maanantai 12. helmikuuta 2018

Elämäni on kuin prinsessan?

Aamuni sai tänään pienen piristyksen, kun luin iltapäivälehdestä siitä, miten Ruotsin prinsessa Madeleinen arki Lontoossa on yksinäistä ja miten prinsessa katsoo paljon Netflixia. Toisten ahdingosta ei saisi iloita, eikä iltapäivälehtien juttuja pitäisi millään tasolla ottaa todesta noin vain, mutta tämä juttu osui minuun juuri tällä hetkellä. "Mun elämä on ihan kuin Madeleinen!" huudahdin miehelleni aamupalapöydässä.

Itse olen viime aikoina välillä miettinyt sitä, onko minulla riittävästi sosiaalista verkostoa täällä Piilaaksossa ja sitä, vietänkö joskus liikaa aikaa yksikseni kotona juurikin vaikkapa Netflixia katsellen. Käyn toki ohjaamassa kuntosaleilla joka arkipäivä, enkä toisaalta koe mistään olosuhteiden pakosta päätyväni vapaa-aikanani usein kotiin katsomaan telkkaria - itsehän minä päätän, miten vietän aikaani, ja hyvien tv-sarjojen katsominen on ihanaa puuhaa. Silti olen välillä pohtinut, mitä ulkomaille "hyvin sopeutuminen" tarkoittaa ja olenko päässyt siihen suuntaan.

Juuri sopeutumiseen liittyvän mietteeni takia tämä juttu prinsessasta kolahti. Ulkomailla asuminen ei ole helppoa, oli prinsessa tai ei, ja vaikka puitteet saattaisivat muiden korviin kuulostaa kovinkin mukavilta ja hienoilta (kuten tuossa iltapäivälehden artikkelissa mainittu Madeleinen ja Chrisin "koti arvoalueella" - ihan kuin se tekisi elämästä onnellisempaa, hohhoijaa). Perhe ja ystävät ovat kaukana, uusien sosiaalisten verkostojen luominen voi viedä aikaa ja verkostot voivat helposti olla heikompia ja sosiaaliset suhteet löysempiä kuin kotimaassa, vaikka niitä olisikin saanut rakennettua uuteen asuinmaahan. Enkä edes viitsi aloittaa taas siitä, miten sillä työttömällä puolisolla, joka on muuttanut jonnekin puolisonsa työn perässä, on vieläkin vaikeampaa kuin jollain sellaisella, joka on pujahtanut työelämään uudessa maassa. Sopeutuminen on pitkä prosessi, eikä se välttämättä edes koskaan tule täydelliseen päätökseen. Itse koen sopeutuneeni Piilaaksoon ajat sitten ja silti samalla uskon prosessini vielä välillä jatkuvan.
Palmujen alle on hyvä sopeutua vai onko?
Totta kai tiedän kaiken yllä mainitun, enkä tarvitse turhanpäiväisiä artikkeleja kuninkaallisista kertomaan minulle tosiasioita elämästä. Jotenkin hassusti kuitenkin tunnuin niin sanotusti saavan lisää voimaa tuosta artikkelista. Ehkei se ole niin vaarallista, jos koen sopeutumisprosessini välillä jatkuvan, jos kerta Netflix vetää puoleensa myös ulkoruotsalaista prinsessaa, jolla on todennäköisesti hiukan enemmän sitä sosiaalista pääomaa kuin minulla. Ei ole väliä sillä, onko tuo juttu totta vai ei, mutta minun päiväni jatkui ajatuksella siitä, että elämäni on kuin prinsessa Madeleinen. Hän tykkää tuon jutun perusteella ihan samoista tv-sarjoistakin kuin minä. :D
Jos fiilis on tämä, on oikein hyvä maata sohvalla ja katsoa Netflixia. Kävin tänään vaatekaupassa ohjauksieni jälkeen ja tämä ehkä hiukan puhutteli minua...:) 
Sitä paitsi jaoin tämän iltapäivälehden jutun ja ajatukseni muutamien täällä asuvien suomalaisten kavereideni kanssa. Naureskelimme vähän yhdessä. Olemme kaikki joskus oman ulkosuomalaisen elämämme prinsessa madeleineja. Kuinka monella ulkomailla asuvalla on muuten siellä ulkomailla ihmisiä, joille kertoa suoraan siitä, että nyt on itsellä hiukan paha fiilis ulkomailla asuessa? Tai kuinka monella on edes rohkeutta kertoa näistä asioista ääneen? Suomalaisia nyt syytetään aika ajoin liiasta valittamisesta, mutta kyllä minä olen silti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi rehellisesti kertoa kanssaihmisilleen, jos menee huonosti, vaikka toki uskon positiivisten asioiden esiin tuomisen olevan elämässä hyödyllisempää kuin negatiivisuudessa pyörimisen. Mutta kaikilla meillä menee joskus huonosti. Elämä ei ole aina kivaa eikä helppoa, mutta siitä tulee helposti astetta kivempaa siinä vaiheessa, kun saa naureskella kavereiden kanssa jotain yhteistä asiaa. Kuten vaikkapa sitä, että ulkomailla asuvilla on samoja ongelmia, vaikka olisikin lähtöisin hovista.

