Hei hei San Jose ja muita kuulumisia

Huh että onkin ollut tapahtumien täyteinen alkuvuosi ja kevät.

Tammikuussa yritin toipua Suomi-reissusta. (Tiedättekö fiiliksen, kun loman jälkeen on hankala palata arkeen? No minusta Suomi-reissujen jälkeen on melkein mahdotonta noin vain sujahtaa takaisin omaan piilaaksolaiseen arkeen ilman lievää melankoliaa.)

Piilaakson alkuvuosi oli hämmentävän kylmä ja sateinen. Luntakin satoi, tosin se näkyi pitkälti vain kukkuloiden huipulla. Olen nähnyt lunta aiempinakin vuosina kukkuloilla, mutta yleensä se on sulanut pois samana päivänä auringon paistaessa. Nyt lunta näkyi varmaan viikon.

Märkä talvi toi sekä lunta että vihreät nurmikot. 

Helmikuun alussa päätin alkaa opiskella personal traineriksi. Sain aloitettua opinnot ja opiskelin ehkä kaksi viikkoa intensiivisesti, kunnes opiskelu katkesi ja jäi katkolle.

Me nimittäin päätimme muuttaa. Muuton takana oli monia syitä, kuten vaihtelunhalu, kyllästyminen ja myös hullut naapurit ja vanhan asuinkompleksimme tohvelit työntekijät.

Uuden asunnon etsiminen oli mielenkiintoinen prosessi, joka olisi varmasti ollut hauskaa luettavaa, mutta minua ei kiinnostanut yhtään raportoida siitä blogiini. Opin asunnonhaun aikana sen, että täällä Piilaaksossa on aivan kamalia asuinalueita paikoissa, joissa en koskaan tiennyt sellaisia olevan. Olen asunut vieläkin suuremmassa (maahanmuuttajien) kuplassa kuin aiemmin olin edes kuvitellut asuvani.

Uuden asunnon etsinnän aikana olin kipeä. Osallistuin maaliskuun alussa myös BODYFLOW® (/BODYBALANCE®) -formaatin Advanced Instructor -koulutukseen ja läpäisin sen mahtavilla arvosteluilla huolimatta siitä, että taisin olla kuumeessa ja vedin päivän aikana koko ajan lääkkeitä.

Tai chin, joogan ja pilateksen peruspilarit bodyflowssa.

Lopulta uusi kiva asunto löytyi maaliskuun alkupuolella. Jäimme kahden asunnon loukkuun reilun kuukauden ajaksi, sillä meidän oli pakko ottaa uusi asunto, kun hyvä sellainen löytyi, ja valitettavasti asunto oli vapaana heti. Vuokrasopimus piti allekirjoittaa alkavaksi lähes heti, sillä Piilaaksossa tuntuu olevan vuokranantajan markkinat. Tulijoita on ihan riittämiin ja vaikka uusia vuokrakohteitakin ilmestyy päivittäin lukuisia, vitkuttelijat saavat jäädä jatkamaan asunnonmetsästystä. Täkäläisillä vuokrahinnoilla kahden asunnon vuokran maksaminen samalla, kun maksaa uuden asunnon vuokravakuuden, ei ole mikään ihan pikkusummien juttu, mutta elämässä pitää joskus priorisoida muutakin kuin taloudellista menetystä. Uusi asuntomme on muuten vanhaamme paljon kalliimpi, mutta toisaalta vanha asuntomme oli hämmentävän edullinen (tosin vuokramme olisi noussut parilla sadalla, jos olisimme sinne jääneet) ja uudessa kodissamme on kolme makuuhuonetta.

Kun oli aika alkaa pakata tavaroita kasaan, tulin uudelleen kipeäksi. Toivon, ettei sairasteluni muuttoprosessin aikana ole ennuste sille, miten onnellisia tulemme olemaan uudessa kodissamme... Muutaman viikon aikana sairastelin, yritin etsiä sijaisia tunneilleni, opettelin uusia Les Millsin formaattien koreografioita ja yritin siivota vanhaa asuntoamme ja pakata tavaroita. Siinä oli aikamoista hulapaloota hetkeksi.

Viimeisiä hetkiä nauttia vanhan asuinkompleksimme kuntosalista. (Tämä kuva on kesken bodyflown harjoittelun, siksi hämmentävä kuvakulma, haha.) Muutimme asuinkompleksista yksityishenkilön vuokraamaan town houseen, eikä meillä ole enää kuntosalia tai uima-allasta. Jos totta puhutaan, en oikeasti käyttänyt kotitalomme salia juuri koskaan ja uima-allastakin viime vuosina vain joskus kesäisin. Aion kaivata niitä silti.  

Minulla oli suuret ideat siitä, miten hoitaa muuttoprosessimme tilanteessa, jossa meillä oli avaimet kahteen eri asuntoon samaan aikaan. Ideat kuivuivat kasaan, kun olin niin kipeä, etten pystynyt menemään uuteen asuntoomme moneen päivään sen jälkeen, kun avaimet oli saatu. Mieheni on hoitanut siivous- ja muuttoasioita aika paljon.

