Kotini, joka toimii edelleen kotinani myös seuraavan vuoden ajan

Postauksen kuvitukseksi olen laittanut muuttoomme ja asuntoomme liittyviä valokuvia, joita en aiemmin ole täällä julkaissut.

Allekirjoitimme eilen vuokrasopimuksen jatkon nykyiseen asuntoomme. Onnistuimme saamaan vuokrankorotusta hiukan alhaisemmaksi. Korotus laski 63 dollarista 25 dollariin. Jos kuitenkin ajatellaan sitä alennushintaa, jota olemme koko tämän ensimmäisen vuoden ajan maksaneet, maksamme jatkossa kuukausittain noin 340 dollaria enemmän vuokraa. Mikäli yksi niistä asuntotarjouksista, joita silloin muutama viikko sitten saimme, olisi ollut vielä voimassa (emme tarkistaneet), olisimme voineet saada uuden asunnon tuolla yli 300 dollaria halvemmalla. Päätimme kuitenkin jäädä tähän asuntoon, koska suoraan sanottuna muuttaminen ei nyt yhtään kiinnosta ja koska tässä asunnossa on niin isoja etuja.

Pakkauskaaos Turussa maaliskuussa 2014. Oli vähän hankala valita, mitä vaatteita pakkaa mukaan. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi voinut pakata mukaan vähemmän erinäisiä kenkiä ja enemmän lämpimiä vaatteita. Tämä erehdys tuli onneksi korjattua joululomalla Suomessa, josta toimme mukanamme talvitakkimme. 

Neuvotteluprosessi - jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua - vuokranantajafirman kanssa oli mielenkiintoinen. Kävimme viime viikolla pihallamme olevassa vuokraustoimistossa, kun olimme ensin saaneet sähköpostilla tiedon siitä, etteivät vuokrat ole neuvoteltavissa. Ekan kerran, kun yritimme mennä tapaamaan leasing manageria, hän ei voinut ottaa meitä vastaan, koska hänellä oli asiakas, eikä meillä ollut varattua aikaa. Paitsi että olimme käyneet sähköpostilla keskustelua toisen toimiston työntekijän kanssa ja ilmoittaneet hänelle, että tulemme tapaamiseen. Hän ei ollut vaivautunut konsultoimaan manageria, muttei myöskään ilmoittamaan meille, onnistuisiko tapaaminen vai ei. Jouduimme siis varaamaan ajan, joka oli viime lauantaina.

Näiden kanssa me muutimme. Mitään kontteja meillä ei ollut. 

Manager oli puoli tuntia myöhässä sovitusta tapaamisajasta. Hän tuli pyytämään, että palaisimme vartin jälkeen, joten kävimme kääntymässä asunnollamme ja palasimme sitten. Jouduimme kuitenkin istuskelemaan odotustilassa toisen vartin ajan ja taisimme näyttää kohtalaisen ärsyyntyneiltä. Odottaessamme yksi vuokraustoimiston työntekijä tuli ja pyysi nähtäväksi miehen kädessä olevaa vuokrasopimuksen uusimistarjousta, jotta "näkisi hinnan". Ihan kuin hän ei tietäisi hintoja. Siinä hän sitten tutkiskeli tarjousta ja totesi, että "not bad" ja hehkutti, miten hyvää hintaa meille on tarjottu. Tässä vaiheessa suoraan sanottuna se v-alkuinen käyrä alkoi nousta aika korkealle. Ja manager vain viipyi ja viipyi.

Ostimme huonekaluja ensimmäisen täällä asutun viikon aikana, mutta Ikean käyttämän kuljetuspalvelun kanssa tapahtuneen säädön takia huonekalujen saamisessa kesti muutama päivä pidempään kuin oli tarkoitus. Minulle tuli siis tutuksi lounaan syöminen keittiön lattialla, joten pakko fiilistellä uuden tällaisen kuvan kanssa, vaikka oikeastaan samanlainen kuva on linkitetyssäkin postauksessa. 

Lopulta kuitenkin pääsimme tapaamiseen managerin kanssa. Minun valitusulosantini on parempi kuin miehelläni, joten minä hoidin puhumisen. Kävin läpi asioita, jotka meidän mielestämme ovat (mukamas) huonosti ja miksi emme haluaisi maksaa enempää. Kysyin myös selvitystä siihen, miksi hinnat vaihtelevat, kun esimerkiksi kaverimme viereisessä talossa maksavat samanlaisesta asunnosta halvempaa hintaa. Amerikkalainen asiakaspalvelija ottaa kaiken iloisesti vastaan, mutta kuin trampoliinin tapaan kritiikki kimpoaa hänestä heti pois. Managerilla oli vastaus kaikkeen ja sieltä tuli niin paljon suoranaista bullshittia, etten kestä. Suu vain kävi koko ajan, mutta mitään asiaa tai tilanteen kannalta relevanttia sieltä ei oikeastaan tullut. Ja sitten hän hoki koko ajan "I do apologise", kun valittelin erinäisistä asioista ja siitä, ettei kukaan ollut vastannut edes sähköposteihimme.

Kun Ikean kuljetus vihdoin suvaitsi saapua, asunnossamme vallitsi jonkin aikaa kaaos. Mutta hyvin me pärjäsimme, koska kuten kuvasta näkyy, meillä oli miehen kollegalta lainattu tuoli sekä (tärkeimpänä kaikesta :D) nettiboksi ja toimiva netti. 

Ikean pakkauksista saa kyllä aika ison kasan roskaa aikaiseksi. 

Vuokrankorotusasiassa manager totta kai vetosi siihen, että hinnat päätetään ylemmällä taholla ja että meidän korotus on prosentuaalisesti hyvin pieni (vain se $63). Hän ei voinut luvata mitään suuntaan tai toiseen, vaan kirjoitti vetoomuksemme omin sanoin ja lähetti sen sähköpostilla päättäjätaholle. Ehdotuksena oli, ettei vuokraa korotettaisi ollenkaan siitä oikeasta alkuperäisestä hinnasta (manager ilmoitti meille tapaamisessa, ettei ole mitenkään mahdollista, että saisimme enää pitää alennushintamme tai että saisimme alhaisemman vuokran kuin oikea hintamme on, vaikka kaverimme maksaisivatkin vähemmän, koska vuokran hinta on aina ajankohdasta riippuvainen). No, sanomattakin selvää, ettei ehdotus mennyt lävitse. Maanantaina manager ei vielä ollut saanut vastausta, mutta eilen hän ilmoitti ensin, että ehdotus oli hylätty ja sitten, että ehdottaisimme $25/kk nousua. Tuon nousun hyväksyimme sekä me että päättäjätaho. Tai siis päättäjätahosta manager koko ajan puhui. Itse henkilökohtaisesti epäilen, että tällä managerilla oli kyllä tiedossa se, kuinka paljon neuvotteluvaraa missäkin hinnassa on ja että kaikki nämä sähköpostivaihdot ylemmän tahon kanssa olivat jotain ihan turhanpäiväistä humpuukia, jonka tarkoituksena oli ehkä saada meille sellainen fiilis kuin manager henkilökohtaisesti ajaisi juuri meidän asiaamme eteenpäin tässä kasvottomassa korporaatiossa.

Lopulta alkoi muuttokaaos kirkastua! Yksi meksikolainen tuli maalaamaan meille accent wallin olohuoneeseen, kun näin malleja vuokranantajan nettisivuilla ja ihastuin niihin. Mutta mitään vauvavärejä ei meille tullut, me halusimme harmaata. Ystävien läksiäislahjaksi antama Föri-tyyny on matkassa mukana, totta kai.

