tiistai 30. toukokuuta 2017

Todellakin Memorial Day -perinne

Unohdin Seattle-postauksessani mainita siitä, että tuliaisiksi matkalta toin saman mitä nykyään näköjään tuon kaikilta reissuiltani: flunssan. Koko viime viikko meni kipeänä, mutta onneksi tauti hellitti viimein viikonloppuna. Meillä oli vielä oikein pitkä viikonloppu, sillä maanantaina oli Memorial Day.
Maanantaina Memorial Dayna kävimme ulkoilemassa paikassa, jossa mehiläiset tekivät töitään, ja kyltissä kehotettiin varovaisuuteen. Joku voisi taas sanoa jotain itsestäänselvyyksistä...
Selkäkipua varten myönnetty sairauslomani päättyi virallisesti perjantaina, mutta saikku on käytännössä jatkunut, sillä en ole saanut lääkäriltäni vielä mielipidettä siitä, voisinko palata ohjaamaan, ja ilman lääkärin lausuntoa, en voi mennä työpaikoilleni. Viime vuonna totesin sairastelustani tulleen selkeä Memorial Day -perinne ja mietin, mitähän seuraavana vuonna. No tässä sitä ollaan taas. Jos olisin vuosi sitten ääniongelmieni kanssa kamppaillessani tiennyt, että vuoden kuluttua ääneni saattaa edelleen välillä vaivata ja että sen lisäksi olen satuttanut jalkani ja että noiden ongelmien päälle olen vielä kaiken lisäksi taas saikulla ja tällä kertaa selkäongelman takia, olisin varmaan antanut vain periksi. Ehkä se olisi ollut parempi. Ehkä olisin säästynyt paljolta ja saattaisin voida huomattavasti terveellisemmin kuin voin nyt.
Vihreät nurmikot ovat niin enää muisto vain.
Oli miten oli, selkäsaikkua ja liikkumattomuutta on takana 11 viikkoa. Sunnuntaina kävin tämän piiiiitkän tauon jälkeen ensimmäistä kertaa kokeilemassa bodypumppia, ihan vain osallistujana. Särkyni ei ole ihan kokonaan vielä poissa, mutta se on vain jäänne vanhaan kipuun verrattuna, ja fysioterapeuttini sanoi, että toki voin käydä kokeilemassa, miltä tunti tuntuu. Pienillä painoilla ja hyvin varovaisesti.
Hiukan kevätkukkia näkyy vielä, vaikka ollaan jo ihan kesäkuussa.
Kukkulat sen sijaan ovat jo ihan kesäväreissä eli keltaisia.
Tunti meni pienessä shokkitilassa, mutta tuntui kyllä ihanalta. Voi että miten ihminen voikaan menettää saavutuksensa parissa kuukaudessa! En mahdu edes urheiluvaatteisiini enää kunnolla. Onneksi tunti ei aiheuttanut lisää kipua ja toivon, että lääkärinikin on sitä mieltä, että voisin pikkuhiljaa palailla ohjauksien pariin. Toki muutoksia tottumuksiini pitäisi tehdä, jottei kipu tule taas takaisin.
Lihakseni vetivät totta kai ihan jumiin jo yhdestä tunnista ja maanantaina yhden ylimääräisen vapaapäivän (miehelleni siis) kunniaksi olikin sitten hyvä lähteä vähän vetreytymään ja kävelemään. Menimme tekemään pitkästä aikaa pidemmän ulkoilun: 1 tunti ja 45 minuuttia. Kävimme Morgan Hillissa Rancho Cañada del Oro -alueella, josta postauksen kuvat ovat. Maasto oli vähän mäkistä, mutta ihme kyllä selkäni ei kipeytynyt siitäkään. Jossain pitkän tunnelin päässä saatan nähdä pienen pilkahduksen valoa.
Tervetuloa Kaliforniaan - internet on niin moderni asia, että se on vasta saapunut Morgan Hillin maaseudulle ja sitä pitää oikein mainostaa kyltein. "It's finally here, all new satellite INTERNET". Hurraa! :D 
Tunnelin päässä olevan valon määrää vähentää kyllä kohtalaisen paljon se, että kuukauden päästä tästä meidän pitäisi olla Suomessa. Vaikka olen innoissani Suomeen pääsystä, valitettavasti matkustaminen tässä kohtaa on vähän ongelmallista monesta eri syystä. Olen luonnostellut aiheesta blogipostausta, mutta vielä en ole rohjennut edes ajatella sen julkaisemista...
Katse kaukana tulevaisuuteen on joskus ihan hyvä olla. 

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Seattlessa ja ohimennen Microsoftin pääkonttorilla Redmondissa, WA

