maanantai 30. toukokuuta 2016

Onko meidän Memorial Day -perinne syntynyt...?

Tänään on Memorial Day eli amerikkalaisten kaatuneiden muistopäivä. Viime vuonna Memorial Dayn aikaan kärsin mystisestä vatsakivusta, joka vei lähes täysin toimintakyvyttömäksi ja johon ei koskaan löytynyt mitään selitystä. Kävin lääkärissäkin, juurikin Memorial Dayna. Tänä vuonna en ole kipeä, mutta olen jälleen kodin vankina ääniongelmieni ja puhekieltoni vuoksi. Memorial Dayhin osuvista terveysongelmista on selkeästi tulossa perinne. Mitähän ensi vuonna...?

Amerikkalaiset juhlapyhät eroavat suomalaisista kollegoistaan paljon, luonnollisestikin. Miten Suomessa juhlitaan kaatuneiden muistopäivää? Niinpä. Suurin osa ei huomioi tai edes huomaa päivää mitenkään, ne jotka juhlivat, juhlivat tietenkin pönöttäen. On täälläkin paraateja, me jopa olimme katsomassa sellaista ensimmäisenä vuotena, mutta ei siellä kyllä paljon pönötetty, kaikkea muuta, vaikka kaatuneita muistettiinkin.

Täällä Memorial Dayta ei voisi olla huomaamatta, ei niin kuin Suomessa. Facessa jaataan kuvia, joissa on taustalla USA:n lippu ja jotain tekstiä kaatuneista. Moiset "we will never forget" -sloganit ja paraatit muistuttavat siitä, mistä päivässä on kysymys, mutta mikään melankolian juhla tämä päivä ei ole. Joillekin Memorial Day tarkoittaa kuitenkin enemmän vain amerikkalaisille harvinaista pitkää viikonloppua, sillä Memorial Day on vapaapäivä joillekin. Tämä viikonloppu onkin suosittu matkustusajankohta. Tai sitten vain ollaan perheen ja kavereiden kesken ja vaikka grillataan. Tai pidetään juhlia. Ylipäänsä iloitaan, sillä nyt alkaa kesä. Minäkin sain yhdeltä attack-tunneillani käyvältä vanhemmalta rouvalta kutsun Memorial Day -juhliin, jonne oli kutsuttu kokki ja pianisti, mutta valitettavasti emme päässeet mieheni kanssa osallistumaan, sillä minä olisin aika huono vieras, kun en saa puhua. Niin ja totta kai tässä materialismin ja kulutuksen luvatussa maassa ostoskeskuksissa ja kaupoissa on kovat tarjoukset Memorial Day -viikonlopulle, niin kuin aina kaikkien juhlapäivien aikaan. Kaupat ovat auki totta kai.

Meidän Memorial Dayhin kuuluu vain mykkäkoulua. Tähän puhumattomuuteen voisi vaikka tottua.
Happy Memorial Day, toivottavat amerikkalaiset. 

perjantai 27. toukokuuta 2016

Turvonneet äänihuulet ja viikon hiljaisuus

Kävin maanantaina uudelleen sillä nenä-, korva- ja kurkkutautien lääkärillä, jonka luona kävin kolmisen viikkoa sitten ensimmäisen kerran, sillä kärsin edelleen ongelmista ääneni ja kurkkukipuni kanssa. Piti antaa tilanteen vähän tasaantua ennen kuin halusin kirjoittaa käynnistä tänne blogiin.

Viimeksi äänehuuleni tsekattiin vain peilin avulla, koska lääkäri ei kokenut muuta välttämättömäksi ja koska ei ollut tiedossa, mitä vakuutukseni korvaisi. Tällä kerralla ei edelleenkään ollut tiedossa, mitä vakuutukseni korvaa (lasku tulee jälkikäteen, jos tulee), mutta kattavampi tutkimus oli nyt pakko tehdä. En nyt ole ihan termeistä varma, mutta kaipa tämä oli laryngoskopia.

Jo pelkkää peilitutkimusta varten sain viimeksi jonkinlaista puudutussuihketta nenäni kautta. Saman sai nyt. Jo peilitutkimus oli mielestäni ollut vähän ikävä, joten en odottanut tätä uutta tutkimusta mitenkään kovin mielissäni. Skooppitutkimus tehtiin pienen ohuen letkun (joku lääkäri varmaan naureskelee näille termeilleni) avulla ja systeemi tungettiin nenän kautta kurkkuun oksennusrefleksin välttämiseksi. En ole aivan varma, olenko sitä mieltä, että tämä tapa on yhtään parempi.

Kroppaani levisi omituinen oksettava tunne aika nopeasti ennen kuin tutkimuslaite oli edes kunnolla mennyt nenästä alas. Muistan miettineeni sekunnin, pitäisikö minun mainita lääkärille voivani todella huonosti. Seuraava asia, minkä muistan, on se, että tunsin kuin herääväni todella rentouttavasta unesta. Oikeasti luulin olevani kotona sängyssä nukkumassa ja ihmettelin, miksi joku puhuu minulle ja koskee minuun. Kun sain silmät auki, kesti hetki ennen kuin tajusin, missä olin. Sitten kesti vielä hetki ennen kuin hoksasin, etten enää istunut tutkimustuolissa, vaan olin liukunut siitä lähes puoliksi alas.

Olin siis pyörtynyt. Ei kuulemma mikään vakava reaktio. Lääkärin mukaan noin yksi potilas vuodessa reagoi samoin, joten pääsinpä tilastoihin, haha. En ole koskaan kokenut olevani erityisen herkkä, mutta ilmeisesti tämä kerta oli liikaa, ja olin totta kai ollut myös hiukan ylikierroksilla ja stressaantunut tämän tutkimuksen takia, mikä ehkä vaikutti tilanteeseen. Niin ja hoitaja kysyi jälkikäteen, olinko syönyt aamulla. Vastaukseni sisälsi tarinan siitä, miten olin kyllä syönyt yhden kananmunan ja banaanin, mutta se oli ollut aamuyöllä viideltä (lääkärikäynti oli puoli yhdeksältä aamulla), sen jälkeen olin ohjannut liikuntaa 1,5 tuntia, juonut vähän vettä ja ajanut stressaantuneena lääkäriin. Lääketieteestä mitään tietämättömän mieheni mukaan ei kuulemma ole mikään ihme, jos vähemmästäkin pyörtyy.

En tiedä, kuinka kauan olin tajuton, koska en hoksannut kysyä, mutta lääkäri oli saanut tutkimuksen tehtyä. Onneksi. En ehkä halua enää koskaan mitään letkuja nenästäni sisään. Kun sain jääpalapussin otsalleni pyörtymisen jälkeen, lääkäri yritti kertoa minulle näkemänsä tulokset, mutta aika nopeasti kävi ilmi, etten voinut niin hyvin, että mistään kannattaisi puhua siinä siivouskomeron kokoisessa tutkimushuoneessa. Muistan vain sen, että lääkäri sanoi äänihuulieni olevan turvonneet ja että minun pitää olla puhumatta ainakin viikko ja mennä puheterapiaan. Hän soitti minulle tarkemmat tulokset myöhemmin.

Arvatkaapa muuten, mikä oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin pyörtymisestä ja tajusin, mitä oli tapahtunut? Ei hitsit, mitenköhän mun puolen tunnin päästä oleva pumppitunti mahtaa sujua tän jälkeen. Tämä ajatus ehkä kertoo syyn sille, miksi ylipäänsä olen tässä tilanteessa. Olen aina ollut vähän liiankin tunnollinen, ja olen jatkanut ohjaamista näiden ongelmieni kanssa selvästi liian pitkään. Nytkin olin päättänyt mennä ohjaamaan seuraavan tuntini lääkärikäynnin jälkeen, vaikka olin jo etukäteen arvannut, että lääkäri todennäköisesti käskee olemaan hiljaa.

Olen joskus voinut lievästi pahoin viisaudenhampaan kirurgisen poiston jälkeen, jolloin YTHS:n hoitaja pisti minut makaamaan ainakin vartiksi ja päästi minut kotiin vain, koska sanoin olevani liikkeellä kävellen. Täytyy sanoa, että tältä amerikkalaiselta lääkäriasemalta tuntui pääsevän pois aika helposti pyörtymisen jälkeen, mikä on mielestäni vähän hassua, kun nyt ottaa huomioon sen, miten tässä maassa annetaan itsestäänselviä ohjeistuksia ja pelätään oikeusjuttuja. "Missä sun auto on parkissa? Ai tossa ihan edessä? No hyvä juttu. Syö vähän jotain ennen kuin ajat", hoitaja totesi. Oli hän sentään tarjonnut minulle omenamehua ennen tätä.

Kun pääsin autolleni, seuraavaan pumppituntiini oli aikaa vajaa puoli tuntia. Onneksi autossa oli eväsleipä odottamassa, mutta sen syöminen paransi oloa vain hiukan. Koen vieläkin hiukan huonoa omaatuntoa siitä, että soitin kuntosalille ja ilmoitin, etten todellakaan ole siinä kunnossa, että voisin ohjata tunnin 20 minuutin kuluttua. Soitin myös seuraavaan työpaikkaani, jossa minulla olisi ollut päivän kolmas työkeikka, ja ilmoitin, etten voi ohjata sitäkään.

Äänihuuleni ovat turvonneet liikakäytön vuoksi ja niissä näkyy jo vähän vakavampaakin merkkiä rasituksesta. Minun pitää olla täysin puhumatta viikko, minkä jälkeen tarvitsen edelleen äänilepoa niin paljon kuin mahdollista. Sain lääkäriltä todistuksen viikon puhekiellosta, mutta aion kyllä olla pois tunneiltani kaksi viikkoa. Sain myös lähetteen puheterapiaan, mikä toivottavasti auttaa siihen, etten tulevaisuudessa kärsisi samanlaisista ongelmista kuin ammattilaulajat ja jotkut opettajien kaltaiset puhetyöläiset vain sillä, että ohjaan 15 tuntia liikuntaa viikossa. Les Mills opettaa kaikenlaista, mutta oikeaa äänenkäyttöä ei. Jos ongelmat jatkuvat, voin tavata vieläkin erikoistuneemman lääkärin, sillä tämä nykyinen voi auttaa lisää vain siinä tapauksessa, että haluan kirurgiseen toimenpiteeseen, minkä kuulemma voisi ilmeisesti tehdä kuukauden päästä, jos ongelmia on yhä. Haluaisin kutsua tätä jälleen amerikkalaisten hapatukseksi - leikkaus ei voi olla se ratkaisu näin lyhytaikaisiin ongelmiin.

Sain myös lääkityksen 6 päiväksi. Naureskelin miehelleni, että paketti ja lääkkeiden määrä (ekana päivänä otetaan 6 tablettia, tokana päivänä 5 jne.) vaikuttaa ihan samalta kuin se lääke, jonka sain vuosi sitten antibiootti-ihottumaani ja jota en koskaan käyttänyt, koska se vaikutti niin hullulta (hullua se olisi ollutkin - ihottuma parani nimittäin suomalaisella hydrokortisonilla muutamassa päivässä). Vitsinä totesin, että tässä maassa on varmaan tyyliin yksi lääke, joka määrätään kaikkeen. Sitten muistin, että minulla on vielä se vanha lääke tallessa, kaivoin sen esiin ja totesin, että lääke on oikeastikin täsmälleen sama. Eli selvästi on olemassa vain tämä yksi lääke, oli kyse allergisesta ihottumasta tai turvonneista äänihuulista, haha. Mutta samapa tuo, tällä kertaa syön kuurini nätisti ja toivon, että sillä on joku vaikutus.

En koskaan ajatellut, että näin voi käydä. Ajattelin aina, että ehkä poksahtaa polvi tai olkapää, mutta en tajunnut edes pelätä jonkin sellaisen lihaksen kuin äänihuulen puolesta. En tiennyt, että jumpan ohjaamisella voi saada itselleen tällaisia ongelmia, mutta toisaalta faktahan on se, etten minä ole tiennyt, miten huoltaa ääntäni, vaan olen vain käyttänyt sitä. Totta kai, koska ääni on ollut aika itsestäänselvyys. Ei muuten ole enää.

