torstai 27. heinäkuuta 2017

Kaveriviikko

Hyvin osa-aikaisen työn tekemisessä on paljon hyviä puolia. Yksi niistä on se, että kavereiden kanssa voi hengailla keskellä arkipäiviä. Toki vain siinä tapauksessa, että kaverit sattuvat olemaan samanlaisia osa-aikatyöntekijöitä tai kotona olevia homemakereita.

Tällä viikolla tuli varmaan ennätys pitkiin aikoihin: näin kavereita kolmena päivänä putkeen. Sellaista ei tapahdu usein. Itse asiassa jos ottaa huomioon sen, että lähimmillä kavereillani on arkipäivät pitkälti vapaina aina, emme varmaan näe niin usein kuin pitäisi.

Tällä viikolla on siis kelvannut olla. Tiistaina kävin hyvin myöhäisellä lounaalla kaverini kanssa syömässä thai-ruokaa. Sen jälkeen katsoimme Yelpistä, olisiko missään lähellä kahvilaa, joka ei ole Starbucks tai samaa sarjaa oleva Peet's. Löysimme paikan, joka oli keskellä toimistorakennusaluetta pienen ja mystisen toimistorakennuksen vierustalla. Paikka osoittautui todella kivaksi. Sen sisustus oli hyvin kahvilamainen lautapeleineen kaikkineen, ei ollut mitään starbucksimaista "osta kahvisi ja mene juomaan se muualle" -fiilistä. Oiva löytö, jonne haluan vielä palata.
Kahden pienikokoisen naisen kevyt lounas. Vähän lähti doggy bagissa mukaan. Oikealla näkyvät roti breadit ovat muuten niin lemppareitani! 
Kahvilassa oli hiljaista arkipäivänä kello kolme. Pulju meni kiinnikin jo neljältä. Kahvila palvelee siis varmaan lähinnä läheisten toimistojen työntekijöitä, mutta minä haluan kyllä mennä uudelleen. 
Keskiviikkona kävin pedikyyrissä toisen kaverini kanssa. Meille on tullut tavaksi käydä uusimassa lakat ja värit säännöllisesti. Vietnamilaispedikyristit tekivät taas parastaan, hierovassa tuolissa oli rentouttava istua sen jälkeen, kun olin ohjannut bodyattackin ja bodypumpin putkeen, ja herätimme kaverini kanssa varmaan taas kummeksuntaa muussa asiakaskunnassa kuuluvalla suomenkielisellä pölötyksellämme.
En kehdannut kuvata pedikyyrissä, mutta tässä silmänruokaa mahdollista varvasfetissiä varten. 
Tänään torstaina puolestaan olin aamukahvitreffeillä muutaman kaverini kanssa. Aamukahvit olisivat kivoja, mutta valitettavasti torstaisin on ainoa aamu, kun voin sellaisiin mennä, sillä jokainen muu arkipäivä ohjaan aamuisin tai aamupäivällä tunteja.
Tällaiseltä näytti treffipaikkamme ulkoa. Kun olen joskus puhunut siitä, miten "kaikkialle ajetaan aina autolla", niin kerrottakoon nyt, että yksi kaverini tuli pyörällä ja toinen kävellen. Eivät täällä siis kaikki aja autolla joka paikkaan aina, autoilu on oikeasti ihan vain asuinpaikasta ja määränpäästä kiinni. 
Turussa käydessäni mieleni valtasi pieni häilyvä ajatus siitä, miksi asun toisella puolella maapalloa ystävistäni. Kaverit tai niiden puute on aihe, joka tulee mieleeni usein, kun mietin sitä, kuinka suurella palolla haluan asua Kaliforniassa. Onneksi tällaiset viikot muistuttavat siitä, että onhan minulla kavereita. Täällä jopa näen heitä useammin kuin Suomessa asuessani näkisin sikäläisiä kavereitani.
Istuimme ulkona terassilla aamukahveista nauttien. Kavereiden kanssa muuten puhuttiin mm. juuri ulkomaille muuttaneen kaverisuhteista.
Huomenna aamulla käväisen ohjaamassa muutaman tuntini, mutta sitten iltapäivällä suuntaan kohti lentokenttää. Lähdemme mieheni kanssa viikonlopuksi ja alkuviikoksi Etelä-Kaliforniaan San Diegoon. Siellä olenkin jo pitkään halunnut käydä, vihdoin toive toteutuu!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Paljon ruokaa, jonkin verran elokuvia ja vähän ulkoilua

Meidän viikonloppu koostui otsikossa mainitusta yhdistelmästä. Fiilis oli kohtalaisen laiska koko viikonlopun, mutta onneksi aina ei tarvitse olla tekemässä kaikenlaista aktiivista.

