Uima-allas vieraat

Keväällä mieheni lähetti minulle yhtenä aamuna tämän valokuvan pelkällä kommentilla ":o".

Kappas, joku on tullut kylään.

Minulle tämä kuva ei aiheuttanut sen suurempaa ihmetystä. Jo ensimmäisenä asuinvuotenamme täällä bongasin uima-altaassamme uiskentelevan linnun (mikä-lie sorsa mahtaa olla). Tällöin eräs naapuri kertoi käyneensä sanomassa asiasta leasing officessa, josta oli todettu, että niin... minkäs sille mahtaa. Luontoa kun ei voi estää. Sitä varten poolipoika käy usein kaatamassa lisää myrkkyä veteen.

Erilaiset uima-altaisiin pyrkivät linnut ja muut eläimet taitavat olla aika normijuttu täällä. Ja eiköhän kaikkialla muuallakin. Eikä se kai mikään ihme ole, kun luonto on kerta lähellä ja varsinkin kun täällä koko osavaltio kärsii kovasta kuivuudesta, eikä isoja vesialueita noin vain löydy. Lintuparat.

Parin viime viikon aikana saikulla ollessani olen viettänyt jonkin verran aikaa altaallamme, jossa en muutoin enää pahemmin jaksa tai edes ehdi olla. Ensimmäisenä päivänä ihmettelin, miksi yksi kohta altaan reunasta on ihan täynnä jotain likaa. En käynyt lähempää tutkailemassa. Sitten muutaman päivän päästä aamupäivällä jostain lensi yhtäkkiä lintu ja laskeutui kauniisti altaaseen. Siellä se uiskenteli hetken, kunnes sitten sai ilmeisesti tarpeekseen ja parkkeerasi itsensä juuri siihen kohtaan altaan reunaa, jossa oli likakasa. Kävi siis ilmi, että linnunkakkaahan se oli. Ilmeisesti toveri asuu siinä tai jotain... tai ainakin pitää siinä vessaansa.

Vessakulmaus.

Jos olisin voinut puhua, olisin käynyt pyytämässä, että joku tulee siivoamaan kakan pois. Parin päivän kuluttua se olikin kadonnut. Saa nähdä, saapuuko sama lintu uudelleen samaan paikkaan nyt, kun vessa on viety pois.

Minun uusi työlupani ja mieheni työluvan jatko

Ääniongelmieni lisäksi viime aikoina stressiä on aiheuttanut työlupani jatko, jota hain maaliskuun alussa. Onneksi se on nyt tullut: U.S Citizenship & Immigration Services (USCIS) käsitteli hakemukseni luvatussa 90 päivässä, itse asiassa jopa hieman allessa. Olin siis toistamiseen onnekas - ensimmäisen työlupanihan sain reilussa kuukaudessa, vaikka juuri kukaan ei kerro saaneensa päätöstä kovin nopeasti. Byrokratia-asioiden hoitaminen ei ole tässä maassa useinkaan helppoa, ja esimerkiksi Jennin postauksesta voitte käydä lukemassa, etteivät hommat USCIS:n kanssa toimi kovin jouhevasti aina. Mutta nyt on siis uusi työlupa, jee! Jospa vielä olisi se työkykykin, niin homma olisi selvä.

Olin miettinyt, millaiseksi ajaksi uusi työlupani mahdetaan myöntää. L2-viisumiini myönnettävä työlupatyyppi on voimassa 2 vuotta. Paitsi silloin, kun se ei ole. Esimerkiksi minun tapauksessani tämä jatko ei ole voimassa noin kauaa, nimittäin mieheni työlupa umpeutuu joulukuussa. Olin vähän elätellyt toivoa siitä, että saisin nyt kuitenkin nimellisen työluvan 2 vuodeksi, koska L2-viisumin työlupa on joka tapauksessa täysin riippuvainen L1-viisumin työluvasta ja jos mieheni vaikkapa huomenna menettää työpaikkansa täällä, myös minä menetän oikeuteni työskennellä tässä maassa, sanoi työlupakorttini päivämäärä mitä tahansa. "Whatever happens to him, you follow", kuten rajaviranomainen totesi minulle sinä päivänä, kun tulimme viiden matkalaukkumme kanssa asumaan tänne. (Eräs kaverini, joka on tutkinut tätä työlupa-asiaa, oli monien lähteiden perusteella siinä uskossa, että tämä kyseessä oleva työlupa tulee aina 2 vuodeksi. Kukaan täällä ei siis oikeastikaan tiedä, miten kuviot menevät, huoh.) Mutta ei, sain uuden työluvan nyt vain noin 7 kuukaudeksi. Viisumimme ovat muuten jostain syystä voimassa vuoteen 2019 saakka, mutta koska kaikki riippuu mieheni työluvasta, käytännössä lupamme oleskella tässä massa päättyy joulukuussa ja jouluinen päivämäärä on isketty myös passiimme, kun viimeksi tulimme rajalta. Selkeää, eikö?