Ja jos nyt ihan enemmän pohditaan asiaa, niin varmaan aika moni päätyy arjessaan, ehkä niiden töiden jälkeen, kotiin katsomaan vähän hyviä tv-sarjoja, asui omassa kotimaassaan tai ei. Madeleine saa siis täydet sympatiani, ja annan itsellenikin nyt enemmän armoa tässä asiassa. Minulla on täällä myös ihan yhtä paljon kavereita kuin Turussa asuessakin, ja itse asiassa näen kavereitani täällä useammin kuin Suomessa yleensä näin - kiitos kokopäivätyön puutteen. Joskus tuntuu siltä, että saan asiat kuulostamaan huomattavasti huonommilta kuin ne ovat. Eli ei ehkä kannata nyt kenenkään lukijan huolestua näistä jutuistani. Onhan elämäni sentään aivan kuin prinsessa Madeleinen. Ja monessa suhteessa todella paljon parempi.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Kevät tuli talveen ja pieni kriisi omaan mieleen

Piilaaksoon on tullut kevät. Minun mielestäni vähän turhan aikaisin, melkein kuin keskelle talvea. Ainakin jotkut kalifornialaiset ovat kyllä ilmeisesti sitä mieltä, että helmikuussa on jo ihan spring eikä mikään winter enää. Toiset ottavat vähän varovaisemmin ja sanovat kevään alkavan 1. maaliskuuta. Oli virallisesti miten tahansa, tämä suomalainen ainakin kokee kevään alkaneen. Katsokaa vaikka lämpötiloja:
Ei ihan hirveän talvimaista mielestäni. Ensi viikoksi kuulemma "viilenee", mutta ei tuo alkuviikko tuossa ihan kylmältä vaikuta. Ihan kevät siis. 
Talvi Piilaaksossa tarkoittaa jonkinlaista sadekautta, mutta tämä talvi on ollut todella vähäsateinen. Tuossa marras- ja joulukuussa taisi sataa muutaman kerran. Tämän vuoden puolella ei ole satanut oikeastaan yhtään. Ilmeisesti viime talvena satoi ja tulvi sitten tämänkin talven edestä. En kyllä muista, että yksikään aiempi kokemani talvi täällä olisi ollut ihan näin vähäsateinen, vaikka aiempina vuosina Kalifornia eli virallisesti kuivuudessa. Tämä osavaltio on kohta taas ihan pulassa, jos sateet olivat tuossa...
Lämpötilat nousivat ja puut alkoivat kukkia. Kohta kukinta katoaa ja tilalla on taas se kuivuus. Kevät Piilaaksossa on lyhyt ja ytimekäs ja ohi ennen kuin sitä edes ehtii tajuta. 
Istuin kaverini kanssa tällä viikolla terassilla ( = sanjoselaisella terassilla, mikä tarkoittaa tuoleja ja pöytiä jalkakäytävän vierustalla kunnon autotien vieressä) syömässä lounasta ja oli kyllä oikein mukavaa nauttia lämpimästä säästä. Olin liikkeellä t-paidalla ja piti levittää jopa aurinkorasvaa. Aurinkorasvan kanssa läträämistä inhoan, mutta ihan hirveästi ei harmittanut se, että paksumman takin sai tunkea kauemmas kaapissa, samoin kaulahuivin. Ehkä ne pitää kaivaa vielä esiin tai ehkä ei.
Hanna Hannahissa lounaalla.
Lounassatsiin kuului mini-cupcake. Söpöintä ikinä.
Myös uima-altailukausi tuli avattua toisen kaverini kanssa torstaina. Pari vuotta sitten avasimme kauden jo tammikuussa, mutta esimerkiksi viime vuonna emme käyneet altaalla ennen kuin vasta myöhemmin keväällä. Emme edes olleet ainoita altailijoita nyt, vaikka yleisesti ottaen meidän talossamme harva menee altaalle ottamaan aurinkoa keväällä, talvesta nyt puhumattakaan.
Onko kuva-arvoitus "Legs or sausages?" tuttu...? Minun jalkani onneksi eroavat kunnolla pienistä nakeista, mutta tuli silti se arvoitus mieleen tästä. 
Kaiken tämän lämmön keskellä omat ajatukseni ovat kuitenkin olleet jossain kauempana Suomen suunnalla. Olen viime aikoina päätynyt taas vaihteeksi miettimään omaa elämääni täällä Piilaaksossa ehkä enemmän kuin olisi täysin tervettä. Kaverini kanssa lounaalla yksi puheenaihe olikin joillekin täällä asuville ja tuntemilleni ulkosuomalaisille tuttu "Piilaaksossa asumiskriisi". Tuntuu, että minun pienessä Suomi-kaveriporukassani tästä taudista kärsii säännöllisin väliajoin aina joku jollain tasolla. Nyt on näköjään minun vuoroni. Tällä viikolla tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun irtisanouduin Suomen työstäni, ja ihan kohta meillä täyttyy neljä vuotta asumista Piilaaksossa. Kriisin paikka? Tiedä häntä... Mutta ehkä palaan aiheeseen vielä täällä blogin puolella myöhemmin.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Ensimmäinen Super Bowl Sunday -viettoni

