Half Domen huipulle ja takaisin

Nyt on vihdoin vuorossa se kertomus siitä, miten viime maanantaina vaelsimme ja kiipesimme kansallispuisto Yosemitessa sijaitsevan Half Domen huipulle. Olen edelleen aika huumassa tästä meidän suorituksesta, koska olihan se nyt aika siisti kokemus.

Yosemitessa oli tähän aikaan vuodesta hiukan mukavampi sää kuin toukokuussa, jolloin kävimme siellä ensimmäisen kerran. En kyllä silti suosittele Yosemitea tähän aikaan vuodesta, sillä vesiputouksista ei ole jäljellä oikein mitään.

Kaikkihan lähti siitä, kun maaliskuussa luin Half Domen huipulle haikkaamisesta ja kiipeämisestä Jennin Globe Called Home -blogista, ja äkillisessä mielenhäiriössä osallistuin haikkilupien arvontaan. Half Domelle tarvitsee luvan, jotka arvotaan alkukeväästä (missään reitin varrella ei kyllä ollut ketään park rangeria tarkistamassa sitä lupaa). Saimme luvat huhtikuun alussa ja olin asiasta ihan innoissani, kunnes sitten toukokuussa kävimme Yosemitessa vieraidemme kanssa ja näin Half Domen elämäni ensimmäistä kertaa livenä näköalapaikalta. Silloin iski pieni paniikki. Ei voi onnistua, eihän tonne voi päästä, me niin kuollaan. Onneksi kuitenkin kaverimme Riikka ja Timo kävivät haikkaamassa huipulle onnistuneesti kesäkuussa ja kertoivat kokemuksensa. Paniikkini lieveni, sillä tiesin, ettei vankka suomalainen mielipide perustu mihinkään amerikkalaisten "most dangerous hiking route" -superlatiivihapatuksiin.

Tässä kohisi vielä toukokuussa koski. Ei kohissut enää. 

Jotkut tosiaan kutsuvat haikkia Half Domelle vaaralliseksi, ja se on listattu joihinkin USA:n vaarallisimmat haikit -listoihin ja myös Iltasanomien maailman vaarallisimmat turistikohteet -listaan. Minä katsoin ennen haikkiamme yhden Youtube-videon siitä, miten joku oli luiskahtanut Half Domen huipulle johtavien kaapeleiden välistä ja miten häntä yritettiin pelastaa. Sen jälkeen en palannut asiaan ennen haikkia ja hyvä niin. Haikin jälkeen googlettelin tapaturmia ja kuolemia, ja oli tosiaan hyvä, etten ollut etukäteen lukenut siitä, miten joku japanilainen on luiskahtanut kaapeleilta ja kierinyt satoja metrejä kalliota alas ja siitä, miten hänen ruumiinsa jäänteitä on kerätty kasaan... Mutta toisaalta suurin osa tapaturmista on johtunut siitä, että on ollut vaaralliset olosuhteet, kuten sadetta tai ukkosta, jolloin huipulle ei missään nimessä saa lähteä kiipeämään (koska märkä kallio on liukas, duh). Eikä niitä tapaturmia ole edes ollut montaa. Täällä on jonkinlainen listaus, josta näkee myös sen, että suurin osa tapaturmista tapahtuu aivan muualla haikkireitin varrella kuin itse Half Domella.

Haikki Half Domelle ja takaisin on pituudeltaan joko noin 22,5 kilometriä tai noin 25 kilometriä, vähän paluureitistä riippuen. Nousua on menomatkalla 1463 metriä eli melkein 1,5 kilometriä ja takaisin tullessa sama mennään sitten tietenkin alas. Half Domen huippu on 2693 metrin korkeudessa, mutta jo haikin aloituspistekin Yosemite Valleyssa on 1230 metrissä. Half Domen huipulle vievät kaapelit ovat auki vain jostain toukokuun lopusta (noin Memorial Daysta) lokakuun alkuun (yleensä Columbus Dayhin saakka), hiukan säästä riippuen. Muina ajankohtina noin korkealla voi tulla lunta, jolloin olosuhteet ovat vaaralliset, eikä huipulle menoa missään nimessä suositella.

Yritin havainnollistaa näköalapaikalta ottamaani valokuvaan haikkireittiä. Ensin kiivetään tuonne alareunassa näkyvälle Vernal-vesiputoukselle ja sitten Nevada-vesiputoukselle. Nevadan luota sitten kävellään tuon metsän lävitse tuonne Half Domen toiselle puolelle. Ensin kivutaan ylös tuo "pieni kukkula", jota sanotaan Sub Domeksi ja sitten Sub Domen päältä kivutaan huipulle kaapeleiden avulla.

Me olimme harjoitelleet tätä haikkisuoritusta varten tasan 0 tuntia. :D Suuret suunnitelmathan meillä oli käydä haikkailemassa Piilaakson kukkuloille, mutta sitten se jäi. Pisin matka, mitä olemme haikanneet, on tainnut olla noin 16 kilometriä. Nousua on ollut, mutta ei missään nimessä mitään yli kilometriä. Minä en ole koskaan vaeltanut Suomessa asuessani. Mieheni on vanha partiolainen ja vaeltaja ja on sentään joskus salskeana parikymppisenä vaeltanut kymmeniä kilometrejä vuorokaudessa. Me olimme kuitenkin ihan varmoja, että pystymme tähän Half Domen haikkisuoritukseen, vaikka emme olleetkaan treenanneet. Ja oikeastaan en nyt tiedä, voiko sanoa, etten minä olisi treenannut... Aloitin kesäkuun puolessa välissä kirjaamaan ylös ne Les Millsin tunnit, jotka joko itse olen ohjannut tai joilla olen käynyt osallistumassa, ja pari päivää ennen haikkia 100 tuntia tuli täyteen! (Joukossa on joitakin 30 minuutin tunteja, joten tuo 100 tuntia ei ihan tarkoita oikeita 60 minuutin tunteja.) Eli kaipa tuo jonkinlaisesta treenistä on käynyt.

Urheiluvalmistautumisen sijasta me olimme valmistautuneet ostamalla Costcosta niin paljon Cliff-energiapatukoita, kuivattuja marjoja, pähkinöitä ja M&M-karkkeja, että niillä olisi selvinnyt vähintään viikon vaelluksella. Mieheni totesi moneen kertaan, että meillä on liikaa evästä, mutta emme silti vähentäneet mitään. Emme laskeneet kaloreita tai mitään sellaista, vaan vähän vain laskimme sen mukaan, että joka tunnille olisi jotain syötävää. Kuivajuttujen lisäksi otimme mukaan bageleita maapähkinävoilla ja tonnikalaa.

Minun evääni ja kaapeleita varten ostetut hanskat. Tästä ruokamäärästä puuttuu vielä itse asiassa kaksi bagelia. Olisin siis pärjännyt varmaan viikon siellä luonnon helmassa. Lähes kaikki ruoka tuli totta kai kannettua takaisin, kuinkas muutenkaan.

Vettä haikille suositellaan otettavaksi mukaan gallona per henkilö eli noin 3,7 litraa. Me menimme yli suositusten, koska minä pelkään aina, että vesi loppuu kesken. Minulla oli vettä itselleni 6 litraa: 3 litraa juomapussissa ja kolme yhden litran pulloa. Mieheni otti mukaan 3 litraa urheilujuomaa ja 3 litraa vettä. Meillä oli vielä kaiken lisäksi mukana vedenpuhdistustabletteja siltä varalta, että vesi loppuisi ja sitä pitäisi saada lisää Little Yosemite Valleyn purosta. Olimme siis tosiaan varustautuneet kuin millekin viikon reissulle. Reppuni painoi veden ja eväiden kanssa enemmän kuin kaikki elämäni synnit yhteensä, mutta valitettavasti en hoksannut punnita painoa. En todellakaan ole tottunut kantamaan painavaa reppua, koska emme me sellaista(kaan) harjoitelleet, mutta hyvin pärjäsin silti.

Me menimme Yosemiteen sunnuntaina illalla. Yövyimme kansallispuistossa sisällä Curry Villagen pienessä mökissä olevassa huoneessa. Mihinkään leirintäalueelle telttaan tai Curry Villagen telttakyhäelmiin minua ei saa. Kyllä pitää olla oma vessa ja suihku.

Haikkipäivämme oli maanantai. Herätyskellomme soi aamuyöllä neljältä. Half Domelle suositellaan lähdettävän aikaisin ennen auringonnousua, sillä kyseessä on koko päivän haikki ja matka kestää enemmistöltä keskimäärin 10-12 tuntia. Minä olin ehtinyt nukkua noin 4 tuntia, mieheni hiukan yli tunnin pidempään. Mökkihuoneessamme ei ollut tietenkään mitään jääkaappia, ja olin etukäteen stressannut, miten saamme aamupalaa. Onnistunut ratkaisu: kotoa kylmälaukussa tuodut keitetyt kananmunat (olivat pysyneet kylminä todella hyvin, joten olisimme voineet tuoda mukanamme vaikka mitä ruokaa) ja leivät maapähkinävoin kanssa täyttivät vatsan kylläiseksi.