Meidän onneksemme uusi asuntomme on todella lähellä vanhaa asuntoamme, joten loppujen lopuksi tavarat ja huonekalut oli helppo siirtää. Kovin pitkälle elämässämme emme siis päässeet, sillä muutimme vain muutaman mailin päähän vanhasta asunnostamme. San Josessa emme kuitenkaan enää asu. Nykyinen kotikaupunkimme on nimeltä Milpitas. Kaupunkien rajoilla Piilaaksossa ei ole isoa käytännön merkitystä, paitsi ehkä koulujen kannalta (tosin tämä pätee myös saman kaupungin sisällä, sillä alueita täällä on moneen lähtöön), mutta me emme mieheni kanssa onneksi ole enää kouluikäisiä. Tai no, sellainen käytännön merkitys muutollamme kyllä oli, että autovakuutuksemme hinta nousi hiukan, kun postinumeroksi tuli Milpitas. Syynä on ilmeisesti se, että Milpitaksen asukkaista suurin osa on (kauko)aasialaisia, jotka sitten vissiin kolaroivat enemmän. Näin saa varmaan kirjoittaa, kun se on kerta vakuutusmaksuissakin todettu fakta...?

Vajaa viikko sen jälkeen, kun olimme muuttaneet itsemmekin uuteen asuntoon, minun oli aika lähteä lomalle viikoksi Jamaikalle kaverini kanssa. Loma oli erittäin huonossa kohdassa, sillä vanha asunto ei ollut vielä täysin tyhjä ja uusi asunto oli vain puoliksi valmis. Toisaalta maaliskuu oli sen verran rankka, että loma tuli kyllä tarpeeseen.

Auringossa pötkötellessä unohtuivat muuttohuolet.

Jamaikalla oli mukava rentoutua viikko, mutta viimeisenä päivänä tulin jälleen kipeäksi. Nyt olen sairastellut kohta taas viikon ajan. Uusi koti on edelleen yhtä vaiheessa kuin se oli ennen lomalle lähtöäni. Mieheni tyhjensi vanhan asuntomme sinne jääneestä roinasta minun lomaillessa, ja avaimet palautimme viime keskiviikkona, minä flunssalääkkeiden alaisena.

Tällaista on siis kuulunut minun kevääseeni! Myös kulttuuria tuli harrastettua aika paljon tässä kaiken lomassa, sillä helmi-maaliskuun aikana kävimme mieheni kanssa katsomassa San Josessa Cirque du Solein Volta-esityksen (taidokas ja upea!) ja Broadway-kiertueen Cats-musikaalin (söpö!) sekä San Franciscossa pyörivän Broadwayn hittimusikaalin Hamilton, johon mieheni aikoinaan jonotti lippuja netissä yli 7 tuntia. Hamilton oli niin mahtava, etten edes tiedä, miten kuvailisin sitä. Rappia ja hip-hoppia musikaalina aiheesta vähiten tunnettu Yhdysvaltojen perustajaisä ja valtion ensimmäinen valtiovarainministeri, ei kai hittimenestykseen muuta tarvitakaan, hah? En tykkää rapista enkä hiphopista, en saanut sanoista edes kunnolla koko aikaa selvää, enkä tunne USA:n alun historiaa erityisen tarkasti, mutta tämä musikaali oli niin vaikuttava esitys, ettei sitä kyllä unohda ihan heti.

Joulureissussa ja burnoutissa Suomessa

Hei taas! Mites kaikkien joulut ja välipäivät ovat sujuneet? Me kävimme mieheni kanssa viettämässä joulun Suomessa pitkästä aikaa. Edellisen kerran koimme Suomi-joulun 4 vuotta sitten! Huh kun siitä onkin kulunut aikaa. Viimeiset kaksi joulua äitini on viettänyt meidän kanssamme Kaliforniassa ja sitä edellisen joulun vietimme mieheni kanssa kahdestaan. Oli siis todellakin aika kokea joulu jälleen Suomessa. Ja olihan muutoinkin edellisestä Suomessa käynnistämme kulunut 1,5 vuotta. Emme tosiaan käy siellä turhan usein.

Me tilasimme valkean joulun ja saimme sen! Lunta satoi sinä päivänä, kun me saavuimme, ja ilma pysyi pakkasella jouluun. Sitten tulivat nolla- ja plussakelit. Kuulemma Turussa ei ole ollut jouluna lunta sen jälkeen, kun me olimme siellä 4 vuotta sitten. Sattumaa? :D Tämä kuva on muuten Naantalista jouluaatonaattona.

Lähdimme reissuun 16. päivä ja tulimme kotiin eilen 29. päivä. Kyseessä oli siis tehokas kahden viikon pyrähdys. Reissusta toipumiseen saattaa mennä hetki. Minä olin hyvin väsynyt koko reissun ajan, sillä matkustaminen Suomeen aiheutti yli vuorokauden pituisen univelan (Kuka pystyy nukkumaan lentokoneessa? Minä pahemmin en.) ja sitten painoi jetlag ja sitten päälle vielä se Suomen tolkuton pimeys... Olin unohtanut, miten pimeää siellä on tähän aikaan vuodesta. Ensimmäisenä aamuna luulin heränneeni keskellä yötä, mutta ei, kello oli vain puoli yhdeksän aamulla.