Katsoin eilen elämäni ensimmäistä kertaa Super Bowlia eli jenkkifutiksen loppuottelua. Olen asunut Yhdysvalloissa pian neljä vuotta, mutta kertaakaan aiemmin en ole noteerannut päivää nimeltä Super Bowl Sunday yhtään millään tavoin. Silloinkin kaksi vuotta sitten, kun peli ja kekkerit olivat naapurissamme, me olimme Suomessa, joten missattua tuli sekin.

En ole kiinnostunut urheilusta, joten miksipä olisinkaan huomioinut jotain amerikkalaista jalkapalloa. Super Bowl on kuitenkin huiman iso tapahtunut Yhdysvalloissa. Se tuntuu keräävän ainakin kaiken peliin liittyvän oheistoiminnan vierelle sekä ne, jotka oikeasti ovat todella kiinnostuneita futiksesta, kuin myös ne, jotka muuten vain voivat harrastaa penkkiurheilua. Kaverini totesikin eilen, että Super Bowl Sunday on 4th of Julyn eli itsenäisyyspäivän jälkeen vuoden toiseksi merkittävin päivä amerikkalaiselle: ostetaan ruokaa ja kaljaa ja kerätään iso porukka yhteen viettämään aikaa. Osittaisella vitsillä heitetty kommentti osui varmasti lähelle totuutta.
Super Bowl Sunday on hyvä tekosyy maata sohvalla ja syödä paljon ruokaa. Joissakin osavaltioissa sään salliessa (no okei, eli siis lähinnä Kaliforniassa ;D) meno voi olla aivan kuin 4th of Julyna ja sisältää grillailua ulkona. Kaliforniassa sää sallii - eilenkin Piilaaksossa oli yli 20 astetta lämmintä. Sen perusteella, mitä ihmiset ostivat kaupasta lauantaina, monella taisi olla grillaus mielessä.
Ei se kyllä varmaan ole mikään ihme, että Super Bowl on iso juttu täällä. Olen huomannut Kaliforniassa asuessani, että monet amerikkalaiset ovat ainakin jollain tasolla erikoisen kiinnostuneita urheilusta, oli se urheilu sitten baseballia, jenkkifutista tai (NHL-)lätkää. Porukkaa ravaa peleissä sesonkien aikana harva se viikko koko perheensä ja kaveriporukoidensa voimin, ja oman kotialueen joukkueita kannatetaan t-paidoin, lippiksin ja hupparein ihan arkipäivässäkin. Tällaista en ole huomannut Suomessa. En ikinä ole tuntenut ketään, joka olisi käynyt edes epäsäännöllisen säännöllisesti joissain peleissä. Täällä asuessani someni uutisvirta täyttyy pelikuvista ja erinäisten otteluiden kisakatsomoista aivan liian usein. Urheilun seuraaminen on jotenkin todella amerikkalainen juttu. (Kokemukseeni vaikuttaa totta kai piirit, joissa pyörin Suomessa, sekä se, että minulla on nykyään somessa huomattavasti enemmän kavereita kuin ennen. Vertailu on siis aivan epäsopivaa, mutta ymmärrätte varmaan pointtini kuitenkin.)

