keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Ne ovat vihdoin täällä!

Nimittäin Ikean irtokarkit! Sellaiset kunnon irttarit, ihan niin kuin suomalaiset irttaritkin ovat!

Tästä on kohuttu Piilaakson suomalaisten ja USA:n suomalaisten Face-ryhmissä jo pitkään. Ihmiset ovat käyneet kyselemässä Ikeoista karkkien saapumisajankohtia ja raportoineet Face-ryhmissä, mihin Ikeoihin karkit ovat saapumassa ja milloin. Jokin aika sitten niitä karkkeja alkoi tupsahdella Ikeoihin ympäri maata, mutta meidän lähi-Ikeaan, East Palo Alton Ikeaan, niitä sai odottaa hetken. Jotkut malttamattomat suomalaiset olivat käyneet siellä muutamiakin kertoja katsomassa.
Ikea - tuo ulkosuomalaisen pelastus, monessa eri mielessä. Irttareita, Daimeja ja Maraboun suklaata. Kyllä Ikeassa osataan.
Mutta nyt, näin heinäkuun loppupuolella, karkit vihdoin saapuivat. Oi autuutta! Saa nähdä, kuinka kauan kestää ennen kuin kaikki Piilaakson suomalaiset ja ruotsalaiset ovat käyneet kahmimassa mässyt loppuun. Tosin kuulemma kovaan menekkiin on varauduttu Ikean puolella...

Mutta miksi se moinen kohu näiden irttiksien saapumisesta? Suurin osa suomalaisesta porukasta täällä on sitä mieltä, etteivät täkäläiset karkit ole mistään kotoisin ja ettei niitä pysty edes syömään. Meillä ei mieheni kanssa ole moisia ongelmia, kyllä meille kelpaa.
Mutta niin kelpaavat nämäkin! Minun ehdottomat lempparini. 
Koska meidän herkkukaappi on aina täynnä amerikkalaisia karkkeja, en aluksi kokenut mitään suurta intoa ikeairttareiden saapumisesta. Kunnes sitten kuulin, että ne ovat saapuneet, ja näin valokuvia. En tiedä, olisinko oikeasti lähtenyt ajamaan Ikeaan vain karkkien takia, mutta nyt kun olen käynyt töissä Palo Altossa, East Palo Alton Ikeaan on ihan helppo kurvata. Onnistuin vastustamaan kiusausta vielä viime viikolla, vaikka vähän jo alkoi tehdä mieli. Tällä viikolla en sitten enää kyennyt vastustamaan, joten tiistaina sen jälkeen, kun olin ohjannut sekä attackin että pumpin peräkkäin, oli pakko kiertää Ikean kautta kotiin.
Pakkohan nämä oli nähdä omin silmin. Noitapillejä, suomalaisia lakuja (tosin Pandaa täältä saa joka nurkan takaa) ja melkein kuvaan mahtuneita liitulakuja.
Ihan kumma juttu kyllä. Ei oikeastaan edes erityisemmin tehnyt mieli karkkia, mutta pakkohan tähän villitykseen oli lähteä mukaan. Irttiksistä iloitseminen ja niiden hakeminen tuntui niin sellaiselta asialta, mikä ulkosuomalaisen on tehtävä. Kuin velvollisuudelta. ;)

Saattoi vähän niin sanotusti mopo lähteä keulimaan siellä karkkihyllyllä, sillä herkkuja tuli pussiin ihan hiukan yli kilo. Oho. Ja hinnaksi yli $20, sillä lbs-hinta ei vaikuta miltään ihan halvalta. $7.99/lbs eli jos laskukaavani eivät menneet aivan pieleen, noin 1,60 euroa/100 grammaa eli 16 euroa per kilo. Mitä Candy King maksaa Suomessa?
Ostokseni Ikeasta. Mukaan tarttui ihan vahingossa myös Maraboun daim-suklaalevy. Ostin sentään vain yhden. Näkkäriä löytyy lähikaupastakin, mutta halusin kokeilla Ikean versioita.
Mutta kyllä oli hyviä. Voi että. Karkkien syömisestä tuli kummallisen kotoinen olo. Vaikka en minä Suomessa pahemmin mitään irttareita syönyt, paitsi leffateatterissa. Mutta silti. Outo juttu.

Karkkihyllyllä kanssani samaan aikaan oli muuten eräs (aksentista päätellen) amerikkalainen nainen, joka tutkaili valikoimaa hartaudella. Hän kysyi minulta, olenko aiemmin syönyt tällaisia karkkeja (irttarit ovat ilmeisen tuntematon käsite monille täällä ja etenkin tällaiset irttarit tietenkin). Totta kai sitten hehkutin näitä karkkeja. Nainen kysyi suosituksiani ja suosittelin etenkin noitapillejä, liitulakuja ja suomalaisia lakuja. Mainitsin kyllä, että ne saattavat tuntua aika oudoilta, jos ei ole tottunut sellaisiin karkkeihin. Nainen otti suosittelemiani makuja varovasti ja lähti kassalle. Kun minä olin uppoutunut karkkitaivaaseen, hän palasi hetken kuluttua koputtamaan minua olalle suu täynnä sitä Finnish licoricea. Hän ilmoitti sen olevan aivan älyttömän hyvää! Eli ehkäpä Ikean irttarit maistuvat muillekin kuin meille suomalaisille ja niille ruotsalaisille.
Namnamnam.
Mutta nyt on siis karkkia. Saa nähdä, kuinka kauan kestävät. Kun joululomalla toin kasan candykingejä Suomesta mukanani, söin ne parissa päivässä. Toivon, että tämä on sellainen "tyydytät omituiset halusi kerran ja sitten palaat takaisin arkeen" -tyylinen juttu ja etten jää koukkuun näihin, koska lähikaupoista löytyy niistäkin ihan hyvät karkit.

Minulla oli muuten tänään synttärit. Koska olen nykyään keskiviikkoiltaisin töissä (jee ja itse asiassa tuplajee, koska tunteja on kaksi peräkkäin!), emme juhlistaneet mieheni kanssa mitenkään. Viikonloppuna ehkä sitten.

Mutta muistatteko, kun hehkutin sitä, miten amerikkalaiset osaavat tehdä loistavat kortit? Tässä esimerkki:
Parasta ikinä, eikö? Ja tällaisia huippujuttuja ovat korttihyllyt täällä täynnä. Korttihylly on siis melkein yhtä taivas kuin Ikean karkkihyllykin.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kuumaa haikkailua ja luolailua Pinnacles National Parkissa

Luin Kaisan Ribs & Coke -blogista Amerikan uusimmasta, tammikuussa 2013 perustetusta kansallispuistosta, Pinnacles National Parkista, joka sijaitsee vain noin 1,5 tunnin ajomatkan päässä meiltä kotoa. Päätimme suunnistaa sinne lauantaina, sillä teki mieli mennä jonnekin pitkästä aikaa ulkoilemaan. Tai no, rehellisesti sanottuna ei erityisemmin tehnyt mieli, mutta Yosemiten Half Dome -haikki lähenee ja oli pakko käydä testaamassa niitä haikkikenkiä, jotka ostimme vuosi sitten, mutta joita emme oikeastaan kunnolla ole käyttäneet missään. Piti vähän testailla, miten askel niillä kulkee. Ei tee mieli lähteä haikkaamaan Half Domen huipulle kengillä, jotka alkavat heti hiertää tai jotain.
Ajomatkalla riitti keltaisia ja kuivia kukkuloita.
Edellisestä haikkailukerrasta olikin jo aikaa, joten sinänsä oli ihan mukava päästä taas ulkoilemaan. Sää tosin ei ollut haikkailulle mikään paras, sillä oli aivan tukalan kuuma. Pinnacles National Park sijaitsee meiltä etelään ja täysin sisämaassa, ja kesällä lämpötilat siellä nousevat yli 30 asteeseen. Perjantaina lämpöä oli ollut 38 astetta, mutta onneksi lauantaina ei tainnut olla aivan noin kuuma, oltiin vain noin 30 asteessa tai jotain.

