Edellisen postauksen herättämät ajatukset

Edellinen postaukseni keräsi pari mielenkiintoista kommenttia Facebookin blogiryhmän puolella. (Pahoittelut niille, jotka eivät kuulu siihen ryhmään; kommentit jäävät sinne pimentoon teiltä.) Tiivistetysti kommenteissa tuotiin esille sitä, että sairauslomahan on tarkoitettu toipumiseen eikä erinäisten asioiden tekemiseen tai itsensä miettimiseen. Termi "suorittaminen" tuli ilmi.

Minä sain paljon miettimistä kommenteista ja ajatukseni synnyttivät ajatuksia, joilla ei ole enää edes mitään tekemistä niiden kommenttien kanssa. En ollut tietoisesti ajatellut valittaa siitä, etten saanut sairauslomani aikana asioita aikaiseksi. Edellisen postaukseni idea oli vain kertoa siitä, miten muutama kuukausi kului, kun en ohjannut tuntejani. Minusta oli siis jännä kuulla jonkun kokeneen kuin kirjoitukseni takaa heijastuisi syyllisyys ja tyytymättömyys siihen, etten tehnyt mitään järkevää, tai jopa tarve jatkuvaan suorittamiseen.

Niinpä jatkoin sitä itseni miettimistä. Etenkin koska ajatus suorittamisesta ei ole minulle mikään vieras. Olenhan jo kertonut täällä blogissani suorittaneeni lyhyen elämäni aikana monta vuotta putkeen ja ottaneeni nopeasti vastaan mahdollisuuden hypätä irti ja kohti tuntematonta. Toisaalta samalla olen kertonut myös välillä melkein kuin hävenneeni sitä, että ryhdyin kotirouvaksi, ja sen jälkeen olen pohtinut myös ajatuksiani työelämästä. Vaikka vanhat mielipiteeni eivät täysin ole enää relevantteja tässä nykyisessä elämäntilanteessani, oli kuitenkin mielenkiintoista nyt muistella sitä, mitä aiemmin olen pohtinut, ja miettiä, heijastavatko nykyiset yksinkertaiset kirjoitukseni ja ajatukseni jotain sellaista, mitä en ole viime aikoina niin tietoisesti enää hoksannut ajatella. (Suorittamiseen liittyvät ajatukset veivät mieleni muuten moniin sokkeloihin ja niistä ajatuksista syntyi niin paljon näkemyksiä ulkosuomalaisuuteeni ja osa-aikaiseen kotirouvailuuni liittyen, että ne näkemykset ansaitsevat ihan oman aikansa ja paikkansa.)

Tänään sunnuntaina ei suoritettu. Kun ei tehnyt mieli lähteä ajamaan mihinkään kauas ulkoilemaan, ulkoiltiin kotimme ympäristössä. 

Mutta ajatus takaisin niihin edellistä postaustani koskeviin kommentteihin. Parissakin kommentissa tuotiin esiin siis se, ettei sairausloma ole kuulemma suorittamista varten. Olen täysin samaa mieltä. Minusta on silti kiva saada asioita aikaiseksi, ainakin joskus. Ehkä jonkun mielestä ajatus pelkästä rentoutumisesta 12 viikkoa putkeen kuulostaa ihanalta, mutta voi olla, että jos oikeasti pitäisi kokea se, se ei lopulta tuntuisikaan kovin kivalta. Minä en sitä paitsi ollut sairauslomalla minkään psyykkisen burnoutin takia, vaan selkäkivun takia. Totta kai minulla on silloin energiaa, jota olisi hyvä päästä purkamaan jonnekin, ainakin psyykkisesti. Jos olisin jossain toimistotyössä, en olisi edes joutunut sairauslomalle. Jouduin olemaan pois töistä vain siksi, että työni on niin fyysistä. Koinko syyllisyyttä siitä, etten tehnyt mitään? Ehkä osittain, mutta lähinnä sen takia, etten opiskellut siihen kurssiini, jonka suorittamisesta olen maksanut.

Itsensä miettiminen ja oman toimintansa pohtiminen puolestaan on minusta sellaista, mitä jokaisen kannattaa tehdä, oli sairauslomalla tai ei. Minusta on hyvä, jos ihminen haluaa oppia virheistään. Tai jos ei ole tehnyt virheitä, niin löytää toiminnastaan ne kohdat, jotka ovat ajaneet kohti onnistumista ja tyytyväisyyttä. Itse olisin kovissa ongelmissa, jos olisin heittänyt sairauslomani aikana aivoni narikkaan miettimättä omaa historiaani ja sitten saikun jälkeen vain palannut takaisin siihen, mistä saikulle lähdin ilman, että tajuaisin tilanteen ongelmalliset kohdat. Olenhan kuitenkin osittain omalla toiminnallani aiheuttanut vaivojani, vaikka toki fysiologisilla faktoilla ja ihan vain tuurillakin on ollut osuutta asiaan.

