Entä kun Suomeen meno ei pelkästään innosta?

Viikon kuluttua suuntaamme Suomeen parin viikon reissulle ja lähtö herättää luonnollisestikin paljon erilaisia tunteita. Luonnostelin tämän postauksen viikkoja sitten silloin, kun en vielä tiennyt, koska pääsen palaamaan sairauslomaltani töihin. Julkaiseminen jäi, koska tilanteeni oli niin epäselvä ja se vaikutti ajatuksiini ja koska aihe on muutoinkin vähän arka. Hyvä, etten julkaissut, sillä nyt lähempänä reissua tunteeni ovat muuttuneet selvästi innostuneemmiksi, varsinkin kun pääsin palaamaan töihin tässä välissä.

Kaikesta huolimatta taustalla on myös nihkeämpiä tunteita - tai ehkä pikemminkin stressin aiheita -, ja nyt lopulta päätin viimeistellä tämän postauksen ja julkaista. En aio pyydellä tunteitani anteeksi ja haluan kirjoittaa rehellisesti siitä, mikä mieltäni painaa. Ehkä jollakin muulla ulkosuomalaisella on samankaltaisia mietteitä (joskin minun ajatukseni liittyvät vahvasti työtilanteeseeni).

Koska tämä postaus sisältää ajatuksia, jotka joku voi helposti tulkita sellaisiksi, etten haluaisi mennä Suomeen, niin korostetaan nyt heti tässä alussa, että minä kyllä ihan oikeasti haluan matkustaa Suomeen. On ihana päästä näkemään perhettä ja kavereita. En ole edes ollut Suomessa puoleentoista vuoteen. Suomen kesää en ole kokenut neljään vuoteen, joten on ihana päästä näkemään sitäkin. Harva asia on kuitenkaan niin mustavalkoinen, että sitä kohtaan olisi vain joko rakkauden tai vihan tunteita, innostuksen tai nihkeyden tunteita. Tai en minä ainakaan ole niin yksinkertainen ihminen.

Korostetaan vielä, että olin pelkästään innostunut Suomi-reissusta vielä vuoden alussa silloin, kun en tiennyt joutuvani melkein 3 kuukautta kestävälle sairauslomalle ja kolmannen kerran yhden vuoden sisällä (!) Leave of Absence -poissaololle työpaikoistani. Kun sairauslomani pituus alkoi selvitä, innostukseni alkoi kadota ja korvautui stressillä. Nytpä kerron miksi.

Olin tällä viikolla kaverini kanssa kivalla pitkällä iltalenkillä.

Pelkään työpaikkojeni puolesta

Jotkut läheisemme toivovat, että kävisimme Suomessa useammin. Pitkän matkan ja aikaeron takia Suomeen ei kuitenkaan tehdä mitään ihan lyhyitä reissuja (2 viikkoa on mielestäni minimi jetlagin takia). Minulla ei osa-aikaisena tuntityöläisenä ole mitään virallista vuosilomaa. Onneksi olen kuitenkin sellaisessa työssä, josta voin olla pois, kunhan vain hankin sijaiset. Jossain kohtaa raja tulee kuitenkin vastaan - suurimmalla osalla työnantajistani tuo raja on 5 viikkoa. Jos viiteen viikkoon ei ole yhtäkään tuntia, HR-osastot potkivat pihalle. Mitään ongelmaa muutaman viikon reissun takia ei siis todellakaan olisi, ellen olisi juuri viettänyt viimeistä kolmea kuukautta olemalla poissa töistä.

Minulla on tietenkin ollut lääkärin todistukset koko sairauslomani ajalle ja olen pitänyt työnantajat ajantasalla. Ongelmaa tämän suhteen ei siis ole ollut. Aloin kuitenkin panikoitua tuossa toukokuun loppupuolella, kun en tiennyt, milloin pääsen palaamaan tunneilleni ja kun reissun ajankohta alkoi lähestyä. Lopulta kaikki meni sinänsä hyvin, että pääsin palaamaan töihin tämän kuun alussa. Mutta... Juuri kun olen palannut pitkältä sairauslomalta ja tehnyt töitä vain parin viikon ajan, lähdenkin taas heti pois, lomalle. Eihän tuollainen nyt kovin hyvältä näytä.