Jatkuva pimeys ja auringon valon puute sai väsymykseni pysymään ja kestämään vielä senkin jälkeen, kun jetlag sinänsä oli voitettu. Näin Suomessa auringon ehkä kaksi kertaa, ja se kyllä vaikutti. En ole koskaan ajatellut itseäni sää-ihmisenä, sillä Suomessa asuessani tykkäsin pimeydestä, enkä kokenut kaamosaikaa kamalana. Mutta nyt huomaan, että kyllähän se auringon valo tekee tehtävänsä fiiliksen luomisessa.

Entisen mäyräkoirani, nykyisen äitini mäyräkoiran kanssa ulkoilemassa siihen aikaan, kun aamun ruotsinlaivat ovat satamassa. Minulla on tällainen kuva myös edelliseltä Suomi-reissultamme. Kun olen ulkona aamulaivojen kanssa samaan aikaan, jetlag on ollut todellinen. 

Otsikossa puhun joulureissusta, sillä haluan tietoisesti yrittää välttää termiä loma. Kuinka moni ulkosuomalainen kokee Suomessa käymisen lomana? Ei varmaan kovin moni. Ulkosuomalainen varmasti tietää sen tunteen, miten Suomessa käyminen tuntuu yleensä kaikelta muulta kuin joltain lomalta: pitää nähdä sukua ja perhettä ja tehdä sitä, tätä ja tota rajallisessa ajassa. Meillä on tietyllä tavalla mieheni kanssa aina ollut hyvä tilanne: Perheemme asuu Turussa ja Paimiossa, joten meidän ei tarvitse juosta ympäri Suomea sukuloimassa. Perhe on helposti tavattu. Suurin osa kavereistamme asuu myös Turussa. Ja yleensähän kaverit ovat töissä, joten ei heitä ehdi nähdä koko aikaa tai edes montaa kertaa. Yleensä Suomi-reissumme ovat menneet siten, että mieheni käy töissä aina välillä Turun-toimistossa ja minä istun äitini luona valittamassa sitä, että on vähän tylsää.

Ihana Aurajoki ja kuusikoristeet.

Aurajoki on kaunis kesällä ja talvella, jos on lunta. 

Tuomiokirkon joulukuusi näyttää kyllä aina samalta.

Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin toinen. Minä taisin vasta nyt kokea todellisen ulkosuomalaisen Suomi-burnoutin: ohjelmaa oli paljon ja olin väsynyt koko ajan. Totta kai päälle tuli myös vähän flunssaa. Joulunpyhät veivät kätevästi pitkän pätkän reissustamme, mutta en nyt sanoisi, että joulu on mitään burnoutista vapaata aikaa, haha. Jo ennen matkaamme sain sovittua treffejä kavereiden kanssa siten, että oikeastaan jokaisena päivänä ennen joulua ja sen jälkeen oli jotain menoa, joinakin päivinä jopa useita menoja. Yksi kaverini tuli entisestä kotikaupungistani Vaasasta saakka katsomaan minua Turkuun, ja yövyimme yhden yön hotellissa. (Suomalainen hotelliaamupala - voi mitä ihanuutta! Olin siitä niin huumassa, että se oli kaverini mielestäni jopa hellyyttävää.) En ehtinyt koko reissun aikana käymään edes ryhmäliikuntatunneilla muuta kuin kerran! Tuo kertoo jo aika paljon kiireestäni, sillä yleensä olen jo ensimmäisenä päivänä häipynyt jumppaan hoitamaan aikaerorasitustani, ja käynyt jumpissa useampia kertoja.

Kaverini kodissa oleva liitutaulukalenteri kuvasti hyvin onnekasta tilannettani: sain nähdä kavereitani jopa kolmena eri päivänä!

Burnout oli siis taattu, mutta toisaalta fiilis oli mukava. Oli ihanaa viettää joulua kaikkien perheenjäsenten kanssa, ja kerrankin sain nähdä kavereitani kunnolla, vaikka tietenkin olisi ollut mukavampi nähdä kaikkia vielä enemmänkin. Täytyy sanoa, että melkein jopa lähdin kotimatkalle Suomesta sellaisella fiiliksellä, että olisi tehnyt mieli viettää siellä vielä pari päivää. Mutta vain melkein. Olen kyllä sitä mieltä, että kaksi viikkoa on tarpeeksi pitkä aika Suomi-reissulle, vaikka sainkin vähän palautetta tästä mielipiteestäni. Pidempi aika aiheuttaa minulle vain liikaa hämmennystä. Vaikka olen asunut ulkomailla melkein 5 vuotta, Suomeen meneminen tuo aina kummallisen olon ja kyseenalaistamisen tunteen. Miksi asun missä asun ja minne oikeastaan kuulun vai kuulunko enää minnekään? Fiiliksiä Suomessa on hauska käydä katsastamassa aika ajoin, mutta ei sinne pitkäksi aikaa voi jäädä...

Pääsimme pitkästä aikaa Turun joulurauhanjulistukseen. Edellisvuosina olemme katsoneet sen Yle Areenasta 10 tuntia myöhässä. Livenä tuollahan ei näe mitään, mutta fiilis on omanlaisensa. Ilma oli kunnolla pakkasella ja minua palelsi hiukan, mutta eipähän tarvinnut todeta, että "Onpa Turussa ankea sää", kuten edellisvuosina Areenaa tuijottaessa olemme todenneet.