Me vietimme Super Bowl Sundayta suomalaisten kavereidemme kanssa. Joku heistä ehkä ymmärsikin jenkkifutiksesta jotain. Minä olen muuten ollut varhaisteini-iässäni vaasalaisen amerikkalaisen jalkapallojoukkueen cheerleader-joukkueessa, enkä silti tiedä tästä urheilulajista mitään. (Joukkueemme kyllä keskittyi siihen oikeaan cheerleading-kisaamiseen eikä mihinkään pelikentän laidalla kekkalointiin. Parin vuoden aikana olin pelikentällä ehkä kerran.) Super Bowl oli kuitenkin vain hyvä tekosyy kerääntyä yhteen viettämään päivää, syödä friteerattua kanaa ja sipsejä sekä juoda kaljaa keskellä päivää.
Budlight, virallinen Super Bowlin kisajuoma? Kyseistä merkkiä mainostettiin mainoskatkoilla muutamankin kerran. Merkki saa nyt vähän lisää mainostusta tällä kuvalla. Minä en kyllä kaljaa juonut. 
Kaverin itse tekemää friteerattua kanaa. Oli todella hyvää ja mehukasta. Friteeratut kanankoivet taitavat olla yksi suosituimmista Super Bowl -herkuista kautta USA:n. 
Super Bowl on onneksi myös paljon kaikkea muuta kuin sitä peliä ja syömistä: pelin aikana tulevia mainoksia tapitetaan silmä kovana (ne mainokset maksavat mainostajille maltailta!) ja väliaikashowsta kouhkataan päivätolkulla. Vaikken itse Super Bowl -peliä ole koskaan katsonut, olen kyllä joskus nähnyt niitä pelin aikana tulevia mainoksia jälkikäteen Youtubesta. Ovathan ne aika viihdyttäviä joskus. Tänä vuonna ei kyllä ollut mielestäni mitään erikoista, vaikka nostin kyllä kulmiani sille, että M&M-karkkimainoksessa Danny DeVito karkkina jäi auton töytäisemäksi, minkä jälkeen ruutuun ilmestyi teksti "Always fun". Auton alle jääminenkin voidaan siis yhdistää hauskuuteen... Mutta joo, en varmasti ole oikea ihminen antamaan näistä Super Bowl -asioista yhtään mitään arviota. Annan kuitenkin totta kai. Se väliaikashow Justin Timberlaken kanssa oli aika kamalaa harmaata kuraa, ja minä sentään olen tykännyt Timberlaken biiseistä.
Väliaikashowta parempaa ohjelmaa järjesti kavereiden koira.
Peli kesti mielestäni aivan liian kauan, mainoksia tuli käsittämättömän usein (niin kuin Yhdysvalloissa on tapana - minä en vain koskaan katso tv-kanavia, joten en ole tottunut tähän) ja olin täysin puutunut siinä vaiheessa, kun peli päättyi joskus varmaan yli neljä tuntia alkamisensa jälkeen. Mutta jes, olen nyt kokenut ensimmäisen Super Bowl Sundayni!

lauantai 3. helmikuuta 2018

Kutsu Jury Dutyyn

Presidentinvaaleissa äänestämistä koskevassa postauksessani saattoivat olla kansalaisvelvollisuus ja -oikeus vähän sekaisin, mutta tässä postauksessa kerron todellisesta velvollisuudesta, johon Yhdysvalloissa elävä törmää: jury dutysta.

Jury ja jury duty ovat varmasti tuttuja käsitteitä kaikille, jotka ovat koskaan vilkaisseet joitain amerikkalaisia tv-sarjoja tai elokuvia. Tavalliset kansalaiset muodostavat oikeudenkäyntien valamiehistön, ja jos kutsu jury dutyyn käy, prosessiin on joitakin poikkeuksia lukuunottamatta lähdettävä mukaan. Jos ei mene, saa isot sakot. Kutsu jury dutyyn ei vielä tarkoita sitä, että joutuu siihen valamiehistöön, vaan kutsu on ainoastaan siihen prosessiin, jossa lopulliset juryyn tulevat ihmiset valitaan.