Aamupalan jälkeen ajoimme autolla haikkipolun parkkipaikalle. Olimme käyneet edellisenä iltana katsomassa paikan valmiiksi. Matkaa mökiltämme parkkikselle oli ehkä kilometri, mutta olimme päättäneet ajaa matkan autolla, koska turha kävely aikaisen aamun pimeydessä ennen pitkää haikkia ei innostanut. Jos joku lukijoista muuten suunnittelee tätä haikkia, niin tiedoksi, että haikkipaikan parkkipaikalle johtavan tien alussa on kyltti, jossa lukee "Do not enter", mutta sinne saa ajaa. Nyt kyltissä oli myös lappu "Parking lot full", mutta se oli siinä aamuyölläkin, ja parkkikselle kyllä mahtui. Tosin tuo parkkis kuulemma täyttyy yleensä jo aamukuudelta.

Me olimme parkkipaikalla ja valmiina lähtöön puoli kuudelta. Muutamia muitakin oli heilumassa taskulamppujensa kanssa samaan suuntaan kuin me. Parkkikselta haikin viralliselle alkupisteelle on matkaa vajaa kilometri. Me aloitimme mittaamaan kulkemaamme matkaa tuolta viralliselta alkupisteeltä, emme vielä parkkipaikalta.

Aamulla oli täysin pimeää. Piti vähän taskulampulla valaista kylttiä ja varmistaa, että Half Domelle tosiaan on matkaa se 11,3 kilometriä.

Haikin alku oli meille tuttua, sillä reitti menee Vernal-vesiputoukselle, ja olimme kävelleet tätä reittiä pitkin jonkin matkaa vieraidemme kanssa toukokuussa. Heti alusta alkaen oli nousua, ja matka Vernal-putouksen yläpäähän sisältää vielä kaiken lisäksi 600 kiviporrasta, jotka ovat erikokoisia. Olin hieman huolissani jaloistani, sillä polveni ovat jälleen oireilleet viime aikoina, reiteni olivat jumissa lukuisista pumppitunneista ja pohkeeni jumissa attack-tunneista. Minä olin suunnitellut pitäväni lepopäiviä ennen haikkia, mutten sitten pitänytkään, vaan olin ohjannut edeltävällä viikolla 9 tuntia jumppaa. Toinen polveni oli varmaan jossain stressitilassa, sillä sitä alkoi särkeä haikkia edeltävänä päivänä todella pahasti. Olin siis huolissani syystä, ja sitä paitsi toukokuussa jo tämä pieni nousu oli tuntunut pohkeissani aika pahalta. Onneksi kuitenkin foam rollailu ja venyttely oli ilmeisesti auttanut, sillä jalkani selvisivät noususta hyvin ja energisesti.

Tutuilla Vernal-putouksen yläpäähän vievillä portailla. Elo-syyskuun vaihde ja varsinkaan maanantai ei ole enää niin suosittu ajankohta Half Dome -haikille kuin jokin kesä- tai heinäkuun viikonloppu on. Väkeä oli liikkeellä portailla, mutta jonossa jouduttiin kulkemaan vain parissa kohtaa. 

Ennen kuin pääsimme Vernalin yläpäähän, tuli jo valoisaa. Putouksen lähettyvillä oli muuten kumman kostea ilma, ja hiki alkoi virrata aika nopeasti, kun näitä portaita kiivettiin.

Vernal-putouksen yläpäässä pidimme ensimmäisen lyhyen tauon. Tässä vaiheessa oli noustu noin 300 metriä (eri lähteet ovat vähän eri mieltä näistä nousuista, mutta luotan Yosemiten omiin nettisivuihin).

Vernal Falls, joka on aika kälyinen tähän aikaan vuodesta (vertauskuva, joka otettu tasan samasta paikasta toukokuussa, löytyy täältä). Mutta ainakin tässä on vettä. Pari sellaista putousta, jotka näimme toukokuussa, olivat kadonneet nyt kokonaan. Vesi näihin putouksiinhan siis tulee pitkälti sulavasta lumesta.

Vernal-putoukselta matka jatkui seuraavan putouksen yläpäähän, Nevada-putoukselle. Vuorossa oli vielä raskaampi reitti, nimittäin lisää kiviportaita. Tai itse asiassa nyt ne eivät olleet enää edes kunnon portaita, vaan siksakkia meneviä kivisiä ja hyvin epätasaisia switchbackeja.

Ensin kivikkoista metsäpolkua.

Ja sitten lisää portaita. Tässä kohden nämä portaat ovat vielä ihan kunnollisia portaita, mutta välillä ne ovat lähinnä vain isoja kiviä.

Kun pääsimme Nevada-putouksen yläpäähän, olimme kävelleet yhteensä noin 5 kilometriä ja nousseet noin 600 metriä, jos Yosemiten nettisivuihin on luottaminen. Oli toisen tauon paikka. Mielenkiintoisesti lähes kaikki samaan aikaan haikkaavat pitivät tauot näissä samoissa paikoissa.

Nevada vesiputous ennen kuin pääsimme sen huipulle.

Nevadan yläpäästä löytyi kyltti. Matkaa Half Domelle 4.5 mailia eli vähän päälle 7 kilometriä. Half Domelle vaadittavasta luvasta muistuteltiin reitin varrella useilla kylteillä, mutta missään kohtaa kukaan ei lupaa kysynyt. Joskus kyllä kuulemma park ranger on jossain kohdassa tarkistamassa luvat.

Nevadan yläpäästä matka jatkui jonkin aikaa tasaista maata Little Yosemite Valleyta pitkin. En tiedä, miten pitkään tasaista maata jatkui, ehkä jonkun kilsan. Sitten alkoi jälleen nousu, joka meni keskellä metsää.

Ainoa kuva, joka minulla on Little Yosemite Valleysta.

Pientä nousua jälleen.

Metsässä ei ollut yhtään mitään maisemia eikä mitään katsottavaa. Vain nousevaa metsäpolkua. Ja lisää nousua. Ja lisää nousua. Olimme kuulleetkin Riikalta ja Timolta, että tämä pätkä on aivan tuskaista, kun mitään ei edes näe, eikä ainakaan päämäärä ole näkyvillä. Tässä metsäpolulla muuten samat ihmiset kulkivat monta kertaa toistensa ohi: ensin me pidimme taukoa ja joku porukka meni meidän ohi, sitten hetken päästä me ohitimme saman porukan, kun he olivat pitämässä taukoa.

Puunhalailuun on aina aikaa.

Miltä tämä metsämatka sitten tuntui? Nooh, minähän olen huono pitkäkestoisessa liikunnassa, sillä olen niin kärsimätön ja lähden aina alusta alkaen täydellä teholla. Kaiken lisäksi olen tottunut aikaisen aamun urheilusuorituksiin. Minä olinkin siis alun kiviportaista lähtien kunnon vauhdissa ja paahdoin menemään. Viimeistään tässä metsäpolun nousussa mieheni alkoi jäädä vähän jälkeen, sillä minulla riitti energiaa. Minun suustani kuultiin tässä vaiheessa lauseita tyyliin "Ei tänne olla tultu lepäämään!" ja mieheni suusta tyyliin "Tää ei oo mikään nopeuskilpailu!". Fiksuimmat saattavat ehkä jo arvata, miten loppumatka meni, mutta ei nyt mennä siihen vielä. :D

Metsäpolku ja hemmetillinen nousu jatkuivat ikuisuuden. Matka sieltä Nevada-putoukselta Half-Domelle on siis noin 7,2 kilometriä. Me emme mitannet tätä metsämatkaa millään, vaan vain kävelimme eteenpäin. Ei oikein voinut siis tietää, kuinka pitkä matka oli jäljellä. Paitsi sitten kun puut alkoivat selvästi hälvetä, tiesi tulleensa jo aika korkealle. Ja sitten se yhtäkkiä ilmestyi eteemme: Half Dome, jo aika lähellä.

Siellä se on!

Tässä vaiheessa olimme vielä hiukan puiden suojassa. Luonto jo vähän kutsui minua (viimeinen vessa reitillä oli Nevada-putouksen yläpäässä), ja vietin pienen hetken etsien sellaista pusikkoa, jonka suojaan voisin pujahtaa ilman, että kaikki paikalla olevat saksalaiset (joita näimme - tai siis kuulimme - päivän aikana ja Yosemitessa ylipäänsä hämmentävän paljon!) näkisivät. Sitten levittelimme myös aurinkorasvaa lisää, sillä puut eivät enää suojanneet meitä pilvettömältä taivaalta paistavalta auringolta. Aika moni niistä porukoista, joiden kanssa olimme haikkailleet metsässä toistemme ohi kerta toisensa jälkeen, menivät meidän ohitsemme tässä vaiheessa, mutta osan saavutimme vielä ennen niitä kaapeleita.

Tässä vähän havainnollistavaa kuvaa Sub Domesta ja Half Domesta. Kuva täältä. 

Half Dome jakautuu Sub Domeen ja huippuun. Sub Dome on se osa, joka kiivetään ylös ilman mitään kaapeleita. Tämä tarkoittaa siis lisää nousua ja jyrkkää sellaista. Sub Domen seinämällä menee switchbackeja eli epätasaisia kiviportaita siksakkimaisesti (tuon kuvan keltainen siksakkiviiva merkkaa reittiä).