En ole ainoa ohjaaja tällaisten ongelmien kanssa, joskin tunnun olevan jo tässä vaiheessa samassa tilanteessa vuosikausia ohjanneiden, minua paljon vanhempien ohjaajien kanssa. Koska olen viimeisten 8 viikon aikana joutunut kyselemään sijaisia koko ajan, olen ollut kohtalaisen avoin ongelmieni kanssa ja olen saanut kuulla kertomuksia muilta. Kiva kuulla, etten ole ainoa, mutta toisaalta en välttämättä haluaisi tässä vaiheessa tietää, että joku on käynyt samojen ongelmien kanssa leikkauksessa jo kahdesti ja silti kärsii edelleen. Käheytynyt ääni on yksi juttu, mutta kun se, miltä ääni kuulostaa, ei kerro mitään siitä kivusta ja särystä, joka näihin ongelmiin liittyy ja josta minä kärsin nykyään koko ajan.

Toivotaan, että kunnon hiljaisuus nyt vihdoin auttaisi. Niin ja se puheterapia.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Asun Kaliforniassa ja ikävöin kesää

Pimeys on vihdoin kadonnut, kylmyys laantunut, lumet sulaneet pois ja loska ja räntä kadonneet. Aurinko ilmestyy pilvien takaa. Kadut on lakaistu kivistä. Pyörällä pääsee viilettämään ihanan kovaa vauhtia. Silmät kutisevat ja nenä vuotaa. Ihmiset hymyilevät enemmän kuin kuukausiin, joillakin on ehkä jopa värikkäitä vaatteita, ei vain tummaa ja mustan eri sävyjä. Monena päivänä on pitänyt pysähtyä ihmettelemään, mistä nämä kaikki ihmiset ovat oikein ilmestyneet - liikkeellä on kaikenlaista tallaajaa, joka tuntuu kaivautuneen esiin jostain kivenkolosta talviuniltaan sillä hetkellä, kun se aurinkokin ilmestyi. Takin voi heittää pois, ehkä jopa pitkähihaisen. Ei haittaa, vaikka on vain 15 astetta lämmintä - on silti lämmin ja aurinko paistaa, joten sopiva ilma t-paidalle. Aurinkolasit voi kaivaa jostain kaapin perältä, eihän niitä olekaan tarvittu viimeiseen 8 kuukauteen. Vaikka oma arki pyörisi edelleen samalla tavalla kuin se on pitkään pyörinyt, elämä tuntuu jotenkin vähän erilaiselta. On energiaa ja iloa. Naurua ja lämpöä.

Enää muutama päivä ja sitten yhtäkkiä kaikkialla on lapsia ja nuoria. Niitä ei ole enää suljettu neljän seinän sisään, vaan ne juoksentelevat valtoimenaan pitkin mäkiä ja mantuja päivät pitkät. Televisiosta tulee aamuisin Summeri. Se kuuluu asiaan, vaikkei sitä vuosiin olisi katsonutkaan. Ei ole tätä aikaa ilman Summeria. Ilmassa tuoksuu leikattu nurmikko. Paras tuoksu ikinä. Ehkä tuoksuu myös grilliruoka, ainakin jos on onnekas. Iltapäivälehtien lööpeissä on vähintään joka toinen päivä sana "helle", joskus jopa isoilla kirjaimilla ja huutomerkillä varustettuna. Ehkä se helle tulee tai ehkä sataa vettä, joskus jopa räntää, mutta ei haittaa, kuuluu vähän kuin asiaan niin kuin se Summerikin.

Kaikki suomalaiset tietävät, mitä ylläoleva kuvaa. Mutta ehkä vain toinen kaukana asuva ulkosuomalainen voi ymmärtää, että ylläoleva kuvaa myös menetystä. Se kuvaa ikävää. Se kuvaa sitä tunnetta ja fiilistä, minkä menettää, jos muuttaa kauas pois.

Ehkä joskus tulevaisuudessa ikävöin jotain muuta. Ehkä ikävöin sitä tunnetta, kun pilviä näkee vain harvoin ja kun aurinko paistaa aivan liikaa. Ehkä ikävöin sitä, kun vihreät kukkulat katoavat ja muuttuvat nopeasti keltaisiksi. Ehkä kaipaan sitä, kun luonto ympäriltä tuntuu kuolevan ja kuihtuvan kultaiseksi kuivaksi roskaksi. Ehkä kaipaan sitä huvittavaa tunnetta, kun kotitalon uima-allas täyttyy viikonloppuisin ihmisistä, vaikka lämpömittari näyttäisi samaa kuin se on näyttänyt monen menneen kuukauden viikonloppuna. Tunteehan sen eron silti. Aurinko paistaa aina, mutta aikaisemmin varpaita saattoi paleltaa, nyt ei enää palella, kalenteri sen vähintään kertoo. Ehkä ikävöin sitä hetkeä, kun sisällä ollessa tajuaa, että ilmastointi pitää laittaa päälle hetkeksi sen sijaan, että pitää kääriytyä pitkähihaisen paidan, pitkien housujen ja villasukkien kanssa kahden peiton alle ja silti paleltaa. Ehkä tulen ikävöimään sitä, että aurinkolasit pitää olla autossa mukana aina vuoden jokaisena päivänä, ellei halua häikäistyä kuoliaaksi, oli marras-, maalis- tai heinäkuu. Koskaan ei voi tietää, mitä ikävä tulevaisuudessa pitää sisällään.

Tällä hetkellä ikäväni suuntautuu kuitenkin meren toiselle puolelle. Oloni tuntuu turtuneelta. En tiedä, mihin huhtikuu katosi tai miten kesäkuu on ihan juuri tässä. Koska se ei tunnu miltään, eroa ei huomaa, ei siten kuin ennen. Vaikka tämä talvi ja kevät on ollut täällä erilainen kuin ennen El Niñon sateiden takia ja vaikka täällä on ollut kylmä, fiilis tuntuu koko kevään ajan kohtalaisen samanlaiselta. Kun jo alkuvuodesta voi olla yli 20 astetta lämmintä, kun aurinko on esillä keskimäärin 360 päivää vuodessa ja kun osa porukasta kulkee läpi vuoden t-paidassa ja flipflopeissa, ei paljon hetkauta, kun tulee toukokuu tai kesäkuu. Vasta viime viikolla tajusin kulkevani edelleen koko ajan päälläni takki, jonka ostin joulu- ja tammikuun kylmiä aamuja varten ja tajusin, että on kuuma ja että on melkein kesä.

Suomen pitkästä talvesta ja pimeydestä sekä lyhyestä kesästä voi olla montaa mieltä. Ehkä joku haluaisi mieluummin asua jossain muualla, jossain sellaisessa paikassa, missä koko maa ei kuukausien pimeyden jälkeen herää kuin horroksesta vain vaipuakseen takaisin harmauteen muutaman kuukauden kuluttua. Ja sitten ehkä joskus, jos asuu muualla, yhtäkkiä tajuaa, mitä onkaan menettänyt ja totuus ikävästä iskee lujaa.

Minä katson nyt haikaillen Suomessa asuvien kavereiden kesäisiä valokuvia Facebookissa, kaipaan terasseja ja ehkä jopa jokilaivoja, vaikken lähes koskaan käynyt terasseilla saati jokilaivoissa Turussa asuessani, en naura "Nyt tulee helle!!"-lööpeille, vaan katson niitä kaihoten, ja toivon, että näkisin nurmikon, joka kuolemisen sijasta alkaa kukoistaa ja joka täyttää minut huumaavalla tuoksullaan.

Ehkä joku ymmärtää tämän ikävän, ehkä ei.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kalifornialainen vesiputous

Kävimme tänään vähän ulkoilemassa. Viime aikoina on satanut enää vain harvoin ja näin kesäkuun tullessa loputkin El Niñon sateet taitavat tukahtua, joten piti käydä tsekkaamassa pieniä vesiputoksia Uvas Canyon County Parkissa ennen kuin vesi katoaa kokonaan. Kaikki kukkulat ovat jo muuttuneet vihreistä keltaisiksi, joten sen kevään vihreän ihmeen missasimme tänäkin vuonna niin kuin viime vuonnakin, koska meillä ei selvästikään ole enää aikaa tai intoa ulkoiluun.
Millaista Kaliforniassa on? No tällaista.
Ja lisää tällaista.
Emme ole haikkailleet aikoihin eikä sitä kauheasti ole kaivannutkaan. Jotenkin vain tänään oli sellainen fiilis, että pitäisikö mennä. Emme kuitenkaan kauaakaan olleet kävelleet ennen kuin minulta tuli ihan sydämestä ihmettely siitä, miksi ihmeessä olemme jossain keskellä metsää kävelemässä, kun voisimme olla kotona sohvalla katsomassa Netflixia. Kun enhän minä edes erityisesti pidä metsistä. Enkä luonnosta. Saati kävelystä. :D Kalifornia on uskotellut minulle, että haikkaaminen on harrastus, johon haluan kuulua. Haikkailu on vähän kuin "se juttu" täällä - monet käyvät haikkaamassa viikonloppuisin.
Söpöt portaat, mutta ei pääse yli eikä ympäri siitä faktasta, että on metsässä. Oli muuten kylmä! Joku 16 astetta. Minä ja mieheni kaipasimme hanskoja, monet muut olivat t-paidoissa ja jotkut jopa sortseissa. Pienen kipuamisen jälkeen tuli kyllä lämmin.
No oliko niitä vesiputouksia? Joo, olihan niitä.
Pieni liru aka kalifornialainen vesiputous.
Vähän isompi liru.
Moniosainen liru.
Oikein hyvällä mielikuvituksella tätä voisi yrittää kutsua vauva-vesiputoukseksi.
Kalifornialainen vesiputous on aina kalifornialainen vesiputous, oli El Niñon vuosi tai ei.
Tämä oli isoin näkemämme. Alhaalta...
... ja ylhäältä.
Haikkailimme noin 1,5 tuntia. En tiedä tarkkaan, kuinka pitkän lenkin teimme, koska mittauslaitteeni näyttää aina ihan liikaa, mutta ehkä noin 5 kilometriä. Nousua oli jonkin verran, joten kaipa sitä pieneksi liikunnaksi voi kutsua. Naureskelin siinä miehelleni, missä meidän kaikki snäksit on, kun heti alussa ohitimme seurueen, joka oli tullut puistoon selvästi vain syömään, ei ulkoilemaan.
Nousimme keskeltä metsää ylös korkeuksiin ja sitten taas takaisin alas.
Täällä päin monet tosiaan haikkailevat, mutta termi "hiking" käsittää kaiken kunnon ulkoilusta ja metsässä samoilusta siihen, että käppäillään tavallisilla vaatteilla hetken aikaa jossain polulla tai ehkä jopa hiekkatiellä. Ja sitten kun on kävelty ehkä maili tai hyvällä lykyllä kaksi, voi kaivaa esiin amerikkalaisuuden ytimen eli snacksit.
Jokaisessa itseään kunnioittavassa ulkoilupaikassa on aina piknik-pöydät. Kun lähdimme liikkeelle, näissä oli ihmisiä, jotka olivat näyttäneet tuovan paikalle koko jääkaappinsa sekä lähikauppansa sisällön. 
Toisaalta saapahan ainakin raikasta ilmaa. Ohitimme tänään seurueen, johon kuului teini-ikäisiä poikia, ja totesin miehelleni, ettei Suomessa varmaan kukaan teini-ikäinen lähde viikonloppuna ulkoilemaan jonnekin metsään, ellei satu olemaan partiolainen tai joku urheilija. Suomessa teinit istuvat sisällä tai ehkä hengaavat jossain puistossa pussikaljalla, haha. Joten ei kai se haittaa, jos jollakulla on vähän snäksejä mukana, kun on kuitenkin vaivauduttu rehellisesti ulkoilemaan. Ja pitäähän sitä tankata että jaksaa. Kalifornialainen terveellinen elämäntapa.
Reitti puistoon vei läpi pienen mökkikylän, joka osoittautui Swedish American Patriotic Leaguen kyläksi. Oli Ruotsin värejä ja ruotsinkielisiä nimiä mökeillä. Niin ja tällainen elukka keskellä ruotsalaisten leikkipuistoa.
Pilkka osui totta kai omaan nilkkaan tässä(kin) asiassa. Kun me olimme saaneet vaativan 5 kilometrin lenkin tehtyä, piti tietysti mennä syömään, kun oli niin rankka reissu takana. Amerikkalaisuuden ydintä, hampurilaisia.
Jos ei 5 kilsan lenkillä ansaita tällaista, niin ei sitten millään. Kävimme ekaa kertaa Main Street Burgersin mestassa. Minä söin tuon oikean puoleisen ciabata-hampurilaisen, jossa oli mm. kanaa, sieniä ja jotain hyvää mausteista kastiketta. Paras hampurilainen/sandwich, jonka olen täällä syönyt ja se on paljon sanottu! Suosittelen! Hinta tosin oli kova, nämä maksoivat limsojen kanssa yli 30 dollaria. Toisaalta annoksella ranskalaisineen oli kokoa. Kaikki tuli syötyä.
Los Gatos, sympaattinen ja hintava kalifornialainen pikkukaupunki. Kuvassa sopivasti lempiketjuruokapaikkani - Pizza My Heart. Tänään ei kuitenkaan saanut pitsaa. 
Niin ja sitten kaupan kautta kotiin. Mukaan lähti neljä purkkia Ben&Jerrysia, karkkia ja Oreo-keksejä. Onneksi minusta tuli täällä jumppaohjaaja...
Mieheni yrittää tosissaan päästä sinne amerikkalaisuuden ytimeen: limsakuppi piti totta kai refillata hampurilaispaikassa ennen automatkaa kotiin, jotta jaksaa ajaa. Tähän hulluuteen minä en sentään (vielä) ole pudonnut. Juon täällä vähemmän limsaa kuin Suomessa join.
Toivottavasti muillakin on ollut mukava sunnuntai!