Lauantaina kävimme kaveripariskunnan kanssa lounaalla Korean BBQ-ravintolassa. Tässä taas oiva esimerkki aasialaisesta ruokakulttuurista, josta pääsee nauttimaan Piilaaksossa. Olen aiemmin syönyt Korean barbecueta vain kerran.
Korean BBQ-ravintolassa side dish -ruoat (näille on joku oikea nimikin, en vain tiedä sitä) ovat valmiina ja liharuoat tilataan sitten itse. Keskellä on grilli lihoja varten. 
Asiakas grillaa itse omat lihansa. Paikasta riippuen tarjoilijat saattavat myös (ainakin tarvittaessa) auttaa. 
Lounaalla sai täytettyä lihakiintiöt täyteen useiden viikkojen ajalle. Täyden mahan kanssa olikin hyvä suunnata elokuvateatteriin, nostaa jalat ylös ja katsoa Despicable Me 3. Oli kohtalaisen väsynyt jatko-osa, mutta lastenelokuva virkisti minua ja miestäni hyvin.
"Odota, mulla on palmuolo", sanoin miehelleni pysähtyessäni kuvaamaan palmua leffateatterin edessä.
Tarkoitin jalat ylös ihan kirjaimellisesti. Despicable Me 3 meni todella pienessä salissa, mutta ainakin tuolit olivat kivat. 
Sunnuntaina meidän oli tarkoitus mennä ulkoilemaan rannikolle, koska siellä olisi (ehkä) ollut viileämpi ilma kuin laaksossa. Meitä kuitenkin laiskostutti sunnuntaina sen verran paljon, ettemme jaksaneet lähteä minnekään kovin kauas tekemään pitkää kävelyä. Niinpä suuntasimme vain puolen tunnin ajomatkan päähän. Minulla oli ajatus, että haluan ulkoilemaan vain, jos menemme jonnekin viileään. 30 asteen helle kun ei nimittäin innostanut haikkailuun. Päädyimme kuitenkin lopulta juuri sellaiselle kuumalle kukkulalle, jonne aurinko porottaa suoraan, varjoja ei ole ja jossa kuivunut ruohikko oikein hehkuu kuumuutta. Ei siis mennyt ihan halujeni mukaan eikä ulkoilukaan sitten ihan napannut siinä helteessä.
Kuten otsikossa on mainittu, kävelyä tuli siis vain vähän. Reilun tunnin jälkeen palasimme autolle ja ajoimme syömään Chili'siin, koska ainakin siellä oli ilmastointi eikä yhtään kuuma, hah. En ole aiemmin syönyt siellä hampurilaista, mutta nyt kokeilin. Oli ihan hyvää.
Valokuvaaja olisi ehkä voinut keskittyä kuvassaan tuohon hampparin alaosaan eikä hyvin epämääräisen ja tylsän näköiseen yläosaan, joka jäikin puoliksi syömättä. 
Elokuvateema jatkui sunnuntainakin ruokailun jälkeen, kun katsoimme kotona leffan nimeltä the Impossible. Se kertoo siitä vuoden 2004 tsunamista, jonka takia kaikki suomalaisetkin varmasti tietävät, mikä tsunami on. En ollut tiennyt tällaisesta elokuvasta, mutta elokuva tuli puheeksi kosmetologini kanssa, kun puhuimme viikko sitten maanjäristyksistä ja tsunameista. Hänen mukaansa Santa Barbarassa oli vähän aikaa sitten pieni tsunami, kun hän oli siellä käymässä. Öh okei. Tuota noin... En ihan uskonut tätä hänen kertomaansa. :D Vaikka mistäpä minä tiedän - ehkä on olemassa joitain pikkutsunameita, jotka eivät ole mitään tuhansia ihmisiä tappavia massiivisia aaltoja, joillaiseksi minä käsitän tsunamit. Sanoisin niitä ehkä vain aalloiksi ja epäilen vahvasti, että Santa Barbarassa olisi nähty mitään isoja aaltoja kovempia ilmiöitä, mutta joka tapauksessa kasvohoitoni yhteydessä käytiin lävitse useampikin erilainen luonnonkatastrofi, joka Kaliforniaan voi iskeä. (Kosmetologini kertoilee muuten usein vähintäänkin hiukan huvittavia juttuja, joita en aina ihan usko. Olen jopa kerännyt niitä ylös. Saan mieheni kanssa aina viihdettä, kun kerron niitä hänelle. Ehkä joskus kerron teillekin.)

En tiedä, miksen ollut tiennyt tällaisen elokuvan olemassaolosta. Aihe on mielenkiintoinen ja leffassa on Ewan McGregor, josta olen aina tykännyt. Oli siis pakko nähdä, kun nyt sain tästä tietää. Ei aiheensa puolesta mikään kevyin elokuva sunnuntai-iltapäivään, mutta tykkäsin kyllä. Surullinen tositarina, mutta kauniisti toteutettu elokuva eikä ihan hirveän ylidramatisoitu niin kuin olisi voinut kuvitella.
Elokuvaan täysin liittymätön puu, joka oli mielestäni valokuvamaisen hieno. 
Kaiken kaikkiaan oli kiva ja rentouttava viikonloppu, mutta jostain syystä minua edelleen näin maanantaina väsyttää ihan kamalasti.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Elvytyskurssilla

Olen ollut kaksi vuotta uuden urani parissa. Samalla on kulunut kaksi vuotta siitä, kun kävin elämäni ensimmäisellä CPR/AED-kurssilla eli elvytyskurssilla. Koska CPR/EAD-kortti on voimassa vain kaksi vuotta, jouduin nyt uusimaan korttini eli menemään uudelle kurssille. Minulla pitää ryhmäliikuntaohjaajana olla voimassaoleva elvytyskortti. Tosin viidestä työnantajastani (nykyään niitä on kyllä enää vain neljä) vain yksi on oikeasti pyytänyt nähdä korttini. Toisaalta omalla vastuullahan se on, että tarvittavat luvat ja taidot ovat kunnossa.

Tällä kertaa hoidin kurssin yhden työnantajani kautta. Pääsin siis ilmaiselle kurssille. Kurssi oli huomattavasti hauskempi kuin se, jossa kaksi vuotta sitten kävin. Ensinnäkään yhtäkään typerää ylinäyteltyä videota ei katsottu. Kurssilla keskityttiin vain opettelemaan elvystystekniikkaa aikuisille, lapsille ja vauvoille. Kurssi oli siis käytännönläheisempi ja mielestäni parempi kuin se ensimmäinen. Nyt minulla on enemmän sellainen olo, että ehkä jopa oikeasti osaisin elvyttää. Ekan kurssin jälkeen olin vähintäänkin epävarma. Toiseksi tähän kurssiin ei sisältynyt mitään kirjallista koetta, jonka vastaukset olisivat suurimmaksi osaksi maalaisjärjellä pääteltävissä. Ei siis tuhlailtu aikaa turhuuksiin.
Kävin kurssin yhden työantajani, YMCA:n, Main Officella.
Kovin amerikkalainen kokemus tämä silti taas mielestäni oli. En tosin ole koskaan käynyt elvytyskurssilla Suomessa, joten vertailukohtaa ei ole. Mutta en usko, että kurssien vetäjät Suomessa ovat ollenkaan niin dramaattisia kuin täällä. "Your safety is always first!", "You do not wanna come the next victim!" ja blaa blaa. En osaa ihan saada tätä tunnetta tekstiin, mutta meininki oli jotenkin vähän kärjistettyä.