Meidän viime viikonloppuinen reissumme Seattleen Washingtonin osavaltioon oli oikein onnistunut. Vietimme Seattlessa kolme kokonaista päivää, mutta käytännössä itse kaupunkia tutkimme vain yhden kokonaisen päivän ja yhden iltapäivän ajan. Muu aika meni päiväreissuihin Boeingin lentokonetehtaalle ja Microsoftin pääkonttorille sekä Twin Peaks -tv-sarjan maisemiin Snoqualmien vesiputoukselle.
Seattlessa rannalla, jossa varmaan käy kova kuhina kesäkuukausina, sillä siellä oli selvästi turisteille suunnattuja ravintoloita ja kauppoja. 
Rannalta löytyy myös maailmanpyörä. Emme menneet. 
Seattle on ollut matkatoiveenani kauan. Se on jäänyt mieleeni niistä amerikkalaisista kaupungeista, joista olin kuullut paljon ennen Yhdysvaltoihin muuttoa, vaikken kyllä enää muista miksi. Lisäksi olin kuullut kaupungista hyvää kahdelta kaveriltani, jotka ovat turisteilleet siellä. Piilaaksossa Seattlesta muuten kuulee puhuttavan aina välillä, sillä alueella sijaitsee mm. Microsoftin ja Amazonin pääkonttorit, ja joskus olen kuullut, että Seattlen aluetta sanotaan jopa uudeksi tai toiseksi Piilaaksoksi. "Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella?" kysyi uutiskanava SF Gate juuri uudessa juttusarjassaan, jossa haastatellaan ihmisiä, jotka ovat vaihtaneet liian kalliin Piilaakson (vielä toistaiseksi edes hiukan?) edullisempaan Seattleen.
Amazonin sphere. Ilmeisesti näitä on monta (tai tulee olemaan monta?) ja niiden sisällä on puutarhoja, joissa työntekijät voivat käydä nauttimassa "luonnon rauhasta" keskellä työpäiväänsä ja keskellä kaupunkia. Amazonilla on Seattlen keskustassa pilvenpiirtäjätoimistorakennuksia, mutta me emme käyneet niissä, enkä tiedä, olisiko niihin edes päässyt vierailemaan noin vain.
Matkan varaamisen jälkeen minulle selvisi, että yksi kollegani on kotoisin Seattlen naapurista, ja hänkin kehui kaupunkia. Sen sijaan mieheni kollega, myöskin seattlelainen, ilmoitti kaupungissa olevan nähtävänä lähinnä Pike Place -markettialue ja ehkä turisteille Space Needle. "Other than that, there's really nothing to see there. Except hiking", hän totesi ja hänen samalta alueelta kotoisin oleva tyttöystävänsä nyökkäili vieressä. Luontoon me emme tällä kertaa ehtineet, mutta minun mielestäni kaupungissa ja lähialueissa oli ihan kivasti nähtävää.
Seattlessa näkyy useita tällaisia toteemipaaluja. Liittyvät kai jotenkin siihen, että Yhdysvaltojen alkuperäiskansa on asuttanut Washingtonin osavaltiota iät ja ajat. 
Seattlessa infotaan liikennemerkein ilmiöstä, jota Turussa kutsutaan turkulaiseksi kadunylitykseksi. 

Tähän postaukseen olen koonnut parhaita paloja reissustamme.

Lauttamatka Puget Soundilla Bainbridgen saareen


Seattle sijaitsee Puget Sound -vesialueen rannalla. En tiedä, onko oikea termi tuolle vesialueelle salmi vai lahti vai mikä, koska olen nähnyt molempia käytettävän, mutta joka tapauksessa tuo vesialue johtaa Tyynelle valtamerelle. Ranta-alueelta laiturilta 52 eli Pier 52:lta lähtevät julkiseen liikenteeseen kuuluvat Washington State Ferryt eli autolautat. Puget Soundin toisella puolella oleviin kaupunkeihin on nopeinta kulkea lautan kanssa, sillä autotiet kiertävät kauempaa. Olin kuullut lauttamatkoilta olevan hienot näkymät, joten päätimme lähteä vesille heti ensimmäisenä aamuna.
Tällaiset autolautat ovat kyseessä. Löytyy laajat ulko- ja sisätilat vessoineen ja ravintoloineen. Hyvät palvelut siis.
Lauttoja menee muutamaan eri paikkaan ja vissiin jopa Kanadan puolelle. Se kollegani on kotoisin Bremertonista, joka on melkein tunti Seattlesta lautalla länteen, ja hän suositteli joko matkaa sinne tai sitten Bainbridge Islandille. Hän kuitenkin sanoi, ettei Bremertonissa oikeastaan ole mitään tekemistä, ellei halua "buy heroin or join the Navy". Heroiinille ei ollut käyttöä ja laivastoon meitä ei huolittaisi, eikä melkein tunti lautalla nyt muutoinkaan kuulostanut kivalta, joten valitsimme Bainbridge Islandin. Matka sinne kesti vain puolisen tuntia ja maksoi $8.50/hlö. Saaresta Seattlen suuntaan matka on ilmainen.
Seattle kuvattuna lautalta, joka oli vielä kiinni rannassa.
Puget Soundilta tosiaan aukeni hienot näkymät Seattlen silhuettiin. Samalla sai ihastella myös "saarimaisemaa" - heittomerkeillä, koska oikeastaan kyseessä eivät ole saaret. Tuli vähän kuin joku Suomen saaristo tai järvi-Suomi mieleen, tosin en ole varmaan koskaan edes käynyt missään, mikä laskettaisiin järvi-Suomeksi, hah. Kalifornian kuivuudessa elävälle tulee näköjään nykyään aina Suomi mieleen, kun näkee josain vihreää metsää ja vettä...
Seattle Bainbridgen saarelta päin kuvattuna.
Me vietimme suurimman osan lauttamatkoista ulkona kannella, mutta tuuli oli kyllä kova ja kylmä.
Bainbridge-saarella oli kivan näköisiä taloja rannalla. "Ihan kuin näkymät Ruotsin-risteilyltä, sieltä Ruotsin päästä", totesin miehelleni. 
Seattle ja viereiset kaupungit sijaitsevat muuten kahden vuoriston välissä, mitä en ollut tiennyt. Meidän lauttamatkalla oli pilvistä, mutta kirkkaalla säällä molemmilla puolilla aukenevat (ainakin tähän aikaan vuodesta) lumihuippuiset vuoret. Paluumatkalla pilvet vähän rakoilivat ja näimme ensimmäisen vilauksen Seattlen silhuettia useissa kuvissa koristavasta Mount Rainierista. Näimme vuoresta reissumme aikana vain pieniä vilauksia, sillä se oli suurimman osan ajasta pilvien peitossa.
Bongaa kuvasta pilviharson ja pikselimössön välistä pilkottava lumihuippuinen Mt. Rainier. Kyllä se siellä on.
Tämä kuva ei ole lauttamatkalta, mutta tämä on ainoa kuva, johon sain vuoret näkymään. Kuvan parhaus on tosin tuo random lokki, haha. Seattlesta lähtee muuten risteilyjä, ja tällaisia risteilyaluksia näkyi muutamia.
Me päätimme katsahtaa vähän myös sitä Bainbridgen saarta, kun kerta lauttamatkalle lähdimme. Saarella on ainakin museoita ja puistoja ja sitten keskustassa ravintoloita, gallerioita ja pikkuputiikkeja. Keskustaan ja pääkadulle käveli lauttasatamasta helposti, mutta saari taitaa olla ilmeisen iso. Me kävelimme vähän rannassa (Waterfront Trail) ja kävimme keskustan pääkadulla pyörimässä, syömässä ravintolassa ja kahvilassa. Parisen tuntia siellä vierähti kevyesti. Oli oikein kiva paikka, kesällä varmaan vielä enemmän edukseen.
Bainbridgen idyllistä rantaa.
Tämän tarkoitus ei selvinnyt. Sokeiden asuintaloja lähistöllä? :D 