torstai 19. toukokuuta 2016

Les Mills BODYSTEP® -ohjaajakoulutus

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, kävin viikonloppuna Les Millsin bodystep®-ohjaajakoulutuksessa. Osallistuin helmikuussa elämäni ensimmäiselle bodystep-tunnille Turussa, kun olimme käymässä Suomessa. Ajauduin vähän kuin vahingossa tälle tunnille, sillä step-tunnit eivät ole kiinnostaneet vuosiin ja koska bodysteppia ei edes ole tarjolla niillä kuntosaleilla, joissa käyn täällä kotipuolessa. Joskus yliopistoliikunnassa kävin step-tunneilla, eivätkä ne jättäneet mitään kovin ihmeellistä vaikutusta. Bodystep yllätti positiivisesti ja iski lujaa, vaikka olin askelkuvioista ihan pihalla ensimmäisellä kerralla. Vaikka bodystep-formaatissa on selvästi nähtävillä perinteisen step-tunnin elementit, meno on Les Millsin formaattien tapaan kunnon urheilullista, kun mukaan on heitetty atleettisia piirteitä. Itse asiassa bodystepista on tarjolla kahta erilaista tuntia: klassista ja atleettista, joka sisältää klassista enemmän esimerkiksi hyppyjä ja punnerruksia. Jos bodystep ei ole lajina tuttu, Youtubesta löytyy sizzleri nykyisen 103-ohjelman klassisesta tunnista. Minä kouluttaudun juurikin tällä 103-ohjelmalla.
Totally gonna OWN IT! Kuvan lähde Les Mills.
Kun helmikuussa ilmoitin Facebook-statuksessa ihastuneeni bodysteppiin, sain heti yhdeltä ohjaajalta kommentin, että kannattaisi mennä koulutukseen, sillä bodystepin ohjaajia ei ole tällä alueella kauheasti. Ei tosin ole tuntejakaan. Bodyattackin tavoin tämä formaatti ei kuulu suosituimpien joukkoon. Esimerkiksi iso saliketju 24 Hour Fitness ei tarjoa tätä tuntia ollenkaan. Sen sijaan YMCA tarjoaa sekä myös yksi toinen ketju, jonka yhdellä salilla ohjaan. Tiesin myös, että yksi sali kaipaa lisää bodystep-ohjaajia.

Kun palasimme Suomen reissulta, en mennyt uudelle tunnille täällä, vaikka tiesin kyllä, mistä niitä löytyisi. Laji vähän jäi, koska eihän minulla ole tällä hetkellä energiaa käydä osallistumassa tunneille. Ihastus oli kuitenkin syntynyt ja jäi itämään. Kävin kerran netistä katsomassa, missä Les Mills tarjoaisi ohjaajakoulutuksia, eikä koulutuksia ollut tarjolla missään Kaliforniassa tai edes viereisissä osavaltioissa. Kuulin, ettei koulutuksia järjestetä usein.

Sitten yhtäkkiä koulutus ilmestyi ja ihan tänne San Josehen yhdelle YMCA:n salille! Sali oli todennäköisesti tilannut koulutuksen, sillä tarvitsevat uusia ohjaajia. Minä harkitsin koulutusta hetken, mutta sitten järkeilin, etten voi nyt osallistua ääniongelmieni takia - en tosiaan kaipaa tällä hetkellä lisää stressiä, lisää tunteja ja lisää asioita, jotka vähentävät jo nykyisellään vähäisiä lepohetkiäni. Päätin, etten voi mennä. Eräs ohjaaja kuitenkin lopulta ylipuhui minut. En edes tunne häntä, hän on sijaistanut pumppiani muutaman kerran ja tapasin hänet kerran ohimennen. Tekstailimme pari kertaa, hän motivoi minua ja hän sanoi, että bodystep-koulutus on superharvinainen. Jos haluaa kouluttautua, tilaisuus on nyt, eikä myöhemmin. Tässä on jälleen hyvä esimerkki tietynlaisesta amerikkalaisuudesta! Tuntemattomia ihmisiä motivoidaan, heille puhutaan positiiviseen sävyyn ja heistä välitetään, ainakin pinnallisesti. En nyt yritä sanoa, etteikö Suomessa välitettäisi, mutta en ihan heti usko, että tuntematon ihminen ottaisi Suomessa asiakseen motivoida toista tuntematonta johonkin koulutukseen ihan vain huvikseen. Vaikka mistäs minä tiedän, miten tiivis Les Millsin One Tr1be -fiilis on Suomessa. :)

Lopulta siis ilmoittauduin koulutukseen, jopa hieman myöhässä, alle kaksi viikkoa ennen koulutusta ja en siis saanut materiaalia silloin, kun muut. Katsoin ilmoittautumisen jälkeen videoita Youtubesta ja aloin panikoida sitä, mihin olen ryhtynyt. Yksi tunti takana, ja koreografia näytti siltä, että vähintään sotkeudun oikeasta ja vasemmasta, jos en täysin kokonaan jaloistani. Toisaalta kouluttauduin cxworxiinkin siten, että olin käynyt vain yhdellä tunnilla, ja vedän nykyään erinomaisia cx-tunteja eli ei kokemuksen puute tarkoita mitään. Ilmoittautumisen jälkeen osallistuin vielä yhdelle bodystep-tunnille itä-San Josessa ja pistin varmaan silmään tunnilla, koska menin puolet ajasta väärällä jalalla ja koska ihonvärini oli erilainen kuin kaikkien muiden osallistujien yhtä mammaa ja ohjaajaa lukuun ottamatta.

Sitten sain materiaalini. Kun kappaleita alkoi käydä lävitse koreovihkon ja videon kanssa, homma alkoi vaikuttaa paljon selvemmältä, ja naamallani oli vähintään pieni hymy koko ajan, kun harjoittelin kappaleita lävitse itsekseni. Tai kun kuuntelin musiikkia autossa! Ihan parasta! Les Millsin Super Quarterlyssa osallistuin muuten myös 104-ohjelman tunnille ja ihastuin lisää.

Les Mills onnistuu mielestäni yleensä valitsemaan hyvät biisit, oli formaatti mikä tahansa. Rakastan etenkin attackin musiikkeja - ja niin muuten miehenikin, joka on käynyt vain yhdellä BA-tunnillani kerran, mutta joka on pakotettu kuuntelemaan LM-musiikkia aina autossa.
Kuulin, että yleensä bodystep-koulutuksissa tehdään vain formaatin klassista-tuntia, mutta jostain syystä minulle oli määrätty koulutukseen ohjattavaksi atleettinen kappale (Track 4a). Olin ainoa, jolle oli määrätty kappale atleettiselta tunnilta. Ehkä koska kappaleet oli jo jaettu siinä vaiheessa, kun minä ilmottauduin. Muutamalle oli määrätty sama kappale, mutta näköjään raja siinäkin, kuinka monelle määrätään sama kappale ja niinpä atleettiset oli selvästi heitetty kehiin. Minä olin kyllä tyytyväinen, sillä koreo oli superhelppo ja hypyt sujuvat minulta paljon paremmin kuin klassiset step-askeleet. Sitä paitsi vedän bodyattackia, joten pienet hypyt eivät pelota, vaikka jotkut koulutuksen muista osallistujista tuntuivat vähän säälivän minua atleettisen kappaleeni takia.

Jokainen LM-koulutus on ollut mielestäni edellistä helpompi ja aiheuttanut vähemmän stressiä. Niin nytkin. Edellisestä koulutuksestani (cxworx) on jo aikaa 8 kuukautta, huh kun aika rientää! En nyt panikoinut edellisinä päivinä, en edes harjoitellut kappalettani kahtena viimeisenä päivänä muuta kuin musiikkia kuuntelemalla. Vielä on silti hiukan matkaa täyteen stressittömyyteen, sillä eräs koulutuksessa ollut tuttuni kertoi avanneensa materiaalin ensimmäistä kertaa vasta keskiviikkona, kun koulutus oli viikonloppuna. Toisaalta hän oli käynyt tunneilla, joissa on tehty 103-ohjelmaa. Minä olin käynyt yhdellä sellaisella tunnilla, joten jouduin opettelemaan koko tunnin ulkoa kahdessa vajaassa arkiviikossa. Periaatteessa koko koreota ei tarvitse osata koulutuksessa - oma kappale riittää -, mutta käytännössä kaikki ovat yleensä osanneet kaiken kohtuu hyvin niissä koulutuksissa, joissa olen käynyt.

Siinä missä olen lähtenyt jokaiseen koulutukseen vähemmällä stressillä kuin viimeksi, jokainen koulutus on myös tuntunut helpommalta kuin aiempi (joko itsetunnon nousun myötä tai ehkä siksi, että aloitin attackilla, joka on monien mukaan rankin LM-koulutus fyysisesti). Nyt ensimmäinen koulutuspäivä tuntui älyttömän helpolta, sillä silloin ei edes ohjattu omaa kappaletta. Kaikissa aiemmissa koulutuksissani ekana päivänä on ohjattu oma kappale vähintään puoleen väliin saakka, mutta ei tällä kertaa.

Jillian Michaelsin bodyshred-koulutuksen jälkeen arvostukseni Les Millsin perusteellisia koulutuksia kohtaan on noussut rutkasti. LM osaa kouluttaa ohjaajat hyvin - jopa managerit täällä sanovat, että LM on fitness-alalla ainoa, joka kouluttaa ohjaajia siitä, miten olla ohjaaja, ei vain siitä, miten ohjata. Täytyy silti myöntää, että on vähän tylsää kerta toisensa jälkeen kuunnella niitä samoja juttuja koulutuksissa. Koska käytännössä eri LM:n formaatit sisältävät ohjauksen kannalta samoja elementtejä. On Layer 1 (miten tehdä liike), Layer 2 (miten parantaa liikettä) ja Layer 3 (motivointi). Jotenkin tässä bodystep-koulutuksessa näitä asioita ei kuitenkaan käyty lävitse ihan niin pikkutarkasti kuin muissa koulutuksissa. Kouluttajalla ei ollut edes kasaa erilaisia julisteita. Tai no, oli vissiin, mutta hän ei jaksanut kiinnittää niitä seinälle, koska ensimmäinenkään juliste ei pysynyt paikoillaan.