Myös suojavälineisiin kiinnitettiin paljon huomiota. En tiedä, miten Suomessa nykyään kursseilla toimitaan, mutta mieheni on joskus ajat sitten käynyt Suomessa elvytyskurssin, jossa nuken suuhun puhalletaan ja nukkea sitten vain vähän desinfioidaan siinä välissä. Ehkä kuviot ovat muuttuneet sitten sen ajan Suomessa, mutta täällä on kyllä kaikenmaailman muovit ja maskit ennen kuin puhalletaan mitään. Kurssilla myös korostettiin, ettei elvyttäessään tarvitse puhaltaa, jos suojavälineitä ei ole tarjolla. Silloin riittää painelu. Mieheni vähän ihmetteli tätä, sillä jos oikeasti voi pelastaa toisen ihmisen hengen, niin alkaako siinä sitten miettiä, että hyiii en nyt halua laittaa suutani tuon toisen ihmisen suuta vasten... En osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että amerikkalaiset rakastavat korostettua hygieniaa. Tästäkin voisi tehdä jopa oman postauksensa. Niin huvittavia käsilaukuista roikkuvat pienet käsidesipullot ovat. Mutta nyt mennään kyllä aiheen ohi.
Elvytysnukkeja ja suojamaskeja.
Kurssi kesti reilun kolmisen tuntia. Minä olin muuten suomalaisena varttia etukäteen paikalla, koska kyllähän nyt virallisiin tilaisuuksiin pitää mennä ajoissa. Suurin osa muistakin oli ajoissa, mutta silti kun kurssin piti alkaa klo 9:15, tuona ajankohtana kurssin vetäjät ilmoittivat, että "because of traffic, we won't start until 9:30". Oli muuten perjantai, ja aamuruuhka oli huomattavasti kevyempää kuin muina arkiaamuina. Huoh. Joskus elämä täällä päin pyörii vähän liikaa sen ympärillä, kuinka paha liikenne on (joskin onhan se perusteltua, koska se liikenne nyt vain vaikuttaa kaikkeen). Suomalainen minussa kuitenkin sanoisi, että "because of traffic, leave earlier to be on time!". Jösses.

Mutta nyt on taidot terästetty ja päivitetty. En ole koskaan tarvinnut elvystaitoja enkä ensiaputaitoja (sellaista kurssia en muuten ole käynyt, vaikka sekin olisi hyödyllinen) tunneillani ja toivottavasti jatketaan samalla linjalla.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Ystävällisyys on ilmaista, mikset siis vähän kehuisi

Olen onnellinen siitä, että minulla on sellainen työ, johon on ihana palata tauon jälkeen. Erityisen kivaa palaaminen on, kun huomaa muiden kaivanneen.

"OH MY GOD she is back!" kuului huudahdus yhden kuntosalin käytävän toisesta päästä. Yksi vakituisista osallistujistani näki minut ja tajusi minun palanneen. Huudahduksen jälkeen tämä osallistuja ja hänen kaverinsa juoksivat halaamaan minua ja kertomaan, miten paljon olivat kaivanneet minua. Eilinen tuntini tällä salilla oli hiljainen, ja kuulin näiltä osallistujilta, että osa ihmisistä oli ilmeisesti jäänyt pois sen takia, etteivät he tienneet minun palanneen. He eivät kuulemma olleet halunneet käydä sijaisteni tunneilla.

Myös yhdellä toisella salilla muutama osallistuja tuli halaamaan minua, koska he olivat niin iloisia siitä, että olin palannut. Kuvitelkaapa tämä Suomeen - osallistujat halaavat jumppaohjaajaa. Eikä kyse ole mistään kavereistani, vaan ihan vain tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat päättäneet harrastaa liikuntansa minun seurassani joka viikko.

Vielä kivempaa on palata jonnekin, jossa ei ole ollut todella pitkiin aikoihin. Sunnuntaina sijaistin bodyattackin salilla, jossa yhteen aikaan ohjasin säännöllisesti kolme kertaa viikossa. Melkein vuoteen en ole ohjannut siellä mitään. Tunnilla oli muutama vanha osallistujani, jotka eivät peitelleet sitä, miten iloisia olivat nähdessään minut. Heidän lisäkseen tunnilla oli myös pari sellaista osallistujaa, jotka olen nähnyt vain muutaman kerran urani alkuaikoina - eli kaksi vuotta sitten. He kävivät tuon kaksi vuotta sitten parilla sijaistamallani bodyattack-tunnilla. Antamani vaikutus on ilmeisesti ollut erinomainen, sillä nyt sunnuntaina he tulivat luokseni innosta säteillen. "We saw your name on the schedule and decided to come. We always loved your attack classes! Why you don't come here anymore to teach?" he kehuivat ja kysyivät. Lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Olin hämmästynyt, että he edes muistivat nimeni.

Eilen lupasin mennä illalla sijaistamaan yhden cxworx-tunnin tällä samalla salilla, jossa en ole ikuisuuksiin ollut. Aluksi oli epäselvää, tarvitaanko minua vai ei, sillä tuntia joka toinen viikko vakituisesti ohjaava ohjaaja olisi myös voinut sijaistaa tunnin. Päädyimme kuitenkin siihen, että hän antaa tunnin minulle. Hän kirjoitti viestissään minulle tarvitsevansa lepoa ja sitten vielä perään oli lisännyt: "Besides, they LOVE you there!!" Varma oli, että lähdin sijaistamaan tuntia kohtalaisen iloisin mielin.
Ohjaamaan palaaminen tarkoittaa myös palaamista armottoman foam rollauksen pariin. Maanantaisin minulla on aikaa rullailla Googlella ennen tuntiani, sillä sen tunnin ja aiemman tuntini välissä on aikaa. 
Kuulostaako kovin amerikkalaiselta? Todennäköisesti kuulostaa. En osaa ajatella suomalaisia ryhmäliikuntaosallistujia halailemaan ohjaajaa, mutten oikeastaan osaa kuvitella heitä hirveästi kehumaankaan. (Vika voi toki olla vain minun mielessäni ja niissä saleissa, joissa olen Turussa käynyt jumppatunneilla.) Kehujen jakaminen ja myönteisten kommenttien viljely arkipäiväisissä tilanteissa on mielestäni kovin amerikkalainen - tai ainakin kalifornialainen - piirre.