Joulun jälkeen alkoivat sitten ne kelit, joita ei ole yhtään ikävä. Kummallista kyllä kroppani tiesi heti, miten tällaisessa kelissä kävellään. Ei kovaa eikä hyvin, vaan tepastellen. 

Kotiin oli siis juuri hyvä ja sopiva hetki palata. Haluan aloittaa uuden vuoden siellä, missä asun. Piilaakson ilma tuntuu muuten todella keväiseltä, kun kaksi edellistä viikkoa on mennyt Suomen joulukuisessa talvessa: kukkulat ja nurmikot vihertävät, aurinko paistaa ja ilma on mukavan raikas 10-15 asteinen. Tuo ilma tuntuisi varmaan kylmältä, jos en olisi ollut Suomessa palelemassa, mutta eilen lentokentältä ulos astuessa se tuntui äärimmäisen lämpöiseltä, kun aurinkokin paistoi. Mitä nyt asunnossamme sisällä oli 16 astetta lämmintä ja kaikki pinnat hohkasivat kylmyyttä, kun lämmityslaitteet ovat olleet kiinni kaksi viikkoa.

"Miksei täällä ole ketään?" Turku-Helsinki -moottoritie aamuyöllä kello 2:30. Ja ei, emme olleet tulossa yökerhoilemasta, vaan lähdössä lentokentälle ja kohti kotimatkaa. En tiedä, onko Piilaaksossa koskaan hetkeä, jolloin motarilla ei kulkisi useita autoja. En ole koskaan nähnyt sellaista hetkeä, ja olen ollut liikenteessä öisinkin.

Näin sujui siis meidän joulun aikamme tänä vuonna. Saa nähdä miten ensi vuonna.

Tein muuten Suomessa jotain mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt - pyörähdin alasti lumihangessa saunavilvoittelun aikana! Sain myös laskea mäkeä pulkalla. Muistaakseni en ole pulkkaillut sitten lapsuuteni jälkeen. Loistopuuhia joululle siis.

Pulkkamäkeen asti en päässyt, mutta laskin pururadan mäessä. Kyydissä edessäni on ystäväni lapsi, jolla meni ehkä kuulo, kun minä huusin pulkassa pelosta ja ilosta mäkeä laskiessa.

Kuka muuten söi aivan liikaa suklaata jouluna? Minä en. Söin suklaita 7 päivää putkeen, mutta olisin voinut viettää Suomessa pari lisäpäivää ehkä jo senkin takia, että olisin ehtinyt syödä enemmän... :D

Kun ulkosuomalaisen päästää joulusuklaiden äärelle kaupassa, tilanne saattaa riistäytyä käsistä helposti ja kovalla vauhdilla. Tässä minun ja mieheni iltapalaa sen jälkeen, kun oli ensin vedetty ruokaöverit jouluruokien kanssa. Mitään en kadu, paitsi sitä, etten tuonut tarpeeksi suklaita mukanani kotiin Piilaaksoon.

Kiitollisia ollaan

Jälleen on yksi Thanksgiving takana ja Black Friday ohitettu. Meidän kiitospäivärutiinit ovat näköjään pysyneet samoina vuodesta toiseen. Viime vuonna totesin, että voisin hyvin vain linkata edellisvuoden postauksen, sillä meininki oli aika samanlaista. Sama tilanne on nyt. Kiitospäiviin kuuluu minulla aina olennaisesti omat treenit aamulla kotitalomme kuntosalilla, sillä ohjauksia minulla ei ole, perään paljon kehonhuoltoa ja sitten mies mukana kavereiden luokse naapuritaloon viettämään Friendsgivingia eli kiitospäivää ystävien kanssa.

Tänä vuonna meille tarjoiltiin kokonaisen linnun sijaan kalkkunankoipia. Oikein hyviä! Kuten oli myös maissileipä ja saksalainen ruisleipä. Kuvasta puuttuvat salaatit ja muut. Lautanen aina puoliksi täyteen vihanneksia, oli kiitospäivä tai ei, niin hyvä tulee. :)

Edellisvuosista poiketen minulla oli tänä vuonna myös Black Friday vapaa ohjauksista. Minun piti kyllä ohjata omat aamutuntini normaalisti. Mutta koska Piilaaksossa satoi yhden päivän aikana eli keskiviikkona, kuntosalin katto alkoi vuotaa torstaina. Tervetuloa vanhoihin kalifornialaisiin rakennuksiin! (Tuon saman salin katto vuosi muuten myös alkuvuodesta, kun satoi.) Perjantain tuntini siis peruttiin, sillä tietenkään vesivahinkoa ei saatu korjattua kiitospäivänä.

Ruokakooma torstaina. Sama meno jatkui toki perjantainakin.

En ollut tuntieni peruutuksesta kovinkaan pahoillani, sillä savusta rasittuneet äänihuuleni kaipaavat lepoa. Laitoin kuitenkin kiitospäiväherkuttelut tehokkaaseen käyttöön ja ajelin toiselle kuntosalille tekemään pitkän jalkatreenin salin puolella. Sen jälkeen kelpasi lähteä siihen jo myöskin perinteeksi muodostuneeseen Friendsgiving Vol. 2 -herkutteluun eli syömään kiitospäivältä jääneet tähteet. San Jose Sharksien peli tuli katsottua siinä ohella, enkä minä muuten koskaan katso jääkiekkoa televisiosta.