Seattlen paras näköalapaikka? Vertailussa Columbia Center ja Space Needle, Kerry Parkia unohtamatta


Kun me palloilimme Seattlen vanhalla alueella, Pioneer Squarella, huomasin ihan sattumalta yhdestä turistikyltistä maininnan Smith Towerin näköalatornista. Ko. torni ei kiinnostanut, koska se ei ollut korkea (joskin se on historiallinen, mutta meillä ei ollut aikaa kaikkeen), mutta kun googlettelin tornia, löysin toisen hyvältä kuulostavan näköalapaikan, Columbia Centerin Skyview Observatoryn.

76-kerroksinen Columbia Center on ollut USA:n länsirannikon toiseksi korkein rakennus vielä muutama vuosi sitten, mutta sittemmin kehitys on kehittynyt. Columbia Centerin Observation Deck on kuitenkin länsirannikon korkein näköalapaikka 270 metrillään. Columbia Centerin näköalakerros tuntuu jostain syystä jääneen kuuluisamman Seattlen näköalatornin, Space Needlen, varjoon, sillä en edes muista mainintaa tästä, kun googlettelin Seattlen nähtävyksiä pintapuolisesti. Me menimme Columbia Centeriin ja voin ehdottomasti suositella sitä, jos haluaa nähdä maisemat korkealta.
Smith Tower, tuo pyramidi-huippuinen kaunis talo, ja Columbia Center, tuo musta urbaanimpi pilvenpiirtäjä.
Näkymät Columbia Centerista. Tuolla kaukana korkeiden talojen takana voi nähdä Space Needlen. Kyllä, Seattlen kuuluisin näköalapaikka on juuri noin matala.
Alhaalla Smith Tower, keskemmällä urheilustadion.
Monet varmaan tietävät Seattlesta sen kaupunkikuvasta tutun "neulan näköisen tornin" eli vuoden 1962 maailmannäyttelyä varten rakennetun Space Needlen. Tuo 184-metriä korkea torni on tietenkin kaiken turistikaaoksen keskittymä. En ole kuullut keltään mairittelevia arvosteluja tuosta paikasta. Itse asiassa kollegani sanoi jopa täysin jyrkästi "Do not go to the Space Needle. It sucks". Me emme olleet aluksi varmoja, menemmekö vai emmekö mene. Päätimme tehdä päätöksiä spontaanisti. Lopulta menimme viimeisenä iltapäivänä, kun ei ollut muutakaan tekemistä ja ihan vain jotta saisimme itse arvioida, kuinka huono paikka oli.
Space Needle
Space Needle ei tehnyt meihin vaikutusta, ehkä koska asenteemme olivat huonojen arvostelujen takia valmiiksi negatiiviset tai sitten koska Columbia Center oli jo vakuuttanut meidät. Mutta tuskinpa Seattle-kokemus olisi tuntunut täydeltä, jos Space Needle olisi jäänyt käymättä.
Tällaiset maisemat avautuivat Space Needlestä. Mt. Rainierin lumihuippu oli näkyvissä jonkin verran, mutta tässä kuvassa se on tuo pilvinen kasa tuossa keskellä.
Puget Soundilla näytti olevan kova liikenne.
Jos joku suunnistaa Seattleen ja haluaa valita vain yhden näköalapaikan, kannattaa mielestäni valita Columbia Center Space Needlen tilalta. Koska A) Columbia Center on halpa, vain $15/hlö, kun taas Space Needle on törkeän kallis, jotain $25/hlö (sesonkiaikana enemmän), B) Columbia Centerin näköalapaikka on kaksi kertaa korkeammalla kuin Space Needlen: Columbiassa katsellaan 270 metrin korkeudesta, kun taas Space Needlen näköalatasanne on vain 160 metrin korkeudessa (koko torni on 184 metriä) ja koska C) Columbia Centerissä tuskin on niin kamalaa ryysistä kuin Space Needlessa. Me olimme Columbia Centerissä torstaina iltapäivällä ja sinne sai vain kävellä hissiin ja hissillä ylös (kunhan ensin löysi oikean hissin - huonon mainostuksen lisäksi paikan opastekyltit ovat harvinaisen hämmentäviä ja kyseessä on kuitenkin toimistorakennus). Space Needlessa olimme valitettavasti viikonloppuna, mikä varmasti pahensi ryysistä. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä turismin sesonkiaika ja silti hissiin piti jonottaa yli puoli tuntia tilassa, joka ei ollut ilmastoitu. Niin ja siis ensin piti ostaa lippu, jossa oli aika, jona hissiin pääsee. Ensimmäinen vapaa aika oli kahden tunnin päästä siitä, kun ostimme lipun. Jos tuonne siis haluaa, spontaaniksi ei kannata ruveta, vaan liput on hyvä hankkia etukäteen suunnitellusti.