Tällaisista amerikkalaisten jakamista kehuista voi varmasti olla montaa mieltä. Toiset sanovat niitä teennäisiksi. Ehkä ne joskus ovatkin. Sosiaaliseen kulttuuriin kuuluvia ne ainakin ovat. Harvoin olen kuullut kenenkään täällä valittavan spontaanisti ääneen jostain pikkuseikasta. En tiedä, mitä amerikkalaisen tai kenenkään muun ihmisen mielessä liikkuu, kun hän päättää sanoa ääneen kehun tai päättää olla valittamatta ääneen. Olisiko hänellä mielessä myös ilkeä kommentti, mutta hän päättää valita kehun? Vai näkeekö hän vain kehujen arvoiset asiat? Tai ehkäpä hän oikein etsii niitä? Ehkä joillekin amerikkalaisille (tai ihan vain joillekin ihmisille) on opetettu, että aina kannattaa sanoa jotain kivaa. Ehkä sellainen "jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, ole hiljaa" -oppi on unohdettu täällä, vaikka Suomessahan ainakin jokainen hississä oleva ihminen tuntuu kasvaneen tähän ajattelutapaan kiinni. En kannata teennäisyyttä, mutta positiivisuus ja myönteisyys mielestäni hyödyttää.

Amerikkalaisia parjataan mielestäni joskus vähän turhaan heidän "teennäisyydestään". Toki teeskentelyssä on huonot puolensa, mutta keskimäärin myönteisten piirteiden näkeminen ja ääneen toteaminen ei mielestäni ole haitallista. Kehut ovat ilmaisia. Ystävällisyys ei maksa mitään. Kaikille jää mukava fiilis ja tulee hyvä päivä, kun hiljaa olemisen tai negatiivisten asioiden sijasta sanotaan jotain miellyttävää.

Minun kaltaiselleni kohtalaisen pessimistiselle ihmiselle iloiseen ja positiiviseen maailmaan sujahtaminen on tehnyt hyvää. Työminäni - jumppaohjaajaminäni - on totta kai tietyllä tavalla erilainen kuin arkiminäni. Tai en ainakaan usko, että kukaan osallistujani koskaan arvaisi minun olevan kohtalaisen kova valittamaan, sillä he tuntevat minut aina hymyilevänä, energisenä ja iloisena ihmisenä. Minulta on kysyttykin monesti, miten jaksan aina hymyillä jumppasaliin saapuessani ja läpi tuntien, oli päivä tai kellonaika mikä tahansa. Mitään roolia en kuitenkaan vedä, ja työni synnyttämä ja liikunnan ilon jakamisesta saamani positiivisuus on muokannut myös sitä arkiminääni.

Positiivisuus on siis tarttunut minuun tavalla, jota ei ennen ollut olemassa. Löydän tilanteista ja asioista positiivisia piirteitä, viitsin puhua niistä ääneen ja annan kehuja. Joku voisi sanoa kalifornialaisen teennäisyyden tarttuneen minuun, mutta itse haluaisin puhua enemmänkin vain asenteesta joitakin arjen tilanteita kohtaan. Jos joku asia on hyvin, miksi siitä pitäisi olla hiljaa? Suomessa käydessäni totesin eräälle asiakaspalvelijalle kiitokseksi "loistavaa", sillä olin tyytyväinen hänen tekemäänsä ratkaisuun ja hänen antamaansa palveluun. Äitini seisoi vieressäni, kuuli kiitokseni ja sanoi minulle jälkikäteen, että "kukaan ei Suomessa sano loistavaa". Miksei sano? Se on hieno sana. Sanoin sen reissuni aikana myös uudelleen täysin luontaisesti Hesburgerin kassalle, sana vain vahingossa tuli suustani. Se nyt vain oli loistavaa, että ketsupit löytyivät selkäni takaa.
En ole (muistaakseni) käynyt Hesessä sen jälkeen, kun muutin Turusta Kaliforniaan, enkä Turussa asuessanikaan käynyt siellä usein. Aikaa edellisestä kerrasta oli siis varmaan lähemmäs neljä vuotta. Ruoka ei ansainnut "loistavaa"-kehua. Itse asiassa olin aika pettynyt, mutta mieheni mielestä odotukseni olivat vain ihan liian korkeat heselaadulle. 
Seuraavan kerran siis, kun sinä lukija tykkäät jostain asiasta, koitapa sanoa se ääneen ja katso, miltä tuntuu. Ylistyssanoja ja superlatiiveja ei tietenkään kannata turhaan viljellä koko aikaa, mutta jos asiat menevät hyvin, kannattaa se tuoda ilmi ääneen. Jos tykkäät tuntemattoman kengistä, mikset kehuisi niitä ääneen ohimennen? Jos olet kaivannut jumppaohjaajaasi ja pidät hänen tunneistaan, kerro se hänelle. Jos ystäväsi uusi hiustyyli on onnistunut, ilmoita siitä ääneen. Tällaiset toimet eivät maksa sinulle mitään, mutta antavat ehkä muille loistavan loppupäivän.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

(Turku) Suomi ulkosuomalaisen silmin

Ulkosuomalaisen on varmasti melkein mahdotonta selittää aina Suomessa asuneelle sitä, miten erilaiselta mutta kuitenkin niin samanlaiselta Suomi tuntuu ja näyttää ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen. Monet kaverini ovat kysyneet aiemmin Suomi-reissuillani ja myös nyt tällä viimeisimmällä reissullani, tuntuvatko Suomi ja Turku ihan tuppukyliltä Piilaaksoon verrattuna. Joka kerta olen järkyttynyt tästä kysymyksestä - enkö ole täällä blogissani tuonut jo monesti esiin, miten Piilaakso on oikeasti aika maaseutua? Jos Suomen moottoriteitä ei oteta lukuun (oikeasti, missä kaikki autoilevat ihmiset ovat?!), Suomi ei tunnu miltään tuppukylältä. Turkukin näyttäytyy minulle sellaisena suurcityna ja trendikkäänä kaupunkina että huh huh. Ja tässä ei ole ironiaa laisinkaan, vaikka jotkut kaverini niin luulivatkin. Olen ihan tosissani. Olen maininnut tästä jo aiemminkin.
Ihana kaunis Turku. Mitä nyt tuo Aurajoki on kohtalaisen kamalan värinen. 
Fakta siis on, että ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen oma kotimaa näyttäytyy erilaisena kuin silloin, kun sieltä lähti. Vaikka lähdöstä minun kohdallani on vain parisen vuotta, eikä mitään vuosikymmentä. Toisaalta Suomi on kuitenkin minulle se sama maa, joka se oli lähtiessäni. Se on tuttu, vaikka unohdankin punnita vihannekset kaupassa ja vaikka mieheni tekeekin U-käännöksen Helsingin ydinkeskustan laitamilla ennen kuin muistaa, ettei Suomessa pahemmin saa tehdä U-käännöksiä (Piilaaksossa ne ovat yleisiä ja niitä pitää tehdä lähes päivittäin määränpäähänsä päästäkseen). Mutta ulkomailla asutut vuodet aiheuttavat sen, että vanhastaan tutut seikat saattavat hyppiä silmille. Niin minulle ainakin käy joka kerta Suomessa käydessäni.
Elämä Aurajoen varrella oli huomattavasti eläväisempää näin kesällä kuin helmikuussa, jolloin viimeksi tutkailin tilannetta. Tässä kuvassa elämä on kyllä rajattu pois.
Tässä koottua listaa siitä, mitä asioita en voinut olla huomaamatta ja ihmettelemättä Turussa ja Suomessa:


  • Moottoriteiden (ja muidenkin teiden) varret ovat älyttömän puhtaita. Ei ole roskia eikä roskapusseja, ei limsa- ja kahvimukeja tai ruokakääreitä eikä ihmisten heittämiä vanhoja huonekaluja, patjoja tai kenkiä. Näitä kaikkia em. tuotteita nimittäin näkyy piilaaksolaisilla ja kalifornialaisilla moottoriteillä. Jotkut ulkosuomalaiset usein puhuvat kaihoisaan sävyyn Suomen puhtaasta luonnosta. Minä olen usein ihmetellyt, missä teltoissa ja maaseuduilla porukka oikein on Suomessa asunut. Minä ainakin olen asunut isossa suomalaisessa kaupungissa, jossa puhdasta luontoa ei kyllä ole ollut tarjolla niin paljoa, että voisin sanoa sitä kaipaavani. Mutta jos puhtaalla luonnolla tarkoitetaan roskattomuutta, niin yhdyn tähän muiden ulkosuomalaisten Suomen puhtautta hehkuttavaan kuoroon!
Puhdas Aurajoen ranta. Mitä nyt kännikalat jättivät jälkeensä tölkkejä, pulloja ja pitsalaatikoita.
  • Moottorietiet ovat myös todella hyvässä kunnossa. Kaliforniassa on USA:n korkeimmat autoverot ja huonokuntoisimmat tiet, olen kuullut sanottavan. Monesti motareilla ajaessa on sellainen olo kuin rengas olisi täysin puhki, sillä tiet ovat niin huonossa kunnossa. Suomessa ajo kulkee kuin silkillä. Sillä, että Suomessa motareilla ei tunnu ajavan kukaan ja Kaliforniassa taas ajavat miljoonat ja miljoonat autot päivittäin, ei tietenkään ole asian kanssa mitään tekemistä. ;) 

  • Myös julkiset vessat ovat todella puhtaat. Vaikka ekoina kertoina suomalaisissa julkisissa vessoissa asioidessani käteni automaattisesti hapuilikin seat coveria eli istuinsuojaa ennen pöntölle istumista (Kaliforniassa jokaisessa itseään kunnioittavassa julkisessa vessassa on tarjolla näitä suojia), Suomi-vessassa käyminen on keskimäärin hygienian kannalta helppo kokemus. Asiat oli tehty pönttöön eikä istuinrenkaalle roiskien, pöntöt oli aina vedetty, vessapaperia oli tarjolla, eikä kukaan ollut käyttänyt lattiaa roskiksena. 

  • Hyvää lounasta saa halvalla. Kävin salaattibuffetissa, se maksoi 9,80 euroa. Sitten kävin trendikkäässä ravintolassa syömässä lounasannoksen, sekin maksoi alle 10 euroa. Piilaaksossa alle kympillä saa vain pikaruokaa tai jonkun burriton lounaaksi. Jopa astetta paremmat fast foodit maksavat yli kympin. 
Lounaista ei nyt ole kuvaa, mutta munkkirinkilöitä tuli syötyä jälkkäriksi (ja alkupalaksi, haha) useammin kuin vain kerran.
  • Turussa ulkoillaan iltaisin todella paljon. Tätä ihmettelin jo heti ensimmäisenä iltana, kun ajoimme lentokentältä Turkuun keskustan läheisyyteen äitini luo. Keskustan laitamilla vastaan tuli koko ajan ihmisiä urheilutamineissa ja ulkoiluvaatteissa, ja oikein ihmettelin miehelleni ääneen, mikä ihmeen urheilutapahtuma on menossa. Sama toistui joka ilta. Siinä tuli itselle aika laiska olo. Toki Piilaaksossakin ulkoillaan paljon, mutta täällä ihmiset ajavat helposti kukkuloille ja puistoihin (toki asuinpaikasta riippuen) tai kävelevät jossain traililla, joten porukka ei keskity teille niin paljon. Turun meno oli sitä paitsi huomattavasti urheilullisemman näköistä, jos vertaa siihen kävelyporukkaan, joka ravaa täällä meidän kodin lähellä iltaisin normiarkivaatteissaan. 

  • Toisaalta Turun kesäiset illat tuntuivat olevan aika viinaan meneviä. Fantasiasuomimaailmassani olin kaivannut Turun kesäiltoja Aurajoen rannassa ja jokilaivoja. Totuus löi nopeasti päin kasvoja, kun tajusin unohtaneeni kaljaa ja siideriä jokirannassa vetävät alaikäiset ja ne keski-ikäiset, jotka eivät kuluneista vuosista huolimatta ole oppineet tunnistamaan, missä kohtaa kannattaa lopettaa se alkoholin kittaaminen. Meininki oli ihan kivaa, ei siinä mitään, mutta kyllä se alkoholiin keskittyminen pisti aika pahasti silmään. Moista örveltämistä ja kännissä heilumista kun ei pahemmin Piilaaksossa näe (San Franciscosta en tiedä, koska en koskaan käy siellä iltaisin). 
Jakke Jokilautta, yksi Turun erikoisuuksista. Aurajokea edestakas reissaava lauttabaari. Viinaanmenevyys muuten tarttuu, sillä kävin kaverini kanssa kittaamassa yhden viinipullon puoliksi jokilautalla sen jälkeen, kun olimme jo istuneet monilla jokilaivoilla. 
  • Mutta sitten toisaalta känniset eivät autoile kotiin. Tankojuoppous on mielestäni huomattavasti pienempi paha kuin rattijuoppous. Turun iltoja kruunaavat bussit, joita suhaa keskustasta jokaiseen suuntaan useita ja usein. Tätä yksityisautoiluun tottunutta alkoi lähes heikottaa.