Tänä vuonna Friendsgiving oli kyllä hiukan haikea, sillä tämä Suomi-porukka, jossa olemme viime vuosina kiitospäivät viettäneet, ei enää ensi vuonna pääse kokoontumaan samanlaisena. Yksi jäsenistämme muuttaa nimittäin takaisin Suomeen. Hän on mieheni työkaveri, joka muutti Piilaaksoon samaan aikaan meidän kanssamme. Luonnollisesti siis hänen päätöksensä muuttaa takaisin kolahtaa. Mutta ei siitä nyt enempää.

Tänä vuonna olimme kiitollisia siitä puhtaasta hengitysilmasta ja sateesta, jota tuli mustan perjantain kunniaksi lisää. Niin ja totta kai hyvästä ruoasta, jota meidän ei taaskaan tarvinnut tehdä itse. Kiitos kokkaajille ja järjestäjille!

Kiitospäivän aamuna näkyi tällainen ihme - sininen taivas! Sitä ei ollutkaan näkynyt pariin viikkoon kaiken savun takaa. 

Huomenna lauantaina koittaa arki sen suhteen, että ohjaan taas tavalliseen tapaan aamupäivän bodyflow-tuntini. Mutta onhan tämä fiilis tässä nyt ihan se, että viikonloppuja tulee kaksi kertaa putkeen. Kiitollisina kai siitäkin saa olla.

Maailman epäterveellisin ilma ja sadetta puolen vuoden jälkeen

Vihdoin ja viimein täällä satoi tänään. En muista edelliseltä neljältä syksyltä kertaakaan tällaista tilannetta, että ensisade olisi tullut vasta marraskuussa. Yleensä on satanut jo syyskuun lopussa tai vähintään lokakuussa. Sadeton jakso taisi kestää noin kuusi kuukautta. Ei paljon siis se kuuluisa haravointi auta Kalifornian maastopaloissa.......

Sade oli odotettu sekä kuivuuden että maastopaloista johtuvan epäterveellisen ilman takia. Edellisen postaukseni jälkeen tilanne ilmanlaadun suhteen paheni: Bay Arealle jumahti maastopalojen seurauksena maailman huonoin ilmanlaatu. Siinä jäivät Kiinan ja Intian isot kaupungit hetkeksi jälkeen. Pahin tilanne oli San Francicossa, joka oli kait muutaman päivän ajan maailman saastunein paikka. Ihan käsittämätöntä. San Josessa tilanne oli onneksi hitusen parempi, mutta Air Quality Index (AQI) pomppi päivittäin reilusti yli luvun 150 ja lähelle 200:a, muutaman kerran jopa yli 200. Varoituksia alkoi tulla terveydelle "erittäin haitallisesta" ilmanlaadusta.

Löysin viime viikonloppuna mielenkiintoisen appin nimeltä "Sh**t! I Smoke", joka rinnastaa ilmanlaadun siihen, kuinka monen tupakan polttamista ulkoilman hengittäminen vastaa. (Tuskin sisäilman hengittäminen hirveästi parempaa oli näissä paikallisissa pahvitaloissa, joissa vetää.) Olen iloinen, etten löytänyt tuota appia aiemmin. Viikonloppuna San Josen ilma vastasi "vain" vajaan kahdeksan tupakan polttamista. Uskomattoman ällöttävä ajatus, mutta toisaalta aiemmin viikolla sillä samalla vaivalla, kun hengitteli Piilaakson ilmaa, olisi vissiin voinut sauhutella reilusti yli 10 tupakkaa päivässä. Minä aloinkin kutsua ulos menemistä tupakkatauoksi. En kyllä ole varma, miten tosissaan tuo appi kannattaa ottaa.

Aah, sunnuntaina käväisy ulkona oli kuin seitsemän tupakan sauhuttelu. Mikä oli ilmeisesti paljon vähemmän kuin mitä edellispäivinä oli ollut, mutta onneksi en silloin vielä tiennyt näin masentavasta appista nimeltä Sh**t! I Smoke.

Teoria laskentatavan takana. Tuskin huipputieteellistä, mutta ihan mielenkiintoista. 

Ajatus siitä, että keuhkoni vetivät sisäänsä samaa määrää epäterveellisyyttä kuin ne vetäisivät, jos polttaisin 8 tupakkaa päivässä, oli masentava. Minun oireenikin pahenivat viime viikon lopussa, kun ilma paheni. Äänihuuleni ovat nyt kipeät melkein samalla tavalla kuin ne olivat pari vuotta sitten, kun menetin ääneni ohjaamisen takia. Siihen melkein tottui, että silmiin sattui koko ajan, päätä särki ja väsytti, mutta äänihuulikipuni oli kuin herätys vanhaan painajaiseen. Sitten kuulin vielä, että ilma oli erityisen vaarallista, koska Paradisessa paloi paljon esimerkiksi vanhoja taloja, joissa oli asbestia. En tiedä, kuinka paljon näitä juttuja liioitellaan, mutta en varmasti ollut ainoa, joka oli huolissaan. Jotkut lähtivät Piilaaksosta jopa pois pakoon kohti etelää tai itää paremman ilman perässä (aika kauas piti mennä ennen kuin ilma parani). Meillä ei ollut edes niitä maskeja. Ajattelin, että elävät ne ihmiset Aasiassakin sitä ilmaa hengitellen. Ja toisaalta edelleen me olimme turvassa, emmekä ole menettäneet mitään paitsi ehkä hiukan keuhkojen (hetkellistä?) terveyttä, mikä on oikeasti pieni murhe verrattuna niihin murheisin, joita lukuisat lähempänä paloja olleet ihmiset ovat kohdanneet.

