Ystävällisyys on ilmaista, mikset siis vähän kehuisi

Olen onnellinen siitä, että minulla on sellainen työ, johon on ihana palata tauon jälkeen. Erityisen kivaa palaaminen on, kun huomaa muiden kaivanneen.

"OH MY GOD she is back!" kuului huudahdus yhden kuntosalin käytävän toisesta päästä. Yksi vakituisista osallistujistani näki minut ja tajusi minun palanneen. Huudahduksen jälkeen tämä osallistuja ja hänen kaverinsa juoksivat halaamaan minua ja kertomaan, miten paljon olivat kaivanneet minua. Eilinen tuntini tällä salilla oli hiljainen, ja kuulin näiltä osallistujilta, että osa ihmisistä oli ilmeisesti jäänyt pois sen takia, etteivät he tienneet minun palanneen. He eivät kuulemma olleet halunneet käydä sijaisteni tunneilla.

Myös yhdellä toisella salilla muutama osallistuja tuli halaamaan minua, koska he olivat niin iloisia siitä, että olin palannut. Kuvitelkaapa tämä Suomeen - osallistujat halaavat jumppaohjaajaa. Eikä kyse ole mistään kavereistani, vaan ihan vain tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat päättäneet harrastaa liikuntansa minun seurassani joka viikko.

Vielä kivempaa on palata jonnekin, jossa ei ole ollut todella pitkiin aikoihin. Sunnuntaina sijaistin bodyattackin salilla, jossa yhteen aikaan ohjasin säännöllisesti kolme kertaa viikossa. Melkein vuoteen en ole ohjannut siellä mitään. Tunnilla oli muutama vanha osallistujani, jotka eivät peitelleet sitä, miten iloisia olivat nähdessään minut. Heidän lisäkseen tunnilla oli myös pari sellaista osallistujaa, jotka olen nähnyt vain muutaman kerran urani alkuaikoina - eli kaksi vuotta sitten. He kävivät tuon kaksi vuotta sitten parilla sijaistamallani bodyattack-tunnilla. Antamani vaikutus on ilmeisesti ollut erinomainen, sillä nyt sunnuntaina he tulivat luokseni innosta säteillen. "We saw your name on the schedule and decided to come. We always loved your attack classes! Why you don't come here anymore to teach?" he kehuivat ja kysyivät. Lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Olin hämmästynyt, että he edes muistivat nimeni.

Eilen lupasin mennä illalla sijaistamaan yhden cxworx-tunnin tällä samalla salilla, jossa en ole ikuisuuksiin ollut. Aluksi oli epäselvää, tarvitaanko minua vai ei, sillä tuntia joka toinen viikko vakituisesti ohjaava ohjaaja olisi myös voinut sijaistaa tunnin. Päädyimme kuitenkin siihen, että hän antaa tunnin minulle. Hän kirjoitti viestissään minulle tarvitsevansa lepoa ja sitten vielä perään oli lisännyt: "Besides, they LOVE you there!!" Varma oli, että lähdin sijaistamaan tuntia kohtalaisen iloisin mielin.

Ohjaamaan palaaminen tarkoittaa myös palaamista armottoman foam rollauksen pariin. Maanantaisin minulla on aikaa rullailla Googlella ennen tuntiani, sillä sen tunnin ja aiemman tuntini välissä on aikaa. 

Kuulostaako kovin amerikkalaiselta? Todennäköisesti kuulostaa. En osaa ajatella suomalaisia ryhmäliikuntaosallistujia halailemaan ohjaajaa, mutten oikeastaan osaa kuvitella heitä hirveästi kehumaankaan. (Vika voi toki olla vain minun mielessäni ja niissä saleissa, joissa olen Turussa käynyt jumppatunneilla.) Kehujen jakaminen ja myönteisten kommenttien viljely arkipäiväisissä tilanteissa on mielestäni kovin amerikkalainen - tai ainakin kalifornialainen - piirre.