  • Monessa kulmassa haisee tupakka ja ilmeisesti tupakointi on vielä(kin) ihan normijuttu Suomessa. Meinasin saada sätkyn, kun tajusin, että terassilla (eli ravintolassa?!) saa polttaa. Kaverini saattoivat vähän ihmetellä, miksei muka saisi. Piilaaksossa haisee vain kannabis.
Turun keskiaikamarkkinoissa on eksoottista menoa niin turkulaisille, turisteille kuin ulkosuomalaisillekin. En kyllä maistanut tätä possua.
  • Tupakan hajun lisäksi kulmissa kuuluu paljon kiroilua. Voimasanat tuntuvat olevan turkulaisille kätevä tapa tehostaa kommunikointia. Ja se tapa muuten tarttuu, mutta ikävän kuuloista se on. En ole varmaan koskaan kuullut kenenkään kiroilevan Piilaaksossa, ellei kevyttä voimasanaa darn lasketa ja senkin kuulin keskilännestä Kaliforniaan muuttaneen suusta. (Tähän toki voi vaikuttaa se porukka, jonka seurassa kuulen englantia, ja tilanteet. Mistäs minä tiedän.) 

  • "Suomalaiset ovat yrmyjä ja hiljaisia eikä kukaan juttele tuntemattomille", ulkosuomalainen muistelee. Paitsi humalassa kesäilloissa kyllä jutellaan. Kaljajonossa ainakin.  
Kummal pual jokke on oikke pual jokke? Kysy sitä turkulaiselta. Minä en muuten osaa tuota Turun murretta, sillä en oikeasti ole mikään turkulainen.
  • Ruokakaupan kassat ovat niin tehokkaita, että hyvä jos ulkosuomalainen pysyy perässä. Mitä mitä, minulta ei kysytty, onko minulla suunnitelmia viikonlopulle? Kukaan ei pakannut kamojani? Piilaaksossa kassat ovat pääsääntöisesti tajuttoman hitaita. 

  • Suomalaiseen asiakaspalvelijaan voi myös luottaa: Kävin sulkemassa suomalaisen kännykkäliittymäni, joka on roikkunut mukanani lähes käyttämättömänä yli kolme vuotta. Operaattorin putiikissa käymisen jälkeen olin varma, ettei liittymää ole suljettu, vaikka työntekijä sanoi sulkeneensa sen heti. Eihän asiakaspalvelijaan voi luottaa, sanoo piilaaksolainen. Ei kukaan kuitenkaan tee sitä, mitä lupaa, ja samaa asiaa pitää käydä hoitamassa ainakin kolme kertaa, sanoo amerikkalaiseen menoon tottunut. Olin totta kai väärässä. Voi kunpa voisin tuoda suomalaiset asiakaspalvelijat mukanani Piilaaksoon. Paikallisen amerikkalaisen liittymäni putiikissa olisi ensinnäkin vierähtänyt yksinkertaisen asian kanssa ainakin kaksi tai kolme tuntia. Toiseksi viikon kuluttua asiakas olisi tajunnut, ettei asia tullut hoidetuksi ja edessä olisi uusi parin tunnin reissu. (En liioittele - olen kokenut tämän. Useasti.) 
Aurajoki tuntuu elävöityneen huomattavasti sitten sen ajan, kun minä asuin Turussa. Siellä menee vesibusseja ja vaikka mitä. Kova trafiikki.
  • Suomalaisissa asiakaspalvelutilanteissa nyt ei muutoinkaan mitään roskaa jauheta, vaan asiat hoidetaan ja se siitä. Pidän tehokkuudesta, mutta toisaalta olisi myös ihan kiva, jos asiakaspalvelija tervehtisi. Olemme kuitenkin ihmisiä kaikki, itsepalvelukassat ovat sitten erikseen. 

  • Kevyt liikenne huomioidaan Turussa hyvin. En ikinä olisi uskonut sanovani näin, sillä pyöräilin Turussa asuessani monia vuosia, jopa ympäri vuoden, ja pelkäsin usein henkeni edestä. Mutta kun tulee Piilaaksosta, jossa puolet autoilijoista tuntuu unohtaneen, että kävelijöitä ja pyöräilijöitä on edes olemassa, turkulaiset autoilijat vaikuttavat erittäin huomaavaisilta. Suojatietkin on merkattu kauniisti ja selkeästi. Eikä kukaan aja ylinopeutta. (Huomioitava on, että Piilaakson eri alueissa on myös eroja. Esimerkiksi Palo Altossa on paljon kevyttä liikennettä ja se varmasti huomioidaan siellä huomattavasti paremmin kuin jossain oman asuinalueeni, North San Josen, toimistoalueilla.) 
Ei uskoisi olevansa Turussa...
  • Sunnuntai-illat Suomessa ovat kuolleita ostosmielessä. Olimme pk-seudulla sunnuntaina illalla, ja ostoskeskus ilmoitti kello 17:45 menevänsä kiinni vartin kuluttua. Mitä ihmettä - kuudelta illalla? Sen jälkeen yritimme etsiä kotipizzaa ja nekin olivat menneet kiinni kuudelta. Samoin monet ruokamarketit. Luulin, että tästä vanhanaikaisesta tavasta olisi päästy eroon Suomessa, mutta ilmeisesti ei? Tai ehkä syy oli vain kesä...

