Edessä ensimmäinen Les Millsin Super Quarterly

Olen jälleen istuskellut pari päivää kotona sanomatta mitään. Muut ovat hoitaneet tuntini. Tai no keskiviikkona aamulla ohjasin yhden tunnin, mutta minimipuhumisella, täysin tasaisella äänellä ja kovalla mikin volumella. Tässä jatkuvassa sijaisten etsimisessä on muuten käynyt ilmi, että minulle on jopa kertynyt palkallista sairausloma-aikaa ainakin kahdelle eri työnantajalle. Tässä maassa sairausloma siis monesti (vai aina? en minä tiedä) kerrytetään, samalla tavalla kuin vuosilomakin. En tosin tiedä, miten sairausloma toimii tai mikä ajalta maksettava palkka on. Enkä nyt edes halua käyttää sairauslomaani tähän - enkä itse asiassa millään saikulla edes ole, sillä lääkärin mukaan saan ohjata, mutta en huutaa. Toki äänen pitää kuulemma antaa levätä niin paljon kuin mahdollista, joten siksi päätin hankkia sijaisia niille tunneille, joille sen voin saada. Tulevaisuuden varalta on kuitenkin hyvä tietää, että palkallista sairauslomaa löytyy.

Onneksi saan kuitenkin osallistua tunneille osallistujana. Huomenna lauantaina on nimittäin Les Millsin Super Quarterly -tapahtuma, jonne ostin lipun aikoja sitten, enkä tosiaan olisi halunnut perua lähtemistä (eikä rahojakaan olisi saanut takaisin). Tapahtuma on Etelä-Kaliforniassa Laguna Niguelissa eli Los Angelesista vielä vähän alaspäin. Viime vuonna vastaava tapahtuma oli täällä Bay Arealla, mutta en päässyt sinne, joten valitettavasti nyt joudun matkustamaan päästäkseni kokemaan tällaisen ison LM:n tapahtuman. Ajan Laguna Nigueliin tänään erään tuttuni kanssa; lähdemme heti, kun aamuruuhka hellittää. Ajomatka ilman ruuhkaa on hiukan yli 6 tuntia, mutta totta kai perjantai-iltapäivä vetää tavallista arkipäivääkin isommat ruuhkat ja ajoreittimme kulkee valitettavasti Los Angelesin suuralueen lävitse.

Kuvan lähde Les Mills. 

Mutta ei tämä menomatka mitään. Edessä on yksi hotelliyö ja aamulla aikaisin tapahtumaan. Päivän aikana saa osallistua eri Les Millsin tunneille, ja tapahtuma kestää myöhäiseen iltapäivään saakka. Sitten koittaa paluumatka heti perään. Me päätimme tuttuni kanssa ajaa samana päivänä takaisin, vaikka mieheni mielestä moinen kuulostaa ihan hullulta. En kyllä tajua miksi, sillä olemmehan me mieheni kanssa ajaneet 12 tuntia putkeen yhdellä pysähdyksellä jopa kaksi kertaa eikä meillä ollut mitään ongelmia vähän puutunutta takapuolta lukuunottamatta. Meillä on nyt tämän tuttuni kanssa matkaa vain reilut yli 6 tuntia (tai no, ruuhkasta riippuen varmasti enemmänkin). Ei muuta kuin pikainen suihku kaikkien jumppatuntien jälkeen, ruokaa ja auton rattiin. Meitä on kaksi ajajaakin. Ei tunnu missään. Tai sitten tuntuu. Kerron myöhemmin, miten kävi.

Tilaisuuteen sopivat vaatteet on totta kai otettu esille ja pakattu laukkuun. Olen ilmoittautunut osallistuvani päivän aikana bodypumppiin, bodysteppiin, cxworxiin, bodyattackiin, bodycombattiin ja bodyflowhun (eli eurooppalaisittain bodybalanceen), joten vaihtovaatteille tulee olemaan tarvetta. Saa nähdä, menenkö oikeasti noille kaikille tunneille...

Mutta mitenköhän pärjään autossa yli 6 tuntia amerikkalaisen, todennäköisesti pienen small talkaajan kanssa? Varsinkin tällä äänelläni. Tosin lääkärin mukaan tavallista puhumista ei tarvitse välttää.

Niin ja kaiken lisäksi minulla on taas allergista ihottumaa antibiooteista. Ei ihan yhtä paha kuin viime vuonna, mutta sinne päin. Nyt en ole ollut edes auringossa, joten pakko kai hyväksyä, etteivät antibiootit ole minua varten. Onneksi tiedän, että suomalainen hydrokortisonvoide auttaa muutamassa päivässä niin kuin viime vuonnakin, joten ei tarvitse lähteä lääkäriin - tämä kun on täysin samanlainen reaktio kuin viime vuonnakin ja lähinnä vain kosmeettinen haitta. Tosin hyvin ikävä sellainen.

Ei siis mene ihan parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta en anna minkään pilata LM-huumaani. Hyvää viikonloppua muillekin! :)

Milloin liika on vain liikaa?

Tämä ei ole liikuntablogi, mutta voisin kirjoittaa kokonaisen pitkän postauksen palautumisesta, lepäämisestä ja siitä, miten se on tärkeintä, mitä liikkuva ja urheileva ihminen voi tehdä. Kun me palasimme Suomen ja Espanjan reissultamme helmikuussa, minä liikuin 53 päivää putkeen ja tuolla välissä oli vain yksi täysinäinen lepopäivä. Olen taipuvainen kuvittelemaan, että pystyn kaikkeen. Ja eihän yksi lisä jumppatunti tunnu missään. Paitsi sitten kun tuolla tavalla ajattelee kerta toisensa jälkeen. Jatkuvasti.

Alaselkääni on särkenyt ja polveni ovat olleet niin kivuliaat, etten ole päässyt kyykkyyn. Minun on tehnyt koko ajan mieli syödä, vaikka olen valehtelematta vetänyt kilotolkulla herkkuja joka päivä. Minua on väsyttänyt koko ajan niin paljon, että hyvä, että olen kyennyt ajamaan autoa. Yhdenkin jumppatunnin jälkeen olo on ollut sellainen kuin olisin ohjannut ainakin neljä tuntia putkeen. Suoritustehoni liikunnassa ovat laskeneet paljon ja välillä ohjatessa on vain huomannut, miten koko kroppa on lähes tärissyt väsymyksestä. Ja annan aina 100 %:sti kaikkeni ohjatessani, huolimatta siitä, miltä minusta oikeasti tuntuu ja vaikka miten sattuisi, joten totta kai oloni on vain kerta toisensa jälkeen pahentunut. En ole jaksanut tehdä mitään muuta kuin ohjata, syödä ja huoltaa kehoa sekä maata sohvalla.

