressi on silloin ollut tuossa rakennuksessa. Tämäkin kierros kattoi kaksi pientä huonetta, eikä ollut kovin erikoinen.

Puistossa on esillä myös Liberty Bell, amerikkalaisen itsenäisyyden ja vapauden symboli. Kello on tehty Lontoossa ja lahjoitettu Pennsylvaniaan 1751. Kelloa soitettiin tärkeinä hetkinä ja uskotaan, että sitä on soitettu silloin, kun itsenäisyys julistettiin. Varmaa tietoa tästä ei kuitenkaan ole. Kello on haljennut lähes heti sen historian alussa ja myöhemmin korjaustöiden seurauksena vielä enemmänkin eli ei kovin hyvin tehty eikä hyvin korjattu, haha. Ilmeisesti kello ei enää edes soisi näiden vikojen takia. Kelloa pääsee katsomaan läheltä eikä sitä ole suojattu muuta kuin kaiteella, mutta koskea sitä ei saa. Kellon näkee myös ulkoa ikkunasta, jos ei jaksa jonottaa sisälle.
Liberty Bell ja sen kuuluisa halkeama. Täytyy kyllä myöntää, ettemme olleet koskaan aiemmin mieheni kanssa kuulleetkaan mistään Liberty Bellista. 
Independence National Historic Parkista löytyy myös paljon muita juttuja, kuten museoita ja Benjamin Franklinin hauta. Tämä hauta on kaupallistettu: hautausmaalle on kahden dollarin pääsymaksu. Turhin neljä dollaria, jota koskaan olemme käyttäneet. Etenkin, kun maksamisen jälkeen tajusimme, että haudan olisi nähnyt myös hautausmaan ulkopuolelta kadulta aidan läpi.
Benjamin Franklinin viimeinen lepopaikka. Ihmiset olivat heitelleet kolikoita. Mietimme, kukahan nuo rahat käy siivoamassa aina parempaan talteen, koska eihän tuossa ole varmaan kuin saldo muutaman päivän ajalta.
Kävimme myös museossa, jonka voisi suomentaa perustuslakimuseoksi. Kuulostaa kuivalta, eikö? Tämä National Constitution Center sisältää Yhdysvaltojen perustuslakiin liittyviä näyttelyitä. Se oli ihan mielenkiintoisesti tehty ja kohtalaisen helposti lähestyttävä, mutta vaati kyllä aikamoista keskittymistä, jota meiltä kummaltakaan ei löytynyt tuossa vaiheessa päivää. Pitäisi vissiin käydä museoissa aina aamulla ensimmäisenä, jotta jaksaisi keskittyä...
Museossa ei kait olisi saanut ottaa valokuvia, mutta otin salaa kuvan tästä hauskasta lapusta, joka oli lätkäisty toimimattomaan näyttöön.
Me vietimme puistossa ja perustuslakimuseossa lähes koko päivän, mitä en olisi etukäteen uskonut. Täytyy kyllä sanoa, että tämän reissun aikana näimme niin paljon Yhdysvaltojen vallankumoukseen ja itsenäistymiseen liittyviä paikkoja ja saimme niin paljon tietoa, että sillä perusteella pitäisi saada vähintään USA:n kansalaisuus. :D Ei nyt mitenkään, että muistaisin enää puoliakaan niistä tiedoista.