Juuri ennen joulua mieheni tuli kotiin postilaatikolta pienen hymyn kanssa ja kirje kädessä. "Hanna, sut on määrätty jury dutyyn", hän ilmoitti. Vastaukseksi hän sai kovinkin innokasta hihkuntaa. Kukaan ei varmasti oikeasti halua jury dutyyn. Se on kuulemma pitkä, tylsä ja ärsyttävä prosessi, jossa mukana oleminen tarkoittaa lähinnä odottelua ja sitä, että koko muu elämä on pysähdyksissä, sillä koskaan ei tiedä, milloin kutsu oikeustalolle tulee. Minä kuitenkin tiesin, etten joudu mukaan tähän prosessiin, sillä en ole Yhdysvaltojen kansalainen. Miksi sitten hihkuin? No ihan vain sen takia, että pääsinpä vihdoin edes hiukan osalliseksi tähän amerikkalaiseen ilmiöön. Jotkut suomalaiset tuttuni täällä ovat saaneet näitä kutsuja, joten kaipa se oli vain ajan kysymys, koska meidän kotitalouteen putkahtaa moinen kirje.
Kutsu oli pieni pahvinen läpyskä.
Kutsuun on vastattava 10 päivän sisällä. Esteellisyydestä ilmoittaminen oli onneksi tehty helpoksi, sillä ilmoituksen pystyi tekemään netissä. Minun kohdallani esteellisyys siis oli se, etten ole kansalainen.
Ohjeet vastauksen antamiseen.
Nettipalvelussa pystyi ilmoittamaan erinäiset syyt sille, miksei voi osallistua. 
Mieheni ihmetteli, miten ihmeessä joku oikeuden järjestelmä suoltaa ulos ihmisiä, jotka eivät ole kansalaisia. Kamalaa byrokratian rattaiden haaskaamista tällainen prosessi. Minä sen sijaan en ihmetellyt asiaa ollenkaan. "Hei tää on USA, mitä sä kuvittelet?" sanoin miehelleni. Tiedän, että tässä maassa on kattavat rekisterit, jotka sisältävät varmasti pelottavan paljon tietoa meistä, mutta käytännössä tuntuu usein siltä, etteivät erinäiset viranomaistahot keskustele keskenään, eivätkä tiedot siirry. (Käsitykseni perustuu kokemuksiini työlupa-, viisumi- ja green card -hakuprosesseista sekä DMV:n kanssa (eli ajokortteja myöntävän tahon kanssa) asioidessa.) Varmaan amerikkalainen kauhistuisi pelkästään ajatustakin siitä, että jollain oikeudella olisi tiedossa se, kuka on kansalainen ja kuka ei. Hui sentään.

Varmaan noin viikon kuluttua ilmoituksestani sain kirjeen, että minut on vapautettu jury dutysta. Kirjeessä sanottiin, että saatan tulevaisuudessa saada uuden kutsun ja silloin tilanteeni arvioidaan jälleen uudelleen. Byrokratian rattaat pyörivät siis jatkossakin turhaan.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Metsään meni

Menin sunnuntaina metsään. Mieheni ja kavereideni kanssa. Niin ja yhden koiran kanssa.
Metsäseuraa.
En ole pitkään aikaan ollut metsäilemässä. Enkä edes ulkoilemassa eli kalifornialaisittain finglishina haikkaamassa. Jouluna kävimme äidin kanssa, mutta sitä edellinen kerta taisi olla joskus kesällä.
Joku on joskus väittänyt, että luonnossa sielu lepää. Tai jotain muuta tosi teennäisen kuuloista. Muistan, kun varhaisnuoruudessani äitini ehkä joskus mainitsi minulle, että voisin käydä useammin ulkoilemassa. Sanoin silloin aina, että ulkoilusta tulee pää kipeäksi. Joskus tuntuu, etten ole kehittynyt paljon sitten noiden aikojen. Ulkoilu viikonloppuisin on melkoisen suosittu harrastus monien tuntemieni piilaaksolaisten keskuudessa. Minä en ole saanut kunnon pääsylippua niihin kerhoihin.
Jos joku rakastikin eilistä ulkoilua, niin tämä toveri.
Meillä oli kyllä eilen oikein kiva parin tunnin metsäreissu. Hyvässä seurassa on aina kiva tehdä kaikenlaista. Nyt minullakin on taas sellainen fiilis, että hei... pitäisikö oikeasti käydä ulkoilemassa useammin. Varmaan en käy, mutta fiilis on tärkein.
Sieluni ei lepää, vaikka kuinka tuijottelisin tällaisia.
Tai tätä.
Päätä ei särkenyt metsästä tullessa, mutta illalla kyllä. Sattaa toki olla, että särky tuli vain siitä, kun menin mieheni kanssa ulkoilun jälkeen syömään ravintolaan 2000 kaloria per naama (kaikki ilo ja kunnia ruokalistoille, jotka täällä päin maailmaa kiltisti ilmoittavat jokaisen ruoan kalorimäärän - kuka tarvitsee siihen tarkoitukseen jotain appeja tai muita?!). Ehkä ruokavaliolla on vaikutusta siihen, jääkö ulkoilusta hyvä fiilis vai se päänsärky, mutta mitään en myönnä.
Ravintolassa sieluni melkein lepäsi, kun tuijotin tätä sanomaa ja mietin, pitääkö se paikkaansa minun kohdallani.
En ehkä joka viikonloppu aio mennä metsään, mutta tämä sunnuntai oli oikein mukava.