Olemme tietenkin hakemassa mieheni työlupaan jatkoa, sillä kuten olen kertonut, haluaisimme jäädä asumaan tänne. Mitään jatkohakemuksia USCIS:lle ei saa lähettää liian aikaisin (ellei halua hylkyä), vaan kaikkeen on määritelty aika, jolloin hakemuksen saa toimittaa. Mieheni työluvan jatkoa anova hakemus lähti lakimiehiltä USCIS:een tällä viikolla. Nämä lakimiehet olivat itse asiassa vahingossa jo tilanneet kuriirin hakemaan hakemusta aikaisemmin, sillä paperinivaska hakemuksineen on ollut valmis jo jonkin aikaa. Prosessi pysähtyi vain, koska mieheni sattumalta sattui kysäisemään heiltä jotain hakemukseen liittyen, jolloin he tajusivat, että olivat liian ajoissa ja joutuivat keskeyttämään lähetyksen. Ja tällaisten ihmisten varassa on meidän tulevaisuus? Kyllä. Ihanaa.

Mieheni työluvan hakemukseen liittyi taas iso paperityö ja byrokratia, mutta lakiemiehet hoitivat kaiken mieheni ja hänen työnantajansa antamien tositteiden perusteella. Ehkä jotakuta kiinnostaisi tämä aihe enemmänkin, mutta en valitettavasti osaa sanoa hakemuksesta mitään. Lakimiehet ovat täyttäneet paperit puolestamme ja me - tai siis pitkälti mieheni - olemme tarkistaneet ne. Lakimiehet olivat muuten lomakkeita täyttäessään olettaneet, ettei kumpikaan meistä ole muun muassa tappanut tai raiskannut ketään, osallistunut kansanmurhaan, kidutukseen tai asekauppaan tai tehneet rikoksia Yhdysvaltoihin saapumisen jälkeen, sillä he olivat raksittaneet nätisti kaikki "No"-kohdat moisissa kysymyksissä (ja tuollaisia kysymyksiä näissä hakemuksissa riittää).

Vaikka minun tilanteellani ei ole mitään merkitystä mieheni työluvan kanssa, sillä olen vain mukana kulkeva puoliso, hakemukseen tuli kuitenkin tieto minun työnantajistani ja palkastani. Niin nololta kuin se kuulostaakin, minä en tiennyt ennen tämän hakemuksen täyttämistä, kuinka paljon keskimäärin tienaan kuukaudessa. Eräs kaverini ihmetteli minulle helmikuussa Turussa käydessäni, tienaanko työlläni oikeasti jotain, sillä hän oli saanut postauksistani sen käsityksen, että ohjaan jumppatunteja lähinnä huvikseni. En osannut silloin antaa hänelle selkeää vastausta. Huviksenihan minä totta kai ohjaan. Ei tällaista työtä rahan takia tehdä. En siis ollut koskaan vaivautunut tarkasti tutkailemaan, paljonko saan yhteensä palkkaa. Pyrin totta kai tarkistamaan palkkakuittini, mutta palkkani tulee usealta eri työnantajalta ja eri ajoilta pari kertaa kuukaudessa, joten kokonaiskuvan selvittäminen olisi vaatinut muutamia laskutoimituksia, joihin olin ollut liian laiska. Mutta nyt siis olin pakotettu tarkistamaan asian, ja olin todella positiivisesti yllättynyt. Hei vau, tienaanko mä näin paljon... Säälittävän pientä kotirouvan taskurahaahan se oikeasti täällä on, mutta silti enemmän kuin olin luullut, ja ehkä jossain Turussa pystyisin jopa melkein elämään itsenäisesti. Toki pitää taas muistaa se, että käytän paljon bensaa (ja aikaa) työmatkoihin...

Tästä pienestä aasinsillasta pääsemmekin siis takaisin työlupaani. Koska työlupani on nyt voimassa vain joulukuuhun, joudun siis käymään tämän hakuprosessin läpi uudelleen aivan kohta, koska jatkohakemus tulee laittaa vireille USCIS:een 90 päivää ennen työluvan umpeutumista. Eli syyskuussa! Paitsi etten varmasti voi laittaa hakemusta silloin, sillä mieheni tuskin on saanut omaa uutta työlupaansa tuohon mennessä, sillä hänen jatkohakemuksensa käsittelyssä menee todennäköisesti 3-4 kuukautta. En tiedä, onko jotain tehtävissä, sillä tajusin ongelman ytimen vasta nyt. Näyttää pelottavasti siltä, että minulta lähtee vielä työlupa alta tässä prosessissa... Voi sanonko mikä.

