Puskee räkää ja vettä ja sitten valmistaudutaan lomaan

Olen ollut flunssassa sunnuntaista lähtien. Taas. Tämä on jo toinen kerta tämän syksyn aikana. Jos otetaan lukuun kaikki pienet kurkkukivut, joista olen tasaisin väliajoin kärsinyt täällä asuessa, olen ollut huomattavasti enemmän kipeä lyhyen ajan sisällä täällä kuin Suomessa keskimäärin. En tiedä, mistä johtuu. Ehkä liiallinen liikunta aiheuttaa kaikkien muiden ongelmien lisäksi myös alhaista vastustuskykyä? Tai sitten se on se ilmastointi, joka pauhasi jokaisessa paikassa kevään, kesän ja alkusyksyn aikana. Tiedä häntä. Mutta ärsyttävää. Minulla olisi ollut vähän ohjelmaakin tälle viikolle, mutta olen nyt vain joutunut kykkimään sisätiloissa. Viikonlopuksi on suunnitteilla vaikka mitä, mm. miehen työpaikan pikkujoulut ja balettiesitys, johon meillä on liput, joten toivottavasti olo tästä helpottuu. Maanantaina koittaa myös lähtö Suomeen eli pitäisi ehtiä pakatakin viikonlopun aikana.

Mutta mikäs tässä loikoillessa. Täällä oli tänään nimittäin myrsky. Tai ainakin "myrsky". Tosin tässä tapauksessa kyseessä saattoi oikeastikin olla myrsky. Vettä on tulvinut koko päivän sellaisia määriä, että välillä kuulosti siltä kuin vettä tihkuisi sisälle meidän asuntoon (emmekä asu ylimmässä kerroksessa). Aamulla puhelimiin pärähti tulvavaroitus ja sellainen hälytysääni, että hypähdin varmaan puoli metriä ylöspäin tuolilta (en tiennyt, että puhelin voi alkaa pitää hälytysääntä). Tiet ja motarit todellakin tulvivat uutiskuvista päätellen. Sähköt on poikki monesta paikkaa. SFO:lla joku 170 lentoa on peruttu. Monet Bay Arean koulut olivat julistaneet täksi päiväksi vapaapäivän, jotta vanhempien ja lasten ei tarvitse ottaa riskiä ja lähteä koulumatkalle. San Josessa yhden ruokakaupan katto on osittain romahtunut katon päälle taivaalta tulvivan veden takia. Ja niin edelleen. Olin siis enemmän kuin tyytyväinen, kun sain olla sisällä. Paitsi että kesken päivän minun täytyi lähteä siirtämään autoamme parkkihallista kadulle parkkiin, koska työmiesten piti päästä tekemään autohallissa parkkipaikkamme kohdalla jotain, josta he ilmoittavat meille noin minuuttia etukäteen. (Note to self: Harjoittele taskuparkin tekemistä useamminkin kuin kerran 10 vuodessa, niin voit pysäköidä lähimpään paikkaan, eikä tarvitse tarpoa pitkää matkaa sateessa. :D)

Todistusaineistoa. 

Suomi-reissua varten meidän täytyy muuten hoitaa asioita kuntoon muutenkin kuin vain pakkaamalla. Ensinnäkin piti ilmoittaa pankille, että olemme matkustamassa, jotta he eivät lukitse pankki- tai luottokorttejamme, jos joudumme käyttämään amerikkalaisia korttejamme reissun aikana (itse ainakin yritän pysytellä suomalaisessa pankkikortissa, koska suomalaisella tililläni on vielä juuri ja juuri sen verran rahaa). Toiseksi ja itse asiassa tärkeimmäksi meidän pitää hankkia matkavakuutukset. Jos satumme jäämään auton alle (mikä Turussa on hyvinkin todennäköinen riski - terveisiä vain niille, jotka pelkäävät meidän loukkaantuvan täällä liikenteessä :D), olemme aika pulassa ilman matkavakuutuksia. Emme nimittäin ole enää Suomen sosiaaliturvan vakuuttamia, ja sairaalalaskuja saattaisi kertyä aika mittava määrä, jos jotain sattuu, eikä matkavakuutusta löydy.

Kelahan tosiaan poistaa oikeuden Suomen sosiaaliturvaan myös ihan Suomen kansalaisilta, jos kansalainen muuttaa ulkomaille pidemmäksi aikaa kuin vuodeksi. Onhan sosiaaliturva asumisperusteinen. Jotkut Amerikassa asuvat ulkosuomalaiset ovat edelleen oikeutettuja Suomen sosiaaliturvaan, jos he ovat muuttaneet tänne ns. lähetettyinä työntekijöinä rajatuksi aikaa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että suomalainen yritys on lähettänyt heidät tänne ja että tämä Suomessa sijaitseva yritys yhä maksaa vakuutusmaksuja ja veroja Suomeen. Vaikka meillä miehen työnantaja on suomalainen firma, täällä Amerikassa työnantajana toimii tämän yrityksen Amerikkaan perustettu tytäryhtiö, jolloin kaikki maksut menevät tietenkin Yhdysvaltoihin.

Lisää todistusaineistoa. Kelalta on aina kiva saada postia, etenkin ulkomaille.

Oikeuden sosiaaliturvaan saa totta kai takaisin, kun palaa asumaan Suomeen; se vaatii vain pienen paperityön. Silloin saamme takaisin myös Kela-korttimme, jotka tietenkin jouduimme palauttamaan Kelaan ennen muuttoamme. Osa suomalaisuuttani saattoi kadota Kela-kortin mukana, haha.

Ja ai niin (postauksen punaista lankaa ei alun perinkään ollut, joten en edes yritä) - lokakuussa kirjoitin siitä, miten pankkimme lupasi palauttaa meille meidän secured credit cardeja varten maksamat vakuudet. Rahat ovat nyt oikeasti ilmestyneet tilillemme, vaikka olin asian suhteen skeptinen. Vau! Samalla myös minun luottokorttini luottorajaa oli nostettu siitä säälittävästä 300 dollarista, jossa se alun alkaen oli. Toinen vau! Kyllä kait tässä siis pikkuhiljaa pääsee sinne "luotettavien ihmisten" kirjoihin...

Näin maksetaan lasku Amerikassa

Kerran kuukaudessa postilaatikostamme tupsahtaa utility-lasku eli lasku, jolla maksetaan asuntomme energia-, vesi- ja jätemaksut. Kun tämä lasku saapuu, on aika kaivaa shekkivihko esiin ja aloittaa pieni operaatio! Laskut nimittäin todella maksetaan täällä päin maailmaa shekeillä.

Prosessin ensimmäinen askel on siis shekkivihon ottaminen esiin. Me emme kanna shekkivihkoa mukanamme, vaan se on nätisti säilössä kotona kaapissa. Laskusta tarkistetaan summa, ja sitten ruvetaan kirjoittamaan shekkiä. Shekkiin kirjataan päivämäärä, maksunsaaja ja summa, joka merkitään sekä numeroin että kirjoittamalla. Lisäksi shekkiin merkitään se, mihin maksu on - tässä tapauksessa shekkiin kirjoitetaan vähän niin kuin viitenumero. Sitten tulee vielä totta kai allekirjoitus.

Tässä kirjoitetaan shekkiä. Kuva ei ole lavastettu. 

