maanantai 29. syyskuuta 2014

Viikonloppujen vaikeus ja Mount Diablo

Koin tuossa lauantaina kummallista ahdistusta ja stressiä. Oli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain, mutta ei kuitenkaan huvittanut tehdä yhtään mitään. Niin kuin minut tuntevat tietävät (ja niin kuin joku aikaisempia postauksiani lukenut saattaa muistaa), en ole aina kauhean aktiivinen kulkija. Tykkään olla rauhassa ja olla tekemättä mitään, eikä sisällä vietetty viikonloppu ole koskaan ollut minulle mikään erityinen ongelma. Tai ei ainakaan ollut ennen tänne muuttoa. Muuton jälkeenhän koin sen kummallisen innon lähteä ulkoilemaan joka viikonloppu. Pohdinkin jo silloin, onko kyseessä vain väliaikainen innostus vai pysyvämpi muutos.
Mount Diablon rinteillä eilen.
Olen tässä nyt välillä huomannut, miten osa minusta haluaisi viikonloppuna vain maata kotona sälekaihtimet kiinni ja olla tekemättä mitään niin kuin ennenkin. Niin kuin kotona. Mutta jos teen näin, koen kauhean ahdistuksen siitä, ettei näin voi olla. Täällä tuntuu koko ajan siltä, että pitäisi olla tekemässä ja näkemässä jotain. Tuntuu siltä kuin kotona makaaminen olisi ajan hukkaa ja typerää. Koska kuka tulee Kaliforniaan makoilemaan? Etenkin jos kyseessä on rajattu aika.

Välillä on jotenkin vaikea muistaa, että täällä pitäisi olla kuin kotonaan. Ja olla ihan niin kuin oikeastikin on, eikä teeskennellä jotain muuta. Mutta ehkäpä ei nyt kannata yrittää tehdä johtopäätöksiä liian nopeasti ja epätarkoin sekä kevyin tiedoin, vain yhden epämääräisen olon perusteella. Palasimmehan juuri lomaltakin, ja lomaltapaluumasennus on oikeasti paha tauti. :D
Mies sentään onnistuu ottamaan iisisti ilman mitään ahdistuksia. Tietenkin hänen täytyykin ottaa iisisti, koska hänen jokainen arkipäivänsä alkaa klo 6.00 työpalaverilla Suomeen ja koska hänen jokainen työpäivänsä myös kestää jonnekin ikuisuuteen. Jos häneltä kysytään, viikonloppuisin - ainakin toisena päivänä- voisi vain levätä. Periaatteessa ja oikeasti ei siis pitäisi olla mitään ongelmaa - loistava tilannehan se on, jos molemmat haluavat vähän lepäillä. Käytännössä kuitenkin elämästä saa ihan niin hemmetin hankalaa kuin vain haluaa, kun stressaa ja ahdistuu vähäpätöisistäkin asioista. Ja jos nyt totta puhutaan, onhan se välillä vähän hankalaa, kun toinen ei tee arkisin töitä ja toinen taas raataa töissä puolet vuorokaudesta.
Me emme nyt kuitenkaan ihan koko viikonloppua levänneet, vaikka lauantai menikin aika löysissä meiningeissä. Lähdimme sunnuntaina tunnin ajomatkan päässä olevaan Mount Diablo State Parkkiin, josta kuvat ovat. Loppujen lopuksi olimme molemmat tosi tyytyväisiä siitä, että lähdimme.

Täällä on nyt viime aikoina vaikuttanut välillä aika syksyiseltä, ja eilen sunnuntaina todellakin oli ihanan syksyinen ilma, ainakin ylhäällä vuoristossa. Ei kuumuuta, ei kuivaa ja huonoa hengitysilmaa eikä loputonta hikoilua. Vettäkään ei tarvinnut litkiä jokaisen 10 metrin jälkeen. Välillä oli oikeasti jopa vähän kylmä, vaikka auton mittari näyttikin 20 astetta vielä korkeuksissakin.
Vuosi sitten, syyskuussa 2013, Mount Diablolla riehui maastopalo, jonka tuhot olivat selkeästi havaittavissa.
Pysäköimme auton 2900 jalan eli noin 880 metrin korkeuteen. Teimme reilun 11 kilometrin lenkin, joka kiersi Mount Diablon huipun. En ole varma, kuinka korkealla kävimme, mutta yhdellä korkeimmista paikoista oli kyltti: 3480 jalkaa eli 1060 metriä. Meidän valitseman ulkoilureitin ohjeistuksessa mainittiin, että nousua on noin 500 metriä eli kyllä yli kilsan korkeudessa käytiin.

Mt. Diablon huippu on noin 1178 metrin korkeudessa. Me emme kivunneet ylös saakka. Tarkoitus oli, että ajamme huipulle autolla (koska sinne menee ihan kunnon tie) ulkoilun jälkeen, mutta emme sitten jaksaneetkaan. Sitä paitsi näkymät olivat ihan hyvät jo tuolta kilometrin korkeudesta. Ja onpahan syy palata tuohon puistoon vielä.
Söpö pieni tarantella! Not! Urostarantellat ovat yleinen näky Mount Diablolla elokuun puolesta välistä lokakuulle. Me näimme tämän ihan läheltä ja sitten autosta yhden toisen, joka yritti ylittää autotietä. Emme ajaneet yli. :)
Tuolta Mt. Diablolta on muuten vesi jo ilmeisesti loppunut kesken. Kaikki state parkin vessat ja vesipisteet oli suljettu, ja paikalla oli kyltit, joiden mukaan vuoristo kärsii niin pahasta kuivuudesta, ettei vettä vain nyt voi olla tarjolla. Meillä oli onneksi monta vesipulloa mukana, joten emme kuolleet janoon. Vessatkin paikalta toki löytyivät, ne vain eivät olleet vesivessoja.
Näimme myös pesukarhuja. Säikähdin aikalailla, kun näitä yhtäkkiä vilisti ainakin seitsemän ohi.
Taivas näytti paikkapaikoin niin synkältä, että ihmettelimme, miksei ala sataa. Täällä on niin hämmentävää, kun taivas voi olla todella synkkä, mutta silti ei vain sada. Mutta sitten, kun aloitimme kotimatkan ja ajoimme alas vuoristotietä pitkin, satoi vähän. Todella vähän. Täällä kotona laaksossa ei ilmeisesti satanut. Ja loppuviikosta on taas luvassa jotain 30 asteen lämpöä...

lauantai 27. syyskuuta 2014

Loma Havaijilla osa 5: Hawai'i Volcanoes National Park

Vietimme Havaijilla Kilauea-tulivuorella sijaitsevassa Volcanoes National Parkissa yhden kokonaisen päivän ja yhden aamupäivän. Puistossa riittäisi näkemistä vaikka kuinka, etenkin jos tykkää vaeltaa, mutta meillä ei ollut aikaa enempää. Puisto on todella suuri ja se on auki 24/7. Siellä pääsee ajamaan autolla, joten paikasta toiseen siirtyminen ja nähtävyyksien tutkiminen on todella helppoa. Haikkaamaan ei missään nimessä tarvitse lähteä, jos ei halua.
Kilauea-tulivuori on hyvin aktiivinen, ja osa kansallispuiston alueista onkin suljettu epävakaiden olosuhteiden takia. Puistossa pääsee näkemään esimerkiksi hyöryäviä maa-aukkoja (steam vents & sulphur banks), joista tulee ilmeisesti jonkinlaista rikkikaasua. Hyöry oli todella kuumaa! Joitain aukkoja pääsi tutkailemaan ihan läheltä, mutta osaan alueista oli selkeästi merkitty kävelyreitit. Paikalla oli myös infotauluja siitä, mitä on tapahtunut muutamille turisteille, jotka ovat kielloista huolimatta astuneet merkityn reitin ulkopuolelle: maaperä on pettänyt ja turistit ovat uponneet jalkojaan myöten lähes sadan asteen kuumuuteen.
Hyöryaukot näyttivät kaukaa siltä kuin joku olisi käynyt sytyttämässä pienen maastopalon.
Aukko läheltä. Oli kuuma! Luin jostain, että rikkikaasu voi tuhota elektroniset laitteet, mutta minun kamerani toimii ainakin vielä ihan moitteettomasti.
Kilauea-tulivuori purkautuu kahdesta eri paikasta, Halema'uma'u-nimisestä kraatterista ja Pu'u 'Õ'õ -nimisestä aukosta (en tiedä, miten vent pitäisi tässä kohtaa suomentaa). Tuon ensimmäiseksi mainitun pääsi ihan näkemään, mutta sieltä nyt nousi vain hyöryä. Kävimme katsomassa näkymät sekä pimeällä että valoisalla.
Halema'uma'u kraatteri illalla.
Annoin tulivuorelle muuten pienen uhrilahjan, koska lippikseni lensi tuulen mukana tuonne kraatteriin. Ikävästi lippis jäi ensin heti aidan toiselle puolelle pienen ruohonkorren päälle roikkumaan. Matkaa oli juuri niin paljon, ettei hattuun millään olisi yltänyt ilman, että olisi pitänyt kiivetä aidan toiselle puolelle, joten sanomattakin on selvää, ettemme edes yrittäneet. Hetken kuluttua tuuli oli kuitenkin kuljettanut hatun jo jonnekin näkymättömiin. Toivottavasti sen loppu ei ollut aivan kamalan hirveä.