Toissa viikolla olin 5 päivää ohjaamatta ja lepäsin kotona, jotta ääneni saisi levätä. En voi edes sanoin kuvailla, miten oloni muuttui. En todellakaan sano, että 5 päivää lepoa olisi tehnyt ihmeitä. Ei se tehnyt, mutta kyllä eron silti huomasi. Ai tältäkö aamuisin voi tuntua, kun herää? Kyllähän minua kolottaa, mutta ei ihan kamalasti eikä ihan joka paikkaan, eikä ole sellainen olo, että olisin noussut haudasta. Näinkö normaalit ihmiset syövät arkisin - vain tavallista kotiruokaa, ehkä pienen jälkiruoan jos siltä tuntuu, mutta ei enempää? Ei kasaa pähkinöitä, hedelmiä, jätskiä ja karkkia. Jaa näinkö kolmekymppinen nuori ihminen voikin kulkea portaita ja kyykistyä alas noukkimaan jotain lattialta ilman, että polvet huutavat kipua? Vau. En edes muistanut enää.

Aloin ajatella, että ehkä olin tehnyt liikaa. Ehkä, haha. Kuin kohtalosta myös eräässä ryhmäliikunnan ohjaajien Face-ryhmässä alkoi samaan aikaan keskustelu siitä, miten lukuisten tuntien ohjaaminen pilaa ohjaajan terveyden. Keskustelun aloitti eräs lähes 50-kymppinen ohjaaja, joka ilmaisi huolensa siitä, miten nuoremmat ihmiset tuossa ryhmässä hehkuttavat sillä, kuinka monta tuntia viikossa ohjaavat. Hän kertoi, miten oli nuorena ollut samanlainen ja miten kärsii siitä nyt. Hänen avauksensa keräsi yli sata kommenttia monilta muilta ikääntyneimmiltä ohjaajilta, jotka jakoivat samanlaisia kokemuksiaan ja kertoivat vammoistaan ja leikkauksista, joihin olivat joutuneet. Kyllä pari- ja kolmekymppisenä jaksaa, mutta sitten yhtäkkiä yhtenä päivänä herääkin yli 40-vuotiaana ja voi joutua maksamaan menneisyydestään kovan hinnan. Juttelin myös yhden tuttuni kanssa, hän on jo lähemmäs 50-vuotias ja ohjannut ammatikseen pitkään. Hän liukastui vuosi sitten tunnillaan ja joutui kuntoutukseen ja lopulta jopa leikkaukseen olkapäänsä takia. Hänen olkapäästään oli löytynyt pahoja vaurioita, joita hänen lääkärinsä mukaan näkee lähinnä vain raksamiehillä yli 30 työvuoden jälkeen! Tämä ohjaaja oli ohjannut bodypumppia 8 tuntia viikottain, ja vauriot olivat todennäköisesti aiheutuneet jatkuvasta painavan pumppitangon työntämisestä pään yläpuolelle. En kysynyt, kuinka monta vuotta hän oli jatkanut tätä, sillä tarina veti minut niin hiljaiseksi. Minä ohjaan tällä hetkellä 9-10 pumppituntia viikossa... "Yeah you might wanna do something about that", tämä ohjaaja totesi minulle. "We always tend to think nothing bad will happen to us, but you never know. I thought I was invincible when I was younger, I thought I can teach all the classes I want."

Edellisviikon 5 päivän levon jälkeen palasin ohjaamaan ja jo parissa päivässä olin jälleen väsynyt, mikä ehkä kertoo siitä, ettei 5 päivää ollut tarpeeksi rauhaa kropalleni tai sitten siitä, että olen tullut vanhaksi jo nyt. Ylläolevien kertomuksien takia tosissani mietin, mitä pitäisi tehdä. Kaiken lisäksi ääneni, joka lepopäivien aikana muuttui lähes normaaliksi, paheni viime viikolla heti ensimmäisen ohjauspäivän aikana, kun ohjasin 3,5 tuntia. Käheyden lisäksi kurkkuani alkoi särkeä ja vaivat jatkuivat koko viime viikon.

Joinakin hetkinä olin lähes valmis luovuttamaan. Okei, ehkä minun pitää vähentää tuntejani huomattavasti ja todeta, että minusta on vain sellaiseksi ohjaajaksi, joka ohjaa 1-2 tuntia päivässä eikä edes joka päivä. Ja ehkä minä en voi antaa pois yhtä viikottaista lepopäivääni, vaikka kuinka joku muu ohjaisikin joka päivä ja tekisi sen vielä jonkun toisen kokoaikatyön päälle. Ja totta kai kun hommat kusevat täällä, ajatukset lähtevät pahoille teille. Miks me jäätiin tänne? Miksei me palattu takaisin Suomeen? Mä haluun takaisin Turkuun ja takaisin mun vanhaan työhön, ainakaan en siellä muuttuisi mykäksi... Mieheni kysyi kauhistuneena, en kai ole tosissani. Ei, en minä oikeasti ollut. Mutta ulkosuomalainen voi muuttaa minkä tahansa ongelman sellaiseksi, että syy kaikkeen on uudessa asuinmaassa ja että paluu kotimaahan muka ratkaisisi tilanteen.

Mutta koska ajatukseni kulkevat alas ja ylös pahemmin ja jyrkemmin kuin mäet San Franciscossa, seuraavassa hetkessä ajattelinkin jo että f**k this shit. Olen rakentanut itselleni uuden uran ja minähän pidän siitä kiinni, vaikka mitä tapahtuisi. Päätin siis ilmoittautua uuteen Les Millsin koulutukseen, johon en aiemmin ollut ilmoittautunut, koska ajattelin, että tässä hetkessä minun pitää hoitaa ääneni kuntoon ja koska kroppani ei kestä nykyisiäkään tuntejani. "Eiks sun pitänyt alkaa seuraavaksi ohjata vain jotain rauhallista joogaa? Ei kuulosta joogamusiikilta", mieheni totesi tullessaan kotiin sen jälkeen, kun olin ilmoittanut hänelle tekstarilla päätöksestäni, ja kun hän löysi minut rokkailemasta uuden formaatin ei-tosiaankaan-rauhallisen musiikin tahtiin.

Tiedän kuitenkin, että muutoksia pitää tehdä. Antibioottikuurini päättyi lauantaina, eikä se antanut apua ääneeni. Pahin särky on nyt ollut poissa muutaman päivän, mutta käheys on ja pysyy. Annoin siis periksi ja kävin tänään nenä-, korva- ja kurkkutautien lääkärillä, joka on erikoistunut laryngologiaan. Terveysvakuutukseni salli sen, että hakeudun itse suoraan erikoislääkärille ilman, että minun pitää ensin hankkia omalääkäri, joka ohjaa eteenpäin. Lääkärille oli siis helppo päästä ja ajankin sain heti seuraavalle päivälle, kunhan ensin päätin, minne haluan mennä ja kenelle lääkärille. Se oli huono puoli siinä, ettei kukaan ollut antamassa lähetettä tai ohjausta eteenpäin, sillä voin sanoa, että lääkäripalveluja täällä on niin paljon, etten tuntien googlettelun perusteella tullut yhtään viisaammaksi. Soitin lopulta yhdelle klinikalle, jossa oli useampia nenä-, korva- ja kurkkutautien erikoislääkäreitä ja yritin kysyä, kuka on erikoistunut laryngologiaan. Kukaan ei auttanut minua. Minun käskettiin lukea netistä lääkäreiden esittelyt ja valita itse. Huoh.