Tämän historiapläjäyksen jälkeen kävelimme Society Hill -alueelle, jossa on ihania mukulakivikatuja ja vanhoja punatiilisiä rakennuksia (niin kuin siellä Bostonin Back Bayssakin), sekä South Philadelphiaan, jonka pääkatu South Street muistuttaa hiukan San Franciscon hippialue Haight-Ashburya.
Society Hillissa oli joku vanha rakennus (en muista enää, mikä tämä oli) ja uudet aika rumat kerrostalot vierekkäin.
South Philadelphian South Street. Ihan kuin San Franciscon Haight-Ashbury. Porukkakin oli melkein yhtä outoa.
Kävimme syömässä South Streetillä Philadelphian nimikkoruoan: Philly Cheese Steakin. Vaalea leipä lihalla ja juustolla, halutessaan saa muitakin täytteitä, kuten sipulia. Ei uskoisi, että voi olla hyvää, mutta oli kyllä aivan mainio! Paikka oli nimeltään Jim's Steak ja jono oli yli 30 minuuttia pitkä. Netissä olevien listojen perusteella yksi kaupungin parhaista paikoista cheese steakille. Oli odottamisen arvoista!
Ei näytä yhtään miltään, mutta oli älyttömän hyvää.
Philadelphia ei ollut mielestämme Bostonin veroinen monipuolisuudessaan, mutta ihan kiva paikka silti. Ja se oli muuten reissumme ainoa paikka, jossa oli yhdessä vaiheessa ekaa päivää ihan kylmä. Tuuli oli lähes San Franciscon veroinen ja se on jo aika paljon se.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Huippuyliopistot Harvard, MIT ja Yale

Näimme itärannikkoreissumme aikana kolmen huippuyliopiston kampusalueet: Harvardin, Massachusetts Institute of Technologyn (MIT) ja Yalen.

Harvard ja MIT sijaitsevat molemmat Cambridgessa, Massachusettsissa. Cambridge on aivan Bostonin vieressä, toisella puolella Charles-jokea. Bostonista pääsee Cambridgeen helposti: joko metrolla tai vaikkapa ihan vain kävellen. Me lähdimme viettämään yhden päivän yliopistoilla. Meillä oli aikaa osallistua yhdelle kierrokselle ja sitten tsekata toisen paikan kampusalue itsenäisesti. Minua kiinnosti enemmän Harvardin kierros, miestäni MIT:n kierros, joten teimme kompromissin ja menimme Harvardin kierrokselle. :D
Harvard Square, yliopiston kampusalueen vieressä sijaitseva ravintoloiden, kahviloiden ja kauppojen keskittymä. Tuntui kuin omalta pieneltä kaupungin keskustalta. Opiskelijoiden ei varmaan tarvitse lähteä minnekään muualle, jos eivät halua.
Harvardilla on omia virallisia ilmaisia kierroksia, mutta emme löytäneet sellaisia elokuun loppuun - elokuun alussa olisi kyllä ollut uusille opiskelijoille ja muillekin. Löysimme kuitenkin Harvardin opiskelijoiden vetämät maksulliset kierrokset, The Hahvahd Tour (lausuttuna kuin bostonilaiset lausuvat Harvardin). Hinta taisi olla reilun $10/hlö eli ei kovin kallis.
Harvard Squaren läheisyydessä.
Harvardin opiskelijat alkoivat vetää maksullisia kierroksia siinä vaiheessa, kun yliopisto poisti sääntönsä siitä, ettei opiskelijoilla saa olla omaa yritystä ja etteivät he saa osallistua yritysten toimintaan. En muista, koska kielto poistettiin, mutta kohtalaisen uusi juttu se on. Esimerkiksi Mark Zuckerberg keskeytti aikoinaan Harvardin, jotta pääsi perustamaan Facebookin. Toinen kiellon uhri ja Harvardin kuuluisa college drop-out on Bill Gates. Harvard on näköjään tajunnut, ettei kannata kieltää opiskelijoilta yritysten perustamista kesken opiskelujen. Nykyään yliopisto jopa rohkaisee opiskelijoita perustamaan start uppeja ja muita.
Harvardin pääportti, josta opiskelija saisi kulkea vain kahdesti opintojensa aikana: ekan kerran sinä päivänä, kun muuttaa kampukselle, ja tokan kerran valmistumispäivänä. Legendan mukaan opiskelija ei koskaan valmistu, jos kulkee portista useammin kuin tämän kaksi kertaa. 
The Hahvahd Tour oli mielenkiintoinen, mutta valitettavasti siinä ei menty rakennuksiin sisälle. En tiedä, olisivatko jotkut rakennukset avoinna kaikille, mutta massiivinen Harry Widener -kirjasto ei ainakaan ollut. Kierroksella kuuli hauskoja tarinoita ja siinä tajusi myös sen, että monet kampusalueen keskellä olevat rakennukset olivat opiskelijoiden asuintaloja (dormitories). Olisin luullut niitä taloja joiksikin hallintorakennuksiksi, vaikka ne kyllä pystyi tunnistamaan asuintaloiksi siitä, että ikkunoissa oli aina tuuletin.