Ennen Sub Domelle lähtöä on vielä varoituskyltti. Tämän kohdan ohitse ei pitäisi mennä, jos vähänkään näyttää siltä, että on mahdollisuus sateeseen ja/tai ukkoseen. Vaikka kuivassa Kaliforniassa muutoin sataakin harvoin, noilla korkeuksilla sataa sekä vettä että lunta, eikä ole olemassa sellaista kuukautta, jolloin Half Domelle ei olisi iskenyt ukkoskuuro. Ihmisiä on kuollut, kun heihin on iskenut salama Half Domella. Puurajan yläpuolella oleva kallio ja Half Dome on äärimmäisen vaarallinen paikka ihmiselle ukkosella.

Alussa Sub Domen portaat ovat selkeitä portaita, mutta sitten ne muuttuvat vain kiviksi ja lopulta katoavat kokonaan. Minun piti pari kertaa oikein pysähtyä ihmettelemään, missä reitti menee, sillä näytti siltä, että ollaan kiipeämässä pelkkää jyrkkää kallionseinää ylös. Tuolla ei ollut niin pahaa ryysistä, että joku olisi koko ajan kävellyt edessä. En siis ihan nähnyt, mistä muut menivät.

Ensin kunnon portaita.

Öh, mistä on tarkoitus kiivetä ylös?

Tätä Sub Domen pätkää jotkut kutsuvat Half Dome -haikin rankimmaksi osuudeksi. Se on todella jyrkkä ja siinä saattaa alkaa vähän pelottaa ilman mitään korkeanpaikankammoakaan jo ihan vain sen takia, että ollaan jo niin korkealla ja keskellä kalliota. Meitä ei kyllä pelottanut. Aika pahasti olisi saanut horjahtaa, jotta sieltä voisi pudota - ei siinä reitillä mitään pudotuksia ollut jalan vieressä.

Koska haikkiin kuuluu nousua se yli 1400 metriä, jotkut voivat kärsiä vuoristotaudista. Meistä ei kumpikaan huomannut mitään oireita. Minua puuskututti ehkä hiukan tavallista enemmän Sub Domella, mutta ei pahasti. Mieheni sen sijaan hengästyi kunnolla tällä Sub Domen pätkällä ja eteni hitaasti, mikä näin jälkikäteen ajateltuna saattoi johtua ohuesta ilmasta.

Sub Domelta avautuivat hurjan hienot maisemat. Kyllähän nämä maisemat korvaavat sitä älyttömän tylsää ja pitkää metsäpätkää.

Minulla ei ollut Sub Domen nousun kanssa ongelmia. Kiipesin menemään aika vauhtia, ja mieheni jäi vähän jälkeen. Monet yhdessä tulleet porukat näyttivät ottavan saman taktiikan: ylös mennään omalla tahdilla ja porukka kerätään kasaan yläpäässä ennen kaapeleita. Tämä tapa sopi meillekin parhaiten.

Almost there! Hyvä, että kärsivällisyyteni riitti tässä kohtaa pysähtyä ottamaan valokuvaa (ja odottamaan miestäni), sillä olin niin kärsimättömänä juoksemassa kaapeleille ja huipulle.

Minä saavutin siis Sub Domen "huipun" ennen miestäni ja ihastelin maisemia. Kun mieheni pääsi ylös, pidimme pienen levähdystauon, tankkasimme proteiinipatukat ja jäimme tuijottamaan haikin odotetuinta osuutta eli niitä kaapeleita. Kello oli tässä vaiheessa noin puoli yksitoista eli meillä oli mennyt aikaa kävellä Half Domen kaapeleille 5 tuntia.

Kuten kuvasta näkyy, ei pahaa ryysistä. Nuo ihmiset ovat tuossa lepäämässä ennen viimeistä koitosta.

Kaapelit vähän lähempää.

Nämä Half Domen huipulle johtavat kaapelit ovat siis kaksi rautavaijeria, jotka on kiinnitetty tukipylväillä kallion seinämään. Pylväät eivät ole kiinni kalliossa, vaan kallioon on porattu reiät, joissa pylväät ovat. Ne voivat siis olla vähän irtonaisen oloiset. Tolppien väliin on laitettu lankut, joille pystyy pysähtymään. Kaapelien matka on 120 metriä.

Kaapelit näyttivät aika jännittäviltä, sillä nousu näytti olevan todella lähes pystysuoraa seinää pitkin yhdessä kohdassa. Minua ei kuitenkaan tietoisesti jännittänyt tässä vaiheessa paljoa, silleen vähän innostuneella tavalla vain. Olisi varmasti jännittänyt todella paljon ja varmasti jopa pelottanut, jos en olisi kuullut niitä Riikan ja Timon kokemuksia siitä, etteivät kaapelit ole oikeasti niin pahat kuin miltä ne näyttävät.

Kaapeleita varten tarvitsee ehdottomasti hanskat! Jos paikalle tuo hanskat, ne pitäisi viedä ohjeiden mukaan myös mukanaan pois, mutta kaapelien alapäässä kallionkolossa oli ihan älyttömän suuri kasa ihmisten hylkäämiä hanskoja. Nämähän on jätetty tähän kierrätykseen, jotta joku uusi paikalle tuleva voi ottaa tästä parin omaan kipuamiseensa. Sinänsä siis ihan kätevää, mutta harmi vain, että hanskat vain homehtuvat tuolla. 

Meidän Home Depotista muutamalla dollarilla ostetut hanskat, jotka olivat todella hyvät. Tässä viimeinen hetki pitää kädestä ennen kuin lähdimme uhmaamaan painovoimaa kaapeleille.

Näin elo-syyskuun vaihteessa huipulle haluavia ei ollut enää liikkeellä niin paljoa kuin kesän pahimpana ryysiskautena ilmeisesti voi olla. Me pääsimme lähtemään kaapeleille heti, kun halusimme. Kaapeleilla oli kyllä sitten vähän ruuhkaa, mutta se oli vain hyvä asia. Kaapeleilla on tukipylväiden välissä aina lankut, ehkä noin 1-1,5 metrin välein, ja näillä lankuilla pystyy lepäämään. Käytännössä homma toimii siten, että mennään aina yksi lankunväli kerrallaan. Nyt kun oli ruuhkaa, ei olisi ollut muuta mahdollisuuttakaan. Välillä yhdellä lankulla piti odottaakin hetki ennen kuin seuraava vapautui. Näin ollen saimme siinä vähän levättyä hyvin aina välillä, eikä itsensä hilaaminen ylös tuntunut niin raskaalta. Yhdessä vaiheessa pystyimme etenemään usean lankunvälin kerrallaan ja siinä kyllä huomasi, miten raskasta puuhaa se oli. Omia voimia piti osata arvioida siinä kohtaa aika hyvin.

Kaapeleilla porukkaa menee ylös ja alas samaan aikaan. Yhdelle lankulle mahtuu kaksi ihmistä rinnakkain, ja ohitustilanteet hoidetaan lankuilla. Homma vaatii pientä kommunikointia siitä, kuka tulee ensin alas ja kukaa menee ylös sen yhden lankunvälin, koska siihen lankkujen väliin ei halua jäädä jumiin. Vielä alhaalla istuessamme näimme, kun joku tyyppi jostain käsittämättömästä syystä päätti hylätä kaapelit, hilasi itsensä kaapeleiden ulkopuolelle ja ilmeisesti istahti jollekin pienelle kallion ulokkeelle lepäämään. Kansallispuiston ohjeet ehdottomasti kieltävät sen, että kaapeleiden välistä lähdetään niiden ulkopuolelle. Mielestäni jo jokaisen järjenkin pitäisi kertoa tämä, sillä jos tuolta putoaa, kierii todennäköisesti kallion reunan yli ja putoaa satoja metrejä, jossain kohtaa jopa kilometrin alas.

Uskaltaisitko? Tämä kuva ei oikeasti vääristä. Se on jyrkkä.

No oliko se kaapeleilla kipuaminen sitten pelottavaa? Ei ollut, enkä oikeastikaan valehtele nyt yhtään. Kun oli hyvät hanskat ja pitävät kengänpohjat, niin ei siinä ollut mitään pelottavaa. (Yhden tyypin näimme Nike Freet jalassa ja hyvin hänkin näytti selviävän.) Kaapeleiden alku on loivaa ja siinä pääsi hyvin homman makuun ennen kuin jyrkkenee. Minua oli ehkä sittenkin jotenkin tiedostomattomasti vähän jännittänyt, sillä aika nopeasti alun jälkeen minulla tuntui laukeavan jokin pieni jännitystila, koska yhtäkkiä katsoin ympärilläni avautuvia massiivisia, jylhiä ja upeita maisemia, enkä oikein tiennyt, olisinko nauranut vai itkenyt. Tuntui jotenkin aivan uskomattomalta, että siinä minä nyt roikuin, niillä kaapeleilla, keskellä Half Domen seinämää. Upea tunne!

Alun loivan jälkeen reitti jyrkkenee ja yhdessä kohtaa mennään todella jyrkästi ylös, käytännössä melkein pystysuoraa kallionseinää. Sitä ei kuitenkaan kestä kovin kauaa. Ne lankut auttavat, koska niiden päälle pystyy turvallisesti pysähtymään. Tai no turvallisesti ja turvallisesti, mutta sillä tavalla, että minä ainakin pystyin hyvin ihailemaan maisemia siinä odottaessani ja jopa irrottamaan toisen käden kaapelista kunnolla (halusin lepuuttaa sormiani). Minä ja mieheni kävimme siinä odottaessamme myös henkeviä keskusteluja siitä, kummalta puolelta kaapelia kannattaisi heittäytyä alas, jotta voisi varmistaa kunnon pudotuksen ja varman kuoleman. Joo, olemme ehkä vähän outoja... Ja nyt minua hävettää, sillä luin netistä juttuja siitä, miten joku on oikeasti tehnyt tuolla itsemurhan (tosin ei kaapeleilla, vaan huipulla).