Löysin muuten terveyspaikan, jonka sisustus oli sitä, mitä olen kaivannut: vähän kuin suomalaisessa yksityisessä terveysasemassa. Ellei lasketa kokolattiamattoja. Mutta kaikkea ei voi saada. En kehdannut valokuvata sisätiloissa, joten tässä rakennus ulkoa.

Oli kyllä täysin turhanpäiväinen käynti. Lääkäri totesi täsmälleen saman kuin jo tiesin: voice overuse ja pitäisi antaa äänen levätä niin paljon kuin mahdollista. Virallinen diagnoosi oli laryngitis. Äänihuulet tsekattiin vain peilin avulla, koska sillä lääkäri kuulemma näki 90 prosenttisesti kaiken tarvitsemansa eikä kokenut laitetta tarpeelliseksi. Hän kyllä kysyi, haluanko laitetutkimuksen, mutta mistäs minä tavallisena tallaajana tiedän, mitä minä tarvitsen ja mitä peilillä näkee. Lääkärin ehdotuksesta laitetutkimusta ei siis tehty, koska minulle riitti 90 prosenttia ja koska minun vakuutuksellani omavastuuosuus laitetutkimuksesta olisi saattanut olla korkea, joten tutkimus olisi lääkärin mielestä ollut ajan ja rahan hukkaa. Tervetuloa Amerikkaan! Sain siis ensimmäisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla ihminen, jonka terveysvakuutus ei kata hänen tarvitsemiaan tutkimuksia. Haha, no ei, ei saa pilailla vakavilla asioilla. Uskon lääkärin sanaan siitä, että laitetutkimus olisi ollut turha tässä vaiheessa ja sitä paitsi jos tarvitsen tutkimusta jatkossa, minulla on varaa maksaa se, joten se siitä huono-osaisiin kuulumisesta. Kuulemma jos parin viikon päästä on edelleen ongelmia, pitää mennä uudelleen. Lääkäri ei ollut huolissaan, vaikka minä en kyllä ihan käsitä, miten ei tarvitse olla huolissaan, jos ongelmat ovat jatkuneet jo 5 viikkoa... Täytyy vissiin vain äänilevätä vielä vähän lisää.

Kyllä sitä sattuu ja tapahtuu, kun miljoonat ihmiset liikkuvat

Tällä viikolla oli juttua suomalaisten kavereiden kanssa liikenneonnettomuuksista, joita olemme kukin todistaneet. Siinä sitten muistin, että minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta, mutta olen unohtanut.

En ole Suomessa koskaan todistanut mitään liikenneonnettomuutta. En muista koskaan edes nähneeni onnettomuuspaikkaa, ellei lasketa jotain pientä peräänajoa. Piilaaksossa asuessa tilanne on luonnollisesti muuttunut: erinäisten liikenneonnettomuuksien ja onnettomuuspaikkojen näkemisestä on tullut arkipäivää. Se oli kohtalaisen arkea jo silloin, kun olin kotirouva enkä koskaan ajanut ruuhka-aikoina, ja se on enemmän arkea nyt, kun olen joka päivä liikkeellä ruuhka-aikaan. Täällä asuessa myös tuntee paljon ihmisiä, jotka ovat olleet onnettomuuksissa - jotkut pienissä, jotkut isommissa.

Liikennettä on täällä niin tuhottoman paljon, että sitä on mahdotonta selittää sellaiselle, joka ei ole käynyt täällä tai isolla metropolialueella jossain muualla. Toisaalta taas tietenkin jotkut isommilta alueilta tänne muuttaneet ovat todenneet, että "The traffic's so light here". Esimerkiksi Los Angelesin alueeseen verrattuna täällä päästään helpolla. Samoin Venäjältä Moskovasta tänne muuttanut pariskunta naureskeli sitä, ettei ruuhka-aika täällä ole mitään: kuulemma Moskovassa saattoi mennä 5-6 tuntia siihen, että yrittää päästä jonnekin. Ilmeeni saattoi olla näkemisen arvoinen ja samoin heidän ilmeensä, kun kerroin, etten ole ikimaailmassa nähnyt missään näin pahoja ruuhkia ja näin paljon autoja kuin täällä...

Yritin kovin kuvata tänään maileja jatkuvia autojonoja, kun liikenne seisoi perjantai-iltapäivän ruuhkassa, mutta kännykän kamera auton ikkunan läpi ei ihan toimi haluamallani tavalla, haha. 

Koska ihmisiä on paljon, liikennettä on paljon ja totta kai silloin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Bay Arean läpi kulkeva liikenne ei edes rajoitu vain Bay Arealla asuvaan väestöön, vaan tänne autoilee porukkaa kauempaakin töihin. Alueen kasvuvauhti on ilmeisesti hidastunut jonkin verran viime vuoden aikana ja Piilaakso koki ilmeisesti jopa muuttotappiota (valitettavasti lähde puuttuu), mutta silti fakta on se, etteivät nämä kaikki ihmiset mahdu tänne liikenteeseen. Motarit ovat liian pieniä, 4-6 kaistaa per suunta ei enää riitä. Puhumattakaan muista isoista teistä, joissa on vaikkapa vain 2-3 kaistaa/suunta.

Onnettomuudet ovat siis arkipäivää. Niitä tapahtuu koko ajan, tunneittain, joka puolella. Etenkin ruuhka-aikana. Peräänajot ovat yleisiä, sillä täällä on tapana, että vauhti kiihdytetään kovaksi heti kun siihen on mahdollisuus, ja sitten kun edessä onkin yhtäkkiä liikennetukos, ei jarratusmatkaa olekaan tarpeeksi. Ja kun alkaa sataa, vauhti motareilla hidastuu ja peräänajoja tulee heti paljon. Näin on toki kaikkialla, myös Suomessa (no okei, ehkei vesisateella, mutta niissä talven ensimmäisissä lumisateissa ainakin), mutta Suomessa asuvat voivat ajatella tämän potenssiin miljoona. Ja joka hemmetin kerta, kun alkaa sataa.

Onnettomuudet selittävätkin ehkä paljon sitä, miksi vauhti motareilla joskus matelee. Totta kai suurten liittymien kohdalla on aina tukosta, kun autoja yrittää päästä pois motarilta ja osa yrittää päästä motarille. Ajan säännöllisesti töihin Googlen kampusalueen kohdalla motarilla ja liikenne on usein aivan tukossa siinä ympäristössä, kun googlelaiset rynnivät erinäisiin suuntiin. Mutta silti usein, kun motarilla on mateleva vauhti ja kauhea tukos, navigaattori ilmoittaa: "There's a X minutes slowdown caused by an accident". Joskus kyseessä on vain vaikkapa 8 minuutin hidastus, joskus pidempi.

