sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Asumisen pieniä vastoinkäymisiä

Tässä pääsee ihan välillä unohtamaan, että olemme hylänneet kaikki tavaramme ja irtaimistomme ja että kaikki tarpeellinen pitäisi ostaa uudelleen. Tällä viikolla ostin kaupasta alennuksessa olevan ison kasan kanaa ajatellessani, että siitä saa hyvin pakkaseen. Kun olin sitten paistanut haluamani määrän ja yritin pakastaa loput, tajusin, että eihän meillä ole mitään pakasterasioita! Tällainen pieni mitätön yksityiskohta ei ollut tullut mieleen kaupassa.

Onneksi olin kuitenkin juuri ostanut muutaman pienehkön muovilaatikon johtojen ja muun sälän säilytykseen. Pienellä pesulla laatikosta tuli ihan mainio pakasterasia - mitä nyt vie aikalailla tilaa.

Hyvä tuli.
Tänään sitten oli tarkoitus tehdä tonnikalalaatikkoa, jota varten ostin eilen tölkkitonnikalaa. Ihan hyvä muutoin, paitsi että eihän meillä ole tölkinavaajaa...! Aikamoinen neronleimaus taas. Arvelin, että mieheni Leathermanissa saattaisi olla avaaja, ja kaivoin linkkarin esiin. Ja kyllä siinä olikin, mutta ei se toiminut. Itkuhan siinä sitten melkein tuli. Puuttuva tölkinavaaja, pienoinen nälkä ja ikävä (mies lähti aamulla sinne vajaan kahden viikon työmatkalle) vaikuttivat yhtäkkiä ylitsepääsemättömiltä vastoinkäymisiltä.

Onneksi kuitenkin netistä sai muutamia hyviä vinkkejä tölkin avaukseen ilman avaajaa, ja lopulta tölkki aukeni lusikan ja Leathermanin veitsen avulla. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja kauppalistaan tuli jälleen uusi merkintä: osta tölkinavaaja.

Viikonloppuna huonekaluihimme liittyi muuten sohvapöytä, eikä se ole edes Ikeasta! Myös yksi jalkalamppu päätyi kotiin. Täällä myydään kaupoissa paljon jalkalamppuja. Meidän asunnossa ei edes ole paikkaa kattolampuille makuuhuoneissa. Keittiöstä, vessasta ja vaatehuoneista löytyvät kattovalot valmiina, ja samoin olohuoneen katossa on muutama spottivalo. Omille kattovaloille ei paikkoja ole. Makkarimme on valaistu sytyttämällä valo vaatehuoneeseen ja pitämällä ovea auki. Toimii.

Asunnossamme on lievän tyhjyyden lisäksi myös kylmä! Täällähän ei mitään pattereita harrasteta, ja ikkunoissa on vain yksinkertainen lasi. Sisällä voi siis olla todella kylmä. Viime heinäkuussa heräsin joka yö San Franciscon hotellissa siihen, että hampaani kalisivat kylmästä, vaikka oli kaksi peittoa ja pyjama. Asunnossamme on a/c-laite, johon saa säädettyä lämpimän puhalluksen. Se auttaa onneksi. Emme tosin tiedä, mitä sähkölasku sitten sanoo. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa, ellei halua jäätyä pystyyn. Toivon, että asunto on kylmä osittain vielä vain sen takia, että rakennus on vasta valmistunut ja ettei ympärillä olevissa asunnoissa asu vielä ketään.

Kesällä valitan sitten todennäköisesti kuumuudesta.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kotirouvan arjen sumuisa alku ja kielikursseilua

Olemme olleet uudessa kodissamme nyt reilut kaksi viikkoa. Mieheni oli vapaalla kaksi ensimmäistä päivää ja kolmantena meni jo töihin. Jäin siis päiviksi yksin kotiin. Näiden arkipäivien aikana en ole lähtenyt yksinäni ulos ennen kuin tämän viikon tiistaina. Tai no, kerran kävin ulkoiluttamassa koiraa miehen työkaverin vaimon kanssa, tämän viikon alussa olimme kaupoilla ja kerran kävin yksinäni kävelyretkellä.

Syitä sisälläolooni on monia: 1) Täällä on pitänyt siivota ja olen ahkerasti surffaillut netissä ja etsinyt infoa ties-mistä asiasta. 2) En tiedä, mihin menisin. 3) Jos tietäisinkin, mihin menisin, sinne pitäisi mennä autolla, enkä ole kunnolla uskaltanut vielä ajaa yksinäni ilman miehen henkistä tukea, koska en ole ajanut Suomessakaan viimeisten 8 vuoden aikana kuin pari hassua kertaa. (Tähän voisi lisätä vielä kohdan 4) En Suomessakaan juuri koskaan jaksanut mennä ulos, ellei ollut jotain olennaista syytä, eikä Kalifornian ilmasto ihmisen persoonallisuutta sentään muuta. :D)

Tiistaina sitten päätin, että jotain on nyt oikeasti pakko tehdä. Kun olin ensin käynyt lounaalla miehen työpaikan toimitusjohtajan vaimon kanssa, rohkaistuin ja päätin lähteä ajamaan yksinäni. Jo syksyllä, kun mietimme muuttoa tänne, suunnittelin jonkinlaiselle englannin kielen kurssille menemistä täällä. Tällaisellä kansainvälisellä alueella tarjotaan paljon English as a second language (ESL) -kursseja. Luin näistä kursseista syksyllä netistä ja kiinnostuin heti. Viime viikolla hieman tutkailin, missä näitä kursseja on tarjolla, ja tiistaina sitten ajoin erääseen aikuiskoulutuspaikkaan kyselemään.

Enhän minä kyllä mitään englannin opetusta tarvitse. Ongelmani on vain se, etten uskalla kunnolla avata suutani, vaikka osaisin tarinoida paljonkin. Kaipaan siis jotakin, joka madaltaa kynnystä puhua ja jolla saan itseni tajuamaan, että englanti on nyt olennainen osa arkeani. Koska en tunne täältä ketään muuta kuin pari suomalaista, ei englantia tule vielä puhuttua muuta kuin kaupoissa.

Ehdin selittää koulun toimistossa noin pari lausetta ennen kuin työntekijät jo ilmoittivat, etteivät ne ESL-kurssit, joista olin kiinnostunut, olleet lainkaan minua varten. Puhuin kuulemma englantia aivan liian hyvin! "You'll be so bored", he sanoivat. Olihan tämä mukava kuulla, vaikka rehellisesti sanottuna en ollut aivan yllättynyt. Kyllähän nyt tiesin, että ko. kurssit ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät ole opiskelleet englantia lapsesta alkaen äärimmäisen perusteellisesti ja hyvin sellaisessa loistavassa laitoksessa kuin suomalaisessa peruskoulussa.