Kuulemma opiskelijalle annetaan aina muuttopäivänä lista niistä (kuuluisista) muista opiskelijoista, jotka ovat aiemmin asuneet huoneessa, johon hän muuttaa. Joku voi siis saada Mark Zuckerbergin tai Bill Gatesin vanhan huoneen. Kukaan ei kuitenkaan enää voi saada presidentti Kennedyn huonetta, sillä remontin yhteydessä hänen vanha huoneensa purettiin ja tilalle lyötiin hissikuilu. "Become the most beloved president of the United States? It doesn't matter, Harvard will still give you the shaft", totesi oppaamme. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä remonttimiehillä.
Kampusalueella. Nuo talot taisivat olla dormitoreja, mutta en nyt varmaksi muista. 
Harvardin kampuksella sijaitsee kuulemma USA:n kolmanneksi valokuvatuin patsas Nykin Vapaudenpatsaan ja Washington D.C:ssa sijaitsevan Lincoln Memorialin jälkeen: John Harvardin patsas. Tämä tunnetaan myös kolmen valheen patsaana: 1) John Harvard ei periaatteessa perustanut Harvardia, vaikka patsaassa lukee "founder", 2) Vuosiluku patsaassa on väärä ja 3) Patsas ei edes esitä John Harvardia, sillä v. 1884 patsaan tekovaiheessa John Harvadista ei ollut jäljellä mitään kuvia, eikä kukaan siis tiennyt, miltä hän näytti. Otin valokuvan, sillä nyt olen elämässäni valokuvannut kaikki kolme Yhdysvaltojen valokuvatuinta patsasta - kunnes joku toinen tulee ja ilmoittaa, että kolme valokuvatuinta patsasta ovatkin joitain aivan muita. Patsaan kengän kärjet ovat kuluneet, sillä turistit koskettavat kenkiä, koska sen uskotaan tuovan hyvää onnea. Me emme koskettaneet. Totesin reissulla miehelleni, että jos me joskus saamme lapsia, ne voisivat mennä vaikka opiskelemaan Harvardiin. Jos mahdolliset tulevat lapsemme eivät koskaan syystä tai toisesta päädy Harvardiin, voin aina syyttää sitä, ettemme koskettaneet kenkiä.
John Harvardin patsas aka Statue of Three Lies.
Mielenkiintoinen tarina oli myös Harry Widener Libarylla eli yhdellä Harvardin kirjastolla. Harry Widener oli nuori Harvardista valmistunut mies, joka lähti valmistumisen jälkeen Eurooppaan. Kotimatka ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan, sillä matka kulki Titanicilla. Harry ja hänen isänsä kuolivat laivan uppoamisessa. Oppaamme kertoi, miten Harry antoi paikkanssa pelastusveneessä muille. Harvardin mobiiliappi kuitenkin kertoo, miten Harry lähti hakemaan hyttiinsä unohtunutta kirjaa eikä koskaan palannut. Oli miten oli, Harryn äiti halusi poikansa muistolle rakennuksen ja lupasi lahjoittaa Harvardille ison summan rahaa - nykyrahassa kolmesataa miljoonaa dollaria -, jos Harvard rakentaa hänen kirjoja rakastaneen poikansa nimeen kirjaston. Kirjasto päätettiin rakentaa. Äiti kuitenkin pelkäsi, että tulevaisuudessa yliopisto lakkauttaisi kirjaston tai vaihtaisi sen nimeä, joten hän antoi kolme ehtoa lahjoitukselleen: 1) Kirjastossa on oltava lukuhuone, jossa on aina oltava tuoreita kukkia. Lukuhuoneeseen saa mennä vain kaksi henkilöä: kuraattori, joka tuo tuoreet kukat, sekä Harry Widener. Kyllä, juuri se kuollut Harry Widener. Rouva Widenerilla ei vissiin ollut ihan kaikki kotona. 2) Harvardin ruokasaleissa on tarjottava jäätelöä opiskelijoille, koska Harry piti jäätelöstä. 3) Uimataidosta on tehtävä edellytys yliopistossa, eikä kukaan saa valmistua Harvardista, jos ei läpäise uimatestiä. Rouva Widener oli vakuuttunut, että hänen poikansa olisi selvinnyt Titanicista, jos olisi osannut uida.