Prosessin toinen askel on se, että laskupaperista irrotetaan laskun se osa, joka täytyy liittää shekin mukaan. Tähänkin lappuun vielä kirjataan summa, jonka shekki kattaa.

Lapun ohjeissa lukee, ettei käteistä saa lähettää ja ettei tätä lappua saa niitata shekkiin kiinni. 

Tämä lappu ja shekki laitetaan yhdessä kirjekuoreen, joka tulee laskun mukana. Kuori ei kata postimaksua, joten postimerkki täytyy hankkia itse. Olemme joutuneet ostamaan täällä jo tähän mennessä enemmän postimerkkejä kuin viimeisen 10 vuoden aikana Suomessa yhteensä. Tilasimme juuri netin kautta läjän postimerkkejä kotiin, kun postiluukusta tuli sopivasti mainos tästä mahdollisuudesta (olemme siis mainoksen uhreja).

Lappu ja shekki kuoreen ja siinä se! Spiderman-postimerkki sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen. 

Kolmas ja viimeinen askel on se, että kirjekuori viedään postiin. Se on onneksi täällä meillä todella helppo operaatio, sillä meidän tarvitsee vain matkata asuintalomme alakertaan postihuoneeseen. Siellä on nimittäin lähtevälle postille oma lokero, jonka postinjakaja tyhjentää postit tuodessaan.

Ja tadaa, valmista tuli! Laskun maksaminen Amerikassa on siis helppoa kuin mikä! En kyllä tiedä, mitä tapahtuu, jos kuori hukkuisi postissa...

Tämä amerikkalainen tapa maksaa laskuja huvitti meitä alussa todella paljon, ymmärrettävistä syistä. Nyt olemme kuitenkin jo tottuneet tällaiseen meininkiin. Minä en ole kyllä vielä kertaakaan kirjoittanut shekkiä... Mutta ei kai kotirouva tällaisia taloudellisia asioita hoidakaan. ;)

Okei, jos nyt totta puhutaan, niin tämä utility-lasku on ainoa lasku, jonka maksamme shekillä. Onhan täällä oikeasti muitakin vaihtoehtoja. Laskut voi maksaa suoraveloituksen tyyppisesti, yleensä jonkun kolmannen osapuolen tai ehkä laskuttajan omien nettisivujen kautta (mutta ei siis omassa verkkopankissa). Myös laskun maksaminen luottokortilla onnistuu, mikä on ilmeisesti yleinenkin tapa Amerikassa. Tällöin loppusummaan saattaa kyllä poksahtaa lisämaksuja. Lisäksi on olemassa jonkinlainen sähköisen shekin mahdollisuus. Itse emme ole tällaista käyttäneet, mutta ilmeisesti verkkopankissa syötetään laskun tiedot ja pankki luo sitten sähköisen shekin. Hauskaa tässä tavassa on se, että jos vastaanottaja ei tue sähköistä shekkiä, pankki tulostaa tämän shekin ja lähettelee sitä ympäri maata.

Meidän utility-laskun saisi maksettua shekin lisäksi luottokortilla tai suoraveloitustyyppisesti autopaymentilla. Jos autopaymentin haluaa, pitää täyttää ja tulostaa lappu, joka lähetetään laskuttajalle. Tämän jälkeen pitää kuulemma odottaa noin puoli vuotta ennen kuin autopayment lähtee käyntiin. :D Emme ole jaksaneet tehdä tätä. Mies tykkää kertomansa mukaan kirjoittaa shekkejä.

Mitä "pitäisi" ja mitä haluaisi

Kun aikoinani kerroin ihmisille tulevasta muutostamme tänne, ehdottomasti suosituin kysymys, joka minulle esitettiin, oli "Mitä sä aiot ruveta tekemään siellä?". Saman kysymyksen esittivät monet uudetkin tuttavat muuton jälkeen täällä uudessa kotikaupungissani. Vastaukseni on aina ollut, etten tiedä tai että katselen, mitä elämä tuo tullessaan.

Sekä minä että mieheni olimme alusta alkaen yhtämielisiä siitä, että minä en ole tulossa tänne tekemään töitä, en ainakaan, jos en itse niin halua. Päätös töiden lopettamisesta parin vuoden ajaksi ei omalla kohdallani ollut vaikea. Vaikken ole ollut työelämässä kokopäiväisesti kuin reilut kolmisen vuotta, pieni tauko tuntui ihan tervetulleelta. Olen raatanut erinäisten asioiden parissa vuosia: Siirryin suoraan lukiosta yliopistoon 19-vuotiaana, enkä pitänyt välivuosia niin kuin monet tuttuni (joutuivat pitämään) tai opiskellut ensin vähän toisella kädellä jotain ei-niin-kiinnostavaa alaa niin kuin monet muut (joutuivat opiskelemaan). Valmistuin maisteriksi 24-vuotiaana, vain muutama kuukausi yli 5 vuoden tavoitellun maksimiajan. Luonnollisesti tein opintojen ohella myös osa-aikatöitä. Oman alani työt aloitin kokopäiväisesti jo ennen kuin sain maisterin paperit virallisesti ulos. Työskentelin Suomessa sosiaalialalla, jossa päivittäin pyrin auttamaan muita ihmisiä omat tunteeni ja oman itseni syrjään jättämällä. Jo pian valmistumiseni jälkeen koin työssäni toistaiseksi elämäni raskaimmat 10 kuukautta, enkä näin jälkikäteen ihan ymmärrä, miten jaksoin läpi tuon ajan. Siirryin hiukan toisiin työtehtäviin tuon jakson jälkeen, mutta siitä huolimatta työni oli luonteeltaan sellaista, etteivät työt lopu tekemälläkään ja että kiitosta saa harvoin, jos koskaan.

Olin siis mielelläni hyppäämässä pois tästä vuosia kestäneestä suorittamisesta hetkeksi aikaa. Tai siis olin, kun sain mahdollisuuden. Ennen puhetta muutosta en olisi kuvitellutkaan tekeväni mitään muuta kuin töitä. Mutta kun pienen tauon mahdollisuus alkoi jostain pilkistää, olin aika nopeasti valmis tarttumaan siihen. Omalle itselle varattu aika kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntui hirveän hyvältä ajatukselta.

Tiedän useiden ajattelevan, että elämässähän vain kuuluu opiskella ja tehdä töitä eikä pitää mitään taukoja. Tiedän herättäväni negatiivisia tunteita uskaltaessani sanoa, että olen tehnyt paljon ja että ansaitsen tauon. Tiedän monien varmasti ajattelevan, ettei kukaan ole ansainnut mitään erityistä laiskottelua eikä varsinkaan vain muutaman työvuoden jälkeen eikä ainakaan enempää kuin kukaan muukaan. Koska onhan se nyt aivan väärin, jos korkeakoulutettu aikuinen ei tee töitä omasta vapaasta tahdostaan.