torstai 18. tammikuuta 2018

Kansalaisvelvollisuus hoidettu eli ääni presidentinvaaleissa annettu

Kävimme tänään mieheni kanssa antamassa äänemme presidentinvaaleissa. Tämä oli toinen kerta, kun äänestämme ulkomailla ennakkoäänestyksessä. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, kun äänestimme (silloin eduskuntavaaleissa), äänestyspäiviä- ja paikkoja oli tarjolla muutamiakin täällä San Francisco Bay Arealla. Piilaaksossa elävän suomalaisen kelpaa siis olla, kun ei tarvitse ajaa minnekään sadan kilometrin (tai satojen kilometrien...) päähän äänestämään. Meille kätevin päivä oli tänään, kun Nordic Innovation Housella Palo Altossa pääsi äänestämään. Palo Altoon ajoi keskellä päivää vain 25 minuuttia.
Passinkin sai kaivaa pitkästä aikaa esille. Tosin näin ihmisten osoittavan henkilöllisyytensä ihan vain Kalifornian ajokortilla, joten otimme passit varmaan turhaan mukaan.
Itse asiassa mietimme äänestämään lähtemistä vielä eilen illalla. Kyseessä kun on arkipäivä, niin mieheni työpalaverit vähän hankaloittivat äänestämään lähtemistä virka-aikana. Minä olin kuitenkin sitä mieltä, että olisi tyhmää olla äänestämättä, joten mieheni fiksaili aikatauluaan, jotta pääsimme lähtemään yhdessä. Yksin en ehkä olisi jaksanut. Täällä on kyllä mahdollisuus äänestää myös lauantaina, mutta silloin vain San Franciscossa, emmekä halunneet lähteä sinne saakka.
Palo Alton downtownissa, jossa Nordic Innovation House on. Tosin se ei ole tällä kadulla.

Tupa oli täynnä suomalaisia ja sellaisia vaelteli kaduillakin. Keskivertosuomalainen ei kuitenkaan pahemmin harrasta small talkia, joten pääsimme tehokkaasti sisään ja ulos äänestyspaikalta.
Oikeasta äänestyspaikalle johtavasta ovesta ei voinut erehtyä.
Kun kansalaisvelvollisuus oli hoidettu, oli hyvä siirtyä lounaalle. Emme oikeastaan koskaan pääse mieheni kanssa arkisin yhdessä lounaalle, joten tällainen oli harvinaista. Toivottavasti näissä presidentinvaaleissa tulee toinenkin kierros, sillä silloinkin äänestys Palo Altossa on arkipäivänä. ;)
Valitsimme lounaspaikaksi erittäin suositun hummusravintolan, jonka seinällä on söpöt ohjeet hummuksen syömiseen. Kolmas vaihe rajautui pois kuvasta, mutta tuskin haittaa...
Step 3. meneillään.

Suomalaisesta politiikasta saa ja pitää olla montaa mieltä, mutta toivottavasti kaikki äänestämään oikeutetut vaivautuvat äänestämään siellä missä ikinä ovatkaan!

torstai 11. tammikuuta 2018

Kolme ja puoli viikkoa hengailua äidin kanssa sisälsi uutta ja vanhaa nähtävää sekä kaksi maanjäristystä

Oho, siitä on jo viikko, kun äitini lähti meiltä ja palasi Suomeen. Tammikuukin on jo hurahtanut käyntiin niin pitkälle, että melkein hirvittää. Minun piti kirjoittaa kaikenlaista siitä, mitä puuhasimme äitini kanssa, mutta jostain syystä hyvät ideani eivät nykyään löydä uloskäyntiä pääni ja mieleni sisältä. Niinpä heitän nyt vain muutamia kuvia tänne.
Vuodenvaihteen aika tänä vuonna Piilaaksossa oli kuin suomalaisen syksy. Äitini täällä ollessa ei satanut kertaakaan.
Äitini oli meillä käymässä kolmatta kertaa. Keskeisimmät meitä kiinnostavat turistijutut olemme katsastaneet jo aiemmin, joten tällä kertaa pitkälti vain hengailimme rauhallisina, ellei oteta lukuun reissua Yosemiten kansallispuistoon ja ajopäivää rannikkoalueelle Big Suriin. Edes San Franciscossa emme tällä kertaa käyneet, vaikka siellä nyt olisi ihmeteltävää, katsottavaa ja tutkittavaa koko loppuelämäksi.

