Kalifornialaisesta tyylistä ja piilaksolaisen univormu

Terveisiä luonnoskansiosta! Viime vuoden elokuussa aloitin kirjoittamaan ylös näkemyksiäni piilaaksolaisten tyylistä. Alun perin kirjoitin Santana Rowlla näkyvistä tyylikkäistä ihmisistä tähän postaukseen, mutta lopulta poistin ajatukset tuosta, koska ne eivät tuntuneet sopivan siihen. Siirsin tekstipätkät talteen, ja sitten homma tietenkin vähän jäi. Nyt ajattelin palata tähän asiaan, sillä näin kevään myötä ihmiset ovat luopuneet niistä "talvivaatteistaan", joita näkyi parin kuukauden ajan, ja palanneet kalifornialaisen tyylin peruslähteille.

Minäkin olen jo kaivanut flipflopit esiin. Varpaat piti käydä hoitamassa kuntoon vietnamilaisten kynsisalongissa. Minulla oli angsti, joten keväisten pastellivärien sijasta valitsin tummaa.

Olen tainnut aika monta kertaa tässä blogissa aloittaa juttuni toteamalla "olen kuullut". Täällä pidemmän aikaa asuneilta suomalaisilta sekä muiltakin tietenkin kuulee lähes jatkuvasti kommenttia ja tarinaa tästä, tosta ja siitä. Osan jutuista pääsee yleensä itsekin jossain vaiheessa toteamaan tosiksi. Näin minulle kävi piilaaksolaisten tyyliasiassa.

Jo aika pian muuttomme jälkeen kuulin, ettei San Josessa pahemmin laittauduta tai pukeuduta tyylikkästi - paitsi ehkä Santana Rowlle menijät. Pukeutuminen ja laittautuminen tarkoittavat toki eri asioita eri ihmisille, ja molemmat ovat aika subjektiivisia asioita. Mutta joka tapauksessa näin kuulin sekä suomalaisen että yhden amerikkalaisen suusta, ja olen tullut itse samaan lopputulokseen.

Elokuussa kirjoitin tällaiset pätkät:
Sen verran kauan olen täällä asunut, että minulla on tyyliaiheesta jo hieman omaakin näkemystä ja kokemusta. Aika tyylittömiä täällä kyllä ollaan. Ihmiset kulkevat vaatteissa, jotka näyttävät parhaimmillaan jumppavaatteilta tai kotivaatteilta ja pahimmillaan vanhoilta pyjamilta. Kengät ovat lähinnä läpsyjä, flipflopeja tai lenkkareita. Mutta kun ensimmäisen kerran kävin Santana Rowlla päivällä, ihmisten ilme oli täysin erilainen, ja bongasin heti parilta eri tyypiltä esimerkiksi designer-laukun ja -kengät (toki nämä henkilöt olivat muutoinkin tyylikkäitä, eivät kengät ja laukut tyylikkyyttä tee). Jostain syystä Santana Rowlla näkyvät ihmiset tekevät siis poikkeuksen tässä piilaaksolaisten keskuudessa näkyvässä tyylittömyydessä sen perusteella, mitä olen kuullut ja mitä itse yhden iltapäivän aikana havainnoinut. 

Olenkin huomannut, että alueella on vaikutusta ihmisten pukeutumistyyliin: Santana Rown alkupään vieressä, toisella puolella tietä olevassa ostoskeskuksessa (Westfield Valley Fairissa) olen nähnyt tyylikkäitä ihmisiä. Sen sijaan oman kotimme lähellä olevalla ostarilla (Great Mallissa) porukka kulkee lähinnä niissä läpsyissä, jumppavaatteissa ja kollegeasuissa. Näin hieman kärjistäen tietenkin. Nämä eri kauppakeskuksissa kävijöiden erilaiset ilmeet selittyvät varmasti kaupoillakin: Great Mallissa on paljon outletmaisia kauppoja ja halvat hinnat, kun taas Valley Fairista löytyy vähän kalliimpia kauppoja ja sitten esimerkiksi Miumiu ja Prada. 

San Jose ei siis todellakaan ole mikään trendikäs suurkaupunki. Eivätkä ole kyllä Piilaaksoon muutkaan kaupungit, vaikka ehkä jossain Palo Altossa näkyykin hieman vähemmän kollegehousuja ja pyjamia. Sen puolesta, ettei San Josessa laittauduta, puhuu myös kokemukseni eräästä tilaisuudesta. Maaliskuun lopussa (eli siis vuosi sitten maaliskuun 2014 lopussa) kävin San Josen downtownissa tilaisuudessa, jossa alueen aloittelevat valokuvaajat esittelivät töitään. Pukukoodi oli "cocktail". Minulla oli pitkähihainen, paksua kangasta oleva mekko ja korkkarit ja olin aivan liian ylipukeutunut. Ihmiset olivat paikalla farkuissa ja lenkkareissa. Joillakin naisilla - joista suurin osa oli valokuvaajien malleja - oli pikkumekkoja ja korkkareita, mutta aika vähemmistönä he olivat. Tällöin ihmettelin tätä pukeutusmikoodin rikkomista eräälle amerikkalaiselle, joka totesi: "Yeah well, this is San Jose." 

Olen osunut jo elokuussa täysin oikeaan näissä tyyliasioissa, eikä näkemykseni ole muuttunut. Sellainen trendikkyys, joka Suomen suurkaupungeissa on täysin yleistä, on täällä aivan ennennäkemätöntä. Tietenkin käsitys trendikkyydestä on aivan erilainen täällä kuin jossain Pohjoismaissa tai Euroopassa, eikä näitä tilanteita voi oikein verrata toisiinsa. Mutta ei Suomessa kyllä porukka kulje normaalisti kokokollegeasussa kauppakeskuksissa. Ja sitten vielä sanotaan, että suomalaiset ovat tyylittömiä. Eivät muuten ole. Kannattaa tulla tänne katsomaan, mitä on tyylitön pukeutuminen julkisella paikalla. Tuulipuku on parempi kuin flanellipyjamahousut, ainakin minun mielestäni.

Osoitus amerikkalaisesta tyylikkyydestä. Olen ihan kamala ihminen, kun kuvaan muita, mutta niin kauan kuin on olemassa People of Walmart -sivusto, olen ehkä vielä turvallisilla vesillä. Tämä kuva on muuten Oaklandin Costcosta, missä nyt vallitsee ehkä ihan omanlaisensa tyyli...

Jo elokuussa olin alkanut hahmotella kategorioita piilaaksolaisten naisten tyyleistä. Nämä näkemykseni pätevät todennäköisesti muihinkin kalifornialaisiin, varmasti jopa moniin muiden osavaltioiden asukkaisiin. Kategoriani ovat seuraavat:

1) Ostarityyli

Alaosana joko kollegehousut tai pyjamahousut. Yläosana jotain ainakin lievästi rönttöistä, vaikkapa kulahtanut (mainos-)t-paita. Joskus kokovartalokollegeasu. Jalassa läpsyt, flipflopit tai lenkkarit. Kokonaisuuden kruunaa hapsottava tukka. Haluaisin sanoa, että tämä on yleinen look vähän vanhemmilla meksikolaisnaisilla, mutta näkyy näitä muillakin.

2) Piilaaksolaisen univormu (tai ihan vain kalifornialaisen univormu)

Alaosana jumppahousut eli yoga pantsit. Eikä yleensä mitään laadukkaista ja tukevista kankaista tehtyjä ja ihan imartelevia nikeja, adidaksia tai vastaavia "kunnon jumppahousuja", vaan erilaisia trikoorimpuloita, kuten vaikkapa Victoria's Secretin legginsimäisiä yogapantseja, joissa lukee jotain PINK takana. Myös ihan kunnon legginsejä näkyy. Ja sitten näkyy tietenkin niitä kamelinvarpaita ja kankaan alta piirtyviä pakaravakojakin joskus (vaikka kuka niitä katsoo, en minä ainakaan, kunhan täällä huutelen :D). Not flattering siis.

Kalifornialaiset ovat totaalisesti unohtaneet muutamat pukeutumisen perusasiat. Kuva täältä. 

Yläosana piilaaksolaisen univormussa on tietenkin jotain lyhyttä, yleensä t-paita tai toppi, jottei se takamus vahingossakaan peity. Jalassa on flipflopit tai ehkä lenkkarit, jos on vähän viileämpi sää.

Oli yoga pants -tyylistä mitä mieltä tahansa, amerikkalaisten eduksi haluan sanoa tämän: Vartalon mallilla tai kilojen määrällä ei ole merkitystä. Kuka tahansa voi pukeutua täällä mihin tahansa, eikä erotu joukosta, eikä kukaan yleensä nyrpistele nenäänsä.

Yogapantsit ovat ilmeisesti suosittuja muissakin osavaltioissa, sillä muistan lukeneeni vähän aikaa sitten jonkun osavaltion jostain poliitikosta (vitsit kun ihmisen muisti voi olla huono), joka halusi kieltää yogapantsit lailla ja joka herätti pahennusta asiaan liittyvillä kommenteillaan. Kommentteihin taisivat liittyä pakaravaot ja synnilliset mielikuvat.

3) Toimistotyyli

(Toimisto)työssäkäyvät naiset erottuvat jumppa- ja kollegehousukansasta, luojan kiitos. Heihin olen törmännyt downtownissa ja ostareilla. Alaosana on yleensä tummat suorat housut tai hame. Paitana joku t-paitaa ainakin astetta hienompi viritys. Yleensä myös jakku löytyy. Mitäs kerrottavaa tuossa muka on?, joku saattaa nyt miettiä. Minäpä kerron. Se, mikä tekee tämän toimistotyylin, on meikki - tosin tässä kohtaa täytyy sanoa, että tämä pätee yleensä vain nuorempiin naisiin. Näillä naisilla on vahvat silmämeikit: kunnon luomivärit ja tummat rajaukset löytyvät. Ja nyt puhutaan siis päivälookista, ei mistään baarielämästä. Kiinnitin täällä alussa todella paljon huomiota siihen, miten hirveän vahvasti jotkut naiset meikkaavat töihin ja ylipäänsä päiväelämään. Nykyään en enää kiinnitä siihen huomiota. Joko olen totaalisen tottunut tai sitten olen alussa ylireagoinut.



Nämä kategoriat eivät luonnollisestikaan kata kaikkia tyylejä ja ovat hyvin, hyvin kärjistettyjä, jos joku ei nyt sitä jostain syystä hoksaa. ;) Ihmisen etnisellä alkuperällä vaikuttaisi myöskin olevan tekemistä sen kanssa, miten täällä pukeutuu, tietenkin. En kuitenkaan nyt ala sanoa tästä asiasta sen enempää.