Joskus onnettomuudesta ei ole mitään enää nähtävillä. Autojono vain matelee jonkin aikaa, kunnes yhtäkkiä lähtee taas vauhtiin ja uuteen nousuun (joka saattaa usein tössähtää nopeastikin taas parin mailin päästä uuteen tukokseen). Usein olemme ihmetelleet mieheni kanssa, miksi liikenne takkuaa, vaikka onnettomuuden jäljet on jo siivottu pois. Onnettomuuden haamuko se siellä kummittelee?

Joskus taas onnettomuudesta on vielä merkkejä. Ehkä peltiä ja roskaa tien varressa. Ehkä kolhiintuneita tai lyttääntyneitä autoja, ihmisiä seisoskelemassa motarin varrella. Tällöin liikenne tukkeutuu ymmärrettävistä syistä: osa kaistoista ei ole käytössä, joten autot joutuvat vetäytymään sinne, minne mahtuu. Lisäksi mikä tahansa onnettomuuspaikka aiheuttaa ilmiön nimeltä rubbernecking: ihmiset hidastavat, jotta näkevät, mitä on tapahtunut. Tämän takia liikenne saattaa takuta myös siellä motarin toisella puolella vastaantulevien kaistoilla, koska ihmiset hidastavat sielläkin nähdäkseen toiselle puolelle. Rubbernecking on laissa kielletty, mutta mitäpä merkitystä sillä on, ei täällä nopeusrajoituksiakaan noudateta.

Pääsin tänään kotiin iltapäivän tunniltani 35 minuutissa. Yleensä aikaa menee 30-50 minuuttia. Matka on on noin 17 kilometriä.

Olen nähnyt lukuisia onnettomuuspaikkoja tämän kahden vuoden aikana, kun olen asunut täällä. Yleensä vain pieniä peräänajoja, joskus kunnon peräänajoja, joissa autot ovat kunnolla menneet ryttyyn ja yhden kerran olen todistanut sitä, kun auto on ajanut kävelijän päälle. Kerran aamuruuhkassa edessäni sattui kolmen auton peräänajo - edessäni oleva ja minä ehdimme juuri ja juuri jarruttaa niin, ettei tullut viiden auton peräänajoa. Jäin tällöin jumiin tämän peräänajon taakse pitkäksi aikaa, sillä kaistaa oli mahdotonta päästä vaihtamaan ruuhkassa. Ihmiset antavat täällä välillä hyvin tilaa, mutta aamuruuhkassa välttämättä ei, eikä minulla ole rohkeutta vain tunkea johonkin väliin (niin kuin monet täällä tekevät, usein ilman vilkkua...), sillä pelkään, että takaa tuleva ajaa vahingossa päälle. Tämän tapahtuman jälkeen siirryin vähitellen hoitamaan työmatkani expresswaylle, joka on 2-3 kaistainen tie (vastaa aikalailla suomalaista motaria), jossa on hieman vähemmän ruuhkaa ja niin ollen ruuhka-aikana suurempi nopeus kuin tukkeutuneella motarilla, vaikka nopeusrajoitus muutoin onkin alhaisempi kuin motareilla. Ja myös vähemmän peräänajoja.

Muutama viikko sitten näin kuitenkin kunnon onnettomuuspaikan, kun ajoin kotiin lauantaina kosmetologini luota. Silloin minulle itse asiassa tuli mieleen, että näistä onnettomuuksista voisi kirjoittaa, sillä tämä aihe on yksi iso kulttuurishokki täällä, vaikkei kulttuuria ehkä olekaan. Joku oli kevyessä lauantaipäivän ruuhkassa onnistunut saamaan autonsa täysin suoralla motarilla ympäri ja ruttuun. Paikalla oli ainakin viisi paloa-autoa ja viisi poliisiautoa (tässä toinen syy, miksi liikenne alkaa takuta onnettomuuksien lähellä - näitä hälytysajoneuvoja kun tulee paikalle aina hämmentävän monta) ja autossa olleita ihmisiä kaivettiin auton romun alta pois. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin onnettomuudessa olleita ihmisiä vielä autoissaan sisällä. Ja totta kai sellainen vaikuttaa. Olen monesti todennut miehelleni, että tuntuu siltä, että täällä asuessa on vain ajasta kiinni, koska on itse onnettomuudessa, etenkin jos liikkuu säännöllisesti ruuhka-aikana. Onneksi sentään ruuhka-aikana nopeudet ovat niin pieniä, että usein tulee varmaan vain vaurioita peltiin, ei ihmisiin.

Ironisesti, kun olin kirjoittanut tämän postauksen melkein valmiiksi aamulla, törmäsin tänään pariinkiin kolaripaikkaan: aamulla kaksi autoa oli mennyt aika ryttyyn, iltapäivällä kolarin jälkiä siivoiltiin pois motarin kulmalta. Kuten todettu, arkipäivää.

Pelottaako monia suurten ruuhkien kaupungeissa asuvia kauheat liikennemäärät ja arkipäiväistyneet kolarit?

Kun amerikkalainen yhteisö kohtaa hädän...

Eilen Palo Altossa 19-vuotias nuori nainen jäi junan alle. Hänet kiidytettiin sairaalaan vakavien vammojen takia ja hän menehtyi sairaalassa. (Uutislinkki.)

Uutisessa puhutaan junan alle jäämisestä. Rivien välistä jokainen voi kuitenkin lukea, mitä on saattanut tapahtua. Uutisen lopussa on puhelinnumerot, joihin voi soittaa, jos kärsii masentuneisuudesta tai itsetuhoisista ajatuksista. Näiden numeroiden lätkäisystä uutisen yhteyteen voi päätellä sen, mitä rivien välistä ei osannut nähdä.

Palo Altossa on aiemminkin nuoria jäänyt junien alle. Tästä olen maininnut yhdessä kommentissani, joka löytyy yhdestä tämän blogin postauksesta. Nyt se kommentti tuntuu erityisen tökeröltä, mutta se on kuitenkin totuus. Ei ole salaisuus, miksi nuoret Palo Altossa tekevät tällaista. Vastaavista tapahtumista oli jokin aika sitten maininta eräässä suomalaisessakin lehdessä, jossa haastateltiin suomalaista perhettä ja heidän lapsiaan, jotka kävivät koulua hyvin korkeatasoisissa ja arvostetuissa paloaltolaisissa kouluissa. (En valitettavasti löydä enää tätä artikkelia, enkä muista, oliko kyseessä HS vai joku muu lehti.)

Kun amerikkalainen yhteisö kohtaa hädän, ihmisten välissä oleva näkymätön verkosto muuttuu nopeasti näkyväksi ja tiivistyy. Amerikkalaiset ryntäävät toistensa apuun. Surua ei piilotella, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, avun pyytämistä ei tarvitse hävetä, sillä oikeastaan apua ei edes tarvitse pyytää: sitä annetaan pyytämättä, luonnostaan.