Pinnacles National Park oli ennen pelkkä National Monument, kunnes se sai National Parkin leiman. Paikka vaikutti kohtalaisen pieneltä kansallispuistolta ja aika sympaattisen oloiselta. Kesä ei ole sesonkiaikaa juuri sen tukalan kuumuuden vuoksi, eikä puistossa ollut mitään erityistä ryysistä ainakaan sillä itäportilla, josta me menimme sisään.
Haikkipolulla. Tällä kertaa maasto oli aika tasaista minun harmikseni, sillä minusta haikkaus tasaisella maalla on aika tylsää.
Pinnaclesin nähtävyyksiin kuuluvat ainakin jylhät kalliot, erilaiset kivimuodostelmat ja kaksi luolaa. Toinen luolista on tähän aikaan vuodesta suljettu lepakoiden takia, mutta toinen luola oli auki. Me päätimme haikata tälle avoinna olevalle luolalle ja takaisin. Vähän olisi tehnyt mieli käydä tekemässä pidempi luuppi, mutta tiesimme, ettemme jaksaisi kävellä siinä kuumuudessa mitään yli 15 kilometriä ja kaikki luupit, joita katsoimme, olivat jotain tuota luokkaa.
Reitillä ylitettiin tällainen kalifornialainen joki ainakin kolmessa kohtaa.
Jylhiä kallioita.
Tämän avoinna olevan luolan nimi on Balconies Cave. Matkaa sinne oli muutama kilometri itäpuolen lähimmältä parkkipaikalta, ihan tarkkaa matkaa en tiedä. Kyseessä oli oikeastikin ihan luola, jonka läpi mentiin.
Reitti luolalle oli pitkälti todella hyväkuntoista polkua, mutta sitten yhtäkkiä piti kiipeillä tällaisten kivien ylitse. Ei siis mikään liikuntarajoitteisen paikka.
Kansallispuiston nettisivuilla ja ohjeissa sanottiin, että jos luolaan haluaa mennä, täytyy olla mukana taskulamppu. Tällä kertaa kyseessä ei ollut mikään amerikkalaisten turha hapatus, vaan taskulampulle oli oikeastikin käyttöä. Luolassa ei kuljettu pitkää matkaa, mutta aivan pilkkopimeää siellä kyllä oli. Lisäksi kulkureittiin sisältyi nousua tai laskua (omasta kulkusuunnasta riippuen) pienistä väleistä, joten oli pakko päästä valaisemaan, jotta tiesi, minne mennä. Yhdessä välissä piti melkein ihan kunnolla könytä, jotta pääsi läpi.
Luolan sisäänkäynti.
Sekä taskulampulla että kännykän salamalla valaistu kuva. 
Luolan luona oli vähän enemmän porukkaa liikkeellä kuin haikkipolun varrella oli. Ilmeisesti kansallispuiston toiselta portilta, länsiportilta, luolan luokse kävelee vain kilometrin verran ja suurin osa ihmisistä kulki sitä reittiä.
Hyvällä taskulampulla valaistu kuva luolan sisään- ja uloskäynnistä. Nuo muutamat kivi"portaat" olivat oikeasti aika jyrkät.
Luolan ulkopuolellakin riitti mielenkiintoisia kiviä:
Reitti kulki tuosta alta.
Ja tästäkin välistä piti mennä. Kukaan kovin iso ihminen ei olisi mahtunut.
Hmm, onneksi kumpikaan ylläolevista kivistä ei pudonnut.
Meidän reittimme jatkui luolan jälkeen ylöspäin pienellä nousulla. Minä olin tyytyväinen, sillä mielestäni kunnon haikin pitää sisältää nousua edes vähän. Teimme lyhyen kiepauksen ennen kuin palasimme takaisin sille reitille, jota olimme tulleet. Näimme hienoja maisemia. Jälleen kerran sitä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten voi löytyä niin upeita maisemia ja niin läheltä kotoa.
Siellä se mies kipuaa.
Kaliforniassa on joskus ollut vettä jopa niinkin paljon, että sitä on valunut kallion seinää pitkin?
Kuuma! Mikään tuulenvire ei koskaan käynyt tuossa paikassa ja oli aivan läkähdyttävää.

Kiva kallionseinä kaukaisuudessa.
Tuolla kiepauksen luona näkyi myös niitä Pinnaclesin kuuluisia kivimuodostelmia ja jylhiä kallioita. Valitettavasti niistä ei vain saanut oikein hyvää kuvaa kännykällä, kun ne olivat niin isoja.
Siellä se polku, jota nousimme ylös, menee.
Kivimuodostelmia.
Yhteensä olimme liikkellä noin kolme tuntia, kun mukaan lasketaan vartin evästauko. Sportstrackerin mukaan olisimme kävelleet 12 kilometriä, mutta se näyttää kyllä aivan mitä sattuu. Teimme täysin saman reitin, mikä yhdellä luotettavalla haikkisivustolla on kuvattu, ja siellä matkan sanotaan olevan noin 9 kilometriä. Voin kyllä sanoa, että puolen päivän porottavassa auringonpaisteessa, pilvettömän taivaan alla ja täysin tuulettomassa paikassa tuo matka kyllä tuntui vähän pidemmältä...
Haikkaaminen kielletty. ;)
Haikkailun jälkeen kävimme Tres Pinos -kylässä syömässä. Tuo kylä tarkoittaa paria rakennusta yhden tien varrella. Ravintoloita taisi olla kaksi. Asukkaita 500. Paikka tuntui jämähtäneen jonnekin 30-luvulle tai jotain. Ajomatkalla totesimme miehen kanssa, että suurin osa Kaliforniasta on varmaan pelkkää kuivaa kukkulaa ja pieniä kylänpahasia, jotka eivät ole kehittyneet vuosikymmeniin...
Tres Pinos -kylä lähes kokonaisuudessaan. :D
Eilen illalla kävimme muuten vielä teatterissakin. Huomasin tällä viikolla, että San Jose Stage -nimisessä Off-Broadway-esityksiä esittävässä teatterissa on The Addams Family -musikaali. Joskus lapsena katsoin tuota sarjaa aina joskus, ja koska rakastan musikaaleja, halusin ehdottomasti katsomaan. Liput tuntuivat vähän hintavilta, $60/kappale, mutta täytyy sanoa, että oli koko rahan arvoinen! Pieni teatteri, loistavat näyttelijät ja kaiken lisäksi liveorkesteri! En ole kertaakaan nähnyt täällä liveorkesteria, sillä kaikissa baleteissa ja musikaaleissa musiikki on aina tullut nolosti nauhalta.
San Jose Stage.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Sain ensimmäiset omat ohjaustuntini, mutta niiden saamiseen liittyi mielenkiintoinen kehumisilmiö

Lupaan kirjoittaa jatkossa vielä muustakin kuin näistä työkuvioista. Tällä hetkellä vain pääni on aika täynnä näitä ohjausjuttuja ja tuntuu vaikealta keskittyä johonkin muuhun (eli en siis jaksa kirjoittaa muusta). Voisin sanoa, että tällä viikolla uusi urani lähti toden teolla käyntiin: minulla on 8 tuntia ohjattavana viiden arkipäivän sisällä. Tuo ei tietenkään ole mitään verrattuna niihin ohjaajiin, jotka ohjaavaat suurin piirtein yhden päivän aikana 8 tuntia, mutta minulle tuo on paljon.

Maanantaina oli kaksi tuntia, tiistaina yksi ja huomenna taas kaksi, mutta eilinen keskiviikko oli raskain, sillä silloin oli kolme tuntia. Yksi attack aamulla ja sitten illalla putkeen attack ja pumppi. Kun pääsin kotiin yhdeksän aikaan, olo oli kuin joku olisi ajanut ylitseni rekalla. Eihän tuo liikuntamääränä ole minulle erityisen uutta, mutta kun kuitenkin olen edelleen pienessä stressitilassa aina, kun ohjaan tunnin, niin tunnin jälkeen tila purkautuu ja pahentaa väsymystä.

Eilisen illan tunnit stressasivat vielä hiukan muita tunteja enemmän, sillä ne ovat jatkossa minun omat tuntini. Tästä lähtien vietän siis keskiviikkoiltani vetämällä attackin ja pumpin putkeen. Ekat omat tunnit, jee! Totta kai minua eilen stressasi se, että annan itsestäni hyvän ensivaikutelman niille ihmisille, jotka ovat käyneet noilla tunneilla ties miten pitkään ja tottuneet niihin ohjaajiin, jotka nuo tunnit ovat vetäneet tähän asti. Kauhukuvani on se, että porukkaa alkaa putoilla pois... Etenkin kun ne vanhat ohjaajat ovat aivan huippuja molemmat!