Sieltä se mieheni tulee. Minä olen tätä kuvaa ottaessani selviytynyt jo pois kaapeleilta turvallisesti.

Loppua kohden kaapelireitti jälleen loivenee ja siihen lankutkin loppuvat. Loppumatka pitää siis vain hilata itsensä ylös, mutta siinä on sen verran loivaa, että pätkän pystyy kävelemään, kun on vain pitävät kengänpohjat. Me olimme mieheni kanssa kaapeleilla aivan peräkkäin, mutta kun tungos jossain vaiheessa väljeni, minä otin spurtin ylös ja jouduin hetken odottelemaan miestäni ylhäällä. "Odota nyt sekuntti!" mieheni huudahti, kun hän oli vihdoin turvallisesti saanut itsensä ylös ja lyyhistynyt lähimmän kiven päälle istumaan ja kun minä jo innostuneena olin lähtemässä tutkimaan Half Domen huippua. Arvatkaa vain, kuka hoputti ja ketä paluumatkalla... ;)

Huipulla on ohjeistus siitä, miten tulee toimia, jos se ukkoskuuro kuitenkin pääsee yllättämään. Kuuro voi tuolla tulla todella nopeasti ja päästä yllättämään, jos pilviä ei ole tarkkaillut tarpeeksi kunnolla ennen huipulle (ja Sub Domelle) lähtöä. Missään nimessä kuuron aikana ei saa yrittää lähteä paniikissa kaapeleita alas, vaan pitää hankkiutua eroon kaikesta metallista ja mennä pois kaapelien läheisyydestä huipun matalimpaan kohtaan. Ennen haikkiamme näin yhden kerran lievää painajaista siitä, että olimme huipulla ja tuli vesisade. Huono sää ei todellakaan ole leikin asia tuolla.

Mutta pääsimme siis huipulle turvallisesti ja ilman ongelmia. Half Domen huippu on hämmentävän iso ja laaja paikka. Näköalapaikalta katsottuna Half Dome ei näytä yhtään siltä, että sen huippu olisi laaja alue.

Huipun toinen pää, se tylsempi puoli, jossa lähes kukaan ei hengaillut.

Mielenkiintoisempi puoli ja näkymä Yosemiten laaksoon, jossa sijaitsevat siis yöpymispaikat, suurin osa nähtävyyksistä (tai ainakin ne paikat, joista nähtävyyksiä voi katsella kaukaa, jos ei jaksa haikkailla minnekään) ja turistikaaos. Ilmoitin ensin miehelleni, etten ikimaailmassa uskaltaisi tuolle kielekkeelle. Syömisen jälkeen kuitenkin olin siellä.

Näkymiä huipulta.

Me otimme valokuvia, sitten lepäsimme ja söimme ja sitten otimme lisää valokuvia. Molemmat tonnikalapurkit tuli avattua ja syötyä ja minä söin kokonaisen kuivan bagelini maapähkinävoilla. Mieheni sai omasta bagelistaan vain puolet alas. Syödessämme katselimme sitä, miten jotkut hullut uhmasivat kuolemaa ja menivät poseeraamaan valokuvia varten aivan tolkuttoman hulluihin paikkoihin, mm. kallion ulokkeen seinämällä menevälle pienelle tasanteelle.

Joo ei, itse en menisi tuonne.

Half Domen huipulla oli ihmisiä, mutta ei todellakaan paljoa. Elokuun loppu oli siis hyvä ajankohta tehdä tämä haikki. Ei kuitenkaan ole olemassa sellaista maailmankolkkaa, missä ei olisi muitakin suomalaisia! Huipulla meidät nimittäin bongasi eräs suomalainen Santa Cruzissa asuva nainen. Hän otti meistä muutamia yhteiskuvia ja minä hänestä ja hänen miehestään.

Minä poseeraamassa kielekkeellä, jonne lopulta uskaltauduin. Pysyin kuitenkin muutaman kunnollisen askeleen päässä reunoista. Tosin jos olisi kompastunut tai horjahtanut, niin olisihan se ollut sitten siinä, sillä alla on joku noin 1,5 kilometrin pudotus - Anteeksi äiti! :)

Piti vähän hypähdelläkin. Half Domen huipun valloitus on nyt näköjään se syy, miksi julkaisen blogissani ensimmäistä kertaa kuvan, jossa näyn edestäpäin suoraa. Mutta eihän tästä mitään erota, haha. En muuten suosittele tällaista hyppelihdintää ja energianpuuskaa Half Domen huipulla, jos haluaa tehdä paluumatkasta mahdollisimman miellyttävän...

Me hengasimme huipulla kauan, reilusti yli tunnin. Minä kävin vielä tutkimassa huipun toista, sitä tylsempää puolta (huippu oli oikeasti tosi iso paikka!), kun mieheni jäi lepäämään. Sitten oli aika lähteä kaapleita alas. Olimme kuulleet, että alaspäin meno on joidenkin mielestä helpompaa kuin ylöspäin meno, sillä painovoima auttaa aika paljon. Me olimme tulleet ylös siten, että pidimme kummastakin kaapelista kiinni (paitsi ohitustilanteissa lankuilla seistessä), mutta alaspäin se taktiikka ei meidän mielestämme toiminut ollenkaan. Pidimme kiinni molemmilla käsillä samasta kaapelista ja menimme selkä menosuuntaan päin. Siinä vähän kuin mentiin liukumalla aina yksi lankunväli kerrallaan. Tämä oli ehdottomasti suosituimman näköinen tapa tulla alas.

Minun mielestäni alaspäin meneminen oli ehkä vähän vaikeampaa kuin ylösmeno. Jotenkin se liukuminen tuntui vähän jännältä etenkin siinä jyrkimmässä kohtaa. Ylöspäin mennessä auttoi paljon omat käsivoimat, mutta alaspäin mennessä painovoima veti aika voimakkaasti alas ja kallionseinämä oli todella liukas, ihan noin kuivanakin. Myös mieheni on vähän sitä mieltä, että ylös oli helpompi. Mutta toisaalta kyllä se alasmeno selvästi vähemmän raskasta on kuin ylösmeno, joten ehkä loppujen lopuksi vaikeustaso on aika tasoissa.

And down we go. Tämä kuva on otettu siinä kohtaa, kun oli vielä loivaa.

Matkalla alas oli yhdessä vaiheessa hiukan ruuhkaa, ja siinä oli jälleen oiva hetki ihastella maisemia. Minä pystyin hyvin irrottamaan käden kaapelista ja seisomaan lankulla. Vähän harmittaa, ettei ollut sellaista kameraa, jonka kanssa olisi saanut valokuvia. En todellakaan halunnut alkaa pidellä kännykkää yhdellä kädellä keskellä kaapeleita, sillä olisi aika ikävää, jos se tippuisi. Porukalta muuten putoili parit vesipullot huipulta alas kaapeleille, ja oli vähän ikävä katsella sitä, kun ne pullot poukkoilivat ja kierivät kallionseinämää pitkin alas. Hyvä muistutus siitä, mitä itselle voi tapahtua, jos päästää kaapelista liikaa irti. Parempi oli siis olla valokuvailematta ja keskittyä niihin kaapeleihin ja maisemien ihailuun.

Meidän edessä alas kaapeleilla oli menossa eräs nainen, joka oli mennyt totaaliseen lukkoon. Hän roikkui pitämällä kiinni molemmista kaapeleista ja yritti epätoivoisesti liukua alaspäin. Siitä ei tullut mitään, vaan hän oli lähinnä panikoitunut paikoilleen. Hän päästi meidät ohitseen, ja kun me pääsimme alas, hän oli edelleen siellä keskellä, lähes samassa paikassa. Hän oli siis aivan lukossa. Onneksi hänen miehensä oli siellä hänen kanssaan antamassa turvaa. Huh, tuo on varmaan viimeinen paikka, jossa haluaisi panikoitua pelosta... Sieltä kun on pakko päästä alas.

Meillä ei ollut käytössä mitään turvaköysiä. Muistaakseni Yosemiten sivuilla ei mainitakaan mitään mistään turvaköysistä. Me bongasimme huipulla pari tyyppiä, joilla oli turvavaljaat, ja kun menimme alas, meidän edellä kulki pariskunta, joilla molemmilla oli turvaköysi. Heidän meno sujui hyvin rivakasti, mutta minusta tuntuisi kyllä turhalta sähläämiseltä sellaiset turvaköydet, koska ne pitää irottaa aina jokaisen tolpan kohdalla ja siirtää eteenpäin seuraavaan väliin. Vain hyvin marginaalinen osa niistä tuhansista ihmisistä, joita huipulla vuosittain käy, käyttää turvaköysiä kaapeleilla. Jos ote lipeää kaapelista ja jos putoaa kaapelin alta, turvaköysi pelastaa. Siitä voi jokainen sitten miettiä, miten haluaa toimia.