Laskujeni mukaan tätä epäterveellistä ilmaa kesti 13 vuorokautta, mutta tänään koitti parannus, kun satoi. Olin aivan onnessani, ja niin oli moni muukin. Sade paransi ilmanlaatua niin paljon, että AQI putosi näin iltaa kohden kunnolla alle luvun 50, jonka alle menevät luvut ovat jo hyvää ilmaa. Vau. Jos tämä osavaltio jotain kaipaa, niin ilmaa puhdistavaa ja luontoa kosteuttavaa sadetta. Toki nyt tietenkin pelätään sateesta aiheutuvia ongelmia, kuten mutavyöryjä.

Märkää maata ei olekaan näkynyt sitten... öh... huhtikuun lopun?

Huomenna torstaina Yhdysvalloissa on Thanksgiving eli kiitospäivä. On hyvä muistaa tässä vaiheessa olla kiitollinen puhtaasta hengitysilmasta. En ikimaailmassa ole koskaan kuvitellut asuvani paikassa, jossa hengittäminen voi olla vaaraksi terveydelle. Osaanpahan arvostaa tästä lähin luksusta nimeltä puhdas ilma. Suomessa asuneelle se on ollut ikävä itsestäänselvyys.

Savua ja sisätiloja - Camp Fire -maastopalo vaikuttaa Piilaaksossa saakka

On taas se aika vuodesta, kun Kaliforniassa roihuaa. Nyt pahemmin kuin koskaan ennen, kuten kaikki uutisia lukeneet ja katsoneet varmasti tietävät. Viime vuoden lokakuussa kirjoitin pahoista maastopaloista, kun savu kulkeutui Piilaaksoon saakka (klik). Sama tilanne on nyt.

Pohjois-Kalifornian historian yksi pahimmista paloista eli Camp Fire -palo Paradise-nimisen kaupungin lähistöllä alkoi viikko sitten torstaina. Paradise sijaitsee meiltä noin 300 kilometrin päässä eli ei todellakaan lähellä. Palot ovat levinneet laajalti ja ovat niin pahoja, että savu alkoi kulkeutua tuulen mukana Piilaaksoon saakka heti viime viikon torstaina. Pienempiä paloja on myös lähempänä totta kai (Kaliforniassa palaa ihan liian paljon ja liian usein).

Viime perjantaina aurinko paistoi savuverhon takaa. Mieheni kutsui sitä "maailmanlopun tunnelmaksi". 

Tänään lankoni vaimo lähetti minulle viestin, jossa kertoi, että Suomessa uutisoidaan jo siitäkin, että savu tulvii Piilaaksoon saakka. Hän halusi tietää, onko meillä kaikki ihan hyvin. Kyllähän meillä on. Viime perjantaina minulla oli vaikeuksia ohjata, sillä herkkä kurkkuni reagoi helposti muutoksiin, kiitos äänihuuliongelmahistoriani. Silmiäkin kirveli ja väsytti koko ajan, pää tuli kipeäksi savun hajusta, joka tunkeutui jopa sisätiloihin. Viikonlopun vietimme pitkälti sisällä, kuten monet muutkin Piilaaksossa, sillä Air Quality Index (AQI) oli reilusti yli 150, joka on raja epäterveelliselle ilmalle kaikille. Indeksi heittelehti jossain 170 molemmin puolin. Ihmisiä kehotettiin olemaan sisätiloissa niin paljon kuin mahdollista. Jopa mieheni valitteli viikonloppuna huonoa oloa yläkropassa, eikä hän koskaan valita. (Jälleen kerran ihmettelen sitä, miten ihmiset Aasiassa kestävät jatkuvasti huonoa ilmanlaatua, jossa indeksit paukkuvat jonnekin useaan sataan. Tottuuko siihen vain?)

Air Quality Index Bay Arealla ja sen läheisyydessä tällä hetkellä. San Jose on sarjassa unhealthy. 

Huono ilmanlaatu on jatkunut tällä viikolla. Monena päivänä AQI on mennyt yli 170:n, mutta sentään savu ei enää haise. En tiedä, miksei enää haise. Ennusteiden mukaan ilmanlaadun Piilaaksossa piti parantua tänään keskiviikkoon mennessä. Ei parantunut. Tänään oli todella savuista, ja nytkin illalla AQI on 174. En muista, koska olisin viimeksi kunnolla nähnyt Piilaakson kukkulat, sillä ne tuntuvat olevan joka päivä savun peitossa.