Mutta miten piilaaksolaisten tyyli on sitten vaikuttanut omaan pukeutumiseeni? Olenkin jo aiemmin kertonut, että olen syttynyt täällä asuessa flipflopeille. Vuosia olin haaveillut Havaianaksista, mutten ollut raaskinut ostaa sellaisia, koska en olisi Suomessa käyttänyt niitä kuin rannalla, jonne ne mielestäni silloin kuuluivat. Mutta täällä lämpenin nopeasti flipfloppityylille, ja hankin omat Havaianakset kesällä. Loistokengät Kaliforniaan, niistä en luovu!

Mutta olisipa kalifornialaistumiseni jäänyt flipfloppeihin... Eipä jäänyt. Loppukesästä ostin housut, jotka nähdessään mieheni totesi "ostit sit pyjamahousut".

Kuuluuko Suomen kevät- ja kesämuotiin tällaiset?

Käytin noita vain Havaijilla, jos sitä nyt voi pitää puolustuksena. Tosin jos rehellisiä ollaan, niin olisin kyllä käyttänyt noita muutoinkin, jos ne eivät olisi osoittautuneet vyötäröstä hiukan liian tiukiksi...

Mutta ei jäänyt kalifornialaistuminen vielä tähänkään. Sillä - tadaa:

Tällä sanjoselaisella on asiaankuuluva univormu hanskassa. Kyllä kelpaa.

Vuosi siihen meni, mutta jumppahousut arkiasusteena ovat alkaneet vedota minuun. Mukavat ne ainakin ovat.

Ja sitten vielä kalifornialaisen univormu -tyylistä astetta fancympi versio, jota myös näkee täällä Piilaaksossa aina silloin tällöin:

Yogapantsit ja t-paita yhdistettynä fancyyn (designer-)käsilaukkuun.

Tämän tyylin olen kopioinut suoraan joltain randomilta naiselta, jonka näin ruokakaupassa. Eikös sitä sanota, että asusteet tekevät loppusilauksen tyylille? Joo-o... Mielestäni tämä tyylisuunta pitäisi ehkä kieltää lailla, koska onhan tuo nyt vähän loukkaus tuollaisia laukkuja kohtaan, mutta maassa maan tavalla hei. Pitää sopeutua paikalliseen kulttuuriin ja tapamaailmaan.

Okei, pakko myöntää... Kuvat on lavastettu. En ole oikeasti lähtenyt noissa kuteissa muualle kuin kuntosalille (laukkukin jäi siinä tapauksessa kotiin). Mutta ajatuksissani on pyörinyt jo jonkin aikaa se, että voisin laittaa jumppahousut kauppaan tai ostarille... Katsotaan, koska retkahdan.

Luin jostain, että Yhdysvaltojen osavaltioiden asukkaista kalifornialaiset ovat vihatuimpia (en valitettavasti löydä enää uutislinkkiä). Jos kalifornialaisten tyyli otetaan huomioon, en ihmettele tätä yhtään... ;)

Mites muissa osavaltioissa tai muissa maissa? Ja enhän minä mitään Suomen muodista enää tiedä - ovatko yogapantsit sielläkin jo ihan normiasu? Lenkkarit ainakin ilmeisesti ovat, jos muutamia blogeja ja niiden päivän asu -kuvia on uskominen.

Kevättä Tyynenmeren rannalla

Kosmetologini on kysynyt minulta jo kahdesti, olemmeko käyneet katsomassa Kalifornian wild flowerseja. Jaa, pitäisikö täällä jotain kukkiakin käydä katsomassa? Ei kasvillisuus kyllä ennen ole pahemmin kiinnostanut, ajattelin. Sitten kuitenkin mietin, että se kevät ja vehreys, jota niin syksyllä kaipasin, on täällä juuri nyt. Eikä se ole täällä kauaa. Ja kun eilen lauantaina ei ollut muutakaan tekemistä, päätimme lähteä katsomaan kevättä rannikolle.

Mietimme ensin Half Moon Bayhin lähtöä, mutta koska siellä on tullut jo käytyä, suuntasimme vuoriston ja metsän keskellä olevan La Hondan kautta hiukan etelään Pescaderoon ja rannikolle. Määränpää oli Pigeon Point Light Station State Historic Park. Ajomatka oli noin 1h20min eli ei mikään paha; olimme liikkeellä vasta kahden jälkeen, joten peruslauantaiden alkupäivien ruuhkia ei ollut enää. Nopeasti meiltä kotoa kyllä pääsee meren rantaan, ainakin nyt vielä, kun ei ole kesäryysiksiä tukkimassa jokaista rannikolle vievää tietä.

Pacific Coast Highwayn eli Highway ykkösen varrella näkyi paljon kukkia. Kerran pysähdyimme ihastelemaan niitä ja merimaisemaa.

Kovin lähelle reunaa ei kannattanut mennä, sillä sieltä oli pieni pudotus rannalle. (Tämä kuva on kyllä eri paikasta kuin tuo ylempi.)

Pacific Coast Highwayn eli Highway ykkösen varrella näkyi hirveän paljon kukkia. Keltaisia ja violetteja sekä oransseja Kalifornian osavaltion kukkia poppyja eli kaliforniantuliunikkoja. Tuo poppy on ainoa, jonka nimen tiedän. Enkä itse asiassa ole siitäkään ihan varma, mutta uskoisin, että ne olivat poppyja. Niistä muista ei kyllä ole hajuakaan. Mutta hienoja ne olivat, etenkin kun niitä oli vähän enemmän samassa kohdassa. Eivät tuoksuneet oikein miltään, kun kävin vähän haistelemassa. Olen muuten allerginen siitepölylle, mutta täällä asuessa en ole kärsinyt allergioireista kuin ihan muutamaan otteeseen viime vuoden toukokuussa. Lääkkeitä en ole joutunut syömään. Suomessa keväät menivät aina lääkkeiden voimalla tai muutoin olisin varmaan ollut täysin toimintakyvytön.

Pigeon Point Lighthouse ja kukkaniitty.

Vanha öljytynnyri?

Pigeon Point Lighthouse oli ulkoapäin aika rähjäinen (sisälle ei päässyt), mutta maisemat olivat kivat. Huhtikuussa tuo ranta on kuulemma hyvä paikka tsekkailla valaita. Nytkin infotauluun oli kirjoitettu, että valaita on jo nähty. Majakan takana oli oiva paikka aavan meren tutkailuun. Me emme jaksaneet tutkailla kauaa, koska mahdollisten valaiden pyrstöjen kyttääminen jostain kaukaisuudesta on aika tylsää puuhaa, jos ei ole varma, että niitä valaita siellä oikeasti on.

Majakka.

Meren katselupaikka ja joku tyyppi.

Eilen ei ollut mikään kovin lämmin päivä (noin 17-20 astetta), ja rannikolla kävi älyttömän kova tuuli. Porukkaa oli kesävaatteissa ja flipflopeissa, mutta minulla oli huppari ja välillä kaulahuivikin ja miehellä takki. Ei me suomalaiset... Meillä pysyi myös auton katto visusti kiinni (sitä paitsi minulle tulee näin keväällä avoautoilusta usein kurkku kipeäksi lämpimälläkin säällä), mutta me näimme Pacific Coast Highwaylla monta autoa, jossa katto oli uskaliaasti laskettu alas. Turistit. :D

Kalifornian osavaltion kukka poppy eli kaliforniantuliunikko. Ellen siis ole erehtynyt. 

Näitä kutsun vain kukiksi, kun en muustakaan tiedä. Tosin kaverini sanoi, että tuo keltainen olisi hottentotti. 

Tyynimeri muuten kuohuu ja aaltoilee todella pelottavasti. Etenkin tuulessa.

Majakkamestan jälkeen poikkesimme San Gregorio State Beachilla. State beacheilla pysäköinti yleensä maksaa ja niin nytkin, $8. Minä yritin kysyä, saisiko maksun takaisin, jos lähdemme vartin sisällä, mutta ei saanut. 

San Gregorio State Beachille on muodostunut meidän sanojen mukaan tuollainen "paskalammikko". Wikipedia osaa kertoa, että kyseessä on freshwater lagoon.

Jonkinlaisen luonnonilmiön takia lammikosta virtaa mereen tällainen pieni puro. Wikipediassa tämäkin asia selitettiin. ;)

Kävimme state beachilla kipuamassa pienelle kukkulalle katsomaan merimaisemia, mihin meni ehkä juuri se vartti. Niin ja sitten kävin vessassa. Mutta kai se on ihan hyvä, että state beachit saavat rahaa, vaikka vähän harmittikin maksaa kahdeksan dollaria hetken pysäköinnistä. Rannalla (ja muillakin rannoilla, joiden ohi ajoimme) oli muuten kohtalaisesti ihmisiä viettämässä lauantaipäivää. Jotkut jopa bikineissä, vaikkei ollut erityisen lämmin ja vielä pilvistäkin.

Tyynenmeren ranta on aika jees.

Ja en valehtele sitä tuulta - katsokaa, miten nuo puut ovat pysyvästi jääneet tuollaisiksi.

San Gregorio -kylän pieni kauppa- ja postikeskittymä kiinnitti huomioni ajomatkalla, joten kävimme katsomassa, mitä siellä on. Kauppa paljastui vähän turistirysäkaupaksi, mutta kaupassa oli myös baari ja livemusiikkia. Meno vaikutti ihan kivalta, mutta emme jääneet kuuntelemaan musiikkia, koska oli vähän nälkä.

General Store ja Post Office. Kaupassa myytiin vain (turisti)krääsää sekä juomia ja snäksejä.

Livemusiikki oli mukava yllätys.

Melkein vuosi sitten, kun olimme asuneet täällä vain alle pari kuukautta, minulle hehkutettiin yhtä Skyline Boulevardin varrella olevaa ravintolaa. Avasin ravintolan Yelp-sivun silloin kännykkäni nettiselaimeen, jotta muistaisin sen. Sivu on ollut avoinna tähän saakka eli melkein vuoden! Eipä ole saatu aikaiseksi käydä tsekkaamassa raflaa aikaisemmin. Nyt oli aika korjata tilanne, ihan jo vaikka vain sen takia, että nettisivun saisi vihdoin suljettua.

Kun ajoimme majakalle, kuljimme juurikin tuon ravintolan ohi. Kello oli silloin jotain kolme päivällä ja paikka näytti olevan ääriään myöten täynnä. Ravintola on suosittu moottoripyöräilijöiden kokoontumispaikka, kun he ajavat ylös vuorille Skyline Boulevardille. Kun me paluumatkalla pääsimme ravintolan luokse, kello oli yli viisi, eikä ryysistä ollut. Pääsimme heti pöytään. Ja mikä parasta, pääsimme terassille. Täällä tuo terassilla syöminen on aika harvinaista herkkua... Maisemat nyt eivät olleet mitkään kivat, kun vieressä oli parkkipaikka, mutta ei se mitään. Ajatus on tärkein.