Columbia Centerin etu on vielä se, että sieltä näkee Space Needlen. Se neulahan Seattlessa se nähtävyys on, eivät ne maisemat sieltä ylhäältä.
Kun odottelimme kaksi tuntia aikaa ennen Space Needleen pääsyä, kävimme lähellä olevassa Olympic Sculpture Parkissa. Puiston taideteoksista ei ole mitään sanottavaa, mutta näkymät olivat hienot. Tuon kahden tunnin aikana ehdimme myös käydä palauttamassa vuokra-auton downtowniin ja matkustaa takaisin neulatornille bussilla. Seattle on turistille siis kätevän kokoinen.
Näiden näköalatasanteiden lisäksi kaupungin loistoa pääsee ihastelemaan Queen Anne -kaupunginosan Kerry Parkissa. Siellä on kalliin näköisten talojen ja asuntojen keskellä näköalatasanne, josta avautuu hienot näkymät pilvenpiirtäjiin ja niiden takana lymyävään Mount Rainieriin. Vuori näkyi ihan hiukan pilvien raosta, kun olimme ihastelemassa maisemia.
Kerry Parkissa.

Pike Place Market ja maailman ensimmäinen Starbucks


Space Needlen lisäksi Pike Place Market taitaa olla Seattlen tunnetuimpia nähtävyyksiä. Nimensä mukaisesti kyseessä on markettialue, joka on levittäytynyt ainakin pariin rakennukseen ja kahteen kerrokseen. Ihan kuin iso kauppahalli tai amerikkalaisittain Farmer's Market, mutta sisätiloissa. Pike Placella myydään ihan kaikenlaista tuoreista kaloista ja ruokatarvikkeista kukkiin ja käsitöihin sekä totta kai turisteille suunnattuun krääsään.
Pike Placen kuuluisa kello.
Markettialue on levittäytynyt isolle alueelle. Tästä kohtaa avautui mäen päältä maisema kuin San Franciscosta konsanaan kohti vettä.
Pike Place vaikutti alueelta, joka on vetänyt sisäänsä kaikki turistit ja vähän enemmänkin. Siellä kuitenkin selvästi myytiin ruokia ja tarvikkeita, jotka eivät olleet suunnattu turisteille. Toisaalta siis aito fiilis, mutta toisaalta hirveä turistiryysis.
Kukkia.
Ja tuoretta kalaa.
Alueella ei tarvinnut käppäillä kauaakaan ennen kuin havaitsi paikan suosituimmat mestat: Starbucksin ja Piroshky Piroshky -venäläisleipomon. Molempiin oli todella pitkät jonot kaikkina kolmena kertana, kun kävelimme alueen lävitse.

Tämä Starbucksihan nyt ei tietenkään ole mikä tahansa Starbucks, vaan the Original Starbucks. Starbucks on Seattlesta ja ensimmäinen kahvila avattiin siellä vuonna 1971 juurikin Pike Placelle. Jos tarkkoja ollaan, tuo ensimmäisenä avattu kahvila ei ole tuo, jota nykyisin sanotaan ensimmäiseksi Starbucksiksi. Se ensimmäinen kahvila nimittäin sulki ovensa vuonna 1976 ja muutti tuohon nykyiseen osoitteeseen, jossa se on sijainnut siitä lähtien muuttumattomana. Tämä Pike Placen turistimagneetti on siis tarkemmin ajateltuna vanhin vielä olemassaoleva Starbucks.
The Original Starbucks ja sen edessä Seattlen varmasti valehtelematta valokuvatuin auto tuona päivänä.
Me emme käyneet Starbucksissa sisällä, koska jono jo pelkästään ulkona oli naurettavan pitkä koko ajan. Minä nyt en muutoinkaan starbucksien perään ole. Mieheni olisi voinut ottaa kahvin, mutta ei jaksanut jonottaa. Sitä paitsi korttelin päässä oli monta muutakin Starbucksia, joissa ei ollut jonoja ja samaa kahvia niistä sai. Todella turhanpäiväinen turistikohde siis tämä, jos nyt saan sanoa mielipiteeni. Tosin saattaa olla, että juuri tuosta kahvilasta saa jotain paikan omaa erikoiskahvia, mutta starbucks kuin starbucks hei.
Starbucksin lisäksi toinen suosittu kohde on Piroshky Piroshky -leipomo.
Sen sijaan Piroshky Piroshky -leipomoon me jonotimme viimeisenä aamupäivänä ennen junamatkaa lentokentälle. Kyseessä on venäläisleipomo, joka tarjoilee suolaisia ja makeita pasteijoita tai piirakoita. Ei mitään käsitystä, miksi tuohon paikkaan oli yhtä pitkä jono kuin Starbucksiin - joskin jono meni vartissa, vaikka näytti ainakin tunnin pituiselta. Tai no, ehkä minä vain suomalaisena olen tottunut kaikenlaisiin lihapasteijoihin ja muihin. Ehkä ne amerikkalaisille ovat eksoottisia. Minä söin paikan bestsellerin, lohipasteijan, ja täytyy sanoa, että jopa edesmennyt isäni on tehnyt parempia lohipasteijoita ihan kaupan valmisvoitaikinasta. Mieheni liha-sipulipasteija ei sekään ollut yhtään erikoisempi. Makuelämys ei siis ollut maatamullistava, mutta ihan hyviä pasteijoita toki.
Pike Placella on myös tällainen mm. Marimekkoa myyvä liike. Suomi mainittu! Torilla tavataan!!
Pike Placen alueelta löytyy myös vähän erikoinen nähtävyys, the Gum Wall, eli seinä, jossa on purkkaa. Tai oikeastaan kaksi eri seinää pienen kujan molemmilla puolella. Ja todella paljon purkkaa. Hämmentävän hauska nähtävyys.
Murtomaalisen pieni otos purkkaseinästä.