Näistä omista tunneista on totta kai kiittäminen mentoriani, jälleen kerran. Näitä tunteja ei siis luotu minulle, vaan ne ovat vanhat tunnit, joita aiemmin vetivät muut ohjaajat. Ja kuvio attack-tunnin suhteen oli vähintäänkin vähän epäselvä ja sisälsi erään mielenkiintoisen (amerikkalaisen?) ilmiön, joten on nyt pakko kertoa.
San Josen maaseutumaisemaa. Kävin tänään kahvilla kaverin kanssa ja nappasin tämän kuvan parkkihallista.
Eräs tuntemani ohjaaja halusi eroon yhdestä attackistaan ja yhdestä pumpistaan. Tunnit ovat samalla salilla, mutta eri päivinä. Mentorini ilmoitti minulle, että saan nämä tunnit, jos haluan. Ilmoitin, että totta kai otan ne, jos ne kerta ovat vapaana. Mentorini sanoi sopivansa asian salin johtajan kanssa, ja muuta emme asiasta keskustelleet. Parin viikon sisällä tästä sain sähköpostia eräältä toiselta tällä salilla työskentelevältä attack-ohjaajalta, jonka olen tavannut pari kertaa. Hän kertoi kuulleensa huhuja, että olisin ottamassa tämän yhden attack-tunnin ja kysyi, olinko keskustellut asiasta mentorini ja tämän tunnin nykyisen ohjaajan kanssa. Aistin, että tässä kysymyksessä oli varmasti jotain takana, mutta vastasin keskustelleeni asiasta. Sitten tämä ohjaaja kertoi minulle, että hän on sijaistanut kevään aikana useasti tätä attack-tuntia ja on itse keskustellut nykyisen ohjaajan kanssa siitä, että hän saisi tämän tunnin itselleen. Totesin hänelle, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä, kuka haluaa ohjata, mitä, missä ja milloin, koska en silloin vielä työskennellyt ko. salilla ja tiesin siis ainoastaan vain sen, mitä mentorini oli minulle sanonut. Tämä ohjaaja totesi, että tiedonkulku on aina hyvin huonoa. Niin kuin monissa työpaikoissa valitettavasti usein on.

Mutta aihe ei jäänyt tuohon. Tämä ohjaaja lähetti seuraavana päivänä sähköpostin, jossa vastaanottajina olivat salin johtaja, eräs tuntiasioihin liittyvä tyypi (olen aivan pihalla näistä managereista ja muista), mentorini, sen ko. tunnin nykyinen ohjaaja ja sitten minä. Hän ilmoitti sähköpostissa keskustelleensa nykyisen ohjaajan kanssa siitä, että hän ottaisi tunnin itselleen, ja olleensa siinä käsityksessä, että näin tulee tapahtumaan. Sitten hän kirjoitti aikovansa luopua yhdesta kiertävästä aamutunnistaan, jonka suhteen oli jo aiemmin sovittu, että minä alan ohjata sitä tuntia. Ja arvatkaapa, mitä amerikkalainen sitten tekee! Tuo samainen sähköposti jatkui aivan ylitsepursuavalla kehumisella, joka koski minua. Hän kirjoitti, että kuka tahansa minut tavannut tietää, että olen loistava lisä ko. salille ja että ohjaan aina energisen ja loistavan tunnin (hän ei ole koskaan edes ollut minun tunnillani, hän on vain nähnyt minut osallistujana ja kerran 10 minuutin koe-esiintymisessä 24:lla). Hän kirjoitti, että hänen on pakko suositella minua ohjaajaksi jompaan kumpaan tuntiin.

Näin siis täällä. Tai tässä tapauksessa ainakin, anteeksi taas tuo yleistäminen. Toista kehutaan maasta taivaisiin, mutta rivien välistä selvästi pystyy lukemaan, että oikeastaan vain ihmetellään, mitä hittoa on tapahtumassa. Täytyy sanoa, että moinen kehumissähköposti tässä yhteydessä tuntui kyllä aika suurelta kulttuurishokilta minulle. En osaa kuvitella moista Suomen työpaikkoihin. Enkä ihan usko, että tämä olisi vain yksittäistapaus. Jos nyt ajatellaan sitä, miten helposti ja turhanpäiväisesti täällä kehutaan, vaikka ei oikeasti tarkoiteta kehuja ja vaikka heti sekunnin päästä selän takana puhutaankin kaikkea muuta, epäilen, ettei tämä ollut ihan vain tämän yhden henkilön tapa toimia.

Koko kuviossa kävi lopulta niin, että tämä ohjaaja saa tämän yhden tunnin, mutta se attack-tunti, jota hän on vetänyt tähän asti, otettiin häneltä pois ja annettiin minulle. Tämä siksi, että se pumppitunti, joka oli se toinen tunti, josta tämä tunneistaan luopuva ohjaaja halusi eroon, on juuri tämän sähköpostiohjaajan attack-tunnin jälkeen. (Pahoittelut erittäin sekavasta selityksestä, haha. Pointti ehkä kuitenkin tulee selville.) Näin ollen minulla on kaksi tuntia peräkkäin ja fiksumpi syy ajaa töihin ruuhka-aikana. Tai näin mentorini ilmoitti.

Minä en tiedä, mitä tässä kuviossa oikeasti tapahtui. Juttelimme vähän ohimennen tämän sähköpostia lähettäneen ohjaajan kanssa, mutta se oli enemmän sellaista yleistä keskustelua siitä, kuka päättää siitä, kuka ohjaaja saa minkäkin tunnin. Tämä sähköpostiohjaaja on muuttamassa vähän kauemmas tästä salista, enkä ole varma, olisiko hän halunnut sekä pitää tämän vanhan tuntinsa että ottaa sen uuden. Ehkä fiksu ihminen olisi kysynyt suoraan, mutta minä lähinnä kuuntelin sivusta sitä kummallista keskustelua, jota mentorini, tunnista luopuva ohjaaja ja tämä sähköpostiohjaaja kerran kävivät. En tiedä, olisiko minun pitänyt ilmoittaa, etten ota tuntia, jos salilla kauemmin ohjannut sen haluaa. Ehkä. Mutta toisaalta saako työelämässä koskaan mitään, jos toimii noin? Tuskin. Päädyin lopulta siis vain olemaan hiljaa ja ajattelemaan, että jos mentorini (jolla tuntuu olevan pelottavan paljon sanavaltaa) ja salin johtaja ovat päättäneet, että jotain tehdään, niin sillä tavalla sitten tehdään.

Minusta muuten tuntuu, että täällä on paljon vaikeampi tietää, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat, kuin Suomessa koskaan oli. Kaikki ne mahdolliset negatiiviset tunteet peitotaan niihin turhanpäiväisiin ja mitään tarkoittamattomiin kehuihin ja lupauksiin, joita ei koskaan pidetä. Joojoo mä tekstaan sulle ja mennään lounaalle, vaikka koskaan ei todellakaan ole aikomustakaan viettää aikaa yhdessä. Kaikki on koko ajan vaan niin hemmetin awesomea ja fantasticia.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Työpaikka, jonka saamiseen vaadittiin resume, kolmen suosittelijan arviointi ja pukukoodillinen Orientation Day, mutta ei koe-esiintymistä (kiitos mentorini)

Ohjasin tänään ensimmäisen bodypump-tuntini. Oli jännittävää. Attackin suhteen sain paljon harjoitusta mentorini tunneilla ja kahden harjoitteluvideon teossa, mutta pumppia en ole ohjannut koskaan kellekään muulle kuin muille muille pumppiohjaajille videoni teossa. Tämä eka oikea tunti meni ihan kohtalaisen hyvin, mitä nyt meinasin skipata hauis-biisin kokonaan. Tällä viikolla minulla on tulossa vielä kaksi muuta pumppituntia, joten harjoitusta on onneksi tiedossa.
Tuntini oli aamulla Palo Altossa, jonne on matkaa meiltä noin 20 kilometriä. Reitti kulkee 101-motaria, joka on tunnetusti aina täysin tukossa aamuruuhkassa tuohon suuntaan, jonne olin menossa (kartassa oranssi tarkoittaa keskitasoista ruuhkaa ja punainen täyttä tukosta). Minulla meni aikaa noin 45 minuuttia (Google Maps vähän valehteli). Onko moinen matka ja ajankäyttö yhdestä tunnista saatavan rahallisen korvauksen arvoista? Tuskin. Onko moinen matkustaminen yhdestä tunnista saatavan kokemuksen arvoista? Todellakin. Eihän kotirouvalla muutakaan tekemistä olisi. ;)
Ohjasin tunnin Palo Altossa YMCA:lla, jonne minut palkattiin virallisesti viikonloppuna. Mentorini on tuolla salilla hyvässä asemassa ja hänellä on sanavaltaa. Noin kuukausi sitten mentorini ilmoitti minulle, että ko. salille tarvitaan attack-ohjaajaa kiertävälle tunnille (tarkoittaa sitä, että joka toinen viikko tunnin ohjaa ohjaaja x ja joka toinen viikko ohjaaja y). Hän suositteli minua paikan jonkinlaiselle avustavalle johtajalle (oikea termi on Associate Executive Director - ota näistä nyt selvää) ja käski minun tehdä työhakemuksen netissä. Myös tämä johtaja otti minuun yhteyttä ja käski täyttää hakemuksen.