Koulun työntekijät suosittelivat minulle kuitenkin keskustelukurssia, koska halusin jotain itsevarmuutta lisäämään. Kyseessä on kaksi kertaa viikossa ja kaksi tuntia kerrallaan oleva kurssi, jossa tavoitteena on puheen sujuvuuden ja oman itsetunnon lisääminen. Kurssilla keskustellaan pareittain ja ryhmissä erilaisista aiheista. Kurssi maksaa 60 dollaria. ESL-kursseja tarjotaan yleensä myös ilmaiseksi joissain paikoissa. Täällä esimerkiksi kirjastossa on joitain peruskursseja.

Pääsin aloittamaan kurssin heti keskiviikkona, koska se oli alkanut maanantaina. Suurin osa kurssilaisista on Aasiasta. Euroopasta on minun lisäkseni vain yksi: nuori saksalainen au-pair. Keskustelut olivat todella helppoja: lähinnä vasta tutustuimme toisiimme haastattelemalla toisiamme (ja kysymyksetkin oli annettu valmiiksi). Huomasin, että oma kielitaitoni on huomattavasti paremmalla tasolla kuin muilla kurssilaisilla. Tunnilla tehtiin myös muutama kuuntelutehtävä, joiden taso oli lukiomaista. Minulla oli kyllä muutamia virheitä eli ehkä tässä ei ihan kannata ruveta leijumaan. :D Kuullunymmärtäminen ei ole koskaan ollut vahvin alueeni, ja olenkin joutunut täällä aina välillä pyytämään kauppojen työntekijöitä tai tarjoilijoita toistamaan asiansa, koska en vain ole kuullut ja ymmärtänyt heti. Täällä on todella paljon asiakaspalvelussa töissä muita kuin natiiveja englannin puhujia, joten aksenteista on välillä vaikea saada selkoa. Toivon, että tämä muuttuu nopeasti, kunhan tottuu kuuntelemaan erilaista puhetta.

Ensimmäisen keskustelukurssin tunnin jälkeen olen vähän entistä enemmän sitä mieltä, että puhun oikeasti ihan hyvin englantia. Ja kiitän toimiston työntekijöitä, jotka olivat rehellisiä, eivätkä tunkeneet minua johonkin, jossa opetellaan aikamuotoja ja lauserakenteita! Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että ehdottomasti tarvitsen tässä vaiheessa paikan, jossa pääsen säännöllisesti puhumaan harjoittelun merkeissä. Odotan siis innokkaasti ensi viikon tuntia.

Seuraavana suunnitelmana on etsiä itselle kuntosali, joka tarjoaa ryhmäliikuntatunteja. Asuinkompleksimme kuntosalia en ole vielä testannut, koska se näyttää sisältävän vain juoksumattoja ja spinningpyöriä. Uima-allasalueestakin on testattu vasta poreamme. Tärkeimpänä tavoitteena tässä vaiheessa on kuitenkin autolla ajamisen harjoittelu päivittäin, koska ilman autoa täällä ei pärjää. Tässä harjoittelussa olenkin jo edistynyt kohtalaisesti (autoilusta lisää myöhemmin). Lisää harjoitusta tulee väkisinkin, kun mies lähtee tämän viikon lopulla kahden viikon työmatkalle, joten kukaan ei aja minun puolestani yhtään mihinkään. Ja kunhan elämä tästä tasaantuu, pääsemme ehkä myös viikonloppuisin tekemään miehen kanssa jotain muuta kuin säntäilemään kaupasta toiseen ja käymään Ikeassa. Ehkä saan sitten jopa valokuvia tänne! :) Stay tuned!

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Pankki- ja rahakuviot Amerikassa ensikertalaisen silmin

Ensimmäinen asia, joka täällä piti tehdä, oli pankkitilin avaaminen. Se oli helppoa. Valitsimme pankin, joka mieheni työkaverillakin on. Ensimmäisenä aamuna suuntasimme siis heti pankkiin, koska asuntoon ei saanut avaimia ennen kuin oli antaa vuokran maksuun shekki (ei sellaista shekkivihosta repeistyä itse kirjoitettua, vaan cashier check, jonka saa vain pankista ja joka ei siis voi olla katteeton) ja shekkiä ei saanut ilman pankkitiliä.

Pankissa kohtasimme ehkä ensimmäisen kulttuurishokin: työntekijöiden (teko)ystävällisyyden ja kyvyn ottaa asiakas täysin huomioon. Toki amerikkalaisten työntekijöiden ystävällisyys on meille tuttua lomamatkoilta, mutta jotenkin sitä nyt tutkailee kaikkea eri silmällä ja tarkemmin. Pankin oven avasi työntekijä, joka mukavasti toivotti tervetulleeksi ja ohjasi eteenpäin toiselle työntekijälle. Sitten istuttiin alas. Jonoja ei ollut, mutta siitä huolimatta pankissa meni aikaa reilu tunti. Tuon tunnin aikana pistin merkille, että jokainen ohikulkenut pankin työntekijä otti katsekontaktia ja hymyili. Tunsin itseni typeräksi hymyillessäni takaisin. Suomessa katsekontaktia ei juurikaan oteta, vaikka kohdataan pankin/kaupan/minkä-tahansa-puljun käytävällä (tämä tuli todistettua juuri eräässä turkulaisessa pankissa viikkoa ennen tänne muuttoa!). Täällä katsekontaktia sen sijaan oikein haettiin toiselta puolelta huonetta. Mielenkiintoista. Tunnin keskustelumme aikana pankkivirkailijamme haki esiteltäväksi myös jonkun korkeamman pääjehun (branch managerin) ja käytiin esittelyt. Sitten saatiin jehun käyntikortti. Tässä esittelyssä ei ollut oikein muuta pointtia kuin se, että meillä on nyt kaksi kontaktihenkilöä pankissamme.

Pankissa jouduimme ensin täyttämään lomakkeen, jossa piti laittaa tärkeysjärjestykseen kuusi eri palvelua. Näistä suurin osa ei oikein sopinut meidän tilanteeseemme (ei, emme nyt suunnittele tulevaisuuteen asuntolainaa ja ei, emme halua aloittaa eläkesäästämistä Amerikassa). Työntekijä vilkaisi vastauksemme, minkä jälkeen tarjosi meille jotain vaihtoehtoisia palveluja. Avasimme pankissa yhden tavallisen tilin ja yhden säästötilin.

Pin-koodin omaan pankkikorttiin sai itse päättää ja se näppäiltiin siinä paikan päällä. Samoin verkkopankin käyttäjätunnus ja salasana päätettiin itse. Tuntui hieman oudolta ja ehkä hieman turvattomalta. Täällä ei ole mitään kertakäyttöisiä salasanoja verkkopankkiin, kuten Suomessa, vaan pankkiin kirjaudutaan vain käyttäjätunnuksen ja salasanan kanssa. Jotain turvakysymyksiä verkkopankkiin piti määritellä, kun sinne ensimmäisen kerran kotona kirjautui, mutta ei se mielestäni lisää turvaa. Tuskin monen kohdalla äidin tyttönimi/ensimmäisen lemmikin nimi/tokan luokan opettajan nimi/lapsuuden ajan parhaan kaverin nimi on jokin suuri salaisuus, jota kukaan muu ei tiedä. Ja täällä turvakysmykset olivat juuri tuota tasoa (turvakysymyksiä ei saanut itse päättää). Turvaa asiointiin on kuitenkin tuotu siten, että omaan verkkopankkiin kirjauduttaessa oma tilinumero näkyy XXX-muodossa. Täällä jonkun tilinumeron tietämällä voi aiheuttaa pahaa. Numeroaan ei kannata siis levitellä.