Microsoftin pääkonttori Redmond-kaupungissa


Me kävimme tsekkaamassa Microsoftin pääkonttorin, joka sijaitsee Seattlesta alle 30 kilometrin päässä Redmond-kaupungissa. Microsoftilla on vierailijoille avoin Visitor Center, jossa on muutakin katsottavaa kuin myytävänä olevaa kamaa (Piilaakson Apple ja Google voisivat ottaa opikseen).
Microsoftin Visitor Centerilla. 
Visitor Centerissä oli kokeiltavana joitakin Windowsin pelejä ja ohjelmia. Minä mm. meikkasin naamani tietotekniikalla ja annoin tietotekniikan yrittää arvata ikääni ja sukupuoltani tekemieni ilmeiden perusteella. Kävi ilmi, että kun olen surullisen tai vihaisen näköinen, näytän hetkittäin yli 40-vuotiaalta mieheltä. Kiitos Microsoft.

Erilaisia ohjelmia oli ihan hauska kokeilla, paitsi että ne menivät ihan totaalitilttiin niin kuin koko ajan. En ole käyttänyt Microsoftin tekeleitä yli kymmeneen vuoteen ja nyt muistan miksi. Mikään ei näköjään ole muuttunut. Oli siis todella tuttu ja turvallinen Microsoft-kokemus, haha.
Totta kai löytyi myös krääsäkauppa. Nämä olivat jopa hauskat. 

Seattle-fiilikseni kiteytettynä


Seattle vaikutti mielestäni tosi hienolta ja monimuotoiselta kaupungilta. Siellä oli ihanaa suurcityn fiilistä, jota täällä Piilaaksossa ei ole, ellei mukaan lasketa San Franciscoa. Kaupunki tuntui olevan helposti hallittavissa kävellen. Me kävelimmekin todella paljon. Myös julkista löytyy, ja kokeilimme kerran bussia ja kahdesti metroa (oikea termi ei kyllä tainnut olla metro).
Chinatownin portti. Alue tunnetaan myös termillä International District. 
Seattle muistutti minua pariin kertaan hieman San Franciscosta. Ehkä koska maasto oli vähän mäkistä ja välillä avautui näkymiä veteen. Myös kaikenmaailman hiippareita oli kuten SF:ssakin. Itse asiassa seattlelaiset hiipparit olivat kyllä paljon omituisempia kuin sanfranciscolaiset ja heitä tuntui näkyvän useammilla kulmilla. Niin outoa porukkaa että huh huh. Meidän hyvä ja söpö hotelli oli Belltown-alueen kupeessa kivalla alueella (paljon ravintoloita, lyhyt kävelymatka Pike Placelle), mutta hotellin kulmalla oli joka päivä ihan ihmeellistä menoa: samat tyypit norkoilivat siinä joka päivä (ja joka yö?), joku levitti joka aamu kaikki vaatteensa pitkin aitaa ja yksi päivä kadulla oli jopa mikroaaltouuni. Normimeininki Seattlessa?
Seattlessa on kuulemma hyvät kalaruoat. Tällaista kävimme syömässä yksi ilta.
Ennakkoluuloja Seattlesta minuun oli jo iskostettu ennen reissua: siellä kuulemma sataa aina ja porukka kulkee vain goretexissa. Kumpikaan näistä ennakkoluuloista ei saanut nyt vahvistusta kokemuksistani. Mieheni kollega neuvoi meitä, osittain toki vitsillä, pukeutumaan haikkausvaatteisiin, mieluiten siihen goretexiin, koska sellaisiin pukeutuvat hänen mukaansa Seattlessa tyyliin kaikki, huolimatta siitä, ollaanko menossa ulkoilemaan, kaupungille tai vaikka yöelämään. En nähnyt ketään goretexissa enkä missään muissakaan kunnon ulkoiluvaatteissa. Kumisaappaita tosin näin peruskenkinä pari kertaa. Eikä muuten satanut kertaakaan. Seattlen kevät yllätti positiivisesti, sillä siellä oli niin lämmin, ettei meillä ollut sellaiseen kuumuuteen sopivia vaatteita edes mukana.
Lämmin viikonloppusää yllätti meidät ihan täysin, sillä olimme varustautuneet Piilaakson kevättä kylmempään säähän. 
Ehkä eniten Seattlessa ihastutti kuitenkin ajatus siitä, että tuollainenkin suurcity sijaitsee lähellä luontoa, niin sanotusti. Ne lumihuippuiset vuoret näkyivät monessa eri suunnassa, Seattlea ympäröi Puget Soundin ja toisella puolella Lake Washingtonin vedet ja ulkoilumahdollisuudet ovat kuulemma huimat. Eniten minua ihastutti kuitenkin vihreys. Ei kai Washingtonin osavaltion lempinimi ihan turhaan ole the Evergreen State. Ero Kaliforniaan on tolkuttoman suuri.
The Evergreen Statesta kaksi tuntia lentäen etelään...
... the Golden Stateen. Nykyinen kotini on keltainen, minkäs teet. 