Ravintola. Minulla olisi ollut parempi kuva paikasta, mutta valitsin tämän, koska tuo random mies tuolla terassilla vilkutti kuvaani. Huomasin vasta kotona kuvaa katsoessani, että hän oli vilkuttanut muutamankin kuvan ottamisen ajan. Pieni linssilude. 

Skyline Boulevardin varrella ei luonnollisestikaan ole kauheasti mitään ravintoloita tai kauppoja. Tässä yksi pikkukauppa.

Mies tilasi ravintolassa pienen hamppariaterian ja minä half rackin ribsejä. Olin pesemässä käsiä sillä aikaa, kun ruoat tulivat. Kun mies sanoi ribsien olevan "for her", tarjoilijapoika (eri kuin se, joka otti tilaukset vastaan) totesi "That's unusual". Minua vähän hävetti sitten... Varsinkin kun söin koko annoksen, bataattiranskiksineen kaikkineen. Mutta hei, se oli vain half rack! :D

Naisen annos ja miehen annos, eikun... Miehen hamppariateriaan kuului pieni sipsipussi, jolle meillä ei ollut mitään tarvetta.

Syötkö sinä elävää vai kuollutta salaattia? :D

Olen löytänyt ruokakaupasta uuden tuttavuuden, liittyen salaatteihin. Kuten kauppapostaukseni toisessa osassa aikoinaan kerroin, suurin osa salaateista myydään täällä valmiiksi pilkottuina ja (muka) pestyinä pusseissa. Oli ehkä vähän väärin sanoa, että suurin osa, sillä tilanne riippuu toki paljon kaupasta. Joissakin kaupoissa nämä umpiopussit ovat täysin selkeä enemmistö, joissakin vähemmistö. Meidän lähikaupasta löytyy sekä näitä pusseja että irrallisia tuoresalaatteja.

Rehuvalikoimaa, joka ei ole pussissa.

Meidän lähikaupassa tuoresalaatit (ja muutkin purjot ja sellerit ja lehtikaalit ja kaikki mahdollinen) ovat kaupan hyllyköissä pitkälti irrallaan. Olen nähnyt sekä irrallisia yksittäisiä salaatinlehtiä, joita voi valkata pussiin niin monta kuin haluaa, että nipuissa myytäviä salaatinlehtiä. Myös sellaisia salaattikeriä on näkynyt. Kaikki nippusalaatit, joita olen nähnyt, ovat olleet ilman multaa eli pelkät lehdet paljaaltaan. En kertaakaan vuoden aikana ollut nähnyt niitä Suomesta tuttuja mullassa istuvia salaatteja.

Lisää salaattia.

En ennen kuin viime viikolla. Olen vissiin kävellyt silmät kiinni kaupassa. Tai pikemminkin en vain ole katsonut kunnolla. Olen pitäytynyt jostain syystä pussisalaateissa, koska en halua ostaa irrallaan olevia salaatinlehtiä, jotka varmaan nahistuvat ennen kuin olisin kotona (vaikka eihän se pussisalaatti mitään tuoretta ole, hmph...). Ja oikeastaan syön lähinnä pinaattia, jota saa kätevästi pussissa. Nyt aloin kuitenkin etsiä sellaista tummaa salaattia ja lopulta löysin sitä. Mutta millaisessa muodossa!

Tällainen tarttui kaupasta mukaan.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi tekstiin: Living Lettuce. Jaahas joo, elävää salaattia. "Absolutely fresh because it's still alive!" hehkuttaa pakkaus. Joo-o. Mielenkiintoista. Hetken siinä pohdiskelin, mitä hittoa on elävä salaatti, kunnes sen tajusin: salaatti on elävää, koska se tönöttää yhä siinä multapakuussa ja siis elää. Ihan kuin Suomen salaattikimput siis!

Minun mielestäni termi elävä salaatti on hauska. En tiedä, onko siinä kenenkään muun mielestä mitään hauskaa. Mieheni mielestä ei ainakaan ole. Hän vain totesi, että "noi on tollasia, joita Suomessa on" ja end of discussion.

Tuli kotoisa olo, kun salaatti oli mullassa.

Minusta on kuitenkin mielenkiintoista se, miten marginaalinen vähemmistö täällä on näitä multasalaatteja, ainakin meidän lähikaupassa (Safewayssa). Siellä on pitkä pätkä pussisalaatteja ja sitten niitä irrallaan olevia salaatteja, mutta living lettucea oli ainakin viimeksi vain kahta eri laatua ja vain muutama hassu pakkaus. Ehkä täällä päin maailmaa suhtaudutaan epäluuloisesti tuohon multaan tai jotain...? Tai sitten täkäläinen salaatti vain pysyy paremmin tuoreena ilmaston (ja myrkkyjen?) takia. Ei mitään hajua.

Ja niin, tuo pakkaus. Ei tuo laatikko nyt mikään ilmatiivis ole, mutta en silti käsitä, miksi salaatti multineen on heitetty tuollaiseen pakkaukseen. No, eipähän näivety. Johtui sitten pakkauksesta tai tuosta mullasta.

Jos joku miettii, miten tuoresalaatti ilman multaa tai ilman umpiopakkauspussia ei näivety kaupassa, niin kerrottakoon, että lähikaupassamme hyllyistä sumutetaan aina säännöllisin väliajoin vesisumua kasvisten ja vihannesten päälle. Näin ne pysyvät tuoreina (tai ainakin tuoreen näköisinä). Hevi-osaston vehreys on kyllä aivan oma lukunsa täällä, ja Suomen osastot näyttävät aika surkeilta näiden kokemusten jälkeen.

Noista yläreunan valkoisista suuttimista tulee vesisumua. 

Kun vesisumua muuten tulee, hevi-osastolla raikuu kuin ukkosen ääni. Aikamoiset äänitehosteet siis on käytössä. Ehkä tehosteet ovat kalifornialaisparoille, jotka ehkä muutaman kerran elämässään todistavat sadetta ja ukkosta. ;)

Kotirouva kertoo: Tältä ensimmäinen vuosi tuntui

Ajattelin nyt vähän yrittää eritellä sitä, miltä tämä ensimmäinen vuosi on minusta tuntunut, erityisesti kotirouvan rooliani ajatellen. Minulla on tunteita ja mielipiteitä niin paljon, että punaista lankaa oli vähän vaikea löytää. Vuorossa siis megapitkäpostaus.

Tämä on vaikein postaus, jota koskaan olen tänne kirjoittanut, ja olenkin vatvonut tätä päivätolkulla suuntaan ja toiseen. Olen kirjoittanut joitain kappaleita, sitten kopioinut ne talteen toisaalle ja poistanut tästä, koska pidin niitä liian henkilökohtaisina. Sitten olen liittänyt niitä jälleen takaisin tähän, meinannut taas poistaa, mutta päätynyt kuitenkin lopulta jättämään ne. Voisin kertoa näistä asioista kavereilleni, perheenjäsenilleni ja jopa työkavereilleni, joten kaipa voin sitten julkaista näitä blogissakin.

Mitä suunnittelin tekeväni ja mitä tein?

Minulla ei ollut ennen muuttoa kovin selkeitä tai täsmällisiä odotuksia sen suhteen, millaiseksi elämäni täällä Piilaaksossa kotirouvana muodostuu. Silloin, kun muuttoa järjesteltiin ja suunniteltiin ja kun kävin kokopäivätyössä, oli liian absurdia yrittää kuvitella toisenlaista elämää. Minulla oli tietenkin suunnitelmia siitä, mitä alkaisin täällä tehdä sitten, kun minulla on kaikki aika maailmassa. Näin vuoden jälkeen voin todeta, että olennainen osa suunnitelmista jäi toteuttamatta.

Konkreettisiin ja selkeisiin suunnitelmiini kuului 1) blogin perustaminen ja bloggailu, 2) kielikurssilla käyminen, 3) tavoitteellisen liikunnan ja urheilun harrastaminen, 4) kokkailun ja leipomisen aloittaminen ja 5) kirjojen lukeminen, sillä olin pitkään halunnut lukea kunnolla ja enemmän, mutta syystä tai toisesta en koskaan ollut ehtinyt tai jaksanut.

Ykköskohdan olen tietenkin toteuttanut ja vieläpä hyvinkin, ja tästä uudesta harrastuksesta riittää hyvin tekemistä seuraavallekin vuodelle. Myös kakkoskohdan olen tehnyt, sillä kävin siellä kielikurssilla. Kurssille meneminen auttoi pääsemään täällä alkuun siinä suhteessa, että lähdin kotoa pois ja solmin muutaman sosiaalisen kontaktin, vaikka kielellisesti en saanutkaan kurssista paljoa irti.

Olen myös tehnyt kohdan kolme, tosin en ehkä ihan sillä "tavoitteellisella tavalla", jota suunnittelin. Liikunta on edelleen olennaisin osa arkipäivääni, mutta se ei ole ollut erityisen tavoitteellista, vaan olen tehnyt sitä, mikä tuntuu hyvältä. Toisaalta en koskaan määritellyt itselleni, mitä tarkoitan tavoitteellisella, joten miten ihmeessä olisin voinut toteuttaa tällaisen puutteellisen suunnitelman... Minun oli tarkoitus aloittaa crossfit, mutta olenkin jumiutunut ryhmäliikuntaan ja satunnaiseen saleiluun. Tavoitteellisen liikunnan suunnitelmaan sisältyi ainakin lievästi toive siitä, että olisin myös alkanut syödä hiukan terveellisemmin, sillä kuvittelin, että kun ei tarvitse stressata töitä, ei tarvitse vetää niitä herkkujakaan niin paljon. En tiedä, miksi kuvittelin ruokavalion ja työn kulkevan käsi kädessä. Eivät ne nimittäin kulje. Mikäli mahdollista, syön nykyään ehkä jopa enemmän herkkuja (ainakin epäterveellisempiä sellaisia) kuin söin Suomessa, vaikka ruokavalioni muutoin onkin hyvä.

Näin jälkikäteen voin myöntää, että viime keväänä muuton jälkeen yritin hieman pakonomaisesti täyttää liikunnalla sen ajan, joka ennen oli kulunut työntekoon. Varmaan minua ahdisti liikaa ajatus siitä, että olisin "vain kotona tekemättä mitään". Toki myös halusin harrastaa liikuntaa, sillä työn ohessa siihen ei Suomessa koskaan ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta ei se keväinen meininkini ollut ehkä ihan tervettä - täällä mainitsemat polvikivut olivat vain yksi oire, joka minulle tuli, sillä kärsin loppukeväästä myös hiukan sekaisin menneestä hormonitoiminnasta, kummallisista sydämentykytyksistä (oma diagnoosini) ja nukahtamisongelmista (joskin niistä olen kärsinyt melkein aina). Muutamina aamuina heräsin ja koin kamalaa ahdistusta siitä, että muutaman tunnin päästä olisi jokin jumppatunti, johon "pitää mennä". Ja minähän menin. Kyllä töihinkin piti mennä aina silloin, kun ei olisi huvittanut.