Minä en asu Palo Altossa, mutta olen eilisen tapahtuman vuoksi yhtäkkiä joutunut keskelle yhteisöä, joka on kohdannut hädän. Uutislinkki junan alle jääneestä nuoresta naisesta lähetettiin sähköpostiini kera valokuvan, jossa tämä nyt menehtynyt nainen poseeraa onnellisena vanhempiensa kanssa. Uutisessa mainitaan naisen nimi (niin kuin tässä maassa yleensä aina mainitaan nimi, oli kyse uhrista, rikoksen tekijästä tai muusta), minulle tulleessa sähköpostissa mainittiin vanhempien nimet. En olisi tunnistanut nimiä, mutta tunnistin vanhempien kasvot. He käyvät jumppatunneilla Palo Altossa kuntosalilla, jossa minä ohjaan. Sen takia minulle lähetettiin tämä sähköposti. Sen takia minä nyt ilmeisesti kuulun verkostoon, joka juuri tällä hetkellä on aktivoitunut tekemään kaikkensa auttaakseen ahdinkoon joutunutta perhettä.

Sähköposti tuli minulle ja kymmenelle muulle ohjaajalle, jonka tunneilla vanhemmat ovat käyneet. Viestin lähetti mentorini, joka on organisoijana tällä salilla. Viestissä oli tieto siitä, että tällainen on tapahtunut. Muutamalta ohjaajalta tuli vastaus - our thoughts are with them, we'll pray for them, let us know how we can help. Pari tuntia ensimmäisen viestin jälkeen mentorini lähetti uuden viestin, sillä hän oli käynyt vanhempien luona. Päivä sen jälkeen, kun heidän tyttärensä oli kuollut. Mentorini kirjoitti viestissään rehellisesti sen, minkä minä olin jo uutisesta osannut lukea rivien välistä. Hän kirjoitti ostavansa kukkia ja adressin hautajaisiin - meidän kaikkien nimillä. Hän lupasi ilmoittaa myös perheen osoitteen, jotta voimme halutessamme lähettää omat korttimme.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun törmään tällaiseen. Kuukausia sitten eräs samaisen kuntosalin ohjaaja jättäytyi pois töistä, sillä hänen puolisonsa sairastui hyvin vakavasti. Muutamassa päivässä jotkut muut ohjaajat olivat palkanneet pariskunnan kotiin siivoojan omilla rahoillaan ja hankkineet pariskunnalle ruokaa. He jatkoivat siivoojan maksamista ja ruoan ostamista pitkään (saattavat tehdä sitä edelleen). Tällöinkin perheen osoite ilmoitettiin sähköpostilla, jotta voimme halutessamme lähettää kortin. Tiesin monien lähettäneen. Minä odotin kauan, viikkoja. Sitten kerran Targetissa etsin korttia. Mitä lähetän ihmiselle, jonka olen tavannut kahdesti, jota en oikeastaan hyvin tunne ja jonka puoliso on niin sairas, että käytännössä tekee kuolemaa? Olen jo aiemmin kertoillut täällä amerikkalaisten laajasta korttivalikoimasta, ja tällaisiin ikäviin sairaustilanteisiin on ihan omat korttinsa, niille on oma kohtansakin korttihyllyssä. Monet kortit sisälsivät mielestäni niin teennäisiä ja ällöttäviä virkkeitä, etten voinut kuvitellakaan lähettäväni mitään sellaista. Lopulta ostin kortin, jossa oli vain tyhjää ja johon saatoin itse kirjoittaa, mitä todella tunsin. Paitsi etten koskaan kirjoittanut.

Kun sain tänään sähköpostin ja toisenkin, jossa hyvin avoimesti kerrottiin nuoren ihmisen päätyneen tekemään elämässään tällaisen ratkaisun, koin ahdistusta. Miksi joku on mennyt häiriköimään tämän nuoren vanhempia? Miksi tästä asiasta kuulutetaan meille kaikille sähköpostilla?

En kirjoittanut ja lähettänyt korttia ohjaajatutulleni, koska se tuntui tungettelevalta. Enhän edes tunne häntä hyvin. Hänen puolisoaan en koskaan ole tavannut. Tuntuisi teennäiseltä ja jopa törkeältä lähestyä kortilla. Se tuntuu ahdistelulta, kotirauhan rikkomiselta.

Minun sisälläni puhuu pieni suomalainen näissä hetkissä. Tai niin ainakin kuvittelen. Olen varma, että suomalaiset ovat toistensa tukena hädän hetkellä, mutta olen myös varma, ettei tällaista ihan heti tapahtuisi Suomessa. Menisikö jumppaohjaaja kylään vanhempien luo, jotka ovat juuri menettäneet lapsensa pahimmalla mahdollisella tavalla? Vaikka kuinka olisi ollut läsnä perheen elämässä pitkään. Ostaisivatko kollegat siivoojan ja ruokaa toiselle kollegalleen, joka on joutunut jäämään kotiin sairaan puolisonsa tueksi ja avuksi? Amerikkalainen yhteisö on tiivis ja valmis auttamaan täysin eri tavalla kuin suomalainen yhteisö on. Ehkä ero on ihmisissä, ehkä historiassa, kenties yhteiskunnassa, todennäköisesti vähän kaikissa. Toisissa yhteiskunnissa apu tulee läheiseltä, toisissa se tulee kaupungilta tai valtiolta.

Minulle tuli jokin aika sitten yhden työpaikkani kautta kutsu spinning-tunnille, jossa kerättiin rahaa spinning-ohjaajalle, joka oli joutunut ulkona pyöräillessään onnettomuuteen ja joutunut teho-osastolle ja leikkaukseen. Tämän hyväntekeväisyysspinning-tunnin avulla kerättiin rahaa tämän ohjaajan sairaalaskustannuksiin ja ohjaajan perheelle vaikean ajan avuksi. 1,5 tuntia kestänyt tunti keräsi rahaa useita tuhansia dollareita. Vain puolessatoista tunnissa.

"Uskomatonta, miten nää ihmiset täällä saa haalittua kasaan tällaset summat näin äkkiä toistensa avuksi. Suomessa ei olisi edes mahdollista kerätä rahaa läheisille", totesin miehelleni.

"Niin... Mutta Suomessa tuollaista apua ei edes tarvitsisi, koska terveydenhuolto siellä on ihmisille halvempaa", mieheni totesi.

En tiedä, haluaisinko itse saada avun kaupungilta, valtiolta vai läheiseltä. En tiedä, millainen yhteiskunta toimii parhaiten. Mutta sen tiedän, etten minä osaa vielä ollenkaan luonnollisesti käyttäytyä amerikkalaisessa yhteisössä, joka ryntää hädän keskellä läheisensä tai jopa puolituntemattoman kanssaihmisen avuksi.