Tällä hetkellä tulivuori purkautuu kunnolla Pu'u 'Õ'õ -aukosta. Purkaus on alkanut ilmeisesti v. 1983 ja jatkunut koko ajan jollain tasolla. Meidän lomamme aikana joka päivä radiosta tuli tilannetiedotteita laavapurkaukseen liittyen. Laava valui jossain syrjäisessä metsässä, mutta valitettavasti kohti asuinalueita. Evakuointikäskyä ei oltu annettu, mutta uutisista näimme, miten osa asukkaista oli jo alkanut itse evakuoida karjaansa ja omaisuuttaan pois alta varmuuden vuoksi.
Sama kraatteri päivällä vähän kauempaa. Kuva otettu haikkireitiltä, joka kulki alas tuonne laavakentälle. 
Pu'u 'Õ'õ -aukkoa tai valuvaa laavaa ei päässyt näkemään, koska purkaus tosiaan tapahtuu syrjäisillä seuduilla, ja alue on suljettu, jotta ihmiset eivät yritä päästä katsomaan purkausta ja tukkimaan kulkuväyliä. Vain helikopterilla laavaa olisi voinut päästä näkemään. Näitä helikopterilentoja tarjotaan turisteille kovaan hintaan. Kansallispuiston park ranger kutsui lentoja nimellä "lava lottery", ja hänen äänensävystään selvästi ymmärsi, ettei hän kovin arvosta moista turistimeininkiä. Helikopterimatkoja myyvät yritykset eivät takaa, että lennolta loppujen lopuksi näkee mitään, mutta rahoja ei tietenkään palauteta - siksi siis lempinimi lotto. Toisaalta oli surku, ettemme päässeet näkemään tuoretta laavaa, mutta kyllä tuolla kansallispuistossa riitti niin paljon loistavaa luontoäidin kädenjälkeä, ettei se yksi laavan puuttuminen nyt paljoa tuntunut. Emmekä nyt oikeasti olleet odottaneet, että meillä kävisi niin hyvä tuuri, että laava sattuisi purkautumaan siinä silmien edessä.
Laavakentällä.
Kansallispuisto tarjoaa lukuisia haikkireittejä, mutta ne ovat joko todella lyhyitä tai sitten yhdensuuntaisia reittejä, joista edestakainen matka tulisi olemaan yli 20 kilometriä. Me emme halunneet haikata koko päivää ja toisaalta halusimme ehdottomasti reitin, joka tekisi ympyrän. Oikeastaan ainoaksi vaihtoehdoksi jäi noin 5 kilsan pituinen looppi, joka oli kyllä makuumme aivan liian lyhyt. Valitsimme kuitenkin olosuhteiden pakosta sen. Ja sitä kyllä mainostettiin matkaoppaassa yhdeksi Big Islandin parhaimmaksi ja kauneimmaksi haikkireitiksi.
Reitti sademetsässä.
Reitti oli kyllä hieno. Se kulki ensin sademetsässä, josta laskeutui alas laavakentälle ja sitten nousi taas takaisin sademetsään. Itse koen tämän sademetsän olleen enemmän vain metsää, mutta toisaalta käsitykseni sademetsestä taitaa perustua enemmän käsitykseen viidakosta, joka nyt on tietenkin ihan eri asia. Näkymät alas laavakentälle ja kaukaisuudessa olevalle aktiiviselle kraatterille olivat todella hienot! Mikään kovin autenttinen haikki tämä ei kyllä ollut, sillä reitti oli ihan pieni hiekkatie ja laskeutumiseen ja nousuunkin oli kohtalaisen hyvä polku.
Laavakentällä laava näytti paikoitellen lohkenneelta asfaltilta.
Meidän ulkoilun aikana aurinko porotti täysillä, ja alhaalla laavakentällä oli todella kuuma. Ehdimme juuri sopivasti saada haikkimme hoidettua, kun alkoi sade. Näkymät muuttuivat hetkessä sumeiksi.
Onneksi tämä ei jäänyt ainoaksi maisemaksi, jonka näimme.
Ulkoilun jälkeen lähdimme ajamaan puiston lävitse kohti rannikkoa Chain of Craters Road -nimistä tietä pitkin. Nimensä mukaisesti tämän tien varrella on vanhoja kraattereita. Ne ovat sellaisia isoja ja laajoja kuoppia, eivät mitenkään ihmeellisiä. Lisäksi tien varrella on kuivunutta laavaa. Sitä nyt olimme nähneet siellä länsirannikollakin jo ihan tarpeeksi. Täällä laava oli kuitenkin vähän erilaista, sellaista mustempaa. Havaijilla esiintyy kolmea erilaista laavaa, mutta ei nyt mennä niihin. Tykkäsin kyllä paljon erilaisista laavan väreistä ja kuvioista sekä laavan tuntumasta (koska piti totta kai vähän hipelöidä). Olen kyllä ennenkin elämässäni nähnyt kuivunutta laavaa Lanzarotella.
Kauniit laavakuviot.
Kraatteritien varrella on lukuisia pysähdyspaikkoja, lava viewing areas. Valitettavasti oli aika sateista ja sumuista, joten näkymät meille eivät olleet parhaat mahdolliset.
Chain of Craters Road ja ikuisuuksiin jatkuvat laavat.
Lisäksi kraatteritien varrella on lyhyt reitti muinaisten havaijilaisten kalliopiirroksille, jotka kävimme tsekkaamassa.
Suurin osa piirroksista esitti selkeästi ihmisiä, mutta sitten löytyi myös tällainen, jonka nähtyään mies totesi: "Jahas, Targetin logoa on piirrelty jo muinaisajoilla." :D (Pahoittelut suomalaisille lukijoilleni, joilla ei varmasti ole mitään hajua siitä, millainen on Targetin logo, mutta haluan ikuistaa tämän naurun aiheen tänne.)
Ajaminen kraatteritietä pitkin rannikolle maisemapysähdysten kanssa kestää park rangerin mukaan noin tunnin. Me teimme kuitenkin pienen kiertotien, joka myöskin kesti tunnin, joten saimme kulutettua aikaa yhteensä kaksi tuntia. Ehdimme juuri ja juuri meren rantaan ennen kuin tuli pimeä. Ajaminen takaisin ei ollut kovin hauskaa, koska pimeän lisäksi oli todella sumuista ja sateista. Ja minä muuten valitsin juuri tämän hetken ensimmäiseksi kerraksi ajaa meidän vuokra-autoa (koska liikennettä tuolla ei ollut lainkaan)! :)
Kun meri ja kuuma laava kohtaavat...
Chain of Craters Road on joskus jatkunut rannikkoa pitkin, mutta Pu'u 'Õ'õ -aukosta purkautuva laava on vyörynyt tien yli mereen ja katkaissut tien. Laava on tuhonnut tien ilmeisesti noin 16-20 kilometrin pituudelta. Tämä alue on sitä, jonne voi syntyä uutta maata koko ajan, kun meri ja laava kohtaavat. Mutta tällä hetkellä laava siis valuu sinne sisämaahan, ei rannikolle.
Tien loppu niin kuin kuka tahansa pystyy päättelemään.
Mutta koska olemme Amerikassa, jokaisesta itsestäänselvästä asiasta täytyy olla kyltti. 
Toisena päivänä, kun lähdimme ajamaan kohti itärannikon Hiloa, kävimme katsomassa siellä jossain 20 kilsan päässä tämän saman Chain of Craters Road -tien toisen pään eli sen puolen, jossa laavavyörymä päättyy. Tämän paikan nimi on Kalapana Lava Viewing Area, ja se ei ole enää kansallispuiston alueella. Puiston raja menee jossain keskellä laavakenttää. Kalapanan katselupaikka on julkinen, mutta sitä ympäröi asuinalue. Vain yhtä tietä pitkin saa kävellä, sillä tien molemmilla puolilla oleva laavakenttä on yksityisaluetta. Tien päädystä, sieltä mistä laavavyörymä alkaa, ei myöskään saa enää jatkaa matkaa. En tiedä miksi. Ehkä turvallisuussyistä.
Yksityisalueet laavakentillä.
Tuolla laavakenttien keskellä on taloja ja tönöjä. Osa niistä on selvästi rakennettu jälkikäteen laavan päälle, mutta kuulemma osa on oikeasti vanhoja taloja, jotka ovat olleet siellä ennen kuin laava vyöryi alueelle. Kaikki talot eivät olet tuhoutuneet purkauksien takia, tosin en lainkaan tiedä, miten tämä on mahdollista. Kuulemma ei pidä sääliä niitä, jotka ovat menettäneet kotinsa purkauksien takia, vaan niitä, jotka eivät ole menettäneet. Vakuutusyhtiöt nimittäin korvaavat vain tuhoutuneen talon, mutta eivät sitä, jos laava tuhoaa taloon johtavan kulkutien. Toisin sanoen ihmisten kodit saattoivat säilyä ehjinä, niitä vain ympäröi purkauksen jälkeen valtavan suuret kuivuneet laavakentät, ja vakuutusyhtiö totesi, ettei talossa itsessään ole mitään vikaa. Laavan päälle on nyt rakennettu tiet, jotta taloihin pääsee kulkemaan.