Meillä on haussa myös Green Card, työlupaa ja viisumia pysyvämpi oleskelulupa, mutta se on ihan oma asiansa ja prosessi menee jossain tuolla taustalla. Tarkoitus on ollut kirjoittaa siitä postaus, mutten ole näköjään jaksanut. Päätöstä Green Cardista tuskin tulee ennen joulukuuta, ja jos miehelleni ei myönnetä uutta työlupaa siihen mennessä (kuten sanottu, USCIS ei ole nopea saati tehokas), ei auta kuin lähteä maasta. Kauhutarinoita olen kuullut. Yritän olla ajattelematta asiaa.

Viikon kuva-arvoitus

Nyt on menossa 9. päivä täysin puhumatta. Mieheni oli viime viikolla työmatkalla ja nyt hän lähti taas työmatkalle, tällä kertaa Suomeen, joten puhumatta oleminen on aika helppoa, kun ei ole edes ketään, kenelle puhuisi. Minä en voinut lähteä mukaan Turkuun, koska olen joutunut olemaan niin paljon pois töistäni tämän tilanteeni takia ja koska tällä hetkellä minun pitää hoitaa itseni kuntoon ja koska voisin mielelläni pitää lomaa (jota minulla ei virallisesti työstäni ole) kesän lopussa silloin, kun miehenikin kesälomailee. Jos nyt siis ensin pääsisin edes kunnolla palaamaan töihin. Huomenna on puheterapiakäynti, joten aika avata suu ja katsoa, mitä on tehtävissä.

Olen tehnyt lähinnä kahta asiaa nyt, kun en ole voinut käydä ohjaamassa (jos sijaisten etsimistä ei siis lasketa - siihen rumbaan on mennyt joka päivä varmaan vähintään tunti). Olen katsonut niin paljon tv-sarjoja Netflixista, etten tiedä enää, mitä normaali elämä on. Toiseksi olen tehnyt tätä:

Kuka arvaa, mitä on käynnissä? :)

Ei kai tässä siis ihan parane vain valittaa.

Onko meidän Memorial Day -perinne syntynyt...?

Tänään on Memorial Day eli amerikkalaisten kaatuneiden muistopäivä. Viime vuonna Memorial Dayn aikaan kärsin mystisestä vatsakivusta, joka vei lähes täysin toimintakyvyttömäksi ja johon ei koskaan löytynyt mitään selitystä. Kävin lääkärissäkin, juurikin Memorial Dayna. Tänä vuonna en ole kipeä, mutta olen jälleen kodin vankina ääniongelmieni ja puhekieltoni vuoksi. Memorial Dayhin osuvista terveysongelmista on selkeästi tulossa perinne. Mitähän ensi vuonna...?

Amerikkalaiset juhlapyhät eroavat suomalaisista kollegoistaan paljon, luonnollisestikin. Miten Suomessa juhlitaan kaatuneiden muistopäivää? Niinpä. Suurin osa ei huomioi tai edes huomaa päivää mitenkään, ne jotka juhlivat, juhlivat tietenkin pönöttäen. On täälläkin paraateja, me jopa olimme katsomassa sellaista ensimmäisenä vuotena, mutta ei siellä kyllä paljon pönötetty, kaikkea muuta, vaikka kaatuneita muistettiinkin.

Täällä Memorial Dayta ei voisi olla huomaamatta, ei niin kuin Suomessa. Facessa jaataan kuvia, joissa on taustalla USA:n lippu ja jotain tekstiä kaatuneista. Moiset "we will never forget" -sloganit ja paraatit muistuttavat siitä, mistä päivässä on kysymys, mutta mikään melankolian juhla tämä päivä ei ole. Joillekin Memorial Day tarkoittaa kuitenkin enemmän vain amerikkalaisille harvinaista pitkää viikonloppua, sillä Memorial Day on vapaapäivä joillekin. Tämä viikonloppu onkin suosittu matkustusajankohta. Tai sitten vain ollaan perheen ja kavereiden kesken ja vaikka grillataan. Tai pidetään juhlia. Ylipäänsä iloitaan, sillä nyt alkaa kesä. Minäkin sain yhdeltä attack-tunneillani käyvältä vanhemmalta rouvalta kutsun Memorial Day -juhliin, jonne oli kutsuttu kokki ja pianisti, mutta valitettavasti emme päässeet mieheni kanssa osallistumaan, sillä minä olisin aika huono vieras, kun en saa puhua. Niin ja totta kai tässä materialismin ja kulutuksen luvatussa maassa ostoskeskuksissa ja kaupoissa on kovat tarjoukset Memorial Day -viikonlopulle, niin kuin aina kaikkien juhlapäivien aikaan. Kaupat ovat auki totta kai.