Tein hakemuksen kuukausi sitten. Siihen piti liittää resume. Resume on ihan eri asia kuin CV ja täällä täysin erilainen kuin Suomessa, eikä minulla todellakaan ollut sellaista tehtynä. Mentorini kehotti täyttämään hakemuksen mahdollisimman nopeasti, mieluiten saman päivän aikana, joten tuli vähän kiire ruveta rakentamaan omaa resumeta. Varmaan tuollaisen tekemiseen pitäisi käyttää paljon aikaa ja ajatuksia, mutta minä tein omani muutamassa tunnissa. Netistä onneksi löytyi hyviä malliesimerkkejä ryhmäliikunnan ohjaajan resumeihin. Sain siis kohtalaisen nopeasti käsityksen siitä, miten resume rakennetaan ja mitä siinä ajetaan takaa.

Aikamoista kehumista kyllä ovat nämä paikalliset resumet. Ei kerrota, mitä on tehty, vaan mitä on saavutettu. Jos ei ole saavutettu oikein mitään niin kuin minä aloittelevana ohjaajana en ole, listataan omia taitoja niin kehuvin sanakääntein, että melkein hävettää. Näytin oman tekeleeni miehelleni, joka totesi, että "onpas amerikkalaista kehumista". Ehkä siis onnistuin.  
Aamuruuhkassa kesti varmaan melkein 15 minuuttia ennen kuin olin päässyt edes motarille, ja motari on sentään meiltä vain muutaman kilometrin päässä. Tämä autojono melkein meidän asuintalon vieressä tuntui kestävän ikuisuuden.
Hakemuksen täyttäminen netissä oli suoraan sanottuna sanonko mistä, sillä nettilomake oli täysin kivikautinen, eikä oikein toiminut kunnolla millään selaimella. Yksinkertaisen hakemuksen täyttämiseen meni enemmän aikaa kuin sen resumen tekoon, ja jouduin viimeistelemään hakemukseni asuinkompleksimme "nettikahvilan" yleisellä tietokoneella, koska sieltä löytyi sellainen selain, jolla hakemus toimi edes hiukan. Amerikkalaisten työhakemuspohjia ei ole välttämättä suunniteltu ulkomaalaisia miettien, sillä mm. suomalaisen puhelinnumeron syöttäminen ei onnistunut suuntanumeron kanssa ja osoiterivit vaativat aina osavaltion (omien vanhojen työnantajien kohdalla on pakko listata työpaikkojen osoitteet ja puhelinnumerot). Tällä kertaa ei löytynyt niitä Suomen läänejä osavaltio-valikon takaa niin kuin siinä yhdessä toisessa hakemuksessa. Aika kauan sai ähertää, että hakemus meni lävitse ilman, että ohjelma herjasi puuttuvia pakollisia tietoja. Huoh.

Hakemuksessa piti ilmoittaa ainakin kolme suosittelijaa, eikä hakemusta voinut edes lähettää ilman näitä tietoja. Suosittelijat ovat täällä suosittu juttu. Joskus katsoin mielenkiinnosta yhtä eläimiin liittyvää vapaaehtoistyötä ja siihenkin vaadittiin 3-5 suosittelijaa. Siis vapaaehtoistyöhön! Onneksi sain suosittelijoiksi mentorini lisäksi kaksi muuta ohjaajaa. 

Kun hakemus oli lähetetty netin kautta, sain vielä johtajalta pyynnön toimittaa hänelle kolmen suosittelijan sähköpostit (hakemukseen olin laittanut vain puhelinnumerot). Sitten hän lähetti kaikille kolmelle suosittelijalle lomakkeen täytettäväksi. Kaikkien kolmen oli täytettävä lomake, jotta hakemukseni otettiin eteenpäin käsittelyyn. Tässä kohdin vaihdoin vielä yhden suosittelijan, sillä alkuperäinen ei vaikuttanut saavan lomaketta täytetyksi nopeasti. Mentorini käytännössä hankki minulle uuden suosittelijan eräästä yhteisestä tutustamme, sillä hän halusi saada hakemukseni eteenpäin heti.

Lomakkeessa suosittelijan piti arvostella persoonaallisuuttani ja taitojani monivalintojen avulla. Lisäksi oli avoimia kysymyksiä. Esimerkiksi mitä suosittelija pitää parhaimpana piirteenäni ja miksi soveltuisin kyseiseen työpaikkaan. Lempparini oli kysymys siitä, jättäisikö suosittelija mahdolliset lapsensa minun hoitooni ja miksi tai miksi ei. Minun mielestäni tämä lomake oli jotenkin huvittava ja ehkä jopa vähän nolo. Huvittavaa oli etenkin se, kun mentorini vaikutti täyttäneen lomakkeen monivalinnat sen kummempia ajattelematta:
Kyllä, minä olen tosi hyvä tyyppi. :D
Mutta kaipa tämä on amerikkalainen tyyli. Jos jossain kohdassa raksi olisikin kohdassa "good", niin ei varmaan työpaikka irtoaisi. Minäkin toimin muuten juuri suosittelijana yhdelle toiselle uudelle attack-ohjaajalle ja täytin tuon saman lomakkeen, luonnollisesti samalla tavalla kuin mentorini eli sen kummempia ajattelematta.

Suosittelulomakkeiden jälkeen hakemukseni eteni Human Resources -osastolle heinäkuun alussa. Johtaja ilmoitti minulle, että Offer Letter eli tarjouskirje pitäisi tulla muutaman päivän sisällä. Ei tullut. Ajattelin, että 4th of July oli syynä viivästykseen, enkä stressannut asiaa. Sitten johtaja laittoi minulle sähköpostia ja kysyi, olenko jo kuullut HR-osastolta. Kun sanoin, että en, hän ilmoitti hoputtavansa heitä. Muutaman tunnin kuluttua tästä recruiter eli jonkinlainen rekrytoija HR-osastolta soitti minulle. Hän kävi läpi työnimekkeeni, palkkauksen ja lähiesimieheni. Sitten hän varasi minulle paikan Orientation Dayhin ja lähetti minulle tarjouskirjeen sähköpostitse.

Tarjous piti hyväksyä netissä. Aivan kuten työhakemuksenkin kohdalla, myös tämän kohdalla nettilomake ei toiminut. En saanut millään tavalla tarjousta hyväksyttyä. Kokeilin muutamana päivänä, mutta ei. Lähetin sähköpostia tarjouskirjeeni allekirjoittaneille rekrytoijille. Kukaan ei vastannut. Soitin, mutta kukaan ei vastannut, joten jätin soittopyynnön. Kukaan ei soittanut takaisin. Tarjous piti hyväksyä 7 vuorokauden kuluessa ja hyvissä ajoin ennen orientaatiota, joten tuli pienoinen paniikki. Laitoin sähköpostin johtajalle, joka lupasi selvittää asian. Taas noin tunnin päästä tästä puhelimeni soi ja langan toisessa päässä oli rekrytoija. En edes kuunnellut, mitä hänellä oli sanottavana, ennen kuin aloin pajattaa siitä, etten saa tarjousta hyväksyttyä. Rekrytoija varmisteli, haluanko hyväksyä tarjouksen, ja kun vahvistelin hänelle, että yes yes, niin hän lupasi hoitaa asian. Hetken päästä minulle tuli sähköposti, jonka mukaan olen hyväksynyt tarjouksen.

