Autoilupäivä Big Sur -rannikolla

Veimme eilen äitini ajelemaan kuuluisalle Kalifornian rannikkoa pitkin kulkevalle tielle, Pacific Coast Highwaylle (PCH), ja ihastelemaan maisemia Big Suriin. Big Surilla viitataan yleensä noin 140 kilometrin pituiseen rannikkoalueen pätkään PCH:n varrella. Olen kirjoittanut Big Surista ennenkin, kun olemme mieheni kanssa viettäneet pari lomapäivää siellä. Vanhan postaukseni ja enemmän kuvia löytää täältä. (Huom. Tiedäthän, että kaikki blogini kuvat aukeavat suuremmiksi niitä klikkaamalla...?)

Rannikon maisemat Pacific Coast Highwayn varrella ovat kauniita.

Tyynen valtameren väri on joskus yllättävän turkoosinen. Tämän kuvan on ottanut äitini.

Meiltä ajoi eilen Big Suriin melkein kolme tuntia, sillä otimme moottoritien sijasta kivemman reitin ja ajoimme pitkälti Pacific Coast Highwayta, joka on motaria huomattavasti hitaampi tie. Lähdimme kotoa vasta puoli yhdentoista aikaan, joten olimme Big Surissa kohtalaisen myöhään. PCH:n varrella oli vähän ruuhkaisaa, sillä monet ovat lomilla ja toki alueella on varmasti myös jonkin verran turisteja tähän aikaan vuodesta. Lisäksi Big Surin alueella oli muutamassa kohdassa tietöitä, jotka loivat lisää hidasteita matkan varrelle.

Vuonna 1932 rakennettu Rocky Creek Bridge. 

Kuuluisa Bixby Bridge, myös vuonna 1932 rakennettu. Tämän luona palloilee aina iso kasa turisteja. Me emme nyt edes mahtuneet pysähtymään sillan vieressä olevalle näköalapaikalle, vaan piti jäädä vähän kauemmaksi.

Emme valitettavasti ehtineet kovinkaan kauas etelään Big Surin syvyyksiin ennen kuin ilmoitin, että minulla on nälkä ja haluan syömään. Menimme erittäin suosittuun Nepenthe-nimiseen ravintolaan, jossa olemme mieheni kanssa jo aiemmin käyneet. Paikka on todellakin toisen kerran arvoinen, sillä maisemat ja puitteet ovat hienot. Valitettavasti vain pöytää piti odottaa hiukan yli tunti, joten koko ravintolareissuun menikin sitten kaksi ja puoli tuntia.

Näkymät Nepenthe-ravintolasta.

Big Surissa oli todella lämmin päivä eilen. Pääsimme istumaan ulos ravintolan terassille, jossa mieheni tarkeni t-paidalla ja äitinikin pitkähihaisella t-paidalla. Minulla pysyi huppari päällä. Aurinko lämmitti kivasti, vaikka olikin tässä kohtaa jo laskemaan päin.

Koska ravintola vei niin paljon aikaa, syömisen jälkeen oli jo aika lähteä kotimatkalle. Aurinko kun laskee viideltä, niin eipä Big Surissa pimeällä mitään tee. Onneksi saimme nauttia auringonlaskusta.

Ihastelin auringon matkaa auton ikkunasta.

Auringonlasku värjäsi vuoriston.

Pysähdyimme myös katsomaan, kun aurinko painui meren taakse, vaikkei siinä nyt paljon katsomista ollut.

Äitini valokuva.

Auringon laskemisen jälkeen lämpötila muuttui muuten hetkessä kylmäksi ja pakenin nopeasti takaisin autoon.

Kotimatka kestikin sitten taas pari tuntia. Naureskelin siinä autossa, että ajoimme sitten pari tuntia syömään ja pari tuntia takaisin. Vähänkö amerikkalaista?

Jouluisia ja ei-niin-jouluisia kuvia joulusta

Meidän joulu sujui rennosti ja mukavasti: syömistä, ulkoilua, herkkuilua ja jouluelokuvia. Niin ja sitä minun perinteistä jouluflunssaani sairastaen.