Tässä kohtaa kaukaisuudessa yleensä näkyvät Piilaakson kukkulat. Eivät näkyneet tänään. Vaikka taivas on hämmentävän sininen, savua leijaili ympäriinsä ja se peitti kukkulat kokonaan. 

Savun kulkeutuminen tuulen mukana ei ole mikään iso juttu sinänsä. Turvassahan me olemme. Me voimme pysytellä sisätiloissa. Meidän koti ei ole palanut, eikä meidän tarvitse evakuoitua. Turha valittaa. Savun kulkeutuminen satojen kilometrien päähän kertoo kuitenkin siitä, miten kokonaisvaltaisesti maastopalot vaikuttavat koko Kaliforniaan. Vuosittain toistuvat ja näköjään entistä rajummat ja isommat palot eivät kosketa vain niitä, jotka menettävät kotinsa tai jotka joutuvat evakkoon, vaan koko osavaltiota. Vaikutukset ovat varmaan niin suuria, etten minä niistä osaa edes kertoa. Täällä Kaliforniassa puhutaan siitä, että maanjäristysten lisäksi ihmisten on alettava varautua entistä pahempiin maastopaloihin. Maa on liian kuivaa, eikä siihen taida olla tulossa muutosta noin vain.

Ensi viikon lopulla saattaa sentään sataa, jos pitkänajan ennusteeseen on luottaminen (tuskin siihen on). Tänä syksynähän ei ole tainnut sataa vielä kertaakaan, ei ainakaan sillä tavalla kunnolla (pienistä tihkuista en tiedä mitään). Ei ole satanut sitten kevään jälkeen. Lausahdus "Pray for rain" ei liene pahitteeksi, vaikken rukoilemisesta niin perustakaan.

Halloween on hieno päivä

Halloween. Se on sellainen päivä, jolloin amerikkalainen överiys valtaa monet aikuisista lapsiin.


Se on päivä, jolloin minä sain vihdoin kaivaa vaatehuoneesta kaksi vuotta sitten ostetut mehiläissiivet ja laittaa ne päälleni jumppatunnilleni. Kahtena edellisvuonna olen ollut kipeä ja ostokset ovat jääneet käyttämättä, sillä en ole voinut ohjailla. Olen yleensä aina kipeä Halloweenina, ja nytkin itse asiassa viime viikonloppuna minulla oli flunssaoireita (mieheni todennäköisesti toi flunssan taas työmatkaltaan Arizonasta, aivan kuin viime vuonnakin). Onneksi kuitenkin paranin tarpeeksi, jotta pääsin tänään vetämään bodyattackin hepenissäni. Päivän toinen tuntini, bodypump, oli peruttu Halloweenin takia.

Jos haluat tehdä jumppatunnista, etenkin paljon juoksemista ja hyppimistä sisältävästä bodyattackista, astetta haastavampaa, heitä yllesi siivet. Ihme kyllä nuo kestivät ehjinä koko tunnin ja sarvetkin pysyivät päässä, mutta voi että noiden siipien kanssa olikin ärsyttävä pomppia, kun ne pomppivat mukana. Oli sen arvoista kuitenkin, sillä moni osallistuja hymyili ihan vain siitä ilosta, että ohjaaja näytti varmaan vähän dorkalta. 

Se on päivä, jolloin on ihan normaalia, että autohallissa tulee vastaan aikuinen naapuri pukeutuneena noita-asuun. Luuta lensi takapenkille ja suippohattu piti ottaa päästä, jotta mahtui istumaan autoon. Normimeininki.

Päivä, jolloin on ihan normaalia, että missä tahansa tulee vastaan aikuinen pukeutuneena mihin-lie asuun. Ei tarvitse olla menossa Halloween-bileisiin. Voi olla menossa ihan vain arkisesti töihin.

Päivä, jolloin saan bodyattack-tunnillani sanoa lauseita kuten "Imagine this is the spookiest scary house of Halloween, and you need to get yourself out of here AS FAST AS YOU CAN", kun yritän coachata osallistujiani liikkumaan vikkelämmin bodyattackin ketteryys (Agility) kappaleessa 7. Vauhti kiihtyi muuten heti! (Niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että erilaiset kauhutalot ovat tavallisia viihdykkeitä tähän aikaan vuodesta. Kauhutaloja voi aueta ihan minne tahansa.)

Päivä, jolloin saan sanoa muitakin kummallisia virkkeitä, kuten vaikkapa "You can do bodyattack with me every Wednesday, but you can see a deflated panda only once a year. Or maybe only once in a life time". Tämä oli vastauksena eräälle osallistujalleni, joka ei tullut tunnilleni ja joka tarjosi minut myöhemmin nähdessään tarinan siitä, miten meni aamulla attackin sijasta lapsenlapsensa Halloween-bileisiin vain nähdäkseen lapsen puhallettavan panda-asun (älkää kysykö...) tyhjentyvän epäonnisesti. Häntä hiukan harmitti, että hän oli missannut aamuattackin lapsen itkun takia, mutta onneksi minulla oli tarjota positiivinen näkemys asiaan.


Päivä, jolloin saa ehkä vihdoin sanoa hyvästit monille kurpitsoille, joita on syyskuusta alkaen näkynyt joka kulmassa ja välissä. Syksy on kaunista aikaa, kun kurpitsat levittäytyvät joka puolelle, mutta rajansa siinäkin, kauanko niitä jaksaa ihastella. Sitä paitsi minun kotiin ostamat kurpitsat ovat jo homeessa.