Kävimme eilen siis allekirjoittamassa uuden 12 kuukauden vuokrasopimuksen. Meillä oli taas varattu aika managerin kanssa, ja juuri kun astuimme sisään käytävään, manager oli lähdössä jonnekin starbucksit kädessä. "Shows up 15 minutes late with Starbucks" vai miten se meni... :D No, hän kuitenkin tuli heti kanssamme kirjoittamaan uutta sopimusta, emme onneksi joutuneet odottamaan. Tällä kertaa sopimus oli vain 3 sivua pitkä, ei 36 sivua. Nimikirjaimet tulivat vain pariin paikkaan ja allekirjoitus yhteen. Koska jatkoimme vuokrasopimustamme, saamme "palkinnoksi" $100 lahjakortin Target-kauppaan. Aikamoinen kannustin...

Mäyräkoira-faneilla täytyy olla mäyräkoirista muistuttavia esineitä esillä, vaikka pääsääntöisesti en pidäkään koriste-esineistä, koska niihin kertyy vain pölyä. Tämä koirajuttu löytyi Crate&Barrellin outletistä ja se oli pakko saada. Pöydältä löytyy myös Muumi-lasinalusia.

Manager muuten mainitsi puheissaan sen, että joku it-firma on vuokrannut asuntoja meidän kompleksista (varmaan erinäisiä firmoja on vuokraillut asuntoja paljonkin erinäisistä komplekseista). Kertoo siitä, että valitettavan huonot taitaa olla tavallisten pulliaisten mahdollisuudet neuvotella vuokria paljon alemmaksi, kun iso firma tulee ja maksaa... Ja onhan niitä tulijoita muutoinkin.

Mutta nyt on siis kodin jatko turvattu. Olemme tosiaan sen verran kiintyneet tähän asuntoomme, ettemme halunneet muuttaa, vaikka vuositasolla muutolla olisikin jonkin verran säästänyt. Tosin eihän se muuttokaan olisi ollut ilmaista.

Suomesta matkalaukuissa tuli mukaan vaatteiden lisäksi joitain valokuvia ja koruni, joita käytin Suomessa koko ajan, mutta joita olen käyttänyt täällä tämän vuoden aikana ehkä noin 10 kertaa. Aikamoisia pölyn kerääjiä nuokin...

Kuten jo viime perjantain postauksessa mainitsin, olen mielestäni sopeutunut San Josehen ja uuteen kotiini kohtalaisen hyvin. Osaan sanoa tätä kotia kodikseni, ja koti tuntuu vahvasti omalta alueeltani. Vielä loppukesällä lomalla koti-ikävää potiessani ikävöin Turun asuntoamme, mutta nyt esimerkiksi Kanadassa ollessani ja koti-ikävää potiessani ikävöin jo tätä oikeaa Kalifornian kotiani. En myöskään ajattele enää aktiivisesti sitä, että tämä kotini on vain väliaikaiskotini tai että tämä kaupunki vain väliaikainen asuinkaupunkini. Alussa ajattelin niin, sillä muistan monesti kironneeni sitä, miten ei huvittaisi ostaa paljoa tavaroita tai hienoja ja kalliita huonekaluja, koska "pian me kuitenkin muutetaan taas pois".

Suomesta mukaan lähtivät myös jääkaappimagneettimme. Amerikkalainen jääkaapin ovi ei muuten kestä magneetteja, minkä tajusin sen jälkeen, kun olin jo lätkäissyt magneetit paikoilleen. Siinäkin muuten yksi syy siihen, miksi tästä asunnosta ei olisi kannattanut muuttaa pois. ;)

En ole tämän ensimmäisen vuoden aikana ikävöinyt Suomea enkä Turkua erityisen paljon ja jatkan mielelläni asumista täällä. Mutta toisaalta vuosi on todella lyhyt aika, eikä tietenkään sovi unohtaa sitä faktaa, että tämän hetkisen suunnitelman mukaan meidän asuminen täällä on määräaikaista, mikä totta kai vaikuttaa siihen, kuinka paljon ja miten ikävöin Suomea.

Vaikken suoranaisesti olekaan paljoa ikävöinyt, jollain tietyllä, ehkä jopa vähän oudolla tavalla saatan kuitenkin edelleen välillä ajatella Turkua ja vanhaa kotiamme. En osaa eritellä näitä ajatuksiani enkä oikein välttämättä saa niistä edes kiinni. Yksi ajatus liittyy ainakin siihen, että osa omaisuudestamme on Suomessa Paimiossa miehen vanhempien luona. Itse asiassa suurin osa tavaroistamme varmaan on siellä, joskaan ne eivät ole sellaisia tavaroita, joita tarvitsisimme. Se, että omia tavaroita on jossain muuallakin kuin omassa kodissa, totta kai vaikuttaa omiin ajatuksiin, sillä aina silloin tällöin tajuan kaipaavani jotain tavaraa. Onneksi joululomalla suurimmat kaipuut sai tyydytettyä tuomalla lisää omaisuutta tänne.

Suomesta on muistuttamassa Angry Bird miehen työhuoneen ikkunalaudalla. Paitsi että tämä ei ole Suomesta, vaan Arkansasista ostettu. Eikä se siis oikeastaan muistutua minua Suomesta lainkaan. 

Koska me muutimme vain niiden vaatteiden ja muutaman valokuvan kanssa, meidän kodissamme ei ole niitä samoja tavaroita, joita vanhassa Turun kodissamme oli. Ei samoja huonekaluja, ei kodintarvikkeita, ei astioita eikä edes omaa rakasta mäyräkoiraamme, joka meidän muuttaessa Kaliforniaan muutti vain muutaman kilometrin päähän vanhempieni luokse. Kaikki oli siis alussa uutta, niin sisällä kodissa kuin ulkona ympäristössäkin. Oikeastaan mitään sellaista konkreettista, joka muistuttaisi vanhasta kodista, ei meillä täällä ole. Toisaalta olen kokenut tämän hyväksi, koska se on auttanut irrottautumaan vanhasta helpommin ja on ehkä tietyllä tavalla lieventänyt sitä, ettei ollut niin ikävä takaisin Turkuun. Kerrasta poikki ja sitä rataa. Toisaalta kuitenkin olen kokenut sen myös huonoksi siinä mielessä, että ehkä sitä kodin tuntua oli alussa vaikeampi löytää. Vaikkei se nyt kyllä erityisen vaikeaa ollut. Pahoittelut siitä, etteivät nämä ajatukseni ole kovin koherentteja.

Vessamme lavuaariviritys on äärimmäisen epäkäytännöllinen (vettä loiskii lavuaarin reunan yli tuohon tasolle, josta se valuu kohti reunaa), mutta sen kanssa on oppinut elämään. Pieniä laatikkoja ihmettelin alussa aika paljonkin, mutta osaan on jo löytynyt tavaraa. Edelleen tuo koko kyllä ihmetyttää, varsinkin kun en ole nähnyt tuon kokoisia laatikostoja niissä muissa asunnoissa, joita kävimme katsomassa.

Eräs Anonyymi lukijani antoi minulle yhdessä kommentissa linkin Annika Oksasen vuonna 2006 valmistuneeseen väitöskirjaan, jossa käsitellään ulkomaantyökomennuksille lähteneiden suomalaisnaisten kokemuksia Singaporessa. Tutkimuksessa on mainittu siitä, miten nämä kotirouvat eivät ole saavuttaneet vakuuttavaa kodin tuntua uudessa asuinpaikassaan. Ulkomaantyökomennusten (jollaisella me muuten emme ole, sillä me tulimme tänne ihan omasta tahdostamme) määräaikaisuus ja väliaikaisuus varmasti selittävät osaltaan tällaisia tuntemuksia. Mutta Oksanen kuitenkin toteaa, Anni Vilkon kaksitahoiseen kodin määrittelytapaan nojaten, että näiden suomalaisten kotirouvien fyysiset ulkomailla olevat kodit ja heidän mielensä kodit sijaitsevat eri maanosissa. Tämä vaikuttaa tuntemuksiin omasta kodista. Suomessa asuessa fyysinen koti ja mielen koti on helppo pitää samassa paikassa, mutta ulkomailla asuessa se ei välttämättä enää olekaan kovin helppoa, sillä Suomi on ja pysyy kotina monelle ulkosuomalaiselle. (Ks. Oksasen väitöskirja s. 77 ja lähdeluettelo tarkempien lähteiden osalta.)