Joulurauhan julistus pitää aina katsoa Yle Areenasta jälkikäteen, vaikka tuntuukin hiukan tyhmältä katsoa se ei-livenä ja ihan väärään aikaan. Tuo se kuitenkin vähän sitä jouluaaton tuntua. Turku jouluaattona oli yhtä harmaan näköinen kuin muistoissanikin.

Kävimme jouluaattona äitini kanssa vähän kävelemässä. Tässä kotimme lähellä olevassa puistossa saa kävellä eukalyptuspuiden alla. Hyvä tuoksu.

Joulusanoma?

Amerikkalaisille jouluaatto on sellainen päivä, jona mennään ja kuljetaan ihan kuin muulloinkin, mitä nyt ehkä enemmän stressaantuneena. Tänä vuonna aattona pelattiin meidän lähellä yksi jenkkifutiksen peli ja moni tuttuni suunnisti sinne somekuvien perusteella. Kuvassa taustalla näkyy Levi's Stadion, San Francisco 49ersien kotikenttä, joka sijaitsee aika lähellä meidän kotia. Kävelimme äitini kanssa stadionin viereen ja kävimme kuikuilemassa peliin meneviä.

Itsetehdyt porkkana-, lanttu- ja bataattilaatikot olivat maukkaita, kuten viime vuonnakin. Se saksalaisesta lihakaupasta hankittu ja äitini pitkälti paistama Swedish Ham oli myös hyvää, joskin mielestäni selvästi mauttomampi kuin suomalainen harmaasuolattu kinkku. Tosin en ole kyllä syönyt suomalaista joulukinkkua vuoden 2014 joulun jälkeen, joten olen varmaan vain unohtanut. Äitini Suomesta tuoma sinappi onneksi toi kinkun kanssa makua.

Äitini hoiti pitkälti joulukinkun paistamisen, mutta mieheni toimi lihamestarina ja leikkasi kinkun.

Tämä kuva on itse asiassa joulupäivältä, koska tästä tuli hienompi kuin jouluaattona otetusta kuvasta.

Me pidämme kiinni suomalaisesta tavasta juhlia joulua: rauhoitumme jouluaattona jo aamusta ja nautimme pitkistä joulunpyhistä. Tosin tänä vuonna jätimme juhlinnan vain kahteen päivään: jouluaattoon ja joulupäivään. USA:ssa tosiaan ainoastaan Christmas Day on ns. ainoa joulun pyhäpäivä. Tapaninpäivää ei edes tunneta.

Joulumekkoni. Meillä oli mieheni kanssa myös amerikkalaiseen tapaan jouluperhepyjamat eli samanlaiset pyjamat, jotka päällä oli hyvä hengata pitkin päivää. Ja nimenomaan niitä pidettiin päivällä. 

Meidän joulupäivään kuuluivat muuten olennaisesti lehmät, sillä kävimme ulkoilemassa Piilaakson kukkuloilla. Menimme samaan paikkaan, jossa mieheni kanssa koimme kesällä suuren seikkailun, kun pakenimme lehmiä ja syyllistyimme rikokseen (klik). Nyt kohtasimme lehmät uudelleen, emmekä tällä kertaa jääneet arpomaan, vaan menimme rohkeasti lävitse.

Joulupäivän ulkoilun maisemia.

Piilaakson kukkuloilla laiduntavat lehmät. Kukkulat ovat pitkälti keltaisia, sillä sadetta ei ole näkynyt eikä kuulunut. Tämä on äitini ottama kuva.

Piilaakso on todella niin maaseutua, että ulkoilureitit kulkevat lehmälaumojen lävitse. Tästä me kuljimme noiden keskeltä. Äitini, jonka mielestä lehmä on maailman leppoisin eläin (on se varmaan joo), käveli näiden vierestä tyynen rauhallisena. Oikea asenne ratkaisee, haha. 

Lehmä ihastelemassa Piilaaksoa usvan lävitse. Äitini ottama tämäkin kuva.

Teimme kahden tunnin reippaan ulkoilun. 

Tänään "tapaninpäivänä" mieheni meni jo töihin, ihan omasta tahdostaan, ja me lähdimme äitini kanssa Tech Museum of Innovation -museoon San Josen downtowniin. En ole koskaan aiemmin käynyt ko. museossa, koska se on enemmän lapsille kuin aikuisille, mutta menimme sinne nyt katsomaan Bodies Decoded -näyttelyä.