Tällaisista amerikkalaisten jakamista kehuista voi varmasti olla montaa mieltä. Toiset sanovat niitä teennäisiksi. Ehkä ne joskus ovatkin. Sosiaaliseen kulttuuriin kuuluvia ne ainakin ovat. Harvoin olen kuullut kenenkään täällä valittavan spontaanisti ääneen jostain pikkuseikasta. En tiedä, mitä amerikkalaisen tai kenenkään muun ihmisen mielessä liikkuu, kun hän päättää sanoa ääneen kehun tai päättää olla valittamatta ääneen. Olisiko hänellä mielessä myös ilkeä kommentti, mutta hän päättää valita kehun? Vai näkeekö hän vain kehujen arvoiset asiat? Tai ehkäpä hän oikein etsii niitä? Ehkä joillekin amerikkalaisille (tai ihan vain joillekin ihmisille) on opetettu, että aina kannattaa sanoa jotain kivaa. Ehkä sellainen "jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, ole hiljaa" -oppi on unohdettu täällä, vaikka Suomessahan ainakin jokainen hississä oleva ihminen tuntuu kasvaneen tähän ajattelutapaan kiinni. En kannata teennäisyyttä, mutta positiivisuus ja myönteisyys mielestäni hyödyttää.

Amerikkalaisia parjataan mielestäni joskus vähän turhaan heidän "teennäisyydestään". Toki teeskentelyssä on huonot puolensa, mutta keskimäärin myönteisten piirteiden näkeminen ja ääneen toteaminen ei mielestäni ole haitallista. Kehut ovat ilmaisia. Ystävällisyys ei maksa mitään. Kaikille jää mukava fiilis ja tulee hyvä päivä, kun hiljaa olemisen tai negatiivisten asioiden sijasta sanotaan jotain miellyttävää.

Minun kaltaiselleni kohtalaisen pessimistiselle ihmiselle iloiseen ja positiiviseen maailmaan sujahtaminen on tehnyt hyvää. Työminäni - jumppaohjaajaminäni - on totta kai tietyllä tavalla erilainen kuin arkiminäni. Tai en ainakaan usko, että kukaan osallistujani koskaan arvaisi minun olevan kohtalaisen kova valittamaan, sillä he tuntevat minut aina hymyilevänä, energisenä ja iloisena ihmisenä. Minulta on kysyttykin monesti, miten jaksan aina hymyillä jumppasaliin saapuessani ja läpi tuntien, oli päivä tai kellonaika mikä tahansa. Mitään roolia en kuitenkaan vedä, ja työni synnyttämä ja liikunnan ilon jakamisesta saamani positiivisuus on muokannut myös sitä arkiminääni.

Positiivisuus on siis tarttunut minuun tavalla, jota ei ennen ollut olemassa. Löydän tilanteista ja asioista positiivisia piirteitä, viitsin puhua niistä ääneen ja annan kehuja. Joku voisi sanoa kalifornialaisen teennäisyyden tarttuneen minuun, mutta itse haluaisin puhua enemmänkin vain asenteesta joitakin arjen tilanteita kohtaan. Jos joku asia on hyvin, miksi siitä pitäisi olla hiljaa? Suomessa käydessäni totesin eräälle asiakaspalvelijalle kiitokseksi "loistavaa", sillä olin tyytyväinen hänen tekemäänsä ratkaisuun ja hänen antamaansa palveluun. Äitini seisoi vieressäni, kuuli kiitokseni ja sanoi minulle jälkikäteen, että "kukaan ei Suomessa sano loistavaa". Miksei sano? Se on hieno sana. Sanoin sen reissuni aikana myös uudelleen täysin luontaisesti Hesburgerin kassalle, sana vain vahingossa tuli suustani. Se nyt vain oli loistavaa, että ketsupit löytyivät selkäni takaa.

En ole (muistaakseni) käynyt Hesessä sen jälkeen, kun muutin Turusta Kaliforniaan, enkä Turussa asuessanikaan käynyt siellä usein. Aikaa edellisestä kerrasta oli siis varmaan lähemmäs neljä vuotta. Ruoka ei ansainnut "loistavaa"-kehua. Itse asiassa olin aika pettynyt, mutta mieheni mielestä odotukseni olivat vain ihan liian korkeat heselaadulle. 

Seuraavan kerran siis, kun sinä lukija tykkäät jostain asiasta, koitapa sanoa se ääneen ja katso, miltä tuntuu. Ylistyssanoja ja superlatiiveja ei tietenkään kannata turhaan viljellä koko aikaa, mutta jos asiat menevät hyvin, kannattaa se tuoda ilmi ääneen. Jos tykkäät tuntemattoman kengistä, mikset kehuisi niitä ääneen ohimennen? Jos olet kaivannut jumppaohjaajaasi ja pidät hänen tunneistaan, kerro se hänelle. Jos ystäväsi uusi hiustyyli on onnistunut, ilmoita siitä ääneen. Tällaiset toimet eivät maksa sinulle mitään, mutta antavat ehkä muille loistavan loppupäivän.