Koulutuksen veti Margo Bates, josta en ollut koskaan kuullutkaan etukäteen. Ekana koulutuspäivänä tehtiin koko tunti (master class) alussa lävitse kouluttajan vetämänä. Sitten oli teoriaa, minkä jälkeen mentiin tekniikkaosuuteen, jossa jokaisen kappaleen jokainen liike tehtiin kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen läpi, ensin ilman musiikkia ja sitten musiikin kanssa. Koulutuksessa keskityttiin klassisen tunnin kappaleisiin, ja kouluttaja tuntui muistavan minun atleettisen kappaleen vasta siinä vaiheessa, kun mainitsin asiasta - selvästikään siis ei aina ole tapana, että koulutuksessa vedettäisiin atleettisia kappaleita.

Jälleen kerran kun suurennuslasin ottaa käyttöön, LM-tuntien liikkeisiin (oli kyseessä mikä tahansa formaatti) sisältyvä oikea tekniikka tuntuu olevan pohjaton suo. Niinkin yksinkertaisen liikkeen kuin step-laudalle astumisen voi tehdä niin monella tavalla väärin, ettei uskoisikaan. Minä hoksasin tekniikkaosuudessa itse monta sellaista seikkaa, joita en ollut tajunnut videon ja koreovihkon avulla.

Eka päivä meni todella nopeasti ja loppui 2 tuntia ennen ilmoitettua loppumisaikaa. Koulutus alkoi aamulla kahdeksalta ja pois pääsimme jo neljältä, vaikka piti kestää kuuteen saakka. Ennenkuulumatonta! Siis koskaan eka päivä ei ole loppunut noin ajoissa. Kävin mieheni kanssa tankkaamassa vatsani täyteen thai-ruokaa (ehkä noin kolmelle aikuiselle tarkoitettu lautasellinen ruokaa meni alas ennätysvauhdissa!), minkä jälkeen kävin kotitalomme salilla harjoittelemassa omaa kappalettani pari kertaa, koska olin hiffannut ne parit tekniikkaseikat ja halusin varmistaa osaavani ne myös luonnossa.

Lihakseni tai jalkani eivät olleet sunnuntaina aamulla yhtään kipeät. Olin vähän pelännyt, miten bodystep sopii minulle, sillä sekä jalkateräni sivustat että pohkeeni ovat kipeytyneet järkyttävällä tavalla, kun olen harjoitellut kotitalomme salilla. Olen jo attackia harjoitellessa epäillyt, että salin lattia on turhan kova, sillä attack-harkoista saan penikkataudin kohtalaisen nopeasti. Nyt selvisi, että vika on tosiaan lattiassa, sillä jalkateriin ei sattunut koulutuspäivän aikana yhtään. Eikä kauheasti pohkeisiinkaan.
Kotimme salilla otettu kuva. Killerilattia!
Toinen koulutuspäivä alkoi oman kappaleen ohjaamisella. Jokaiselle oli määrätty yksi kappale ohjattavaksi ja yksi kappale varjostettavaksi. Minä varjostin lämmittelybiisin, jonka vetäjä osasi kappaleeseen kuuluvat liikkeet, mutta teki ne väärässä järjestyksessä ja väärässä tahdissa läpi koko kappaleen. Varjostaminen on muuten vaikeaa, kun koskaan ei tiedä, mitä ohjaaja päättää tehdä ja kun ohjaajaa on aina seurattava! Sain palautetta, että hoidin varjostuksen erinomaisesti. (Tämä varjostamani osallistuja ei muuten läpäissyt koulutusta. Tai no, periaatteessa hylkyä ei ole olemassa: jos koulutusta ei ns. läpäise, oma kappale pitää harjoitella, videoida ja lähettää LM:lle arvioitavaksi ja sen jälkeen voi saada luvan siirtyä seuraavaan osioon eli koko tunnin videointiin.)

Minun lisäkseni koulutukseen oli ilmoittautunut 10 ihmistä, joista yksi ei perhesyistä päässyt koko koulutukseen ja joista yksi ei tullut paikalle enää seuraavana päivänä (en tiedä, miksei, enkä koskaan ole tavannut ketään, joka olisi jättänyt koulutuksen kesken, vaikka olenkin kuullut moisista tapauksista). Näiden puuttuvien osallistujien takia klassisesta tunnista jäivät pois kappaleet 5 (Mixed Strength) ja 9 (Speed Step), kun ohjasimme kukin omat kappaleemme muulle ryhmälle. Kappaletta 7 (Step Recovery) tai viimeistä lihaskuntokappaletta ja venyttelyä ei koskaan ohjata koulutuksissa, paitsi siinä Master Classissa, joka tehdään ekana aamuna kouluttajan vetämänä. Pääsimme siis kohtalaisen helpolla, kun kappaleet 5, 7 ja 8 jäivät pois. Toisaalta joukossa oli minun atleettinen 4-kappaleeni, mikä sijoitettiin klassisen 4-kappaleen eli ekan sykehuipun jälkeen ja mikä aiheutti ihmisissä voivottelua, haha.

Ensimmäisestä ohjauksesta sai palautetta, ja kouluttaja myös videoi vedosta lyhyen pätkän. Minä sain muutamia tekniikkakorjauksia sekä palautetta siitä, että hartiani työntyvät vähän eteenpäin. Tämän tiedän olevan valitettava ongelmani, sillä ryhtini ei ole aina ihan paras mahdollinen. (Odotan kovasti bodyattackin Advanced Instructor -koulutusta, johon menen kesäkuussa ja jossa kuulemma teipataan hartiat taakse ja lavat yhteen ja sillä tavalla pitää sitten ohjata.) Mutta ohjaustapani meni nappiin, onhan näitä Layereita nyt jahkattukin vuosi.
Aina yksi askel edellä?
Ekan ohjauksen jälkeen oli lisää teoriaa ja sitten taas tekniikkaa. Jälleen jokaisen kappaleen jokainen liike käytiin lävitse, tällä kertaa parin kanssa. Ensin toinen teki ja sitten toinen, ja toisen suoritusta piti arvioida. Tämä prosessi tuntui vievän ikuisuuden. Sen jälkeen oli vuorossa se, mikä kuuluu kaikkiin LM-koulutuksiin: formaatin oma challenge. Koska olen selvinnyt bodyattack-challengesta aikoinani hengissä, en usko minkään olevan haastavampaa, eikä bodystep-challenge ollut, vaikka saattoi käydä jossain lähimaastossa.

Bodystep-challengeen sisältyi atleettisen tunnin Athletic Circuit -kappale, joka 103-ohjelmassa sisältää mm. ojentajapunnerruksia, hyppyjä, burpeita, kyykkyjä ja speed tap -liikkeen (mikä mahtaa olla suomeksi step-tunnilla?). Circuit-kappale vedettiin lävitse kerran kouluttajan ohjaamana ja sitten vedettiin 2 minuuttia putkeen straddle runia parin kanssa: molemmat seisoivat samalla laudalla eri päissä ja sitten juostiin ylös ja alas laudalta siten, että lauta jää jalkojen väliin. 1 minuutti johtaen vasemmalla jalalla ja sitten heti perään 1 minuutti oikealla jalalla johtaen. Tämän jälkeen Circuit -kappale vedettiin uudelleen, nyt siten, että parista toinen teki ja toinen motivoi vieressä. Sitten jälleen 2 minuuttia straddle runia, minkä jälkeen Circuit niin, että vuorostaan se toinen teki ja toinen motivoi. Sitten taas 2 minuuttia straddle runia. Ja se oli siinä. Yhteensä siis jokainen joutui tekemään Circuitin lävitse kaksi kertaa ja straddle runia 3 kertaa 2 minuuttia.

Voin sanoa, että challengessa pari on se, joka määrittää, miten challenge menee. Toinen ihminen voi motivoida ihan järjettömiin mittakaavoihin, mikä on tietenkin juuri se, mitä ryhmäliikunnassa haetaan takaa. Pumppikoulutuksessa aikoinani en haastanut itseäni challengessa, sillä parini kanssa emme kyenneet sellaiseen. Nyt bodystepissa olin sen verran väsynyt ja nälkäinen, etten ehkä olisi viitsinyt ruveta riehumaan, ellei parini olisi ollut ihan huippukuntoinen. Parini oli eräs mies, joka on myös attack-ohjaaja, ja kyllähän me BA-ohjaajat yhden bodystep-haasteen vedämme täysillä! Circuitissa tarvittiin levypainoja ja minä nappasin sen keskikokoisen, koska niin tekivät kaikki muutkin (näissä koulutuksissa ihmiset eivät tosiaan yritä päteä kovilla painoilla - en tiedä, miten Suomessa yleensä on). Parini totesi heti, ettet kyllä käytä tota, ja ojensi minulle isoimman levypainon, joka sekin on naurettavan kevyt 10lbs eli vajaa 5 kiloa eli ei siis mitään. Totta kai minäkin sitten vuorostani kävin kaivamassa hänelle nurkasta ison 10 kilon painon, kun hän yritti käyttää samaa painoa kuin minä, haha. Straddle runissa meidän vauhti oli ekalla kierroksella niin kova, että hiki vain lensi. Siis kirjaimellisesti. Minä hikoilen aina älyttömästi, mutta tämä mies hikoili vielä enemmän, ja voitte miettiä, miten hänen hikensä lensi päin naamaani, kun ahtauduimme molemmat seisomaan sille pienelle steppi-laudalle ja kun vedimme pikajuoksua 2 minuuttia putkeen. Tokalla kierroksella minun vauhtini alkoi jo hiipua, sillä vedin Circuitin ekana, ja kolmannella kierroksella koko hommasta alkoi mielestäni mennä mielenkiinto ja olin väsynyt, joten vauhti meinasi hiljentyä entisestään, mutta tämä mies veti niin kovaa, että se motivoi minua puskemaan ihan maksimiin. Ja täytyy sanoa, että vauhtimme oli vähintään tuplasti enemmän kuin muilla - ehkä koska attack-tausta, ehkä koska motivoimme toinen toistamme menemään entistä lujempaa tai ehkä koska muu porukka ei ollut mitään kovakuntoisimpaa tässä koulutuksessa.