Legendan mukaan jos Harvard ikinä rikkoo näitä ehtoja, koko kirjaston omaisuus on annettava Cambridgen kaupungille. Tätä Harvard ei tietenkään halua. Ehdoista kuulemma vain kolmas on rikottu, sillä sen on 1970-luvulla katsottu olevan perustuslain vastainen. Uintitestiä ei siis tarvitse nykyään läpäistä. Kirjastoon ei ollut pääsyä kuin opiskelijoilla, joten tarina ei nyt kerro, onko siellä oikeasti lukuhuone tuoreilla kukilla, eikä myöskään sitä, saako jätskiä oikeasti. Tämän tarinanhan on siis pakko olla totta.
Piha, jossa opiskelijoiden valmistumisseremonia pidetään. Taustalla Harry Widener -kirjasto. Kirjaston kirjakokoelma yltää maan alla koko tämän pihan alle. Kirjastossa voi kuulemma juosta kaksi (vai olikohan jopa kolme) täyspitkää maratonia ilman, että juoksee kahdesti saman kirjan ohitse. Valitettavasti kirjastoon ei päässyt kuin opiskelijat.
Toisella puolella pihaa on tämä rakennus (kirkko?), jonka portailla pidetään puheita valmistumispäivänä. Noilla portailla on puhunut niin Oprah kuin J.K. Rowlingkin. 
Harvardin kierrokselta suunnistimme Massachusetts Institute of Technologyyn (MIT), joka siis sijaitsee Harvardin tavoin Cambridgessa. Kävelymatka näiden kahden yliopiston kampusalueiden välillä taisi olla pari kilometriä. MIT:n kampusalue ei ole mikään vanha, sillä se on aiemmin sijainnut Bostonissa. Rakennukset eivät siis olleet hienoja vanhoja, kuten Harvardissa, vaikka muutama aika näyttävä rakennus löytyikin.