Meillä on vain muutama huonekalu, joka ei ole Ikeasta: sohvapöytä, jonka vuoksi ajoimme aikoinaan 17 kilometrin matkaa 1,5 tunnin ajan, sekä makuuhuoneesta löytyvä sänky ja ihana turkoosi bed frame, jota rakastan edelleen yhtä paljon kuin silloin, kun ostimme sen. 

Tietyllä tavalla minä sain tästä Oksasen ajatuksesta kiinni. Vilkon kehittämä mielen koti on termi, jota en aikaisemmin ole kuullut, ja vaikka se tuntuu vähän abstraktilta käsitteeltä, se antoi minulle vähän uutta ajateltavaa ja perspektiiviä niihin paikoittain kummallisiin tuntemuksiini, joita minulla on omaan kotiini ja Suomeen liittyen. Tuo Oksasen väikkäri on muuten ihan mielenkiintoinen, olen sitä vähän lueskellut. Kiitos Anonyymille linkistä ja suosituksesta!

Kovin paljoa meillä ei kyllä huonekaluja ole. Esimerkiksi miehen työhuoneesta löytyvät tällä hetkellä vain työpöytä ja nämä kuvassa näkyvät lamppu ja taulu. Askeettista elämää siis. 

Ensimmäisen asuinvuoden täyttymiseen liittyvät postaukset jatkuvat edelleen. Ajattelin kertoa esimerkiksi siitä, miltä ensimmäinen vuosi kotirouvana on tuntunut.

Vuosi Kaliforniassa täynnä!

Tasan vuosi sitten saavuimme San Josehen. Tarkalleenkin ottaen vuosi sitten, sillä lentomme saapui tänne 10.3 illalla. Vuokrasimme auton San Franciscon lentokentältä ja hurautimme auton kanssa San Josehen uuden asuintalomme luokse. Yövyimme ensimmäisen yön miehen kollegan ja tämän vaimon luona, sillä he asuivat ja asuvat edelleen samassa paikassa meidän kanssa, viereisessä talossa. Minä en ollut koskaan heitä tavannut etukäteen, joten uuden ympäristön kanssa tuli heti myös uusia sosiaalisia kontakteja.

Tänään olimme liikenteessä aika pahaan ruuhka-aikaan. Taivaalla lensi myös lentokone, ja niitä täällä lenteleekin koko ajan, kun San Josen kansainvälinen lentokenttä on ihan tuossa lähellä.

Sen kunniaksi, kun vuosi täyttyi, tein tänään jotain vähän amerikkalaista. Ensinnäkin a) ostin ulkolenkkarit sisäliikuntakengiksi. Kuntosalipostauksessani mainitsin, että täällä näkyy aika vähän sellaisia selvästi sisäliikuntaan tarkoitettuja kenkiä ja että moni vetelee täällä normilenkkareissa niin lenkkipolulla kuin kuntosalillakin. Nyt kuulun tähän samaan sarjaan. Tai no, en kyllä aio samoilla kengillä mennä ulos liikkumaan, mutta ehkä kuitenkin jatkossa teen sen, mitä en kuvitellut koskaan tekeväni: kävelen salille ne sisäkengät valmiiksi jalassa.

Ja toiseksi b) en ostanut mitä tahansa lenkkareita, vaan sellaiset paksupohjaiset. Ou nou. :D Jostain syystä täällä näkyy aika paljon paksupohjaisia lenkkareita. En tiedä miksi. Tai miksi niitä ei näy Suomessa? (Ei kyllä mitenkään, että pitäisi näkyä...)

San Josen downtownissa.

Kävin Campbellissa sellaisessa juoksutarvikekaupassa, jota eräs samoilla jumppatunneilla kanssani käyvä suositteli minulle. Itse en siis etsinyt juoksukenkiä, mutta täällä kun ei tehdä sitä erityistä eroa ulko- tai sisäkenkien välillä, en nyt koe kauheaksi ongelmaksi sitä, että kyseessä on oikeasti enemmän juoksukenkä. Halusin kauppaan, jossa on asiantunteva palvelu, eikä sellaista oikein saa mistään perusostarin ketjukaupasta. Palvelu olikin loistavaa! Selitin tarpeeni myyjälle ja toivon saaneeni sitä, mitä olin vailla. Jalkojani mitattiin ensin jollain ihme laitteella, jossa seistiin 20 sekuntia. Kuvasta näki mm. miten paino jakautuu. Minun painoni oli lähes kokonaan oikean jalan päkiällä ja kantapäällä. Myyjä selitti jotain myös jalan kaarista, mutta minulta meni vähän ohi. Sama laite mittasi myös jalan pituuden, minkä perusteella myyjä antoi minulle kokeiltavaksi US-koissa yhtä kokoa isommat kengät kuin olisin itse valinnut, jos olisin etsinyt ilman avustusta. EU-koissa ero vanhaan kokooni on 2 kokoa suuremmat. Huh. (Tosin osasyynä voi olla se, että merkityt EU-koot vain heittävät täällä vähän tai se, että aiemmat lenkkarini ovat Euroopasta ostettu ja niihin merkitty US-koko ei välttämättä ole ihan täysin oikea, vaikka kai niiden periaatteessa pitäisi olla.) Kokeiltavat kengät jalassa sai mennä ulos kaupasta juoksemaan ja hyppimään jalkakäytävälle. (Miksi tuohon ei ole mahdollisuutta kaikissa lenkkarikaupoissa?!) Toivottavasti ovat hyvät. Ja jos eivät ole, käytän niitä sitten ulkolenkkareina, sillä nykyiset ulkolenkkarini ovat nekin päivityksen tarpeessa. Tuohon pohjan paksuuteen pitää kyllä ehkä vähän totutella...

Tällaiset ne ovat. Nämä ovat Saucony-merkkiset. En ole koskaan kuullutkaan tuollaisesta merkistä. Jokin amerikkalainen, joka ei ilmeisesti ole levinnyt Suomeen (tai ei ainakaan laajalti).

Juhlistimme ensimmäisen vuoden täyttymistä käymällä syömässä downtownissa. Kaduilla oli taas ihan autiota. Ravintola kuitenkin kuhisi ihmisiä, joten ilmeisesti ulkona ei ollut ketään, koska kaikki olivat syömässä. ;) Kävimme ravintolassa, joka on ollut San Josessa 50-luvulta lähtien. Kyseessä on amerikkalais-italialainen mesta. Oli todella iso pettymys. Miehen hamppariateria oli kuivin ja kälyisin koskaan näkemäni hampurilaisateria (miten sellaisenkin aterian voi pilata?). Makukin oli kuulemma aika kuiva. Minun pestopastani laatu oli totaalisesti korvattu määrällä, eikä sörsseli maistunut erityisen miltään, paitsi öljyiseltä spagetilta ja einespestolta. Eivätkä annosten hinnat olleet mitään halpoja. Ravintola on kuitenkin todella suosittu, olihan se nytkin tiistai-iltana täynnä. Ehkä me valitsimme täysin väärät annokset. Paikka vaikutti aika pihvipainotteiselta. Pointsit kuitenkin siitä, että ravintolan tarjoilijat olivat pukeutuneet vanhanaikaisesti kunnon pukuihin ja heillä oli rusetit kaulassa.

Raflan kulma.

Downtownin kaduilla oli jälleen aika autiota illalla. 

Ruokailun jälkeen kävimme toisessa suositussa paikassa, Psycho Donuts -donitsikiskassa. Paikan netissä oleva menu on aika silmiä hivelevä, mutta todellisuus oli hiukan karu. Paikka oli äärimmäisen pieni ja valikoima todella suppea. Ja kun vielä oli ilta, donitsit näyttivät jotenkin vähän kuukahtaneilta.