San Josen Tech-museo.

Bodies-näyttelyssä on oikeita lihaksia ja luurankoja. Olen nähnyt vastaavan näyttelyn NYC:ssa joitakin vuosia sitten ja tykkään kovasti. Aika vaikuttava ja mielenkiintoinen.

San Josen downtownia museon parvekkeelta katsottuna.

Tämä joulu oli kolmas joulumme pois Suomesta. Täytyy sanoa, että hyvin se joulu onnistuu täälläkin ja nyt siihen on jo niin tottunutkin, ettei edes osaa ikävöidä joulua Suomessa. Asiaa tietysti hiukan auttaa se, että saimme ainakin yhden perheenjäsenen vierailemaan luonamme jouluna, sillä perheen puutehan se luo sen suurimman ikävän. Saa nähdä, mitä ensi vuoden joulu tuo tullessaan.

Jouluun ollaan valmiita, kun ruoat on kondiksessa ja flunssa saatu

Meidän kotitalouden joulu on nyt vähän kuin valmis, sillä ruoat on tehty ja hankittu ja minä olen muutaman viime vuoden tapaan saanut itselleni pienen flunssan. Otsikosta saa ehkä sellaisen kuvan kuin ruoka olisi kovinkin tärkeää, mutta onhan se - niin jouluna kuin kyllä ihan muulloinkin elämässä. Kalifornian jouluperinteisiimme on näköjään jäänyt se, että minä saan kurkun kipeäksi ja nenän vuotamaan. Tämä on jo kolmas pikkuflunssani tänä syksynä. Syytän sitä Yosemiten pakkasta.

Eilen valmistimme viime vuoden tapaan äitini kanssa porkkana- ja lanttulaatikot sekä bataattilaatikon. Ostin taas vaahtokarkkeja bataattilaatikon päälle kuin mikäkin amerikkalainen, mutta lopulta teimme bataattilaatikon suomalaisen reseptin mukaisesti ja jätimme vaahtokarkit pois. Reseptissä kun iskettiin laatikkoon niin valkopippuria kuin suolaakin, sen amerikkalaisen version sokerin sijasta. Tai no, tulihan suomalaiseenkin laatikkoon siirappia. Mutta joka tapauksessa vaahtokarkit tuntuivat vähän hassuilta suomilaatikon päälle. Ehkä grillaan niitä karkkeja sitten kynttilän päällä.

Porkkana- ja bataattilaatikot uunissa valmistumassa. Tämä on toinen vuotemme, kun teemme äitini kanssa laatikot itse. Minä en sellaisia koskaan ole väsännyt, ja äitinikin on käyttänyt kaupan valmislaatikoita pienellä tuunauksella. Eihän näissä sinänsä kova homma ole, mutta aikaa siihen pilkkomiseen, keittämiseen ja soseuttamiseen kyllä saa menemään.

Tänään ryysistelimme yhteen saksalaiseen lihakauppaan, josta tilasimme heti Kiitospäivän jälkeen eli jo muutama viikko sitten Swedish Hamin, joka kuulemani mukaan vastaa pitkälti suomalaista joulukinkkua. Ihmettelen hiukan sitä, että kinkkuun on jo valmiiksi heitetty mausteita suolan lisäksi esimerkiksi valkosipulista ja sokerista, mutta eiköhän siitä hyvä tule, kun äitini sen paistaa. Kokoakin sillä riittää: meidän pieni kolmen hengen perhe nimittäin omaksui itselleen sellaisen 11 lbs:n kinkun eli vajaan 5 kilon possujärkäleen. :D Voi olla, että sitä syödäänkin sitten seuraava kuukausi... Tämä pikkupossu kustansi muuten reilun 100 dollaria (euroissa se on hiukan vähemmän). Tuntui minusta kalliilta, mutta en kyllä tiedä, mitä kinkut Suomessa maksavat. Kalkkunat täällä eivät taida olla kovin kalliita, tosin niissä on tietenkin laaduissa isoja eroja.

Lihakaupassa oli aikamoinen ryysis, mutta jono tiskille meni onneksi alle 20 minuutissa.