Mitä tulee listani nelos- ja vitoskohtaan, suunnitelmani eivät ole pitäneet. Olisihan se pitänyt tietää, ettei muutto muuta persoonallisuutta. ;) En jaksa yleensä kokkailla mitään, mikä ei ole tehtynä ja valmiina syötäväksi noin puolen tunnin päästä, en vaikka aikaa olisi tarjolla miten paljon tahansa ja vaikka miten kuvitelma kokkailevasta kotirouvasta olisikin hieno. Joskin nyt viime aikoina olen kokkaillut hiukan enemmän kuin ennen, kun aloin tehdä niitä keittoja. Minun piti myös opetella leipomaan ruisleipää, mutta enhän minä mitään ole opetellut. Mutta ei kyllä ole ollut tarvettakaan, sillä pakkasessa on koko ajan ollut Ruispaloja.

En ole myöskään lukenut, vaikka roudasin kirjoja, joita omistan ja joita en koskaan ollut ehtinyt tai jaksanut lukea, matkalaukuissa mukanani tänne ja vaikka pyysin miehen äitiä ja siskoa tuomaan keväällä vielä muutaman kirjan mukanaan. Tuolla ne makaavat kaapissa. Kerran uima-altaalla avasin yhden, mutta sain luettua noin 10 sivua ja sitten se jäi. Tässä vuodenvaihteen jälkeen, noin 10 kuukautta muuton jälkeen, aloin lukea, mutta jostain käsittämättömästä syystä päätin lukea Harry Potterit englanniksi kuudennensadanseitsämänkymmenennenkolmannen kerran. Toooosi kehittävää. Olen kuitenkin ehkä nyt päässyt vähän kiinni lukemisen makuun ja lainasin kaveriltani yhden kirjan, jonka olen pitkään halunnut lukea ja jonka sain jopa luettua kokonaan nopeasti. Senkin kirjan on kirjoittanut J. K. Rowling eli ei ollut minulle mikään kovin suuri kehitysaskel, haha. Mutta ehkä se tästä. Seuraavaksi voisin miettiä kirjastokortin hankkimista, mikä minun piti tietenkin tehdä heti muuton jälkeen... (Mistä vetoa, niin menee toinen vuosi, eikä korttia näy.)

Listani siitä, mitä halusin täällä tehdä, sisälsi muitakin asioita kuin jo mainitut. Kirjastoon tutustumisen lisäksi minun piti käydä museoissa, katsomassa San Josen ja Piilaakson mestoja, ylipäänsä tutkia paikkoja ja koluta ruokakauppoja. En ole tehnyt noista yhtäkään. En kertaakaan ole lähtenyt yksinäni tutkimaan yhtään mitään paikkaa; tosin kavereiden kanssa olen totta kai jonkin verran liikuskellut. Toisaalta, kun googlettaa, mitä katsomista San Josessa olisi, lista ei ole kovin houkutteleva.

Etukäteispelkoni muuton ja kotirouvana olemisen suhteen

Mitkä sitten olivat pelkoni ja ovatko pelot toteutuneet? Vaikka lähdin Piilaaksoon mieheni työn takia todella iloisin ja avoimin mielin (olinhan itse asiassa alun perin se, joka sanoi ääneen, että lähdetään vaan), olihan minulla epäilykseni, totta kai oli. Näin jälkikäteen harmittaa, etten kirjoittanut ajatuksiani ylös ennen muuttoa, koska nyt olisi huomattavasti helpompi katsoa taaksepäin ja pohdiskella.

Sosiaaliset suhteet

Minua vähän epäilytti sosiaalisten suhteiden saaminen. Mistä ihmeestä aikuinen, joka ei käy töissä, voi saada tuttuja? Uusien ihmisten tapaamisen suhteen olen tietyllä tavalla yllättynyt, vaikka olenkin hiukan pettynyt itseeni. Sosiaalisia suhteita olisi vähän helpompi saada täällä kuin oletin. Siis olisi. Olen tavannut ihmisiä kielikurssilla, Facebookin ja Meetupin kautta sekä asuintalomme altaalla ja kuntosalilla. Tosin Meetup-tapaamisissa en ole käynyt kuin pari kertaa silloin keväällä, vaikka ne olisivat varmasti oivallisia paikkoja saada tuttuja ja kavereita.

Ongelmani taitaa olla se, että olen ollut aika laiska rakentamaan ja ylläpitämään näitä uusia sosiaalisia kontakteja. Kun vastapuolet ovat selvästi kärsineet samasta ongelmasta, tulos ei ole mikään erikoinen. Minulla on ihmisiä, joita tapaan päivisin vaikkapa lounaalla, mutta en säännöllisesti. Minulla olisi varmasti viikottain ihmisiä, joiden kanssa voisin tehdä asioita, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Esimerkki: Tapasin elokuussa yhden ikäiseni naisen, jonka kanssa meillä on yksi hyvin vahva sama kiinnostuksenkohde. Sovimme pitävämme yhteyttä ja tapaavamme. En ollut häneen uudelleen yhteydessä (eikä hänkään minuun) ennen kuin vasta tammikuun alussa eli 4 kuukautta ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Mutta kun otin yhteyttä, me sovimmekin heti kahvilatreffit. Niin että kyllä sitä vain itseä saa syyttää, jos ei ole kavereita.

Paitsi etten ole aivan varma siitä, onko minulla mitään aihetta syyttää itseäni. En tunne oloani useinkaan erityisen yksinäiseksi. Totta kai joskus koen eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden tunteita, mutta ne eivät hallitse elämääni eivätkä ole haittaavasti läsnä. Kun kävin Suomessa, eräs kaverini kysyi, mikä on suurin tekijä siinä, että olen viihtynyt ja pärjännyt täällä. Vastasin, että se, että olen aina osannut olla yksinäni ja jopa tykännyt siitä. Minä en kaipaa pulputtavaa ihmislaumaa tai edes yhtä ihmistä hengailemaan kanssani, jotta olisin tyytyväinen. Mutta kyllä silti myönnän, että tämä tekijä, joka tekee olemisestani ja selviytymisestäni helppoa, on samalla myös ehkä suurin kompastuskiveni. Eräs kaverini luki tästä postauksestani, että minulla on paljon päiviä, jolloin juttelen vain mieheni kanssa, ja kertoi minulle, että tieto tästä oli aika havahduttava. Hänen sanansa puolestaan havahduttivat minua. En tiedä, koenko tätä runsaiden sosiaalisten suhteiden puuttumista niin pahana ongelma kuin ehkä pitäisi. Ajattelen ehkä niin, että enhän minä Suomessakaan arkisin hengaillut kavereiden kanssa. Mutta toisaalta silloin näin ihmisiä töissä ja nyt en käy töissä... Olenko mökkihöperöitynyt täällä, mutta huomaamattani?

Olen tällä hetkellä kuitenkin erittäin tyytyväinen niihin sosiaalisiin kontakteihin, joita minulla täällä on, sillä ne ovat monipuolisia. Olen tutustunut suomalaisten lisäksi mm. aasialaisiin, keskieurooppalaisiin, eteläeurooppalaisiin ja venäläisiin. Ennen muuttoa pelkäsin, että tutustun täällä vain suomalaisiin.

Kotirouvan taloudellinen asema 

Yksi huolenaiheeni ennen muuttoa liittyi siihen, miten elämä muodostuu taloudellisesti, kun minä en käy töissä, ja siihen, miten oppisin elämään dependant spousena eli puolisona, joka ei tienaa itse omaa rahaa. No, rahasta meillä ei ole koskaan tapeltu, vaikka muista asioista tapeltaisiinkin, eikä muutto tänne ole muuttanut sitä tilannetta. En koe, että elämäni olisi hirveän paljon muuttunut siitä, mitä se oli Suomessa rahankäytön kannalta paitsi siten, että joskus kysyn (tai sitten vain informoin :D) mieheltä, jos suunnittelen ostavani jotain vähänkin kalliimpaa. Hiukan ehkä saatan joskus potea huonoa omaatuntoa, jos ostan jotain, ja totta kai aika ajoin tuntuu ikävältä kysellä puolisolta, voinko nyt ostaa sitä ja tätä, mutta toisaalta itsepähän kysyn - ei minun tarvitsisi. Toisaalta tässä kohtaa täytyy huomioida se, että omat henkilökohtaiset menoni ovat pienentyneet entisestä, sillä kosmetiikkaan ei mene niin paljon rahaa, kun ei tarvitse meikkailla joka päivä, eikä vaatteitakaan tarvitse pahemmin shoppailla, kun en käy töissä.

(Ja niille kateellisille, jotka kiroavat sitä, kun kaksi ihmistä elelee yhden ihmisen palkalla, tiedoksi, että tämä meidän täällä elely on väliaikainen järjestely ja ettei meille esimerkiksi tällä hetkellä kerry kummallekaan minkäänlaista eläkettä, ei Suomeen eikä Yhdysvaltoihin, ja sehän on aika huono juttu. Jos haluaisi kerryttää eläkettä, täällä pitäisi nyt aloittaa eläkesäästäminen nykyisestä palkasta. Puhumattakaan siitä, jos tulee terveydenhuollon kustannuksia tai muita. Kyllä Tyksin parinkympin laskut kalpenesivat siinä rinnalla.)

Suomalainen nainen ei yleensä ole riippuvainen miehestään, jos nyt saa tällä tavalla yleistää. Suomessa naiset käyvät töissä, yleensä myös monet pienten lasten äidit, ja ansaitsevat itse omat rahansa. Taloudellinen riippuvuus toisesta ihmisestä on minulle ihan uusi tunne. Voisi kuvitella, että tämä olisi ollut isokin juttu, mutta ei se ole ollut. En tiedä miksi ei. Varmaan siksi, kun mitään ongelmia ei ole ilmennyt.