Nämä eivät olleet kauhean houkuttelevan näköisiä. Ihme kasakin tuo toinen.

Me valitsimme tällaiset. 

Donitsit eivät olleet erityisen meheviä, kun eivät olleet mitenkään tuoreita. Aika tylsiä itse asiassa. Oli siis jotenkin aika kälynen ilta, kun ruoka oli hintaansa nähden laadutonta ja donitsitkin kuivahkoja.


Seuraavassa postauksessa luvassa on tietoa asuntoasiastamme sekä ensimmäisen vuoden täyttymisen kunniaksi muuttoon ja asuntoon liittyviä kuvia, joita en ennen ole vaivautunut julkaisemaan.

Urheiluvaateostoksilla (aka maanantainen täytepostaus)

Kun aikaa on vaikka muille jakaa, yksinkertaisten ja mukavienkin asioiden hoitamisesta tulee joskus hirveän ylitsepääsemättömiä. Minun on pitänyt jo iäisyyden ajan käydä ostamassa uusia urheiluvaatteita, koska 95 prosenttia ajastani kuluu nykyään joko kotivaatteissa tai urheiluvaatteissa. En vain ole saanut aikaiseksi. Hirveä vaiva ajaa ostarille. Ja vaikka kävin hieronnassa tällä ostarilla jokin aika sitten, olisi ollut aivan liian vaivalloista lähteä shoppailemaan samalla.

Tänään lopulta kuitenkin skippasin liikunnan jälkeisen foam rollailun ja venyttelyn ja lähdin kaupoille (molempiin ei mukamas ollut aikaa). Onnistun aina olemaan jotenkin väärään vuodenaikaan liikkeellä näissä urheiluvaateshoppailuissani. Olisin tarvinnut toppeja, mutta eihän sellaisia pahemmin ollut. Pitkähihaisia löytyi niidenkin edestä. Viikonlopuksi on luvattu yli 25 astetta lämmintä, joten pitäähän sitä pitkähihainen olla. On kuitenkin maaliskuu. Muistan, että viime loppukeväällä yritin etsiä pitkähihaista ja silloin en löytänyt niitä. Elän selvästi jossain ihan eri kaudessa näiden tarpeideni suhteen.

Ostokset. Löysin valitettavasti vain yhden topin. Eivätkö kalifornialaiset tarvitse toppeja talvella edes sisäliikuntaan...

Urheiluvaatteet ovat tietenkin halvempia täällä kuin Suomessa. Tällä kertaa hinnat pyörivät kuitenkin mielestäni aika korkealla, koska ei ollut mitään erikoisen suuria alennuksia. Toiset Niken housut maksoivat $65 eli noin 60 euroa (hitsit kun tuo kurssi on nykyään tuollainen, että summat vastaavat melkein toisiaan!) ja toiset vain hiukan vähemmän, vaikka kävin sentään Niken Factory Storessa. Samoin toiset urheilurintsikat kustansivat $40 eli noin 37 euroa. Ja huom, nuo hinnat ovat siis verottomia eli eivät edes lopullisia. Tosijenkki olisi tietenkin säästänyt rahaa jättämällä urheilutopin ostamatta, koska urheilurintsikat menevät täällä ihan hyvin ainoana jumppapaitana julkisella salilla.

Kauppakeskuksen kulmaa ja Piilaakson kukkuloita.

Shoppailusta tuli pää kipeäksi ja siihen meni niin paljon aikaa (kun pitihän sitä käydä tutkimassa muitakin kuin urheiluvaatekauppoja), etten ehtinyt tänään tekemään loppuun sitä postausta, joka minun piti julkaista, joten tyytykäämme nyt tähän.

Olen tässä muuten shoppaillut muutakin kuin vaatteita. Hankin eilen liput Tuhkimo-balettiin toukokuulle ja tänään liput Madonnan keikalle lokakuulle. Madonnan kiertuekonsertti San Josen SAP-Centerissä (eli siellä Sharksien jäähallissa) kustantaa kahdelta henkilöltä $208 eli noin 200 euroa. Hintavaa on siis tälläkin puolella rapakkoa nämä konserttitouhut.

Täällä ei paljoa harrasteta katuvaloja, mutta silloin kun niitä on, ne ovat päällä jostain syystä aika mystisen valoisiin aikoihin. 

Täällä siirryttiin muuten jo kesäaikaan (kuvassa päällä oleva katuvalo saattaa selittyä sillä). Unirytmini oli jotenkin valmiiksi sekaisin ja nyt vasta onkin hankalaa. Edellisenä kahtena yönä olen nukahtanut vasta kolmen jälkeen. Mikähän siinäkin muuten on, että kesäaikaan siirrytään aivan eri aikoihin eri maissa... (Ja joissakin Yhdysvaltojen osavaltioissa ei muuten siirrytä ollenkaan.)

Chinese New Year Parade

Tänään lauantaina juhlimme jälleen uuttavuotta, tällä kertaa kiinalaiseen tyyliin. Huomasin ihan sattumalta, että San Franciscossa järjestetään Chinese New Year Parade. Olin luullut, että nämä bileet on jo juhlittu, mutta kliimaksi olikin näköjään vasta nyt. Ensin vähän ajattelin, ettei oikein jaksaisi lähteä ajamaan San Franciscoon, parkkeeraamaan ja sitten taas ajamaan takaisin. Mutta sitten järkeilin, ettei tällaista paraatia ihan joka päivä pääse näkemään ja ettei sitä muutakaan tekemistä ole suunnitteilla lauantaille. Sitä paitsi muistin, miten meistä melkein alkoi tulla oikeita paraatiasiantuntijoita kesällä, kun olimme käyneet katsomassa sekä Memorial Day -paraatin, pride-paraatin että 4th of July -paraatin eli enemmän paraateja kuin edellisen 10 vuoden aikana yhteensä (ellei lasketa miehen partioparaateja). Päätimme siis lähteä. Matkakin sujui hyvin lauantai-iltapäivän ruuhkassa noin tunnissa ja parkkitalo vapaine paikkoineen löytyi helposti.

Ihanaa, kun vihertää.

Siellä se SF häämöttää. Huomatkaa muuten, miten huonossa kunnossa kalifornialainen tie on.

Paraati alkoi viideltä. Järjestäjänä toimi Southwest Airlines, mikäli olen ymmärtänyt oikein. Katsojilla ei tällä kertaa näkynyt mitään kylmälaukkuja siinä kohdin, jossa olimme, mutta bongasimme kyllä muutamia retkituoleja, vilttejä ja eväitä. Meilläkin olisi pitänyt olla eväät, sillä oli vähän nälkä jo ennen paraatin alkua.

Paraati oli jotenkin aikalailla samaa sarjaa kuin muutkin täällä näkemämme paraatit. Kaikenlaista sakkia oli liikenteessä poliiseista, palomiehistä, torvensoittajista ja koululaisryhmistä avoautojen kyydissä istuviin ja heilutteleviin senaattoreihin ja pormestareihin. Ja sitten oli itsensä mainostajia pankeista lentoyhtiöihin. Mutta meininki oli tietenkin todella kiinalaisvivahteista, useilla firecrackereilla höystettynä.

Yhden pankin mainoskärrystä heiteltiin päälle kultahippuja, joita löytyi illan päätteeksi sekä paitani sisältä että vessamme lattialta.

Paraati kesti kolmisen tuntia. Me jaksoimme katsella sitä kaksi tuntia, minkä jälkeen oli pakko lähteä syömään, vaikka se tarkoittikin sitä, että missasimme paraatin loppuhuipennuksen.

Tällaiset kepin päässä temppuilevat tyypit olivat jänniä. Haluan tuollaiseksi!

Kuuden jälkeen aurinko laski ja tuli aika nopeasti pimeää. Paraatin valot alkoivat päästä oikeuksiinsa, mutta minun kamerastani (eli kännykästäni) loppuu yleensä tässä kohtaa tehot kuvata yhtään mitään.