En oikein tiedä vielä, mitä verkkopankissa pystyy tekemään, paitsi siirtämään omia rahoja tileiltä toisille. Virallista lähdettä ei nyt ole, mutta ilmeisesti verkkopankkimaksu sellaisena kuin me sen tunnemme vaikka kaverille onnistuu vain, jos molemmilla on sama pankki. Ehkä. Täällä ei ilmeisesti harrasteta verkkopankkia samalla tavalla kuin Suomessa - ehkä juuri siksi, ettei se vaikuta kovin turvalliselta? Niin kuin se ei varmasti valitse-oma-käyttäjätunnuksesi-ja-salasanasi-ja-turvakysymyksesi -systeemillä olekaan. En oikeasti tiedä, miksi täällä verkkopankkia ei ole kehitelty tai mikä on oikea syy sille, ettei sitä käytetä täällä yhtä ahkerasti kuin meillä. Jos joku tietää, saa valaista.

Seuraava kysymys onkin sitten se, miten täällä hoidetaan raha-asioita, jos verkkopankki on pilipalia eikä käytännöllinen. No, esimerkiksi shekeillä tietenkin! Mekin saimme pankkikäyntimme jälkeen pari shekkivihkoa postitse kotiin. Lisäksi tuli sellainen pieni vihko, johon saa kirjoittaa ylös antamiensa shekkien summat ja tilille jäävän saldon. Tästä vihkosta tuli nostalginen olo, koska minulla oli vastaavanlainen 1990-luvulla, kun sain ensimmäisen oman tilin!
Shekki. Tuo pankin hevosvaunukuva on kyllä meidän lemppari. :D
Shekit ovat täällä siis arkipäivää. Pankki mainostaa helppoa ja mainiota tapaa rahan siirtämiseen esimerkiksi kaverille: ensin joku kirjoittaa shekin ja antaa sen vastaanottajalle, sitten siitä otetaan molemmilta puolilta valokuva kehittyneellä 2000-luvun älypuhelimella ja vastaanottaja saa lunastettua shekin puhelimen avulla pankin appia käyttämällä suoraan omalle tilille. "Depositing checks has never been easier", sanoo pankin mainos. Öh, okei. Jostain syystä tämä huvittaa meitä suomalaisia verkkopankin lähes päivittäisiä käyttäjiä aikalailla. Mutta maassa maan tavalla. Amerikkalaiset nauravat täällä varmasti meidän verkkopankeille.

Kaupassa täällä luojan kiitos maksetaan ihan korteilla tai käteisellä. Joissakin paikoissa (esimerkiksi yhdessä erilaisia kursseja tarjoavassa koulussa) hyväksytään maksuksi vain shekit (tai käteinen). Myös meidän asuintalon vuokraustoimistossa saisi maksaa shekillä kaikenlaisia kuluja. Laskujen maksamisessakin shekit taitavat olla arkipäivää. Meille ainakin on nyt tullut yksi lasku, jonka mukana tuli kirjekuori, jolla saa postittaa shekin maksua varten. Vaihtoehtona on myös se, että joku tulee hakemaan shekin, mutta tämä maksaa ekstraa. Siis oikeasti. Yritän olla todella avoimin mielin, mutta kyllä nämä menetelmät vain välillä tuntuvat aika oudoilta. :D Onneksi laskun maksamisessa tarjolla oli myös mahdollisuus maksaa netin kautta luottokortilla ja suoraveloitus. Olen lukenut, että laskuja voi maksaa myös laskuttajien omien nettisivujen kautta, mutta tästä en vielä tiedä enempää. En ole myöskään varma siitä, löytyykö verkkopankista joku mahdollisuus maksamiseen. Ajan kanssa kai nämäkin asiat selviävät.

Toisin kuin etukäteen luulimme, vuokraa ei tarvitse joka kuukausi maksaa shekillä, vaikka täällä sellainen shekkipostilaatikko onkin. Jonkinlainen suoraveloitusmahdollisuus pankkitililtä on. Olen hieman pettynyt. ;)


lauantai 22. maaliskuuta 2014

Ikean nettisivut kaatuessaan: "Something seems to have gone wrong." Todellakin!

Emme ottaneet Suomesta mukaan huonekaluja, koska Sotkan lastulevyä ei kannata roudata puolen maapallon halki ja koska irtaimistoa kuljettavat kontit matkaavat ikuisuuksia. Muutimme pelkästään viiden matkalaukun kanssa eli mukana oli vain vaatteita - ja minun tapauksessani useita kenkäpareja. Asuntomme ei ole kalustettu, joten ensimmäisenä päivänä suuntasimme heti huonekaluja katsomaan. Ikeaan, luonnollisesti.

Itse asiassa jos totta puhutaan, olen elämässäni yhden kerran käynyt Ikeassa. Se oli Ruotsissa viime joulukuussa. En ole koskaan omistanut yhtäkään asiaa, joka olisi tullut Ikeasta. Nyt elämä muuttuu siis kertarysäyksellä. Ja tämä ensimmäinen Ikea-shoppailukokemukseni oli niin mielenkiintoinen kuvio, että haluan kirjoittaa sen tänne (vaikkakin näin vähän viiveellä).

Ikea vaikuttaa olevan täällä maahanmuuttajien pelastus; meno siellä oli aikamoista kulttuurien kirjoa. Eikä se mikään ihme ole, että kaikki ovat juuri Ikeassa. Kiersimme Ikean ensin lävitse ja kartoitimme valikoimaa, minkä jälkeen vaadin päästä Pottery Barniin ja Crate&Barrelliin. Noh, hinnat nähtyämme palasimme seuraavana päivänä Ikeaan. En oikein tiedä, mikä on amerikkalaisten halpishuonekalukauppa, enkä viitsinyt ottaa selvää. Näin ainakin Costcossa edullisen nojatuolin, joka oli verhoiltu ruskealla sametilla, ja se oli tarpeeksi hyvä esimerkki amerikkalaisten sisustuksesta. :D

Ikeasta löytyi ensin välttämättömät eli astioita, lattialle patjat, vuodevaatteet, sohva ja keittiönpöytä + tuolit sekä lisäksi ei-niin-välttämätön tv-taso. En tiedä, miten Ikea Suomessa toimii kotiinkuljetuksen kanssa, mutta ainakin täällä Ikea käyttää ulkopuolista kuljetuspalvelua. Tungimme kaikki kamat patjoja ja vuodevaatteita lukuunottamatta kuljetukseen. Toimitus luvattiin seuraavalle päivälle.