Kokeilussa antibiootit

Kävin tänään lääkärissä ja sain antibioottikuurin. Ohjasin maanantaina ja tiistaina, mutta sen jälkeen olen levännyt, koska ääneni on edelleen ongelmana. Tiistaina aloitin attack-tuntini ilmoittamalla, että minun pitää sitten ottaa varovasti ääneni kanssa. Kuitenkin jo ennen puolta väliä tuntia tajusin itsekseni, että tein kaikkea muuta kuin otin varovasti - miten ihmeessä attackia muka edes ohjataan varovasti?! Tulin siis siihen tulokseen, että ehkä parempi vain olla ohjaamatta, jos ei kerta pysty ottamaan iisisti. Lisäksi eräs ohjaajatuttu, jonka kanssa puhuin aiheesta, pelotteli minua ja sai minut ehkä oikeasti vähän miettimään tätä tilannetta. "No matter how great classes and groups you have, you only have one body and one voice. You can't sacrifice your health to your participants, no matter how great they are", hän kirjoitti minulle Facessa ja sen jälkeen ilmoitti, että jos aiheutan pysyvää haittaa äänelleni, mikään jumppaohjaajan palkka ei sitten muuten riitä maksamaan leikkauksia, joita tarvitsen. Kunnon pelottelua siis. Ja koska tunsin särkyä kurkussani, päätin hankkia sijaisia ja jäädä kotiin lepäämään.

Sijaisten hankkiminen on niin totaalisen vaikeaa ja aikaavievää, ettei sitä varmaan usko kukaan muu kuin toinen sellainen jumppaohjaaja, joka ohjaa paikassa, jossa sijaiset täytyy itse hankkia. Sain onneksi suurimman osan tunneistani katettua, mutta siihen on mennyt paljon aikaa sekä lukuisia sähköposteja ja tekstiviestejä. Muutama tunti on jouduttu perumaan, mutta yritin kovin olla potematta huonoa omaatuntoa niistä, koska kuten todettu, you can't sacrifice yourself. Tässä prosessissa tuli huomattua se, että salit tosiaan peruvat tunteja, jos ohjaaja on kipeä. Eli se, kun sen erään salin manageri ilmoitti minulle silloin jouluna, että minun pitää mennä vetämään tunti itse, jos en saa sijaista, kysymättä minulta, kuinka pahasti olin kipeä tai kuinka korkea kuume minulla oli, taisi olla vain tämän yhden henkilön omaa v-mäisyyttä tai Holiday Stressiä tai molempia. Mutta olen silti aikoinaan ollut täällä parikin kertaa sellaisten ohjaajien tunneilla, jotka selvästi olivat niin kipeitä, ettei heidän olisi pitänyt olla ohjaamassa. Ja mitään sairauslomaa ei siis ole. Jos ei voi ohjata, ei saa palkkaa.

Olen nyt siis levännyt tiistai-aamupäivästä saakka. Ei vaikutusta. Särkyä kurkussa ja ääni käheä, ei mitenkään erityisen paha enää, mutta kuitenkin. Mieheni totesi, että kuulostan jo melkein itseltäni, mutta ei minusta kyllä tunnu siltä. Minun piti jo eilen keskiviikkona mennä lääkäriin, mutten sitten mennytkään. Tänään aamulla kuitenkin päätin, että jos takana on 3,5 viikkoa, ei varmaan auta enää muu.

Meillä ei vieläkään ole Primary Care Physiciania eli omalääkäriä täällä, koska emme ole saaneet aikaiseksi hankkia sellaista, vaikka on pitänyt. Minulla ei siis vieläkään ollut muuta mahdollisuutta kuin vain mennä urgent careen. (Tosin en vieläkään tiedä, miten nämä asiat oikeasti täällä toimivat ja voisinko vain etsiä omalääkärin tässä vaiheessa keskellä sairaustilannetta. Todennäköisesti voisin. Älkää siis USA:n ulkosuomalaiset käyttäkö blogiani lähteenä, vaan soittakaa vakuutusyhtiöönne.) Koska ne urgent caret, joissa olen aiemmin käynyt, vaikuttivat vähän sellaisilta nyrkkipajoilta, päätin mennä johonkin uuteen paikkaan. Olisin halunnut Stanfordin Health Careen (hei huippuyliopisto, ei voi olla nyrkkipaja...), mutta en tosiaan lähde Palo Altoon saakka lääkäriin (attackia ohjaamaan sen sijaan lähden sinne saakka, haha). Katsoin Stanford Health Care Alliancen eli liittouman toimipisteet ja sellainen löytyi ihan melkein naapuristamme, joten menin sinne. Miksi pölötän jostain tällaisestä? No siksi, että tämäkin paikka oli samanlainen nyrkkipaja kuin ne kaksi muutakin mestaa, joissa olen käynyt. Vähän sellainen pieni ja ei mikään kliinisen kiiltävä niin kuin terveydenhuoltopaikat Suomessa monesti ovat. Voisi ehkä olla peräisin jostain 80-luvulta, vaikka onkin tätä päivää. Tämäkin paikka oli selkeästi kohtalaisen uudessa rakennuksessa, joten se ei selitä vanhuuden näköä. Täytyy siis nyt vain uskoa, että terveydenhuolto Piilaaksossa (USA:ssa?) näyttää monesti tältä. Alkaa Suomen Pulssit ja Terveystalot ja terveyskeskuksetkin näyttää aika elitistien paikoilta... ;)

Tämä nyt ei sinänsä liity nyrkkipajauteen - sen tuomion saa ihan muista jutuista -, mutta huvittava tämäkin on. Tiedättehän, kun invavessoissa on yleensä pöntön vieressä naru tai nappi, jonka avulla saa apua? Noh, tässä urgent caren invavessassa homma oli hoidettu näin. Pöntöltä ovelle oli matkaa parikin askelta. Toivottavasti ei ole kovin akuutti tarve apuun...

Lääkäri pyöritteli päätään, kun kerroin, ettei minulla ollut lepopäivää yli 30 päivään, kuunteli keuhkot, katsoi kurkkuuni ja totesi, ettei siellä näy mitään kovin erikoista ja että ongelma saattaa olla äänihuulissa, joita hän ei kuitenkaan pysty tutkimaan niillä välineillä. "Might be overuse." Ihan niin kuin olen pelännyt. Lääkäri selitti jotain jostain infektiostakin, mutten ihan käsittänyt muuta kuin sen, ettei minulla nyt sellaista välttämättä ole. Sain antibioottikuurin, koska ongelma on kestänyt 3 viikkoa ja koska kuuri kannattaa kuulemma kokeilla ennen kuin tekee mitään muuta. Jos ongelma jatkuu, minun pitää hakeutua erikoislääkärin vastaanotolle. Yritin kysellä, miten vaarallista on, jos jatkan ohjaamista tällaisella äänellä ja voinko tehdä pysyvää haittaa itselleni, mutta en tietenkään oikein saanut mitään vastausta. Pitää hakeutua erikoislääkärille. Ja erikoislääkäri kuulemma sitten voi kertoa "If this profession is suitable for you".

Sanomattakin selvää, että melkein itkin autossa kotimatkalla tuollaisen kommentin jälkeen. Tiedän, että nyt on ihan turha panikoida mitään etukäteen. Liikkeellä on kaikenlaista pöpöä, ehkä minulla on vain sellainen, ja lääkekuuri saattaa hyvinkin auttaa. Turhalla spekuloinnilla voisin samantien diagnosoida itselleni äänihuulisyövän, sillä sellainenkin totta kai löytyy netistä aika nopeasti, kun googlettaa käheää ääntä ja äänen menetystä ilman flunssaoireita. Mutta tietenkin panikoin silti.