Tämä parini oli muuten koulutuksen ainoa mies. Yhdessä leikkimielisessä kisailussa, joka koulutukseen sisältyi, piti vääntää kättä lattialla maaten ja olin taas tämän miehen pari. Muilla pareilla voittaja selvisi lähes heti, mutta me makasimme lattialla vielä siinä vaiheessa, kun muut luulivat, että kaikki voittajat olivat jo selvinneet. Totta kai siis kaikki kerääntyivät meidän ympärille huutamaan kannustuksia minulle, jotta voittaisin ryhmän ainoan miehen. No en tietenkään voittanut, ei ollut edes mahdollisuuksia siihen, mutta onnistuin onneksi jonkin aikaa välttelemään välttämätöntä häviötä. :D

Challengea seurasi taas teoriaa ja sitten lopulta iltapäivällä oli vuorossa toinen ohjauskerta. Koska muissa koulutuksissa eka ohjauskerta on aina ollut ekana koulutuspäivänä, palautetta on ollut aikaa sisäistää illalla ja ehkä on jopa kunnolla voinut vielä harjoitella omaa kappaletta palautetta miettien. Nyt palaute tuli aamulla ja päivän aikana oli muutamia hetkiä aikaa harjoitella omaa kappaletta annetun palautteen pohjalta. Minä en ihan saanut korjattua kaikkia tekniikka-asioita, sillä olin loppupäivästä niin väsynyt, että hyvä, että jaksoin juosta laudan päällä horjumatta. Ohjaukseni meni kuitenkin hyvin, ja läpäisin koulutuksen arvosanalla 3/3. Olen ollut pitkään sitä mieltä, että täyden arvosanan saa näissä koulutuksissa kohtalaisen helposti, mutta koulutuksessa ollut tuttuni, joka on myös erään salin manageri, sanoi, että hän sai ekaa kertaa elämässään täyden 3/3.
Pakollinen arvostelulappukuva.
Nyt pitäisi hioa tekniikkaa, oppia ohjeistus kaikkiin kappaleisiin ja oppia ohjaamaan kokonainen tunti. Sitten pitää tehdä sertifiointivideo eli kuvata kokonainen tunti ja lähettää video LM:lle arvioitavaksi ennen kuin saa lopullisen sertifikaatin. Paitsi että itse asiassa ennen tätä pitäisi päättää, tehdäkö video klassisella vai atleettisella tunnilla. Ennen sai kuulemma tehdä vain klassisella, nyt saa itse päättää. Minä vähän harkitsin atleettista, koska punnerrukset ja hypyt ovat aika jees ja koska vähän epäröin vielä step-askeleiden kanssa (olen varma lähteväni liikkeelle väärällä jalalla), mutta ehkä silti kuitenkin pitäydyin klassisessa ihan vain sen takia, että osaan ne kappaleet jo ulkoa. Onhan tässä aikaa harjoitella ja joka tapauksessa askeleiden kanssa pitää päästä sinuiksi.

Mutta kyllä minusta vielä kunnon bodysteppaaja siis tulee! Sen jälkeen, kun olen voittanut nämä ääniongelmat. En saanut sille samalle Ear, nose, throat -erikoislääkärille aikaa täksi viikoksi, joten aika on vasta maanantaina. Sitten nähdään, mitä pitää tehdä, vaikka epäilen jo jotain parin viikon hiljaisuutta...

Löytyykös lukijoista bodystepin satunnaisia tai aktiivisia harrastajia tai rakastajia? Klassinen, atleettinen vai sekä että?

tiistai 17. toukokuuta 2016

Husky and sexy

Osallistuin viikonloppuna Les Millsin bodystep-ohjaajakoulutukseen, jonka läpäisin totta kai kevyesti. (Siitä lisää myöhemmin.) Eilen maanantaina kävin koe-esiintymässä San Jose State Universityssa ja saan varmaan taas yhden uuden työpaikan sieltä, vaikka tällä hetkellä kyllä pitää miettiä kaikkea muuta kuin sitä, mistä voisin saada uusia tunteja. Viime viikon pienen lepäilyn jälkeen palasin nyt taas ohjaamaan tuntejani, mutta en ole parantunut yhtään. Minimipuhumisella ja keskusteluäänellä mennään. Tänään ei menty noillakaan, sillä ohjasin päivän ainoan attack-tuntini lähes puhumatta ja käsiohjein. Kutsuin sitä sign language attackiksi ja tunti meni yllättävän hyvin. Minulla on kyllä uskomattoman ymmärtävät osallistujat monilla tunneilla. Tänään attackissa, kun ilmoitin, että aion antaa vain perusohjeet ääneen, parikin osallistujaa sanoi, etten missään nimessä saa puhua, vaan he pärjäävät hyvin vain katsomalla. Tunnin jälkeen tultiin kiittelemään ja hokemaan "Take care of yourself, Hanna". Tunnilla oli yksi uusi ihminen (joka tuli myöhässä, enkä tiennyt hänen olevan ekaa kertaa attackissa) ja tuli jälkikäteen sanomaan, että osaan olla erittäin motivoiva, vaikken edes puhu mitään. Eräällä pumppitunnilla lupasin hankkia seuraavaksi viikoksi sijaisen, joka voi puhuakin jotain, ja välittömästi muutamakin ihminen huusi "No, don't, you're doing a great job, we don't need you to talk!" Valitettavasti en vain osaa olla antamatta tekniikkaohjeita, koska tunti ei mielestäni ole turvallinen ilman niitä, vaikka tiedän, että hätätapauksessa ei ole muuta mahdollisuutta. Yksi osallistujani, joka on joskus sähköpostitellut kanssani, lupasi rukoilla minun ja ääneni puolesta. Tämä lupaus tuli jo muutama viikko sitten. Joko hän ei ole rukoillut tai sitten rukoukset eivät ole auttaneet, koska en ole parantunut. Taitaa olla aika mennä uudelleen lääkäriin tällä viikolla.
Taas todiste siitä, että amerikkalaiset osaavat korttiasiat: Etsin eilen miehelleni synttärikorttia Targetista ja silmiini osui kohta "Difficult year birthday". Eli sen lisäksi, että on synttärikortteja, on myös eri tarkoituksiin tarkoitettuja synttärikortteja. Noissa vaikean vuoden korteissa oli ällöttäviä tekstejä sisällä, en edes halunnut ottaa niistä valokuvaa, niin övereitä ne olivat. Tämä kohta kuitenkin vetosi minuun selvästi, sillä tuntuu siltä kuin tästä vuodesta olisi tulossa vaikea kaikkien ongelmieni takia.
Koska vedin tuntini tänään vain käsiliikkeillä, saatoin hyvin tavata ystäviä lounaalla ja jaksoin puhua. Se venezuelalainen ystäväni, jonka tapasin ekana keväänä täällä kielikurssilla ja joka joutui melkein heti lähtemään takaisin kotimaahansa, on jälleen tullut vierailemaan turistiviisumilla naapurissani asuvan siskonsa luokse. Tapasin hänet sekä samalla kurssilla aikoinaan olleet muut kaverit tänään lounaalla. Vaikka nämä muut kaverini ovat asuneet koko ajan täällä, en ole nähnyt heitä vuoteen! Välillä on sellainen olo, että täällä on niin vaikea saada uusia kavereita, mutta toisaalta ehkä syy on siinä, ettei ole aikaa eikä motivaatiota nähdä uusia tuttavuuksia. Toisaalta muistin heti lounaan alussa, miksi joskus ajattelin heidän seuran olevan hivenen raskasta - heidän kielitaitonsa ei ole huomattavasti parantunut tämän vuoden aikana ja oma kielitaitoni kokee heti pienen romahduksen, kun yritän käydä yksinkertaista keskustelua heidän kanssaan.

No mutta joka tapauksessa oli ihana nähdä vanhoja uusia kavereita pitkästä aikaa. Samalla sain varmistuksen siihen, että äänessäni todella on jotain vikana, vaikka välillä tuntuukin siltä, että se on hyvä - ja vaikka mieheni kovin sanoo, että kuulostan lähes itseltäni. Yksi kavereistani, jota en siis ole nähnyt vuoteen, kysyi heti, mikä äänessäni on vikana. "What's happened to your voice? You sound so husky and sexy", hän totesi. Yleensä ihmisten eka kysymys on se, olenko kipeä. Kukaan ei ole vielä sanonut, että kuulostan seksikkäältä. Omasta mielestäni en kuulosta yhtään hyvältä, sillä kuulostan ihan 50-vuotiaalta leidiltä, joka on polttanut liikaa tupakkaa ja juonut runsaasti viskiä, mutta tämä kaverini oli eri mieltä. Tai ehkä kuulostan välillä vähän paulakoivuniemimäiseltä, mikä on tietty kyllä aika seksikästä. Eli on vissiin jotain hyviäkin puolia löydettävissä tästä tilanteesta...

Sen sijaan ei ollut kiva kuulla venezuelalaisen kaverini tarinoita siitä, miten kamalaa Venezuelassa on. Olin aikoinaan surullinen siitä, ettei hän voinut jäädä tänne sekä sen takia, että menetin uuden kaverin, mutta myös sen takia, ettei Venezuela kuulosta kovin kivalta paikalta asua. Nytkin hän kertoi ihan arkipäiväisesti siitä, miten hänet oli syksyllä yritetty ryöstää ja napata mukaan kaksi kertaa parin kuukauden aikana aseella uhaten. Ihan normimeininkiä kuulemma pääkaupungissa, jossa hän asuu.

Joskus (usein?) on vain sellainen olo, että itse on asunut pienessä kauniissa lintukodossa.

torstai 12. toukokuuta 2016

Kuoppaisa tie

Kaliforniassa tiet ovat todella huonossa kunnossa. Kun ensimmäisiä kertoja ajoin täällä autolla, luulin koko ajan, että vähintään yksi rengas on puhki, koska tuntuma ja ääni oli sen tasoista. Sittemmin tajusin, että kyse on vain teiden huonosta kunnosta. On kuoppaa, railoa, epätasaista pintaa ja ties mitä. Teitä ei ole yleensä asfaltoitu, vaan ne ovat jotain muuta materiaalia (jotain betonia?), ehkä sitä, mitä Suomessa laitetaan asfaltin alle...? En osaa sanoa tarkemmin, joku minua fiksumpi voi valaista asiaa. Autojen määrä on valtaisa ja liikenne suurta, joten teitä ei ole järkeä asfaltoida, eivätkä ne tietenkään millään voi pysyä hyvässä kunnossa miljoonien autojen kuluttaessa niitä jatkuvasti.

Olen kuullut sanottavan, että Kaliforniassa on USA:n korkein verotus autoiluun liittyen, mutta silti huonokuntoisimmat tiet. En tiedä, pitääkö paikkansa, enkä tosiaan ala nyt kaivaa mitään tilastoja. Mutta voin sanoa, että sen verran, mitä olen vähän muissa osavaltioissa ajanut (Teksas, Arizona, Nevada), ero tuntuu huomattavalta. Arizonasta ja Nevadasta Kaliforniaan ajaessa eron huomasi lähes heti, kun ylitettiin osavaltion raja.
Tie ei ole märkä, vaan epätasainen ja kulunut. Ja tämä on ihan kohtalaisen hyväkuntoinen tie näillä nurkilla.
Tällä hetkellä tiet ovat vielä huonommassa kunnossa kuin aiemmin. Minä olen tässä kuukausien ajan ihmetellyt, miksi ihmeessä motareille ja teille on ilmestynyt kauheita kuoppia. Ainahan täällä kuoppia ja railoja näkee, mutta nyt niitä on näkynyt kamalan paljon ja ihan meidän lähikulmillakin. Sitten sen tajusin. El Niño ja sen sateet. Pelastavat luonnon kuivuudelta ja Kalifornian vesipulalta, mutta tuhoavat huonolaatuiset tiet, kun ne yhdistetään kovaan liikenteeseen.
Tämä kuva on isolta tieltä, joka menee ihan meidän talon vierestä. Lähde: Gary Reyes/Bay Area News Group, kuva täältä.
Rankkasateet aiheuttavat huonolaatuisiin teihin potholeja eli kuoppia. San Jose Mercury News uutisoi pari päivää sitten, että Bay Arealle on tullut tuhansia kuoppia, eniten sitten viiteen vuoteen (linkki).
Pieni pothole. Tämäkin kuva on ihan meidän kotinurkilta. Lähde sama kuin edellisessä kuvassa.
Eivät ehkä näytä ärsyttäviltä tai vaarallisilta, mutta ovat ainakin ensimmäistä. Vauhti kun täällä on yleensä aika kova, niin ei ole kiva osua tuollaiseen.

Mutta kyllä potholet vaarallisiakin toki ovat. Ainakin, jos kyse on isommasta kuopasta, sinkholesta. San Franciscossa tällainen sinkhole meinasi eilen nielaista Uber-taksikuskin auton.
Kuoppa yllätti autoilijan? Lähde: KGO-TV, kuva täältä.
Näyttää jo vähän vaarallisemmalta vai mitä? Ja tuo on vielä pieni sinkhole. Vuonna 2014 SF:ssa oli esimerkiksi tällainen:
Lähde: NBC Bay Area, kuva täältä.
Niin että tällaista menoa täällä. Mites muualla? Olen kuullut sinkholeista, jotka nielaisevat mukanaan kokonaisia taloja. Niin ja kyllähän ne mudslidet ja muut täällä Kaliforniassakin vievät taloja mukanaan sekä kukkuloilta että meren rannalta. El Niñoa kirotaan siis monesta syystä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Les Mills Super Quarterly in Orange County

Helmikuussa osallistuin elämäni ensimmäiseen Les Millsin tapahtumaan (jos koulutuksia ei lasketa), Mini Quarterlyyn (voit lukea täältä, jos kiinnostaa). Viime lauantaina pääsin kokemaan myös Super Quarterlyn.