Kuvittelin ennen muuttoa pärjääväni pelkän patjan kanssa hyvin ilman huonekaluja pitkänkin aikaa. Täytyy silti myöntää, että kun on pari päivää joutunut syömään lattialla istuen, ihmismäisempää eloa alkaa kaivata aika paljon, vaikka kokolattiamatto onkin pehmeä...
Hiukan oli selkä kipeä näiden kykkimisten jälkeen.
Asunnossamme ei ole kännykkäkenttää (tervetuloa Piilaaksoon, it-alan multiosaamisen keskittymään!). Kuljetusfirman oli tarkoitus soittaa ennen kuin tulevat. He olivat yrittäneet soittaa heti ilmoitetun aikavälin alussa. Emme saaneet puhelua, koska tämän aikavälin ensimmäiset 5 minuuttia kännykkä oli vielä asunnossamme sisällä eikä parvekkeella, jossa kenttää hieman on. Oma vika siis, minkäs teet. Soitimme kuljetusfirmaan, josta ilmoitettiin, etteivät he tee enää mitään ja että pitää soittaa Ikeaan. Soitimme Ikeaan, josta sanottiin, että meidän pitää mennä paikan päälle maksamaan ja tilaamaan kuljetus uudelleen. Ajoimme puoli tuntia kauppaan ja homma hoidettiin. Tästä alkoi 3 päivää kestävä kierre, minkä vuoksi olemme varmaan viettäneet Ikeassa enemmän aikaa kuin missään muualla täällä.

Uuden kuljetuksen piti tulla seuraavana päivänä, mutta se ei tullut, eikä kukaan soittanut. Soitimme jälleen kuljetusfirmaan, josta käskettiin soittaa Ikeaan. Soitimme Ikeaan, josta ei osattu sanoa mitään ja lupasivat palata asiaan soittamalla takaisin. Eivät soittaneet. Yritimme soittaa Ikeaan uudelleen, mutta asia ei edennyt. Ajoimme Ikeaan paikan päälle selvittämään asiaa. Kuljetus oli kuulemma edellisenä iltana varattu liian myöhään, minkä takia se ei tullut perille, ja meille buukattiin uusi kuljetusaika seuraavalle päivälle. Lisäksi saimme kuljetusfirman numeron, josta kuljetuksen sai vielä aamulla varmistaa. Aamulla varmistimme kuljetuksen soittamalla ja he ilmoittivat tulevansa, mutta edellispäivältä tuttu sama kuvio kuitenkin toistui: kuljetus ei tullut, kukaan ei soittanut, kuljetusfirmasta ei sanottu mitään ja Ikean puhelinpalvelussa meitä siirreltiin linjalta toiselle eikä kukaan tiennyt mistään mitään. Tässä kohtaa meille myös väitettiin, ettemme olleet maksaneet kuljetusta uudelleen. Ajoimme jälleen Ikeaan ja asiaa selviteltiin. Kun amerikkalainen työntekijä Ikeassa selvittää jotain asiaa, hän soittelee erinäisiin paikkoihin eikä selitä asiakkaalle mitään. Me odotimme. Sitten meille buukattiin (taas) uusi kuljetus seuraavalle päivälle. Tässä kohtaa meille sentään palautettiin toinen maksamamme kuljetusmaksu. Missään vaiheessa kukaan ei antanut vastausta siihen kysymykseen, mikä oli mennyt vikaan.

Kolmannen uudelleenbuukkauksen aamuna soitimme (taas) kuljetusfirmaan ja varmistimme kuljetusta. Täytyy myöntää, että uskomme oli tässä vaiheessa jo lähes loppunut. Kuljetusfirmasta väitettiin, ettei heillä ole meidän puhelinnumeroa, minkä takia eivät ole voineet toimittaa kuljetusta aiemmin. Kumma juttu se, että heillä oli numero kyllä muutama päivä aikaisemmin, ja Ikean tilatessa kuljetusta aina uudelleen yhteystiedot oli toimitettu... Noh, tavarat lopulta kuitenkin saapuivat, kun numero oli puhelimessa ensin tavattu.

En tiedä, onko asioiden hoitaminen täällä oikeasti niin vaikeaa, ettei mitään voida selvittää puhelimessa, vaan paikan päälle kannattaa mennä, vai oliko tämä vain jokin Ikean puhelinpalvelun ongelma. Äärimmäisen epäkäytännöllistä kuitenkin. Odotan kauhulla sitä, jos Ikeasta pitää vielä käydä ostamassa huonekaluja, vaikka uskon kyllä, että meillä kävi nyt vain todella huono tuuri.

Tällä hetkellä meillä on siis asunnossamme sohva ja keittiönpöytä sekä tv-taso ja myös sänky. Sängyn ostimme edellispäivänä kunnon patjaliikkeestä, koska vaikeiden hartia- ja selkävaivojeni takia halusin laadukkaan patjan ja edes hieman apua myyjältä. Yritin tingata patjan hintaa, mutta myyjä ei pudottanut hintaa dollarillakaan. Olisin halunnut hieman käydä kokeilemassa hinnan pudottamista muissa liikkeissä, mutta viikko Ikean ohuilla patjoilla lattialla oli liikaa, joten sänky oli pakko saada ostettua.

Näin tyhjässä asunnossa oppii muuten arvostamaan arkielämän pieniä, mutta tärkeitä asioita: puuttuvaa avaimenperää (tämän etsiminen on mahdotonta, ei täällä ole edes niitä turistikrääsäkauppoja, joista perän saisi heti!), kahvimittaa (ruokalusikka on kyllä ajanut saman asian mainiosti), uunivuokaa ja roskiksia (keittön vakiovarusteena ei ole roskapönttöä, joten meidän roskapussit menevät nyt pitkin lattiaa)... Joitakin elintärkeitä asioita tajusimme kuitenkin pakata kotoa Suomesta mukaan: kynän, paperilehtiön, sakset, linkkarin ja mittanauhan. Suosittelen ehdottomasti kaikille ulkomaille muuttaville näitä avaimenperän lisäksi!

torstai 20. maaliskuuta 2014

Is this how Americans live or is it just me?

En ole koskaan käynyt amerikkalaisessa asunnossa tai kodissa. Olen vain lomaillut Amerikassa kaksi kertaa, mutta eivät hotellihuoneet kerro kuin ehkä tavanomaisista vessatiloista. Käsitykseni amerikkalaisista asunnoista perustuvat siis ainoastaan lukuisiin tv-sarjoihin ja elokuviin, mikä on totta kai aina loistava lähtökohta elämälle. :D En ole myöskään koskaan asunut missään muussa maassa kuin Suomessa (ellei lasketa noin viikkoa host-perheen luona Isossa-Britanniassa).