Täytyy kyllä sanoa, että täällä tykätään antibiooteista. Viime vuonnakin ne määrättiin minulle mielestäni älyttömän helposti, vain sillä, että joku vähän kurkkaa kurkkuun. Vaikka mitäpä minä lääketieteestä tiedän, en mitään. En edes ole syönyt antibiootteja Suomessa varmaan sitten lapsuusajan eli en tiedä, miten niitä siellä myönnetään. Toivottavasti en tänä vuonna saa allergista ihottumaa niin kuin viime keväänä, kun söin antibioottikuurin ennen attack-koulutustani ja kun lähdin kuurin päättymisen jälkeen ulkoilemaan aurinkoon. Nyt sentään tiedän välttää aurinkoa ja aurinkorasvaa, vaikken saanutkaan lääkäriltä vastausta siihen, miten pitkään sitä pitäisi välttää. Yritä tässä nyt sitten vältellä aurinkoa Kaliforniassa... Ei mikään helpoin tehtävä, kun pilviä ei ole mailla eikä halmeilla (paitsi tänään itse asiassa oli). Ei vissiin auta muu kuin istua sisällä seuraavat viikot.

Nyrkkipajaterveydenhuoltomestoista pääsin todistamaan jälleen sitä, miten tehottomia amerikkalaiset apteekit ovat. Kävin lähiruokakauppamme apteekissa: pieni tiski keskellä ruokakauppaa. Työntekijöitä oli viisi, heistä yhdellä valkoinen takki eli hän oli farmaseutti. Olin ainoa asiakas.

Yleensä lääkkeiden saaminen kestää 15-20 minuuttia, jonka ajaksi saa mennä tekemään ostoksia. Reseptini vastaanottanut nainen totesi minulle: "He's (*osoittaa valkotakkista miestä kohti*) about to go to lunch. You need to wait here until he prepares your medicine and consults you first. You can't leave and do shopping. If you leave and come back, he's not here and I can not give you your prescription." Öh okei. Pienen tiskin takana on siis viisi ihmistä, joista vain yksi voi oikeasti tehdä sen, mitä apteekissa pitäisi tehdä. Sanoin odottavani. Sitten valkotakkinen mies kuitenkin huikkasi tälle naiselle jotain ja nainen totesi minulle: "Oh no, we missed that window. He'll leave now. Can you come back in an hour to pick up?"

Joo-o... Ymmärrän, että ihmisten pitää syödä lounasta ja sympatiani on täysin valkotakkisen farmaseutin puolella. Nyt ei ole kyse siitä, vaan siitä, miten tajuttoman tehotonta toimintaa täällä on! Koko pulju on täysin toimintakyvytön, kun yksi ihminen viidestä lähtee lounaalle. Mitä ihmeen porukkaa ne neljä muuta siellä tiskin takana on?!

Palasin tunnin kuluttua (kävin itsekin syömässä lounaan kotona - onneksi apteekkiin on lyhyt automatka). Sitten piti allekirjoittaa lappu siitä, suostunko vastaanottamaan farmaseutin konsultaation. Yes or no. Nimikirjaimet ja vielä allekirjoitus. Tämä farmaseutin konsultaatio, jonka takia ilmeisesti en voinut saada lääkkeitäni keltään muulta kuin farmaseutilta, sisälsi täsmälleen samat kaksi lausetta, jotka lukevat reseptissänikin. Ja jotka varmasti lukevat myös ohjeessa, joka tuli lääkepaketin mukana.

Jos jotakuta siis harmittaa se, että suomalaisessa apteekissa joutuu joskus vähän jonottamaan ja odottamaan, toivottavasti tämä tarina auttaa harmitukseen. :)

Blogissani on aiemminkin ollut kuva näistä oransseista lääkepurkeista, mutta ovat nämä vain niin amerikkalaisia, että pakko laittaa uusi kuva. 

Marimekko oli Targetissa

Selvisin kuin selvisinkin viikonlopusta ja olin tosiaan 2,5 päivää täysin hiljaa sanomatta sanaakaan! Täytyy todeta, että oli helpompaa kuin kuvittelin. Mutta jos pidempään pitäisi olla hiljaa, niin saattaisi ehkä alkaa hermostuttaa.

Ääneni on ehkä hiukan parempi, mutta paino sanalla hiukan, eikä todellakaan parantunut. Edelleen se on käheä ja kurkussa tuntuu. Lähdin aamulla ohjaamaan ja tajusin siinä sitten, että ehkä olisi ihan hyvä oppia tekemään jonkinlainen äänenavaus ja lämmittely, kun lähtee ohjaamaan lähes suoraan sängystä aamulla klo 5:30. Minulla on jonkinlaiset ohjeet äänen lämmittelyyn, mutten oikein tajua, mitä siinä pitäisi tehdä. Yleensä vain mölisen yksikseni autossa. Ehkä sellainen äänenkäyttökurssi opettaisi tämänkin.

Pystyn nyt ohjaamaan tasapaksulla ja aneemisella äänellä, mikä ei ole parasta, mutta muutoin olo on ihan hyvä. Jotain tälle kurkulle pitäisi kuitenkin keksiä... Olisi ehkä pitänyt olla hiljaa pidemmän aikaa, mutta rajansa kaikella. Olen huono pysymään sairaslomalla.

Join aamun ekojen tuntieni jälkeen kuumaa vettä, johon heitin kotoa tuomani sitruunaviipaleen. Olen juonut viime päivinä litratolkulla sitruuna-inkivääri-hunaja-vesi-sekoitusta, ja minä en kyllä vanno sen nimeen, vaikka monet vannovat. Ei auta minulla oikein mitään. Sitruunavettä juodessani mietin, pitäisikö alkaa ohjaamaan tuollaista mammojen vesijumppaa, jota tuo tyyppi tuolla takana ohjaa... Näyttää kohtalaisen kevyeltä ohjaajalle. ;)

Poikkesin tänään tuntieni välissä ostamaan hiuslakkaa Targetiin ja törmäsin tähän:

En normaalisti pyöri lastenvaateosastolla, mutta nämä olivat tyrkyllä käytävän varrella matkalla kosmetiikkaosastolle.