Mies katseli karttaa, jossa näkyi purkaukset vuodesta -83 alkaen ja totesi sitten, että ehkä jollain tasolla tällä alueella asuvat saavat syyttää vain itseään. Mies ei ihan ymmärtänyt, miten uusi purkaus voisi tulla kenellekään minään yllätyksenä, koska laavavyörymät ovat jatkuvasti vuosikausia tulleet samaan suuntaan.  :D
Kansallispuistosta löytyy myös Thurstonin laavaluola, jonka pihaan saapui bussilasteittain turisteja. Luola on kaikkea muuta kuin aidon oloinen: valaistu, kunnon kulkuväylällä katettu sekä täynnä turisteja.
Kaiken kaikkiaan Hawai'i Volcanoes National Park oli todella kiva meidän molempien mielestä. Minä kärsin kuitenkin lievästä yltiöpositiivisen ennakko-odotuksen taakasta, sillä olin lukenut tästä kansallispuistosta etukäteen paljon kehuja. Ehkä osittain näiden korkeiden odotusten takia hiukan petyin, vaikka paikasta pidinkin. Ei se puisto nyt ihan niin upea paikka ollut kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Hassuinta koko tulivuoressa oli ehkä se, että mitään sellaista nousua tai kipuamista vuorelle ei ollut. Toki jo itse Volcano-kylä sijaitsee korkealla merenpinnan yläpuolella, mikä ehkä vähän aiheutti epäselvyyttä tähän korkeusasiaan. Mutta Kilauea on tosiaan aika laaja tulivuori, ei mikään sellainen pieni ja korkea.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Ei mikään perusperjantai

Minulla on ollut tänään perjantaina harvinaisen vilkas päivä. En oikeasti osaa sanoa, mihin suurin osa päivistäni kuluu, kun aika menee vilauksessa ohitse, vaikkei oikeasti tee oikein mitään. :D Tänään ohjelmaa on kuitenkin harvinaisen paljon.

Nousin aamulla ylös epätavallisen aikaisin, seiskalta. Loman jälkeen olen nukkunut lähes joka aamu pitkään, ensin flunssan takia ja sitten pelkästä laiskuudesta. Halusin tänään kuitenkin ehtiä salille ennen lounastreffejä. Täytyy kyllä sanoa, että ihan näin aikaiset aamut eivät sovi salituokioksi minulle. Ei oikein homma luistanut. Siitäkään huolimatta, että eräs naapurini, joka on aina yleensä päiväsaikaan kanssani samaan aikaan salilla, on todennut minulle, että "You don't lift weights like a girl". :D Täytyy muuten sanoa, että näillä amerikkalaisten painoilla saa kyllä itsensä tuntemaan ja näyttämään aika hc-treenaajalta: jostain kumman syystä vielä kohtalaisen kevyet 25 lbs:n käsipainot (eli noin 11 kg:n painot) ovat kooltaan aika isot mokkulat. Olen satavarma, ettei Motivuksessa 10 kg:n painot olleet yhtä suuria. Tai sitten olen vain unohtanut. Amerikassa kaikki vain on suurempaa?

Käyn siis yleensä tekemässä salitreenit ihan täällä asuintalomme omalla kuntosalilla, johon olenkin näin ajan myötä ihastunut. En kyllä hirveän säännöllisesti ole käynyt, mutta kuitenkin. Päivisin siellä ei ole paljon ketään ja yleensä aina vain samat naamat. Näin aamulla aika moni tuli juoksemaan juoksumatoilla.

Kävin tänään lounastreffeillä muutaman suomalaisnaisen kanssa San Josen downtownissa. En muuten oikein mielelläni aja näiden kaupunkien keskustoihin, koska niiden liikenteessä ja kaduissa on jotain luotaantyöntävää. En oikein tiedä mitä ja miksi. San Josen keskustaan kuitenkin ajan mielelläni, vaikka olenkin joka kerta vähän hermostunut epämääräisistä risteyksistä ja yksisuuntaisista. Tosin ajan siellä aina samaan parkkihalliin, jonne pääsee kätevästi motarilta ilman, että tarvitsee tarkkailla niitä yksisuuntaisia. Vaikka tänne parkkihalliin ajaminen tarkoittaakin sitä, että yleensä pitää ajaa hallin 4. tai 5. kerrokseen ennen kuin löytää vapaan parkkipaikan. :)

San Josen downtownissa on tähän aikaan vuodesta näin perjantaisin farmer's market. Ympäröivissä pikkukaupungeissa nämä marketit ovat yleensä viikonloppuisin, mutta jostain syystä San Josessa marketti on perjantaina keskellä päivää. Yksi downtownin katu on kokonaan suljettu liikenteeltä ja sinne on pystytetty jos minkälaista kojua. Löysin pienen laatikollisen mansikoita hintaan $2 (n. 1,5 euroa). Muutenkin hinnat olivat halpoja, joskaan en taaskaan kauheasti ehtinyt tutkailla. Valitettavasti en hoksannut napata yhtään kuvaa tästä kadusta.