Meidän Memorial Dayhin kuuluu vain mykkäkoulua. Tähän puhumattomuuteen voisi vaikka tottua.

Happy Memorial Day, toivottavat amerikkalaiset. 

Turvonneet äänihuulet ja viikon hiljaisuus

Kävin maanantaina uudelleen sillä nenä-, korva- ja kurkkutautien lääkärillä, jonka luona kävin kolmisen viikkoa sitten ensimmäisen kerran, sillä kärsin edelleen ongelmista ääneni ja kurkkukipuni kanssa. Piti antaa tilanteen vähän tasaantua ennen kuin halusin kirjoittaa käynnistä tänne blogiin.

Viimeksi äänehuuleni tsekattiin vain peilin avulla, koska lääkäri ei kokenut muuta välttämättömäksi ja koska ei ollut tiedossa, mitä vakuutukseni korvaisi. Tällä kerralla ei edelleenkään ollut tiedossa, mitä vakuutukseni korvaa (lasku tulee jälkikäteen, jos tulee), mutta kattavampi tutkimus oli nyt pakko tehdä. En nyt ole ihan termeistä varma, mutta kaipa tämä oli laryngoskopia.

Jo pelkkää peilitutkimusta varten sain viimeksi jonkinlaista puudutussuihketta nenäni kautta. Saman sai nyt. Jo peilitutkimus oli mielestäni ollut vähän ikävä, joten en odottanut tätä uutta tutkimusta mitenkään kovin mielissäni. Skooppitutkimus tehtiin pienen ohuen letkun (joku lääkäri varmaan naureskelee näille termeilleni) avulla ja systeemi tungettiin nenän kautta kurkkuun oksennusrefleksin välttämiseksi. En ole aivan varma, olenko sitä mieltä, että tämä tapa on yhtään parempi.

Kroppaani levisi omituinen oksettava tunne aika nopeasti ennen kuin tutkimuslaite oli edes kunnolla mennyt nenästä alas. Muistan miettineeni sekunnin, pitäisikö minun mainita lääkärille voivani todella huonosti. Seuraava asia, minkä muistan, on se, että tunsin kuin herääväni todella rentouttavasta unesta. Oikeasti luulin olevani kotona sängyssä nukkumassa ja ihmettelin, miksi joku puhuu minulle ja koskee minuun. Kun sain silmät auki, kesti hetki ennen kuin tajusin, missä olin. Sitten kesti vielä hetki ennen kuin hoksasin, etten enää istunut tutkimustuolissa, vaan olin liukunut siitä lähes puoliksi alas.

Olin siis pyörtynyt. Ei kuulemma mikään vakava reaktio. Lääkärin mukaan noin yksi potilas vuodessa reagoi samoin, joten pääsinpä tilastoihin, haha. En ole koskaan kokenut olevani erityisen herkkä, mutta ilmeisesti tämä kerta oli liikaa, ja olin totta kai ollut myös hiukan ylikierroksilla ja stressaantunut tämän tutkimuksen takia, mikä ehkä vaikutti tilanteeseen. Niin ja hoitaja kysyi jälkikäteen, olinko syönyt aamulla. Vastaukseni sisälsi tarinan siitä, miten olin kyllä syönyt yhden kananmunan ja banaanin, mutta se oli ollut aamuyöllä viideltä (lääkärikäynti oli puoli yhdeksältä aamulla), sen jälkeen olin ohjannut liikuntaa 1,5 tuntia, juonut vähän vettä ja ajanut stressaantuneena lääkäriin. Lääketieteestä mitään tietämättömän mieheni mukaan ei kuulemma ole mikään ihme, jos vähemmästäkin pyörtyy.

En tiedä, kuinka kauan olin tajuton, koska en hoksannut kysyä, mutta lääkäri oli saanut tutkimuksen tehtyä. Onneksi. En ehkä halua enää koskaan mitään letkuja nenästäni sisään. Kun sain jääpalapussin otsalleni pyörtymisen jälkeen, lääkäri yritti kertoa minulle näkemänsä tulokset, mutta aika nopeasti kävi ilmi, etten voinut niin hyvin, että mistään kannattaisi puhua siinä siivouskomeron kokoisessa tutkimushuoneessa. Muistan vain sen, että lääkäri sanoi äänihuulieni olevan turvonneet ja että minun pitää olla puhumatta ainakin viikko ja mennä puheterapiaan. Hän soitti minulle tarkemmat tulokset myöhemmin.