Vaikka tiedostankin, että tietyssä määrin olen ansainnut tauon ja että itse asiassa tietyssä mielessä olen ansainnut ihan mitä tahansa, mihin elämä antaa mahdollisuuden, tällaista pelkkää oleilua on kuitenkin välillä itsekin vaikea hyväksyä. Vaikka aikaa sille omalle itselle olisi, sitä aikaa on vaikea ottaa vilpittömästi ja nauttien vastaan. Oman itsensä ajattelemisesta tulee huono omatunto. Välillä jopa vähän hävettää. Häpeän tunteeni voivat suuntautua moniin suuntiin. Toisaalta tunnen olevani laiska pummi, kun vastaan ihmisten kysymyksiin siitä, mitä minä täällä teen, etten tee mitään erityistä. Välillä mietin, että ehkä ne jotkut negatiivisia väreitä puheistani saavat ovat ainakin osittain oikeassa ja että ehkä pitäisi yrittää hakeutua töihin. Toisaalta saatan kuitenkin hävetä myös niin, etten kehtaa sanoa ihmisille ihan suoraan olevani tyytyväinen ja nauttivani tämän hetkisestä elämästäni ja haluavani olla juuri näin. Nämä tuntemukseni ovat keskenään ristiriitaisia, mutta totta kai ihmismielen pitää olla juuri näin monimutkainen.

Minua hävettää joskus, vaikka uskonkin monien muiden toimivan samoin, jos saisivat tilaisuuden. Jotkut ystäväni ovatkin sanoneet minulle, että tekisivät niin kuin minäkin teen. Suoranaisesti kukaan ei ole tuominnut, ei ainakaan ääneen ja päin naamaa. Pistin kuitenkin jo ennen muuttoa merkille sen, että suurin osa heistä, jotka ovat kysyneet minulta, mitä aion täällä tehdä, ovat tarjonneet minulle erilaisia vaihtoehtoja tekemiseen. Ilmeisesti tekemättömyys on jotain niin outoa ja kummallista, että se pitää yrittää täyttää jollakin mahdollisimman nopeasti, tarvittaessa muiden avustuksella ja suorasukaisilla ehdotuksilla. Koska onhan se nyt silkkaa tuhlausta, jos nuori nainen vain hengailee kotona.

Vaikka eihän se tietenkään kaikissa tapauksissa kaikkien mielestä olisi. Tietyille naisille sallitaan kotona oleminen (ainakin jonkin aikaa) ilman, että kukaan ihan heti kyseenalaistaa tai ehdottelee yhtään mitään. Nimittäin äideille. Vaikka elämmekin modernia ja urbaania aikaa, jossa yksilöitä, erilaisia valintoja, vapautta ja vapaa-aikaa arvostetaan enemmän kuin ennen, vanhanaikaiset odotukset kuitenkin aina välillä pilkistävät pintaan. Minä törmäsin lähtöaikeissani useampaankin ihmiseen, jotka joko suoranaisesti tai sitten vähän rivien välistä antoivat ymmärtää, että nythän minun kannattaisi hankkia lapsia, "kun nyt sulla olis aikaakin". Ystäviltäni ja läheisiltäni olen totta kai aina valmis kuuntelemaan ehdotuksia, sitähän varten he ovat. Kuitenkin myös muutamat vähän yllättävätkin tahot selkeästi kuvittelivat, että minua kannattaa kehottaa täyttämään yhtäkkiä ilmestyvä massiivinen vapaa-ajan määrä jälkeläisillä. (Toki muitakin ehdotuksia sain paljon. Vapaa-ajan voisi neuvojen antajien mukaan täyttää myös esimerkiksi luovilla aloilla tai kieliä tai viinejä opiskelemalla, näin muun muassa.)

En väitä, ettenkö itsekin olisi syyllistynyt tähän "vain äidit saavat pysyä arkisin kotona" -tuomioon. Muistan, kuinka ennen muuttoa totesin eräälle kaverilleni, että hyvinhän minä voin tulla tänne olemaan lapsettomaksi kotirouvaksi, koska on täällä miehen kollegankin vaimo kotona ja ihan ilman lapsia. Fiksu tuttuni pudotti minut välittömästi näistä 50-luvun tunnelmista tähän vuoteen 2014 ihmettelemällä, miksi nainen olisi oikeutettu olemaan kotona vain, jos hän hoitaa lapsia. Niinpä. Ehkä se oli se pieni oma häpeäni siellä taustalla, mikä sai minut puhumaan hulluja.

Jos pääsenkin eroon siitä tunteesta, että "pitäisi" tehdä töitä tai edes jotain muuta todella olennaista, ja hyväksyn sen, ettei minun oikeasti tarvitse tehdä yhtään mitään, en kuitenkaan voi olla tuntematta syyllisyyttä ajatellessani muita. Minusta tuntuu joskus siltä kuin tekisin jotenkin väärin tai jotakin, mitä ei saisi tehdä. Aamuni eivät ole kiireisiä, ja etenkin alussa välillä katselin hieman huonolla omallatunnolla sitä, kun mies lähtee töihin, tai ajattelin niitä tuttaviani, jotka lähtevät töihin Suomessa (tai itse asiassa aikaeron takia he ovat ehkä juuri vähän aikaa sitten tulleet töistä kotiin). Tiedän, että olen onnekas, kun minulle on tarjoutunut tällainen mahdollisuus. Suurimmalla osalla ei ole mahdollisuutta olla tekemättä töitä. Uskon, että moni kärsii samoista suorittamisen oireista kuin minäkin, mutta heillä ei ole mahdollisuutta hypätä hetkeksi pois. Osalla kavereistani Suomessa ei edes ole töitä, vaikka he niitä tarvitsisivat ja vaikka he koko ajan etsivät.

Kuten olen jo muutaman kerran täällä blogissa ohimennen maininnut, minulla todella on suunnitelmia siitä, mitä voisin alkaa tehdä. Olen kuitenkin liikkeellä sillä meiningillä, että tutkailen näitä suunnitelmia sitten, kun alan tylsistyä. Toistaiseksi en ole vielä tylsistynyt kokonaan, vaikka toki on päiviä, jolloin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten hyvin olen pärjännyt kotirouvailussa, sillä ennen muuttoa olin varma, että noin kolmen kuukauden jälkeen tulen mökkihöperöksi. Ja keväällä olin varma, että syksyksi pitää keksiä jotain, mutta eipä sitten tarvinnutkaan. Ja nyt olen varma, että ensi vuonna pitää keksiä jotain. Mutta saa nähdä, mikä oloni ensi vuoden puolella sitten oikeasti on.

Koska ihmiset luonnollisestikin edelleen koko ajan kyselevät, miten saan aikani täällä kulumaan, niin kerronpa vastauksen nyt julkisesti täällä. Minä teen täsmälleen samoja asioita kuin tein Turussakin vapaa-ajallani: olen, käyn urheilemassa, jos jaksan ja jos polveni kestävät, surffailen netissä ja lueskelen, katson tv-sarjoja ja satunnaisesti tapaan tuttaviani. En todellakaan ole muuttunut miksikään kotirouvakodinhengettäreksi, joka siivoaisi joka päivä ja joka laittaisi ruoan valmiiksi ennen kuin mies tulee töistä kotiin. 

Tiedän, että jotkut vähän kadehtivat nykyistä elämääni. Monet varmasti unelmoivat siitä, ettei tarvitsisi tehdä töitä. Haluan nyt tuoda tässä kirjoituksessa esiin ne negatiivisetkin puolet, joita moni ei ehkä tule miettineeksi, kun ajattelee minun elävän täällä jotain unelmaa:

- Suurin osa minun arkipäivän sosiaalisista kontakteistani tuli Suomessa töiden kautta. Olen menettänyt kaikki nämä kontaktit. Siinä missä monet viettävät lounastuntinsa työ- tai opiskelukavereiden kanssa puhellen, minä kykin yleensä yksikseni keittiössämme ja mutustan jotain. 