Koin downtownissa vähän omituisen olon. Kävelin ensimmäistä kertaa kahden talon välissä olevaa pientä kujaa pitkin. Yhtäkkiä minulle iski kauhea Turku-flashback ja tunsin olevani Turun Vanhan suurtorin pikkukujilla. En oikeasti edes muista, koska Turussa asuessani olisin edes viimeksi käynyt ko. paikassa. Varmaan joskus vuosia sitten. Vanhalla suurtorilla ei ollut minun arjessani yhtään mitään merkitystä.
Downtownin kuja. On muuten varmaan ainoa laatuaan tuolla. 
Oikeasti tämä kuja ei millään lailla muistuta Turun kujia. Ei ole mukulakiveä eikä edes aitoja vanhoja kivitaloja (nuo talot näyttävät tiileltä, mutta en hoksannut tutkailla, ovatko ne oikeastikin tiiltä - täällä kun usein näkee valekivitaloja). Jostain syystä vain iski hassu olo. Olen nyt vakuuttunut siitä, että lomailu muualla syöksi mieleni johonkin kummallisiin kuvitelmiin ja aiheutti koti-ikävän, vaikken mielestäni ikävöi Turkuun.
Kompensoin puuttuvan farmer's market -kuvan toisella kujakuvalla. :D
Käytän muuten termiä koti-ikävä, kun puhun Turusta ja Suomesta, vaikka kotihan on nyt täällä. Oikeasti kotikoti on kuitenkin aina ja ikuisesti Suomessa, vaikkei siellä nyt konkreettista kotia olekaan. Suomi nyt vain on koti. Koen koti-ikävän olevan niin perustavanlaatuinen ja syvä tunne, ettei sillä voi viitata mihinkään muuhun kuin Suomi- ja Turku-ikävään. Paitsi tietenkin silloin, kun viittaan sillä nykyiseen kotiin kohdistuvaan ikävään. :D

Tämä päivä jatkuu vielä ohjelmalla. Illalla on tarkoitus mennä syömään ja pelailemaan naapuritaloon miehen työkaverin luokse. On se kiva, kun päivän Kaliforniassa voi viettää suomalaisten kesken.

torstai 25. syyskuuta 2014

Tätä onkin odotettu!

Nousin tänään sängystä sellaisissa tunnelmissa, joissa lapsena yleensä nousi silloin, kun tajusi ensilumen sataneen. Täällä nimittäin satoi aamulla vettä! Sääennustus on koko viikon luvannut sadetta tälle päivälle, mutta en ole uskonut sitä, koska vastaavaa hulluutta se on ennustanut tasaisin väliajoin, eikä koskaan ole kuitenkaan satanut.

Mies nousi aamulla hiukan ennen kuutta ja jo silloin havahduin ihmettelemään, mitä kumman ääntä ulkoa kuuluu. Epäilin sen olevan sadetta, mutta olin hiukan epäuskoinen ja nukahdin uudelleen. Kun sitten parin tunnin päästä heräsin taas, sama ääni jatkui. Ja kyllä, se oli sadetta! Pientä tihkua enää siinä vaiheessa, mutta kuitenkin. Olin aika onnessani. Kyllähän minä nyt Havaijilla näin sadetta, mutta en laske sitä. Täällä kotona en sadetta ole nähnyt neljään kuukauteen! Oli vähän ikävä.
Tässä kuvatodistetta. En siis huijaa! :)
Täällä ei tosiaan ole satanut huhtikuun jälkeen kertaakaan. Jotkut väittävät, että joskus öisin on satanut, koska tiet ovat kuulemma olleet märkiä, mutta itse en ole nähnyt mitään sateeseen viittaavaa, joten en usko, haha. Jotain kastetta kuitenkin vain. Tai ehkä ihan pientä tihkua. ;) Uutisissakin sanottiin, että viimeinen kunnon sade oli huhtikuussa.
Pleasanton Ridge Regional Park tänään päivällä. Sateesta ei enää tietoakaan.
Jos Suomessa uutisoidaankin hirveän paljon säästä ja etenkin ensilumista, täällä tästä sateesta vasta uutisoidaankin. Jo usean päivän aikana lehtien nettisivut ovat olleet täynnä artikkeleita siitä, miten nyt vihdoin ja viimein sataa. Ihan kyllästymiseen saakka.

Täällä Bay Areassa satoi yöllä ja aamulla keskimäärin puoli inchiä eli noin 1,2 senttiä. Ei mitenkään ihan kauheasti tulvimalla siis. Mutta aamulla ainakin kolmella isolla motarilla oli ollut paljon onnettomuuksia, koska porukka täällä ei osaa ajaa sateella. Ja 10 000 kotitaloutta jäi ilman sähköä yön jäljiltä. Asia on totta kai vakava, mutta jotenkin huvittaa se, miten täällä tuntuu tulevan näitä ongelmia heti, kun vähän tihkuttaa. Toisaalta täällä nyt sanotaan, että viime yönä oli myrsky, ei vain sade. Ehkä se selittää nuo sähkökatkokset.
Eipä se sade kauaa kyllä viipynyt. Ennen aamuyhdeksää meillä oli jo lakannut satamasta. Lähdin kotoa kymmenen aikaan ulkoilemaan Bay Arean itäosaan Pleasantoniin vuorille (josta postauksen kuvat ovat). Taivas oli jo kirkastumassa, eikä sateesta ollut enää tietoakaan. Mutta ilma oli kyllä vähän raikastunut! Koska täällä ei sada lähes koskaan, ilma on normaalisti todella tunkkainen, huono ja kuiva. Lämpötilakin oli nyt selvästi viileämpi näin sateen jäljiltä, joten ulkoilu oli ihanaa! Silti edelleen pärjäsi kevyesti sortseilla ja topilla, ainakin näin suomalaisena (taisi olla jotain noin 20 astetta). :)
Pleasantonissa ja vuorilla oli vielä päivällä jonkin verran pilviä, mutta heti kun pääsi takaisin tänne laaksoon, taivas oli jo tavallisen kirkas vailla pilvenhattaraa. Jos ei tietäisi, voisi luulla kuvitelleensa koko sateen.
Oliivipuita, joiden en olisi tiennyt olevan oliivipuita, ellei seuralaiseni olisi niin kertonut. 
Mutta se sade oli sitten ilmeisesti tässä. Ennusteiden mukaan seuraavasta kerrasta ei ole tietoa. Täällä puhutaan paljon sääilmiöstä nimeltä El Niño, jonka pitäisi tuoda mukanaan sateita ja näin pelastaa Kalifornia kuivuudelta. Toiset ovat sitä mieltä, että se tulee, muttei kuitenkaan tuo tarpeeksi vettä, ja toiset taas ennustavat, ettei se edes kunnolla tule. Oli miten oli, helpotusta tähän kuivuuteen ja vesihätään ei kuitenkaan ihan juuri nyt ole näkyvillä, ellei taivas jostain syystä kaikkien odotusten vastaisesti repeä sitten, kun sen kuuluisan sadekauden pitäisi kalenterin mukaan alkaa.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Loma Havaijilla osa 4: Big Islandin eteläkärki ja Volcano-kylä

Sen jälkeen, kun olimme viettäneet kolme päivää Konassa ja Big Islandin pohjoisia osia tutkimassa, suuntasimme kohti Volcano-kylää, joka sijaitsee saaren kaakkoisosassa. Me ajoimme sinne saaren eteläkärjen kautta.