  • ... Nimittäin lämpimänä kesäsunnuntaina ostarilla ei ollut ketään!? Paikka oli lähes autio. Minua huvitti paljon, nimittäin lämmin viikonloppupäivä Piilaaksossa tarkoittaa sitä, että kaikki ostarit ovat viimeistä parkkipaikkaa ja laitonta parkkeerausta myöten täynnä populaa. Itse asiassa ei tarvi olla edes lämmin päivä, ihan vain viikonloppupäivä riittää siihen, että ihmiset ovat ostareilla. Mutta niinhän se olikin, että kun Suomessa on kaunis ja lämmin kesäpäivä, siitä täytyy heti nauttia. Olin unohtanut. 
Vanha Wärtsilän alue, nykyään (kalliiden?) uusien asuntojen työmaa. Ilmoitin miehelleni, että jos koskaan muutamme takaisin Turkuun, voisin muuttaa vaikkapa tuolle alueelle. Voi kyllä olla, ettei irtoisi rahaa niihin kämppiin. :D
  • Ja kyllä, minä shoppailin Suomessa vaatteita. Monet kaverini varmasti unelmoivat USA:ssa shoppailusta halvempien hintojen ja paremman valikoiman takia, mutta voin kertoa, että halvalla hinnalla irtoaa yleensä halpaa laatua. Amerikkalaiset edulliset vaatteet ovat välillä vähän kertakäyttöisen tuntuisia (tai sitten shoppailen väärissä kaupoissa?). Lindex, Vero Moda, Vila, Gina Tricot ja niin edelleen näyttäytyvät minulle nyt ihan uudessa valossa. Niistähän saa kohtalaisen kestävää tavaraa kohtalaisen edullisesti. Enkä muuten ikinä olisi ennen Kaliforniaan muuttoa ostanut Lindexistä mitään muuta kuin ehkä alusvaatteita ja Gina Trikoon teinitrikookamaa en voinut sietää. Nyt vain kadehdin kavereitani, jotka voivat ostaa vaatteensa tuollaisista paikoista aina. Piilaaksosta löytyy tietääkseni vain H&M ja Zara ja niidenkin valikoima on valittu amerikkalaista silmää miellyttäväksi. Aitoa merinovillaa oleva villatakkikin piti hakea Stockmannilta, koska kolmessa vuodessa olen läpikäynyt kolme amerikkalaista "villa"takkia eikä niistä ole ollut mihinkään. Jotain Filippa K:n laatua on täältä ihan turha etsiä, ellei sitten lähde selvästi kalliimpiin liikkeisiin. 
Yksi aamu jetlagissa lähdimme mieheni kanssa ulkoiluttamaan vanhaa rakasta mäyräkoiraamme, joka nykyisin on äitini mäyräkoira. Olimme liikkeellä aamuseitsemän jälkeen, jolloin ruotsinlaivat saapuivat satamaan. Joskus jetlag ajaa kauniisiin tilanteisiin ja maisemiin.
  • Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpinä: ne trendikkäät ihmiset. En vain pääse yli niistä. Ei näy yoga pantseja eikä flipflopeja arki- ja iltapukeutumisessa. Hyvä, että jätin omani pakkaamatta ja ehostin valikoimaani niillä ruotsalaisilla veromodilla ja muilla. ;) 
Tätä herraa on kyllä aina vain niin ikävä. <3 Elämäni vaikein päätös jättää yksi perheenjäsen taakse, mutta ehdottomasti oikea päätös. Herralla kun oli vähän terveysvaivoja.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Matka kohti Green Cardia, osa 6: Green Cardit kädessä!

Nyt olemme viimein saaneet fyysiset Green Cardit käsiimme. Haimme korttimme sunnuntaina Espoosta kauppakeskus Sellosta. Kaverimme olivat napanneet ne mukaan postilaatikostamme, kun he tulivat omalle reissulleen Suomeen. En muuten ole koskaan aiemmin käynyt Sellossa. Nyt sillä on aina mielessäni oma pieni sopukka.
Sellossa kääntymässä nopeasti. 
Tällaiset kuoret löytyivät kavereiden laukusta keskellä yhtä Sellon vaatekauppaa. Äitini mielestä on uskomatonta, että näin tärkeitä kortteja lähetellään tavallisessa amerikkalaisessa postissa eikä kirjattuina kirjeinä. Mutta USA:ssa nyt postitellaan kaikenlaista, jopa isoja shekkejä.  
Green Cardiemme saaminen Suomeen oli nyt sitten loppujen lopuksi oikein sulavaa. Onneksi ehdimme jättää postilaatikon avaimen kavereille ja onneksi he olivat tulossa Suomeen. Vaikka olisimme varmaan päässeet takaisin Yhdysvaltoihin ilman niitä fyysisiä vihreitä korttejakin Combo Cardimme (AP-statuksen) kanssa, halusimme mennä mahdollisimman vähällä stressillä. Combo Cardeilla USA:aan meneminen tarkoittaa (lähes?) automaattisesti ylimääräistä tarkistusta, johon meillä ei ole intoa pitkän lennon jälkeen, jos helpommallakin pääsee. Sitä paitsi kun lakifirmamme sanoi, että GC:t on parasta vain saada käsiinsä ennen USA:an palaamista, niin näimme parhaaksi toimia näin, kun se kerta oli helppoa.
Green Card eli vihreä kortti on oikeastikin vihertävä. Kortin mukana tuli tuollainen ohut paperinen kuori, joka tekstin mukaan suojaa korttia elektroniselta hyökkäykseltä. Vähän ihmettelimme tuota, mutta kieltämättä Vihreän Kortin takapuolella on isot hologrammit ja jotain tietoa sinne on varmaan tallennettu. Silti aika huvittava kuori.
Nyt on sitten Green Cardit. Olemme virallisesti Permanent Resident eli vakituisia asukkaita ja ihan kunnon maahanmuuttajia. Saamme asua ja työskennellä Yhdysvalloissa niin kauan kuin mieli tekee. Tai no, Green Cardit ovat voimassa 10 vuotta ja sitten ne pitää kyllä uusia. Me luulimme voimassaoloajan olevan vain viisi vuotta, mutta mukava yllätys tämä kymmenen. Eipähän tarvitse heti murehtia uusintaa. Äänestää greencardilainen ei muuten saa, äänen antamista varten pitäisi olla kansalainen.
Korttien mukana tuli uuden maahanmuuttajan infolehtinen. Netistä saa ladattua oppaan, jossa neuvotaan siinä, miten sopeutua Yhdysvaltoihin. Neuvoja löytyy esimerkiksi siihen, miten löytää työpaikka ja hoitaa terveysvakuutus. Onneksi meillä nämä ovat jo kondiksessa. Green Cardin voi siis tosiaan saada monella eri tavalla, eikä kaikilla saajilla ole välttämättä mitään töitä valmiina. 
Koimme muuten pienen järkytyksen, kun näimme Green Cardeissamme olevat valokuvat. Silloin aikoinaan hakemukseen liitettiin kuusi valokuvaa per hakija. Luonnollisesti luulimme, että nämä valokuvat ovat ne, jotka korttiin tulevat. Vähän siis panostimme kuviin, hiukset oli hienosti ja ryhtikin nostettu. Mielestäni saimme oikein onnistuneet kuvat. Mutta arvatkaapa vain, päätyivätkö nuo kuvat niihin kortteihin? No eivät näköjään. Jostain käsittämättömästä syystä hakemukseen piti liittää 6 valokuvaa, mutta sitten korttiin lätkäistäänkin valokuva, joka otettiin ohimennen ja nopeasti sormenjälkien antamisen yhteydessä. Minulla on kuvassani kaulahuivi, miehelläni auki oleva talvitakki, jonka kaulus on pystyssä. Minä kun luulin, että virallisia valokuvia koskevat tarkat ohjeet ja rajoitukset. Ja niinhän niitä koskevatkin - paperilla ainakin. Näköjään käytännössä kuva saa olla minkälainen tahansa.