Minä kuitenkin sanoisin, että jos on hyvät hanskat ja kunnon kengät, kaapeleista selviää ihan hyvin. Kunhan vain osaa arvioida omat voimansa realistisesti eikä lähde hulluilemaan. Käsittääkseni suurin osa niistä ihmisistä, jotka ovat pudonneet kaapeleilta, ovat olleet liikkeellä silloin, kun ei olisi pitänyt eli silloin kun sää on ollut huono tai on satanut. Kaikki kaapeleilta pudonneet eivät muuten ole kuolleet.

Kun olimme päässeet pois viimeiseltä lankunväliltä ja saaneet kätemme irrotettua kaapeleista, kelpasi hymyillä. Me teimme sen! Loistofiilis! En tosiaan tiedä tarkkaa aikaa siitä, kuinka kauan meillä meni kaapeleilla tai kuinka kauan olimme huipulla, mutta kun pääsimme alas kaapeleilta, kello oli noin yksi. Ja puoli yhdeltätoista olimme siis saapuneet kaapeleille.

Kaapeleiden jälkeen alkoi kyllä vähän ärsyttää. Ohi oli se, miksi paikalle oli vaivauduttu, ja edessä piiiiitkä matka takaisin. Se, mikä on tultu ylös, piti nyt mennä alas.

Matka alas Sub Domelta.

Minun vaelluskenkäni ovat erittäin huonot. Ostin ne kunnon urheiluvälinekaupasta asiantuntevan myyjän mittauksen ja opastuksen jälkeen ja jopa kokeilin niitä simuloimalla alaspäin haikkaamista muovisen minikallion päällä. Mutta ne ovat silti huonot, ilmeisesti vähän liian pienet. Varpaani hakkaavat vasten päätyä, kun mennään alas. Varpaisiini oli sattunut jo vähän siinä vaiheessa, kun menimme Sub Domea ylös, mutta silloin en antanut kivun häiritä. Nyt alaspäin mentäessä tilanne tietenkin paheni nopeasti. Yritin kiristää kenkiä, mutta se johti siihen, ettei veri kiertänyt nilkoissani, joten oli pakko löystää kengät uudelleen. Sub Domelta alas pääsy oli siis aika kivuliasta. Tässä kohtaa jo huomasi myös sen, että edessä olevaan kotimatkaan pitää keskittyä täysillä: mieheni kompastui ja liukastui, kolautti polvensa ja sai haavan käteensä.

Kun oli päästy alas Sub Domelta ja takaisin puurajalle, alkoi se puuduttava metsäpätkä. Minun energiani taisivat loppua suurin piirten tässä kohtaa. Syöminen tai juominen ei auttanut. Varpaisiini sattui niin paljon, että olisin halunnut amputoida ne. Edessä oli matkaa noin 10 kilometriä ja kaikki alaspäin. Ei paljoa naurattanut. Riikalta olin kuullut, että matka takaisin on pitkä ja puuduttava ja olin hänen suosituksestaan ottanut mukaan musiikkia, mutta en jaksanut edes laittaa sitä päälle. Kaikki energia meni vain siihen, että otetaan askelia eteenpäin. En ollut ylöspäin tullessa tajunnutkaan, miten hankalaa maasto on. Metsäpolku on kivinen, epätasainen ja kantoinen. Muutaman kerran oli pakko kysyä mieheltäni, tulimmeko me muka tällaista reittiä ylös. Tässä vaiheessa minäkin sain pienen haaverin, kun en jaksanut nostaa toista jalkaani kunnolla yhden kiven yli ja sääri kolahti kiveen. Pieni pintanaarmu onneksi vain.

Kuten arvata saattaa, miehelläni oli energiaa paluumatkaan. Totta kai oli, sillä hän ei ollut aloittanut aamuaan tolkuttomalla eteenpäin ja ylöspäin paahtamisella, vaan ylläpitänyt rauhallista tahtia. Siinä vaiheessa, kun olimme laskeutuneet metsäpolulta alas Little Yosemite Valleyhin, minä olin totaalisen poikki. Aurinkokin paistoi ja oli liian kuuma - Half Domen korkeuksissa sentään oli ollut vain sillä tavalla kivasti lämmin. Taisin ilmoittaa, etten tiedä, miksi olemme ryhtyneet tällaiseen hullujen hommaan ja etten enää koskaan aio tulla tänne...

Lopulta pääsimme Nevada-putousten yläpäähän, jossa minun oli pakko saada syötyä vielä toinenkin kuiva bagel, jossa ei ollut edes sitä maapähkinävoita kostuttamassa. Kun me pidimme taukoa, putouksille tuli pariskunta, joka oli ollut huipulla samaan aikaan meidän kanssamme ja joka oli aloittanut haikkinsa aamulla noin 1,5 tuntia myöhemmin kuin me. Aikalailla nopeamminkin sitä olisi siis voinut liikkua.

Nevada-putouksilla on tehtävä valinta paluumatkan suhteen: Joko voi mennä takaisin niitä siksakkisia switchbackeja Vernal-putoukselle ja siitä taas ne 600 kiviporrasta alas. Vaihtoehtoisesti voi mennä pari kilometriä pidempää, mutta loivempaa John Muir Trailia alas. Yleinen suositus on valita John Muir Trail, sillä vesiputousten epätasaiset switchbackit ja kiviportaat eivät ole hyvät väsyneille jaloille, joilla on haikattu koko päivä ja noustu 1463 metriä ylös.

Meidän ei ollut tarkoitus kovin tosissaan harkita mitään muuta kuin John Muiria. Siinä kuitenkin, kun pidimme taukoa Nevada-putouksilla, näin useamman paluumatkaajista lähtevän kiviportaille Vernal-putouksen suuntaan. Lisäksi olin lukenut Half Dome -haikin tehneiltä, etteivät he välttämättä enää uudestaan valitsisi John Muiria paluureitiksi, sillä tuossa vaiheessa jo vain se pari kilometriä lisää pituutta matkaan tuntuu todella pitkältä. Mekin päätimme siis ottaa lyhyemmän reitin ja lähdimme portaille.

Aamulla tätä kivuttiin ylös, nyt mentiin alas.

En suosittele! Vaikka John Muir Trail onkin pidempi matkan puolesta, ajallisesti se ei välttämättä ole. Minä vahvasti epäilen, että alas meneminen portaita pitkin kestää kauemmin kuin kävely sitä paria kilsaa pidempää John Muiria pitkin kestäisi. Meillä nyt ei tietenkään ole vertailukohtaa, enkä tiedä, millainen John Muir Trail on, mutta me ainakin etenimme switchbackeja ja kiviportaita alas hyvin hitaasti ja vaivalloisesti. Eivätkä ne epätasaiset switchbackit ja portaat todellakaan tunnu kivoilta tuossa vaiheessa! Minun polveni sattuivat niin paljon, että oikeasti luulin niiden poksahtavan. Minä nyt olen tietenkin vähän polvivammainen muutenkin nykyään, mutta myös mieheni polviin sattui. En siis suosittele kenellekään sitä, että lähtee hortoilemaan niille portaille paluumatkalla. Mieheni meinaa näin jälkikäteen, ettei se nyt oikeasti ollut paha reitti. Ja kukin tietenkin omien voimiensa (ja polviensa) mukaan.

Vernal-putous ja sateenkaari paluumatkalla. Ihan hieno joo, mutta eihän tästä kyennyt nauttimaan enää tässä vaiheessa. 

Vihdoin ja viimein pääsimme lähtöpisteeseemme, haikkipolun alkuun. Meillä oli molemmilla ollut kännyköissä urheiluappit päällä mittaamassa matkan pituutta. Mieheni appi näytti noin 24 kilometriä, mutta minun omani näyttää aina liikaa ja näin pitkällä reissulla matka oli vääristynyt täysin ja oli ihan väärissä lukemissa (jotain 37 km :D). Kansallispuiston nettisivujen ja kyltin mukaan matka on se 22,5 km edestakaisin, jos tulee takaisin niitä vesiputousten kiviportaita eli samaa reittiä kuin menomatkalla. Eli jotain tuon 22,5 km:n ja 24 km:n väliltä varmaan kävelimme.

Aikaa meillä meni tähän suoritukseen 12 tuntia ja 40 minuuttia. Tähän on laskettu mukaan kaikki tauot ja myös kaikki se aika, mikä käytettiin kaapeleilla ja huipulla. Yosemiten nettisivujen mukaan enemmistöllä menee keskimäärin 10-12 tuntia tähän haikkiin, joten aika hyvin keskimääräisissä ajoissa pysyimme. Mutta nuo ajathan riippuvat ihan siitä, miten pitkiä taukoja pitää ja siitä, kuinka kauan joutuu odottelemaan kaapeleilla ja kuinka kauan hengailee huipulla.

Minä join haikin aikana vettä 5 litraa ja mieheni joi yhteensä noin 4,5 litraa urheilujuomaa ja vettä. Lähes kaikki pähkinät ja kuivamarjat sekä M&M:t jäivät meillä syömättä. Energiapatukoista jäi niistäkin varmaan puolet. Meillä oli mukana myös suklaapatukat pahan hetken varalle, mutta nekin jäivät syömättä. Minä söin molemmat bagelini, mies söi toisesta omastaan vain puolet. Tonnikalat sentään tuli syötyä.