Näen kauhukuvia siitä, miten saan vielä sanomista tästä tilanteesta. Täällä puhutaan jumppaohjaajien commitmentista eli sitoutumisesta. Säännöllisiin omiin tunteihin pitää sitoutua. Ohjaajat, jotka sijaistuttavat tuntejaan koko ajan, eivät ole hyvässä maineessa, eivät työnantajan eivätkä osallistujien silmissä. Onneksi voin sentään aina vedota perhesyihin. En minä oikeasti millekään lomalle ole menossa, olen menossa vierailemaan kotimaassani, sillä haluamme osallistua perhetapahtumaan.

Minun pitää itse hankkia sijaiset töihini

Kuinka moni tekee sellaista työtä, jossa joutuu itse hankkimaan tuuraajan töihinsä, kun lähtee pois? Lähti sitten lomalle tai sairauslomalle. Minä olen sellaisessa työssä. Olen juuri käynyt läpi melkein kolme kuukautta sitä, että joka viikko joudun varmistamaan sijaiset noin 11 eri tuntiin. Ja nyt homma alkaa taas alusta. Edessä on 2,5 viikkoa poissaoloa.

En ole toistaiseksi löytänyt tuuraajia muuta kuin muutamaan hassuun tuntiini. Olen aina joutunut hoitamaan sijaiskuvioita vielä lomilta ja reissuilta, eikä tämä kerta selvästi tule olemaan yhtään erilainen. 10 tunnin aikaero aiheuttaa siihen sitten vielä lisästressin päälle.

Sijaisten hankkiminen aiheuttaa stressin lisäksi huonoa omaatuntoa, sillä ne ovat yleensä ne samat ihmiset, jotka tuntejani sijaistavat ja he ovat tässä nyt jo sijaistelleet monta viikkoa putkeen. Lisäksi osallistujani ovat kaivanneet minua sairauslomani aikana. Tiedän, että vakituisen ohjaajan poissaolo on osalle osallistujista stressaavaa, kun koskaan ei tiedä, kuka tuntia sijaistaa vai sijaistaako kukaan. Minä suhtaudun työhöni intohimolla, enkä tykkää tilanteesta, jossa joudun pettämään osallistujieni luottamuksen yhä uudelleen. Totta kai he varmasti ymmärtävät syyni. Se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö he olisi pettyneitä.

Iltainen North San Jose on ihan kiva paikka.

Hei rutiinit, olen kaivannut teitä! Oho, nyt ne jo katosivatkin uudelleen

Sairaslomani kesti reilun 2,5 kuukautta. Mihin tahansa työhön palaaminen pitkän tauon jälkeen on vaikeaa. Kaikkihan sen varmaan ovat kokeneet. Vaikka teen töitä päivittäin vain muutaman hassun tunnin, ne luovat arkeeni selkeän rutiinin. Käyn samoissa paikoissa, herään tiettyihin aikoihin, saan tietyn määrän liikuntaa ja minulla on aikaa tehdä omia juttuja tiettyinä aikoina ja niin edelleen.

Kolmen kuukauden aikana ehdin totaalisesti kadottaa rutiinini. Olen ollut innoissani töihin palaamisesta, mutta minulla on takana vasta yksi täysi viikko normaalia rutiiniani enkä todellakaan ole vielä kiinni vanhoissa, hyviksi todetuissa tavoissani. Ja kun ehkä ensi viikon aikana alan vähitellen muistaa, joudun taas lähtemään. Heti kun olen saanut kiinni niistä rutiineista, ne repäistään taas pois. Vähän ärsyttävä tilanne siis.

Hei liikunta, olen kaivannut sinuakin, mutta edessäni on iso haaste

Rutiineihin liittyy olennaisesti myös se, että liikuntaan palaaminen pitkän tauon jälkeen on vähän nihkeää ja vaikeaa, ehkä jopa kivuliasta. Jos liikkumisen pariin palaamisen saa tehdä oman aikataulunsa ja oman kroppansa ilmoitusten perusteella, kaikki on varmaan ihan hyvin. No minä en saa. Minun pitää mennä tekemään vaikkapa bodypumppia juuri silloin, kun tuntini on, sanoivat kroppani tuntemukset mitä tahansa.