Löysimme Yelpin kautta todella hyviä arvosteluja saaneen intialaisen, jossa ruoka oli kuitenkin mauttomampaa ja tylsempää kuin monessa useitakin asteita kälysemmissä ja pikaruokalamaisemmissa (sekä halvemmissa, mutta ehkä se johtuu vain SF:n hinnoista) intialaisissa. Onneksi olimme niin nälkäisiä, että meidät sai tyytyväiseksi aika pienellä. Ja ei muuta kuin mangolassit to go ja autolla takaisin lähiöön. Hitaasti nautiskellen lasseista riitti iloa puoleen väliin saakka tunnin kotimatkasta.

Kun mietiskelin sitä, mitä tässä ensimmäisen vuoden aikana on tullut tehtyä, huomasin, ettemme oikeastaan koskaan käy San Franciscossa. Olemme käyneet siellä vain vieraiden kanssa ja sitten katsomassa sen pride-kulkueen. En kyllä tiedä, miksi siellä olisi pitänyt käydä, mutta huomasimme tänään, että sinne olisi kyllä ihan kohtalaisen kivutonta mennä, sillä yleensä matka vie viikonloppuisin vain sen noin tunnin, ellei ole jotain ihan kamalaa kaaosta (tosin mitä lähemmäs kaupunkia tullaan, sitä kaameemmiksi ruuhkat yleensä muuttuvat). Jostain syystä vain se luonto on houkutellut viikonloppuisin enemmän kuin boheemi ja villi kaupunkimeininki. Olenkohan tullut ihan auttamattomasti liian vanhaksi...?

Piilaakso ja San Jose yhden asuinvuoden jälkeen

En koskaan ole kunnolla esitellyt asuinkaupunkiani San Joseta. Postauksissani vilisee Piilaakson ja Bay Arean paikannimiä, mutten ole Piilaakson tai Bay Arean alueitakaan koskaan selvittänyt tai esitellyt täällä. No, uskon, että ihmiset katsovat kartasta, jos tarkempi tieto kiinnostaa (ja niin pari läheistä lukijaa on ilmoittanut tehneensäkin). Lupasin joskus syksyllä esitellä San Josen eri alueita. Vitsit kun aina menen kirjoittamaan tänne kaikenlaisia lupauksia, vaikken saa lunastettua niitä järkevän ajan kuluessa. Meidän tutkimusmatkailuoperaatiomme laantuivat aika nopeasti loppusyksystä, ja voi olla, ettei San Josen alueista löydy tarpeeksi kiintoisaa tutkailtavaa kunnon postauksia varten, vaikka tutkimuksia jossain vaiheessa jatkaisimmekin. Oma asuinalueeni North San Jose minun on pitänyt esitellä, mutta se on jäänyt, koska minulla ei ole yhtäkään kunnon kuvaa. Yritän saada postauksen aikaiseksi joskus. Siis yritän.

(San Francisco) Bay Area ja sen alueet. Me asumme tuolla aivan South Bayn pohjoisosassa. Kuva otettu Wikitravelin sivuilta täältä. 

Bay Area ja Piilakso ovat kaksi eri asiaa. Kysymykseen siitä, mitkä kaupungit kuuluvat Piilaaksoon, ei ole mitään yksiselitteistä vastausta. Tässä kuitenkin yksi hahmotus siitä, mikä alue on Piilaakso. Rajauksen tarjoaa ilmaiseksi Google, kun googlettaa Silicon Valley mapsia. Esimerkiksi San Josen Chamber of Commerce vetää laakson rajan pohjoisosasta hiukan alempaa, mikä kertoo hyvin siitä, että Piilakson käsite on tosiaan vähän liukuva.

Me muutimme San Josehen 10.3.2014 eli vuosi tulee täyteen muutaman päivän päästä. Niinpä ajattelin nyt vähän kertoilla asuinympäristööni kohdistuvista ajatuksistani.

Monesti olemme miehen kanssa miettineet, minkälaiset kuvitelmat meillä oli Piilaaksosta ennen tänne muuttoa. Pohdimme tätä kysymystä lähes aina silloin, kun olemme haikkaamassa jossain kukkulalla, josta avautuu näkymä Piilaaksoon ja San Josehen. Olemme tulleet siihen tulokseen, ettei meillä kauheasti ollut mitään ennakkokäsityksiä ennen muuttoa. Minä en koskaan ollut ajatellut, minkälainen Piilaakso on. Myöskään San Josesta minulla ei ollut mitään mielikuvaa - en ollut edes kuullut siitä ennen muuttoaikeita, vaikka se on Piilaakson pääkaupunki (ainakin useimpien lähteiden mukaan, tästä voi olla myös eri mieltä). Minä en ollut koskaan käynyt Piilaaksossa ennen muuttoa. Mies oli käynyt San Josessa kerran, mutta se oli lyhyt reissu. Me emme pahemmin selvitelleet San Josen kaupunkiin liittyviä seikkoja ennen muuttoa, kunhan vain tulimme tänne.

Koska ennakkokäsityksiä ei ollut, en voi kertoa, oliko todellisuus erilainen kuin odotin. On kuitenkin joitain sellaisia seikkoja, jotka ovat hiukan yllättäneet minua tässä ensimmäisen vuoden aikana. Ensimmäisenä mainittakoon, että minua on yllättänyt - tämä kuulostaa nyt todella tyhmältä - se, että Piilaakso todellakin on hyvin konkreettisesti laakso. Ympärillä näkyvät koko ajan kukkulat (tai vuoret), ja kukkuloilla ulkoillessa laaksomaisuus oikein korostuu, kun katsoo alas Piilaaksoon ja vastapuolelle, jossa sielläkin kohoavat kukkulat.

"Mihin maaseudulle olen mahtanut muuttaa, kun ympärillä näkyy tällaista koko ajan", kirjoitin Facebook-päivitykseeni tämän kuvan kanssa viime vuoden huhtikuun alussa, vain muutama viikko muuton jälkeen. Tämä kuva on ihan meidän kotitalon vierestä, välissä on vain yksi toimistorakennus.

Samaten minua on yllättänyt se, että Piilakso on jotenkin maantieteellisesti aika erillään kaikesta muusta. Kun katsoo kartasta, Piilaakson ympärillä on vain niitä kukkuloita ja vuoria. Jotenkin hassua, vaikka olisihan nimen laakso-sanasta voinut päätellä jotain, haha.

Aika keskellä ei-mitään ollaan. Välimatkat eivät toki ole kamalan pitkiä: alareunassa näkyvään Santa Cruziin ajaa meiltä noin tunnissa, jos ei ole ruuhkia. Merkitsin karttaan meidän asuinpaikkamme punaisella pallolla.

San Jose ei ehkä ole täysin sellainen kuin odotin, vaikken paljon mitään odottanutkaan. Tämä on Yhdysvaltojen 10. suurin kaupunki, hieman suurempi kuin San Francisco, mutta eihän täällä oikeasti ole mitään muuta kuin hemmetisti autoilevia ihmisiä ja matalia toimistorakennuksia. San Jose ei todellakaan ole mikään metropoli. Tämä on kaupunki, jonka ei ainakaan nopeasti vilkaistuna uskoisi olevan miljoonan asukkaan kaupunki.

Epämääräinen yritys ottaa kuvaa downtownin korkeista rakennuksista keskeltä motariramppia.