Orientation Day oli viime lauantaina. Siihen oli ilmoitettu pukukoodi, joka oli casual. Kun minun kaltaiselleni ihmiselle ilmoitetaan pukukoodi, se voisi herättää hiukan stressiä, mutta onneksi tiesin jo, että san joselaiset pukeutuvat lenkkareihin ja farkkuihin, vaikka pukukoodi olisi cocktail (nimerkillä kokemusta on). Epäilin, että pukukoodi ilmoitettiin varmaan siksi, ettei kukaan mene paikalle jossain läpsyissä tai siksi, että jumppaohjaajakin tajuaa, ettei tarvitse pukeutua jumppavaatteisiin.

San Josessa kun ollaan, osa porukasta oli paikalla sortseissa, jotka eivät mielestäni olleet kauhean casual. Kummallista kyllä en nähnyt flipfloppeja kellään. Lenkkareita kyllä oli. Minä pukeuduin pitkästä aikaa farkkuihin ja koin kauhun hetkiä aamulla, kun tajusin, että muutama kuukausi sitten ostetut farkut olivat päällä todella tiukat. Siis todella tiukat. Ilmeisesti on rajansa sillä, kuinka paljon herkkuja voi syödä, vaikka harrastaisikin monta tuntia liikuntaa päivittäin... Mikään ei ole parempi mittari lihomiselle kuin farkut pitkät tauon jälkeen. Suosittelen! Paitsi jos ei halua masentua, niin en suosittele.

Orientation Dayssa oli minun lisäkseni muutama kymmenen ihmistä, jotka YMCA on palkannut erinäisiin tehtäviin eri puolille Piilaaksoa oleviin pisteisiin. Monet olivat todella nuoria, sellaisia teini-ikäisiä high schoolilaisia. Minun lisäkseni paikalla oli vain kaksi muuta jumppaohjaajaa ja hekin eri toimipisteisiin kuin minä.
Yritin epätoivoisesti kuvata aamulla motarin ruuhkassa takanani näkyvää piiitkää automerta, mutta ei oikein onnistunut. Miljoonien ihmisten aiheuttama työmatkaruuhka on asia, joka pitää vain kokea itse. Tai ehkä mieluummin olla kokematta, ellei tykkää istua autossa.
Orientaatiopäivä alkoi vähän niin kuin työsopimuksen allekirjoittamisella. Näissä työlapuissa, joita minä olen allekirjoitellut, muuten korostetaan monessa eri kohdassa, että työsuhde on "at will", mikä tarkoittaa sitä, että kumpi tahansa osapuoli - työntekijä tai työnantaja - saa irtisanoa työsuhteen ilman varoitusaikaa ja heti voimaanastuvana. Mitään irtisanomisaikoja täällä ei siis tunneta ainakaan näissä tapauksissa.

Työsopimuksen vahvistamisen jälkeen olivat vuorossa taas ne new hire -paperit. En edes muista, kuinka moneen eri lomakkeeseen piti kirjoittaa oma nimi, osoite, social security number, driver license number, Alien Registration Number... Joo, noita numeroita täällä riittää. En muista vieläkään oma SSN:ia ulkoa. Enkä kyllä noita muitakaan numeroita.

Sitten kun paperit oli täytetty, sai mennä tietokoneille rekisteröimään itsensä työntunti- ja palkanmaksujärjestelmään. Paitsi että minä ja muutama muu ei saanut, koska emme olleet hyväksyneet työtarjoustamme, emmekä siis olleet YMCA:n järjestelmässä. Paitsi että minä mielestäni olin vahvistanut tarjoukseni, olihan minulla vahvistussähköpostikin siitä. En kuitenkaan ollut järjestelmässä. Voi huoh. Minun piti mennä hyväksymään tarjous netissä. Voitte varmaan arvata, toimiko se nettisivu nyt. No ei tietenkään toiminut. Eikä toiminut niillä parilla muullakaan. Yksi työntekijä alkoi selvitellä kuviota ja reilun tunnin kuluttua tuli siihen tulokseen, että vaikka olen hyväksynyt tarjouksen, tietojani ei saa siirrettyä sähköisesti järjestelmään, joten hänen piti lisätä minut sinne manuaalisesti. Jotta hän pystyi tekemään sen, minun piti vielä kerran antaa osoitteeni ja SSN.

En kuitenkaan joutunut tuntia istumaan ja odottamaan, vaan orientaatiopäivä jatkoi matkaansa eteenpäin ja minä sen mukana. Katsottiin pari videota YMCA:n historiasta ja muutama powerpointti. Sitten leikittiin muiden kanssa kivi-sakset-paperia ja opeteltiin kyselemään avoimia kysymyksiä toisiltamme. Yksi työntekijä kierteli osallistujien new hire -paperinivaskoiden kanssa ja kävi yksitellen hakemassa jokaiselta todisteeksi henkilöllisyydestä ajokortin tai vastaavan ja SSN-kortin.

Orientaatioon liittyi myös sormenjälkien antaminen. Sitä varten piti täyttää lomake siitä, että suostuu antamaan sormenjälkensä. Jos ei olisi suostunut, ei työpaikkaa olisi herunut. Sormenjälkien antaminen oli mielenkiintoista, sillä vaikka täällä on tottunut siihen, että jäljet annetaan aina ja kaikkialla, niin nyt niitä otettiin ihan kunnolla. Ensin peukalosta ja sitten muista neljästä sormesta yhtä aikaa. Sitten toisesta kädestä sama juttu. Sen jälkeen jokaisesta kymmenestä sormesta otettiin vielä yksitellen sellainen sormenjälki, jossa sormi painettiin ja pyöräytettiin reunalta toiselle. Näitä sormenjälkiä varten sormenpäihin hierottiin koko ajan käsidesiä, jotta sormenpäät olisivat tarpeeksi kosteat. Koko ajan kone herjasi, ettei sormenjäljestä tullut tarpeeksi hyvää, joten sitten taas kostutettiin käsidesillä ja kokeiltiin uudestaan. Välillä sormenjäljen lukijaakin pyyhittiin sellaisella desinfiointiliinalla. Lopulta kaikki 10 jälkeä saatiin otettua tarpeeksi hyvin, ja sormeni lemusivat käsidesiltä.

Orientaatiopäivä alkoi yhdeksältä aamulta ja kesti kolme tuntia. Minun piti jäädä paikalle vielä puoleksi tunniksi, sillä tietoni oli vihdoin saatu sisälle tietojärjestelmään, joten minun piti rekisteröityä siihen työtunti- ja palkanmaksujärjestelmään. Sen jälkeen pääsin vihdoin lähtemään. Onneksi orientaatio oli palkallista aikaa.

Mutta nyt olen siis palkattu! Jei! Orientaatioon kuuluu vielä parin nettikurssin käyminen, aikaa on 30 päivää. Kurssit liittyvät tapaturmien ehkäisyyn ja lasten hyväksikäytön tunnistamiseen. Eikä tarvitse varmaan edes mainita enää, että tämäkin sali tekee background checkin, mutta saan kuitenkin ohjata jo nyt. 24 tuntuu olevan ainoa sali, jossa ei saa liikauttaa sormeakaan työntekijänä ennen kuin taustat on tutkittu. Mutta eikö olekin aikamoisia prosesseja vain sitä varten, että saa ohjata ryhmäliikuntaa?

Minä en ole koe-esiintynyt YMCA:n salille, en attackia enkä pumppia varten, eikä minun tarvitsekaan koe-esiintyä. Kiitos mentorini. Hänellä on siis paljon sanavaltaa. En ollut koskaan edes tavannut johtajaa tai puhunut hänen kanssaan puhelimessa ennen kuin sijaistin salilla ensimmäisen tuntini. Eka tuntini (attack) siellä oli eilen illalla. Tapasin johtajan ohimennen ja itse asiassa täysin vahingossa vasta tänään, kun menin sijaistamaan sen pumppitunnin.