Matka saaren eteläisimpään osaan oli harvinaisen tylsä, sillä matkan varrella ei ollut paljon mitään ja nopeusrajoitus tiellä oli suurimmaksi osaksi 35 mph (n. 55 mk/h). Olimme vielä kaiken lisäksi liikkeellä syyskuun 1. päivänä, joka oli Labor Day eli pyhäpäivä. (Jostain syystä jenkit kirjoittavat tuon labourin ilman u-kirjainta.) Matkan varrella tuntui olevan autossa nopeasti matkaoppaan ja pätkivän netin kanssa tehdyn selvittelyn perusteella noin yksi keskittymä, josta löytyy ravintoloita. Ja tietenkin suurin osa paikoista oli kiinni, koska oli vapaapäivä ja koska kyseessä oli aika syrjäinen maalaisalue. Löysimme kuitenkin avoinna olevan ravintolan, joka muistutti hämärästi jotain 90-luvun alun suomalaista syrjäisseudun huoltoasemaa. Tosin nurkassa oli Playboy-flipperi, jollaista en muista koskaan 90-luvulla missään nähneeni. ;D
Oli pakko saada mestasta kuva! Ja huomatkaa lasten syöttötuoli asiallisesti Playboyn päällä. 
Big Islandin saaren eteläosassa sijaitsee käymisen arvoinen paikka: South Point, joka on USA:n eteläisin kärki. (Ja ei, se eteläisin kärki ei ole Floridan Key West. Muistakaa tämä seuraavassa tietovisassa!) Nyt voin sitten sanoa käyneeni Yhdysvaltojen eteläisimmässä paikassa!
USA:n eteläisin kärki ja sen aallot.
South Point on tunnettu siitä, että siellä tuulee aina. Alueella näkyykin jonkin verran tuulivoimaloita. Tuuli tulee aina samasta suunnasta, minkä vuoksi alueen puiden oksat ovat pysyvästi kääntyneet samaan suuntaan. Kuulemma. Emme kyllä kiinnittäneet huomiota yhteenkään.
Eteläosan rannikkoa.
Rannikko South Pointissa on upea. Jotenkin sellainen jylhämäinen. Merivesi siellä on kaunista ja näytti hyvin kirkkaalta, mutta aallokot voivat olla hengenvaaralliset tällä(kin) Big Islandin alueella. Rannan kallioilta löytyy vanha veneiden nosto- ja laskulaite. Nykyään tämän nosturin jäänteet toimivat alustana, jolta useat hyppäävät veteen. Sinä päivänä, kun me kävimme South Pointissa, aallot eivät olleet kovin pahat, ja monet hyppivät kalliolta alas. Paikalla oli paljon väkeä, mm. paikallinen moottoripyöräkerho liiveineen.
Vanha nosturi ja hyppijöitä katsovat ihmiset.
Olisihan tässä vedessä kelvannut uiskennella. Itse en kyllä olisi uskaltanut hypätä.
South Pointin vieressä sijaitsee yksi Big Islandin luonnon ihmeellisyyksistä: Green Sand Beach eli ranta, jossa hiekka on vihreää. Rannalle pääseminen olisi vaatinut järkyttävän nelivetoauton (ei kuitenkaan vuokra-autoa, sillä Waipio Valleyn lisäksi autovuokraamot kieltävät autojensa ajamisen tälle rannalle, koska rannalle johtava epämääräinen hiekkatie on äärimmäisen huonossa kunnossa ja hankala) tai kävelyä lähes 3 mailia suuntaansa (n. 4,8 km/suunta) järkyttävän tukalassa kuumuudessa. Parkkipaikalla oli joitain tyyppejä tarjomassa kyytiä ränskillä maastureillaan. Emme kysyneet hintaa, koska periaatteesta emme maksa kenellekään siitä, että meidät ajetaan jonnekin, minne voimme myös kävellä. Emme kuitenkaan loppujen lopuksi kävelleet rannalle. Koska meillä oli tässä vaiheessa vain 3 tuntia aikaa päästä Volcanoon majapaikkaamme, emme ehtineet lähteä kävelemään 10 kilometriä ja tutkailemaan rantaa. Jäi siis vihreän hiekan ihme valitettavasti näkemättä.
Tervetuloa Big Islandin sateen ja tuulen puolelle! :D
Heti South Pointin jälkeen maisema muuttui huomattavasti vihreämmäksi ja rehevämmäksi. Hassusti heti, kun tajusimme siirtyneemme nyt saaren "toiselle puolelle" eli tuulen ja sateen puolelle, alkoikin sataa. Olimme kuitenkin täysin onnessamme siitä, että vihdoin ja viimein maisemassa oli jotain muutakin kuin sitä länsirannikon laavaa!

Koska vihreä hiekkaranta jäi näkemättä, suunnistimme mustalle hiekkarannalle Punalu'u Black Sand Beachille, vaikka olimmekin jo nähneet mustaa hiekkaa sekä Waipion että Pololun laaksoissa. Suurin osa Big Islandin mustista hiekkarannoista on hautautunut laavan alle, mutta Punalu'u on vielä ehjä ja helposti saavutettavissa autolla.
Punalu'u Beach.
Ja kannatti käydä rannalla kääntymässä, sillä siellä oli isoja kilppareita! Olisin ollut pettynyt, jos olisin käynyt Havaijilla ilman, että olisin nähnyt yhtäkään jättimäistä kilpparia. Tämä ranta jäi ainoaksi, jolla kilppareita näkyi - tosin koimme ihanan hetken viimeisenä lomapäivänä Oahu-saarella, jossa törmäsimme snorklatessa vedessä uivaan jättikilppariin! Olin hieman surullinen, kun Green Sand Beach jäi näkemättä, mutta nämä ötökät nähtyäni unohdin kyllä kaiken muun!
Havaijin kielellä näitä isoja kilppareita kutsutaan nimellä honu. Ne ovat uhanalaisia. Laki kieltää honujen häiritsemisen, vahingoittamisen ja tappamisen. Honuista pitäisi pysytellä 20 jalan eli noin 6 metrin päässä. Tällä rannalla honujen valloittama alue olikin rajattu, jotta turistit pysyvät tarpeeksi kaukana.
Kuva-arvoitus: Kuinka monta honua kuvassa näkyy?
Meidän tosiaan piti päästä lopulliseen määränpäähämme ennen kuutta. Olimme varanneet huoneen pienestä majatalosta, jonka suositus oli, että paikalle pitäisi saapua ennen kuutta, koska majatalo sijaitsee keskellä sademetsää, eikä teillä ole katuvaloja, joten pimeällä paikkaa on mahdotonta löytää. Lisäksi Volcanossa kaikki ravintolat sulkevat ovensa aikaisin (kahdeksalta), joten jos halajaa ruokaa, pitää olla ajoissa liikkeellä.
Honut ovat suosittuja Havaijilla. Niiden kuvia näkyi joka puolella.
Volcano on pieni kylä, joka sijaitsee aktiivisella Kilauea-tulivuorella. Vuonna 2010 kylän asukasmäärä oli 2575. Ihmettelimme etukäteen kartasta kylän ruutukaavaa, jossa tiet näyttivät olevan kovin säännönmukaisesti kulkevia ja jossa katujen nimet olivat amerikkalaisille tyypillistä tyyliä 1st, 2nd jne. Kadut tuntuivat jotenkin isoilta kartasta katsottuna, emme tiedä miksi. No, kadut olivat sitten tällaisia:
Mitään kaistoja ei ollut - hyvä, jos kaksi autoa mahtui ohittamaan toisensa.

Volcano on äärimmäisen pieni. Sen keskusta on aika olematon: kaksi kauppaa, yksi huoltoasema ja noin kaksi ravintolaa. Itse asiassa tuntui siltä, että kylässä olisi vain yksi ravintola, koska kaikki turistit vaikuttivat menevän juuri tähän yhteen paikkaan. Kyseessä on thai-ravintola, joka taisi olla auki yhdeksään, kun kaikki muu kylässä sulkeutuu kahdeksalta tai aikaisemmin. Kuulimme kolmeen eri otteeseen, miten erinäiset turistit kysyivät paikallisilta (park rangerilta, majatalomme pitäjältä ja joltain ihan satunnaiselta tyypiltä), minne kannattaa mennä syömään, ja joka kerta vastaus oli "the thai place".

Ketkään muut kuin turistit tässä raflassa eivät kyllä syöneet. Itse asiassa ylipäänsä Volcanossa näkyi vain turisteja avoautojensa tai jeeppiensä (yleisimmät vuokra-autotyypit Big Islandilla :D) kanssa. Kaikki tuntuivat myös liikkuvan samoihin paikkoihin, vain eri kortteleita käyttäen. Meitä huvitti, kun osuimme erään pariskunnan kanssa samaan aikaan samaan pieneen risteykseen, josta kumpikin lähti omiin suuntiinsa. Kunnes sitten kohtasimme jälleen seuraavassa korttelissa ja tajusimme määränpäämme olevan sama: nimittäin juuri se thai-rafla.