- Minulla on viikossa monta päivää, jolloin keskustelen vain ja ainoastaan mieheni kanssa. Toki saatan vaihtaa muutaman sanan tuttujen kanssa kuntosalilla, mutta keskustelua se ei ole. Nyt olisi aikaa tavata muita ihmisiä ja viettää heidän kanssaan aikaa, mutta ketä minä tapaisin? Ystäväni asuvat toisella puolella maapalloa. Totta kai olen saanut uusia sosiaalisia kontakteja, mutta ne ovat vielä huteria, eikä keskustelua heidän kanssaan voi verrata keskusteluun omien hyvien ystävien kanssa. 

- Se, jos minulla on täällä asumisen aikana ollut pari kertaa Facebookissa kuva siitä, kun hengailen uima-altaalla +30 asteen lämmössä, kun Suomessa sataa vettä, ei tarkoita, että olisin ollut siellä aina. Säiden puolesta sinne ei nyt ole asiaa ja oikeastaan en ollut siellä keväällä tai kesälläkään kovin usein, koska oma suomalainen vaalea ihoni ei vain kestä Kalifornian aurinkoa (ja koska auringonottaminen on typerää ja vaarallista). Ja silloinkin, kun olen siellä, makoilin siellä yksikseni omissa ajatuksissani. Kuulostaako rentouttavalta? Onhan se, muutaman kerran. Mutta sitten alkaa kaivata jo vähän seuraa. 

- Suomessa kaikkien elämä jatkuu, mutta minä olen asioista jo ihan pihalla. Kavereilleni ja ystävilleni sattuu ja tapahtuu kaikenlaista koko ajan, mutta minä en pysy kärryillä, koska eihän kukaan ole koko ajan päivittämässä omia kuulumisiaan. Paitsi, että minä olen. Juuri tälläkin hetkellä. 

Hyvää itsenäisyyspäivää! Suomi on ihana!

Vaikka täällä asuessa olemme yrittäneet tutustua amerikkalaisten juhliin, totta kai suomalaisia itselle tärkeitä juhlapäiviä juhlitaan myös. Siispä toivotan hyvää itsenäisyyspäiväää kaikille!

Aikaeron takia me luonnollisesti nukumme lähes koko oikean itsenäisyyspäivän. Kello löikin juuri keskiyön merkiksi, joten pitäisi harkita nukkumaanmenoa tässä jossain vaiheessa. Linnan juhlat alkavat täkäläistä aikaa lauantaina aamulla yhdeksältä. Olen oikeastaan joka vuosi katsonut noita bileitä, vaikka ne ovatkin tajuttoman tylsät. Voi kuitenkin olla, että tänä vuonna jää katsomatta, koska aamuysi viikonloppuna on vain liian aikaisin, haha. Mutta ehkä viritän Yle Areenan päälle sitten, kun herään. Elleivät bileet ole jo ohi. ;)

Me aiomme juhlistaa itsenäisyyspäivää lauantaina illalla, vaikka silloin ei tietenkään enää Suomen ajan mukaan edes ole itsenäisyyspäivä. Eräs suomalainen kaverini järjestää pienimuotoiset itsenäisyyspäivä- ja pikkujoulukekkerit pienelle Suomi-kaveriporukallemme. Onneksi on hyvä syy kokoontua yhteen.

Olen viimeisen parin päivän aikana kokenut kummallisia Suomi-tunteita. Törmäsin esimerkiksi BuzzFeedin postaukseen, jossa luetellaan 56 syytä sille, miksi kannattaa muuttaa Suomeen. Tuijottelin kuvia autuaana ja ajattelin vain, että voi luojan tähden, kun kotimaani onkin kaunis ja ihana. Vaikka suurin osa kuvista on pohjoisesta, jossa olen käynyt ehkä kaksi kertaa elämässäni. Tai Helsingistä, jolla ei ole koskaan ollut minulle mitään merkitystä. (Lista sisältää vain pari kuvaa Turusta, eivätkä nekään ole niistä paikoista, joita itse pidän Turussa parhaimpina. Ja siellä Turun saaristossa en koskaan käynyt lukuunottamatta viimeistä paria vuotta.) Ja vaikka huomasin heti, että tuohan on vain turhanpäiväinen mainoslista, johon on kerätty Suomesta parhaimmat asiat ja kauneimmat paikat parhaimpaan vuodenaikaan. Missä ovat kuvat räntäsateesta ja monta kuukautta kestävästä pimeydestä? Onhan se kiva kun pohjoisessa on lunta ja kaunista talvella, mutta mitäs sitten, kun asuukin ihan etelässä, jossa on ihan toisenlaista siihen aikaan vuodesta... Mutta ei, edes nämä rationaaliset ajatukset eivät saaneet minussa valtaa. Suomihan on ihan paras! Äitiyspakkaus ja kaikkea!

Sitten olen katsonut muutamankin kerran myös tällaisen opastusvideon, joka on vitsimielessä suunnattu Suomeen matkustaville turisteille. Ja sen sijaan, että kohauttaisin olkiani ja toteaisin, ettei Suomessa oikeasti ole tuollaista, tai sen sijaan, että alkaisi vähän hävettää, koska Suomessa on oikeasti juuri tuollaista, minä vain alan ikävöidä kotiin Suomeen ja Turkuun, koska juuri tuollaista siellä olisi!

Ah, suomalainen paikallisbussi! Pääsisipä sinne! Tai kun pääsisi edes julkiseen liikenteeseen...  Kuva Depressing Finland -tumblrista, joka vissiin vasta vähän aikaa sitten huomattiin suomalaisessa mediassa, mutta jota minä olen seurannut jo iät ajat, koska se on ihan paras! Suosittelen!

Näissä epärealistisissa ajatuksissa päättelin, etten kärsi koti-ikävästä. Koska kotini olisi Turussa, eikä siellä olisi ollenkaan tuollaista, mitä BuzzFeed hehkuttaa, eikä välttämättä tuollaistakaan, mitä tuossa videossa on. Kärsinkin vissiin vain jonkinlaisesta fantasia-Suomen kaipuusta.

Suomifiilikset jatkuivat, kun aloitin eilen joululaulujen kuuntelemisen. Suomalaisten joululaulujen tietenkin. Minulla on vain yksi kysymys: miksi, oi miksi suomalaiset joululaulut ovat niin kamalan masentavia? Sellaisia, että kun niitä kuuntelee pari minuuttia, niin johan tulee kyynelkanaviin liikettä (vaikka esittäjänä olisi Antti Tuisku, jonka tulkintoja jouluisista lauluista minulta löytyy iTunesin kätköistä :D). Missä ovat iloiset kulkusenkilkatukset ja hauskat sanomat ja sellainen sairaalloisen pirteä fiilis, joka esimerkiksi amerikkalaisissa kaupoissa soivissa joululauluissa kalkattaa koko ajan? (Ja kyllä, tiedän, että samat kulkussävelmät soivat myös siellä Prismassa ja Citymarketissa.) Ei kai se ole kumma, jos pimeään aikaan masentaa, kun joulunakin laitetaan soimaan Varpunen jouluaamuna...