San Josen kaupungin rajoilla ei muuten ole mitään merkitystä, sillä koko Piilaakso on kuin yksi suuri lähiö: laakson eri kaupunkeja ja niiden rajoja on vaikea erottaa toisistaan ja Piilaakso onkin kuin sulautunut yhteen yhdeksi toimistorakennuksien ja asuinalueiden keskittymäksi. (Huomautettakoon tähän väliin, ettei San Francisco kuuluu Piilaaksoon, joten edes sen suurkaupunkituntuma ei vaikuta laakson meininkiin - tosin tästäkin voi joku olla nykyään eri mieltä, kun tuo Piilaakson käsite nyt on mitä on :D). Kun meiltä lähtee ajamaan autolla, reilun 20 minuutin matkan (ilman ruuhkaa) aikana voi päästä moneen eri pikkukaupunkiin. Moni tuttavani asuu ihan eri kaupungeissa ja silti heitä on helppo tavata (päivällä, kun ei ole sitä ruuhkaa), mikä ehkä kertoo siitä, ettei kaupunkien rajoilla ole merkitystä tai sitten siitä, että infrastruktuuri toimii täällä hyvin. Monet ihmiset käyvät töissä ja asuvat eri kaupungeissa, joten ruuhka-aikoina motarit tukkeutuvat autoista ja koko Piilaakson ihmismassa sekoittuu yhteen.

San Josen motariluuppeja ja downtown. Kuvan lähde näkyykin kuvasta eli copyright kuuluu Terragallerialle. Kuva otettu täältä. 

San Josen downtown mietityttää minua vieläkin. Kirjoitin jo viime keväänä siitä, miten olen kuullut, ettei siellä ole mitään. Voisi kuvitella, että tässä vuoden aikana olisin tutustunut kotikaupunkini keskustaan, mutta totuus on se, että olen käynyt downtownissa aika harvakseltaan. Lähinnä olen käynyt siellä syömässä ja teatterissa. Ne ovat pitkälti ainoita asioita, joiden takia sinne kannattaa mennä. En myöskään ole liikkunut siellä paljoa kävellen. Jos minut heitettäisiin keskelle downtownia ja käskettäisiin etsiä jokin paikka X, en varmastikaan löytäisi perille ilman kartan apua, vaikka alueena downtown onkin aika simppeli.

San Josen downtown. Kuva otettu San Josen Wikipedia-sivulta eli täältä.

San Jose on täynnä kummallisia kulmauksia, joissa on yleensä ainakin näin suomalaisen silmiin vähän epämääräinen ja ränsistynyt fiilis, enkä todellakaan ollut osannut odottaa sen näköisiä alueita. Meidän lempisana kuvaamaan monia San Josen hoodseja on "ränskä". Ränsistyneisyys ei kuitenkaan ole vain San Josen piirre: edelliskesänä ainoat sanat, joilla osasimme kuvata Los Angelesin monia alueita, olivat juurikin epämääräinen ja ränskä. Oikeastaan siis voisi sanoa, että kalifornialainen (tai ehkä jopa amerikkalainen?) arkkitehtuuri nyt vain usein on vähän epämääräistä ja ränsistyneen oloista. Ränskyyttä on ehkä vähän vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole nähnyt näitä alueita ja kulmia. Rakennukset ovat matalia ja joskus vähän kuluneita, ja suomalaisen näkökulmasta monet asuintalot näyttävät pikemminkin tönöiltä tai mökeiltä kuin oikeilta taloilta. Ja joistakin kulmista saa vähän sellaisen kanariansaarimaisen fiiliksen niin kuin olen jo monesti maininnut (vaikken Kanarialla olekaan käynyt kuin kerran lapsena). Taisivat anoppi ja miehen sisko todetakin, että "vähän kuin etelässä olisi". Niin ja ränsistyneisyyttä pahentaa aina se, ettei San Josessa kukaan koskaan liiku kävellen tai pyörällä. Mutta tokihan meidän näkymyksemme on vain meidän näkymyksemme, ja onhan täällä paljon erilaisia alueita. Saatamme myös olla ehkä vähän liian rakastuneita tuohon ränskä-sanaan.

Tämä kulmaus oli todella räsnkän oloinen, vaikka nämä talot nyt eivät ehkä näytäkään niin kovin tönöiltä. 

Piilaakson pikkukaupunkien downtowneissa tai ydinalueilla on vähän vähemmän ränsistynyt tunnelma kuin suurkaupunki-San Josessa. Lähikaupungeista olemme käyneet tutustumassa useasti mm. Sunnyvalessa, Palo Altossa, Mountain Viewissa, Campbellissa ja Los Gatoksessa. Niiden pienet ydinalueet ovat mielestämme kaikki aivan samanlaisia keskenään: muutama hassu isompi pääkatu, joiden varrella on ravintoloita ja putiikkeja ja yleensä ihan symppistä menoa sekä ihmisiä liikkeellä kävellen ja pyörällä. Täysin erilaista kuin San Josessa. Mutta pääkatujen ulkopuolella ei sitten olekaan oikein mitään muuta kuin sitä lähiömäista fiilistä ja ehkä toimistoja. Saatan toki olla väärässäkin, muta tämä on kokemukseni.

Noilla pikkukaupunkien ydinalueilla siis näkee ihmisiä kävelemässä. San Josessa ei paljoa kävellä, ja se on ehkä hiukan yllättänyt minua. Toisaalta en odottanut sellaista, koska onhan Amerikka autoilun luvattu maa, mutta kontrasti San Josen downtownin ja vaikkapa jonkun Palo Alton downtownin välillä on niin suuri, etten voi olla mainitsematta asiaa. Toisaalta en kyllä tiedä, onko mitenkään järkevää tehdä tällaisia vertailuja. Ja kyllä siellä San Josen downtownissa ihmisiä liikkuu kävellen, mutta mitään ihmisvilinää siellä ei ole (paitsi jos on Sharksien peli). Keskusta-alueen lisäksi San Josessa on Santana Row -ostos- ja ravintolakatu, jossa ihmisiä liikkuu jalan. Santana Row on kuitenkin älyttömän lyhyt ja pieni alue, etenkin kun huomioi, että asukkaita täällä on se miljoona. Mutta kaipa amerikkalaista on sitten se, että autolla ajetaan johonkin isoon kauppakeskukseen ja sitten ollaan siellä.

Eivätpä nämä San Josen kulmat kyllä näytäkään sellaisilta, että tarvitsisi paljoa kävellä. :D Kuvan ottanut Stephen Burns, kuva täältä.

Ehkä nämä puheeni San Josesta kuulostavat nyt vähän negatiivisilta. Jostain syystä huonoja juttuja on aina helpompi löytää kuin kivoja juttuja, tällainen pessimisti kun on. Mutta on San Josessa paljon hyvääkin. Koska en ollut ajatellut Piilaakson laaksomaisuutta, en ollut ajatellut ympärillä olevia kukkuloita ja niiden tarjoamia ulkoilumahdollisuuksia. Luonnon läheisyys on jotain sellaista, jota en ikinä kokenut tarvitsevani Turussa asuessani, mutta nyt olen aivan myyty. Luonnonrauha on sitä, mitä mieleni tarvitsi, kun muutimme tänne. En tarvitse enkä kaipaa mitään kamalaa suurkaupungin sykettä, jonne vain hukkuisin. Meille molemmille on ollut todella iso edistysaskel se, että olemme lähteneet viikonloppuisin ulkoilemaan. Emme koskaan tehneet sellaista Turussa. Vaikka alkuinnostuksen haihduttua en enää jaksa kovin monelle viikonlopulle katsoa mitään ulkoilupaikkaa, olen silti äärimmäisen tyytyväinen siihen, että me asumme tällaisessa paikassa, jossa luontoon ja etenkin niille kukkuloille pääsee parhaimmillaan alle puolessa tunnissa.