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Maailman suurin rakennus tilavuudeltaan: Boeingin lentokonetehdas Everettissa, WA

Me vierailimme viime viikonloppuna Seattle-reissullamme maailman suurimmalla lentokonetehtaalla, Boeingin tehtaalla. Tuo tehdas ja Boeingin Future of Flight Aviation Center eli lähinnä turisteille suunnattu vierailukeskus sijaitsevat Everett-kaupungissa, joka on Washingtonin osavaltiossa Seattlesta noin 40 kilometriä pohjoiseen (ajomatka oli puolisen tuntia ilman pahoja ruuhkia). Osa nettisivuista ilmoittaa tehtaan osoitteeksi Mukilteon kaupungin, sillä Everett ja Mukilteo sijaitsevat vierekkäin ja ilmeisesti Boeingin rakennuksia on rajan molemmin puolin, mutta pääsääntöisesti Boeingin tehtaan kotikaupungiksi sanotaan Everettia.

Häpeäkseni voin heti alkuun myöntää, että vaikka olen lentänyt varmaan suurimman osan elämäni lennoista Boeingeilla, en ole koskaan ajatellut sitä lentokoneiden valmistajana. Olen varmaan vain ajatellut sen jonkinlaiseksi merkiksi suomatta sen enempää ajatuksia sille, kuka koneita valmistaa ja missä. Nytpä tiedän, että Boeing valmistaa sekä matkustajakoneita että sotilaskoneita ja myös jonkinlaisia satelliitteja ja raketteja. Boeing on perustettu Seattlessa, mutta nykyään yhtiön pääkonttori on Chicagossa.

Tilavuudeltaan maailman suurin rakennus


Boeingin Everettin tehdasrakennus on ainutlaatuinen koko maailmassa: se on nimittäin tilavuudeltaan maailman suurin rakennus. Rakennuksella on tilavuutta huimat 13,3 miljoonaa kuutiometriä ja tämä on Guinnesin ennätystenkirjassakin tunnustettu suurin tilavuus ikinä. Pinta-alaa on 398 000 neliömetriä. Rakennus imisi sisäänsä noin 50 jalkapallokenttää sekä koko Disneylandin ja vähän parkkipaikkatilaakin päälle sekä Versaillesin palatsin puutarhoineen. Maailman suurimpien rakennusten kakkosena tulee Ranskan Airbussin yhdenlaisen lentokonemallin tehdashalli; sillä kokoa on huomattavasti vähemmän, 5,6 miljoonaa kuutiometriä ja 122 500 neliömetriä.

Mitä tässä massiivisessa tehdashallissa sitten tehdään? Boeingin Everettin tehtaassa kootaan konemalleja 747, 777 ja 787 ja vissiin myös mallia 767, mutten tästä ole enää varma ja eri lähteet sanovat eri asioita. Minä en ole ikinä ymmärtänyt näitä numeroita, mutta nyt ymmärrän. 700-numerot on varattu matkustajakoneille, ja numerointityylin taustalla on vain Boeingin markkinointitiimin mielipide siitä, että numero 700 oli liian tylsä, mutta kun se muutettiin muotoon 707, se oli jo paljon säväkämpi. Niinpä siis ensimmäisestä Jet Agen koneesta tuli 707 ja siitä on sitten jatkettu.
Maailman suurin rakennus tilavuudeltaan. Kokoa ei ihan käsittänyt tuolla ollessa.

Kierros Boeingin lentokonetehtaassa


Boeingin 90 minuuttia kestävä tehdaskierros on Pohjois-Amerikan ainoa matkustajalentokonetehdaskierros. Kierrokselle saa lippuja etukäteen netistä tai paikan päältä Future of Flight Aviation Centeristä. Me varasimme liput alle vuorokautta ennen, sillä päätimme lähteä kierrokselle täysin spontaanisti. Mieheni tajusi vasta Seattlessa, että tällainen paikka on lähellä ja halusi ehdottomasti kierrokselle. Olimme paikalla keskuksessa 30 minuuttia ennen kierrostamme (koska ohjeet käskivät näin ja me olemme sääntöjä noudattavia suomalaisia), jolloin meidät buukattiin juuri alkavalle kierrokselle, sillä siinä oli vielä tilaa.

Kierros alkoi Aviation Centeristä, jossa piti katsoa noin 5 minuutin mittainen pätkä Boeingista. Minä tosin missasin videon, sillä oli pakko päästä vessaan, kun meidät heitettiin lipputiskiltä suoraan kierrokselle. Näin videosta 30 sekuntia alusta ja lopusta ja tajusin sen olevan lähinnä Boeingin mainos siitä, miten mahtavia he ovat. Mieheni tiivistikin videon sisällön näin: "Boeing. Lots of awesomeness."