Super Quarterly on nimensä mukaisesti Mini Quarterlya isompi tapahtuma. Siinä missä Mini-tapahtumassa on tarjolla tunnit vain parista formaatista ja näiden formaattien uusimpiin ohjelmiin kuuluva pieni koulutus sekä paikkoja vain muutamalle kymmenelle ohjaajalle, Super-tapahtumassa on tarjolla tunteja lähes kaikista LM:n formaateista ja osallistujamäärä on paljon korkeampi. Supereissa on yleensä myös koulutustilaisuus, mutta se on pienempi kuin Mineissä. Paino Supereissa on siis enemmänkin tunneille osallistumisessa. Tunnit ohjaavat tiimihengessä LM:n master trainerit eli kouluttajat. Lippu maksoi noin $137 eli noin 120 euroa, mikä on mielestäni hävytön hinta tapahtumasta, johon osallistuvat ihmiset, jotka saavat jumppaohjaajien palkkaa, mutta toki tuolla hinnalla pääsi osallistumaan monelle tunnille huipputason ohjaajien kanssa.

Super Quarterly kestää lähes koko päivän. Lauantai alkoi bodypump-tunnilla, joka oli kello 7:45am. Minä olin kaverini kanssa herännyt aamuviideltä, mutta kävimme kahvilassa syömässä vähän aamupalaa, juttelimme rauhassa ja lopulta navigoimme ensin ihan väärälle kuntosalille - hitsin 24 Hour Fitness, jonka saleja on joka kulmalla. Ilmeisesti porukkaa oli ollut jonottamassa BP-tunnille jo tuntia ennen kuin tunnin piti alkaa. Me pääsimme jonon hännille vain varttia ennen ovien aukeamista, mutta ei onneksi haitannut, sillä kummallakaan ei ollut mitään hinkua päästä eturiviin tälle tunnille.
Maisemat väärän kuntosalin pihalta. Super Q oli Laguna Niguel -nimisessä kaupungissa Orange Countyssa. Alue vaikutti oikein kivalta, mutta valitettavasti meillä ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa tutkailla.
Pumppitunnin vetivät aika kovat Les Mills U.S.:n nimet. Lähes kaikki ovat olleet LM:n ohjelmien julkistamisvideoilla joko ihan ohjaamassa tai vähintään varjostamassa (eli tekemässä liikkeet ohjaajan vieressä). Mukana oli myös yksi Los Angelesissa asuva trainer, joka on alunperin Suomesta, Sanna Rönkkö. Tämän tason ihmisethän ohjaavat kappaleet juuri niin kuin kuuluukin: eivät puhu liikaa eivätkä liian vähän, sanovat oikeat asiat juuri oikealla hetkellä ja motivoivat täydellisen kauniisti. Valitettavasti vain tässä Super Quarterlyssa tunnit olivat isolla koripallokentällä, jossa akustiikka oli aika kaikuva, ja kun musiikki oli kovalla, puolistakaan puheista ei saanut hirveän hyvin selvää. Onneksi vika korjattiin ekan pumppitunnin jälkeen muille tunneille.
Ihana Amanda Scales, joka oli kouluttaja BA-koulutuksessani vuosi sitten, avasi tilaisuuden.
All of the presenters eli kaikki päivän aikana ohjaavat trainerit lavalla. Tosin kaikki eivät tainneet mahtua tähän kuvaan.
Kun alkaa itse ohjata tunteja, menettää sen upean tunteen, kun ensimmäistä kertaa kokeilee uutta ohjelmaa, eikä yhtään tiedä, mitä on tulossa. Toki LM:n videon kanssa voi mennä tekemään uuden ohjelman ilman, että on vilkaissutkaan videota, musiikkia tai koreografiaa etukäteen, mutta en minä ainakaan koskaan tee niin, eikä se muutenkaan olisi sama asia kuin oikealle tunnille osallistuminen. Minä aloitan uuden ohjelman opiskelun aina katsomalla videon lävitse ja kuuntelemalla musiikkia. Mitään täydellistä yllätysmomenttia ei siis ole tulossa, kun ohjelmaa lähtee itse vetämään.

Koska Super Quarterlyssa tunnit olivat tulevista uusista ohjelmista (BP98, BA93, CX23, BS104 jne.), joita ohjaajat eivät ainakaan täällä USA:n länsirannikolla ole vielä saaneet, pääsin pitkästä aikaa kokemaan sen, miltä tuntuukaan olla ihan vain osallistuja, jolla ei ole hajuakaan siitä, mitä on tulossa. Oppimiskokemus siis sekin. Bodypump 98 -ohjelma alkoi kevyesti, kyykkybiisi tuntui helpolta, mutta sitten yhtäkkiä kaikki muu iskikin päin naamaa aika kovalla voimalla. Les Mills ei petä koskaan, haha. Vaikutti hyvältä ohjelmalta, enkä malta odottaa, että sen saa käyttöön.
En ole Les Millsin uusien pumppikamojen eli SMARTBARien fanittaja, tykkään enemmän vanhoista pumppivälineistä. Ajattelin etukäteen, että tilaisuudessa käytetään kuntosalin omia välineitä, mutta Les Mills roudaakin omat kamansa Super Q -kiertueelle. 
BP:n core-biisi laudan päällä. LOVE it!
Bodypumpin jälkeen osallistuin heti perään bodystep-tunnille. Olen käynyt tasan kaksi kertaa bodystep-tunnilla: ensimmäisen kerran Suomessa käydessäni tämän vuoden helmikuussa ja toisen kerran reilu viikko sitten, kun olin päättänyt, että hei pitäisikö ruveta ohjaamaan bodysteppia, koska rakastuin siihen ekalla kerralla niin kovasti. Mikäs olisi siis parempi tapa kolmanteen tuntiin kuin saada se huipputason ohjaajilta, joista yksi oli muuten upea Amanda Scales, joka oli kouluttaja attack-koulutuksessani ja joka silloin asetti riman kaikille muille tapaamilleni LM:n kouluttajille niin korkealle, ettei kukaan yllä varmaan edes lähelle. En ole kovin ammattitaitoinen arvioimaan BS ohjelmaa tällä historialla, mutta vaikutti kivalta ja yksi biiseistä oli Britney Spearsin, joten ei voi mennä vikaan. Super Q:ssa tehtiin muuten 104-ohjelman atleettinen versio. Tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun osallistuin atleettiseen bodysteppiin. Olen ilmoittautunut BS-koulutukseen ja minulle on määrätty atleettiseen versioon kuuluva kappale, joten ehkä ihan hyvä, että pääsin nyt osallistumaan atleettiselle tunnille, vaikka ohjelma onkin eri (minun koulutukseni on vielä 103-ohjelmalla).
Cxworx välineet. Niillä kuntosaleilla, joilla olen ohjannut cxworxia, ei ole LM:n resistance tubeja eli noita kumppareita. Hitsit että tuo oranssi oli jäykkä, se oli likaisuudesta huolimatta aika uusi! :D
Bodystepin jälkeen vuorossa oli cxworx, jonka 23-ohjelma vaikutti hieman helpommin lähestyttävältä kuin nykyinen ohjelma, ja sen jälkeen bodyattack, jota olin odottanut eniten. Rakastan attackia yli kaiken, ja kun ohjaajina toimivat Amanda Scales, Adam Snow Bramski ja Dan Maroun, joista kaikki ovat niin huippuja, että ovat tähdittäneet (tai tulevat tähdittämään tulevia) LM:n attack-videoita, kokemus ei voinut olla muuta kuin loistava. Varjostajana toimi eräs ohjaaja täältä Bay Arealta. En ole koskaan ollut hänen tunneillaan, sillä hän ohjaa vain kaupungeissa, joihin minulla on ihan liian pitkä matka.
BA-ohjaajat. Vasemmalta Lindsay Haskins, joka toimi vain varjostajana, Adam ja hänen takanaan piilossa ja näkymättömissä Dan, sekä oikealla upea Amanda. Tuo lava, jolla he olivat, oli todella hutera ja heittelehti puolelta toiselle koko ajan, kun he liikkuivat. En tajua, miten joku uskaltaa attackoida tuollaisen päällä.
Olin totta kai eturivissä attack-tunnilla ja tietenkin aivan rakastunut uuteen 93-ohjelmaan, vaikka toisaalta siitä oli hiukan vaikea saada selkoa näin vain ekan kerran perusteella. 4-biisi tulee vaatimaan jonkin verran kykyä kontrolloida omia osallistujiaan, mikä osoittautui pieneksi haasteeksi myös näille huipputason ohjaajille. Ei varmaan tarvitse siis itse olla häpeissään siitä, jos joskus lauma ei ihan pysy hanskassa ja tekemässä sitä, mitä sen milloinkin pitäisi tehdä...

Kun pumppi, steppi, cx ja attack oli vedetty kunnialla loppuun, oli vihdoin tunti aikaa vain olla. Nopea pieni snäksi Starbucksista, koska muuhunkaan ei pystynyt. Kummallisesti koko päivä meni yhden proteiinijuoman ja -patukan sekä pienen Starbucksin kahvin ja välipalan voimalla, vaikka takana oli vain ne kolmen tunnin yöunet. En ymmärrä, miten kaverini jaksoi, nimittäin sillä aikaa, kun minä olin stepissä ja cxworxissa, hän veteli Grit-formaatin strength- ja plyo-tunnit läpi, ja jos jokin on tappohommaa, niin Grit-tunnit. Huh.

Tauon jälkeen oli koulutuksen vuoro. Koulutuksessa keskityttiin jokaisen formaatin uusimpaan ohjelmaan eli siihen ohjelmaan, joka juuri oli koettu. 15 minuuttia per formaatti eli ei paljon, mutta sain kuitenkin jonkin verran uutta ajateltavaa.

Koulutuksen jälkeen oli bodycombat-tunti. Kävin aikoinaan Suomessa asuessani combatissa koko ajan ja rakastin sitä tuntia. Tänne muuttaessa combat vähitellen ensimmäisen vuoden aikana jäi, koska tuntien fiilis oli vain liian erilainen täällä, mutta aina välillä olen miettinyt palaamista combatin pariin ja pohtinut, pitäisikö sitäkin joskus kouluttautua ohjaamaan. Super Q:n BC-tunnille osallistuminen sai minut jälleen muistamaan, miksi pidin combatista aikoinaan niin paljon, mutta toisaalta tajuamaan, ettei lajin ohjaaminen ole minun juttuni ainakaan näillä nykyisillä voimavaroilla.
Ihmisiä odottamassa BC-tunnin alkua. Pumppi ja combat vetivät eniten osallistujia, molemmat olivat aika täynnä. Syynä varmasti se, että ne ovat suosituimpia formaatteja, ainakin Bay Arealla, ja ehkä sekin, että combattiin mahtui ihmisiä niin paljon kuin vain halusi, koska välineitä ei tarvittu ja tila oli iso. BP:n kanssa samaan aikaan ei ollut muita tunteja tarjolla, BC:n kanssa yksi grit ja RPM meni päällekkäin.
Combatin jälkeen olisi ollut vielä bodyflow (eli eurooppalaisille bodybalance), johon olin ilmoittautunut. Päätimme kaverini kanssa skipata tämän tunnin, vaikka rauhoittuminen ja venyttely olisi kyllä ollut paikallaan. Tunti olisi alkanut vasta puoli viideltä, ja me halusimme ehtiä pikaisesti suihkuun ja sitten ravintolaan syömään ennen kotimatkaa. Jos olisimme osallistuneet flow-tunnille, emme olisi päässeet kotimatkalle ennen kuin vasta joskus kahdeksan aikaan varmaan. Nytkin kotimatka alkoi vasta hiukan ennen seitsemää illalla.

Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin, en ehkä lähtisi uudestaan yli 600 kilometrin kotimatkalle sen jälkeen, kun on koko päivän urheillut ja edellisyönä nukkunut vain 3 tuntia sen jälkeen, kun oli vasta päässyt perille yhtä pitkältä tulomatkalta. Fiksumpaa olisi ollut yöpyä kaksi yötä. Emme silti rehellisesti sanottuna yhtään olleet kaverini kanssa sitä mieltä, että olisi kannattanut palata vasta sunnuntaina, koska siinä olisi mennyt koko sunnuntai ihan hukkaan autossa istuen. Ja kaverini oli pakko päästä sunnuntaiksi kotiin, sillä silloin oli äitienpäivä.

Kotimatka sujui onneksi nopeasti, reiluun 6 tuntiin, sillä lähes kukaan ei näköjään autoillut Etelä-Kaliforniasta Pohjois-Kaliforniaan lauantaina illalla ja yöllä. Emme siis juuttuneet ruuhkiin, emme edes suur-Losin alueella. Mutta olimme kyllä aika väsyneitä. Minä ajoin vähän yli puoleen väliin ja sitten kaverini jatkoi. Ajaessani en huomannut väsymystä, mutta sitten kun ei tarvinnut enää olla valppaana, olin lähes nukahtaa paikalleni. Pääsin kotiin hiukan ennen yhtä yöllä. Tarkoitus oli mennä suihkun kautta suoraan sänkyyn, mutta löysin mieheni sohvalta katsomasta leffaa ja syömästä suklaata ja söinkin sitten yhtäkkiä kaikki hänen suklaansa ennätysvauhdissa, koska olin lievästi ilmaistuna nälkäinen. Pitää aina tankata kovan päivän päätteeksi.
Kun puolenyön jälkeen syö suklaata nälkäänsä, aamulla herätessä voi olla varma, että tekee mieli lisää makeaa. Vaadin miestäni lähtemään amerikkalaiselle aamupalalle, koska olin niin väsynyt, että halusin aloittaa päiväni kasalla jenkkipannareita ja 1000 kalorilla. Tai no ei huijata, tässä vaiheessa oli jo lounasaika, ei mikään aamu.
Kaverini kuului muuten juuri siihen sakkiin amerikkalaisia, jotka eivät tunnu kestävän hiljaisuutta kahta minuuttia pidempään. Sekä meno- että paluumatka meni jatkuvassa keskustelussa - myös siinä vaiheessa paluumatkaa, kun olin nukahtaa paikalleni, mutta totta kai jutustelu silloin oli vain kohteliasta, jotta kaverini pysyi hyvin hereillä ajaessaan. Vaikka saan lääkärini mukaan puhua tavallisella äänellä, täytyy silti myöntää, että kun on puhunut ensin 10 tuntia menomatkalla ja sen jälkeen 6 tuntia paluumatkalla ilmastoidussa autossa, huomasin vaikutuksen äänessäni sunnuntaina herätessä ja nyt maksan viikonlopusta kovaa hintaa, kun jälleen joudun pyytämään ihmisiä sijaistamaan tuntejani. Tiedän, että olisi ollut fiksumpaa vain levätä kotona, mutta pakko oli päästä kokemaan Super Quarterly, koska eihän rahojakaan olisi saanut takaisin. Hieno kokemus ja ehdottomasti haluan joskus uudelleen!

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

The WORST road trip EVER!

Etukäteen pelätty kotimatka Orange Countysta Les Millsin Super Quarterlysta sujui hyvin reilussa kuudessa tunnissa. En kyllä ehkä uudestaan lähtisi ajamaan yli 600 kilometrin matkaa kotiin illalla sen jälkeen, kun edellisyönä on nukuttu parin tunnin yöunet, herätty aamuviideltä ja urheiltu koko päivä. Etenkin kun vasta edellisenä iltana oli päässyt perille. Mutta tulipa koettua. Ja tuli muuten koettua aika paljon muutakin. Minun ja kaverini menomatka oli nimittäin aikamoinen kokemus.

Pahimmassa kuvitelmassa ajattelimme, että menomatka perjantai-iltapäivän ruuhkassa saattaisi venyä ehkä 7 tuntiin, vaikka navigaattori ennustikin alussa matka-ajaksi noin 6 tuntia. Loppujen lopuksi menomatkamme kesti joku 11 tuntia ja kohtasimme kaiken auton hajoamisesta luonnon katastrofeihin, jotka ylittivät uutiskynnyksen jopa Suomessa.

Lähdimme ajamaan perjantaina aamulla kymmeneltä. Olimme lähellä Gilroyta, noin 30 mailia eli vajaa 50 kilometriä San Josesta, kun missasin oikean liittymän motarilla. Navigaattori uudelleenohjeisti pois seuraavasta liittymästä ja keskelle pahinta maaseutua. Kun täältä päin lähtee ajamaan L.A.:n suuntaan, kulkuväylä kulkee tavallisestikin maaseudun lävitse (eihän Kalifornia paljolti muuta olekaan kuin maaseutua), mutta nyt päädyimme vielä pahemmalle maaseudulle. Tottelimme kuitenkin navigaattoria, koska meidän piti päästä kiertämään takaisin oikealle tielle.

Ajoimme pientä maaseututietä pitkin, kun huomasin edessä tien reunassa jonkun metallisen roskan. Pystyin hyvin väistämään sen ja ajattelin siinä mielessäni, että tuollaiseen ei kyllä halua törmätä. Juuri kun sain tämän ajatuksen ajateltua, huomasin uuden samanlaisen roskan, tällä kertaa keskellä tietä keskikaistan vieressä. Mitään reagoimisaikaa ei ollut, ja auto törmäsi suoraan tähän metalliseen esineeseen. Kuului kamala pamaus ja auto alkoi välittömästi huutaa, että eturenkaan paine on madaltunut, pysähdy heti. Onneksi nopeutemme oli hidas, pienellä maaseututiellä kun kerta oltiin.

Ei muuta kuin hätävilkut päälle, auto tien reunaan ja tutkailemaan. Auton kulkiessa en huomannut mitään eroa tuntumassa, mutta eturengas oli tietenkin rikki. Tässä kohtaa lähti useampikin kirosana - onneksi osaan jo luonnollisesti kiroilla englanniksi, haha. Kaverini kysyi, että kai teillä on Triple A eli AAA eli erilaisia vakuutuksia ja road side assistancea tarjoava palvelu. No ei todellakaan ole. Katsoin autovakuutuksemme paperit, autoon merkityn BMW:n road side assistancen tiedot, etsin vararengasta, jota en löytänyt, ja sitten soitin miehelleni, koska hän on ainoa henkilö, jolle haluan ensimmäisenä soittaa. Hän ilmoitti, ettei meille ole maksettu mitään Bemarin lisäpalveluja tai mitään muutakaan ylimääräistä ja ilmoitti, ettei hän tiedä minua paremmin, minne pitäisi soittaa, paitsi joku hinaamaan auto korjaamolle. Niin ja ettei meidän autossa ole vararengasta.

Onneksi sentään tällä maaseututiellä oli puhelinyhteys ja jonkinlainen nettiyhteys. Jos jotain tässä prosessissa opin, niin sen, miten naiivia ja älyttömän typerää on kuvitella, että voi lähteä ajelemaan autonsa kanssa ilman, että osaa hoitaa mitään ongelmatilannetta, koska jossain vähänkin kauempana kunnon asuinalueista puhelimen näytöllä voi hyvinkin lukea vain No Service.

Ohikulkevia autoja ei pahemmin ollut, mutta ensimmäinen ohiajava mies pysähtyi heti kysymään, tarvitsemmeko apua. Jaa puhjennut rengas, no eihän se ole ongelma eikä mikään, antakaa vain vararengas ja hän kyllä vaihtaa sen meille heti. Harmi vain, ettei sitä vararengasta ollut, vaikka olisikin ollut avulias mies pelastamaan naiset pulasta. Tässä prosessissa opin myös sen, etten haluaisi olla se nainen, jonka tarvitsee turvautua tuntemattoman miehen apuun, koska ei itse osaa, mutta pakko myöntää, että minä olin ihan pihalla, mitä tehdä. En edes osannut tutkailla, mitä renkaassa lukee. Onneksi muut osasivat. En edes muista enää, lukiko kaverini rengasta vai huomasiko asian tämä tuntematon mies, mutta jompikumpi tajusi, että renkaassa lukee run-flat. Minä tai kaverini emme tienneet, mitä se tarkoittaa, mutta tämä mies osasi heti kertoa, että run-flat renkaan kanssa voi ajaa kymmeniä maileja, kunhan pysyttelee alle 50mph-nopeudessa. Edes mieheni ei ollut tajunnut, että meidän autossa on tällaiset renkaat, mutta hoksasi asian kyllä heti, kun mainitsin hänelle tämän termin puhelimessa. Onneksi emme siis ehtineet soittaa ketään hinaamaan autoa korjaamolle, koska olisihan se ollut aika noloa.

Ei siis muuta kuin netistä etsimään, missä on lähin rengasliike. Tämä tuntematon mies ei osannut kertoa sitä meille ja lähti pois. Hetken päästä hän kyllä ajoi takaisin paikalle, koska oli ilmeisesti itsekin googlettanut, missä on lähin korjaamo ja palasi kertomaan sen meille. Matkaa oli vain muutama maili, joten hätävilkut päälle ja hitaaseen ajoon. Lähes heti matkaan päästyämme kohtasimme asuntovaunun, jonka omistajat olivat vaihtamassa autonsa rengasta tien varressa. Pysähdyimme ja kävi ilmi, että he olivat osuneet samoihin metalliroskiin. Helpotti vähän mieltäni, sillä syytin totta kai koko loppumatkan ajan itseäni siitä, etten ollut ehtinyt väistää.

Minä en osannut kyseenalaistaa, etteikö rengasliikkeestä saisi renkaita, mutta kaverini vähän varovasti mietti, mahdammeko löytää mistään uutta rengasta. Ja niinhän se oli, ettei ekassa liikkeessä voitu auttaa meitä. He laittoivat vähän ilmaa renkaaseen ja ohjeistivat seuraavaan liikkeeseen, jonne oli matkaa taas muutama maili. Sielläkään ei ollut oikeanlaisia renkaita. Aina kun jotain menee vikaan, minä osaan kyllä kääntää asian sellaiseksi kuin vika olisi mieheni ja saatoin soittaa yhden kiukkuisen puhelun siitä, miksi hitossa meillä on auto, johon ei löydy uusia renkaita mistään. :D

Meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli se, että rengasliike olisi vaihtanut autoon kaikki neljä rengasta. Koska kyseessä on nelivetoauto, vain rikkinäistä ei voinut korvata erilaisella eikä myöskään molempia eturenkaita voitu vaihtaa erilaisiin kuin takarenkaat. Toinen vaihtoehto oli se, että me yksinkertaisesti joudumme vaihtamaan kulkuneuvomme toiseen.

Run-flat renkaan kanssa pystyi ajaman takaisin San Josehen, mutta minä ilmoitin miehelleni puhelimessa, etten kovin mielelläni lähde ajamaan sellaisen auton kanssa, sillä vaikka renkaassa oli painetta, se piti aivan hirveää ääntä ja minua hirvitti ajaa sen kanssa. Kaiken lisäksi matka kotiin olisi kestänyt kauan, sillä autolla sai ajaa vain hitaasti. Niinpä ihana mieheni, joka on aiemminkin joutunut ajelemaan pelastamaan minua erinäisistä tilanteista, lähti ajamaan töistä kohti Gilroyta tuomaan meille meidän toisen auton ja hakemaan itse rikkinäisen pois.