Kotirouvien taloudellinen riippuvuus on aihe, josta ei mielestäni kauheasti puhuta ääneen esimerkiksi blogimaailmassa. Aihe on tietenkin hyvin henkilökohtainen ja herättää helposti negatiivista palautetta, mikä on ehkä syy sille, miksi aiheesta ei puhuta. Itsekin pähkäilin aika kauan, haluanko julkaista tätä tekstiä täällä. Tahdon kuitenkin tuoda tässä blogissani esiin eri puolia nykyisestä elämästäni, ja onhan tämä puoli aika iso osa. Tämä taloudellinen riippuvuus on muuten myös sellainen seikka, jota on vaikea käsitellä muista kulttuureista tänne Piilaaksoon tulleiden kotirouvien kanssa. Hyvänä esimerkkinä olkoon vaikka se, kun tapasin niitä aasialaisia kavereitani kerran kauppakeskuksessa. Minulla oli käsilaukku, jonka merkki ja sitä kautta tietenkin myös hinta on näkyvillä, jos pienen logon sattuu tunnistamaan. Kaverini kehui tätä laukkuani ja kysyi heti, onko mieheni ostanut sen minulle. Kerroin ostaneeni sen itse. "You bought it yourself?" kaverini kysyi epäuskoisen oloisena. "Yeah, when I lived in Finland and when I was working", minä selitin. Tämän kuultuaan kaverini päästi hämmästyneen äänen ja kääntyi toisen kaverimme puoleen ja sanoi: "Did you hear that? She bought that herself!" Ja siinä he sitten kummastelivat tätä suurta ihmettä.

Täällä sitä vain tajuaa konkreettisesti sen, miten erilaisista maailmoista me tulemme tähän samaan maahan ja samasta syystä. Vaikka toisaalta en minä uskaltanut tiedustella, mikä oli taustana siihen, että he kummaksuivat sitä, että olin ostanut itselleni jotain täysin miehestäni riippumatta ja täysin omilla rahoillani. Hekin ovat kuitenkin kotimaissaan asuessaan olleet työelämässä.

Miehen työmatkat ja -päivät

Myös miehen työmatkat saattoivat ehkä vähän huolettaa minua ennen tänne muuttoa, sillä mieheni sanoi ihan suoraan, ettei hän ainakaan vähempää matkustele kuin Suomessa työskennellessään, jolloin hän silloinkin matkusteli välillä aika paljon ja pitkään. En ole kokenut miehen reissuja ongelmallisina - en tietenkään, sillä olenhan löytänyt oivan tavan selviytyä niistä: olen lähtenyt mukaan! En etukäteen koskaan ajatellut, että voisin lähteä miehen mukaan, enkä oikein tiedä, mistä yhtäkkiä tajusin sen mahdollisuuden. Mutta olen siis matkustanut tämän vuoden aikana enemmän kuin olisin osannut odottaa. Miehen mukana olen käynyt Dallasissa, Chicagossa ja Kanadassa. Näillä reissuilla olen luonnollisesti kulkenut yksikseni miehen ollessa töissä, mutta olen ollut erittäin tyytyväinen.

Täällä kotonakaan miehen pitkät työpäivät eivät ole haitanneet minua, sillä olemme aina kuuluneet pariskuntina niihin, jotka osaavat olla yhdessä ilman, että joka hetki pitää nysvätä yhdessä. Sitä paitsi oikeastaan mieheni ei työskentele täällä paljonkaan pidempään kuin Suomessa (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että hän tulisi kotiin aikaisin). Välillä mies tulee mielestäni jopa liian aikaisin kotiin, haha.

Sopeutumiseni siihen, etten käy töissä, ja ajankäytöstäni

Pahin kauhukuvani ennen muuttoa oli se, jos sittenkin tylsistyisin, jos en löytäisikään mitään tekemistä ja masentuisin. Joskus näin mielessäni pelottavan kuvan siitä, etten jaksa nousta sängystä ylös ihmisten aikoihin, koska ei tarvitse mennä töihin eikä ole muutakaan paikkaa, minne mennä. Näihin kuviin liittyi aina olennaisesti myös kauhea kaipuu takaisin Suomeen.

Kauhukuvani eivät onneksi ole toteutuneet. Vaikka en ole kauniisti noudattanut suunnitelmat-listaani, olen saanut aikani kulumaan hyvin ja helposti. Pääosin olen siis ollut tyytyväinen siihen, ettei tarvitse käydä töissä. Suomen töitäni en ole kaivannut. Myöskään muita töitä en erityisemmin ole kaivannut, paitsi joinain hassuina lyhyinä hetkinä. (Ajattelin kirjoittaa työfiiliksistäni lisää joskus myöhemmin.)

Sopeutuminen kotirouvailuun on ollut ehkä jopa helpompaa kuin oletin, sillä aika on mennyt niin vauhdilla. Olen jo vähän kertonut tähän aiheeseen liittyvistä tuntemuksistani tuossa postauksessa, jonka jo linkitin tuolla ylempänä. Kuten tuosta postauksesta näkee, olen joutunut taistelemaan omien tuntemusteni kanssa, vaikka olenkin ollut tyytyväinen, koska olen potenut välillä huonoa omaatuntoa. Tunteeni menevät "Olen tosi tyytyväinen ja juuri näin haluan olla"-tilasta "En tee yhtään mitään järkevää ja ei näin saa olla"-tilaan. Välillä tuntuu, että olen ollut vuoden oikeasti tekemättä mitään ja että olen heittänyt aikaa vain hukkaan, koska en tehnytkään kaikkea sitä, mitä suunnittelin. Vaikka toisaalta olenhan minä tehnyt juuri niitä asioita, joita olen halunnutkin, minkä luulisi olevan hyvä juttu. Joskus vain tuntuu siltä, etten ole tehnyt tarpeeksi tai en tarpeeksi mielenkiintoisia asioita tai en yhtä paljon kuin muut vastaavassa tilanteessa olevat. Mutta eihän muihin voi verrata, sillä meillä on kaikilla omat lähtökohdat, heikkoudet ja mieltymykset.

Aika on tosiaan mennyt vauhdilla ja minun on yleensä vähän vaikea kertoa ihmisille konkreettisesti siitä, miten olen saanut aikani kulumaan. Todennäköisesti juuri sen takia, että aika tuntuu kuluvan vauhdilla, olen välillä oikein joutunut ihmettelemään sitä, miksi en ole saanut tehtyä joitain asioita, joita haluaisin tehdä ja joita suunnittelin tekeväni, vaikka sitä aikaa tässä olisi.

Luin sitä Annika Oksasen väitöskirjaa, josta jo mainitsinkin pari postausta sitten. Oksanen kirjoittaa, että kotona olemisen voidaan tulkita olevan tietynlainen kokemuksellinen tila. Ei tästä tilasta nyt sen enempää, mutta Oksanen mainitsee tähän kokemukselliseen tilaan liittyvän Betty Friedanin teorian, jonka mukaan kotona olemiseen liittyy aina vahvasti "selittämätöntä tyhjyyttä", jota kotirouvat itse kuvaavat ei-olemisen tilaksi. Kun kotona olemista verrataan ansiotyössä käymiseen, syntyy mielenkiintoinen paradoksi: kotirouvilla olisi aikaa, jota ansiotyössä käyvinä heillä ei olisi, mutta kotona ollessaan he eivät pysty hyödyntämään näitä ajallisia resursseja, sillä he menettävät helposti kykynsä keskittyä. (Ks. lähteet väikkäri s. 102 ja lähdeluettelo.) Tunnistan niin itseni tästä. Vaikka olenkin ollut tyytyväinen, olen kyllä välillä ollut todella turtunut. Siinä mielessä siis, että aikaa on, mutta joko en osaa tai en jaksa käyttää sitä. Ei taida olla hyväksi, jos aikaa on liikaa. Tämä on tietenkin todella yksilöllistä, mutta itse ainakin olen välillä niin saamaton, että liiallinen aika näköjään vain pahentaa taipumustani olla hoitamatta asioita. Olin kyllä vähän helpottunut, kun luin tuota teoriaa tuosta väikkäristä. En siis ole ainoa, joka kokee näin. Ja tähän olooni on olemassa joku fiksu akateeminen teoriakin, vau. ;)

Tämän Betty Friedanin mukaan muuten kotirouvuus on väärä valinta, ja hänen mielestään nainen saa kaiken henkisen kapasiteettinsa käyttöön vain menemällä ansiotöihin. En ole samaa mieltä (eivätkä ole väikkärissä referoidut kaikki muutkaan tutkijat). Kuulostaa vähän sellaiselta naisasioiden liialliselta höpötykseltä. Mutta joo, nämä Friedanin jutut, joita tuossa väikkärissä lainataan, ovat uusimmillaankin vuodelta 2001 ja toisena mainittuna vuosilukuna on joku 60-luku, joten se siitä. Ehkä joku on vähän ajankohtaisempaa mieltä, jos jaksaisi etsiä tästä aiheesta enemmän. Mutta kun minä elän tässä "ei-olemisen tilassa", niin en kyllä jaksa.

"Vain" miehen vaimona oleminen eli toisin sanoen mitä en osannut odottaa

Kuten olen kertonut jo tuossa aiemmin linkitetyssä postauksessani, suosituin kysymys, johon joudun vastaamaan, on se, mitä minä teen täällä. Joskus tämä kysymys esitetään minulle selkeällä painotuksella: "Mitä sinä täällä sitten teet?" Vaikka painotuksen vertailukohtaa ei lausuttaisikaan ääneen, sanomatta jäänyt on kuitenkin selkeästi ilmassa: "Miehesi on täällä töissä, mutta mitä sinä täällä teet?"

Tämä on yksi esimerkki siitä, miten minusta on yhtäkkiä hyvin konkreettisesti tullut "jonkun vaimo", jonkun käsipuolessa menijä ja jonkun toisen asioiden takia tänne kulkenut. Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 10 vuotta, mutta naimisiin menimme vasta juuri ennen muuttoa. Avopuolisous ei koskaan Suomessa erityisemmin määritellyt olemistani, enkä usko, että aviopuolisous olisi 9 vuoden yhdessäolon jälkeen tuonut olooni mitään eroa, jos olisimme jääneet Suomeen. Kuvittelin, ettei avioliitto muuta mitään, eikä se tietenkään muuttanutkaan. Muutoksen toi muutto ulkomaille miehen työn perässä.