Haikkipolun päästä oli vielä se vajaan kilometrin matka parkkipaikalle ja autolle. Hurautimme mökillemme, kävimme suihkussa ja sitten suuntasimme syömään pitsaa. Aaah mitä autuutta kuuma suihku ja pitsa oli! Vetäydyimme nukkumaan jo yhdeksän aikaan, mutta minulla särki reisiä niin paljon, että nukahdin vasta joskus kymmenen aikoihin.

Ylinopeus tappaa karhuja. Jos yöpymispaikkamme tilastoihin on luottamista, viime vuonna Yosemitessa piti lopettaa yli 10 karhua, koska autot olivat törmänneet niihin.

Seuraavana päivänä oli vähän krapulainen olo: janotti ja ramasi todella paljon eli ilmeisesti olin juonut liian vähän vettä (vaikka join yli litran minimisuosituksen, joka oli se 3,7 litraa) ja syönyt liian vähän. Minulla sattui hiukan akillesjänteisiin, mutta ne nyt sattuvat minulla usein, joten oli aika business as usual. Reisiä särki edelleen hiukan ja toinen pakara tuntui vähän, mutta ei pahasti. Seuraavana päivänä tilanne oli jo normalisoitunut. Mieheni sanoi, että hänellä tuntui vähän polvissa ja kokonaisvaltaisesti jaloissa parin päivän ajan.

Koska Half Domen näkeminen kaukaa silloin toukokuussa oli aiheuttanut meissä vähän ahdistusta, päätimme nyt haikkia seuraavana päivänä ajaa jälleen näköalapaikalle ihastelemaan Half Domea uudestaan Washburn Point - ja Glacier Point -näköalapaikoilta. Oli aika uskomaton fiilis, kun sitä kalliota katseli kaukaa ja kun tajusi, että ei hitsit, me oikeasti käytiin tuolla huipulla! Vernal- ja Nevada-vesiputoukset erottuivat tähän aikaan vuodesta juuri ja juuri näköalapaikalle. Matka putouksilta metsän keskeltä huipulle näytti jotenkin vielä pidemmältä kuin vain 11 kilometriltä.

Minä ja Half Dome Glacier Pointilta.

Kenelle suosittelemme haikkausta ja kiipeämistä Half Domelle? Kaikille niille, jotka haluavat pienen seikkailun ja jotka ovat valmiita kävelemään tämän seikkailun takia kilometritolkulla keskellä metsää. Tämä haikki on oikeasti jopa vähän tylsä. Ehdottomasti kaiken arvoista - ne kaapelit ovat niin hauskat ja onhan siellä huipulla niin siistiä! - mutta yksitoikkoinen. Hyvä yleiskunto täytyy olla, koska haikissa on nousua todella paljon. Muutoin erityisemmin treenaamatta pärjää kyllä; liikuntaa harrastamaton mieheni on siitä ihan hyvä esimerkki (tosin olemmehan me nyt jonkin verran tässä viime vuoden aikana haikkailleet Piilaakson kukkuloilla). Me näimme haikilla väkeä nuorista aikuisista muutamaan keski-iän ylittäneeseen, mutta kaikki olivat hyväkuntoisen oloisia. Kiinnitimme huomiota sellaiseen, ettei aasialaisia näkynyt paljoa. Yleensä täällä on jokaisella haikkipaikalla aina aasialaisia liikenteessä, mutta näköjään ei nyt. Tämä nyt ei ole mikään olennainen asia, mutta tällaisia seikkoja tulee nykyään huomattua. Tosin toistan taas, että tämä elokuun loppu ei ollut enää ruuhka-aikaa.

Myöskään yksiäkään flipfloppeja ei tullut vastaan, haha! Niitäkin näkyy yleensä aina kalifornialaisilla haikkipoluilla. Yhdet sandaalit kyllä bongasimme. Me suosittelemme kunnon vaelluskenkiä korkeilla varsilla tälle reissulle, vaikka niillä Nike Free -lenkkareillakin se yksi tyyppi hilasi itsensä huipulle ja alas.

Minä ostin tästä reissusta muistoksi Yosemiten kaupasta "I made it to the top" -t-paidan, koska onhan sellainen nyt vähän cool, haha. Mieheni ei suostunut moisiin hömpötyksiin ja naureskeli minulle, kun oikeasti vaihdoin paidan heti ostamisen jälkeen päälleni autossa. Ostimme myös "Go climb a rock" -magneetin muistoksi, koska keräilemme magneetteja aina eri paikoista.

Matkamuisto. Maksoi hiukan yli 20 dollaria veroineen ja kestää varmaan yhden pesun.

Haikin paluumatkalla olin ilmoittanut miehelleni, etten enää koskaan aio tulla haikkaamaan niihin maastoihin. Mutta seuraavana päivänä puhuin jo siitä, miten siistiä olisi tehdä tämä haikki uudelleen... Go climb a rock indeed. ;)

Omat tunnit

Ajattelin, että olisin tänään ehtinyt kirjoittaa Half Domesta. Mutta sitten tuttuni kysyi, voisinko sijaistaa hänen attack-tuntinsa tänään, ja suostuin. Ohjaustuntieni määrä nousi sen myötä tänään 4,5 tuntiin. Eipä paljoa siis jäänyt aikaa kirjoitella.

Viime viikolla kävin Costcossa, jossa kaikki on tunnetusti suurempaa. Tämä nalle ei lähtenyt kotiin, vaikka hinta oli vain noin $30.

Half Dome -haikista on fyysisesti jo toivuttu. Olin itse asiassa jo heti eilen keskiviikkona jälleen ihan kohtalaisissa voimissani, enkä lyyhistynyt niiden neljän ohjaustuntini takia. Olen silti nyt aika väsynyt, sillä 8,5 tuntia ohjausta kahden päivän aikana on ehkä pikkasen liikaa. Järkytyin itse asiassa äsken, kun tajusin, että oikeasti olen tehnyt yli 8 tuntia kahden päivän aikana. En ollut edes hoksannut... Mieheni on sitä mieltä, että ahnehdin tunteja ehkä vähän liian paljon. Mutta eipä voi väittää, etteikö kotirouvakin vähän ansaitsisi omaa rahaa. ;) Mutta oikeasti pitää kyllä vähän hidastaa, ettei tule kohta fyysinen burnout.

Aloitin tänään yhden oman uuden bodypump-tuntini San Josen YMCA:lla, jossa en ollut koskaan aiemmin edes käynyt. Lauantaina aloitan oman pumppitunnin Los Gatoksessa. Tällä hetkellä minulla on jo 11 omaa tuntia viikossa! Seitsemän pumppia, kolme attackia ja yksi cxworx, ellen nyt ihan väärin laskenut. :) Aika hyvin, etten sanoisi. Joskus voi ilmeisesti olla sillä tavalla, että uuden ohjaajan täytyy odottaa aika kauan ennen kuin saa omia tunteja, joten minulla on käynyt nyt hyvä tuuri: vapaita tunteja on ollut tarjolla, eikä kokeneempia ohjaajia ole ollut saatavilla.

San Josen Y.

Tilanne näiden tuntien suhteen tuntuu kuitenkin elävän koko ajan. Viime viikollakin kalenteriini tuli muutos jo aiemmin sovitun osalta. Syy ei ole työnantajissa, vaan niissä ohjaajissa, jotka ovat luopumassa tunneistaan ja jotka eivät aivan osaa päättää, mitä haluavat... Kalenteristani postui yksi niistä hulluista 5:45AM-tunneista ja se korvautui inhimillisellä 8:30AM tunnilla. Aikaisia aamuyön herätyksiä on kuitenkin edelleen kaksi viikossa, joten eipä se yksi lisää siinä missään olisi tuntunut.

Loppuviikosta on luvassa vain yksi ohjaustunti per päivä, joten ehkä löydän sitä aikaa kirjoittaa tänne jossain vaiheessa. Toisaalta sain juuri käsiini uudet Les Millsin attack-, pumppi- ja cx-ohjelmat, jotka pitäisi opetella seuraavan kuukauden aikana. Äitini on tulossa meille kolmeksi viikoksi ensi viikon jälkeen, joten kiirettä todella pitää.

Huiputus onnistunut!

Me teimme sen! Half Domen huippu saavutettu ja valloitettu eilen. En muista, koska olisin viimeksi ollut niin loppu kuin tuon haikin jälkeen... Mutta loistoreissu! Tänään on ollut vähän sellainen olo kuin olisi pienessä krapulassa: ramasee ja on hirveä jano, vaikka join haikin aikana vettä enemmän kuin minimisuositus oli.

Siellä se on. Oli pakko ajaa tänään näköalapaikalle ihastelemaan sitä, minne maailmassa sitä onkaan tullut kiivettyä.

Olen vähän kateellinen miehelleni, joka on lomalla ja joka saa huomenna ottaa rauhallisesti. Minun täytyy huomenna ohjata neljä tuntia: kolme 60 minuutin pumppituntia ja yksi 60 minuutin attack-tunti. Mieheltäni ei heru sympatiaa, sillä olen kuulemma aivan itse rakentanut aikatauluni...

Luvassa Half Dome -hehkutuspostaus jossain vaiheessa.

Viikonloppu Portlandissa

Tämä postaus sisältää sisältöönsä ja pituuteensa nähden kohtuuttoman paljon asiaa donitseista. ;)

Viime viikonlopun mottoni.