Meininkini meni vielä joululauluistakin hullummaksi, kun kuuntelin ihan onnessani uutta tulkintaa Nälkämaan laulusta. En ole koskaan syttynyt suomalaisesta musiikista, koska se on usein vain niin synkkää ja melankolista. Mutta tuo maakuntalaulu meni nyt repeatilla muutamankin kerran. Onhan minussa kainuulaista verta, mutta kyllä tämä nyt on jo niin kummallista, etten tiedä, mitä tapahtuu.


Joo, olen ehkä ollut vähän omituisissa fiiliksissä... Ei kannata ottaa ihan tosissaan.

Jos ei ole varaa asua San Josessa, voi asua vaikka Viidakossa. Tähän päivään saakka.

Olin kohtalaisen tyytyväinen silloin, kun tajusin, että kotimme takana kulkee ulkoilureitti nimeltä Coyote Creek Trail. Tunnelma tuolla ulkoilureitillä oli kuitenkin mielestäni melkein alusta alkaen vähän outo. Fiilistä on vaikea selittää, mutta siihen liittyivät mm. reitin varrella näkyvät tyhjät ostoskärryt ja se tosiasia, ettei reitillä liikkunut kovinkaan paljon ulkoilijoita. Tai ei ainakaan niin paljon kuin jossain Turun ylioppilaskylän takana menevällä ulkoilureitillä, joka toimi noin ainoana vertailukohtanani.

Meidän kodin ja miehen työpaikan erottaa tämä ulkoilureitti, joki nimeltä Coyote Creek ja kasa pusikkoa. Näiden takia mieheni joutuu hiukan kiertämään, jos kävelee töihin. Kerran päätimme miehen kanssa käydä tutkimassa, pääsisikö pusikon ja kalifornialaisen joen (=pieni, kuiva oja) kautta oikaisemaan, sillä olin nähnyt, kun joku tyyppi pyörän ja läppärilaukun kanssa katosi sinne. Ylitimme ulkoilureitin ja pusikon välissä olevan pienen aukean ja seurasimme polkua, joka nousi ylös pusikkoon. Juuri kun ehdimme pusikon reunaan, silmiini osui yhteen puuhun kiinnitetty Amerikan lippu. En ehtinyt edes ihmetellä ääneen, miksi keskellä puskaa on maan lippu, ennen kuin molemmat näimme, että metsän siimeksessä oli muutama teltta. Ja lisää USA:n lippuja. Käännyimme nopeasti ympäri, lähes juoksimme takaisin trailille ja totesimme, että ei, tuon pusikon läpi ei pääse oikaisemaan töihin.

Olin jo aikaisemmin hieman epäillyt, että ulkoilureitin varrella on kodittomia, koska mitä ne ostoskärryt muutoin siellä tekisivät. Telttojen bongaaminen antoi vahvistuksen tälle epäilylle. Tervetuloa Yhdysvaltoihin!

Tuolla metikön piilossa niitä telttoja on. Ja Santa Clara Valley Water District on pystyttänyt kyltin, jonka mukaan tuonne ei saisi mennä. En tiedä, miksi. Varmaan sen joen takia. 

Sittemmin olen kuullut ja lukenut monesta eri paikasta, että Coyote Creek -joen varrella asuu kodittomia. Meidän kotitalomme takana menevän trailin varrella olevat muutamat hassut teltat ovat kuitenkin pientä, ja suurin ongelma on kilometrien päässä meiltä, Itä-San Josessa ja downtownissa. Joen varrella on sekä pienempiä leirejä - joista tämä meidän lähellämme oleva telttakasa on ehkä yksi - että suurempi keskittymä. Tämä suurin San Josen kodittomien keskittymä on kuuluisa ja sitä kutsutaan nimellä The Jungle. Kukaan ei varmastikaan tarkkaan tiedä, kuinka paljon kodittomia The Junglessa asuu, mutta useimmiten olen nähnyt arvioita 200-300 asunnottoman väliltä. Mikään pieni keskittymä tämä Viidakko ei siis ole, vaan kyseessä on oikeastaan pieni kodittomien kylä. Tai pikemminkin ehkä slummi. Kyseessä on monen lähteen mukaan ihan koko Yhdysvaltojen suurin yksittäinen kodittomien keskittymä. Osa asunnottomista on asunut The Junglessa vuosia, ja aluetta voikin käytännössä kutsua näiden ihmisten kodiksi.

Piilaakso sisältää Yhdysvaltojen kalleimpia zip codeja eli asuinalueita ja tarjoaa yhden Yhdysvaltojen korkeimmista tulotasoista. Laakso on koti monelle it-miljönäärille ja itse asiassa asukasta kohden laskettuna Piilaaksossa taitaa asua Yhdysvalloista eniten miljönäärejä ja biljönäärejä. Näistä seikoista huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia - asunnottomuus on Piilaaksossa todella iso pulma. Eikä itse asiassa vain Piilaaksossa, vaan koko Bay Areassa. San Franciscossa, joka ei virallisesti kuulu Piilaaksoon, kodittomuus on hyvin laaja ongelma.

Miksi päätin nyt kertoa teille näistä kotikaupunkini faktoista? No siksi, että tänään torstaina aamulla siivoustyöntekijät ovat San Josen kaupungin toimesta menneet The Jungleen ja aloittaneet sen puhdistuksen. Toisin sanoen kodittomat ovat siis saaneet häädön. Kylän hajottamisen ja siivouksen taustalla on kaikennäköistä naapurustoista ja ympäristöjärjestöistä tulevaa painetta. Olot leirissä ovat epähygieeniset, ja ihmisten eritteitä valuu esimerkiksi juuri Coyote Creek -jokeen.

Työntekijät aloittivat leirin siivouksen tänään. Kuva täältä. 

Minään yllätyksenä tämä puhdistus ei kenellekään tullut. Asukkaille on ilmoitettu asiasta etukäteen ja heitä on kehotettu pakkaamaan vähäinen omaisuutensa ja siirtymään muualle. Tämä ei myöskään ole mikään ensimmäinen kerta, kun San Josen kaupunki yrittää siivota tätä slummialuetta. Joitain yrityksiä on ollut ihan sinäkin aikana, kun me olemme täällä asuneet, ja menneisyydessä yrityksiä on ollut lukuisia. The Jungle on kuitenkin aina noussut uudelleen. Nyt kaupunki on tosissaan jälleen ryhtynyt puuhiin, ja koko alue on tarkoitus saada siivottua jouluun mennessä. Sen jälkeen aluetta kuulemma vartioidaan (ainakin jonkin aikaa), jotta asunnottomat eivät palaisi.

Totta kai näille kodittomille yritetään myös tarjota ratkaisuja. Heille yritetään löytää jokin kunnon paikka asua ja heille annetaan tukea asunnon löytämiseen. Tai tällaista sanahelinää olen ainakin lukenut. Karu faktahan on kuitenkin se, että suurin osa näistä ihmisistä siirtyy vain muualle olemaan kodittomia ja rakentamaan majansa uudelleen.

Kodittomat ovat pakanneet omaisuutensa ostoskärryihin ja muuttavat toisaalle. Kuvan lähde sama kuin edellisen.