Taukoni aikana olen kadottanut suurimman osan kunnostani ja voimastani. Tai siltä ainakin tuntuu. Jos the Aerobics and Fitness Association of Americaa on uskominen, olen oikeastikin tässä 12 viikon aikana menettänyt osan aerobisesta kunnostani: aerobinen kunto alkaa laskea jo 2-3 viikon tauon jälkeen. Lihaskunnon laskeminen vie vähän pidempään, 2-3 kuukautta, mutta juuri tuonkin ajan saavutin. Bodypumpissa on tosiaan välillä tuntunut siltä kuin en olisi ennen nostanut painoa ollenkaan. Bodyattack-tunti sai sykkeeni nousemaan tasolle, jossa sen ei muistaakseni pitäisi käydä, vaikka en edes voinut hyppiä kunnolla. Uskon saavuttavani vanhan tasoni kohtalaisen nopeasti. Kuitenkin juuri nyt kun kroppani alkaa vähitellen muistaa, mitä sen pitää tehdä, liikunta pistetään taas tauolle. Ei hyvä.

Liikuntatauon lisäksi kroppani on viime aikoina voinut vähän huonosti kehnon ruokavalion takia. Peili, mittanauha ja vanhat vaatteet kertovat karua totuutta. Sen lisäksi, että haluan päästä liikkumaan kuten ennen, haluaisin myös takaisin ne vähän paremmat ruokailutottumukset, jotka minulla tulevat helpommin sen liikunnan ohessa kuin ilman liikuntaa. Sanomattakin siis selvää, ettei 2,5 kuukauden tauon jälkeen oikein tee mieli lähteä lomalle. Onneksi kaksi viikkoa on lyhyt aika eikä kaada maailmaa tässä vaiheessa.

Suomi-reissu nyt vain aiheuttaa hämmennystä, etenkin kun kaikki täällä kotona Kaliforniassa ei ole ihan kohdallaan

Olen koko tämän vuoden elänyt pienessä epätietoisuudessa siitä, miten pystyn palaamaan töihini ja missä määrin ohjaamaan tuntejani tulevaisuudessa. Edes pienen osa-aikaisen työn tekeminen täällä parantaa elämänlaatuani huomattavasti. Siinä vaiheessa, kun työkuvioni ovat epäselviä, ajatukseni koko elämästäni täällä tuntuvat heittävän pienoista kuperkeikkaa. Valehtelisin jos sanoisin, etten ole tässä näiden lukuisten terveysongelmien keskellä miettinyt joskus sitä, pitäisikö vain palata takaisin Suomeen. Välillä en tosissani, mutta joskus ihan oikeastikin, vaikka tiedän, ettei muutto ole ratkaisu mihinkään ongelmaan ja vaikka oikeasti tykkään asua Kaliforniassa.

Suomeen meno on aiemmin aiheuttanut minussa hiukan ristiriitaisia tuntemuksia ja hämmennystä siitä, missä kotini on. Epäilen, että tällä kertaa se saattaa tehdä sitä entistä enemmän. Huonolla tavalla vai selkeyttävästi? Se jäänee nähtäväksi.

Meille on rantautunut kuumuusaalto, joten tätä ilmaa onkin kiva päästä karkuun ja nopeasti. Tosin onhan tässä nyt kuuma viikko kestettävänä.

Loppujen lopuksi

Joka tapauksessa on kiva päästä lähtemään, ja varsinkin tämän viikon aikana aloin oikein jo innostua lähdön ajatuksesta. En malta odottaa, että pääsen ihastelemaan Turun kesäistä fiilistä. Kaksi viikkoa on sitä paitsi niin lyhyt aika, ettei se nyt varmasti oikeasti ole iso ongelma työnantajilleni eikä edes kunnolleni. Olen vain kova stressaamaan välillä.

Tiedän joidenkin läheisteni ehkä olevan vähän pettyneitä siitä, ettemme ole Turussa pidempään. Toivottavasti he tämän lukiessaan ymmärtävät, etteivät kuviot ole niin yksinkertaisia. Minäkin tykkäisin olla Suomessa vaikka kuukauden tai kaksi. Mutta kun en vain voi. Palaa tämän postauksen alkuun, jos et vielä hoksannut syitä.