Joku ehkä ihmettelee, miksi ihmeessä olen hankkiutunut töihin Palo Altossa sijaitsevalle salille. Suurin syy on tietenkin mentorini, joka käytännössä hankki minulle tämän työpaikan. Toinen syy on se, että tiedän jo useita ko. salin ohjaajia ja heillä tuntuu olevan hyvä ryhmähenki. Kolmas syy on se, ettei kaupungeilla ole mitään merkitystä täällä Bay Arealla ja Piilaaksossa. Kaikki tuntemani ohjaajat ajelevat ympäriinsä eri tunneille.
Aiheeseen täysin liittymätön kuva. Ostimme viikonloppuna vesimelonin. Kaikki on Amerikassa suurta.
Ps. Koin viime yönä elämäni ensimmäisen maanjäristyksen! Järistys oli Fremontissa, noin parinkymmenen kilometrin päässä meiltä, ja taisi olla asteikolla 4.0. Olen aina ennen nukkunut tyytyväisenä kaikkien järistysten (niitä on ollut muutamia) yli, mutta nyt olin sen verran levottomassa unessa, että heräsin. Sänky hytkyi hassusti edestakas hetken ja sitten se loppui. Kun ehdin tajuta, etten ole unessa ja että kyseessä on maanjäristys, hytkyntä loppui. Sitä ei siis tuntunut kauaa. Mutta kiintoisaa oli, haha.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

100 asiaa, jotka tehdä San Josessa ennen kuolemaa (tai ennen poismuuttoa) - yksi ravintola ja San Jose Flea Market

Luin keväällä San Josessa asuvasta naisesta nimeltä Susannah Greenwood, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä 100 Things to Do in San Jose Before You Die. Kirja julkaistiin keväällä. Ja totta kai se oli pakko saada.
Löytyykö San Josesta mukaa 100 asiaa tehtäväksi ja koettavaksi?
Tämä kirja vähän huvittaa sekä minua ja mieheäni että muutamia täällä asuvia tuttujamme. Emme ole mieheni kanssa ihan ainoita, jotka ovat vähän sitä mieltä, ettei San Josessa ole paljoa tekemistä. Greenwood on asiasta kuitenkin täysin eri mieltä, sillä hänen mukaansa hänellä oli vaikeuksia päättää, mitkä 100 asiaa ottaa mukaan kirjaan - tekemistä San Josessa kun kuulemma riittää.

Kirja lojui kaapissani viikkoja ennen kuin ehdin alkaa selailla sitä. Nyt olen käynyt sen läpi melkein kokonaan. Tänä viikonloppuna lähdimme mieheni kanssa myös toteuttamaan kaksi kirjassa mainittua asiaa.
Matkalla toteuttamaan ensimmäistä asiaa. Olisin ehkä juuri ja juuri osannut katsoa tasoristeyksessä molempiin suuntiin ilman tätä kylttiäkin.
Kirjassa on lueteltu useampi ravintola, jotka ovat San Josessa kokemisen arvoisia, joten lauantaina kävimme syömässä yhdessä niistä: Poor House Bistrossa. Tämä rafla sijaitsee downtownin läheisyydessä SAP-centerin vieressä lähtevällä sivukadulla, mutta me emme kyllä vahingossa eksyisi tuolle alueelle, jos emme olisi varta vasten osanneet sinne mennä. Ympäristössä on nimittäin lähinnä jotain ihme korjaamoja ja vastaavia, ei todellakaan mitään muita ravintoloita.
Kokemisen arvoinen ravintola San Josessa kunnon Louisiana-meininkinsä takia.
Poor House Bistro hehkuu Louisiana-viboja ja tarjoilee aitoa new orleansilaista ruokaa. Tai siis varmaan niin aitoa kuin Kaliforniasta voi saada. Minä söin kombon, jossa oli gumboa, jambalayaa ja kidneypapu-riisimuhennosta sekä maissileipä ja mies söi po-boy -leivän. Minun ruokani oli mukavan mausteista, mutta ei mitään kovin kummoista muutoin. Miehen leipä oli kuulemma oikein maukas.
Eteläosavaltioruokaa suoraan San Josesta.
Parasta paikassa oli se, että siellä oli terassi. San Josessa ei kovin monessa paikassa taida olla terasseja. Itse asiassa Poor House Bistrossa on enemmän istumatilaa ulkona kuin sisällä. Lisäksi ravintolassa on livemusiikkia lähes aina. Lauantaina iltapäivällä patio olikin täynnä ihmisiä kuuntelemassa jotain bändiä (tuossa ylempänä olevassa kuvassa näkyy vain osa terassia, se tyhjänä ollut osa - toinen puoli oli aivan täynnä).

Voisimme mennä tähän raflaan toistekin eli olen samaa mieltä Greenwoodin kanssa: ihan tekemisen ja kokemisen arvoinen paikka.

Tänään sunnuntaina sitten puolestaan toteutimme sen, minkä olen halunnut toteuttaa jo iät ja ajat, mutten vain ole saanut aikaiseksi: menimme San Jose Flea Markettiin eli San Josen ulkoilmakirpputorille. Olemme ajaneet tuosta paikasta ohitse monta kertaa ja olen lukenut siitä jostain muualtakin kuin tästä kirjasta, mutta ei vain koskaan ole tullut käytyä. Nyt oli siis aika.
Greenwood antaa San Josen kirppiksestä aika kauniin ja mielenkiintoisen kuvan. En ole samaa mieltä.
Kirppiksen roskikset oli koristeltu.
Kaverimme totesivat meille, että tällä kirppiksellä myydään lähinnä krääsää ja varastettua tavaraa ja ettei tämä kirppis muistuta millään lailla suomalaisen käsitystä kirppiksestä. Eikä se kyllä muistuttanutkaan. Minulle tuli vähän mieleen jokin basaari jossain etelässä.
San Josen kirppis.
Kirppikseltä löytyi kaikenmaailmaan turhaa krääsää. Turistikamaa (paitoja, lippiksiä ja niin edelleen erilaisilla Kalifornia-logoilla), erilaisia lumppuja, joita myös vaatteiksi ehkä voisi kutsua, harmaan tylsiä alusvaatteita, koruja, kauneudenhoitotuotteita, kattiloita ja lisää kattiloita, kodinkoneita, työkaluja - ne oikeasti vaikuttivat siltä, että voivat hyvinkin olla varastettuja -, kenkiä, piraattikenkiä ja kaikkea ihan kummaa kamaa. Mutta ei todellakaan mitään käytettyä niin kuin kirppiksellä kuuluisi, vaan ihan siis sellaista uutta tavaraa. Tai no, pieni osa oli kyllä käytettyä (niin kuin vaikka ne työkalut). Monissa kojuissa myytiin täsmälleen samaa tavaraa. Ihan kuin niissä etelän basaareissa siis.
Vaatetarjontaa.
Vähän aidompaa kirppistunnelmaa, mutta tällaiset olivat täysin vähemmistönä.
Tooodella aidot Converset. Myös Niken kenkiä näkyi, mutta niistä en osannut sanoa, olivatko aidot vai eivät. 
Noin 99.9 prosenttia paikalla olevista ihmisistä - sekä myyjistä että asiakkaista - olivat meksikolaisia. Siis oikeasti. Olimme noin toiset valkoihoiset, jotka näimme, ja ne ensimmäiset valkkarit, jotka näimme, olimme me itse! Meksikolaiset olivat liikkeellä ihan tosissaan, ja kauppa tuntui käyvän. Monella oli kädessään muovimukillinen kaljaa. Kirppiksellä oli monta pistettä, jossa myytiin olutta mukaan otettaviin mukeihin. Eli mikäs siinä shoppaillessa.
Ostaisitko meikkivoiteita, joita säilytetään yli 30 asteen lämmössä ulkona ja tällä tavalla esillepantuina? Viereisellä pöydällä oli L'orealin puutereita samalla meiningillä.
Entä miten olisi imuri 3 kuukauden takuulla?
Meille tuolla kirppiksellä ei ollut yhtään mitään. Se tuli huomattua noin kahden ekan minuutin aikana. Kama ei näyttänyt edes siltä, että sitä haluaisi lähestyä. Kaiken lisäksi oli kuuma. Niin älyttömän, tukalan, tuskaisen ja hikisen kuuma, että minä aloin voida pahoin jo parin minuutin kävelyn jälkeen. Tänään oli yllättävän kuuma, yli 30 astetta, ja jotenkin ihmeen tukalaa. Jokin outo sääilmiö on käynnissä, sillä oli pilvistä ja oli luvattu jopa sadetta ja ukkosta, mikä on tietenkin aivan outoa Kalifornian kesässä. Toistaiseksi ei kyllä ole satanut, meillä ainakaan.
Mm. Tigiä ja Redkeniä. Tai sitten "Tigiä" ja "Redkeniä".
Ei todellakaan tehnyt siis mieli kierrellä kirpparilla. Me kävelimme muutamat kujat lävitse ja sitten söimme churrosit, joita kaverimme olivat kehuneet. Olivat kyllä hyviä.
Nam.
Tuo kirppis oli muuten kuin pieni matka jonnekin Meksikoon. Kaikki olivat meksikolaisia, ruokakojuissa myytiin vain meksikolaista ruokaa ja sitten paikalla esiintyi vielä jokin meksikolainen musisointiryhmä.
Meksikolaisten musiikki on kyllä ihan parhaan iloista. 
Kirppiksellä oli myös farmer's market -osasto. Tarjolla oli kaikenmaailman hedelmää, pähkinää, vihannesta ja vaikka mitä. Meidän mukaan lähti 6 isoa mangoa hintaan $5. Kun ostin mangoja, vieressäni oli eräs meksikolainen asiakas kädessään kirves. Hän oli ilmeisesti tehnyt hyvän kirppislöydön. Totesin siinä sitten miehelleni, että Suomessa ei ikimaailmassa voitaisi myydä kaljaa missään, missä joku voi kävellä kirves kädessä. ;) Eikä Suomessa nyt muutoinkaan saisi poistua anniskelualueelta sen kaljan kanssa.
Kaikkea jännää löytyi.
Kirppikseltä menimme muuten Costcoon ja vertailimme hieman hedelmien hintoja Costcon ja kirppiksen välillä. Monet hedelmät olivat noin dollarin halvempia kirppiksellä kuin Costcossa, joten ei mitään huimaa eroa. Halvat hedelmät eivät siis ole syy palata tuonne kirppikselle, haha.
Joissakin kojuissa myyjät eivät olleet meksikolaisia, vaan aasialaisia, ja lähes poikkeuksetta alusvaatekojuissa myivät aasialaiset. Mutta mitä ihmeen alushousuja nämä ovat? Pehmusteet pepussa? Jokin sirojen aasialaisten naisten juttu? Ja apua, mitkä nuo yhdet alushousut tuolla avonaisella takamuksella ovat - mammamallia olevat stringit? Ihan hassut. :D
Tuomio kirppikselle on, että ehkä vierailun arvoinen paikka, ainakin jos on meksikolainen, mutta kun pysäköinti maksoi $10, niin on vähän sellainen olo, että meni kymppi ihan hukkaan. Greenwood todella kaunistelee asiaa ja saa paikan kuulostamaan joltain aivan muulta kuin mitä se oikeasti on. Tai sitten siellä pitäisi vain oikeasti tutkia kunnolla, jotta jotain edes vähän fiksua löytyisi. Mutta tulipa käytyä.