Huomenna sunnuntaina lähdemme Yosemiteen. Half Dome -haikkimme on maanantaina ja kotiin palaamme tiistaina. Ennen tätä suurta koitosta palataan nyt hetkeksi viime viikonlopun Portlandin tunnelmiin.

Portlandin läpi menee joki, joka ei ole Columbia River, joka sekin menee ihan Portlandin läheltä, vaan jokin toinen joki.

Portlandin keskustan rakennuksia.

Kävimme Portlandissa Oregonissa kavereidemme kanssa: miehen kahden kollegan ja toisen kollegan vaimon kanssa. Lensimme San Josesta Portlandiin lauantaina aamulla. Lento lähti aikaisin ja kesti vain puolisentoista tuntia. Oli jännä, kun jo joskus yhdeltätoista olimme vieneet laukut hotellille ja olimme keskellä Portlandin keskustaa. Matkustaminen voi siis joskus olla todella nopeaa. Portlandiin voisi ajaa San Josesta jossain reilussa 10 tunnissa (ilman ruuhkia).

En tiennyt Portlandista oikein mitään etukäteen. Paitsi sen, että siellä on paljon hyviä ravintoloita, joissa panostetaan puhtaaseen lähiruokaan, panimoja, terasseja, hyviä donitseja sekä hipstereitä ja hiton outoa porukkaa. En kyllä oikeastaan edelleenkään tiedä siitä mitään muuta. :D Miehen kollegat ovat molemmat käyneet Portlandissa useastikin työmatkoilla, joten he osasivat jotenkuten suunnistaa kaupungissa. Kukaan meistä ei ollut suunnitellut mitään, vaan tarkoituksena oli lähinnä vain kierrellä ja katsella lauantaina.

Hyvien ravintoloiden lisäksi Portlandista löytyy paljon food carteja eli ruoka-autoja, joista saa kuulemma todella hyvää ruokaa. Me emme maistaneet.

Minulla oli kuitenkin kaksi asiaa, jotka halusin ehdottomasti tehdä: syödä Voodoo-donitseja ja käydä katsomassa isoa kirjakauppaa. Molemmat ovat kuuluisia Portlandin nähtävyyksiä.

Voodoo Doughnut, todella suosittu donitsipaikka. Jono yltää usein yli korttelin verran, mutta me pääsimme nyt helpolla ja jouduimme jonottamaan "vain" 30 minuuttia. Jonottajille musisoi joku mies ja keräsi siinä samalla itselleen vähän tienestiä.

Voodoo Doughnutilla on glittertiiliseinä.

Voodoomagia maistui kyllä ihan hyvältä.

Kyllä nyt laatikostakin pitää olla valokuva.

Minä ja mieheni jaoimme tuollaisen Voodoo Doll -nimisen donitsin sekä tuon päällä olevan ruskean Portland Cream -nimisen donitsin. Alla näkyy yksi tavallinen donitsi sekä jännä erikoisuus: kinuskilla ja pekonilla päällystetty donitsi, joka kuulemma oli miehen kollegan mukaan ihan maukasta. Voodoo Doll ja Portland Cream olivat ihan jees, mutta eivät mitään kovin erikoisia. Hypetyksen ja jonon perusteella olisi voinut odottaa erikoisempaa. Arnoldissa on parempaa (tai aika on kullannut muistot?), joskin makuyhdistelmät tietenkin olivat tässä Voodoossa aikalailla erikoisempia. Tuo kasa donitseja ja yksi limsa maksoivat muuten yhteensä noin $11, joten ei ollut hinnalla pilattua. (Blogger päätti muuttaa tämän kuvatekstin tällaiseksi isoksi. En jaksa nyt välittää.)

Powell's Books, kuuluisa ja MASSIIVINEN kirjakauppa. Tuolla on kokoa jonkun korttelin ja usean kerroksen verran. Kaupassa myydään sekä uusia että käytettyjä kirjoja ja kaikki ovat sekaisin. Miehen kollega kertoi kuulleensa eräältä paikalliselta, että kauppa toimisi pitkälti siten, että ihmiset käyvät ostamassa kirjan ja jossain vaiheessa käyvät lahjoittamassa sen takaisin. Me kävimme ihan vain vähän pyörähtämässä tässä kirjakaupassa, koska ei ollut intoa penkoa sen enempää (ja miehen kollegat ovat siellä jo viettäneet ilmeisen kauan aikaa aiemmin). Tuolta kyllä varmasti löytyy ihan mitä tahansa. Mielenkiintoinen huone oli kyllä Rare Books -huone, jossa oli todella vanhoja (ja kalliita!) kirjoja lasivitriineissä myynnissä. 

Tiesin, että Powell'sista löytyy ulkomaista kirjallisuutta, joten piti käydä etsimässä tämä suomalaisen kirjallisyyden hylly. Tuo Ufot-kirja nauratti. Valikoima oli todella outo (mm. Suomalainen pianokoulu nro 1), mutta lahjoituksiahan nämä tietenkin ovat.

Portlandin keskusta-alue on kompakti ja todella kävelijäystävällinen. Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa kävelemään keskustassa! Täällä Piilaaksossa kun vain helposti autoillaan tai kävellään ehkä muutamia kortteleita jossain Palo Altossa tai vastaavassa pikkukaupungissa. Oli kiva myös nähdä jälleen täysin omanlaisensa amerikkalainen kaupunki. Portlandia sanotaan vähän eurooppalaistyyliseksi kaupungiksi. Minusta on alkanut tuntua, että kaikkia jenkkikaupunkeja, joissa voi kävellä ja joissa on terasseja, sanotaan eurooppalaisiksi. Mutta kaipa se on tietyllä tavalla jotensakin osuva kuvaus.

Kauniita tiiliseiniä.

Ja paljon kivitaloja. Ilmeisesti aika moni Portlandin rakennuksista romahtaisi, jos tulisi maanjäristys. Syy sille, miksi Kaliforniassa ei ole kivi- eikä tiilitaloja.

Portlandissa oli paljon tiilirakennuksia ja osa kerrostaloista näytti vähän siltä kuin sellaisen voisi todella nähdä jossain Euroopassa. Olimme olleet kaupungissa noin 20 minuuttia, kun kaverini jo huokaisi, että onpa ihanaa olla jossain muualla kuin Kaliforniassa Piilaaksossa, kun rakennuksetkin ovat niin freesejä. Arkkitehtuuri kun täällä Piilaaksossa on aika rumaa. Tai oikeastaan arkkitehtuuria ei ole: kaikki rakennukset ovat matalia tönöjä, jotka on tehty keltaisesta tai ruskeasta mistä-lie lastulevystä. Kiinnitimme yhdessä huomiota myös siihen, että onpa hassua, kun kaikki vastaantulijat ovat valkoihoisia. Ei aasialaisia, eikä sitä oloa, että itse edustaa totaalista vähemmistöä.

Yhden pitserian ulkoseinässä oli tällainen. Emme syöneet pitsaa, mutta miehen kollegan mukaan tämä pitseria tarjoilee vain todella hämäriä pitsoja.

Mites se ravintolapuoli sitten? Portlandissa tosiaan kuulutetaan puhtaan ruoan ja lähiruoan puolesta. Onko joku katsonut Portlandia-sarjaa? Me katsoimme kehotuksesta pari ekaa jaksoa ennen tätä reissua. Se ekan jakson kohtaus, jossa ravintolan tarjoilija esittelee syötävänä olevan sian (vai oliko se sika?) kansion ja kertoo mm. tilan, josta sika on, perustuu ihan todellisuuteen. ;) Useassa paikassa tuntui olevan esillä tiedot siitä, mistä tilalta mikäkin ruoka-aine tulee.

Myös kierrätysasiat otetaan Portlandissa vakavasti. Esimerkiksi aurinkovoimaa käyttävä kompostoiva roskis löytyy lähes jokaisesta kadunkulmauksesta.

Me kävimme yhden kaverini suosituksesta ravintolassa nimeltä Souhtpark Seafood. Oli kyllä niin sairaan hyvää ruokaa, ettei ole edes todellista! Me söimme taimen-annokset, enkä ole koskaan eläissäni syönyt niin hyvää kalaruokaa. Tarjoilija ilmoitti vastaavansa mielellään kysymyksiin liittyen heidän kaloihinsa ja niiden alkuperään, mutta kukaan meistä ei kysynyt mitään.

Souhtpark Seafood tekee yhteistyötä täällä Kaliforniassa, noin reilun tunnin ajomatkan päässä meiltä olevan Monterey-kaupungin Aquariumin kanssa. Näistä akvaarioista voi olla monta mieltä, mutta ilmeisesti Montereyn akvaario on kohtalaisen eettinen tutkimus- ja suojeluohjelmiensa kanssa. Tai niin eettinen kuin mikään tuollainen nyt voi olla.

Ylhäällä maailman paras taimen-annos ja alhaalla maailman fancyin suklaajälkkärilautanen. Tarjoilijalla kesti yli minuutti kertoa minulle, mitä mikäkin tässä lautasella on. Söin tuon lähes kokonaan yksin. Samalla näykin vähän mieheni jälkkäriä. Sen jälkeen söin vielä kaverini jälkkärin jämiä. Sain tämän matkan aikana aikamoisen syöjän maineen... 

