Garmisch-Partenkirchen Etelä-Saksassa

Vielä yksi Saksan fiilistelypostaus reissumme kohokohdasta: Garmisch-Partenkirchen -kaupungista. Itse kaupunki ei ollut kohokohdan arvoinen, vaan kohokohdan loi syymme mennä sinne: suomalaisen hyvän ystäväni häät. Ystävän häät tarkoitti totta kai myös sitä, että tapasin häissä monet muut suomalaiset ystäväni, jotka saapuivat Suomesta Garmisch-Partenkircheniin juhlahumuun.

Maisemat Garmisch-Partenkirchenissa, lähellä Itävallan rajaa, ovat kohdallaan.

Garmisch-Partenkirchenissa olisi varmasti ollut paljon kivaa katseltavaa ja aktiviteettia - lähinnä luontoa ja ulkoilua - , mutta valitettavasti silloin, kun meillä olisi ollut aikaa, sää ei suosinut, ja silloin kun sää olisi suosinut, ei ollut paljon aikaa. Saavuimme kaupunkiin Münchenista vuokra-autollamme kaksi Suomesta tullutta kaveriani takapenkillä perjantaina puolenpäivän jälkeen ja koko Garmisch-Partenkirchen oli sateinen, sumuinen ja kylmä. Eipä siinä paljoa maisemista nautittu. Tarkoituksena oli ollut mennä cable carilla jonkin vuoren näköalapaikalle. Meitä olisi kiinnostanut esimerkiksi Zugspitze, Saksan korkein vuori, mutta eipä niistä maisemista olisi mitään nähnyt kaiken sen sateen ja sumun keskellä, joten piti skipata.

Garmisch-Partenkirchen on tunnettu esimerkiksi mäkihypystä ja talviolympialaisista. Kävimme kääntymässä tässä mäkihyppyrin luona, ihan vain jotta voi sanoa käyneensä. Oli täysin samanlainen kuin ne muutkin mäkihyppymäet, joita olen elämässäni nähnyt, haha. Tuolla oli kyllä olympialaisten logo sentään, mutta se on tässä kuvassa piilossa.

Kävimme kääntymässä yhdellä kaupungin pääkadulla ja syömässä lounaan, mutta muutoin sateessa ei oikein viitsinyt tutustua kaupunkiin, eikä siellä kyllä mitään sateella ollutkaan. Onneksi häähotellilla oli uima- ja poreallas sekä saunat, ja seura oli mitä parhainta. Saimme samalla myös maistiaisen saksalaisesta saunakulttuurista: mitä alastomampana ja mitä enemmän ketarat levällään ollaan saunan lauteilla, sitä parempi? Suosittelen kaikkia saksalaiseen saunaan eksyviä miettimään tarkkaan, mihin kohtaa lauteita kannattaa istua, jos haluaa säästää silmiään. ;) Tai sitten meillä kävi todella erikoinen tuuri saksalaisten suhteen.

En tiedä, oliko tämä pääkatu Garmischin vai Partenkirchenin puolelta. Kaupungit ovat yhdistyneet, mutta molemmilla on edelleen oma "keskusta". Täällä ei ollut vesisateella mitään eikä ketään. 

Oli siellä kyllä kauniita taloja, joita ei oikein viitsinyt pysähtyä ihastelemaan, sillä olimme kaikki vähän kylmissämme ja hitusen märkiä. 

Lisää hienoja taloja. 

Hääpäivä oli lauantai ja silloin olikin jo upea ilma. Olimme etukäteen laskeskelleet, ettei meillä ole aikaa tehdä mitään isoja turistijuttuja ennen hääkirkkoa. Meidän oli mieheni kanssa tarkoitus mennä aamupalan jälkeen vähän kävelemään hotellin vieressä olevan järven ympäristöön, mutta juuri kun olimme melkein ulkona hotellihuoneen ovesta, päätimmekin nopeasti vaihtaa kävelylenkin autoiluun, ajaa yhden vuoren juurelle ja vetäistä cable carilla ylös tsekkaamaan maisemia. Jos olisimme nopeita, ehtisimme hyvin. Valitsimme lähimmän, Osterfelderkopfin, jonka näköalapaikka oli jossain noin 2050 metrin korkeudessa. Ja kannatti muuten mennä! Vai mitä meinaatte maisemista?

Cable carilla lähdettiin ylös.

Tällaiset maisemat avautuivat kohti Garmisch-Partenkirchenia.

Kännykkäkuva ei lainkaan tee oikeutta näille maisemille.

Minä, lumihuippuiset vuoret ja täysin kohmeessa olevat käteni. Tuolla oli kylmä ja tajuttoman tuulista. Hyvä, etteivät hiukset lentäneet päästä. Pipoa ei tietenkään ollut, mutta onneksi huppu sentään löytyi. 