Joku voisi sanoa, että on riskiä vuokrata asunto ilman, että sitä käy katsomassa etukäteen. Meitä ei kuitenkaan kauheasti jännittänyt - lähinnä varmaan sen takia, että asunto on uusi. Emmekä pettyneet! Olen tällä hetkellä tyytyväinen uuteen kotiini. Mutta kyllä täältä kummallisia yksityiskohtia löytyy.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt kokolattiamattoja. Lattioiden peseminen on meillä aina kuulunut säännölliseen siivousrutiiniin. Ajatus laajasta matosta, joka kerää pölyä ja ties mitä muuta ja jota ei noin vain voi pestä, on aika ällöttävä. Nyt joudun tottumaan siihen, että kotini lattiaa peittää kauttaaltaan matto keittiötä ja vessoja lukuunottamatta. Tottumiskysymyshän kokolattiamatto totta kai vain on. Eikä tämä kokolattiamatto tullut minään yllätyksenä! Tiesin, että täällä niitä on lähes poikkeuksetta. Hyvä puoli toisaalta on se, ettei ole niin paljon niitä lattioita pestävänä siivouspäivänä. ;) Ja kyllähän kokolattiamattojakin voi pestä pesurin kanssa.

Näimme asunnostamme etukäteen pohjapiirroksen. Siitä sai sen käsityksen, että kaappitilaa on runsaasti. Ja onhan niitä kaappeja. Niiden koko on kuitenkin jotain hyvin kummallista. Keittiöalueelta löytyy esimerkiksi 8-ovinen kaapisto, joissa hyllyjen syvyys on noin 19 cm. Hiukan ihmettelimme tätä.
Kaapisto keittiössä.
En tiedä, olemmeko jotenkin sivistymättömiä tai muuten omituisia, koska tungin tähän kaappiin kaikenmaailman sälää johdoista lääkkeisiin, kunnes vilkaisin uudelleen pohjapiirrosta, jossa selkeästi luki "pantry". Valitettavasti kielitaitoni ei riittänyt ihan tulkitsemiseen, joten otin avuksi sanakirjan ja johan aukesi. Kyseessä on ruokakomero! Aikamoinen ahaa-elämys! Googlekin tarjosi heti miljoona kuvaa siitä, mikä kaapin tarkoitus on. Olemme kuitenkin mieheni kanssa sitä mieltä, että ruokakomeroksi tämä kaappi on outo epäkäytännöllinen ratkaisu. Ihan jo vain senkin takia, että hella ja keittiötaso ovat toisella puolella huonetta. (Onkohan stereotyyppinen amerikkalaisten haluttomuus kävellä jo tarttunut meihin viikon aikana? :D)

Asunnosta löytyy myös toinen kaappi, jonka hyllyjen syvyys ei huimaa päätä: noin 27 cm. Pohjapiirroksen mukaan tämä kaappi on liinavaatekaappi. Tällä hetkellä sinnekin on tungettu kaikkea ihan muuta.

Muiden kaappien syvyyden puute on ehkä kompensoitu keittiön kaapeissa, koska muutama niistä on tosi syvä. Kaapit myös ulottuvat niin korkealle, että vaikka seison tuolilla, en kunnolla ylety. Yritä siinä sitten saada jotain ylimmän hyllyn taaimmaisesta reunasta 160 cm pitkän vartalon kanssa.

Keittiöstä löytyy myös jännä (ja pelottava) laite nimeltä Waste King. Tämä dramaattisen nimen omaava laite on sellainen tiskialtaassa viemärissä oleva hervotonta mekkalaa pitävä silppuri. Sen läpi voi tunkea... jotain jätettä. Perunankuoria ehkäpä? Tämä Waste King ei nyt ihan ehkä aukea tälle suomalaiselle.

Saatan ehkä hetken ihmetellä myös vessan laatikostoa.
Kaipaisi sisältöä. Mutta mitä tänne menee?
Itselläni ei ainakaan ole oikein mitään, joka menisi 10 cm leveään laatikkoon. Mitä itse tunkisit tänne? Hiuslakkapullon makuulleen? Toisessa, pienemmässä vessassa laatikot ovat hieman isompia, mutta asunnon pohjaratkaisun vuoksi emme aio sitä vessaa pääasiallisesti käyttää. Älyttömän mielenkiintoinen ratkaisu on muuten se, että toinen asunnon vaatehuoneista sijaitsee tässä toisessa vessassa. Siis oikeasti, vessasta menee ovi vaatehuoneeseen!? Voisin kuvitella, että kosteus hiukan siirtyy sinne suihkua käytettäessä, mutta en kai minä mikään rakennusasiantuntija ole. Onpahan kaksi vaatehuonetta.

Vessasta löytyy totta kai hana, jossa kuuma- ja kylmävesihana ovat erikseen. Tuttua hotellihuoneista. Ajattelin tämän hanasysteemin vaativan totuttelua, koska en ole pitänyt näitä erityisen kätevinä lomamatkoilla, mutta itse asiassa en ole tätä yksityiskohtaa tullut ajatelleeksi sen enempää. Pikkujuttuhan tämä on. Enemmän sopeutumista vaatii se, ettei suihkussa ole mitään käteen otettavaa suihkua ja se, ettei vessassa pöntön vieressä ole käsisuihkua. Aikamoisia ensimmäisen maailman ongelmia siis.

Keittiöstä ei tietenkään löydy tiskinkuivauskaappia - eihän niitä taideta harrastaa juuri missään. Jännittävää, miten on tottunut johonkin (meille) itsestäänselvään, joka on täysin ennenkuulumatonta muualla. Noh, Ikea pelastaa onneksi tässä(kin) murheessa myymällä pöydälle laitettavia kuivaustelineitä. Tuli heti käytännöllisempi olo. Onneksi asuntomme tarjoaa valmiina tiskikoneen. Myös mikro, pesukone ja kuivausrumpu löytyvät valmiina. Nämä amerikkalaisten kodinkoneet ansaitsevat kyllä ihan erillisen postauksen; ovat sen verran jänniä härveleitä.

Uunipeltejä täällä ei vakiovarusteena ole, vaan sellainen (tai jokin sen tapainen?) pitää erikseen ostaa. Myöskään roskispönttöjä ei ole valmiina. Mutta roskista puheen ollen - onneksi asuintaloni käytävältä löytyy tämä monista tv-sarjoista tuttu huone!
Trash room.
Tätä odotinkin etukäteen! Oi Amerikkaa! Tosin toivon, ettei täällä usein törmää tähän näkyyn:
Älä toimi näin.
Aikamoinen fail. Joku ei ihan ole tajunnut, miten tätä roskakuilua on tarkoitus käyttää.

Ja kyllä - amerikkalaiset lajittelevat! Jopa kahteen eri astiaan! Toiseen tulevat kaikki kierrätettävät. Siis KAIKKI muovista ja pahvista tölkkeihin, lasiin ja tekstiileihin. Toiseen tulevat sitten roskat, kuten ruoan tähteet, puutarhajätteet ja moottoriöljy. Tai näin ainakin olemme nyt kuvista käsittäneet.

Kaiken kaikkiaan asunnon suhteen elämä jatkuu pitkälti samalla tavalla kuin Suomessakin. Asiat asunnossa ovat hiukan erilaisia kuin edellisessä, suomalaisessa asunnossani, mutta erot ovat oikeasti todella pieniä ja jopa turhanpäiväisiä. Silti kuitenkin, kun on asunut vuosikausia tietyllä tavalla ja tottunut tietynlaisiin asioihin, pienikin muutos tuntuu, ainakin hetken. Mutta sama se kai lopulta on, joutuuko lämmintä vettä varten kääntämään auki toisenkin hanan tai saako suihkua käteen. ;) Mutta kuten alussa jo totesin, en ole koskaan käynyt amerikkalaisessa kodissa. En siis tiedä, minkälaisia asunnot ja kodit täällä yleensä ovat. Tämähän saattaa olla joku ulkomaalaisia varten rakennettu apartment-kompleksi, joka ei sisällä periamerikkalaisia asioita.