Marimekko on saapunut hoodeille (paitsi että Palo Altossa taitaa olla ihan oikea Marimekon liike). Tästä aiheesta on meuhkattu paikallisten suomalaisten Face-ryhmissä melkein yhtä paljon kuin niistä Ikean irtokarkeista aikoinaan. Amerikkalainen iso tavarataloketju Target ja Marimekko ovat tehneet yhteistyönä malliston, missä tyylit ja kuosit ovat Marimekolta ja tuotteiden laatu ja hinta Targetilta. Minä en ole ollut tästä aiheesta kovin kiinnostunut. Joo, on kai se ihan hauskaa, kun amerikkalaisesta tv:sta tulee mainoksia, joissa on suomen kieltä (en muuten ole nähnyt, koska me emme koskaan avaa kanavaboksiamme ja tv:tä, enkä ole jaksanut youtubettaa). Ja joo, kivahan se on, että Marimekko-brändi saa näkyvyyttä. Mutta kaipa minulta sitten puuttuu jokin isänmaallinen geeni, kun en muutoin oikein syty, enkä näe syytä rynnätä ostoksille noin niin kuin vain Suomi-rakkauden periaatteesta. Monet suomalaiset tuotteet ja asiat kiinnostavat minua nykyään tietyllä tavalla enemmän kuin ennen, mutta Marimekon kuosit eivät kuulu niihin. (Paitsi se yksi koirakuosi on ihan söpö.)

Tällaista on saatu aikaan. Vaatteiden lisäksi tarjolla on kaikenlaista tavaraa astioista suppauslautoihin ja telttoihin.

Target on aiemminkin tehnyt yhteistyötä erinäisten brändien kanssa ja mallistot on usein myyty heti loppuun. Marimekon kamat tulivat myyntiin eilen sunnuntaina. Jotkut suomalaiset olivat jonottelemassa erinäisissä Targeteissa ja kuulemma muutamia muitakin oli eksynyt jonoihin. Minä jotenkin epäilin, ettei Marimekko myisi yhtä hyvin kuin muut yhteistyöt, koska luulisi brändin olevan tavalliselle amerikkalaiselle vähemmän tunnettu. Olin kait väärässä, sillä suomalaisten Faceen raportoiman mukaan monet tuotteet oli myyty loppuun jo sillä perusteella, että nettimyynti alkoi keskiyöllä ja Google Shopping -työntekijöillä oli pääsy tavaratalojen hyllyihin ennen kauppojen aukeamista.

Isänmaallinen geenini heräsi kuitenkin eloon sen suhteen, että kuva oli pakko ottaa. Suomi mainittu hei! :D

Näin päivä sen jälkeen, kun mallisto tuli myytiin, jäljellä oleva vaatevalikoima oli suppea ainakin siinä Targetissa, jossa minä kävin ostamassa sitä hiuslakkaa. Lähinnä jäljellä oli lastenvaatteita. Onneksi ei tullut tarvetta saada mitään. Hinnat olivat halvat - mekko irtosi parillakympillä - mutta laatu vaikutti huonolta. Targetissa on mielestäni ihania vaatteita, mutta ne ovat ainakin minulla tuppautuneet menemään huonoksi parin kolmen pesukerran jälkeen.

Kävikö joku lukija hamstraamassa itselleen Marimekko-tuotteita isänmaallisuudesta tai Marimekko-rakkaudesta?

Vihdoin lepoa!

Huomenna sunnuntaina kalenterissani on näkymä, jota olen odottanut kauan:

No Events. Oi mitä autuutta! Ei ohjattavia tunteja, ei uusien ohjelmien harjoittelua, ei launching partyja, vaan ihan vain ja ainoastaan mitä ikinä haluankaan tehdä.

Paitsi että nyt en saa tehdä mitä ikinä haluaisinkaan tehdä. Sillä eihän 34 päivän jumppaputkeni päätynyt hyvin. Ei tietenkään. Miksi moinen hulluus päätyisi hyvin.

Putkeni jäi lopulta vain 33 päivään, sillä minun oli pakko hankkia tämän päiväiselle tunnilleni sijainen. Olen voinut äärimmäisen huonosti. Ääneni alkoi pettää yli kaksi viikkoa sitten, kuten jo aiemmin kerroin. Tällä viikolla tilanne meni siihen, että ääneni petti lopullisesti - mitään ei tullut ulos. Menin silti ohjaamaan. Totta kai omat tunnit pitää hoitaa, jos ei muutoin ole kipeä. Ei kai ohjaamiseen nyt paljon ääntä tarvitse, haha. Ohjaaminen ilman, että pystyy puhumaan, on erään salin ryhmäliikunnan koordinaattorin mukaan "not fun, but doable", minkä hän minulle totesi, kun ilmoitin hänelle, että menen kyllä ohjaamaan oman tuntini, mutten sitten pysty puhumaan siellä juuri mitään.

Torstaina, kun ääneni puute oli pahimmillaan ja olin ohjannut sekä attackin, pumpin että cxworxin, ihmettelin, miten voi olla, että on tällainen olo, vaikkei ole kipeä. Sitten mittasin kuumeen ja olihan sitä kuumetta. Ei paljon, mutta kuitenkin vähän. Kuume nousi torstain aikana ja laskikin jo torstain ja perjantain välisen yön aikana eli en lopulta tullut enempää kipeäksi. Kroppani taisi totaalisesti vain ilmoittaa, että nyt riittää. Lepää ihminen! Perjantaina ohjasin vielä 1,5 tuntia, mutta sitten lähettelin lukuisia sähköposteja, yli kymmenen tekstaria ja stressasin monta tuntia eli toisin sanoen hankin lopuille tunneilleni sijaisen.

Sain siis kaksi kokonaista lepopäivää. Nyt on viikonloppu ja ulkona on 30 astetta lämmintä, sekä tänään että huomenna. Olisin halunnut vaikka ulkoilemaan, nauttimaan ihanasta ilmasta ja elämästä, joka ei sisällä ryhmäliikuntaa. El Niñon sateiden vuoksi täällä on edelleen todella vihreää ja kevätkukat kukoistavat, emmekä ole käyneet mieheni kanssa ulkoilemassa piiitkään aikaan, mutta emme kyllä pääse nytkään. Minun olotilani on nimittäin tällä hetkellä tämä:

Lämpöni on tällä hetkellä ehkä ihan lievästi tavallista korkeampi, mutta pahin tilanne on äänelläni, sillä se on edelleen poissa. Asetin itseni siis puhekieltoon, koska muutakaan ratkaisua en nyt tilanteeseen näe. Kielto alkoi eilen päivällä tuntieni jälkeen ja jatkuu huomisen sunnuntain ajan. Viikonloppu menee siis sohvalla leväten, täysin hiljaa ollen ja Netflixia katsellen sekä satunnaisessa pantomiimin harrastamisessa, kun yritän kommunikoida mieheni kanssa jotain. Ei auta muu. Tyhmällä päällä saadaan aikaiseksi tyhmä loppu, ja tämä on se, mitä saan nyt tehdä päivänä, jolloin kalenterissani lukee No Events. Vaikka mitäpä valittamista tässä on. Turussa asuessani vietin monet kauniit kevät- ja kesäpäivät sisällä, en avannut edes sälekaihtimia, ja maanantaina aamuisin herätin pahennusta työpaikan kahvihuoneessa kertomalla, etten käynyt ulkona kahteen päivään (ellei lasketa sitä, että joskus kävin jumppatunnilla), koska ei kiinnostanut mikään ulkoilma. Business as usual siis täälläkin päin maailmaa.

Maanantaina aamulla on taas aikaiset työt. Jos ääneni on yhä poissa, on varmaan aika tavata lääkäriä.