Mitä siellä Volcanossa sitten on? No tietenkin se tulivuori! Volcanossa sijaitsee Big Islandin pahin turistiryysispaikka eli Hawai'i Volcanoes National Park. Monet vierailevat puistossa joko länsirannikon Konasta tai itärannikon Hilosta käsin. Ajomatka Konasta Volcanoon ilman välipysähdyksiä kestää reilut 2 tuntia. Hilosta käsin matka taittuu alle tunnissa. Me halusimme kuitenkin viettää puistossa kunnolla aikaa, joten kysymykseen ei tullut mikään muu kuin itse puiston vieressä yöpyminen. Ja kun ottaa huomioon sen järkyttävän kilometrimäärän, jonka loman aikana ajoimme, päätös oli ihan oikea. Sitä paitsi meidän keskellä sademetsää sijaitseva majatalovalintamme oli ehkä söpöin yöpymispaikka ikinä! Eikä Volcanossa kyllä muita yöpymispaikkoja kuin keskellä sademetsää sijaitsevia pieniä majataloja olekaan.

Ketä epäilyttäisi asuminen aktiivisella tulivuorella? Kuulin, että Volcanossa asuvat ovat kaikkein parhaiten turvassa tulivuorelta, sillä laava valuu aina muihin suuntiin.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Mission Peak Regional Park ja polviongelmat

Tuossa loman aikana muodostin ääneen tällaisen kysymyksen miehelleni: "Mikäs loma se olikaan, kun me silloin käytiin katsomassa niitä merinorsuja?" Öh, ei se mikään loma ollut. Ihan tavallinen viikonloppu vain. En tiedä, johtuiko siitä epämääräisestä vanhaan kotiini kohdistuvasta koti-ikävästä vai hävinneestä aikakäsityksestäni vaiko kenties siitä, etten käy nyt töissä, mutta minulla oli pieniä vaikeuksia erottaa arki lomasta.

Jonkin aikaa piti myös tuossa viikonloppuna miettiä, mitä me yleensä ollaan tehty viikonloppuisin, vaikka tuon merinorsukysymyksen vääristyneisyyden tajuttuani vastauksen tähän olisi pitänyt olla aika selkeä. Nopeasti kuitenkin muistin kasvaneen ulkoiluinnostukseni, ja halusin sitten heti lähteä haikkailemaan. (Tämä termi hiking on kyllä aika huvittava. Täällä voi oikeasti vakavalla naamalla väittää käyvänsä haikkaamassa, jos vähän kävelee muutaman kilometrin jossain kuivan kukkulan kupeessa. :D) Menimme Fremont-kaupungissa sijaitsevaan Mission Peak Regional Parkkiin. Tässä puistossa pääsee kipuamaan Mission Peakin huipulle, joten tällä kertaa haikkaus kävi ihan oikeasti urheilusta. Tosin Mission Peakin huippu on vain noin 760 metrin korkeudessa. Tai siis minä sanon jostain syystä "vain" - mies ihmetteli, onko se noinkin korkealla.
Ulkoilureitin alussa oleva kyltti. Vain amerikkalainen tarvitsee kyltin kertomaan, ettei ulkoilemaan kannata lähteä korkkareissa?
Koko tuota 750 metriä ei kuitenkaan kävelty, koska puiston parkkipaikka on jo hiukan korkealla. Reitti parkkipaikalta huipulle oli 5 kilometriä pitkä ja vei meiltä aikaa 1h 20min, kun kävelimme niin hitaasti, että sporttisimmat menivät ohi. Nousua oli ihan tuntuvasti, vaikka tie kiemurtelikin. Meitä vastaan tuli kuitenkin lapsia, yksi vanhus ja monia ihmisiä lastenrattaiden kanssa, joten ehkä en kuitenkaan kutsu tätä lenkkiä "kunnon urheilusuoritukseksi". Paitsi että oli se ylös kävely oikeasti ihan hyvä treeni, etenkin näin kun on pitänyt taukoa liikunnasta. Ehkä ne lapset eivät olleet menneet huipulle saakka. ;)
Näkymät matkan varrelta viereisille kukkuloille. 
Matka ylös oli maisemien kannalta todella tylsä, koska tien varrella ei ollut mitään muuta kuin kuivaa mäkeä. Näkymät ylhäältä olivat kivat, tosin aika lailla samanlaiset kuin muistakin vastaavista paikoista. Hiukan hassua oli se, että huipulla oli tolppa, jonka kanssa ihmiset poseerasivat ja ottivat valokuvia sellaisessa kunnon huipun valloitus -meiningissä. Kyseessä nyt kuitenkin on vain 760 metriä, ei mikään Mount Everest siis. Mietimmekin, onko tällä tolpalla jokin muu merkitys. Joka tapauksessa itsekin piti sitten poseerata sen tolpan kanssa, haha.
Ja samat näkymät huipulta.
Polveni kipeytyivät jälleen tästä 10 kilometrin lenkistä. Itse asiassa polveni ovat oireilleet aina välillä, vaikka olisin ollut kotona ja makoillut koko päivän. Tällä hetkellä olen ottanut totaalisen fuck this shit -asenteen, ja tänään kävin pitkästä aikaa ryhmäliikuntatunnilla. Koska oikeasti, mitä se tauko muka auttoi? Ei mitään. Jos näitä muutamia satunnaisia ulkoilukertoja ja muutamaa salikertaa (jossa en ole tehnyt mitään polvia kuormittavaa) ei oteta lukuun, olen pitänyt taukoa liikunnasta 9 viikkoa! Jos tauoksi lasketaan myös heinäkuu, jolloin kävin vain kolmella tunnilla, taukoa on ollut yli 13 viikkoa.
Näkymät Fremontiin ja San Franciscon lahden alkuosaan sekä huipulle johtavaan hiekkatiehen.
Epäilenkin nyt, että reisilihasten jumitus heijastuu polviin ja aiheuttaa polvikipua (itsediagnosointi on muuten vaarallista, enkä suosittele sitä kenellekään; tämänkin oman teoriani olen esittänyt eräälle hierojalle). Olen äärimmäisen tunnollinen venyttelijä silloin, kun liikun. Mutta jos en liiku, en myöskään venyttele, vaikka urheilualan ammattilaiset paasaavatkin liikuntataukojen aikana tapahtuvan lihashuollon perään. Syksyn taidankin nyt siis viettää venytellen ja foam rollereideni kanssa lattialla maaten. Hierontakin voisi ehkä olla kova juttu.
Misson Peak Parkissa näkyi paljon eläimiä laiduntamassa.
Olin muuten järkyttynyt, kun palasin tämän pitkän tauon jälkeen liikuntatunnille. Kummallisesti olin ehtinyt unohtaa, minkälainen meininki täällä on näillä tunneilla ja salilla. Tuntuu siltä kuin eläisin osan niistä keväällä kohtaamistani kulttuurishokeista uudelleen. Toisaalta onpahan hyvä virkistää muistia, koska se kuntosalia koskeva blogipostaus on yhä työn alla. :)

lauantai 20. syyskuuta 2014

Amerikkalaisesta asiakaspalvelusta a.k.a. huomioita amerikkalaisesta elämästä, osa 4

Unohdetaan hetkeksi tuo Havaiji, koska siitä juttua riittäisi, mutta itseäni ainakin jo vähän puuduttaa. ;) Luonnos-kansioni kätköistä löytyi jatkoa Huomioita-sarjaan, joten luvassa nyt siis pitkästä aikaa näitä. Tällä kertaa keskitytään amerikkalaiseen asiakaspalvelukulttuuriin Kaliforniassa.

- Olen täällä aina ma'am. En ole kertaakaan ollut miss. Eivätkö nämä käytä tuota neiti-sanaa? Vai olenko vain jo sen verran vanha?

 - Amerikkalaisten ystävällisyys, josta edellisessä osassa puhuin, ei ihan aina ylety välttämättä asiakaspalveluun. Joissain paikoissa (esimerkiksi pankissa) asiakaspalvelu on ylitsepursuavaa, mutta sitten taas toisaalla (esimerkiksi Ikeassa) se on vielä töykeämpää kuin Suomessa. Tylykin asiakaspalvelija Suomessa yleensä sentään puhuu, mutta täällä työntekijä saattaa kuunnella asiakkaan sanottavan, sen jälkeen kääntää selkänsä, ottaa puhelimen ja ruveta soittamaan jonnekin ilman, että kertoo, mitä aikoo tehdä.