Arvatkaapa muuten, mikä oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin pyörtymisestä ja tajusin, mitä oli tapahtunut? Ei hitsit, mitenköhän mun puolen tunnin päästä oleva pumppitunti mahtaa sujua tän jälkeen. Tämä ajatus ehkä kertoo syyn sille, miksi ylipäänsä olen tässä tilanteessa. Olen aina ollut vähän liiankin tunnollinen, ja olen jatkanut ohjaamista näiden ongelmieni kanssa selvästi liian pitkään. Nytkin olin päättänyt mennä ohjaamaan seuraavan tuntini lääkärikäynnin jälkeen, vaikka olin jo etukäteen arvannut, että lääkäri todennäköisesti käskee olemaan hiljaa.

Olen joskus voinut lievästi pahoin viisaudenhampaan kirurgisen poiston jälkeen, jolloin YTHS:n hoitaja pisti minut makaamaan ainakin vartiksi ja päästi minut kotiin vain, koska sanoin olevani liikkeellä kävellen. Täytyy sanoa, että tältä amerikkalaiselta lääkäriasemalta tuntui pääsevän pois aika helposti pyörtymisen jälkeen, mikä on mielestäni vähän hassua, kun nyt ottaa huomioon sen, miten tässä maassa annetaan itsestäänselviä ohjeistuksia ja pelätään oikeusjuttuja. "Missä sun auto on parkissa? Ai tossa ihan edessä? No hyvä juttu. Syö vähän jotain ennen kuin ajat", hoitaja totesi. Oli hän sentään tarjonnut minulle omenamehua ennen tätä.

Kun pääsin autolleni, seuraavaan pumppituntiini oli aikaa vajaa puoli tuntia. Onneksi autossa oli eväsleipä odottamassa, mutta sen syöminen paransi oloa vain hiukan. Koen vieläkin hiukan huonoa omaatuntoa siitä, että soitin kuntosalille ja ilmoitin, etten todellakaan ole siinä kunnossa, että voisin ohjata tunnin 20 minuutin kuluttua. Soitin myös seuraavaan työpaikkaani, jossa minulla olisi ollut päivän kolmas työkeikka, ja ilmoitin, etten voi ohjata sitäkään.

Äänihuuleni ovat turvonneet liikakäytön vuoksi ja niissä näkyy jo vähän vakavampaakin merkkiä rasituksesta. Minun pitää olla täysin puhumatta viikko, minkä jälkeen tarvitsen edelleen äänilepoa niin paljon kuin mahdollista. Sain lääkäriltä todistuksen viikon puhekiellosta, mutta aion kyllä olla pois tunneiltani kaksi viikkoa. Sain myös lähetteen puheterapiaan, mikä toivottavasti auttaa siihen, etten tulevaisuudessa kärsisi samanlaisista ongelmista kuin ammattilaulajat ja jotkut opettajien kaltaiset puhetyöläiset vain sillä, että ohjaan 15 tuntia liikuntaa viikossa. Les Mills opettaa kaikenlaista, mutta oikeaa äänenkäyttöä ei. Jos ongelmat jatkuvat, voin tavata vieläkin erikoistuneemman lääkärin, sillä tämä nykyinen voi auttaa lisää vain siinä tapauksessa, että haluan kirurgiseen toimenpiteeseen, minkä kuulemma voisi ilmeisesti tehdä kuukauden päästä, jos ongelmia on yhä. Haluaisin kutsua tätä jälleen amerikkalaisten hapatukseksi - leikkaus ei voi olla se ratkaisu näin lyhytaikaisiin ongelmiin.

Sain myös lääkityksen 6 päiväksi. Naureskelin miehelleni, että paketti ja lääkkeiden määrä (ekana päivänä otetaan 6 tablettia, tokana päivänä 5 jne.) vaikuttaa ihan samalta kuin se lääke, jonka sain vuosi sitten antibiootti-ihottumaani ja jota en koskaan käyttänyt, koska se vaikutti niin hullulta (hullua se olisi ollutkin - ihottuma parani nimittäin suomalaisella hydrokortisonilla muutamassa päivässä). Vitsinä totesin, että tässä maassa on varmaan tyyliin yksi lääke, joka määrätään kaikkeen. Sitten muistin, että minulla on vielä se vanha lääke tallessa, kaivoin sen esiin ja totesin, että lääke on oikeastikin täsmälleen sama. Eli selvästi on olemassa vain tämä yksi lääke, oli kyse allergisesta ihottumasta tai turvonneista äänihuulista, haha. Mutta samapa tuo, tällä kertaa syön kuurini nätisti ja toivon, että sillä on joku vaikutus.

En koskaan ajatellut, että näin voi käydä. Ajattelin aina, että ehkä poksahtaa polvi tai olkapää, mutta en tajunnut edes pelätä jonkin sellaisen lihaksen kuin äänihuulen puolesta. En tiennyt, että jumpan ohjaamisella voi saada itselleen tällaisia ongelmia, mutta toisaalta faktahan on se, etten minä ole tiennyt, miten huoltaa ääntäni, vaan olen vain käyttänyt sitä. Totta kai, koska ääni on ollut aika itsestäänselvyys. Ei muuten ole enää.