Olisi mukava kuulla kokemuksia ja mielipiteitä muilta sellaisilta, jotka ovat joskus asuneet tai asuvat ulkomailla. Miten elämä rullasi eteenpäin ilman tiskinkuivauskaappia? :)


maanantai 17. maaliskuuta 2014

Apartmenttien ihmemaailma

Mieheni työsopimukseen ei kuulu työnantajan tarjoamaa asuntoa. Kämppä piti siis itse etsiä. Mieheni kävi syksyllä työmatkan ohessa San Josessa tutkailemassa asuntovaihtoehtoja erilaisista apartment-paikoista. Hän ei kuitenkaan käynyt tässä paikassa, johon lopulta päädyimme. Täällä San Josessa on älyttömän paljon apartment-keskittymiä. Tähän mennessä olemme liikkuneet vain muutamaa reittiä pitkin, mutta apartment-rakennuksia on nähty jo useita. Nämä rakennukset vaikuttavat olevan isoja komplekseja ja sisältävät yleensä uima-altaan ja muitakin yhteisiä tiloja. Apartment-ratkaisuissa asuntojen vuokranantaja on siis aina sama firma. En osaa vielä sanoa, minkälaisia muita ratkaisuja asumiseen tämä kaupunki tarjoaa, paitsi tietenkin omakotitaloja.

Päädyimme omaan asuntoomme lähinnä sen takia, että mieheni työpaikka on lyhyen matkan päässä ja koska mieheni työkaveri ja hänen vaimonsa jo asuivat tässä kompleksissa ja suosittelivat paikkaa. Emme olleet nähneet asuntoa etukäteen, eikä sitä käynyt kukaan muukaan meidän puolesta katsomassa. Saimme vain yleiset mainoskuvat vastaavasta asunnosta ja pohjapiirroksen. Halusimme, että asunto on San Josehen saapuessamme valmiiksi vuokrattuna, koska kaaosta on muutenkin tarpeeksi, joten teimme vuokrasopimuksen kotona Turussa asuntoa näkemättä. Tämä talo on täysin uusi ja vasta rakennettu, joten uskalsimme asunnon ottaa, koska asunnon kunto oli suurella todennäköisyydellä hyvä.

Vuokran suuruus vaikuttaa jotenkin joustavalta käsitteeltä. Mieheni kyseli tarjouksia eri paikoista ja yritti siis hieman kilpailuttaa hintoja. Hirveästi hintaa ei kuitenkaan saanut alas, vaan kyse taisi olla muutamista kympeistä. Vuokran suuruuteen vaikuttavat ainakin vuokrauksen ajankohta ja vuokrasopimuksen pituus. Joitain muitakin vaikuttavia tekijöitä on, koska esimerkiksi meillä vuokra on ilmeisesti suurempi kuin mieheni työkaverilla, joka asuu samanlaisessa asunnossa. Merkitystä saattaa olla sillä, että vuokrasimme asunnon ulkomailta käsin sähköpostin välityksellä, emmekä päässeet paikanpäälle keskustelemaan. Mutta tiedä häntä.

Vuokrataso on täällä korkea suomalaisen näkökulmasta. Mieheni katsomien apartmenttien hinnat lähtivät 2000 dollarista per kuukausi ylöspäin. Halvimmat olivat vanhoissa rakennuksissa, ja uudemmissa taloissa vuokra tuntui nousevan heti satoja dollareita kuussa. Nämä ovat siis amerikkalaisten kaksioiden hintoja. Täkäläinen kaksio vastaa suomalaista kolmiota: kaksi makuuhuonetta ja olohuone sekä keittiö. Vuokra ei tässä meidän kämpässä sisällä muita maksuja, vaan vesi-, kaasu-, jäte- ja sähkömaksut tulevat vielä erikseen. En ihmettele enää yhtään sitä, miksi jotkut Amerikassa asuvat joutuvat painamaan useampaa duunia ja silti asuvat joissain loukoissa. 

Vuokrasopimuksen kirjoittaminen oli mielenkiintoista. Ensin meille annettiin allekirjoitettavaksi sähköisesti sopimus, jossa vuokran suuruus oli suurempi kuin mistä oli sovittu. Työntekijän mukaan lomakkeessa olevia summia ei pystynyt muokkaamaan. Tätä paperia emme kuitenkaan suostuneet allekirjoittamaan, joten sitten meille lähetettiin sähköpostitse sama paperi, johon summat oli korjattu käsin. Todennäköisesti koko kuviossa ei ollut mitään muuta takana kuin vain se totuus, että täällä asiat ovat niin vaikeita, ettei jotain summaa vain pysty korjaamaan sähköiseen lomakkeeseen. Haluttiin kuitenkin olla varmoja.

Sivuja koko vuokrasopimuksessa taisi olla noin 36 kpl, ja suurimpaan osaan tuli joko amerikkalaisten rakastamat nimikirjaimet tai allekirjoitus. Nimikirjaimet ja allekirjoitukset tehtiin kaikki sähköisesti. Sopimuksessa käytiin lävitse kaikki "olennainen", kuten se, ettei asunnon mikroon saa laittaa metallia ja se, että sateella ovet tulee pitää kiinni (ja muutoinkin ovien kiinnipitäminen on sopimuksen mukaan suositeltavaa). Sopimuksessa annettiin ohjeistusta myös asunnon siivoamista varten ja kuntosalilla toimimiseen: ennen laitteiden käyttöä tulee lämmitellä kunnolla. Onneksi tiesin jo etukäteen sen, ettei kissaa saa kuivattaa mikrossa, koska tätä ei sopimuksessa mainittu. :D 36 sivuun mahtui paljon asiaa ja voin myöntää, ettei ehkä ihan joka lausetta kyetty edes lukemaan. Suuria vakuusmaksuja ei meidän asunnon kohdalla harrastettu. Piti maksaa ainoastaan etukäteen noin 200 dollarin deposit.
Mystisiä sisäpihoja.
Asuntomme sijaitsee ihmeellisen monimutkaisessa kompleksissa, johon kuuluu tällä hetkellä kaksi asuintaloa. Kolmas talo on rakenteilla. Yksi asuintalo sisältää asuntoja viidessä eri kerroksessa ja kummallisia sisäpihoja. Koko kompleksi sisältää yhteisen uima-allasalueen, pari grillausaluetta, kuntosalin, kaksi oleskelutilaa ja jonkun ihmeellisen elokuvankatseluun tarkoitetun minielokuvateatterin. Tulossa on ilmeisesti myös jokin pelihuone ja spaosasto sekä sauna, mutta todennäköisesti tällä saunalla ei ole mitään tekemistä meidän saunakäsityksen kanssa. Lisäksi kompleksissa sijaitsee vuokraustoimisto, joka on auki joka päivä. Koko mestasta tulee aikamoiset Kanariansaarten huoneistohotelli -vibat.
Tervetuloa hotellin allasalueelle! Eikun - -
Koska lentomme oli perillä vasta myöhään illalla, olimme ensimmäisen yön yötä mieheni työkaverin luona. Aamulla sai hakea avaimet omaan asuntoon, kunhan ensin oli käyty pankissa avaamassa tili, jotta sai vuokran maksuun tarvittavat asiat kuntoon, sekä tekemässä sähkösopimus, jota ei jostain syystä voinut tehdä puhelimitse Suomesta. Vuokraustoimistossa ennen avainten saantia piti esittää tosite renter's insurancesta (vastaa kait ikään kuin Suomen kotivakuutusta; en ole varma) ja sähkösopimus sekä antaa ensimmäisen kuun vuokra shekillä tai money orderilla (money orderin saa jostain kaupasta tai postista, kun siellä antaa rahat käteisellä tai maksaa kortilla). Avainten saannin jälkeen asuntoon tehtiin yhdessä työntekijän kanssa tarkastus, jossa saimme katsoa, missä kunnossa asunto on. Asuinrakennuksemme on juuri vastikään avattu ja kaikki on siis aivan uutta, mutta tarkistus tehtiin kuitenkin. Olen näin jälkikäteen vielä löytänyt joitain jälkiä ja naarmuja, joita olen nyt paniikissa valokuvannut.