Myös monikulttuurisuus ja vahvasti näkyvä etnisyys on Piilaaksossa mielestäni hyvin positiivinen seikka. Piilaakso on kulttuurien ja asukkaiden alkuperän suhteen hyvin rikas alue, sillä täällä asuu ihmisiä monesta maailman kolkasta. Aasialaisia täällä on enemmän kuin osasin odottaa. Ja minä todella osasin odottaa, sillä ennen muuttoa totesin miehelle moneen otteeseen, että Piilaakso on varmaan täynnä aasialaisia, koska ovathan aasialaiset isoja nimiä nörttiydessä. Minä odotin kuitenkin paljon kiinalaisia, mutta täällä näkyykin enemmän intialaisia. Päivisin intialaisia naisia kulkee erilaisia ympyröitä asuintalomme lähikaduilla sareissaan ja lastenvaunuja työntäen - osa naisista on selvästi lasten isoäitejä, ei äitejä. Kaupoissa on niin paljon aasialaisia, että usein tuntuu siltä kuin täällä ei muita asuisikaan. Monesti olen ihmetellyt, missä kaikki amerikkalaiset ovat (ja huomio, minä tiedän, että aasialainen voi olla amerikkalainen, mutta näissä kuvaamissani tapauksissa he eivät kyllä useinkaan varmaan ole). Mutta huomautettakoon, että tämä on kiinni alueesta, jolla liikkuu: kun olen käynyt kaupassa Palo Altossa, joka on ns. kalliimpaa aluetta, kaupassa oli lähinnä vain valkoihoisia, mikä oli muuten aika pelottavaa. Mutta minä kyllä tykkään etnisesti rikkaasta ympäristöstä. Ja juuri aasialaisethan tänne ovat tuoneet kaikki ihanat etniset ruoat, joista olen aika huumassa. Huono puoli Piilaakson monikulttuurisuudessa on tietenkin se, ettei niitä oikeita amerikkalaisia oikein näy eikä heihin pääse tutustumaan.

Tuntuuko tämä San Jose nyt sitten kodilta näin vuoden jälkeen? Kyllä ja ei. Olen sopeutunut tänne ja ympäristö tuntuu jo sulautuneen normaaliksi osaksi elämääni enkä enää jatkuvasti ihmettele sitä, mitä näen ympärilläni. Kuitenkin edelleen joskus hämmestelen sitä, miten olen päätynyt tänne ja tällaiseen elämään, joka aina välillä tuntuu niin erilaiselta kuin elämä Turussa. Vaikka samanlaista rutiinia se arki on, asui missä asui ja kävi töissä tai ei, mutta kyllä ne erot tuntuvat silti aina joskus aika suurilta. Yleensä tällaiset hassut ajatukset pälkähtävät päähäni, kun ajelen tyytyväisenä autolla 8-kaistaista motaria kauheassa ruuhkassa keskellä syksyä tai talvea yli 20 asteen lämmössä ja kun kaukaisuudessa häämöttävät kukkulat. Koska se jos mikä on erilaista entiseen verrattuna. Hassuja tunteita.

Koti-aiheesta minulla olisi sanottavaa enemmänkin, mutta eivät ne nyt mahdu tähän. Tämä ensimmäisen vuoden täyttyminen on herättänyt minussa paljon ajatuksia, ja minulla on näihin asioihin liittyen muutamakin postaus tuloillaan. Eli samoilla aiheilla jatketaan vielä myöhemmin.

Ärsyttää

Minulla on taas ollut päällä jonkinlainen kulttuurishokkiärsytys. Viime ja tämän viikon aikana olen ärsyyntynyt ihmisistä täällä. Täällä tuntuu välillä asuvan aivan käsittämättömän alkukantaisia ihmisiä.

- 24HourFitness-kuntosalilla on ollut tajuttoman sotkuista. Pukkarissa on ollut märkiä pyyhemyttyjä ympäri lattioita. Pyyhkeiden lisäksi ympäriinsä menee isoja hiustuppoja sekä lattioilla että lavuaareissa. Jos on hemmetinmoinen karvanlähtöaika, niin voisiko sitä ystävällisesti noukkia ne karvansa roskikseen? Minulla on varaa sanoa, koska minun päästäni putoaa tukkaa niin paljon, että ihmettelen, miksen ole jo kalju, mutten silti jätä karvakaaosta jälkeeni.

- Kotitalomme parkkihallissa on näkynyt tyhjiä pahvisia limsamukeja ja muita roskia. Miten vaikeaa voi olla viedä roskat roskiin?! Parkkihallissa on usein myös lasinsiruja. Ihan todella käytännöllistä autohallissa. Etenkin kun ne sirut ovat siellä aika pitkään ennen kuin kukaan tulee siivoamaan ne pois. Ja auton kanssa ei paljoa väistellä ahtaassa hallissa.

- Roskakuiluhuoneessa on joka toinen kerta siellä käydessäni pienimuotoinen tai vähän suurempikin kaaos. Toivoin lähes vuosi sitten, ettei huoneessa törmäisi usein tunkkeutuneeseen kuiluun, mutta vielä mitä - kuilun tukkiva liian iso pussi on aika yleinen ilmestys roskahuoneessa. Taidamme miehen kanssa olla jotakuinkin ainoita, jotka sääntöjen mukaisesti vievät liian ison pussin alakertaan niihin laatikoihin, joihin kuilut johtavat. Tosin jotkut ihmiset kyllä valittavat roskiskaaoksesta asuinkompleksimme nettiportaalissa, joten ehkemme ihan ainoita ole.

Liian isojen pussien lisäksi roskahuoneesta - joka on todella pieni koppi - löytyy lattialta milloin mitäkin, mikä ei mahdu kuiluun ja mikä on täten päätetty jättää huoneeseen pyörimään. Tällä viikolla joku paviaani on vienyt sinne nojatuolin! Pointsit kyllä siitä, että tämä joku on saanut tuolin tungettua huoneeseen, sillä kun ovi aukeaa sisäänpäin, ei huoneessa todellakaan ole runsain mitoin sitä tilaa. Mutta ei vissiin kauheasti järki pakota naapureiden päätä. Mutta mikäs siinä, voihan ne omat irtaimistot tunkea pieneen roskishuoneeseen, koska kyllä se meksikolainen sieltä sitten tulee ja kantaa ne jonnekin. Ei jumal****.

- Joku laakamadon poikanen ilmeisesti pöllii kamaa kotitalomme kuntosalilta. Sieltä puuttui taljalaitteesta (pahoittelut, en oikein hallitse näitä oikeita termejä) toinen kahva ja nilkkarinkula. Kävin valittamassa Resident Servicessa, mutta siellä ollutta työntekijää ei tuntunut kiinnostavan. Hän oli Leasing Officen puolelta, mutta lupasi informoida eteenpäin. En uskonut, että hän informoi yhtään mitään, joten spämmäsin parin päivän päästä henkilökunnan kahta jäsentä viestillä. Lisäksi kirjoitin asuinkompleksimme nettiportaaliin viestin. "Suomessa joku kyllä tekisi asialle heti jotain!" kommentoin vihaisena miehelle. Seuraavana päivänä sain nettiportaalin kautta viestin, jossa ilmoitettiin, että kirjoittamaani viestiä ei julkaista asuinkompleksin portaalin seinällä. "Content denied." Syyksi julkaisemattomuuteen ilmoitettiin se, että asia korjataan. Mielestäni aika kyseenalaista, ettei viestiä julkaista - olisivathan he voineet vastata viestiini julkisesti, että homma on hoidossa (eikä se kyllä muuten vielä ole). En voi olla miettimättä, kuinka monen muun valitukset on sensuroitu portaalista samoin perustein.

- Vuokranantajayrityksemme ei myöskään vastaa sähköposteihin. Halusimme ottaa yhteyttä vuokrasopimuksen uusimisen ja korotetun vuokran takia ja päätimme tehdä ensimmäisen yhteydenoton sähköpostilla, koska toimistolle on ihan turha vain pöllähtää paikalle, kun ei siellä kuitenkaan kukaan mitään osaa sanoa. Sitä paitsi tarjouksessa, jonka saimme kirjekuoressa ovellemme, kehotettiin ottamaan yhteyttä joko soittamalla tai sähköpostilla. Mutta eihän sieltä kukaan mitään vastannut. Odotimme viikon, minkä jälkeen laitoimme uuden sähköpostin. Edelleenkään kukaan ei vastannut. Tänään mies sitten lähetti viestin, jossa ystävällisesti ilmoitti, ettei heidän pitäisi ilmoittaa sähköpostiosoitetta, jos kukaan ei kerta vastaa sähköposteihin. Muutaman tunnin kuluttua sieltä tuli vastaus, jossa ilmoitettiin, että uusi vuokra on "non-negotiable". Ilmoitimme kuitenkin tulevamme keskustelemaan sopimuksen uusimisesta, ja meille annettiin oikean henkilön, leasing managerin, tiedot.