Graavattua lohta löytyi tuoreena Whole Foods -ruokakaupasta, ja samasta kaupasta löytyi myös jonkinlaista vakuumiin pakattua kylmäsavulohta. Saa nähdä, millaisia ne ovat. Kaiken kaikkiaan ulkosuomalaisen jouluvalmistelu on nyt siis kutakuinkin paketissa. Riisipuuroa on syöty arborio-risottoriisistä tehtynä jo muutamana aamuna, glögiä juotu, World Market -kaupasta ostettuja pipareita vedetty muutamia ja joulutorttujen ensimmäinen satsi on jo kadotettukin melkein kokonaan. Mistähän sekin perinne on tullut, että jouluisin vedetään kauhea määrä ruokaa...

Piti vähän ulkoillakin tänään, jotta voi sitten syödä. Kovia treenejä en uskaltanut vetää flunssan takia, vaikka mieli olisi tehnyt. 

Jouluaattoaaton maisema näyttää tällaiselta Pohjois-San Josessa.

Äitini leipoi pyynnöstäni tänään vielä kuivakakun, sillä meillä on äitini viime vuonna Suomesta tuomaa siirappia edelleen, vaikka käytimme sitä joululaatikoihin sekä viime että tänä vuonna. Kyllä yksi siirappi kestääkin kauan.

Joulutorttujen toinen satsi valmistui juuri. Luumuhilloa täältä löytää vain tosissaan hakemalla tai netistä tilaamalla. Minä olen löytänyt vain tällaista, joka leviää vähän ikävällä tavalla, vaikka laitan sitä ihan vähän jokaisen tortun päälle. Onneksi maku on hyvä ja sehän on tärkeintä. 

Toivon, että kaikilla lukijoilla on stressikäyrä matalalla, vanne pään ympärillä niin löysä, että se melkein putoaa ja joulumieli korkealla ainakin niillä, jotka joulusta välittävät. Hyvää joulua kaikille! Eikunsiis Happy Holidays!

Joulupukkitohvelit jalassa on hyvä hengata. Pukin nenä muuten vilkkuu, kun tossua liikuttaa (eli kun kävelee). 

Kuivan joulukuun Yosemiten kansallispuisto

Vietimme tämän viikon alussa äitini ja mieheni kanssa pari yötä Yosemiten kansallispuistossa. Äidilleni tämä kerta oli ensimmäinen Yosemitessa, minulle ja miehelleni jo kolmas. (Ensimmäinen kertamme oli vieraidemme kanssa loppukeväällä 2015 ja siitä voi lukea täältä. Toinen kerta oli samana vuonna, mutta kesällä, ja silloin kapusimme kuuluisan Half Domen huipulle. Lue siitä seikkailusta täältä.)

Kuuluisa Tunnel View -näköala.

Meitä oli vähän epäilyttänyt Yosemiteen lähteminen joulukuussa, sillä lumitilanne aiheuttaa epävarmuutta korkealla vuoristossa, jossa kansallispuisto sijaitsee. Siellä kun tulee lunta, niin sitä saattaa tulla kerralla sellaisia määriä, että jotkut Suomen Lapin kinokset kalpenevat siinä rinnalla nopeasti. Yosemitessa ei kuitenkaan nyt ollut lumesta tietoakaan. Yleensä joulukuussa ei vielä mitään isoja kinoksia ole, mutta kyllä silti ilmeisesti lumisade on ihan normaalia. Kuulinkin hotellin respan puhuvan siitä, että yleensä joulukuussa on satanut lunta, mutta tänä vuonnapa ei. Vähän huvittavaa, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun Yosemitessa ei sada lunta silloin, kun minä ja mieheni siellä vierailemme. Aiemmat kertamme ovat olleet toukokuussa ja keskellä kesää, ja todellakin törmäsimme lumisateeseen molemmille kerroilla.

Hieman huurteinen maa oli talvisin näky, johon törmäsimme. Kuvassa vasemmalla kuuluisa Yosemiten kallio El Capitan.

Kalifornia on kärsinyt mutu-tietoni perusteella tänä syksynä ja alkutalvena sateiden puutteesta. Toistaiseksi tänä talvena ei ole satanut oikeastaan juuri ollenkaan. Loppusyksystä taisi olla parisen viikkoa, joiden aikana satoi muutamia kertoja, mutta niihin kertoihin sade onkin sitten jäänyt. Nyt joulukuussa ei ole satanut kertaakaan. Tai ei ainakaan päivällä ole, öistä en tiedä. Tämä on neljäs asuinvuotemme Piilaaksossa ja jokaisena aiempana vuotena joulukuussa on jo satanut. Tämä alkutalvi on siis ollut ihmeellisen kuiva, mikä varmasti heijastuu Yosemiteenkin.