Vaikka minulle ja kaikille muillekin on tietenkin selvää se, että olen tullut tänne mieheni työn takia, minulle on kuitenkin vasta tässä ensimmäisen vuoden aikana hahmottunut se, miten vahvasti minusta on tullut vaimo ja miten suuresti vaimous on tullut olemistani määritteleväksi tekijäksi. Tätä tuntemusta on vähän vaikea pukea sanoiksi. Oloni perustuu vain sellaiseen vähän yleiseen fiilikseen: Ensimmäinen asia, joka minulle sanottiin saapuessani tähän maahan, oli "Whatever happens to him, you follow", ja se antoi jo aika mielenkiintoisen lähtökohdan. (Tämä lausahdus oli kyllä mielestäni hauskaa, ja siitä onkin tullut sisäpiirin vitsi meidän perheessä.) Jatkuvasti joudun aloittamaan tarinan siitä, miten olen tullut Kaliforniaan, kertomalla miehestäni ja hänen tilanteestaan ja vastailemaan kysymyksiin siitä, mikä firma on kyseessä, mitä firma tekee ja mistä se on kotoisin. Kun tapaan uusia samassa tilanteessa olevia ihmisiä, miesten työpaikat tulevat yleensä puheeksi, joskus vain lyhyesti, mutta silti. (Tosin minusta ne ovat mielenkiintoisia tietoja.) Jos parempia tuttuja ja kavereita ei lasketa, kukaan ei pahemmin ole kysynyt, mitä minä olen tehnyt työkseni, vaikka nyt en työskentelekään. Ja jatkuvasti edelleen minulta kysytään, miten minun aikani nyt kuluu tai mitä minä aion ruveta tekemään, selkeänä vastakohtana sille, että mieheni käy töissä. Näiden kokemusten valossa on aika vaikea olla ajattelematta olevansa "vain se vaimo".

Vaikka toisaalta onhan se, kun joku kysyy, mitä minä täällä teen, kun mieheni tuli tänne töihin, hyvin henkilökohtaisesti juuri minulle yksilönä suunnattu kysymys (ellei tuo vastakohtapainotus ole siis hyvin vahvasti läsnä). Näiden omien tuntemusteni taustalla onkin varmasti ainakin osittain, ellei jopa kokonaan, se, kun minulla ei itselläni ole täällä tiettyä juttua, jota olisin alkanut tehdä, tai niitä töitä. Jos voisin heti kuuluttaa työskenteleväni asian x parissa, en ehkä kokisi vaimoutta niin suurena seikkana. Esimerkiksi kun Suomessa olin miehen kanssa jossain (työ)tapahtumassa mukana, koin vahvasti olevani oma itseni ja oma yksilö, sillä minulla oli selkeä oma ammatti, työ ja elämänpiiri. Mutta täällä olen useamminkin kuin vain kerran tuntenut olevani enemmän vain mukanaroikkuja, etenkin silloin, jos puheeksi on tullut se, mitä minä täällä teen. Tässä kokemuksessani ei vaikuttaisi olevan mitään järkeä, sillä vaikkapa juuri miehen työpaikan porukka koostuu tasan neljästä muusta Suomesta muuttaneesta, joiden vaimot ovat yhtälailla tulleet tänne mukaan (joskin heillä on jokin oma juttu, jota he tekevät). Mutta eiväthän tunteet ole aina rationaalisia. Ja sitä paitsi - "Whatever happens to him, you follow" on totta: enhän minä edes olisi täällä ilman mieheni työtä, joten kaipa on ihan itsestäänselvää, jos vaimous määrittelee olemistani täällä.

Vaimous ja kotirouvuus ovat termejä, joilla ei välttämättä tässä yhteydessä tarvitsisi olla kielteistä kaikua. Olen kuitenkin kehittänyt itselleni muitakin termejä, joiden negatiivisuus on jo aikalailla selkeämpää. Olen alkanut kutsua itseäni välillä joissain yhteyksissä loisijaksi tai vapaamatkustajaksi. Teen tämän leikilläni, mutta väistämättä olen ajautunut pohtimaan, onko kyseessä sittenkin tapa piiloutua oman tyytymättömyytensä - tai häpeänsä? - kanssa leikin taakse.

Mutta ei se vaimous koko elämääni tietenkään määrittele. Minulla on omat harrastukset ja omat tekemiset, enkä todellakaan istu kotona odottamassa, että mies tulisi töistä kotiin. Minä olen tutustunut ihmisiin, joilla ei ole mitään tekemistä mieheni tai hänen työpaikkansa kanssa. Minä ajattelen paljolti vain itseäni: en ole halunnut töihin juuri sen takia, että ajattelen itseäni ja sitä, että minä en nyt jaksa tehdä töitä, vaan tarvitsen sitä omaa rauhaa ja aikaa. Enkä tietenkään myöskään vello tällaisissa ajatuksissa, joita tänne nyt kirjoitin. Jostain syystä kirjoitettuna asiat näyttävät paljon pahemmilta ja suuremmilta kuin ne muutoin omassa mielessä ovat.

Oksasen väikkärissä puhutaan muuten tästä vaimoudestakin, sillä vaimona oleminen on väistämätön osa puolisopestiläisten (kuten Oksanen tutkimuksensa kotirouvia kutsuu) uutta statusta. En ole vielä lukenut koko tutkimusta, mutta se, mitä olen tästä aiheesta lukenut, on ollut vähän negatiivista. Tutkimusaineisto on kuitenkin 90-luvulta (vaikka väikkäri itsessään on vuodelta 2006), jolloin parisuhteet nyt muutoinkin olivat hiukan erilaisia kuin nykypäivänä.

Loppupäätelmä

Miten sitten olen sopeutunut? Lyhyesti sanottuna totean, että ihan hyvin. Koska minulla ei tosiaan ollut ennen muuttoa selkeitä odotuksia tai käsityksiä siitä, millaista elämäni täällä tulisi olemaan, en osaa sanoa, onko olemiseni vastannut kuvitelmiani. Elämäni on ollut tietyllä tavalla helpompaa kuin olisin pahimmillaan odottanut, sillä kauhukuvani eivät ole toteutuneet ja olen löytänyt tekemistä. En ole noudattanut etukäteissuunnitelmiani, mutta en silti ole tylsistynyt. Totta kai olen potenut pahaa oloa ja tylsistynyt aina välillä, mutta pääsääntöinen olotilani on ollut miellyttävä. Olen päässyt tekemään juuri sitä, mitä olen halunnut eli esimerkiksi bloggailemaan ja harrastamaan entistä enemmän liikuntaa. Olenkin saavuttanut liikunnan saralla huimia tuloksia, ja liikunta on tuonut elämääni jotain sellaista, jota en koskaan olisi kuvitellut sen tuovan (en nyt kerro mitä, sori vaan). Myös bloggailu on antanut minulle paljon: olen alkanut seurata muita ulkosuomalaisten blogeja ja saanut lisää tietoa erinäisistä asioista ja perspektiiviä omaan elämääni. Niin ja olen tavannutkin paria kanssabloggaajaa muissa kaupungeissa käydessäni. En voi muuta sanoa kuin että todella tykkään tästä uudesta harrastuksestani. Olen kotirouvailun aikana oppinut myös itsestäni uusia asioita, esimerkiksi sen, ettei kokopäivätyö ole ollut syy siihen, miksi en ole jaksanut tehdä tiettyjä asioita Suomessa asuessani. Vaikka tiesin, ettei muutto muuta ihmistä eikä poista ongelmia, olen silti joidenkin asioiden suhteen ollut yllättynyt ja täten tutkaillut omaa toimintaani ja omia motivaation lähteitäni entistä enemmän. Huh, näistä asioista voisi tehdä oman mailien pituisen postauksen.

Vuosi on kuitenkin todella lyhyt aika. Koska kevät meni sen liikuntahuuman lisäksi pitkälti ihmetellessä ja sopeutuessa, en voi edes sanoa olleeni täyttä vuotta kotona "tekemättä mitään". Enkä hetkeäkään usko, että ensimmäinen vuosi olisi ollut se koetin. Ehei, kyllä ne ongelmat ovat vasta tulossa. Olen jo aistinut niiden lähestymisen ja tietyllä tavalla niitä on ehkä jo tullutkin. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Elämä tarvitsee kuorrutusta (vapaa suomennos)

Meneepäs tämä nyt vähän herkkuhehkutukseksi tämä minun bloggailu... Tapasin tänään muutamia suomalaisnaisia kahvilla. Kahvit sovittiin Facebook-ryhmän kautta. (En ole muuten aikaisemmin kertaakaan käynyt missään ko. ryhmän kahvihetkillä, vaikka olenkin saanut kavereita ryhmän kautta.) Joku mainitsi Cinnabon-kiskan cinnamon rollsit. Tajusin, etten ole tätä(kään) kunnon jenkkiherkkua vielä maistanut, vaikka täällä on vuosi jo ihmetelty ja vaikka noita herkkuja näkyy monessa paikassa. Pitihän puute sitten korjata samantien! Minulla oli muutoinkin asiaa kiskan läheisyyteen, joten samalla matkalla...

Life needs frosting, indeed. Meille olisi miehen kanssa riittänyt ehkä yksi yhteinen, mutta olen ainoa lapsi, joten en osaa jakaa mitään...

Cinnamon roll on vähän kuin korvapuusti. Jos vertailukohtaa haluaa hakea. Kaneli on ehkä ainoa yhteinen tekijä näissä kahdessa vaalean pullataikinan lisäksi. Siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Cinnamon rollsissa on kerrosten sisällä kanelin lisäksi jotain siirappimaista mömmöä ja usein myös sokerikuorrute päällä, rutkasti enemmän sokeria ja makeutta sekä törkeästi enemmän kaloreita. Rollsit tulivat mukaan lämpiminä, ja lämpiminä ne useinmiten syödäänkin. Pahvipaketissa oli mikrotusohje, jota noudattamalla pullasta sai ihanan lämpimän myös parin tunnin päästä kotona.

Herkulla oli kokoa, vaikkei kokoa tästä kuvasta nyt hahmotakaan (tuo on kyllä muuten ihan sellainen pieni lautanen, ei iso). Ja hetken tuon syömisessä kestikin, mutta kyllä se lopulta katosi kokonaan.

Maku oli totta kai aivan mahtava. Ihanan kanelinen sekä totta kai myös sokerinen niin kuin herkut täällä Amerikassa usein ovat. Mutta on kyllä tuhtia tavaraa. Pulla oli myös niin tahmainen (ja iso!), että sen syömiseen tarvitsi haarukan ja veitsen. Amerikkalainen katsoisi varmasti kummissaan, koska käsillähän noita kuuluu syödä, mutta jokainen tavallaan hei.

Ja kalorimäärä on... noin 900 per pulla. Sokerimääräkin riittäisi usean vuorokauden tarpeisiin. Huomenna on vissiin syytä urheilla ja kovaa.


Ps. Cinnamon rollsit ovat muuten suosittuja aamupalaruokia......

Viikonlopputouhuja

Tähän viikonloppuun on mahtunut harvinaisen paljon kulkemista. Ja ruokaa. Ja lämpöä. Eilen lauantaina täällä oli ennätyslämmin maaliskuinen ilma: yli 30 astetta lämmintä. Hullua. Ei kesälläkään ole tuollaista tukalaa kuumuutta.