Myös MIT järjestää Harvardin tavoin ilmaisia kierroksia. Niitä olisi jopa ollut nyt, mutta ne olivat opiskelijoille ja turistit olisivat saaneet liittyä mukaan, jos tilaa olisi. Me emme valitettavasti Harvardista olisi millään ehtineet näille kierroksille, joten teimme oman do it yourself -kierroksen. MIT tarjoaa tällaiseen kierrokseen erittäin hyvät ohjeet, kartat ja kännykkäappit. Loppujen lopuksi perehdyimme MIT:iin huomattavasti paremmin kuin Harvardiin, jossa olimme vain sen kierroksen turvin.
MIT:n kuuluisa kupoli, joka näkyy Charles-joen rannalla myös Bostonin puolella. Tuon kupolin päälle opiskelijat ovat joskus nostaneet poliisiauton. Opiskelijoilla oli mennyt hermot siinä, kun poliisit aina sakottivat väärin pysäköityjä autoja, joten jäynänä he nostivat poliisiauton tuonne. Kukaan ei varmuudella tiedä miten.
Eräässä rakennuksessa oli esillä se poliisiauto, joka kupolin päällä on ollut. 
Kupolipihalta oli tällainen näkymä joen toiselle puolelle Bostoniin.
Itse tehty kierros MIT:ssa vei paljon aikaa, sillä kampusalue on todella suuri. Kiintoisasti MIT sallii sen, että rakennuksiin saa mennä sisälle noin vain itsenäisesti. Pointsit siis siitä, mutta pidin sitä kyllä hieman outona. Luulisi, että etenkin Yhdysvalloissa turvallisuuteen kiinnitettäisiin niin paljon huomiota, ettei kuka tahansa noin vain saa astella sisään yliopistoon. Mutta ei, siellä me hortoilimme pitkin käytäviä ja rakennuksia moneen otteeseen. Eipä sisätiloissa paljon mitään nähtävää ollut, mutta oli ihan kiva päästä näkemään. Miestäni nyt luonnollisesti kiinnosti minua enemmän huipputekniikkayliopiston meno ja meininki. Yhdessä rakennuksessa oli syöpätutkimukseen liittyvä näyttely, mikä olisi ollut äärimmäisen mielenkiintoinen, jos siihen olisi jaksanut perehtyä. Ehkä MIT:ssa vielä joku päivä otetaan olennaiset askeleet kohti syövän parannuskeinoa.
MIT:n kappeli. Mietin mielessäni, että onpa ruma, ja seuraavassa hetkessä luin kyltistä, että tämä on Eero Saarisen suunnittelema. Saarinen oli tainnut suunnitella jonkun toisenkin rakennuksen.  
Sekä Harvardilla että MIT:lla on kauppoja, joissa myydään kaikkea krääsää. Tässä MIT:n kaupassa olevia paitoja.
Kolmas yliopisto, jonka kampuksella kävimme, oli Yale. Se sijaitsee Connecticutin osavaltiossa New Haven -nimisessä kaupungissa. Pysähdyimme siellä, kun ajoimme Cape Codista kohti Philadelphiaa.
Yalen kampusalueen vieressä oli aika samanlainen meininki kuin Harvard Squarellakin.
Kävimme hakemassa Visitor Centeristä kartan ja katsoimme nopeasti päänähtävyydet Yalen vanhalla kampusalueella, sillä muuhun ei kesken pitkän automatkan ollut aikaa.
Yalen Phelps Gate. Mitähän tuo teksti tuolla ylhäällä mahtoi tarkoittaa...
Kampusalueella. Valitettavasti rakennuksia ei oikein tässä näy, mutta ne olivat samanlaisia dormitoreja kuin Harvardissakin.
Yale on paljon mahtipohtisempi kuin Harvard. Ehkä jopa vähän huvittavan mahtipontinen, kysymys kun nyt kuitenkin on yliopistosta.

Harkness Tower.
Kirjasto, jonka nähdessämme totesimme "ei ollenkaan överi". 
Tämä taisi olla Law School. Kyllä Turun yliopiston oikis vähän kalpenee rinnalla.
Mahtipontisuudesta huolimatta tykkäsin enemmän Yalen ulkonäöstä kuin Harvardista. Oli jotenkin niin vanhaa ja jylhää. Jos pitäisi ulkonäön perusteella valita opiskelupaikka, valitsisin siis Yalen näistä kahdesta. Ihan kuin olisi mahdollisuus valita tällaisista, hyväksymisprosentti on aika alhainen. Puhumattakaan lukukausihinnoista, joita en halua edes ajatella. Onneksi en ole enää opiskeluja vailla.
For God, for Country and for Yale.
Millaisia opiskelijat olivat näissä paikoissa? Aivan tavallisen näköisiä ja hyvin nuoren näköisiä. Mistään ei erottaisi, että kyseessä ovat huippuyliopistojen opiskelijat. Edes Harvardissa ei ollut tweed-pukuisia tyyppejä. ;) Mistähän ovat leffojen stereotypiat peräisin, haha...

Olemme muuten nyt kotimatkalla, kun julkaisen tämän postauksen. Terveiset Minneapoliksen lentokentältä, meillä on välilasku. Tulin taas loman loppumisen kunniaksi kipeäksi, flunssaa ja varmaan vähän kuumettakin. Alkaa tuntua kiroukselta tämä kipeänä kotiin lentäminen, sillä olin kipeä myös silloin vähän aikaa sitten, kun lensin kotiin Las Vegasista.