Keittoa leivässä Montereyssa

Selailinpa tuossa ajankuluksi Iltalehden nettisivuja ja näin sivupalkissa linkin seuraavanlaiseen reseptiin: keitto leipäkulhossa.

Ensimmäinen ajatukseni: Jaa, onko toi joku juttu Suomessakin.

Toinen ajatukseni: No joo, en edes vähän aikaa sitten tiennyt, että tuo on isokin juttu Kaliforniassa, joten tuskinpa on mikään ihme, jos en tiennyt keittoleipäkulhojen olevan pinnalla missä tahansa.

Montereyssa kauniissa kulmauksissa. 

On se meri vain kiva.  

En oikeastikaan tiedä, miten olen saattanut asua melkein Tyynenmeren rannalla, Bay Arealla, Kaliforniassa yli kaksi vuotta ilman, että koskaan ajattelin keittoleipäkulhoja. En tajunnut niiden olemassaoloa kunnolla ennen kuin Piilaakson suomalaisten naisten naamakirjaryhmässä oli puhetta siitä, mitä kaikkea Suomi-vieraille kannattaa tarjota ja kun "keittoa leivässä" oli aika isona suosikkina. Minä hoksasin silloin, että sivistyksessäni oli iso aukko, sillä en ollut itse koskaan syönyt moista ruokaa. Kun avasin silmät, tajusin, että keittoleipiä tarjoillaan monessa paikassa ja mainostetaan etenkin turistialueilla olevissa ravintoloissa ja varsinkin merenrantapaikoissa.

Äitini kanssa olimme käymässä merenrantakaupunki Montereyssa ja siellä sitten vihdoin ja viimein maistoin tuota elämystä. Jos sitä nyt elämykseksi voi sanoa. Kyseessä on iso leipä, josta on tehty kulho ja joka on täytetty keitolla. Tällä alueella leipä on usein paikallista herkkua, sour dough -leipää, ja keitto tietenkin clam chowderia. Kuinkas muutenkaan. Clam chowder on ollut pitkään herkkualkupalani kalaravintoloissa, mutten ikinä ollut saanut sitä leivässä.

Tältä se näytti. Kokoja oli kaksi: pieni ja iso. Tämä oli pieni, muttei se kyllä pieneltä tuntunut. 

Annos oli tuhti, mutta ei kai mitään muuta voi odottaa, kun eteen isketään iso vaalea leipä kermaisella keitolla. Leivän kannesta saa revittyä paloja ja upotettua keittoon. Kun keittoa kaapii kulhon pohjalta, sieltäkin irtoaa leipää. Hiilariöveri on siis taattu. Oli kyllä hyvää, mutta en pystynyt syömään kaikkea. Alkoi tökkiä aika pahasti ja jopa kohtalaisen nopeasti. Tuo oli muuten myös hyvin valkosipulista.

Syödessä sai katsella tällaisia maisemia. Ravintola oli todella turistimesta, mutta hienot puitteet.

Keittoleivän lisäksi koin muutoinkin uusia elämyksiä tällä reissulla äitini kanssa, sillä olimme Montereyssa Cannery Row -nimisellä alueella. Olen ollut Montereyssa aikaisemmin kerran, se on kuitenkin vain noin tunnin ajomatkan päässä meiltä kotoa, mutta vain turisti"laituri"alueella (Fisherman's Wharf). En edes tiennyt, että pienen matkan päässä siitä on toinen turistialue. Mitä ihmettä... Tosin ei kai se mikään menetys ole ollut, ei tuolla ollut kuin kauppoja ja ravintoloita. Paitsi että sijaitseehan siellä Monterey Bay Aquarium, joka on ilmeisesti supersuosittu kohde ja todella hieno, jos pääsee yli siitä faktasta, että mereneläviä on lukittu sisätiloihin. (Vai onkohan tuo akvaario se kovinkin eettinen paikka, jossa keskitytään myös tutkimukseen? Ainakin mukamas.) En ole koskaan kokenut mitään pienintäkään tarvetta mennä tuollaiseen paikkaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tekee.

Montereyssa on ollut ennen sardiinitölkkitehdas.

Vanhaa tehdasaluetta kutsutaan nimellä Cannery Row. Osa niistä äitini vierailun aikaan puheissa olleista John Steinbeckin romaaneista sijoittuu tuolle alueelle. Kuvassa äitini, joka oli ilman takkia, kun minä olin vetäytynyt untuvatakkini sisään.

Joku randomtyyppi ylittämässä katua.

Suosittelen keittoleipää turisteille ja muillekin. Ja jos tämä on kerta ihan normijuttu Suomessa(kin), ehkä tällaista saa sieltä ravintoloista jostain...?