Jäljellä on nyt 98 asiaa San Josessa ennen kuolemaa. Paitsi että joitakin kirjassa mainittuja asioita olemme jo aikaisemmin tehneet.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Tarina siitä, miten pääsin ohjaamaan klubille, jonka ohjaajien kriteerejä en täyttänyt

Kävin tiistaina tekemässä new hire -paperityöt sinne kuntosalille, jossa kävin sunnuntaina sijaistamassa ensimmäisen oikean bodyattack-tuntini. Voisin nyt vihdoin kertoa, miten kuvio tämän salin kanssa meni. Pienen pohdinnan jälkeen kuitenkin päätin, että kerron täällä blogissa vain koe-esiintymisestäni, en niistä muista ikävistä kuvioista, mihin tähän liittyi.

Bodyattackia on täällä Piilaaksossa ja lähistöllä (jos ei mennä SF:oon saakka) tarjolla vain kolmella kuntosaliketjulla ja vain muutamalla salilla. Tällä salilla - tai oikeastaan kyseessä on klubi -, jossa sunnuntaina sijaistin, on muutama tunti viikossa. Tämä klubi sijaitsee yhdessä Piilaakson pikkukaupungissa. Olin jossain vaiheessa ajatellut, että ehkä voisin hakea tälle salille, mutten ollut miettinyt asiaa sen enempää. Sitten kuitenkin eräs tuttu ohjaaja kertoi minulle, että tämä sali tarvitsee attackiin sijaista. Hän ei itse ehtinyt ottamaan ylimääräisiä tunteja, joten kehotti minua hakemaan ja antoi oikean ihmisen, ryhmäliikunnan koordinaattorin, yhteystiedot. Tuli taas muuten todistettua, että olisi hyvä olla sellainen tosi (amerikkalaisen) sosiaalinen täällä: tämä koordinaattori ohjasi nimittäin viime vuonna bodycombattia 24:n salilla ja kävin hänen tunneillaan jonkin verran, mutta en koskaan puhunut hänelle mitään tai muutoinkaan ottanut häneen mitään kontaktia.  

Koordinaattori ilmoitti minulle palkkaavansa ensisijaisesti ohjaajia, joilla on vähintään vuoden ja mieluiten kahden vuoden kokemus ohjaamisesta ja joilla on sellainen national certificate eli yleistasoinen ryhmäliikunnan ohjaajan sertifikaatti, toisin sanoen siis hiukan koulutusta alalta. Minä omaksuin sellaisen amerikkalaisen työnhakuun liittyvän asenteen ja vastasin hänelle kehumalla itseäni ja sitä, miten hyviä tunteja vedän, vaikkei minulla olekaan kokemusta tai mitään yleisiä sertifikaatteja. Pääsin koe-esiintymiseen.
New hire -papereissa on selvitetty yksityiskohtaisesti, mitä työntekijän pitää pystyä tekemään. En tiedä, onko joku yllättynyt siitä, että ryhmäliikunnanohjaajan täytyy pystyä kävelemään ympäri paikan tiloja tai siitä, että välillä (siis oikeasti, "occasionally" :D) pitää pystyä puhumaan ja jopa kuuntelemaan. Oho. Myös tuo ensimmäinen kohta hiukan naurattaa, koska luulisi tuon pätevän ylipäänsä koko elämässä... 
Koordinaattori halusi, että tulen ennen koe-esiintymistä osallistumaan attack-tunnille heidän salilleen. Hän sanoi, että koe-esiintyminen on sitten tunnin jälkeen ja että voin esittää hänelle kaksi valitsemaani kappaletta. Stressasin jonkin verran etukäteen sitä, että minun pitää ensin osallistua tunnille, sillä en valitettavasti kuulu niihin ihmisiin (ja ohjaajiin), jotka voivat vetää attackin ja sen jälkeen kävellä pois näyttäen siltä kuin eivät olisi tehneet yhtään mitään. Pelkäsin, että näytän huomattavasti huonokuntoisemmalta kuin olen sellaisen silmiin, joka vasta ensimmäisen kerran näkee minut.

Olin hyvin iloinen, kun pääsin koe-esiintymään kokemus- ja sertifikaattipuutteistani huolimatta, mutta mitä lähemmäs koe-esiintymispäivä tuli, sitä enemmän minua alkoi stressata. Ei attackin takia, vaan kyseisen klubin takia. En oikeasti tiennyt siitä paikasta yhtään mitään, mutta paikka oli tullut eteeni silloin, kun tänne muuttaessani etsin Les Millsin tunteja ja se vaikutti vähän sellaiselta hienolta tennisklubilta. Tämä paikka ei ole pelkkä kuntosali, vaan laaja klubi, josta löytyvät niin uima-altaat, auringonottotuolit, tenniskentät, spa-palvelut, vaatekaupat, ravintola kuin kuntosali ja ryhmäliikuntatunnitkin. Klubin jäsenyyshintoja ei löydy paikan nettisivuilta, vaan ne saa ainoastaan lähettämällä yhteydenottopyynnön klubille, mikä antaa paikasta ainakin lievästi pelottavan kuvan. Saatoin siis saada itseni viimeisenä iltana ennen koe-esiintymistä pienoiseen paniikkiin siitä, että olen menossa jonnekin, joka on minulle täysin väärä paikka.

Olin tietenkin väärässä. Aika fancy mestahan tämä klubi on, ja aulassa näkyi heti valkoisiin tennishameisiin pukeutuneita ruskettuneita ja laihoja naisia. Siellä attack-tunnilla oli kuitenkin ihan "tavallista porukkaa", jos nyt ymmärrätte, mitä tarkoitan tällä. Hoikempia ja ehkä hiukan hyväkuntoisempia kuin 24:n saleilla (joka taitaa muuten olla yksi halvimmista saliketjuista täällä) näkyy, mutta muutoin ei mitään sellaista, mitä kauhukuvissani odotin.