Cable car -pysäkki, josta löytyy ravintola ja kahvila. 

Osterfelderkopfin näköalapaikka.

Tällaisella cable carilla noustiin ylös ja laskeuduttiin alas.  

Oli kyllä upea paikka. Olisi ollut kiva tehdä ylhäällä pieni kävelylenkki, kun maisemat olivat tuota luokkaa. Tuolta näköalapaikalta olisi kevyesti kävellytkin vähän alemmas toiselle huipulle, jossa olisi ollut toinen cable car -yhteys, mutta meillä ei valitettavasti ollut aikaa. Vietimme huipulla aikaa noin puoli tuntia ja palasimme heti seuraavalla mahdollisella hissillä takaisin alas. Tulihan meille pienoinen kiire, kun piti kammata naamaa ja tukkaa ja vetää juhlatamineita päälle, mutta ehdimme kuitenkin hyvin ja todellakin kannatti.

Myös hotelliltamme, joka toimi häiden juhlapaikkana, avautui kauniit näkymät.

Aamusumukin oli kaunis. Nappasin tämän kuvan matkalla hotellin kuntosalille. Hääpäivän aamuna tuli hienosti ilmi ystäväpiirimme erilaiset mieltymykset: ennen aamupalaa yksi lähti vetämään hulluja mäkilähtöjä vuorille, minä lähdin vetämään kovaa HIIT-treeniä kuntosalille, kaksi meni aamukävelylle nauttimaan maisemista, yksi lähti uima-altaalle ja saunaan ja yksi taisi nukkua, kuten myös mieheni. Onneksi olemme näistä eroavaisuuksista huolimatta hyviä ystäviä. :) 

Myös maaseutu oli läsnä aivan hotellin vieressä, Baijerissa kun oltiin. 

Maisemat hotellin ja hääjuhlatilan pihalta sekä mieheni. 

Häät olivat ihanat, mutta ei niistä nyt sen enempää. Tosin mainitsemisen arvoista lienee se, että olin päättänyt antaa itselleni luvan syödä herkkuja ihan niin paljon kuin haluan ystäväni häissä, vaikka alkoholiin en suostunut koskemaan, ja niitä tulikin sitten syötyä yötä pitkin yllin kyllin. Rikoin siis 80 päivää kestäneen sokerilakkoni. Sokerihumala on muuten aito asia, ja aiheuttaa täysin samanlaisia oireita kuin alkoholihumalakin päänsärystä hoiperteleviin askeliin ja superenergisyyteen saakka. Krapulaa ei kyllä tullut, mitä ihmettelin suuresti, vaikka vetelin vielä vohveleita joskus aamuyöllä kolmelta. Aamupalalla kroppani jaksoi taas vetää sisäänsä kaiken sen ruoan, jonka matkan aikana muilla aamupaloilla olin itseltäni kieltänyt, ja vähän ehkä ylikin. Kohtuukäyttö on minulle tuntematon käsite.

Jälkiruokabuffetin antimia. Söin tällaisia satseja useamman kertaa. 

Seuraavana päivänä häiden jälkeen suurin osa kavereistani suunnisti Münchenin kautta takaisin Suomeen. Me jouduimme mieheni kanssa ajamaan takaisin sinne, mistä olimme alun perin lähteneetkin eli Berliiniin. Automatkalla sallin itselleni vielä Burgen Kingin ruoan, ihan vain jotta trans-rasvatkin saatiin korkattua takaisin ruokavaliooni... sekä pretzelin, joita nautin koko reissun aikana vain muutaman. Tarkoitus oli katkaista putki tähän ja ottaa lentomatkalle omat, terveelliset eväät, mutten ollut tietenkään ajatellut sitä, ettei Saksassa tosiaan ole kaupat auki sunnuntaisin. Saavuimme Berliiniin myöhään illalla ja löysin avoinna olevan kioskin ja huoltoaseman, joiden valikoimat olivat lähinnä karkkia ja alkoholia. Jäivät siis omat eväät saamatta.

Matkaevästä.

Kotiin palaaminen oli muuten hiukan haikeaa, ja ensimmäiset päivät reissun jälkeen sujuivat vähän apeissa fiiliksissä. Ei vain siksi, että lomalta palaaminen on aina kurjaa, vaan siksi, että kaverini palasivat Suomeen ja minä kotiin toiselle puolelle valtamerta. Koin hiukan samankaltaisia olotiloja kuin Suomen reissuilta palatessani: oli ihana palata kotiin, kun oli jo koti-ikävä, mutta samalla tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jättämässä jotain todella oleellista osaa itsestään taakse. Kumma tunne, mihin en ollenkaan ollut osannut varautua, sillä emmehän olleet Suomessa päinkään tällä reissulla. Ulkosuomalaisen tunne-elämä on joskun hyvinkin mielenkiintoista.