Kuuma päivä on hyvä aika mennä ostarille. Täällä kun hienoja ja lämpimiä aurinkoisia päiviä riittää, niitä ei todellakaan tarvitse viettää ulkona. Ja oikeasti tuo kuumuus oli jo liian tukalaa. Minun piti käydä palauttamassa kauppaan toiset niistä urheiluhousuista, jotka ostin, koska olin vahingossa ostanut sellaiset stay warm -mallit stay coolien sijasta (en kyllä tiedä, onko noilla oikeasti mitään eroa). Myyjäkin muuten totesi minulle, että hyvä päivä tulla shoppailemaan, kun ulkona on niin kuuma. Eli mitä hienompi ja lämpimämpi ilma, sitä todennäköisemmin porukka täällä pakenee sisätiloihin.

Ostarille meneminen viikonloppuisin on ihmisryysiksen takia kamalaa, oli kuuma ilma tai ei. Jo parissa kaupassa käyminen tuntui sen verran kuluttavalta, että minä ja mies molemmat olimme miettineet hiljaa mielessämme samaa suunnitelmaa: ostarilta voisi suunnistaa syömään sushia. Ehdotimme tätä ideaa toisillemme lähes samaan aikaan - mies ehti avata suunsa sekuntia ennen minua.

Pieni strip mall, jossa sushirafla sijaitsee. Tämän näköisiä paikkoja täällä riittää. 

Me käymme laiskoina aina samassa sushiravintolassa, vaikka valikoimaa täällä riittäisi. Paikka aukeaa lounasajan jälkeen viideltä, ja jos ei ole heti tunkemassa sisään, nopeasti kehittyy joku puolen tunnin jono. Me olimme oven takana jo varttia ennen kuin paikka edes aukesi. Hyvä taktiikka, mitä nyt ei ollut varjoista paikkaa odottaa.

En ole mikään sushiasiantuntija, mutta nämä ovat mielestämme todella hyviä ja laadukkaan oloisia. 

Sushi täytti mahat täyteen, mutta vain parin tunnin päästä roudasimme ruhomme naapuriin kavereiden luokse, koska he olivat päättäneet grillata. Minulla oli ollut muita suunnitelmia illalle, mutta grilliruoka priorisoituu nopeasti muiden juttujen yli. Illallista varten kaivoin jääkaappimme perältä pari siideriä, jotka on ostettu tasan vuosi sitten, kun muutimme tänne. Ai miten niin en enää nykyään pahemmin juo alkoholia...?

Siideriä ei tästä maasta paljon löydy, mutta tämä omenasiideri on ihan ok. En tykkää makeasta siideristä, mutta paremman puutteessa näitäkin juo. Ainakin kerran vuodessa näköjään. Nytkin join vain yhden, toinen meni kaverille. 

Mies oli sitä mieltä, etteivät nuo voi olla enää hyviä, mutta kyllä ne oli. En huomannut maussa mitään eroa. Parasta ennen -päiväystä ei pulloista löytynyt, koska merkintä on varmaan ollut 6-packin pahvilaatikossa.

Ruokakaupassa oli tyrkyllä orgaanista vodkaa. Hyvä, että luomuhiihtäjille on luomuviinien ja muiden lisäksi omat vodkat. 

Ruokakaupasta tuli bongattua lauantaina kaikkea jännittävää. Pääsiäinen lähestyy ja kindereistä saa taas vain haaveilla, mutta kaupasta löytyi kyllä hyllykaupalla muunlaisia pääsiäiskarkkeja. Kuten tällaisia kylpyammeankan näköisiä höttöherkkuja:

Kaikissa mahdollisissa teennäisissä väreissä tietenkin. Kuvan Twixit eivät liity tapaukseen. 

Melkein teki jopa mieli ostaa noita, koska ulkonäkö on niin hauska ja maku kyllä kiinnostaisi. Jäivät kuitenkin kauppaan, koska ostimme maitosuklaalla päällystettyjä pääsiäismunateemaisia vaahtokarkkeja. Täällä tykätään kauheasti tummasta suklaasta, ja suurin osa herkuista on aina sillä päällystettyjä. Kun kerrankin löytyi maitosuklaalla päällystettyjä juttuja, oli pakko heti maistaa. Kassa hehkutti, miten älyttömän maukkaita kyseiset karkit ovat, mutta meidän mielestämme eivät kyllä olleet erityisen hyviä. En tiedä, mitä sisällys on, mutta ei ainakaan vaahtokarkkia. Jotain liian pehmeää ja kitalakeen tarttuvaisen tahmeaa höttöä siellä oli. En uskonut, että voi olla olemassa ei-kovin-hyviä-karkkeja ennen kuin muutin Kaliforniaan.

Pääsiäisvaahtokarkit alhaalla, Twinkiesit ylhäällä.

Ostimme myös Twinkiesejä. Ainesosaluettelo on mailien pituinen ja ulkonäkö esanssinen ja keinotekoinen, mutta nuo ovat kyllä ihan hyviä. Ja joo, minun yritykseni olla syömättä karkkeja ja herkkuja on tosiaan tässä vähän rakoillut...

Täällä on aina välillä ruokakaupoissa alkoholimaistiaisia. Me valitettavasti missasimme nyt nämä.

Tänään sunnuntaina lähdimme verestämään muuttokaaosmuistoja Ikeaan. Muistan viime keväästä erityisen hyvin ikeafiilikset: Iltaisin piti aina mennä Ikeaan ja yleensä oli väsy ja usein myös nälkäkin, eikä olisi huvittanut miettiä huonekaluja, mutta kun kotona ei ollut mitään, niin pakko oli ostaa kaikki mahdollisimman nopeasti. Ikea oli liian suuri, siellä piti kävellä liian paljon, enkä osannut päättää, mitä haluaisin ostaa, ja väsy ja nälkä saivat kaiken tuntumaan ylitsepääsemättömän vastenmieliseltä ja olisi tehnyt melkein mieli itkeä. Voi niitä aikoja.

Näkymiä Ikean kattoparkkipaikalta. 

Minä halusin, että me hankimme vihdoin ja viimein kokovartalopeilin. Sellaista kun ei meillä ole ollut, vaikka usein olisin sellaista kaipaillut. Piti hankkia myös muutamia uusia lautasia, kun vanhoja on hajoillut. Lautaset ja peili olivat ne asiat, joiden takia Ikeaan lähdimme. Olen kuitenkin pitkään halunnut lasivitriinin, johon voisin laittaa kenkiäni (kyllä, luitte oikein; meillä ei ole edes kirjahyllyä, mutta minä haluan vitriinin kengille). Etsin sellaista viime syksynä, mutta en silloin löytänyt. Nyt Ikeassa silmiini osui sellainen vitriini, joka ajaisi tarkoituksen hyvin, ja kun hintakin oli vain noin $70, niin kotiinhan se sitten lähti. En kyllä tiedä, mihin se sopii tässä asunnossa, mutta se on ihan irrelevantti kysymys.

Tällä kertaa Ikea-kamaa ei tarvinnut lastata 2-oviseen pieneen avoautoon avaamalla kattoa lastauksen ajaksi. Hoksasimme, että laatikot menevät juuri ja juuri takaluukun suksiluukusta. 

Vaikka aina Ikeassa ollessani mieleeni tulevat muistoina ne vuoden takaiset tuntemukset, tämän kertainen reissu meni aika kivuttomasti huolimatta siitä, että puolet Piilaakson maahanmuuttajista tuntui taas olevan viettämässä viikonloppua Ikeassa. Sen verran suuri koettelemus ikeointi kuitenkin oli, että siitä sai vähintään pienen tekosyyn sille, että saatoimme taas mennä ravintolaan syömään. Tämä oli minulle kolmas raflareissu tällä viikolla. Menimme syömään vietnamilaista.

Tofurullia.

Pääruoat.

Vietnamilainen ruoka ei ole mitään mausteista eikä tulista. Ruoka oli hyvää, mutta kyllä sitä huomaa nykyään kaipaavansa ruoalta juuri sitä tulisuutta ja mausteisuutta. Muunlainen ruoka ei oikein enää maistu miltään. Maistoin muuten tuossa kuvassakin näkyvää iced thai tea -juomaa. En tiedä, miten iced tea (jota täällä näkyy monissa paikoissa) ja ice tea poikkeavat toisistaan (toinen on kylmää teetä ja toinen jääteetä?), mutta tuo oli hyvää.

Blogi täyttää vuoden! Kokemuksia ja googletuksia.

Postauksen kuvat ovat tältä päivältä, kun tapasin kavereitani.

Huomenna, 14. maaliskuuta, tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun perustin tämän blogin. Jei! Tämä on blogini 192. postaus. Olin blogin perustamisvaiheessa aivan varma siitä, että postailtavaa riittää. Totuus on se, että kerrottavaa olisi riittänyt paljon enemmänkin kuin noiden 191 postauksen verran. Minulla on paljon ideoita, joita en näköjään koskaan saa toteutettua. Joitain postauksia olen suunnitellut viime keväästä saakka, mutta ne ovat edelleen tekemättä. Luonnos-kansiossa tietyt postausten alut ovat roikkuneet ikuisuuksia. Aina tulee uutta mieleen ja ajankohtaisempaa kerrottavaa, ja vanhat asiat unohtuvat.

Korealainen kaverini vei meidät tänään syömään korealaista ruokaa. Nämä olivat alkupaloja. Minulla ei ole taas mitään käsitystä, mitä olen syönyt, paitsi että tuo yksi oli kurpitsamömmöä ja yksi kesäkurpitsaa todella tulisessa kastikkeessa. Ja jälleen kerran nämä aasialaiset kaverini hämmästelivät sitä, miten minä eurooppalaisena pystyn syömään näitä tulisia juttuja ja vielä tykkään niistä.

Syy siihen, miksi en ole saanut postailtua kaikkea, mitä olisin halunnut, on se, että bloggailuun kuluu enemmän aikaa kuin olisin osannut kuvitella. Sellaisen, joka ei pidä blogia, on ehkä vaikea uskoa, mutta yhden kunnon postauksen tekemiseen saa helposti kulutettua kolme-neljäkin tuntia ja joskus säätämiseen jopa pidempään. Etenkin jos laittaa valokuvia. Toisaalta minä kyllä tuppaan joskus tekemään aika pitkiä postauksia, joten ehkä se vaikuttaa. Vaikka kotirouvalla onkin aikaa, ei minulla silti ole ollut halua laittaa joka päivä tunteja siihen, että kirjoitan tänne jotain. Jostain syystä en osaa kovin usein tehdä lyhyitä postauksia. Ehkä pitäisi petrata sitä puolta.

Voi hyvin mielin syödä kasan lihaa, kun korealaisten käsitys liharuoasta on aika paljon kevyempi kuin amerikkalaisten... 