Minulla oli vähän hassu olo, kun osallistuin attack-tunnille, sillä en oikein tiennyt, mitä minulta odotettiin. Koordinaattoria ei näkynyt missään eikä hän ollut ottanut minua vastaan. Esittäydyin ohjaajalle, joka tietenkin oli osannut odottaa minua. Tunnin alussa minusta tuntui siltä kuin hän hiukan olisi katsonut, mitä minä teen, mutta voi olla, että vain kuvittelin. Ja voi myös olla, että hän katsoi minua saadakseen apua koreografiaan, sillä hän ei ihan hallinnut uutta 89-ohjelmaa. (Hän kertoi jälkikäteen, ettei ollut valmistautunut vetämään sitä, mutta koordinaattori oli käskenyt, koska minä olin tulossa.) Yhdessä vaiheessa huomasin, että koordinaattori ilmestyi vilkuilemaan salin ovelle. Ja emme siis olleet tavanneet aikaisemmin (joskin mainitsin hänelle sähköpostissani käyneeni hänen combat-tunneillaan), mutta kyllä yhden attack-ohjaajan aina bongaa muiden osallistujien joukosta. ;)

Koordinaattori ilmestyi ovelle 5-biisin aikana, mutta muistaakseni hän katosi aika nopeasti. Mutta sitten 6-biisin jälkeen tunnin ohjaaja ojensi minulle mikkiä ja kysyi, haluanko ohjata seuraavat kappaleet. Sillä sekunnilla tajusin, että tämähän oli ollut heidän tarkoituksensa koko ajan. Totta kai he heittävät uuden ja kokemattoman ohjaajan keskelle tuntia ja katsovat, mitä tapahtuu. Olin ollut typerä ja naiivi, kun en ollut tajunnut sitä etukäteen.

Ohjaaminen oikealla tunnilla sekunnin varoitusajalla ei kuitenkaan onneksi ollut minulle mikään ongelma. Tästä koe-esiintymisestä on muutama viikko aikaa ja silloin en muistanut vielä kaikkia uuden ohjelman pakollisia liikekohtaisia ohjeita, mutta onneksi olin juuri saanut opeteltua koko koreografian. Ohjasin kappaleet 7 ja 8. Koordinaattori ilmestyi tässä vaiheessa salin reunalle katsomaan, mutta totta puhuakseni noteerasin hänen läsnäolonsa ja sitten unohdin sen saman tien, sillä tämä oli oikea tunti ja edessäni olivat oikeat asiakkaat, joten he veivät kaiken keskittymiseni. Sanoisin, että oli huomattavasti helpompi koe-esiintyminen kuin sellainen, jossa osallistujat ovat muita koe-esiintymään tulleita ohjaajia, koska tilanne oli aito. Sen takia varmasti onnistuinkin todella hyvin.

Jo esitykseni jälkeen koordinaattori huuteli salin reunalta pakolliset amerikkalaiseen elämään kuuluvat "amazing!" ja "fantastic!". En siis ollut aivan kauhean yllättynyt siitä, kun hän tunnin jälkeen odotti minua salin ulkopuolella ja sanoi, ettei minun tarvitse enää koe-esiintyä. Hän muuten kysyi palautetta minun suorituksestani joiltakin osallistujilta tunnin jälkeen ja nämä olivat tykänneet. Hän kertoi minulle, että heidän jäsenensä ovat todella nirsoja ja valittavat hyvin helposti, jos ohjaaja ei ole hyvä. "They can eat a new instructor alive." Meidän jutellessamme seuraamme liittyi myös eräs salin pitkäaikaisista ohjaajista, joka sanoi tämän tismalleen saman "They can eat you alive" -lauseen. Kun minä totesin, että minun mielestäni osallistujat vaikuttivat hyvin vastaanottavaisilta, koordinaattori totesi "That's because you were good".

Keskustelimme koordinaattorin kanssa jonkin aikaa yhdessä tyhjässä jumppasalissa. Minä olin etukäteen miettinyt sitä, mahtaako tilaisuus muistuttaa työhaastattelua, sillä en tuntenut ketään, kuka ohjaisi tällä salilla, enkä siis ollut voinut kysyä keneltäkään, millainen tilaisuus koe-esiintyminen on. Edellisenä iltana olin katsonut lävitse klubin nettisivut ja vähän googletellut tämän alan työhaastattelukysymyksiä. Mitään haastattelua ei kuitenkaan ollut, ihan niin kuin ei todellakaan ollut missään 24:llakaan.

Mielenkiintoisin hetki keskustelumme aikana oli varmaan se, kun koordinaattori alkoi puhua vähän kriittisesti niistä saliketjuista, jotka palkkaavat täysin uusia ohjaajia vailla kokemusta suoraan koulutuksista. Tähän väliin huomautettakoon, että vain Les Millsin koulutukset ovat 2-päiväisiä ja vaativat vielä sen videonkin - monien muiden formaattien koulutus kestää vain päivän ja sen jälkeen lyödään lopullinen todistus kouraan. Koordinaattori puhui myös siitä, mistä minäkin olen täällä blogissa maininnut, eli siitä, miten osa näiden muiden saliketjujen ohjaajista ei ole edes itse välttämättä kovin hyväkuntoisia tai timmejä. Minä en oikein tiennyt, miten olisin suhtautunut tähän keskusteluun ja olin hyvin varovainen sen suhteen, etten ottanut kantaa suuntaan tai toiseen, kun puhe oli toisesta kuntosaliketjusta.

Minä siis pääsin tämän salin sijaislistalle, vaikka käytännössä minäkin olen sellainen uusi ohjaaja "suoraan koulutuksesta". Tästä salista tuli siis ensimmäinen työpaikkani. Joskaan minulla ei edelleenkään ole mitään virallista työsopimusta tai vastaavaa. Paperihommat (new hire -paperit) tehtiin tiistaina. Koordinaattorilta ne menevät jollekin hänen pomolleen, joka hyväksyy ne. Paperityöt sisälsivät täysin samat jutut kuin 24:llakin, mutta tällä salilla suurin osa papereista oli oikeasti paperisia, eivät tietokoneohjelmassa. Tämäkin sali aikoo tehdä sellaisen background checkin. Erona 24:een on vain se, että tämä sali antaa minun ohjata ennen kuin taustat on selvitelty, sillä he tarvitsevat epätoivoisesti sijaistajaa.
Jos joku minun tavoin ihmettelee, mikä se background check on, niin näissä tämän salin new hire -papereissa se on selitetty. Ei mitenkään, että minä ainakaan olisin tullut tästä käytännössä kauheasti viisaammaksi. Paitsi että henkilökohtaiset haastattelut ystävien ja naapureiden kanssa...?! Ei mikään ihme siis, että taustatutkimukseni kestää yli kuukauden, hahaha! Siinä on tutkijalla pitkä matka haastatteluihin... Hei Suomessa asuvat kaverit, onko joku tullut kyselemään outoja minusta?! :DD
Ensi viikolla minulla on sovittuna kaksi attackin sijaistustuntia tälle salille. Nyt tiistaina, kun kävin tekemässä niitä paperihommia tämän koordinaattorin kanssa, hän myös sanoi, että hänellä varmaan olisi antaa minulle oma bodypump-tunti loppukesästä. Hän ei muuten vaadi minua koe-esiintymään erikseen pumpin osalta, sillä hän on kuulemma jo nähnyt tarpeeksi hyvin sen, että osaan ohjata ja pysyä musikin rytmissä ja sen, että minulla on "good form" (miten tuonkin nyt sitten suomentaisi).

Ainoa ikävä puoli on se, että tämä sali oikeastikin vaatii sen laajemman sertifikaatin. Minun työtarjoukseeni on kirjattu, että jos en tiettyyn päivään mennessä hanki tätä sertifikaattia, en saa enää ohjata heidän salillaan. Eli jos haluaisin niitä omia tunteja ja jos haluan pitää ne, nykyiset Les Millsin sertifikaattini eivät riitä. Toisaalta tähän samaiseen työtarjoukseen on kirjattu sekin, että minulla pitäisi olla 1-2 vuotta ohjaajakokemusta takana, eikä minulla todellakaan ole. Eli en sitten tiedä, miten tarkasti näihin juttuihin suhtaudutaan, mutta toisaalta koordinaattori kyllä sanoi minulle, että tulevaisuudessa minun pitäisi hankkia se yleinen sertifikaatti, jos haluan heillä jatkaa. Toistaiseksi mikään muu sali ei ole vaatinut sitä.