- Kesken asiakaspalveluprosessin voidaan myös lähteä tauolle, jos taukoaika tuli. Kerran asioin kenkäkaupassa ja minulle kenkiä hakemaan lähtenyt myyjä ei koskaan palannut. Ikuisuuden kuluttua toinen myyjä sitten tuli ja ilmoitti nyt auttavansa minua, koska edellinen myyjä lähti lounaalle. Totta kai työntekijän täytyy mennä tauolle silloin, kun tauon aika on, mutta jotenkin huvittavaa silti. Näihin kadonneisiin työntekijöihin olen törmännyt parina muunakin kertana, mutta silloin en koskaan kuullut syytä katoamiseen.

- Ravintolassa lasku tulee heti, kun sitä pyytää. Yleensä se on tarjoilijan taskussa valmiina. Itse asiassa yleensä sitä ei edes tarvitse pyytää, vaan tarjoilija vain asettaa sen pöydälle (ehkä jopa vielä kesken syömisen) ja sanoo perään tietenkin heti "Whenever you're ready, take your time". En tiedä, tarkoitetaanko tätä - tuskin, koska tippiä ei tule lisää, jos asiakkaat eivät vaihdu. Mutta minä tykkään! Suomessa laskua saa valitettavan usein odottaa kauan, vaikka asiakkaalla ei enää edes olisi edessään mitään, ei edes vettä lasissa.

- Aikakäsitys on täällä välillä vähän outo. Oudolla tarkoitan erittäin joustavaa. Jos esimerkiksi työmies/nettiasentaja/tms. lupaa tulla aamupäivällä ennen yhtätöistä, hän ei varmasti ole tulossa siihen mennessä. Toki poikkeuksiakin on. Yksi työmies lupasi tulla kahdeksalta ja hän tuli heti 5 minuuttia yli. :) Mutta olen kuullut, että joustavasti täällä yleensä tullaan, jos ylipäänsä tullaan sinä päivänä, kun ollaan luvattu.

- Monien asiakaspalvelutapahtumien (kuten vaikkapa pankkikäynnin tai tv-boksin asennuksen) jälkeen kännykkään tulee automaattinen puhelu, jossa kysytään palautetta.

- Joissain kaupoissa, ainakin kosmetiikkakaupoissa, myyjä antaa palvelutapahtuman päätteeksi lapun, jossa kehotetaan näin: "Rate my service online." Lapussa on sitten ohjeet siihen, missä ja miten palautetta voi antaa. Ja tietenkin työntekijän nimi.

- Jenkit rakastavat puhelinautomaatteja! Oikeastaan kaikki palvelunumerot vievät ensin robotille ennen kuin oikea asiakaspalvelijaihminen vastaa. Suomessakin näin on monissa paikoissa, mutta täällä näin on kaikkialla. Suurin ero Suomeen nähden on kuitenkin se, että näille roboteille ei yleensä näppäillä mitään numeroita, vaan niille sanotaan ääneen ongelma ja toive. Robotti sitten tarvittaessa kysyy lisäkysymyksiä ja ohjaa puhelun eteenpäin oikealle asiakaspalvelijalle. Itse olen keskustellut robotin kanssa vain kerran, kun soitin Applelle, ja me ymmärsimme toisiamme hyvin. Mies on kuitenkin sitä mieltä, etteivät suomiaksentti ja robotit tule ollenkaan toimeen keskenään.

- Täällä on myös chattiasiakaspalvelua. Mies on chattaillut ainakin tv-boksista asiakaspalvelijan kanssa. Valitettavasti en ottanut ylös tämän asiakaspalvelijan vastauksia, nimittäin ne olivat alussa hulvattomia! Olimme miehen kanssa ensin satavarmoja, että toisessa päässä on jokin automaatti, koska vastaukset olivat niin ylitsepursuavan yliystävällisiä ja fraasitekstimäisiä. Tyyliin: Itsekään en kuluttajana toivoisi kohtaavani tällaisia virheitä. Olemme erittäin pahoillamme. Et cetera. Mutta kyllä siellä ihminen lopulta oli, ainakin syöttämässä fraasitekstiä ulos. Ja totta kai alussa kyseltiin how are you:t ennen kuin voitiin mennä asiaan. No arvaa vaan, miten voin, kun chattailen jonkin ongelman takia! :D

- Amerikkalaiset harrastavat paljon tehokasta jonotustapaa: kassoja on monta, mutta kaikki jonottavat yhdessä pitkässä jonossa ja kukin vuorollaan menee siihen kassaan, joka kulloinkin vapautuu. Suomessakin näitä taitaa jossain olla, mutta täällä tämä tapa on yleisempi - luonnollisesti, koska kaupatkin ovat suurempia. Todella kätevää! Eikä tarvitse kärsiä siitä "hitto, toi jono olisi ollut niin paljon nopeampi" -olosta. Tavallisiakin jonoja toki on, etenkin ruokakaupoissa.

torstai 18. syyskuuta 2014

Loma Havaijilla osa 3: Waipi'o & Pololu Valleys

Meidän molempien yksi lemppareista Big Islandilla oli saaren pohjoisosassa sijaitseva Waipi'o Valley. Kyseessä on reilut 600 metriä ympäröivää maata alempana oleva kaunis laakso, jonka perältä löytyy korkea vesiputous ja jonka läpi kiemurtelee pauhaavaan mereen päättyvä joki. Ranta on mustaa hiekkaa. Waipion laakso on havaijilaisille pyhä paikka.
Waipion laakso näköalapaikalta.
Laaksossa on aikoinaan asunut noin 1000 ihmistä, mutta suurin osa heistä muutti pois, kun tsunami iski Big Islandille vuonna 1946. Mikäli matkaopaskirjaan on uskomista, 1960-1970-lukujen aikana ihmisiä alkoi muuttamaan uudelleen laaksoon, suurin osa heistä hippejä tai veteraaneja. Tänä vuonna päivitetyn oppaan mukaan laaksossa asuu nykyään noin 50 ihmistä, joista kuulemma suurin osa ei todellakaan arvosta laakson rauhaan tunkevia turisteja. Laakson oma esite ei kerro, kuinka monta ihmistä laaksossa asuu, mutta mainitsee 75 ihmisen työskentelevän laakson farmeilla. Ihmisten lisäksi laaksossa asuu villihevosia. Vettä, viemäreitä, sähköä tai tv- ja puhelinkuuluvuutta laaksosta ei löydy.
Se yksi ainoa villihevonen, jonka me näimme. Muitakin kyllä kuulimme.
Waipion laaksoon menee lyhyt, mutta sitäkin jyrkempi ja haasteellisempi tie. Tie laskeutuu vajaan kilometrin aikana 250-270 metriä (lähteestä riippuen) keskimäärin 25 asteen kulmassa, välillä jopa jyrkemmässä. Tie on päällystetty, mutta se on äärimmäisen huonossa kunnossa: täynnä railoja ja kuoppia. Epäilimme osan railoista olevan tiessä tarkoituksella, jotta autojen renkaat saavat paremmin otetta. Sanomattakin on selvää, ettei tavallinen auto selviä tuollaisesta reitistä. Tielle saavatkin ajaa vain nelivetoautot, mutta yhtä autovuokraamoa lukuunottamatta kaikki Big Islandin autovuokraamot kieltävät ajamisen vuokra-autoillaan laaksoon. Kiellosta huolimatta jotkut hullut turistit tuonne ajavat. Turistit voivat mennä laaksoon sallitusti kävellen tai sitten pienen shuttle-bussin kanssa. Shuttlella tehdään kierros, jolloin ei saa itse päättää laaksossa viettämäänsä aikaa.
Varoituskyltit löytyvät totta kai.
Meillä ei ollut nelivetoautoa eikä halua osallistua mihinkään maksullisille kierroksille. Ihastelimme laaksoa ensin ylhäältä näköalapaikalta, mutta hetken siinä arvottuamme päätimme kävellä alas. Ei ollut loppujen lopuksi edes paha reissu ja ehdottomasti vaivan arvoista! Meiltä meni alasmenoon aikaa 15 minuuttia. Epäilin ylöstulon kestävän kuumuudessa ja suorassa auringonporotuksessa 45 minuuttia, mies epäili puolta tuntia. Saatoin ehkä hiukan liioitella...
Näkymät laaksoon matkan varrelta.
Tiellä kävellessä oli kyllä kiva katsoa (ja kuunnella!), kun autot pyrkivät parhaansa mukaan selviytymään reissusta.
Mies osui oikeaan, sillä selvisimme paluumatkasta 27 minuutissa (aika on tarkkaan mitattu :D), johon on mukaan laskettu yksi tauko! Majapaikassamme ei uskottu, että nousimme laaksosta ylös tuossa ajassa. :) Eikä sattunut edes jalkoihin seuraavana päivänä, mitä kyllä ihmettelin kovasti. Miehen mukaan tuntui ehkä ihan vähän. Paluumatkaan meidän kanssa samaan aikaan lähti eräs nuori nainen, joka kuitenkin nopeasti jäi hiukan jälkeen. Kohta hän sitten ohittikin meidät - hän sai nimittäin autokyydin joltakulta. Liftaaminen on totta kai aina oiva mahdollisuus niille, jotka eivät jaksakaan kävellä. Paikalliset tuskin kyytiä kuitenkaan antavat. Me saimme osaksamme ainakin yhden kohtalaisen vahingoniloisen näköisen hymyn mieheltä, joka istui avolavan kyydissä siellä lavalla selkä menosuuntaan. Hän siinä ivallisen oloisena osoitti laaksoa selkeästi elehtien, että kiivetkää siinä nyt sitten ylös ja nauttikaa tuosta näkymästä, kun tänne piti kerta tunkea. Tai sitten vain kuvittelin.
Laaksossa. Oli muuten aika täydellisen hiljaista.
Waipion laakso on uskomattoman kaunis! Kuvani eivät missään nimessä tee sille oikeutta. Olin nähnyt valokuvia laaksosta paljon etukäteen, mikä ehkä vaikutti siihen, etten ensin näköalapaikalta katsoessani ajatellut näkeväni mitään erityisen ihmeellistä. Kuitenkin kun laaksoon pääsi, mieli alkoi muuttua.