Siinä missä Suomessa pitkäaikaiskodittomat ovat yleensä työttömiä, täällä myös työssäkäyvä saattaa hyvinkin päätyä pysymään kodittomana. Tässä lyhyessä, mielenkiintoisessa videossa yksi The Junglen asukkaista kuvaakin, miten hän tienasi liian vähän pystyäkseen hankkimaan asunnon Piilaaksosta, mutta liikaa ollakseen oikeutettu tuettuun asumiseen. The Jungle jäi hänen vaihtoehdokseen. (Tuosta videosta muuten näkee vähän, minkälainen meininki The Junglessa on. Kannattaa vilkaista, jos aihe yhtään kiinnostaa.) Toinen tarina on tietenkin se, kuinka moni pystyy pitämään työpaikkansa ja miten pitkään asunnottomaksi jäätyään...

Piilaaksossa eletään koko ajan kasvavan ja kuumana hehkuvan it-alan bisneksen, tämän it-alan huippuosaamisen tarpeen, kovien palkkojen ja suuren sisäänmuuton noidankehässä. Firmat tarvitsevat osaamista kipeästi, ne tarjoavat törkeän korkeat palkat ja porukkaa vyöryy tänne töihin kuukausittain tuhansia ja taas tuhansia. Kovan laaksoon suuntautuvan muuttoliikkeen takia uusia asuntoja nousee kuin sieniä sateella, mutta näihin asuntoihin ei ole asiaa kuin niillä insinööreillä, sillä vuokrat ovat korkeat, kun kysyntää riittää koko ajan ja kun palkatkin ovat suuret. Asuntomarkkinat ovatkin täällä täysin hullut, ja vuokrat ja talojen myyntihinnat jatkavat toistaiseksi nousuaan koko ajan. Miljoonan dollarin talo ei ole mikään kummajainen Piilaaksossa, vaan ihan arkipäivää. Tässä bisneksessä ei ihan tavallinen insinöörikään välttämättä pärjää. Ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että laaksossa työskentelevä it-nörtti on luopunut asunnostaan ja majailee jossain autossaan työpaikkansa lähettyvillä.

Kun asuntomarkkinat ovat hullut ja kun Piilaakso selkeästi on toimiva asuinpaikka vain korkean tulotason ihmisille, The Junglesta häädön saaneiden kodittomien kohtalo tuntuu vieläkin vaikeammalta. Miten näiden ihmisten asuminen voidaan muka ratkaista? Auttaako yhden kodittomien kylän rikkominen ja puhdistaminen mitään, kun näille ihmisille ei tosiasiassa tule löytymään mitään asuinpaikkaa ja kun he vain siirtyvät toisaalle ja vievät ongelmat mukanaan? Sitä paitsi en tiedä, jaksaako joku oikeasti uskoa, etteikö The Jungle nousisi jälleen uudestaan...

Vaikka kivenheiton päästä meiltä löytyykin kodittomien telttoja, minä olen kyllä tyytyväisenä jatkanut ulkoilua (silloin harvoin, kun tässä lähiseudulla ulkoilen) Coyote Creek Traililla tuossa meidän takana. En ole kokenut siellä koskaan mitään epämääräistä enkä nähnyt yhtäkään koditonta, paitsi ehkä kerran. Ne suurimmat ongelmat taitavatkin olla kauempana keskustan suunnassa. Mutta eräs naapurini, noin minun ikäiseni Etelä-Euroopasta kotoisin oleva nainen kertoi, ettei hän koskaan uskaltaisi mennä tuolle trailille yksin...

Ei chicagomaisen kylmä, mutta Kalifornian kylmä. Etenkin sisällä.

Mieheni ei ole enää ainoa, joka valittelee kylmyyttä täällä. Nyt minunkin on ollut välillä pakko myöntää, että kylmä on, vaikka hävettääkin moista sanoa. Koska oikeasti, Suomessa on kylmä ja Chicagossa oli kylmä ja se on vain vaatetuksesta kiinni ja ole sinä Kalifornian kliseisen auringon alla asuva hiljaa.

Minä en ollut vielä ennen Chicagon reissua ajatellut paljonkaan, että täällä olisi erityisen kylmä, ja Chicagon viimasta tänne palatessani mikään ei hetkeen tuntunut kylmältä. Itse asiassa heittäydyin silloin lentokentältä ulos ja ilmoitin, että täällä on niiiiin lämmin, onpa ihanaa. Ja oli keskiyö, eikä todellakaan paljoa yli kymmentä astetta. Mutta Chicagoon verrattuna mikään ei silloin tuntunut kylmältä.

Muutamassa päivässä tuo tunne kuitenkin katosi ja tajusin, että poissaolomme aikana Piilaakson säässä oli tapahtunut jotain. Merkit muutoksesta huomasi jo kotona sisällä, sillä asuntomme oli muuttunut igluksi. Silloin, kun maaliskuussa muutimme tänne, ajattelimme, että ehkä asunnossamme on kylmä vain siksi, ettei ympärillä asu ketään ja koska asuinrakennus on uusi. No nyt joka puolella asuu porukkaa, mutta sama kylmyys on jälleen palannut - jopa pahempana kuin se oli maaliskuussa. Ei ole siis naapureita syyttämistä, vaan ainoastaan näitä taloja.

Täällä taloihin ei tietenkään rakenneta mitään eristyksiä, koska sellaisille olisi tarvetta ehkä parin kuukauden aikana vuodessa. Seinät täkäläisissa apartment-taloissa ovat ehkä vähän pahvia paksummat. Ikkunat ovat yksinkertaiset ja niistä hohkaa läpi ulkoilma. Pattereista nämä eivät ole varmaan kuulleetkaan. Ns. rappukäytävämme ei ole sisätiloissa, vaan jokaisen nurkan takaa löytyy avonainen seinä ulos eli toisin sanoen ulko-ovemmekin läpi voi hohkata ulkoilman kylmyyttä sisälle asuntoon. Olemme siis käytännössä täysin ulkotilojen ympäröimänä, mitä nyt ylä- ja alapuolella on asuntoja.

Kun asunnostamme astuu käytävälle, yleensä meinaa jäätyä pystyyn, vaikka tämä ulkotila löytyy vasta ensimmäisen nurkan takaa. Kunnolla ulos päästessään saattaa kuitenkin huomata, että siellä on lämmin - käytävään kun ei tietenkään paista aurinko, ja varmaan rakennus myös varastoi kylmyyttä itseensä.

Meillä ei ole hyvää lämpömittaria sisällä, mutta en ole eläissäni palellut näin paljon sisätiloissa. Ja minä en ole mikään vilukissa, vaan suurimman osan ajasta valittelen kuumuutta. Meillä on Ikeasta ostetut untuvapeitot, mutta silti öisin on pakko vetää pyjaman lisäksi jalkoihin sukat ja vetää vielä päiväpeitto peiton päälle. Aamulla rakastan kokolattiamattoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta sitten kun matto loppuu ja on aika astua joko vessan tai keittiön paljaalle lattialle, tekisi mieli palata sänkyyn. Ihan kuin astuisi paljain jaloin jäälle, vaikka jalassa olisi sukat! Sisällä täytyy olla lähes koko ajan kietoutuneena huppariin ja silti välillä saattaa paleltaa.

