Aina amerikkalainen tapa ei sovi tilanteeseen

Tässä yksi päivä nauroin varmaan yli kymmenen minuuttia kuvalle, joka tuli vastaan tumblrissa. Kuva osui ja upposi niin kovaa, etten muista, milloin viimeksi yksi kuva pienin tekstein olisi osunut yhtä pahasti.

Ainoa lähde, jonka osaan mainita, näkyy kuvassa. 

Minä olen kuluttanut piilaaksolaisten lääkäriasemien tuoleja enemmän kuin mieli olisi tehnyt. Joka ikinen kerta vastaanotolla - en vain alussa, vaan vielä ihan muutama viikko sittenkin - olen naureskellut mielessäni tätä amerikkalaista tervehdystapaa. Kun näin tuon kuvan, olisin voinut huutaa ilosta siitä, että vihdoin joku ilmaisee ääneen tuollaisen tilanteen taustalla olevan typeryyden. Mielestäni tuollainen pieni tervehdysprosessi ei oikein ole sopinut lääkärin vastaanotolle ja on noissa tilanteissa tuntunut vähän hölmöltä, vaikka se totta kai on vain osa normaalia keskustelun aloitusta. Mieheni, joka ei ole koskaan ollut täällä lääkärissä, ei ihan ymmärtänyt, kun en saanut lopetettua nauruani vartin sisään, mutta toisaalta hän kuitenkin ymmärsi hauskuuden kuvassa esitetyn tilanteen takana.

"How are you?" ei tietenkään ole kysymys "mitä kuuluu?", vaan se on ainoastaan luonnollinen jatke tervehtimissanalle. Kysyjä ei oikeasti halua tietää, mitä toiselle kuuluu, hän vain tervehtii. Tuohon heittoon ei missään nimessä kuulu vastata mitään muuta kuin että hyvin menee ja ehkä toistamalla samanlaisen tervehdyksen vastineeksi. Lääkäriaseman hoitaja, joka valmistelee potilaan lääkäriä varten, ja sitten se itse lääkärikin ovat tervehdyksessään vain kohteliaita lausuessaan how are yout. Mutta onhan se nyt typerää vastata siihen "Fine, thank you" tai "Great, thank you", kun ei selvästikään voida hyvin ja kun ollaan missä ollaan juuri sen takia, ettei voida hyvin. "I am awesome, thanks for asking......... But I do have a problem." Ei kovin loogista.

Olen omaksunut tämän tervehtimistavan jo ajat sitten ja se on mielestäni yhtä luonnollista kuin sen hei-sanan lausuminen. Tiedän, mitä sillä haetaan takaa (vastaus: ei mitään). En pidä sitä ärsyttävänä, enkä uteluna, enkä (amerikkalaisen?) teennäisenä, vaan ainoastaan tapana tervehtiä. Ihan kuin hei ja moi.

Mutta tottumisesta huolimatta olen joskus suomalainen jääräpää, enkä halua vastata kysymykseen tavalla, jota amerikkalainen odottaa. Joskus olen vain yksinkertaisesti ollut looginen ja todennut tuollaisessa tilanteessa:

"Well I'm here aren't I, so not so good."

Vastaukseksi olen saanut yleensä sympatiaa tai vähintäänkin pientä naurua, joka on kielinyt siitä, etten ehkä ole ainoa, jota kieli- ja kulttuurisidonnaiset tavat joskus huvittavat.