En ole ainoa ohjaaja tällaisten ongelmien kanssa, joskin tunnun olevan jo tässä vaiheessa samassa tilanteessa vuosikausia ohjanneiden, minua paljon vanhempien ohjaajien kanssa. Koska olen viimeisten 8 viikon aikana joutunut kyselemään sijaisia koko ajan, olen ollut kohtalaisen avoin ongelmieni kanssa ja olen saanut kuulla kertomuksia muilta. Kiva kuulla, etten ole ainoa, mutta toisaalta en välttämättä haluaisi tässä vaiheessa tietää, että joku on käynyt samojen ongelmien kanssa leikkauksessa jo kahdesti ja silti kärsii edelleen. Käheytynyt ääni on yksi juttu, mutta kun se, miltä ääni kuulostaa, ei kerro mitään siitä kivusta ja särystä, joka näihin ongelmiin liittyy ja josta minä kärsin nykyään koko ajan.

Toivotaan, että kunnon hiljaisuus nyt vihdoin auttaisi. Niin ja se puheterapia.

Asun Kaliforniassa ja ikävöin kesää

Pimeys on vihdoin kadonnut, kylmyys laantunut, lumet sulaneet pois ja loska ja räntä kadonneet. Aurinko ilmestyy pilvien takaa. Kadut on lakaistu kivistä. Pyörällä pääsee viilettämään ihanan kovaa vauhtia. Silmät kutisevat ja nenä vuotaa. Ihmiset hymyilevät enemmän kuin kuukausiin, joillakin on ehkä jopa värikkäitä vaatteita, ei vain tummaa ja mustan eri sävyjä. Monena päivänä on pitänyt pysähtyä ihmettelemään, mistä nämä kaikki ihmiset ovat oikein ilmestyneet - liikkeellä on kaikenlaista tallaajaa, joka tuntuu kaivautuneen esiin jostain kivenkolosta talviuniltaan sillä hetkellä, kun se aurinkokin ilmestyi. Takin voi heittää pois, ehkä jopa pitkähihaisen. Ei haittaa, vaikka on vain 15 astetta lämmintä - on silti lämmin ja aurinko paistaa, joten sopiva ilma t-paidalle. Aurinkolasit voi kaivaa jostain kaapin perältä, eihän niitä olekaan tarvittu viimeiseen 8 kuukauteen. Vaikka oma arki pyörisi edelleen samalla tavalla kuin se on pitkään pyörinyt, elämä tuntuu jotenkin vähän erilaiselta. On energiaa ja iloa. Naurua ja lämpöä.

Enää muutama päivä ja sitten yhtäkkiä kaikkialla on lapsia ja nuoria. Niitä ei ole enää suljettu neljän seinän sisään, vaan ne juoksentelevat valtoimenaan pitkin mäkiä ja mantuja päivät pitkät. Televisiosta tulee aamuisin Summeri. Se kuuluu asiaan, vaikkei sitä vuosiin olisi katsonutkaan. Ei ole tätä aikaa ilman Summeria. Ilmassa tuoksuu leikattu nurmikko. Paras tuoksu ikinä. Ehkä tuoksuu myös grilliruoka, ainakin jos on onnekas. Iltapäivälehtien lööpeissä on vähintään joka toinen päivä sana "helle", joskus jopa isoilla kirjaimilla ja huutomerkillä varustettuna. Ehkä se helle tulee tai ehkä sataa vettä, joskus jopa räntää, mutta ei haittaa, kuuluu vähän kuin asiaan niin kuin se Summerikin.

Kaikki suomalaiset tietävät, mitä ylläoleva kuvaa. Mutta ehkä vain toinen kaukana asuva ulkosuomalainen voi ymmärtää, että ylläoleva kuvaa myös menetystä. Se kuvaa ikävää. Se kuvaa sitä tunnetta ja fiilistä, minkä menettää, jos muuttaa kauas pois.

Ehkä joskus tulevaisuudessa ikävöin jotain muuta. Ehkä ikävöin sitä tunnetta, kun pilviä näkee vain harvoin ja kun aurinko paistaa aivan liikaa. Ehkä ikävöin sitä, kun vihreät kukkulat katoavat ja muuttuvat nopeasti keltaisiksi. Ehkä kaipaan sitä, kun luonto ympäriltä tuntuu kuolevan ja kuihtuvan kultaiseksi kuivaksi roskaksi. Ehkä kaipaan sitä huvittavaa tunnetta, kun kotitalon uima-allas täyttyy viikonloppuisin ihmisistä, vaikka lämpömittari näyttäisi samaa kuin se on näyttänyt monen menneen kuukauden viikonloppuna. Tunteehan sen eron silti. Aurinko paistaa aina, mutta aikaisemmin varpaita saattoi paleltaa, nyt ei enää palella, kalenteri sen vähintään kertoo. Ehkä ikävöin sitä hetkeä, kun sisällä ollessa tajuaa, että ilmastointi pitää laittaa päälle hetkeksi sen sijaan, että pitää kääriytyä pitkähihaisen paidan, pitkien housujen ja villasukkien kanssa kahden peiton alle ja silti paleltaa. Ehkä tulen ikävöimään sitä, että aurinkolasit pitää olla autossa mukana aina vuoden jokaisena päivänä, ellei halua häikäistyä kuoliaaksi, oli marras-, maalis- tai heinäkuu. Koskaan ei voi tietää, mitä ikävä tulevaisuudessa pitää sisällään.