Laaksossa sai olla todella rauhassa, mitä nyt moskiitot häiritsivät (ja estoaine oli totta kai hotellilla). Turisteja ei ollut paljon liikkeellä, eikä ainakaan jalan. Asukkaita näimme muutamalla pihalla, ja kyllä siinä todella tuli hieman sellainen olo, ettei turisteista pidetä. Kukaan yhtä herraa lukuunottamatta ei katsonut päin eikä tervehtinyt, vaikka monella muulla asuinalueella Big Islandilla paikalliset kyllä tervehtivät.
Esimerkki asukkaiden asenteesta? 
Me tsekkasimme vesiputouksen ja rannan, mutta emme tutkineet laaksoa sen enempää. Ensinnäkin meitä väsytti. Toiseksi tie loppui kesken jokeen, eikä jokea olisi meidän varusteilla ylitetty. Kolmanneksi näköalapaikalla olevan infotiskin työntekijä oli sanonut meille, ettei syvemmälle laaksoon kannata lähteä, koska siellä ei ole mitään ihmeellistä, mitä ei näkisi vesiputoukselta ja rannalta. Ellei sitten halua kävellä näköalapaikalle, joka sijaitsee laakson toisella puolella rinteellä, mutta jostain kumman syystä me emme halunneet. :D
Vesiputous. Tämä kuva nyt ei ainakaan tee oikeutta sille oikealle vesiputoukselle, joka ei näyttänyt ihan näin lirulta. 
Minä tutkailemassa sademetsää ja tien katkaisevaa jokea. Tuosta joesta puski muuten yli sekä yksi paikallisen maasturi että sellainen turistishuttlebussi. Ja ihan kevyesti, mitä nyt vähän upposivat.
Jo pelkän putouksen ja rannan katsomiseen meni aikaa melkein kaksi tuntia, tosin söimme hiukan välipalaa rannalla. Siitäkin huolimatta, ettei putousta edes päässyt katsomaan läheltä, vaan sen näki ainoastaan tien varrelta. Putoukselle johtava tie oli kyltillä suljettu, ja vaikka emme olleet varmoja, oliko kyseessä oikea kyltti vai vain jonkun asukkaan kiusallaan pystyttämä kyltti, päätimme kunnioittaa kyltin sanomaa. Sitä paitsi kyltiltä lähtevä polku oli todella mutainen eikä lainkaan houkutteleva, kun jalassa oli ei-kovin-kosteita-olosuhteita-kestävät Nike Freet. Tosin sinne rannallekin rämmittiin mutaista ja vetistä pikkutietä pitkin. Hiukan saatoin ohivilistävän hetken ajan kadehtia niitä, joilta löytyi kunnon neliveto, jolla ylitti mutaisat ojat ja kuopat.
Tämä taisi olla ihan turistin (todennäköisesti vastoin sääntöjä laaksoon tuotu) auto. Selvisi sujuvasti syvistäkin mutakuopista ylös.
Ranta ja musta hiekka.
Ranta oli kyllä hieno! Ja musta hiekka, ai että! (En tiedä, mistä musta hiekka johtuu. Tulivuoresta ilmeisesti?) Aallot olivat voimakkaat eli mikään uimaranta ei todellakaan ollut kyseessä. Surffauspaikkana kuitenkin kuulemma suosittu. Parin nuoren pojan näimme kävelevän laaksoon surffilaudat kädessä! (Tosin he kyllä pyysivät kyytiä heti ensimmäiseltä ohiajavalta.)
Laakson yllä lepäävät pilvet ja sumu.
Ennen ylös lähtöä piti vielä tarkistaa auton jarrut. Voisi olla ikävä, jos jarrut pettäisivät 25 asteen kulmassa...
Kävimme länsirannikollaoloaikanamme myös toisessa pohjoisosan laaksossa, Pololussa. Se sijaitsee käytännössä kartasta katsoen melkein Waipion vieressä, tosin välissä on oikeasti muitakin, todella hankalasti saavutettavissa olevia laaksoja. Pololun laaksoon ei autolla pääse, vaan laskeutuminen ja ylös nouseminen tapahtuu ihan polun kautta. Kyseessä on kuitenkin hyvin lyhyt matka, mikä varmaan selittää sen, miksi tämä laakso oli Waipiota suositumman oloinen. Turisteja oli nimittäin liikkeellä kohtalaisesti, ja polulla oli välillä jopa melkein ruuhkaa.
Näkymä Pololun laakson rannalle polun varrelta.
Itse pidin enemmän Waipiosta, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna laaksot näyttävät aika samanlaisilta. Tai ainakin tuo ranta vaikuttaa ihan samanlaiselta, vai mitä meinaatte?
Ranta alhaalta.
Noh, meren väri on kauniimpi Waipiossa... Ja itse asiassa kuvat kyllä valehtelevat, sillä oikeasti nuo laaksojen rannat olivat erinäköiset. Sanoisin silti, että vain toisessa laaksossa käyminen voisi riittää. Ja suosittelisin enemmän Waipiota.
Pololusta löytyi pieni järvi. Tai lammikko.
Mies ehdottomasti piti enemmän Pololuun laskeutumisesta, koska reitti oli kunnon polku, joka hänen mielestään oli autotietä aidomman ja luonnollisemman oloinen.
Pololuun kulkeva polku.
Vaikka näiden kahden laaksovierailun välissä oli yksi päivä, täytyy myöntää, että kyllä alkoi Pololusta ylös kiivetessä hiukan jo ärsyttää "nää hiton laaksot ja tää hemmetin kuumuus" niin kuin joku ehkä taisi sanoa. ;)
Kaikennäköisestä amerikkalaiset taas varoittelevat.