Onhan meillä toki mahdollisuus lämmittää kämppää, sillä ilmastointilaite toimii myös lämmittäjänä. Mielestäni laite ei kuitenkaan tuo kylmyyteen kovinkaan hyvää ratkaisua. Sen tuoma lämpö on niin keinotekoista. Kone puhkii kuumaa ja kuivaa ilmaa ja valitettavasti asunnon pohjaratkaisun takia juuri suoraan sohvalle tai sänkyyn. En myöskään ole löytänyt sopivaa kultaista keskitietä, sillä vaikka laitteen asentaisi lämmittämään kämpäin noin 20-21 asteeseen, sohvalle ja sängylle tulee helposti lievästi lämpimän saunan oloinen fiilis. Ei siis kovin mukavaa. Yöksi laitetta ei missään nimessä voi laittaa päälle, koska en siedä sitä puhkuntaa ja lämpimän kuivan ilman tuulahdusta naamallani. Toistaiseksi emme ole vielä alkaneet lämmittää esimerkiksi makuuhuonetta ennen nukkumaanmenoa, mutta ehkä siihen pitää vielä ryhtyä, jos tilanne tästä pahenee.

Ja miksi sisällä nyt sitten yhtäkkiä on niin tajuttoman jäätävää? No tietenkin siksi, että ulkonakin on. Sää on viilentynyt viimeisen parin viikon aikana. Tai minusta ainakin tuntuu siltä, vaikka mies (ja moni muukin) on ollut jo pitkän aikaa sitä mieltä, että on aika vilpoisaa. Öisin ja aamuisin täällä on jo - anteeksi kaikki oikeasti kylmissä paikoissa asuvat - kylmä, noin 7-10 astetta. En oikeasti haluaisi kutsua tätä kylmäksi, mutta kun asuntomme on niin jäinen, että on pakko hyväksyä tuon ulkolämpötilankin olevan kylmä. Päivisin lämpötila nousee vieläkin useimmiten sinne 17-20 asteeseen. Siitäkin voi olla montaa mieltä, ovatko tuollaiset lämpötilat tähän aikaan vuodesta enää lämpimiä vai ei, mutta ei nyt mennä siihen.

Kotitalomme nurkilla kukoistaa tällainen kukkapuu. Miehen kollega oli ottanut tästä kuvan ja julkaisi sen Facessa kuvatekstillä "Finally spring in California". Minua nauratti niin paljon, että oli pakko saada oma kuva tänne. Huvittavaahan se jotenkin on, että syksy täällä on ihan kuin kevät jossain muualla, kun alkaa vihertää ja kukoistaa. 

Vaikka suurin osa tapaamisistani ihmisistä pitää säätä tällä hetkellä kylmänä, kaikki eivät ajattele niin. Porukka tuntuu elävän vähän mitä sattuu vuodenaikaa ainakin vaatetuksensa suhteen. Osa kulkee vielä sortseissa, t-paidassa ja läpsyissä. Tällaisia asuja näen joka kerta, kun käyn kaupassa, yleensä intialaisilla. Mutta sitten osa kulkee ihan sellaisissa syysvatteeissa, joita Suomessakin käytetään. Sitten näkyy noiden kahden välimuotoja. Ja muutamilla on kevyttoppatakit.

Itse en ollut takkia käyttänyt täällä sitten huhtikuun ennen kuin viime viikon lopussa, mutta olen vakaasti sitä mieltä, ettei täällä nyt enää mikään t-paitakeli ole, ei ainakaan pääsääntöisesti. Kiitospäivänä lähdin syömään villatakissa, t-paidassa ja balleriinoissa ilman sukkia. Se oli virhe, sillä olin jo kotona täysin umpijäässä, eikä ulos meneminen auttanut asiaa (välillä oikeasti ulos voisi mennä lämmittelemään). Kun kävelimme syömisen ja Black Friday -fiilistelyjen jälkeen parkkihalliin, olin täysin kylmissäni ja mieleni teki kysyä vastaantulevilta kesävaatteissa kulkevilta intialaisilta, eikö heitä oikeastikaan palele. Seuraavana päivänä joulupuistoon vedinkin sitten t-paidan päälle farkkupaidan, villatakin ja nahkatakin. Lisäksi oli kaulahuivi, ja silti vähän paleli.

Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin ottaen huomioon sen, että tunnen oloni kotona jääkalikaksi, kävin viime viikolla vielä kerran uima-altaalla. Vaikka olin jäätyä sisällä, tiesin ulkona olevan lämmin (noin 23 astetta) ja auringossa jopa melkein kuuman. En silti ollut niin hullu, että olisin lähtenyt altaalle bikineissä. Menin sinne collegehousuissa ja topissa kuuntelemaan äänikirjaa. Jalassa oli vielä sukatkin. Nuo vaatteet olivat kyllä liioittelua, ja siellä olisi aivan hyvin pärjännyt sortseissa. Mutta sorteissa olisin ehtinyt jäätyä kävellessäni noin 50 metriä sisälle, sillä varjossa sisäpihalla ja "rappukäytävässä" on aina kylmä. En voi käsittää, miten erot voivat olla näin suuria.

Mutta onhan täällä kukoistuksesta huolimatta todella syksyistäkin. Kuva ihan kotitalomme vierestä.

Kaikki on tietenkin suhteellista ja moni asia vielä subjektiivistakin. Etenkin lämpimän ja kylmän tunteet. En haluaisi uskoa kalifornialaistuneeni sään suhteen, mutta kun löydän itseni valittamasta kylmyyttä 15 asteen lämmössä, ajaudun pakostakin reflektoimaan itseäni. Olenko unohtanut, mitä kylmyys oikeasti on? Vai olenko vain tottunut lämpimään, jota täällä kuitenkin on riittänyt siitä asti, kun tänne muutimme? Tai voiko ihminen ylipäänsä koskaan olla taustansa takia niin "tottunut kylmään", että kun yli puolen vuoden lämpimän jakson jälkeen kylmä ilma yllättää, hän ei palelisi? En ihan usko. Kyllähän Suomessakin porukka aina palelee, vaikka kylmiä kausia eletään joka hemmetin vuosi pitkän aikaa.

Ja sitten on vielä se varustekysymys... Silloin, kun Turussa oli alle 15 astetta, minä en todellakaan kulkenut ulkosalla villatakissa ja balleriinoissa ilman sukkia. Niin että valita siinä nyt sitten, kun et edes osaa pukeutua.

Täällä on muuten satanut nyt kaksi päivää melkein putkeen, ja lisää pitäisi olla vielä tulossa. Bay Area on saavuttanut vuodenaikaan nähden normaalit sademäärät ensimmäistä kertaa vuosiin näiden kahden kunnon sadepäivän vuoksi. Sade on aiheuttanut ongelmia, vaikka se muutoin onkin täällä todella toivottua. San Franciscossa on tullut reikiä katuihin sateen takia!? Sadevesi tuppaa myös vähän kerääntymään tiettyihin paikkoihin. Tänään, kun ajoin jumppaan, huomasin, että kuntosalin parkkipaikka tulvi. Nauratti ensin vähän, kun sinne oli tullut jotain mitä-lie putkimiehiä imemään sitä vettä pois joidenkin letkujen kanssa, mutta touhusta ei tuntunut tulevan yhtään mitään sen tunnnin aikana, kun seurasin heidän touhujaan ikkunasta jumpan lomassa. Ja koko ajan vain satoi lisää. Mutta ei naurattanut enää sitten, kun pois lähtiessäni tajusin, että minun pitäisi päästä ajamaan tulvalammikon ylitse pienellä autollamme, vaikka edessä ajava iso katumaasturikin tuntui hukkuvan lätäkköön puoliksi... :D Harmi etten ottanut kuvaa tuosta lammikosta. En ole koskaan nähnyt täällä niin paljon vettä kerralla.