Tällä hetkellä ikäväni suuntautuu kuitenkin meren toiselle puolelle. Oloni tuntuu turtuneelta. En tiedä, mihin huhtikuu katosi tai miten kesäkuu on ihan juuri tässä. Koska se ei tunnu miltään, eroa ei huomaa, ei siten kuin ennen. Vaikka tämä talvi ja kevät on ollut täällä erilainen kuin ennen El Niñon sateiden takia ja vaikka täällä on ollut kylmä, fiilis tuntuu koko kevään ajan kohtalaisen samanlaiselta. Kun jo alkuvuodesta voi olla yli 20 astetta lämmintä, kun aurinko on esillä keskimäärin 360 päivää vuodessa ja kun osa porukasta kulkee läpi vuoden t-paidassa ja flipflopeissa, ei paljon hetkauta, kun tulee toukokuu tai kesäkuu. Vasta viime viikolla tajusin kulkevani edelleen koko ajan päälläni takki, jonka ostin joulu- ja tammikuun kylmiä aamuja varten ja tajusin, että on kuuma ja että on melkein kesä.

Suomen pitkästä talvesta ja pimeydestä sekä lyhyestä kesästä voi olla montaa mieltä. Ehkä joku haluaisi mieluummin asua jossain muualla, jossain sellaisessa paikassa, missä koko maa ei kuukausien pimeyden jälkeen herää kuin horroksesta vain vaipuakseen takaisin harmauteen muutaman kuukauden kuluttua. Ja sitten ehkä joskus, jos asuu muualla, yhtäkkiä tajuaa, mitä onkaan menettänyt ja totuus ikävästä iskee lujaa.

Minä katson nyt haikaillen Suomessa asuvien kavereiden kesäisiä valokuvia Facebookissa, kaipaan terasseja ja ehkä jopa jokilaivoja, vaikken lähes koskaan käynyt terasseilla saati jokilaivoissa Turussa asuessani, en naura "Nyt tulee helle!!"-lööpeille, vaan katson niitä kaihoten, ja toivon, että näkisin nurmikon, joka kuolemisen sijasta alkaa kukoistaa ja joka täyttää minut huumaavalla tuoksullaan.

Ehkä joku ymmärtää tämän ikävän, ehkä ei.

Kalifornialainen vesiputous

Kävimme tänään vähän ulkoilemassa. Viime aikoina on satanut enää vain harvoin ja näin kesäkuun tullessa loputkin El Niñon sateet taitavat tukahtua, joten piti käydä tsekkaamassa pieniä vesiputoksia Uvas Canyon County Parkissa ennen kuin vesi katoaa kokonaan. Kaikki kukkulat ovat jo muuttuneet vihreistä keltaisiksi, joten sen kevään vihreän ihmeen missasimme tänäkin vuonna niin kuin viime vuonnakin, koska meillä ei selvästikään ole enää aikaa tai intoa ulkoiluun.

Millaista Kaliforniassa on? No tällaista.

Ja lisää tällaista.

Emme ole haikkailleet aikoihin eikä sitä kauheasti ole kaivannutkaan. Jotenkin vain tänään oli sellainen fiilis, että pitäisikö mennä. Emme kuitenkaan kauaakaan olleet kävelleet ennen kuin minulta tuli ihan sydämestä ihmettely siitä, miksi ihmeessä olemme jossain keskellä metsää kävelemässä, kun voisimme olla kotona sohvalla katsomassa Netflixia. Kun enhän minä edes erityisesti pidä metsistä. Enkä luonnosta. Saati kävelystä. :D Kalifornia on uskotellut minulle, että haikkaaminen on harrastus, johon haluan kuulua. Haikkailu on vähän kuin "se juttu" täällä - monet käyvät haikkaamassa viikonloppuisin.

Söpöt portaat, mutta ei pääse yli eikä ympäri siitä faktasta, että on metsässä. Oli muuten kylmä! Joku 16 astetta. Minä ja mieheni kaipasimme hanskoja, monet muut olivat t-paidoissa ja jotkut jopa sortseissa. Pienen kipuamisen jälkeen tuli kyllä lämmin.