Piilaaksosta ajaa Yosemiteen reilussa 3 tunnissa, jos on onnekas, eikä osu ruuhkaan. Ajomatka kulki keskellä keltaisia kukkuloita. Viime vuosina tähän aikaan sade on jo saanut kukkulat vihertämään enemmän.

Lumisateilta siis vältyimme tällä kertaa, mutta kylmä Yosemitessa kyllä oli. Öisin oli kunnolla pakkasta, jopa -11 astetta, mutta päivisin aurinko onneksi lämmitti lämpötilan parhaimmillaan yli 10 asteeseen. Minä olin varustautunut mieheni sanoin kuin pohjoisnavalle: mukana oli yhtä paljon vaatteita kuin minulla oli aikoinaan Kanadan talvessa (siellä oli -30 astetta pakkasta). Olen herkkä palelemaan. Untuvatakille, ohuemmalle talvitakille, kahdelle hupparille, kerrastoasulle, lämpösukille ja kolmille erilaisille hanskoille tuli kyllä kaikille tarvetta.

Untuvatakki oli kovassa käytössä.

Teimme kansallispuistossa ainoana kokonaisena päivänämme yhden ulkoilun: nousimme Columbia Rock -kalliolle ihastelemaan ylempää Yosemiten vesiputousta. (Reitin nimi on Upper Yosemite Fall Trail to Columbia Rock.) Nousua reitillä oli 1000 jalkaa eli noin 300 metriä, ja edestakainen matka taisi olla suunnilleen 4 kilometriä pitkä. Matka ei siis ollut pitkä, mutta nousu nyt on aina nousua, ja reitti oli suurimmaksi osaksi kohtalaisen haastavaa kiviporrasta.

Upper Yosemite Fall alhaalta laaksosta katsottuna. Ylemmän Yosemiten vesiputouksen alla on alempi vesiputous, Lower Yosemite Fall, joka peittyy tässä kuvassa puiden taakse. Vaellusreittimme kulki noiden kahden putouksen väliin, ylemmän putouksen juurelle. 

Tällaista kivikkoa oli haastavaa kulkea, etenkinkin alas päin. Kivet olivat hiekan peitossa ja todella liukkaat. Minä liukastuin kahdesti alas tullessa. Peruslenkkarien pohja ei ollut kovinkaan pitävä. 

Matkalla ylöspäin. 

Kiviportaat olivat kuitenkin pieni murhe, kun näkymät olivat tällaiset.

Parin vuoden päästä 60 vuotta täyttävä äitini, joka harrastaa liikuntaa vain hyötyliikunnan kautta ja koiraa kävelyttäessään, teki lähes kuolemaa koko ulkoilun ajan, mutta pääsi ylös asti ja vielä alaskin. Yosemiten infolehtisen mukaan tämä ulkoilureitti on strenuous eli rankka. Tuli siis todistettua, että näihin amerikkalaisten mittapuulla "rankkoihin" ulkoilureitteihin kykenee kyllä rapakuntoinenkin. Aikaa meillä tosin vierähti hiukan enemmän kuin infolehtisen ilmoittama keskimääräinen aika, joka ko. reitille pitäisi varata. Olin äidistäni silti todella ylpeä.

Kannatti kivuta ylös asti Columbia Rockin päälle, sillä sieltä avautui aivan mahtava näkymä alas Yosemiten laaksoon ja kuuluisaan Half Domeen. Muisto siitä, että olemme mieheni kanssa kiivenneet tuon suuren Half Dome -järkäleen päälle, tuntuu aika kaukaiselta. 

Maisemat olivat hienot, mutta Upper Yosemite Fall oli kyllä hiukan pettymys läheltä katsottuna. Tosin tämän lähemmäs emme menneet, vaikka reitti olisi kyllä jatkunut jonnekin tuonne putouksen juureen. 