Portlandissa on paljon pienpanimoita. Kaupungissa järjestetään erilaisia panimokiertueita, ja meitä vastaan tuli monta kertaa tällainen pyörävehje:

Tällaisella megatandempyörällä porukka veteli panimosta toiseen. Tämä taisi olla tässä parkissa ja pyöräilijät juomassa. Pyöräillessä ei juotu, mutta kyllä ihmisten meno oli iloisen näköistä.

Me kävimme maistelemassa oluita monessa eri paikassa, tosin minä maistelin vain yhdessä paikassa. Ylempänä kuva minun maisteluistani. Suomessa asuessani en koskaan juonut olutta, mutta täällä asuessa olen jonkun verran juonut sellaista "helppoa kaljaa" (tyyliin Bluemoon). Näistä maistoin jokaista, mutta join kokonaan vain kaksi; muut olivat liian vahvan kaljamaisia minun makuuni ja annoin ne miehille juotaviksi. Alempi kuva on mieheni maistelutilauksesta. Voodoodonitsien lisäksi Portlandista löytyy paikallista voodoodonitsi-olutta, mutta se jäi nyt maistamatta.

Sunnuntaina päätimme vuokrata auton ja lähteä katsastamaan Portlandin lähellä olevia vesiputouksia. Portlandin keskustassa on kolme autovuokraamoa, joista yhdestä autot olivat loppu, toisesta lähes meillä kaikilla oli huonoja kokemuksia ja kolmannen hinta oli vähän korkea. Vuokrasimme kuitenkin auton siitä kalliista paikasta ja lähdimme ajelemaan. Tarkoituksena oli ajaa katsomaan Multnomah Fallseja, mutta otimme maisemareitin, jonka varrelta löytyi kolme muutakin vesiputousta. Tuli nähtyä vesiputouksia varmaan seuraavan parin vuoden ajalle, aikamoinen yliannostus. Mutta toisaalta eipä noita putouksia täällä kuivassa Kaliforniassa pahemmin näe, joten hyvä, että tuli vähän varastoon.

Columbia-joen vierustassa menevän maisemareitin varrella löytyi tällainen Vista House. 

Näkymät Columbia-joelle. Kuvassa näkyvä sumu ei muuten ole sumua, vaan savua maastopaloista. Maisemat olisivat varmasti olleet todella kohdillaan, jos ilma olisi ollut kirkasta.

Eka vesiputous, olisiko Latourell Falls.

Huomaa kuvassa pienet ihmiset.

Toka vesiputous, Bridal Veil Falls. Kolmannesta putouksesta ei ole kuvaa, koska emme jaksaneet enää edes kävellä niin lähelle putousta, että siitä olisi saanut kunnon kuvaa.

Kaikilla kolmella pikkuputouksella oli turisteja, mutta ei mitään kovin pahaa ryysistä. Multnomah Falsseilla oli sitten porukkaa senkin edestä. Parkkipaikalle piti jonottaa aika kauan. Itse asiassa jo muutamia tunteja sitten Portlandista lähtiessämme motarin infotaulussa oli ollut tiedote siitä, että parkkipaikka Multnomah Fallseilla on täynnä.

Multnomah Falls. Alemmalla putouksella on korkeutta noin 21 metriä ja ylemmällä noin 165 metriä.

Putouksen keskellä olevalla sillalla oli aikamoinen turistilauma.

En tiedä, johtuiko siitä, että olimme jo nähneet kolme vesiputousta ja olimme väsyneitä ja nälkäisiä vai mistä, mutta Multnomah Fallsit eivät vakuuttaneet meitä. Ihan kiva putous joo, mutta kaamea ryysis.

Oregolainen motari, jota kalifornialainen kutsuu kinttupoluksi, koska siinä on vain 2 kaistaa/suunta. :D

Oregonissa on laki, jonka takia omaa autoaan ei saa tankata itse. Mieheni ajoi tankille, nousi autosta ja työntekijä tuli tankkaamaan auton. Jostain älyttömästä syystä mieheni sai kyllä itse nostaa tankkauspistoolin takaisin paikoilleen eli mitään logiikkaa tässä touhussa ei kyllä ollut.

Vesiputouspäivän jälkeen piti päästä maistelemaan vielä lisää donitseja. Kaverini kaveri on asunut Portlandissa vuosikausia ja hän ei itse asiassa edes maininnut Voodoo-donitseja. Hän sanoi, että jos haluaa hyviä donitseja, kannattaa mennä Blue Stariin. Voipi siis olla, että Voodoot ovat enemmän turisteille tai jotain. Itse asiassa Blue Starin donitsit olivat kyllä parempia kuin Voodoot. Ja mikä parasta, sieltä sai donitseja kaupanpäälle, koska olimme paikalla illalla!

Ei mitään ihan teollista kamaa, kun jauhojen, kananmunien, maidon ja voin alkuperä ilmoitetaan kiskan seinällä. :)

Minä otin tuon etualalla näkyvän donitsin, joka oli mustikka-basilika-bourbon-donitsi ja todella hyvää. Mieheni uskaltautui pekonilinjalle ja otti laatikosta pilkistävän pekonipaloilla kuorrutetun donitsin. Sekin oli hyvää. Kaupanpäälle saimme vasemmalla olevan pullan, joka ei ollut donitsi, vaan jonkinlainen omenapulla, sekä laatikossa olevan tavallisen glazed (suomeksi ihan vain sokerikuorrutteisen?) donitsin. Minä saatoin ehkä syödä nuo kaksi ylimääräistä yksinäni, kun kukaan muu ei jaksanut eikä halunnut, sillä olimme juuri syöneet ruokaa ravintolassa... sekä vähän myös kaverini ylimääräisestä. :D Puolustuksena sanottakoon, että olin nukkunut yöllä 3 tuntia, sen jälkeen mennyt aamulla seitsemältä kuntosalille juoksemaan 20 minuuttia juoksumatolla ja tekemään sairaan rankan 15 minuutin tabata-treenin hypyillä ja punnerruksilla. Mutta en silti ihan tajua, mikä minua vaivaa. Painoa kertyi muuten viikonlopun aikana melkein 2 kiloa lisää, joten vähän olisi ehkä voinut rajoittaa, mutta toistaiseksi olen yhä elossa, joten se lienee pääasia. Voin kyllä sanoa, että maha oli kipeä kolmen donitsin jälkeen.

Minun viikonlopussani donitsit olivat siis parhainta, mutta Portland vaikutti muutoinkin oikein kivalta kaupungilta. Mitä nyt siellä näkyi hemmetisti kodittomia katujen varsilla, nukkumassa jalkakäytävillä, puistoissa ja oikeastaan ihan missä tahansa, minne katseensa käänsi. Onhan kodittomia San Josessakin, mutta ei niitä täällä keskustassa niin paljon näe, ja sitä paitsi Portlandin kodittomat olivat astetta oudompia, haha. San Franciscossa kodittomia riittää myös yllinkyllin, mutta emme me käy SF:ssa koskaan, joten eivät ne minua ole häirinneet.

Portlandissa ei vain kävelty, vaan myös skeitattiin kaduilla. Ehkä joku Suomessa ihmettelee, miksi tämä on mainitsemisen arvoinen asia, mutta kun on asunut San Josessa yli vuoden, tällainen touhu on kumman piristävää. Ihan niin kuin se käveleminenkin.

Tässä minun matkakumppanini kävelevät. Miinus se kaverini eli miehen kollegan vaimo, joka piti perää minun kanssani. :)

Portlandissa myös todella oli sitä aivan omituista porukkaa paljon. Kuulin, että Portland olisi paikka, jonne kärrätään mielenterveyspotilaita kaduille, mutta tiedä sitten, miten totta tuollainen leganda on... Mutta hiton hämärää sukankuluttujaa kyllä näkyi. Ja niitä hipstereitä. Yhdessä vaiheessa puhuimme näistä oudoista tyypeistä, kun ohitsimme käveli mies, joka piti kämmenissään pulua (!) ja leperteli tälle linnulle. Niin että mitäs tuli juuri sanottua - outoa porukkaa vai? :D Olin jotenkin odottanut, että ehkä Portlandissa haisisi myös kannabis (niin kuin SF:ssa joka kulmassa), mutta en kyllä haistanut sitä paljoa. Toisaalta ilmassa haisi se maastopalojen savu, joten ei sen seasta paljoa muuta pystynyt haistamaankaan.

Pidä Portland outona, indeed.

Ei lisättävää.

Portlandissa varmasti riittäisi koluttavaa paljon ja pitkäksi ajaksi, varsinkin niitä ravintoloita. Mutta kyllä tuntui siltä, että viikonloppu oli ihan riittävä aika pintapuoliseen turisteiluun. Onnistunut reissu, ja kiva, että kävimme.

Löysimme laattakaupan, jossa oli nimensä perusteella kallista. 

Katutaidetta.

Blogini on ollut viime aikoina tavallista hiljaisempi, koska olen ollut niin kiireinen jumppaohjauksieni takia. Nyt blogi hiljenee satavarmasti taas ensi viikon keskiväliin saakka vähintään, sillä olemme siellä Yosemitessa, jossa ei ole nettiä eikä puhelinkenttää. Jos otteeni ei lipeä vaijerista Half Domella, niin ehkä ilmoittelen itsestäni jotain ensi viikon aikana. :)