Uusien kohteiden sijasta äidilläni on San Josessa jo lemppareita, joihin piti päästä uudestaan. Esimerkiksi San Josen taidemuseo. Onneksi sentään museoiden näyttelyt vaihtuvat, haha.
San Josen taidemuseo downtownissa.
Luistelua taidemuseon vieressä palmujen alla emme saaneet edelleenkään aikaiseksi; olen miettinyt sitä jokainen joulu täällä asuessa. Liikkuvan aktiviteetin sijaan nautimme ruokaa paljon ja useimmiten ulkona ravintoloissa.
Aivan loistavaa sushia ennen joulua. Samaisessa ravintolassa kävimme äitini kanssa myös viimeksi, kun hän oli täällä.
Äitini etsi meille netistä yhtenä päivänä lounasravintolan, ja päädyimme syömään somalialaista. Oli todella hyvää!
Joulun ja vuodenvaihteen välissä kävimme ihastelemassa Saratoga-kaupunkia, jonne ajaa meiltä vajaan puoli tuntia. Äitini oli bongannut Satori Tea Companyn teehuoneen, jonne hän halusi mennä. Kyseisellä puljulla on ennen ollut teehuone San Josessa, mutta nyt lähin löytyi enää vain Saratogasta. Väliviikon kunniaksi teehuone tarjoili ainoastaan Holiday High Tea -menun. Hinta oli kova, mutta puitteet vallan ihanat. Tämä teehuoneessa käyminen ja syöminen oli ehdottomasti yksi lemppareistani.
Saratogassa.
Satori Tea Companyn suolaiset ja makeat herkut, jotka tarjoiltiin teen kanssa.
Teehuone siinä vaiheessa, kun lounasajan jälkeen porukka hälveni. Ei parane valittaa puitteista.
Kävimme Saratogassa myös japanilaisessa puutarhassa, jossa olen aiemmin käynyt mieheni kanssa ja kirjoittanut siitä ja Saratogasta muutoinkin täällä. En ollut aivan innoissani uudesta käynnistä puutarhaan. Äitini on lukenut vanhan postaukseni ja totesi, etten ehkä ihan ole ymmärtänyt japanilaisen puutarhan ideaa. No en olekaan. Enkä ymmärrä vieläkään. Minulta ei löydy tarpeeksi mielenrauhaa tällaisten paikkojen arvostamiseen.
Hakone Gardens, japanilainen puutarha Saratogassa. Kesällä tuolla oli aivan liian tukala, näin talvella juuri ennen auringonlaskua aika viileä.
Ihastelimme myös Monterey-rannikkokaupungin tunnelmaa sinä päivänä, kun kävimme Carmelissa Clint Eastwoodin ravintolassa, josta kirjoitin edellisessä postauksessa. Montereyn satamassa oli kaikenlaista elukkaa meduusoista hylkeisiin ja turisteihin.
Monterey Marina.
Montereyn satama-alue oli täynnä jellyfisheja eli meduusoja. Tai ainakin uskon noiden olevan jellyfisheja. En kyllä ole varma.
Toverit lähikuvassa.
Oletteko muuten katsoneet Big Little Lies -tv-sarjan? Tai lukeneet sen kirjan, suomeksi ilmeisesti Mustat valkeat valheet? Minä katsoin loppusyksystä sen tv-sarjan yhden päivän aikana (kyllä, siihen meni kokonainen sunnuntai). Todella hyvä! Sarja sijoittuu Montereyhin ja siinä näkyy paljon upeita, minulle tuttuja maisemia. En kuitenkaan tiennyt, että sarjassa esiintyvä kahvila on "oikeasti olemassa" ja vielä kaiken lisäksi Montereyn pahimman turistiryysiksen, Fisherman's Wharfin, ytimessä.
Fisherman's Wharf, Montereyn turistikaaos.
Fisherman's Wharfilla sijaitseva ravintola, joka esiintyy kahvilana Big Little Lies -tv-sarjassa. Kuvassa on myös hyvin maastoutunut hylje, joka on jäänyt mielenkiintoiseen paikkaan (pulaan?) veden laskiessa.
Hyljetoveri lähikuvassa. Minua vähän säälitti, kun en tiennyt, olisiko hylje halutessaan päässyt pois tuosta kiveltä, kun veden pinta oli aika alhaalla. Ei se kyllä kovin hädissään olevalta vaikuttanut, vaan pikemminkin näytti nauttivan olostaan kivellä lötkötellessään.
Montereyn vanhassa kaupungissa Fisherman's Wharfin vieressä.
Koska äitini on ollut täällä jo kolme kertaa, hänellä ei riittänyt enää ihmeteltävää kalifornialaisesta elämästä niin paljon kuin ennen. Viime kerrallahan keräsin kunnon pitkän listan kaikesta siitä, mitä suomalainen saattaa täällä käydessä ihmetellä. Postaus löytyy täältä.