Olimme lähteneet kotoa aamukymmeneltä. Kello 12:30 olimme edelleen Gilroyssa, vain 30 mailin päässä kotoa, istumassa ostoskeskuksen pihalla autossa juomassa starbucksia ja odottamassa miestäni. Ei mikään paras alku road tripille siis.

Hiukan puoli yhden jälkeen pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa meidän toisella autolla. Mieheni lähti hitaalle kotimatkalle rikkinäisen auton kanssa. Tässä kohtaa oli alkanut sataa vettä. Sade paheni ja paheni ja lopulta yltyi aivan järkyttäväksi. "This is freakin' California, how it can rain like this?!" autossa kuultiin useampaankin kertaan. Viime aikoina ei ole satanut enää paljoa, mutta totta kai sinä päivänä, kun meidän pitää ajaa yli 600 kilometriä, sataa niin paljon, ettei termi kaatosade riitä kuvaamaan sitä veden määrää. Kun olimme ajaneet muutaman tunnin, satoi rakeita. Siis rakeita. Kaliforniassa. Eikä missään vuoristossa korkealla merenpinnan yläpuolella, vaan ihan matalalla ja tasaisella maalla. Näkyvyys oli tasan nolla. Tiellä oli liikkeellä paljon rekkoja, joten vesi pöllysi, ja minä olin vähintään lievässä paniikissa siitä, ettei minun ajotaidoillani pärjätä sellaisessa kelissä.

Tässä kohtaa ajattelimme olevamme todella onnekkaita, sillä vastaantulevien puolella näimme järkyttävän onnettomuuden. Ainakin kaksi rekkaa oli törmännyt, takana olevan rekan moottori oli lentänyt ulos ensimmäisen perään, rekat olivat sikinsokin poikittain ja joukossa taisi olla muutama henkilöautokin. Järkyttävä kaaos. Koko tie oli tukossa, ja onnettomuuspaikan taakse jäänyt liikenne oli totta kai ihan pysähdyksissä. Paikallaan pysyvä autojono jatkui maileja ja taas maileja. Meidän puolella tietä näkyi myös yksi onnettomuus, henkilöauto oli mennyt ihan nurin pitkin peltoa, mutta mitään kovaa liikennetukosta ei ollut.

Me pysähdyimme syömään ja sade laantui, mutta totta kai kun lähdimme jälleen matkaan, sadekin alkoi uudelleen. Tässä kohtaa kaverini puhelimeen tuli hälytys siitä, että alueelle on julistettu tulvavaroitus, mutta emme kiinnittäneet tähän enempää huomiota, koska tulvan ei pitänyt osua ihan meidän reitille - ja sitä paitsi Interstate 5 -tie, jota me ajoimme, on ainoa kulkuväylä tuolla alueella, muuta mahdollista reittiä ei ole.

Vastaantulevien puolella isosta rekkaonnettomuudesta johtuva liikennetukos jatkui edelleen ja me totesimme monta kertaa, miten onnekkaita olemme, kun emme ole sillä puolella tietä. Jossain vaiheessa autojono päättyi, eikä kumpikaan meistä osannut kiinnittää mitään huomiota siihen, ettei vastaantulevien puolella ollut enää yhtään liikennettä. Sen kummallisuuden tajusi vasta näin jälkikäteen.

Sade laantui ja ilma muuttui jopa kirkkaaksi. Hetken aikaa näytti ihan hyvältä. Kunnes sitten yhtäkkiä navigaattori ilmoitti: "There is a 1 hour and 36 minutes slowdown ahead of you" ja heitti ETA:n pari tuntia myöhemmäksi.

"What did it say, did it say ONE HOUR?!" me aloimme panikoida. Nopeasti ohitimme tiellä kyltin, jossa luki "Prepare to stop, slow traffic ahead" ja tajusimme, että emme tainneetkaan olla ihan niin onnekkaita kuin olimme ajatelleet.
Kukaan ei halua punaista reittiä (punainen tarkoittaa kamalaa ruuhkaa) eikä etenkään ilmoituksella, että matka hidastuu 1,5 tuntia ruuhkan kohdalla.
Navi ei osannut tarkemmin kertoa hidastuksen syytä, mutta kaverini kaivoi esiin applikaation, jonne ihmiset raportoivat liikenteestä. Ensin hän totesi, että edessä on major accident. Termi major ei koskaan tiedä hyvää, eikä etenkään, kun takana on ollut tunteja kestävä järkyttävä tulviva kaatosade, jota liikenne ei kestä hyvin varmaan missään eikä etenkään Kaliforniassa, jossa ihmiset eivät osaa ajaa edes tihkusateessa.

Saavutimme järkyttävän liikennetukoksen ja siihen sitten jäimme jumiin. Ympärillä olevat motarille johtavat sisäänkäynnit olivat kaikki tukossa autoista, kaikki kaistat tiellä olivat aivan täynnä eikä kukaan liikkunut mihinkään. Kaverini jatkoi apin tutkailemista ja sitten totesi, että edessä taitaa olla myös mudslide. Jonkun ajan kuluttua hän löysi tiedon myös siitä tulvasta, josta hänen puhelimensa oli varoittanut jo aiemmin.

Eipä siinä sitten auttanut tehdä muuta kuin istua. Major accident, mudslide ja tulva. Minkäs teet. Minä aloin panikoida siitä, miten bensa riittää jatkuvaa tyhjäkäyntiä, vaikka tankissa oli jäljellä yli 100 mailin edestä bensaa, ja sitten siitä, että veteni oli loppumaisillaan. Kaverillani oli lisää vettä, mutta ne olivat takaluukussa samoin kuin meidän molempien välipalat. Täällä asuessa kuulee ohjeistuksia siitä, että autossa pitäisi aina olla mukana paljon juomavettä sekä syötävää, sillä koskaan ei tiedä, jääkö jumiin ison onnettomuuden taakse tai koska se iso maanjäristys tulee, joka katkaisee automatkan alkuunsa. Mutta ehkä vettä ja ruokaa ei kannattaisi pitää takaluukussa, jos itse on sisällä autossa. Totesimme, että pahimmassa tapauksessa ei muuta kuin hätävilkut päälle ja ulos autosta, koska liikenne oli kuitenkin kohtalaisen pysähdyksissä. Silti kumpikaan ei pitänyt tätä kovin hyvänä vaihtoehtona, sillä koskaan ei tiedä, milloin liikenne päättääkin liikkua, eikä siinä välttämättä sitten kävisi kauhean hyvin. Ehkä olimme kuitenkin ylivarovaisia, sillä yhden miehen näimme nousevan autosta takaluukulle hakemaan jotain ja toisen miehen nousevan ylös ilmeisesti vain karistellakseen roskat päältään autotielle. Kumpikin pääsi takaisin autoon sisällä naarmuitta.
Joku tunti meni näissä maisemissa ja tunnelmissa.
En tiedä, kuinka kauan olimme siinä. Ehkä tunnin. Autot lipuivat eteenpäin ehkä noin 100-200 metriä tuona aikana. Jossain vaiheessa liikenne alkoi vetää hiukan paremmin, mutta edelleen todella hitaasti. Tässä kohtaa huomasimme, ettei vastaantulevien puolella tosiaan ollut mitään liikennettä. Nopeasti kohtasimme paikan, jossa mudslide ilmeisesti oli tapahtunut. Meidän puoli oli mutainen ja märkä, mutta toinen puoli oli kohdannut pahimman kaaoksen, sillä motari oli suljettu kokonaan siltä puolelta, mikä selitti sen, että liikenne siellä puolella oli kadonnut jo maileja sitten. Tämä Interstate 5 on tosiaan yksi ainoa iso valtaväylä Etelä- ja Pohjois-Kalifornian välillä, jos ei lasketa lähempänä rannikkoa menevää motaria ja sitten ihan rannassa menevää hidasta ja mutkittelevaa Pacific Coast Highwayta. Miettikää, kun tuollainen tie suljetaan kokonaan ja vielä kaiken lisäksi perjantai-iltapäivän ruuhkassa. Huh. Tämä oli ylittänyt ainakin joidenkin uutiskanavien uutiskynnyksen myös Suomessa (tässä linkki videoon, josta näkee hiukan ruuhkan tasoa). Ilmeisesti henkilövahinkoja ei ollut sattunut, mutta voin sanoa, ettei mutavyöry ole mikään ihan leikinasia, kun autotie menee keskellä kukkuloiden välillä olevaa pientä laaksoa. En haluaisi olla autossa, kun muta alkaa vyöryä rinnettä alas.
Ei tämä nyt kerro katastrofin tasosta mitään, mutta kaverini nappaama kuva mutavyöryn alueelta. Ihan vain matkamuistoksi. :)
Me pääsimme lopulta pahimmasta liikennetukoksesta, sillä suurin osa ongelmista oli vastaantulevien puolella. Ehkä siis lopulta olimme onnekkaita, vaikka täytyy kyllä sanoa, ettei tuossa kohtaa tuntunut siltä. Matkaa oli vielä tunteja jäljellä ja tässä kohtaa kello oli jo yli neljä. Pääsimme tankkaamaan alueelle, jossa olen kerran ennenkin ollut. Silloin ennen oli rauhallista, mutta nyt pieni kyläalue oli tukkeutunut sadoista henkilöautoista ja rekoista, joilla ei kyllä olisi kokonsa puolesta ollut asiaa sinne, mutta minkäs teet, kun I5 nyt sattuu olemaan suosittu (ainoa?) väylä rekoille.

Matka jatkui ja sadekin alkoi totta kai uudelleen, mutta liikenne sentään kulki. Kun aloimme saavuttaa Los Angelesin aluetta, kello oli onneksi jo sen verran, että pahin iltaruuhka oli hellittänyt, mikä oli tietenkin hyvä asia. Jumiuduimme toki jonkinlaisiin ruuhkiin, ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten oli pimeääkin. Meidän oli ollut tarkoitus vaihtaa kuljettajaa jossain vaiheessa, mutta minä ajoin lopulta koko 10 tuntia kestävän matkan.

Viimeisen viiden minuutin ajomatkan aikana osuimme vielä kaiken lisäksi tullitielle, mikä totta kai kruunasi kokemuksen, kun piti maksaa tietulli. Pääsimme kuitenkin lopulta perille puoli kymmeneltä illalla. Minä olin lähtenyt kotoa aamulla tasan puoli kymmeneltä, joten olihan siinä sitä matkaa takana. Eräs puolituttuni oli ajanut saman matkan. Hän oli lähtenyt San Josesta meidän jälkeen, mutta meidän rengasrikkomme takia totta kai ohittanut meidät jo Gilroyssa, päässyt I5:n lävitse ennen mudslidea ja perille tunteja ennen meitä. Meillä oli siis maailmanluokan huonoin tuuri, mutta ainakin selvisimme hengissä.

Se oli se menomatka siis. Kaupan kautta hotellille, ja kello oli kymmenen illalla. Herätyskello oli herättämässä aamuviideltä. Minulla särki lihaksia ja alaselkää, särkylääke vei pahimman kivun, mutta minun huonoilla unenlahjoillani sain nukuttua silti vain noin kolme tuntia. Mutta hei, aikamoinen kokemus ja onneksi olen tottunut siihen, että harrastan urheilua vähäisten yöunien jälkeen.
Me yövyimme hotellissa, joka oli jonkinlainen fitness-keskus. Huoneestakin löytyi tällaiset huvittavat 2 paunan eli vajaan kilon käsipainot. Niille ei tullut käyttöä.
Miehenikin pääsi muuten turvallisesti flat-run-renkaan kanssa takaisin San Josehen, joskin matkaan oli mennyt aikaa useampi tunti. Uutta rengasta ei mistään löytynyt heti, joten sellainen piti tilata, ja auto saadaan kuntoon vasta keskiviikkona. Renkaita pitää vaihtaa kaksi, molemmat eturenkaat. Ei muuten mikään ihan halpa keikka. Kalliiksi tuli siis Super Quarterly, jonka fiiliksestä kerron lisää myöhemmin. Mutta hauskaa oli!