Silloin, kun perustin blogini, en miettinyt hetkeäkään sitä, kirjoittaisinko omalla nimelläni ja omalla valokuvallani. Suomen työni takia suhtaudun hyvin varovaisesti siihen, miten minut voi tunnistaa netissä ja missä minun kasvojani näkyy, eikä minulla siis käynyt mielessäkään lätkäistä omaa naamaani tänne. Hätävarjelun liioittelua varmasti, koska kyllähän minut täältä tunnistaa, jos minut tietää, ja muutoinkin. Jälkikäteen olen alkanut pohtia, olisiko ei-niin-anonyymi lähestymistapa ollut parempi, mutta en ole silti tullut toisiin aatoksiin, eikä suoria naamakuviani siis varmaan jatkossakaan ole täällä luvassa, ellen tulevaisuudessa muuta mieltäni. Muutoin olen kyllä muuttanut suhtautumistani anonyymiyteen. Ennen en esimerkiksi missään nimessä olisi linkittänyt blogiani missään Facebookissa, mutta nykyään voin jakaa blogini joissakin asiaan kuuluvissa suljetuissa ryhmissä, jolloin koko nimeni ja kuvani siis tietenkin tulevat näkyviin ryhmän jäsenille, mutta ei se ole mielestäni mikään ongelma. (Teinkin tämän juuri eli nyt ainakin muutama blogiani jo seurannut tai mahdolliset uudet lukijat tietävät, mikä on nimeni ja miltä näytän - hei vaan! :) ) Ehkä aika ristiriitaista, mutta tänne blogiin en vain naamaani halua. En ole itse sitä mieltä, että hyvä blogi vaatisi bloggaajan kasvot. Tiedän kuitenkin, että monet toivovat kasvollista bloggaajaa ja ymmärrän hyvin miksi, joten ajattelin nyt kertoa tähän tämän oman anonyymiyteni taustan.

Tämän päivän ravintola sijaitsi monen muun raflan tavoin melkein keskellä ei-mitään-mielenkiintoista "amerikkalaisen pikkutien" (vain 3 kaistaa/suunta :D) varrella. 

Ravintolan vieressä sijaitsi myös ah niin amerikkalaisen näköinen motelli.

Blogin alussa en muuten ylipäänsä pitänyt valokuvia kovin tärkeinä. Halusin keskittyä enemmän informaation antamiseen. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että kyllä niitä kuvia täytyy olla elävöittämään tekstiä ja blogia. Sitä paitsi suurin osa lukijoista tietenkin toivoo valokuvia. Minun sydäntäni lähellä on kuitenkin kirjoittaminen, ei valokuvaaminen. Tästä blogista ei löydy eikä varmasti tule koskaan löytymään "kunnon kameralla" otettuja valokuvia, joita on vielä kaiken lisäksi muokattu paremmiksi. Minä nappaan kuvani nopeasti kännykällä ja se siitä. En koskaan muokkaa kuviani, paitsi koon suhteen. En edes omista kuvankäsittelyohjelmaa.Valokuvaus ei jaksa minua sen suuremmin kiinnostaa enkä valitettavasti jaksa siihen paneutua. Hyvä kamera olisi kiva, mutta eihän sellaisella mitään tee, jos sitä ei jaksa opetella käyttämään. Kyllähän kännykässä ja digipokkarissakin olisi vaikka mitä säätöä, mutta enpä ole ollut motivoitunut selvittämään niitä.

Ruokailun jälkeen menimme juomaan kylmää Santana Rowlle. Maistoin elämäni ensimmäistä kertaa taiwanilaista pearl milk tea -juomaa. Paitsi että tuossa ei ollut vain teetä, vaan teetä ja kahvia sekaisin maidon kanssa. Ja siis kylmänä. Pohjalla limaisia tapioka-palloja, joista tulee nimitys "pearl". Oli makeaa, mutta hyvää. 

Kuten monia kanssabloggaajiani, myös minua on yllättänyt se, että tätä blogia käy lukemassa muutkin kuin perheenjäseneni ja kaverini. Vaikka alun alkaen linkitin tämän Blogilistalle ja Blogloviniin, en kuitenkaan ajatellut, että lukijoita tulisi. Mutta tulihan niitä. Katselukerroista päätellen tätä blogia taitaa lukea lähinnä juuri minulle tuntemattomat ihmiset. Sitä paitsi moni kaverini on sanonut, ettei käy blogissani säännöllisesti (mitä tietenkin pidän suurena loukkauksena :D). Mutta siis vau niille kaikille tuntemattomille! Kiva, että käytte! Kiitos! Ja kiitos toki myös tutuille! :)

Santana Rowlla oli ihanan keväisiä kukkia.

Tänään oli kumma ilma, sillä päivällä oli todella pilvistä, mutta todella lämmin. 

Mistä niitä lukijoita sitten tulee? Bloggerin tilastojen mukaan suurin trafiikki tulee tietenkin Suomen Googlen kautta, sitten Blogilistan ja sitten Bloglovinin kautta. Kävijöitä on luonnollisesti eniten Suomesta ja toiseksi eniten Yhdysvalloista. Kolmannella sijalla on Iso-Britannia, ja UK:n Google tuleekin muuten liikenteen lähteenä heti tuon Bloglovinin jälkeen. Myös muista Euroopan maista on kävijöitä kohtalaisesti. Bloggerin tilastot ovat valitettavan puutteelliset, enkä muista enää, mistä kaikista maista kävijöitä on ollut, mutta sen muistan, että aina välillä olen ollut yllättynyt jostain maasta, josta käyntejä on ollut useitakin. Arabiemiirikunnista joku (tai jotkut) tuntuu käyvän säännöllisesti. Kukahan siellä blogiani lukee - joku ulkosuomalainenko? :)

Täällä pitää muistuttaa, että autoilijan on väistettävä suojatiellä kulkevia jalankulkijoita. "It's the law!"

Mielenkiintoista on tutkailla sitä, millä googletuksilla blogiini eksytään. Mutta valitettavasti Blogger ei mielestäni kerää tätä tietoa oikein. Vaikka kuinka valitsen tutkailuajankohdaksi "koko ajalta", tilastot eivät oikeasti näytä koko historiaa. Niinpä moni googletus on jo ajat sitten kadonnut listasta, enkä muista niitä enää, vaikka ne olisivatkin huvittaneet minua aikoinaan. Harmillista. Ajattelin kuitenkin nyt vähän avata tähän näitä googletuksia siltä osin kuin muistan ja siltä osin kuin tilastoja tällä hetkellä löytyy.

Santana Rowlla on kalliitta liikkeitä. Kuten Gucci. Ja sitten H&M. :D

Suurin osa kävijöistä tulee blogiini googlettamalla blogini nimeä tai nimimerkkiäni tai jotain näiden sekoitusta. Hooverin patoa on etsitty ja etsintä on tuonut ihmisiä blogiini. Sitten on googletettu erinäisiä amerikkalaisia asioita, kuten amerikkalaisia ruokakauppoja, amerikan elämää, amerikkalaista eteistä tai verhoja, amerikkalaisia asuntoja tai amerikkalaisia turisteja. Lisäksi yhdistelmät "elämää kaliforniassa/chicagossa/dallasissa" ovat tuoneet blogiini. Joulu Kaliforniassakin on kiinnostanut muutamaa, mutta minä en kyllä täällä ole joulua viettänyt, eikä siitä siis löydy tietoa tästä blogista. Halloweenin aikaan usea on kovin yrittänyt etsiä kurpitsajuhliin musiikkia, mutta pahoin pelkään, ettei blogini ole tarjonnut vastausta tähänkään ongelmaan. Myös kauhutalojen googletus on tuonut blogiini. Havaijin lomaa on myös muutamia kertoja googletettu, ja toivon, että megapitkistä ja lukuisista Havaiji-postauksistani on ollut hyötyä jollekin muullekin kuin vain minulle.

En tiedä, mikä tämä mäykkyhahmo on, mutta haluan!

Tässä muutamia sellaisia googletuksia, joiden kautta blogiini on eksytty vain pari kertaa ja jotka syystä tai toisesta ovat mielestäni mainitsemisen arvoisia:

mitä ruokaa Suomesta ei löydy?
Suomesta löytyy kaikkea, se on tämä Amerikan maa, josta ei löydy mitään. ;)

amerikan paras ruokakauppa
Mikähän se mahtaa olla? Toivon, että löytäisin itsekin tähän vastauksen, mieluiten Kalifornian näkökulmasta.

amerikkalainen deodorantti
Jenkit eivät tajua dödöistä mitään, ja minä tuon omani Suomesta.

amerikkalainen sängyssä
Hmm, kuulostaa epäilyttävältä... Toivottavasti tästä postauksesta oli edes vähän apua. :D

blogi downshiftaus ja muutto pohjois-suomeen
Tässä on ilmeisesti haettu jotain ihan muuta blogia, mutta downshiftaus on tuttua juttua tällekin kotirouvalle. Pohjois-Suomeen en kyllä koskaan ole muuttanut.

posti ei tuo mainoksia
Ei tuo muuten meillekään niin usein kuin voisi kuvitella, ellei lasketa luottokorttitarjouksia, joita tunkee ovista ja ikkunoista joka viikko molempien nimillä.

milloin tupakan poltto baarisssa kiellettiin
Kaliforniassa paaaaljon aikaisemmin kuin Suomessa.

kännykän toimivuus kaliforniassa
... on mielestäni joskus aika kehno.

auringon nousu ja lasku Kaliforniassa
En ole nähnyt, vaikka Havaijilla kyllä tuijoteltiin kaikenmaailman nousuja ja laskuja. Pitäisikö käydä katsomassa täälläkin, kuulemma ovat kyllä hienoja...

ikea kuljetusdirma (tuolla tavalla väärin kirjoitettuna)
Voi Ikea. Ihme, ettei Ikean googletus ole tuonut tänne enempää porukkaa.

Japanilaisesta ruokakaupasta löytyi tietenkin Muumi-keksejä. Japanilainen kaverini oli unohtanut, mikä on Niiskuneidin nimi ja kysyi sitä minulta. Ja minä olin silleen että "öh... Niiskuneiti?" :D Ei ole enkkumuumit hallussa ei.

Ja sitten ehdottomat lempparini:

mä vihaan tätä paikkaa
:D En tiedä, mitä paikkaa googlettaja on vihannut, mutta tuskin Kaliforniaa. Enkä minäkään Kaliforniaa vihaa, vaikka tuollainen lause kyllä löytyy blogistani.

bdsm-kokemus
Hahahaha! Googlettaja-parka on varmasti pettynyt pahasti, kun on eksynyt blogiini tuon etsinnän takia. Minä en edes koskaan käynyt siellä bdsm-painotteisessa Halloween-kauhutalossa, jonka olen maininnut sivulauseessa. Ehkä blogini saa tulevaisuudessa lisää trafiikkia tällä haulla, kun nyt mainitsen sen uudelleen. ;)