No oliko niitä vesiputouksia? Joo, olihan niitä.

Pieni liru aka kalifornialainen vesiputous.

Vähän isompi liru.

Moniosainen liru.

Oikein hyvällä mielikuvituksella tätä voisi yrittää kutsua vauva-vesiputoukseksi.

Kalifornialainen vesiputous on aina kalifornialainen vesiputous, oli El Niñon vuosi tai ei.

Tämä oli isoin näkemämme. Alhaalta...

... ja ylhäältä.

Haikkailimme noin 1,5 tuntia. En tiedä tarkkaan, kuinka pitkän lenkin teimme, koska mittauslaitteeni näyttää aina ihan liikaa, mutta ehkä noin 5 kilometriä. Nousua oli jonkin verran, joten kaipa sitä pieneksi liikunnaksi voi kutsua. Naureskelin siinä miehelleni, missä meidän kaikki snäksit on, kun heti alussa ohitimme seurueen, joka oli tullut puistoon selvästi vain syömään, ei ulkoilemaan.

Nousimme keskeltä metsää ylös korkeuksiin ja sitten taas takaisin alas.

Täällä päin monet tosiaan haikkailevat, mutta termi "hiking" käsittää kaiken kunnon ulkoilusta ja metsässä samoilusta siihen, että käppäillään tavallisilla vaatteilla hetken aikaa jossain polulla tai ehkä jopa hiekkatiellä. Ja sitten kun on kävelty ehkä maili tai hyvällä lykyllä kaksi, voi kaivaa esiin amerikkalaisuuden ytimen eli snacksit.

Jokaisessa itseään kunnioittavassa ulkoilupaikassa on aina piknik-pöydät. Kun lähdimme liikkeelle, näissä oli ihmisiä, jotka olivat näyttäneet tuovan paikalle koko jääkaappinsa sekä lähikauppansa sisällön. 

Toisaalta saapahan ainakin raikasta ilmaa. Ohitimme tänään seurueen, johon kuului teini-ikäisiä poikia, ja totesin miehelleni, ettei Suomessa varmaan kukaan teini-ikäinen lähde viikonloppuna ulkoilemaan jonnekin metsään, ellei satu olemaan partiolainen tai joku urheilija. Suomessa teinit istuvat sisällä tai ehkä hengaavat jossain puistossa pussikaljalla, haha. Joten ei kai se haittaa, jos jollakulla on vähän snäksejä mukana, kun on kuitenkin vaivauduttu rehellisesti ulkoilemaan. Ja pitäähän sitä tankata että jaksaa. Kalifornialainen terveellinen elämäntapa.

Reitti puistoon vei läpi pienen mökkikylän, joka osoittautui Swedish American Patriotic Leaguen kyläksi. Oli Ruotsin värejä ja ruotsinkielisiä nimiä mökeillä. Niin ja tällainen elukka keskellä ruotsalaisten leikkipuistoa.

Pilkka osui totta kai omaan nilkkaan tässä(kin) asiassa. Kun me olimme saaneet vaativan 5 kilometrin lenkin tehtyä, piti tietysti mennä syömään, kun oli niin rankka reissu takana. Amerikkalaisuuden ydintä, hampurilaisia.

Jos ei 5 kilsan lenkillä ansaita tällaista, niin ei sitten millään. Kävimme ekaa kertaa Main Street Burgersin mestassa. Minä söin tuon oikean puoleisen ciabata-hampurilaisen, jossa oli mm. kanaa, sieniä ja jotain hyvää mausteista kastiketta. Paras hampurilainen/sandwich, jonka olen täällä syönyt ja se on paljon sanottu! Suosittelen! Hinta tosin oli kova, nämä maksoivat limsojen kanssa yli 30 dollaria. Toisaalta annoksella ranskalaisineen oli kokoa. Kaikki tuli syötyä.

Los Gatos, sympaattinen ja hintava kalifornialainen pikkukaupunki. Kuvassa sopivasti lempiketjuruokapaikkani - Pizza My Heart. Tänään ei kuitenkaan saanut pitsaa. 

Niin ja sitten kaupan kautta kotiin. Mukaan lähti neljä purkkia Ben&Jerrysia, karkkia ja Oreo-keksejä. Onneksi minusta tuli täällä jumppaohjaaja...

Mieheni yrittää tosissaan päästä sinne amerikkalaisuuden ytimeen: limsakuppi piti totta kai refillata hampurilaispaikassa ennen automatkaa kotiin, jotta jaksaa ajaa. Tähän hulluuteen minä en sentään (vielä) ole pudonnut. Juon täällä vähemmän limsaa kuin Suomessa join.

Toivottavasti muillakin on ollut mukava sunnuntai!