Bongaa kuvasta (tuolla pusikoissa elävien kodittomien?) kissa.

Haluan tuoda ilmi yllä olevat ajatukseni, ihan itseänikin varten. Toisaalta kuitenkin blogitekstit ovat huono paikka tuoda ilmi tällaisia ajatuksia, ja blogi kokonaisuudessaan on huono lähtökohta miettiä kenenkään elämää sen syvemmin. Sillä blogi on blogi ja sitä kirjoittaa bloggaaja. Ja mitä bloggaaja tekee? Miettii, mistä lukijat ehkä haluavat lukea ja mistä he ovat kiinnostuneita. Positiiviset jutut ovat totta kai kivoja luettavia, mutta rajansa kaikella. Olisin voinut kirjoittaa sairauslomani aikana siitä, millaisia ihania päiviä minulla on ollut. Siitä, miten yhtenäkin maanantaina nukuin pitkään, menin kaverini kanssa ihanalle pitkälle lounaalle ja sen jälkeen vielä kahville nauttimaan kakkua ja siitä miten noiden monien tuntien jälkeen palasin kotiin ja loppupäivän löhöilin sohvalla lempisarjojani katsellen. Ja siitä, miten tein tämän kaiken ilman huolen häivääkään siitä, että taas jäi päivän dollarit ansaitsematta, koska hei - ei minun tarvitse stressata rahasta, mieheni ansaitsee tarpeeksi meidän molempien elättämiseen. Viimeisten 12 viikon aikana elämä on välillä ollut aivan superihanaakin. Mutta olisivatko tuollaiset postaukset olleet kivoja? Minusta ei, enkä siis jaksanut kirjoittaa moisia. 

Hämmentävästi kuolleet puut. Ehkä ne eivät ole tykänneet sateista. Perjantaina muuten satoi vähän. Täällä! Kaliforniassa! Kesäkuun alussa! Siistiä.

Lopulta siinä, millaisen kuvan blogi antaa bloggaajansa elämästä, on kyse vain bloggaajan valinnasta, ei siitä oikeasta elämästä. Täysin mukavalta vaikuttava blogielämä ei kerro totuutta kenenkään oikeasta elämästä. Eikä myöskään blogi, jossa kerrotaan avoimesti vaikeuksista, anna kokonaista kuvaa sen kirjoittajan elämästä. Minä päätän, mitä kirjoitan tänne, milloin ja millä tavoin. Minä päätän, mitä jätän kertomatta. Kukaan ei tiedä minun elämästäni edes suurinta osaa tämän blogin perusteella. Tämä on vain se osa, jonka minäkin hetkenä päätän ja jaksan julkaista.

Joidenkin työpaikat tarjoavat kaikenlaisia kenttiä kaikenlaisiin pallopeleihin.

Jaksamisesta puheen ollen... Tässä pieni esimerkki bloggaajan elämästä. En ikinä väittäisi, etteivätkö postaukseni keskittyisi joskus vähän liiankin negatiivisiin asioihin. Olen tiedostanut tämän faktan jo pitkään. Siitä kertonee se, että blogini luonnoskansion alimmalta riviltä löytyy luonnos vuoden 2014 lopusta otsikolla "Elämäni positiviiset asiat tällä hetkellä". Kun olin valitellut uuden asuinmaan hankaluuksia ensimmäisten asuinkuukausien aikana useasti, oli sellainen olo, että kerrotaanpa kaikki ne ihanat asiat välillä. Postaus jäi kuitenkin julkaisematta. Se ei kerro siitä, että fiilikseni olisivat negatiivisia, vaan ihan vain siitä, että välillä olen vain liian laiska viimeistelemään luonnoksiani, kun uusiakin aiheita tulee koko ajan mieleen ja alan kirjoittaa niistä ja sitten on vielä se oikeakin elämä elettävänä. Joskus siis se, mikä päätyy julkaistavaksi saakka ja mikä ei, on vain arpapeliä ja kiinni laiskuuden määrästä. Ei aiheistani kannata ehkä sen syvällisempiä analyyseja alkaa tehdä.

Piilaakson kukkulat näkyvät, meni minne tahansa.

Lopulta kuitenkin se, että lukija reagoi jollain tavalla, on bloggaajan kannalta hyvin positiivista. Tällä kertaa saavutin sen. Sain samalla myös aikaiseksi tämän uuden postauksen, joten eipähän tarvitse stressailla seuraavan aiheen kanssa.