Videon jälkeen iso, yli 50 henkilön ryhmä siirtyi bussiin, joka kuljetti meidät jättimäisen tehdashallin luokse. Rakennuksen kokoa ei muuten mitenkään tajunnut tuossa, oli se tilavuudeltaan maailman suurin tai ei. Tehdasrakennuksen vieressä on lentokenttä, Paine Field, jossa Boeingin koneet suorittavat ensimmäisen koelentonsa. Kenttä ei ole kuitenkaan vain Boeingin käytössä, vaan sitä käytetään muuhunkin. Kentän kupeessa oli rivissä Boeingin jo valmiita ja asiakkaiden (eli lentoyhtiöiden) pyyntöjen mukaisesti maalattuja koneita. Suurin osa oli Aasian maiden lentoyhtiöiden koneita, ja opas selittikin, että suurin osa koneista menee sinne suunnalle maapalloa.
Boeingin tehdas ja vähän lentokenttää vierasparkkipaikalta kuvattuna. Takana näkyivät lumihuippuiset vuoret, jotka tässä kuvassa katoavat kyllä bittiavaruuteen. Katsokaan vähän ylemmästä kuvasta ja kuvitelkaa.
Bussista siirryttiin tehdasrakennuksen alla menevään käytäväverkostoon. Yläkerrassa päidemme yläpuolella koottiin kolmea (tai neljää) eri suurta lentokonemallia. Kävelytiet ja tarvittavat putkistot ja muut menevät hallin alla. En muista, miten monta kilometriä kävelytietä maan alla on, mutta voitte kuvitella, että varmaan paljon, kun sitä neliömetritilaakin kerta riittää. Kierroksen aikana siirrytään eteenpäin bussilla ulkona, mutta kävelyä sisällä tulee myös ainakin kilometri. Lisäksi portaita noustaan ja laskeudutaan kahdesti. Amerikkalaiseen tapaan näistä huimista liikuntasuorituksista varoiteltiin etukäteen, sekä kierroksen nettisivuilla että ennen videon katselua.

Mitään valokuvia kierroksella ei saanut ottaa. Kameroita tai kännyköitä tai muitakaan elektronisia laitteita ei saanut olla edes mukana. Myöskään laukkuja ei saanut olla. Vierailukeskus tarjoaa ilmaiset säilytyslokerot.

Konemallin 747 kokoaminen


Maan alta noustiin hissillä hallin toisen puolen katselutasanteelle, josta aukeni näkymä alapuolelle mallin 747 kokoamislinjastolle. Tällä puolelle koottin myös toista mallia, joka taisi olla 777, mutten mene vannomaan, eikä googlettelukaan tuota nyt luotettavaa tulosta. Mekkala hallissa oli aika kova, sillä koneiden kokoaminen oli käynnissä koko ajan. Siellä oli myös tolkuttoman kuuma. Työntekijöiden työtä ei kauheasti näkynyt, sillä työ tapahtui pitkälti koneiden runkojen sisällä.

Opas selitti mikrofonin avulla koneiden kokoamisesta, mutta minä ainakin putosin aika nopeasti kärryiltä, enkä saanut kokonaiskuvasta täysin kiinni. Hallin mekkala hankaloitti kuulemista hiukan, mutta enemmän vaikeuksia tuotti se, että opas sanoi "vasemmallani" tai "oikeallani", mutta kun en edes nähnyt, missä opas oli (ryhmä oli iso ja levisi katselutasanteelle, jotta kaikki mahtuvat), niin yritä siinä sitten tajuta, minne päin katsoa. Varsinkin kun se tehdashalli oli niin käsittämättömän laaja, vaikka tuossa kerralla katsottiinkin vain pientä osaa hallista.
Vaikka kierroksen opas opetti tunnistamaan eri mallit toisistaan, tieto ei jäänyt päähäni, ja joudun vain luottamaan kuvatekstiin siitä, että tässä on 747 viimeisessä kokoamisvaiheessaan. Kuva otettu Seattle Southside -sivustolta täältä, valokuvaajan nimeä ei ole mainittu missään, joten tämän tarkempaa credittiä en osaa antaa.  
Boeingin 747-mallin (ja sen toisen mallin, mikä se nyt olikaan) koneet kasataan tuolla tehtaalla linjastossa. Kaikkia osia ei kuitenkaan valmisteta alusta loppuun tuolla, vaan valmiit osat tulevat muualta. Linjastossa on omat kohtansa eri osille, tai työn vaiheille. Kone liikkuu linjastolla eteenpäin, kuin liukuhihnalla. Kokoaminen tapahtuu siten, että valmistuva kone siirtyy linjalla eteenpäin sitä mukaan, kun jokin osa on valmistunut. Osa osista tai vissiin jopa koko kone nostetaan välillä nostureilla ilmaan ja siirretään eteenpäin linjastolla.

Opas sai koneen tai sen osien nostamisen kuulostamaan siltä kuin homma olisi kovinkin riskiä puuhaa, jossa porukkaa loukkaantuu tai jopa kuolee. Nostot kuulemma pyritään tekemään niissä työvuoroissa, joiden aikana hallissa on vähiten työntekijöitä paikalla riskien minimoimiseksi. "People's lives are in your hands", opas lausui dramaattisella äänellä selittäessään, miten lentokoneen osia nostetaan ilmaan ja siirretään linjastolla eteenpäin ja hän viittasi siis siihen, että nosturin kuljettajalla on vastuu alapuolella olevien työntekijöiden hengistä. Aika vaarallista touhua vissiin sitten tuo koneiden kokoaminen, haha. Ilmeisesti myös koneen siipien valmistaminen on jonkinlaista kuoleman uhmaamista, sillä siiven sisään menee työntekijä, jonka tulee 15 minuutin välein ilmoittaa radiopuhelimella olevansa kunnossa. Ei kovin hyvää puhetta Boeingin rekrytointia ajatellen tuo kierros siis... Tuo tehdas työllistää muuten noin 30 000 ihmistä.
Mallin 777 kokoamista. Kuva otettu Boeingin Future of Flightin omilta nettisivuilta täältä

Dreamlinereiden eli mallin 787 kokoaminen


Ensimmäiseltä katselutasanteelta siirryttiin takaisin alakerran käytävään ja ulos bussiin, joka ajoi meidät seuraavan sisäänkäynnin luokse. Kävellen matka olisi ollut muistaakseni melkein 2 kilometriä. Maan alla käytävässä vaellettiin taas pieni pätkä ennen hissimatkaa ylös toiselle katselutasenteelle. Sieltä aukeni näkymä hallin toiselle puolelle, jossa oli ainakin 787 eli Dreamlinerin kokoamispiste.

