Elämäni on kuin prinsessan?

Aamuni sai tänään pienen piristyksen, kun luin iltapäivälehdestä siitä, miten Ruotsin prinsessa Madeleinen arki Lontoossa on yksinäistä ja miten prinsessa katsoo paljon Netflixia. Toisten ahdingosta ei saisi iloita, eikä iltapäivälehtien juttuja pitäisi millään tasolla ottaa todesta noin vain, mutta tämä juttu osui minuun juuri tällä hetkellä. "Mun elämä on ihan kuin Madeleinen!" huudahdin miehelleni aamupalapöydässä.

Itse olen viime aikoina välillä miettinyt sitä, onko minulla riittävästi sosiaalista verkostoa täällä Piilaaksossa ja sitä, vietänkö joskus liikaa aikaa yksikseni kotona juurikin vaikkapa Netflixia katsellen. Käyn toki ohjaamassa kuntosaleilla joka arkipäivä, enkä toisaalta koe mistään olosuhteiden pakosta päätyväni vapaa-aikanani usein kotiin katsomaan telkkaria - itsehän minä päätän, miten vietän aikaani, ja hyvien tv-sarjojen katsominen on ihanaa puuhaa. Silti olen välillä pohtinut, mitä ulkomaille "hyvin sopeutuminen" tarkoittaa ja olenko päässyt siihen suuntaan.

Juuri sopeutumiseen liittyvän mietteeni takia tämä juttu prinsessasta kolahti. Ulkomailla asuminen ei ole helppoa, oli prinsessa tai ei, ja vaikka puitteet saattaisivat muiden korviin kuulostaa kovinkin mukavilta ja hienoilta (kuten tuossa iltapäivälehden artikkelissa mainittu Madeleinen ja Chrisin "koti arvoalueella" - ihan kuin se tekisi elämästä onnellisempaa, hohhoijaa). Perhe ja ystävät ovat kaukana, uusien sosiaalisten verkostojen luominen voi viedä aikaa ja verkostot voivat helposti olla heikompia ja sosiaaliset suhteet löysempiä kuin kotimaassa, vaikka niitä olisikin saanut rakennettua uuteen asuinmaahan. Enkä edes viitsi aloittaa taas siitä, miten sillä työttömällä puolisolla, joka on muuttanut jonnekin puolisonsa työn perässä, on vieläkin vaikeampaa kuin jollain sellaisella, joka on pujahtanut työelämään uudessa maassa. Sopeutuminen on pitkä prosessi, eikä se välttämättä edes koskaan tule täydelliseen päätökseen. Itse koen sopeutuneeni Piilaaksoon ajat sitten ja silti samalla uskon prosessini vielä välillä jatkuvan.

Palmujen alle on hyvä sopeutua vai onko?

Totta kai tiedän kaiken yllä mainitun, enkä tarvitse turhanpäiväisiä artikkeleja kuninkaallisista kertomaan minulle tosiasioita elämästä. Jotenkin hassusti kuitenkin tunnuin niin sanotusti saavan lisää voimaa tuosta artikkelista. Ehkei se ole niin vaarallista, jos koen sopeutumisprosessini välillä jatkuvan, jos kerta Netflix vetää puoleensa myös ulkoruotsalaista prinsessaa, jolla on todennäköisesti hiukan enemmän sitä sosiaalista pääomaa kuin minulla. Ei ole väliä sillä, onko tuo juttu totta vai ei, mutta minun päiväni jatkui ajatuksella siitä, että elämäni on kuin prinsessa Madeleinen. Hän tykkää tuon jutun perusteella ihan samoista tv-sarjoistakin kuin minä. :D

Jos fiilis on tämä, on oikein hyvä maata sohvalla ja katsoa Netflixia. Kävin tänään vaatekaupassa ohjauksieni jälkeen ja tämä ehkä hiukan puhutteli minua...:) 

Sitä paitsi jaoin tämän iltapäivälehden jutun ja ajatukseni muutamien täällä asuvien suomalaisten kavereideni kanssa. Naureskelimme vähän yhdessä. Olemme kaikki joskus oman ulkosuomalaisen elämämme prinsessa madeleineja. Kuinka monella ulkomailla asuvalla on muuten siellä ulkomailla ihmisiä, joille kertoa suoraan siitä, että nyt on itsellä hiukan paha fiilis ulkomailla asuessa? Tai kuinka monella on edes rohkeutta kertoa näistä asioista ääneen? Suomalaisia nyt syytetään aika ajoin liiasta valittamisesta, mutta kyllä minä olen silti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi rehellisesti kertoa kanssaihmisilleen, jos menee huonosti, vaikka toki uskon positiivisten asioiden esiin tuomisen olevan elämässä hyödyllisempää kuin negatiivisuudessa pyörimisen. Mutta kaikilla meillä menee joskus huonosti. Elämä ei ole aina kivaa eikä helppoa, mutta siitä tulee helposti astetta kivempaa siinä vaiheessa, kun saa naureskella kavereiden kanssa jotain yhteistä asiaa. Kuten vaikkapa sitä, että ulkomailla asuvilla on samoja ongelmia, vaikka olisikin lähtöisin hovista.

Ja jos nyt ihan enemmän pohditaan asiaa, niin varmaan aika moni päätyy arjessaan, ehkä niiden töiden jälkeen, kotiin katsomaan vähän hyviä tv-sarjoja, asui omassa kotimaassaan tai ei. Madeleine saa siis täydet sympatiani, ja annan itsellenikin nyt enemmän armoa tässä asiassa. Minulla on täällä myös ihan yhtä paljon kavereita kuin Turussa asuessakin, ja itse asiassa näen kavereitani täällä useammin kuin Suomessa yleensä näin - kiitos kokopäivätyön puutteen. Joskus tuntuu siltä, että saan asiat kuulostamaan huomattavasti huonommilta kuin ne ovat. Eli ei ehkä kannata nyt kenenkään lukijan huolestua näistä jutuistani. Onhan elämäni sentään aivan kuin prinsessa Madeleinen. Ja monessa suhteessa todella paljon parempi.