Parin ensimmäisen päivän jälkeen olin sitä mieltä, että asuinkompleksissa kävelyyn tarvitsisi kartan. Kuten asuntomme meille esitellyt työntekijä totesi, tarpeeksi kauan käytäviä kävellessään palaa paikkaan, josta lähti. Jostain syystä tämä ympärikulkeminen on tapahtunut minulle jo muutaman kerran. Huonolla suuntavaistolla varustetulle ihmiselle tämä kompleksi on näin alussa aika painajainen, mutta jo muutaman päivän jälkeen huomasin, että reitit alkoivat selvitä eli eiköhän se tästä. Hieman ikävää on se, että viereisen rakennustyömaan (jossa rakennetaan tämän kompleksin kolmatta taloa) takia kaikki talomme ulko-ovet eivät ole käytössä, mutta toisaalta onhan niitä ulko-ovia aika monia.

Seuraavaksi tulossa tietoa asunnon yksityiskohdista ja huonekalujen hankkimisen kauheudesta! :)

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Muuton byrokraattiset kiemurat

Muuttomme San Josehen Kaliforniaan oli 10.3. Ennen kuin lähden erittelemään sitä kaaosta, jonka täällä kohtasimme, haluan kirjoittaa siitä, miten tänne pääsi. Toisin kuin jotkut lähipiirissäni luulivat, Amerikkaan muuttaminen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen juttu - ei siinäkään tapauksessa, että työpaikka on olemassa.

Ensin piti tehdä hakemus Amerikan maahanmuuttoviranomaisille (United States Citizenship and Immigration Services eli USCIS) työlupaa varten. Mieheni viisumi on L-1B (intra-company transferee). Hakemuksen teossa miestäni avusti amerikkalainen lakimiesfirma, joka käytännössä täytti kokonaan tarvittavat lomakkeet mieheni toimittamien tositteiden perusteella. Periaatteessa hakemuksessa piti todistaa, että ihmisellä on sellaista ainutlaatuista osaamista, jota ei Amerikassa muutoin jo valmiina ole. Amerikan maahamuuttopolitiikka on ilmeisen tiukka, eikä työmarkkinoille noin vain ulkomaalaisena tulla.

Kun hakemus oli valmis, lakimies lähetti sen USCIS:een. Vajaan kahden viikon käsittelyajan jälkeen viranomaisilta saapui jonkinlainen lisäselvityspyyntö: Request for evidence (RFE). USCIS kaipasi siis lisää todisteita hakijan osaamisesta ja työnkuvasta yms. Käytännössä kysymykset olivat samoja, joihin oli jo annettu vastaus, mutta vastauksia piti antaa laajemmin ja tarkentaa. Tässä kohtaa lakimies myös kehotti pyytämään lausuntoja amerikkalaisilta asiakkailta, mikä venytti prosessia. Ohjeistus taitaa olla, että työlupaa ja viisumia kannattaa hakea puoli vuotta ennen haluttua muuttoajankohtaa. Me aloitimme prosessin lokakuun lopussa, kun toive oli muuttaa helmikuun alussa. Lakifirma oli siinä käsityksessä, että muutto olisi voinut toteutua jo joulukuussa, eli eivät olleet hekään ihan ajantasalla. 

Kun lakimiehet olivat saaneet halutut dokumentit RFE:tä varten kasaan, vastaukset lähetettiin viranomaisille. Tämän jälkeen USCIS:n vastaus tuli vajaassa kahdessa viikossa, ja vastaus oli myöntävä. Tämä oli kuitenkin siis vasta myönteinen työlupa; viisumi piti hakea erikseen, eikä USCIS:n myönteisen luvan saaminen millään tavoin taannut automaattisesti myönteistä päätöstä viisumihakemukseen.

Ennen viisumihakemuksen tekoa piti odottaa joku kaksi viikkoa, että USCIS lähettää kirjallisen paperin hyväksynnästä. Ensin tuli jokin kopio, joka ei kelvannut viisumihakemukseen, ja vasta sitten virallinen paperi. Kun paperi oli kourassa, viisumihakemuksen saattoi tehdä. Tässä kohtaa myös minä pääsin puolisona täyttämään omia lomakkeita.

Lomakkeessa kysyttiin taustaa, mm. vanhempien nimiä ja omaa koulutusta ja nykyistä työnantajaa (myös minun kohdalla, vaikka viisumini ei liittynyt mitenkään Amerikassa työskentelyyn) sekä tietenkin nämä amerikkalaisten lempikysymykset: oletko terroristi, asekauppias, lapsisotilaiden välittäjä, vehkeiletkö USA:n hallitusta vastaan yms. yms. :D Luonnollisesti vastaus jokaiseen kysymykseen oli ”no”. En käsitä, miksi amerikkalaiset eivät ole vielä tajunneet kysyä samoja asioita eri tavalla tai edes tehdä kysymyslomakkeista sellaisia, että välillä kuuluisikin vastata ”yes”.

Kun sekä mieheni että minä olimme täyttäneet omat viisumihakemuksen lomakkeet netissä, ne lähetettiin sähköisesti. Sitten piti maksaa viisumimaksu. Tämä ei ollut helppoa. Konsulaatin järjestelmät muuttuivat vuoden alussa. En tiedä, johtuiko tästä vai mistä, mutta korttimaksu ei onnistunut minkään luottokortin avulla. Tilisiirtona sitten onnistui, minkä jälkeen piti odottaa pari pankkipäivää, että maksu rekisteröityi järjestelmään. Vasta sitten pystyi varaamaan ajan haastatteluun konsulaattiin. Ajan onneksi sai nopeasti jo seuraavalle päivälle.