Me olemme nyt mieheni kanssa käyneet Yosemitessa kolmena eri vuodenaikana: loppukeväästä, kesällä ja alkutalvesta. Kaikissa on puolensa. Keväällä vesiputoukset ovat parhaimmillaan. Kesällähän ne ovat aika kuivia. Nyt putouksissa oli meidän mielestämme ihan hyvin vettä, mutta äitini mielestä ei. Mutta kalifornialainen vesiputous nyt on aina kalifornialainen vesiputous. Ei tässä osavaltiossa vettä pääsee runsaasti ryöppyämään kovin helposti.

Lower Yosemite Fall. 

Bridalveil Fall. 

Äitini tutkimassa luontoa. Taustalla mikäs muu kuin vesiputous. Niitä Yosemitessa siis riittää.

Näin pahimman turistikauden ulkopuolella kansallispuistossa oli ihanan rauhallista; minusta jopa vähän kuollutta. Yleensähän Yhdysvaltojen kanssallispuistoissa saa sietää pahimmillaan ihan järkyttävää ryysistä ja autoruuhkaa (monissa kansallispuistoissa ajetaan autoilla). Nyt parkkipaikat ammottivat melkein tyhjyyttään, millään ulkoilureitillä ei ollut tungosta, Yosemiten teillä ei ollut mitään ruuhkaa, eikä autojonossa tarvinnut seistä kertaakaan. Luonnon rauhasta sai siis nauttia paljon paremmin kuin keväällä tai kesällä. Mitä nyt puistossa oli meneillään paljon kunnostustöitä, ja työkoneiden mekkala kantautui halki laakson ja ylös kallioille.

Autoteillä ei ollut ruuhkia.

En ole vielä aiemmin nähnyt Yosemiten laaksoa niin hiljaisena ja rauhallisena kuin nyt.

Kaunis joulukuinen ilta. Tai siis kello viisi auringon painuessa alas.

Huono puoli tässä ajankohdassa oli aikaisin tuleva pimeys: aurinko laski jo ennen viittä ja täysi pimeys laskeutui kansallispuistoon heti viiden jälkeen. Siinäpä ei sitten paljoa ulkoiltu eikä ihasteltu maisemia. Hyvälle hotellihuoneelle tuli siis käyttöä. Yosemitessa kyllä järjestettiin ohjattuja ulkoiluja pimeällä ja esimerkiksi tähtienkatselua. Me olimme kuitenkin vanhoja ja väsyneitä ja lepäsimme hotellihuoneessa.

Me yövyimme Yosemiten laaksossa, ja huoneestamme avautui tällainen näköala. 

Auringonlaskuja pääsi ainakin näkemään helposti, kun aurinko laski niin aikaisin. Half Dome värjäytyi kauniisti auringon laskiessa.

Äitini ottama kuva.

Tämä kertamme Yosemitessa erosi muuten edellisistä huimasti kännykän kuuluvuuden suhteen. Meillä ei koskaan aiemmin ole ollut kännyköissä kenttää Yosemitessa. Ei tietenkään ole, sillä sijaitseehan kansallispuisto vuoristossa keskellä ei-mitään, ja meidän operaattorimme nyt ei muutoinkaan ole tunnettu kattavimmasta kuuluvuudesta. Netistäkin on aiemmin Yosemitessa saanut vain haaveilla, sillä vaikka wifi olisi ollut tarjolla hotellissa, ei se oikeasti käytännössä ole toiminut. Mutta mitäs mitäs nyt tällä kertaa! Meillä oli kenttää useassa kohdassa jopa useampi palkki. En tiedä, onko operaattorimme parantanut kuuluvuuttaan Yosemiten laaksossa vai onko merkitystä ehkä myös sillä, ettei kansallispuistossa ollut paljon ihmisiä. Olin joka tapauksessa todella yllättynyt. Hotellimme tarjosi myös wifin, mutta se ei kyllä toiminut kovinkaan hyvin, sillä sen hitaus oli kuolleitakin hitaampi.

Uskomatonta mutta totta - puhelimessani oli kenttää Columbia Rockin päällä Yosemiten laakson yläpuolella. 

Äitini oli todella iloinen päästessään näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Minulle ja miehellenikin oli kiva käydä taas, sillä edellisistä kerroista on jo vierähtänyt aikaa. Onhan tuo Yosemite aivan upea mesta!