Dreamlinereita ei koota linjastossa, kuten 747-malleja, sillä ne tulevat enemmän valmiissa osissa tuolle tehtaalle. Mieleeni ei kyllä jäänyt mikään tarkempi tieto tästä prosessista. Oppaan puhe keskittyi muutoinkin enemmän näiden uusien mallien erilaisten ominaisuuksien hehkuttamiseen ja matkustajien kokemusten kertomiseen. Kaikki kokemukset olivat totta kai positiivisia. Alkoi olla aikamoista Boeingin mainostusta, mutta toisaalta ei kai muuta voi odottaakaan.
787-mallia eli Dreamlinereita. Kaikki näkemämme 787-mallit olivat muuten juuri tällaisia enemmän valmiin näköisiä kuin ne kaksi muuta mallia, joista kaikki olivat ilman ulkopintaa eli noita tuollaisia kahdessa edellisessä kuvassa näkyviä vihreitä.

Valmiin koneen hinaus ja viimeistely


Kun lentokone on koottu valmiiksi hallissa, seinässä olevat jättiläismäiset ovet avataan ja valmista kokonaista konetta aletaan hinata ulos. Ovia on luonnollisesti useita, koska linjastojakin on useita, mikä kertonee jotain siitä hallin koosta. Miettikää, kuinka suuren oven iso kone siipineen tarvitsee. Hallin ulkopuolella on työntekijöiden autoja parkissa, mutta aina kun kone on valmis tulemaan ulos, työntekijöitä kielletään parkkeeraamasta oven eteen. Koneen ulos hinaamisessa oli ainakin kaksi käännöstä, mikä tuntuu jotenkin käsittämättömältä. Ovathan ne koneet siipineen aivan jättimäisiä! Ilmeisesti prosessi onkin vaativa ja vaarallinen. Koneet pyritään hinaamaan ulos iltaisin tai öisin, koska aivan tehtaan vieressä menee moottoritie, josta aukenee näkymä hallin pihaan. Ja mitäs ihmiset motarilla tekevät, kun näkevät suuren jumbojetin hinauksen? No pysäyttävät tietenkin autonsa ja yrittävät saada selfien koneen kanssa. Ihmiset ovat kyllä tyhmiä.

Valmiit koneet hinataan toiseen halliin maalattavaksi. Paluumatkalla tehtaalta ajoimme maalaushallin ohitse ja opas kertoili maalauksesta. Useampikin lentoyhtiö sai maininnan, puhetta oli esimerkiksi täysin mustasta koneesta sekä Star Wars -koneesta. Maksettuja mainoksia? En tiedä. Kuulemma Boeing maalaa ihan mitä vain asiakas pyytää. Valitettavasti maalaushalliin ei päässyt sisälle. Kierroksen lopussa opas kertoili myös lentokoneiden ensimmäisistä koelennoista. Kävi ilmi, ettei Boeingilla ole kotiinkuljetusta, vaan asiakkaan on itse tultava hakemaan valmis kone tuolta hallilta. Onpas kehno palvelu... Kierroksen lopussa opas ilmoitti myös eri konemallien lähtöhinnat. Eivät muuten ole halpoja.

Future of Flight -näyttely


Kierroksen jälkeen tsekkasimme myös vierailukeskuksessa olevan Future of Flight -näyttelyn. Se oli hyvin pieni ja mielestäni aika turha. Näyttelyn nimestä huolimatta siellä ei kauheasti mistään tulevaisuudesta puhuttu. Onneksi lippu sisältyi kierroksen hintaan.

Tämän vierailukeskuksen ja tehdaskierroksen lisäksi Boeingilla on läheisyydessä myös joku museo, mutta siellä emme käyneet.
Future of flight -näyttely

Kannattiko kierrokselle mennä?


Kokonaisuudessaan tehdaskierros oli mielestäni mielenkiintoinen, vaikken kaikkea pystynytkään sisäistämään. Opin uusia asioita, kuten sen, että lentoyhtiöiden lentokoneisiinsa haluamien erilaisten logojen ja värien maali painaa yllättävän paljon ja sen, että lentokoneiden siivissä on bensaa. Minua eivät lentokoneet ole niin kiinnostaneet - kunhan ne ilmassa pysyvät -, mutta olenpahan nyt nähnyt, miten niitä kootaan. Jatkossa osaan antaa kaiken kunnian koneen valmistusvaiheen työntekijöille, kun istun valmiissa lentokoneessa. Aiemmin olen kunnioittanut vain lentoyhtiöiden työntekijöitä, enkä ole suonut ajatusta sille, miten kone on rakennettu. Huono puoli kierroksessa oli se, että 90 minuutista huomattava osa meni pelkkiin siirtymisiin ja ison ryhmän kanssa bussin lastaaminen kesti.

Kierroslipulla pääsee muuten myös vierailukeskuksen katon katselutasanteelle. Sieltä aukenee näkymä hallille ja lentokentälle sekä ympäristön vuoristoon. Ihan hieno näkymä. Ehkä myös koelentoja pääsee seuraamaan katolta, jos hyvä tuuri käy.

Mieheni mielestä tämä Boeingin tehdaskierros oli parasta koko Seattle-reissussa, joten hän ainakin suosittelee tätä kokemusta ihan kympillä.