Tämä kuva on Oaklandista, joka on yli 50 kilometrin päässä meiltä, mutta tällaisia lammikkoja näkyy ilmeisesti ympäri Bay Areaa tällä hetkellä. Ihan näin iso lätäkkö ei kyllä kuntosalin parkkiksella ollut... 

Kuva täältä.

Second Thanksgiving ja piilareista

Opin tässä muutama päivä sitten, että on olemassa sellainenkin asia kuin Second Thanksgiving (ja varmaan third ja fourthkin). Aivan kuten suomalaisesta joulusta, amerikkalaisesta kiitospäivästä jää ruokaa helposti paljon yli ja sitä täytyy sitten syödä vielä monta päivää itse juhlan jälkeen. Kiitospäivä kun on vielä kaiken lisäksi vain yhden päivän juhla.

Se naapurissamme asuva venäläistaustainen rouva (joka ei sitten loppujen lopuksi lainannutkaan tilaa pakastimestamme) ilmoitti pitävänsä Second Thanksgiving Dinnerin tänään tiistaina ja kutsui minut ja miehen sinne. Vaikken tätä naista välttämättä shoppailuseurauksi pahemmin enää kaipaakaan, muunlaiset touhut ja etenkin ruokailu kuulostavat aina hyvältä. Harkitsin kuitenkin jonkin aikaa ja tein päätöksen menemisestä oikeastaan vasta sitten, kun kuulin, että myös eräs naapurissamme asuva pariskunta, jonka kanssa olen pari kertaa viettänyt aikaa, on kutsuttu.

Oli todella mukava ilta. Paikalla oli meidän ja tämän toisen pariskunnan lisäksi venäläisen rouvan kalifornialainen ystävä. Kiitospäiväruoista tarjolla oli pelkästään kalkkunaa ja perunamuusia eli ei mitään muuta perinteistä tähän juhlaan kuuluvaa ruokaa. Illan aikana keskustelimme paljon mm. juuri ruoasta, ja siinä keskustelun lomassa tuli huomattua oma hutera sanavarasto. Emme osanneet miehen kanssa oikein kumpikaan selittää suomalaisia perinteisiä ruokia tai jouluruokia englanniksi. Muistan, että nämäkin kaikki termit on joskus lukiossa opittu... Pitäisi vissiin vähän kerrata. :D

Mutta joo, asiasta toiseen ilman sen kummempia aasinsiltoja: Tällä viikolla sain vihdoin ja viimein tilattua ne piilarini. Hassua säätöä yksien piilarien takia. Ensimmäisen koekäyttöparin jälkeen voimakkuuksia vielä hiukan säädettiin toisella lääkärikäyntikerralla ja sain uuden parin testattavaksi. Tällöin sain käyttööni myös toisenlaisen koeparin, koska ensimmäinen pari ei oikeastaan ollut kuukausipiilari, vaan kahden viikon käyttöä kestävä pari, jota pidin vähintäänkin hiukan epäkäytännöllisenä vaihtoehtona itselleni. Sitten elin yhden viikon testaillen näitä molempia pareja. Viime viikolla minulla oli taas uusi käynti, jossa olisin ollut valmis tilaamaan niitä kk-pareja. Paitsi että lääkäri halusi vielä hiukan fiksata voimakkuuksia toisesta silmästä (nyt alemmas, kun ensin voimakkuus oli muutettu ylemmäs) ja koki, että minun pitää testata vielä muutaman päivän ajan piilareita siten, että toisen voimakkuus on erilainen. 

Laskin, että minulla on ollut nyt alle kuukauden sisällä kolme erilaista 2 viikon-/kk-paria testissä ja toiseen silmään vielä neljäs erilainen kappale. En kyllä muista koskaan läpikäyneeni tällaista kokeilumäärää piilarien kanssa, en edes silloin, kun ensimmäistä kertaa elämässäni hankin piilarit. Muistaakseni Suomessa ei paljon mitään kokeiltu ilmaiseksi, kunhan ostettiin ensimmäinen pari ja vähän ihmeteltiin. Jos edes sitäkään. (Tai sitten en vain muista enää, koska tuosta on ikuisuus.) Tällainen kokeilu- ja näytekappalekulttuuri tuntuu oikein kukoistavan täällä Amerikassa. Ja loistavaahan se on, että saa kokeilla, niin löytyy varmasti juuri se itselle parhaiten sopiva. Tuntuu vain jotenkin tuhlaukselta käyttää kuukausipiilareita pari päivää ja sitten heittää ne roskiin, kun saa taas uuden parin testattavaksi... 

Nämä kontrollikäynnit silmälääkärillä eivät ole maksaneet mitään, vaan sisältyvät siihen ensimmäisen käyntikerran maksuun. Myöskään nämä koepiilarit eivät tietenkään maksa mitään. Ei voi siis valittaa palvelusta.

Tilasin nyt kerralla vuoden piilarit. 12 paria maksaa yhteensä 246 dollaria. Vakuutukseni korvaa vuosittain piilareita 150 dollarin edestä, joten itselleni tuosta jäi maksettavaksi 96 dollaria eli alle 80 euroa. Aika halpa hinta vuoden piilareista. Jos nyt ei ajatella sitä, mitä se vakuutus maksaa. Niin kuin en ajattelekaan, koska miehen työnantaja tarjoaa tämän vakuutuksen meille. 

Amerikassa kukoistaa myös hyvityskulttuuri. Lähes jokaisella piilarivalmistajalla on oma rebate-ohjelma. En ollut tällaisesta piilarirebatesta koskaan kuullutkaan ennen kuin silmälälääkäripostaukseeni Leena oli kommentoinut asiaa. Rebate-ohjelmaa mainostettiin minulle myös silmälääkäriasemalla. Käytännössä hyvitys tapahtuu siten, että ostetaan kasa piilareita, täytetään jokin lappu ja lähetetään se kuitin kanssa piilarivalmistajalle. Sitten pienen ikuisuuden jälkeen valmistaja lähettää postitse hyvityksen, joka on... en itse asiassa ole nyt ihan varma, mitä se on - rahaa shekin muodossa, lahjakortti, jotain ihan muuta?

Valitettavasti minä olen sen verran vaikea tapaus, että oikean ja vasemman silmän piilarini tulevat eri merkiltä, koska toisessa silmässäni on hajataittoa. Vaikka merkkien valmistaja on sama, tämä sotku saattaa kuitenkin vaikuttaa hyvityksen saamiseen silmälääkäriliikkeen sihteerin mukaan. Sihteeri ei kyllä itsekään tiennyt, miten kuvio menee. Itse minun ei tarvitse hyvitystä hakea, vaan silmälääkäriliike hakee sen minulle minun puolestani sitten, kun ostotapahtuma on lopullisesti ohi eli kun olen saanut piilarini. Yhdysvallat - maa, jossa mitään ei tarvitse koskaan tehdä itse, jos ei halua.