Helsingissä konsulaatissa käyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Konsulaatti sijaitsee tavallisessa kerrostalossa. Kadulla oli ovisummeri, jota piti painaa sisälle päästäkseen. Olimme lukeneet etukäteen, ettei summeria saa painaa liian aikaisin ennen omaa ajanvarausta, koska sisälle ei pääse etukäteen. Me taidettiin kuitenkin päästä sisälle jopa noin 5 minuuttia ennen omaa aikaa. Rappukäytävästä oikean oven luota ei kuitenkaan päässyt mihinkään sisälle, eikä ovessa ollut mitään kylttiä tai ovikelloa. Ovisummerista oli neuvottu odottamaan käytävässä. Siinä sitten seistiin, kunnes ovi avautui ja tuiman näköinen vartija vaati passeja. Passit saatuaan hän läimäsi oven uudelleen kiinni, ja me odoteltiin vähän lisää. Tässä vaiheessa käytävään tunki lisää ihmisiä hissistä odottamaan konsulaattiaikaansa. En tiedä, asuuko viereisten ovien takana ihmisiä, mutta jos asuu, saatan vähän sääliä heitä.

Lopulta hetken odottelun jälkeen mieheni päästettiin ensin sisälle, ja minun odotteluni jatkui. Sitten minutkin haettiin sisälle, ja edessä oli lentokenttämäinen turvatarkastus. Mukaan haastatteluun ei saanut ottaa mitään muita tavaroita paitsi passin ja paperit, joita tarvitsi haastattelussa. Etukäteen oli ohjeistettu, ettei konsulaattiin saa viedä muita elektronisia laitteita kuin kännykän ilman ilmoitusta etukäteen.

Turvatarkastuksen jälkeen piti odotella hetki ennen kuin kutsuttiin ensimmäiselle tiskille. Tähän meidät kutsuttiin mieheni kanssa erikseen, koska mieheni oli mennyt sisään turvatarkastuksesta jo aiemmin. Tässä tiskillä pyydettiin vain passi ja paperit. Minulla oli mukana vain avioliittotodistus ja yhteinen vuokrasopimus. Lisäksi mukana oli kyllä kasa häävalokuvia, mutta kukaan ei katsonut niitä. :D

Ensimmäisen tiskin jälkeen odoteltiin taas hetki ennen kuin kutsu kävi toiselle tiskille. Tähän meidät kutsuttiin yhtä aikaa. Mieheltäni kysyttiin vain muutama kysymys: kuinka kauan olet työskennellyt nykyisen työnantajan palveluksessa ja mitä työtä teet. Minä olin valmistautunut haastatteluun suurin piirtein opettelemalla ulkoa mieheni vanhempien syntymäajat, mieheni työnkuvan ja muita tällaisia asioita, joita en osaa normaalisti kertoa edes suomeksi. Minulta kysyttiin kuitenkin vain yksi kysymys - kuinka kauan ollaan oltu naimisissa. Tähän kysymykseen yritin tarjota lisävastauksia näyttämällä yhteistä vuokrasopimusta, joka todistaa pitkän avoliiton, mutta vuokrasopimus ei paljon virkailijaa kiinnostanut.

Ennen kuin tiskiltä ilmoitettiin, että viisumimme on hyväksytty, tapahtui ehkä omituisin konsulaattivierailun hetki: Virkailija sanoi kaiken näyttävän hyvältä, mutta ilmoitti sitten käyvänsä jossain ja häipyi takavasemmalle. Hetken kuluttua hän palasi ja ilmoitti, että viisumit on hyväksytty. Takahuoneessa vierailun pointti jäi täysin mystiseksi, ja meitä hämmensi hieman tämä kummallinen eleily.

Kun viisumit oli hyväksytty, meiltä otettiin sormenjäljet ja sitten meidät ajettiin pois. Passit jäivät konsulaattiin viisumipaperin kiinnilaittoa varten. Minun viisumini on L-2 (dependent), eikä viisumiin kuulu automaattisesti lupaa tehdä töitä USA:ssa. Työlupa täytyy hakea erikseen.

Amerikkaan matkustaminen sujui samaten kuin lomamatkoillakin. Lentokoneessa täytettiin sama lappu, jolla ilmeisesti karsitaan rehelliset terroristit, huumeiden kuljettajat ja siipikarjan käsittelijät (jälleen kerran siis rivi ”no”-vastauksia), ja rajatarkastuksessa mentiin tönöttämään samaan jonoon kuin ennenkin eli Visitors-jonoon. USA:n näkökulmasta emme ole vakituisia asukkaita, vaan pelkästään vierailijoita viisumilla. Mielenkiintoista tässä on se, että Suomen näkökulmasta olemme kuitenkin vakituisesti muuttaneet ulkomaille, koska asumme täällä yli vuoden. Aikamoisia väliinputoajia siis ollaan.

Rajatarkastuksessa ei enää ollut mitään erityisiä kysymyksiä. Katsottiin vain paperit nopeasti lävitse ja otettiin ne tavalliset sormenjäljet ja valokuvat, jotka lomamatkoillakin. Tosin minulle todettiin, että koska olen dependent, mitä ikinä tapahtuukin pääviisumin haltijalle eli miehelleni, minä seuraan perässä. ”Whatever happens to him, you follow.” Selvä se sitten.

Kaiken kaikkiaan työluvan ja viisumin hakuprosessista voisi todeta, että mikään ei suju niin nopeasti kuin voisi kuvitella. Eikä mikään ole itsestäänselvää. Mieheni tutun hakemuksen USCIS hylkäsi ensimmäisellä kerralla, koska näyttöä ei ollut tarpeeksi ja koska jokin muotoseikka oli väärin (tosin se muotoseikka oli aika iso, sillä papereissa oli väärä nimi, haha).

Seuraavassa postauksessa voin kertoa vähän uudesta asunnostamme. Pysykää kuulolla! :)

Tervetuloa!

Sain idean oman blogin perustamiseen jo alkusyksystä, kun päätimme mieheni kanssa, että hän vastaanottaa työnantajansa tarjoaman mahdollisuuden lähteä työskentelemään Kaliforniaan ja että lähdemme hakemaan viisumeja. Kaikessa siinä kiiressä blogin perustaminen kuitenkin jäi. Nyt kun muutto on jo suoritettu, löysin vihdoin aikaa perustaa tämän blogin. Idea ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Itse löysin syksyllä muuttoa miettiessäni useitakin blogeja, joita pitävät Amerikkaan muuttaneet suomalaiset (yleensä naiset). Omana tarkoituksenani on lähinnä päästä itse vähän pohdiskelemaan ja reflektoimaan ajatuksiani, kokemuksiani ja kaikkia muutoksia, joita tällainen muutto tuo tullessaan. Lisäksi useampikin lähipiiristäni toivoi kanavaa, jossa päivitän kuulumisia, joten mikä olisikaan parempi paikka tähän kuin blogi. Näin ollen tässä sitä nyt ollaan. Tervetuloa!