Nyt saan sitten tuijotella seuraavat 10 vuotta kuvaa, johon on panostettu tasan nolla sekuntia. Olisipa joku kertonut minulle siitä, mikä kuva korttiin päätyy, mutta toisaalta ehkäpä joidenkin korteissa onkin yksi niistä kuudesta alkuperäisestä kuvasta, ei mikään random-kuva. Eikä sillä kuvalla kai lopulta ole väliä, parempi kuva minulla nyt on kuin ajokortissani. DMV:n toimistolla otetaan aina ihan kamalia kuvia ajokortteihin.
Kävimme pk-seudulla tapaamassa myös kavereita. Yksi kaverini, jota en ole nähnyt kolmeen ja puoleen vuoteen, tarjosi meille ihanan suomalaisen kokemuksen: mansikkakakkua takapihalla auringonpaisteessa ja kahvia muumimukeista. 
Suomi-loma on nyt tullut päätökseensä. Lähdemme tänään tiistaina takaisin kotiin Kaliforniaan. Pääsemme siis saapumaan Yhdysvaltoihin heti näin uusien Green Cardien kanssa.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Kaveritreffit Tampereella

Olen kuullut ja lukenut joidenkin ulkosuomalaisten valitusta tyyliin näin: "Itse sitä tulee Suomeen niin ja niin monen tuhannen kilometrin päästä ja sitten muut eivät vaivaudu edes vähän vastaan, vaan olettavat sinun juoksevan ympäriinsä." Joitakin kotimaassa vierailevia ulkosuomalaisia nyppii se, että sukulaiset, kaverit ja kummin kissan kaimat olettavat automaattisesti ulkosuomalaisen Suomen reissullaan tulevan käymään. Kaikki nämä sukulaiset, kaverit ja ne kaimat eivät välttämättä kuitenkaan itse ole valmiita liikkumaan yhtään vastaan tai fiksailemaan omia aikataulujaan.
"Jee juna!" tekstasin aamulla kaverilleni, joka omalla tahollaan oli myöskin menossa junaan. "On vissiin vähän aikaa siitä, kun viimeksi junailit Suomessa?" kaverini naureskeli vastaukseksi. Onhan siitä. Melkein neljä vuotta. 
Minulla ja miehelläni on hyvin onnellinen tilanne: meidän perheenjäsenemme ja kaverimme ovat oikeastaan kaikki Turussa tai lähialueen pikkukunnissa, vain pari kaveria asuu Helsingin suunnalla. Mutta yksi vanhimmista kavereistani asuu entisessä kotikaupungissani Vaasassa, josta muutin teini-ikäisenä Turkuun.
Vaasaan saakka en päässyt, mutta näissä maisemissa vietin tiistaini. Tamperehan se siinä.
En ole nähnyt tätä kaveriani melkein neljään vuoteen. (Itse asiassa viimeksi, kun olin junassa Suomessa, olin menossa vierailemaan juurikin tämän kaverini luona.) Valitettavasti Turun ja Vaasan väliä ei ihan helposti yhden päivän aikana matkata edestakaisin, eikä yövierailuihin ollut oikein mahdollisuutta. Mutta ei hätä ole minkään näköinen. Kun on iso tarve nähdä ja kun molemmat ovat motivoituneita ja valmiita tulemaan vastaan, niin kuviot saadaan kyllä järjestymään. Tällä kertaa se tarkoitti sitä, että matkasimme molemmat tahoillamme saman pituisen matkan - ja päädyimme Tampereelle.
Mikäs se tuolla ollessa. Oli kyllä viileää ja vähän sateistakin.
Tamperelaista taidetta, joka vetosi myös tähän vale-turkulaiseen.
Takana on siis kiva päivä Tampereella. Tapasimme rautatieasemalla puolenpäivän aikaan, kävimme lounaalla, joimme vähän kaljaa, kävelimme ympäriinsä, nautimme jätskiä Tammerkosken rannalla, maistelimme lonkeroa (en muistanutkaan, ettei kyseinen juoma ole mitenkään erityisen hyvää minun makunystyröissäni, hyhh) ja menimme kahvilaan syömään kakkuja. Aikamoinen herkkupäivä siis ja hyvässä seurassa! Illalla kahdeksan aikoihin olin jo takaisin Turussa, kaverini noin puoli yhdeksän aikaan Vaasassa. Tehokasta toimintaa.
Panimoravintolassa piti vähän maistaa olutta, vaikken sellaista kyllä oikeastaan ikinä missään juo.
En ole muistaakseni aiemmin Suomi-lomillani juonut lonkeroa enkä aio juoda enää jatkossakaan.
Sen sijaan tällaista pätkis-juustokakkua voisin maistaa vaikka joka viikko. Kaverini nautti leivoksen, jonka etuliitteenä oli sana "amerikkalainen". Oltiin siis vähän toistemme vastapainona. 
Vaikkei oltaisi nähty vuosiin ja vaikka välissä olisi normaalisti tuhansia kilometrejä, isoja meriä ja muita maita, joidenkin kanssa sitä vain juttu luistaa kuten ennenkin. Kiitos ihana kaverini piristävästä päivästä!
Tampere on vissiin jonkinlainen munkkikaupunki vai mitä ihmettä? Nyt jäi munkit syömättä, mutta onneksi söin yhden jo heti ekan Suomi-päivän aikana. Nutturani ei kyllä löysty millään.