Äitini jaksoi kyllä edelleen ihmetellä keskellä San Josen downtownia laskeutuvia ja nousevia lentokoneita. San Josen kv-lentokenttä sijaitsee tosiaan aivan keskustan liepeillä. Minä olen jo tottunut siihen, että koneita tulee ja menee nenän edestä niin moottoritiellä ajaessa kuin keskustassa hengaillessakin. Kuuluvathan koneet meille kotiinkin joskus. Äitini yritti monta kertaa napsaista valokuvaa tästä ihmeestä nimeltä laskeutuva lentokone ja lopulta onnistuikin.
Perusnäky San Josessa.
Äitini täällä ollessa koimme myös kaksi kunnon maanjäristystä. Tai no, äitini ei kyllä hoksannut kumpaakaan, vaikka kyseessä eivät olleet mitkään aivan pienet järistykset (jälkimmäinen oli jopa 4.5). Minähän tunnetusti missaan aina kaikki maanjäristykset, mutta nämä tunsin ja olenkin nyt kokenut maanjäristyksiä ihan tarpeeksi.

Huvittavaa on se, että ensimmäinen näistä kahdesta järistyksestä tapahtui samana päivänä (tapaninpäivänä), kun olimme äitini kanssa käyneet San Josen Tech-museossa, jossa oli maanjäristyssimulaattori. Simulaattorissa koimme Seattlea vuonna 2003 koetelleen järistyksen (olisiko se ollut jotain asteikolla 6?), ja sitten illalla myöhään kotona ihan oikean. Äitini luki tyytyväisenä kirjaa sängyssään, eikä huomannut mitään, mutta minä istuin keittiönpöydän ääressä, tunsin järistyksen ja näin seinänkin liikahtavan. Mieheni oli vessassa, ja siellä kuulemma järistys vasta tuntuikin.

Pari päivää ensimmäisen järistyksen jälkeen heräsin keskellä yötä siihen, että sänky keinuu. Ehdin herätä kunnolla, tajuta kyseessä olevan maanjäristyksen, tuntea maan liikehdinnän ja ehdin jopa kuulla (?!) pelottavaa jyminää. Mieheni ei kyllä kuullut mitään, vaikka hänkin heräsi, joten kuulen varmaan vain ääniä pääni sisällä. Äitini ei herännyt tähän järitykseen, joka herätti suurin piirtein koko Bay Arean väestön. Suuruus oli 4.5.
San Josen Tech-museossa oli kaikenlaista plakaattia esillä maanjäristyksistä sen simulaattorin lisäksi.
Meillä oli äitini kanssa oikein mukavat kolme ja puoli viikkoa. Joitakin asioita, joita meidän on pitänyt tehdä jo aiempinakin kertoina, jäivät edelleen tekemättä, joten toivottavasti äiti tulee neljännenkin kerran vierailemaan. :)

Minä olen tässä nyt sitten äitini lähdön jälkeen yrittänyt palata takaisin perusarkeeni, hyvin väsähtäneillä fiiliksillä kylläkin (joulun ja uudenvuoden jälkeinen töihinpaluumasennus iskee myös osa-aikatyöntekijään, joka rakastaa työtään). Olen ollut kiireinen uusien Les Mills -ohjelmien kanssa: uudet ohjelmat tulevat ohjaajille kolmen kuukauden välein, ja täällä päin vuoden ensimmäinen launch eli uusien ohjelmien julkistaminen kuntosaleilla on yleensä aina tammikuun alussa, ja niin tänäkin vuonna.
En ole vuoteen osallistunut yhden kuntosalin isoon tapahtumaan, jossa usea ohjaaja ohjaa yhdessä uudet ohjelmat. Nyt osallistuin siihen pitkästä aikaa viime lauantaina. Joka kerta tarjolla ei ole tällaisia herkkuja, mutta tällä kertaa oli.
Eiköhän se arki tästä taas lähde käyntiin. Tosin seuraava tauko on tiedossa jo helmikuun lopussa, kun otan kaverini kanssa irtioton arjesta ja lähdemme ihan ulkomaille asti. Sitä odotellessa...