Joku voisi sanoa, että tällaiset asiat ärsyttävät varmasti, oli kyseessä sitten uusi asuinmaa tai oma kotimaa. Minä kuitenkin väitän, että jonkinlaista kulttuurishokkia tai ainakin uuteen kulttuuriin sidonnaista tunnekuohua näissä ärsytyksenaiheissa on, koska tuntemukseni kohdistuvat niin vahvasti juuri täällä asuvia ihmisiä ja täkälaista menoa kohtaan. Suustani on päässyt useamminkin kuin kerran, että "Ei Suomessa kyllä - - ".

Amerikkalaistumisen ensiaskeleet

Ensi viikolla tulee täyteen meidän ensimmäinen vuosi Kaliforniassa. Nyt on hyvä hetki katsoa, millä tavalla olen tässä vuoden aikana vähän amerikkalaistunut.

- Auto pitää saada mahdollisimman lähelle ulko-ovea. Täällähän ihmiset pyörivät autojensa kanssa parkkipaikoilla ulko-ovien läheisyydessä ympyrää vapaata paikkaa etsien niin kauppojen, ostareiden kuin kuntosalinkin pihalla. Tosin jos totta puhutaan, niin minä olen aina ollut tässä suhteessa vähän amerikkalaistunut, sillä mielestäni auto piti jo Suomessa saada mahdollisimman lähelle ovea. Turussa kun asioimme kaupassa miehen kanssa ja jos hän pysäköi auton liian kauas ovesta, aloin yleensä valittaa. "Ne liikunnan harrastamiset on sit ihan erikseen hei!" Mutta oikeastaan jos ihan tarkkoja ollaan, niin auto pitää saada lähelle ulko-ovea silloin, kun mies ajaa. Jos olen yksinäni liikenteessä, auton voi pysäköidä myös vähän kauemmas, jos se tarkoittaa sitä, että on enemmän tilaa ja vähemmän yleisöä.

- Kerran olen mennyt kauppakeskukseen ja kuvitellut pysäköiväni auton sille puolelle, jossa tarvitsemani liike sijaitsee. Sisälle päästyäni huomasin erehtyneeni, sillä olin aika kaukana oikeasta kaupasta. Sen sijaan, että olisin kävellyt kaupalle ostarin sisällä, palasin autolle ja ajoin kauppakeskuksen ympäri lähemmäs kauppaa. Puolustuksekseni sanottakoon, että kyseessä on aika massiivinen ympyrähkön mallinen mesta.

Palmuja San Josen downtownissa. Taitaa olla heinäkuussa otettu kuva. 

- Olen turtunut autolla ajamiseen, ja tunnin ajomatka onkin mielestäni nykyään yhtä kuin "aika lähellä".

- Motareilla ajaminen ei pelota minua (ainakaan yleensä) ja ajan siellä niin kuin muutkin eli lujaa ja nopeusrajoituksen yli.

- En käytä aina vilkkua, kun käännyn, koska ei sitä kukaan muukaan käytä. (Hyi kamala mua!) Kaistaa vaihtaessa sentään käytän sitä edelleen ja toivottavasti en siinä suhteessa koskaan muutu.

- Autoa ajaessa tai siellä kyydissä istuessa on kiva juoda jotain, josta saa useita satoja kaloreita. Matkat sujuvat paljon rattoisammin. Lempparini ovat JambaJuicen smoothiet.

Onneksi autossa on mukitelineet. Tästä smoothiesta taisi tulla noin 400 kaloria kotimatkan aikana. En minä mitään kaloreita laske, mutta kun ne ilmoitetaan menussa.

- Jos matkan päällä alkaa huikoa, nälän voi ihan hyvin käydä tyydyttämässä roskaruoalla Kaliforniassa perustetun In-N-Out -ketjun ravintolassa. Suomessa en ikimaailmassa olisi mennyt minnekään Heseen tai Mäkkäriin, paitsi ehkä aamuyöllä. Mutta kun tuo In-N-Outin ruoka on oikeasti ihan hyvää ja roskaruoaksi freesiä. (No okei, olen käynyt ehkä muutaman kerran.)

In-N-Outin oikeasti tuoreen oloista ruokaa, jota ei tehdä etukäteen, vaan vasta asiakkaan tilatessa.

- Voin syödä peanut butteria osana arkiruokaa. Tosin jälleen jos ihan totta puhutaan, niin jääkaapissa on edelleen se ensimmäinen kesäkuussa ostamani purkki ja siitäkin on vielä puolet jäljellä. Ei siitä ihan jokapäiväistä herkkua ole siis muodostunut.

- Syön inkiväärikarkkeja ja olen alkanut tykätä inkivääristä liiankin paljon. Eräs kaverini on sitä mieltä, että inkiväärimässyjen vetäminen on tosi jenkkimäistä, joten lisäsinpä tämänkin tähän listalle. En tiedä, onko se oikeasti jenkkiä vai ei (karkitkin löytyvät itse asiassa aasialaisista ruokakaupoista).

Oi nam!

- Olen rakastunut kokolattiamattoihin, enkä halua muuttaa asuntoon, jossa niitä ei ole.

- Suunnittelen uusien sisäliikuntaan tarkoitettujen kenkien ostamista ja elättelen mielessäni suunnitelmaa siitä, että ehkä vain jatkossa menen sinne kuntosalille ne kengät valmiiksi jalassa sen sijaan, että laittaisin jalkaani ulkolenkkarit kymmenen metrin ulkona kävelyn takia. Niinpä niin, 6. tammikuuta kuntosalipostauksessani ilmoitin pitäväni sisä- ja ulkokengät tiukasti erillään. Mutta kun... :D

- Rakastin Suomessa asuessani laittaa aina hienot (korko)kengät jalkaan, mutta nykyään kuljen lämpimällä säällä lähinnä flipflopeissa, jotka sopivat mielestäni täällä melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen. Suomessa olin sitä mieltä, että moiset jalkineet kuuluvat vain rannalle. Talvella ja kylmällä säällä laitan tietenkin tennarit. Roudasin Suomesta kasapäin kenkiäni mukaan tänne, mutta mukavuudenhalu on näköjään iskenyt.

Minä, flipflopit ja järkyttävän kokoinen kapsäkki Half Moon Bayssa.

- "Hi, how are you?" tulee minulta jo ihan automaattisesti. Se tulee jopa puhelimessa: ensin esittelen itseni ja sitten perään heitän heti how are you:t. Kun tämä ensimmäisen kerran tuli suustani puhelimessa melkein automaattisesti ja huomaamatta, pelästyin.

- Waste Kingistä, siitä pelottavasta jätesilppurista, johon prosessin kaltaisesti tutustuin, on tullut melkein osa arkipäivää. Mies käyttää sitä meillä kyllä enemmän kuin minä, sillä suhtaudun edelleen vähän sillä tavalla, että jätteen voi laittaa myös roskikseen. Tässä vuoden aikana olen kuullut monia erilaisia näkemyksiä siitä, mihin tuota silppuria kuuluu käyttää. Toiset sanovat, että sinne voi laittaa vihannesten ja hedelmien kuoret ja ruoanjätteet. Mutta toiset taas sanovat, ettei sinne ehdottomasti saa laittaa mitään sormenpäätä suurempaa, vaan ainoastaan pienet ruoanjämät lautaselta. En tiedä, ketä uskoisin. Ehkei yksiselkoista totuutta olekaan.