Syyskoristeita.

Ovathan kurpitsat hienoja, kun ne laitetaan julkisille paikoille koristeiksi. Tämä kuva on San Franciscosta.

Päivä, jolloin myös naapurimme kurpitsa, johon hän oli kaivertanut Seattlen silhuetin (voisi olla myös Tampereen silhuetti, sillä Seattlen Space Needle ja Näsinneula varmasti näyttävät kurpitsaan kaiverrettuna aika samoilta... :D), sai ilmeisesti tarpeekseen kurpitsana olemisesta ja päätti romahtaa.

Halloween-väsymys iski tähän päivää liian aikaisin. Tuossa on komeillut kauniisti kaiverrettu Seattlen silhuetti melkein puolentoista viikon ajan.

Päivä, jolloin en ihan tiedä, mitä vastata tuntemattomalle, joka ensin kysyy, mistä olen kotoisin ja sitten, juhlitaanko Suomessa Halloweenia. Sanoin, että ei oikeastaan. Mutta oliko vastaukseni ehkä hiukan väärä...?


Päivä, jolloin me emme aio liikkua illalla kodistamme yhtään minnekään. Asumme myös paikassa, jonne ei koskaan ole eksynyt yhtään Trick or Treat -kierroksella olevaa, joten Halloweenin voi melkeinpä jo unohtaa. Ei se onneksi haittaa. Minä syön karkkini mieluummin itse kuin jakelen niitä tuntemattomille lapsille.




Jos jotakuta kiinnostaa lukea, miten meitä astetta mielenkiintoisemmat ihmiset ja amerikkalaiset juhlistavat tätä kauhujen päivää, voit lukea ja nähdä kuvia postauksistani mm. vuodelta 2015 tai vuodelta 2014. Kyllä amerikkalaiset osaavat.

Mitä Suomessa asuva ihmettelee Kaliforniassa ja Piilaaksossa? Otos 2.

Kun appivanhempani olivat meillä kaksi viikkoa vierailulla Suomesta, minulla oli jälleen oiva tilaisuus kuunnella kiinnostuneena sitä, mitä kaikkea Suomessa asuvat huomaavat ja ihmettelevät, kun saapuvat Piilaaksoon vierailemaan. Mieheni äiti oli meillä jo toista kertaa, mutta hänen isänsä sen sijaan ensimmäistä kertaa.

Olen jo aiemmin kirjoittanut oman äitini ihmetyksen aiheista pitkän listan, joka löytyy täältä. Tuosta postauksesta on kuitenkin jo melkein kaksi vuotta aikaa, joten ajattelin keräillä näitä hämmästelyjä uuteen postaukseen, vaikka tokihan nuo Suomesta tulevat vieraamme ihmettelevät usein samoja asioita. Kaisa Ribs & Coke -blogin takaa kirjoitti juuri postauksen samasta aiheesta, ja tuttuja juttuja näkyi heidänkin vierailla olevan. Tietyt asiat kyllä ihmetyttävät varmasti ketä tahansa suomalaista, oli tausta mikä tahansa.

Aah, tuliaisia Suomesta. Emme yleensä pyydä karkkia tai suklaata paljon, mutta halusin ehdottomasti maistaa tuota turkinpipppusuklaata. Pyysimme kaksi levyä, saimme kuusi. Näin kolme viikkoa myöhemmin kuudesta levystä jäljellä on enää kaksi, mikä on se syy sille, miksemme normaalisti pyydä suklaata - sen syö pois vain aivan liian nopeasti.

Alla olevista aiheista keskusteltiin meidän vieraiden kanssa. Valokuvat ovat satunnaisia otoksia vieraiden kanssa tekemiemme retkipäivien ajalta.

Liikenteestä

- Lähes jokainen vieras, joka meillä on käynyt, on aina heti laskenut, kuinka monta kaistaa on moottoritiellä, jota ajamme lentokentältä kotiin. Näin nytkin. Vaikka takana olisi joku 20 tuntia matkustusaikaa, suomalainen jaksaa kummastella valtaisaa moottoritietä. Viisi kaistaahan siinä on per suunta, jossain kohtaa jopa kuusi.

- Kun kaistoja on paljon, toki myös autoja on paljon. Autojen määrä hätkähdyttääkin hetkessä Suomesta tulleet. Aivan kamalan paljon autoja, totesivat appivanhempani moneen kertaan. Myös sunnuntaisin, kun ei edes ollut ruuhkaa. Vaikka kaikki kaistat olisivat täynnä autoja, jos vauhti on normaali 65 mph/h (noin 100 km/h) tai yli, ei puhuta ruuhkasta. Silloin kyseessä on vain tavallinen Piilaakson liikenne.

- Appivanhempani ihmettelivät ja sitten ylistivät sitä, miten sutjakkaasti liikenne kuitenkin sujuu autopaljoudesta ja ruuhkista huolimatta. Olimme muutaman kerran liikkeellä juuri pahimpaan ruuhka-aikaan, jolloin vauhdit moottoritiellä matelevat jossain 20-30 km/h -vauhdissa. Kyllä Suomessa lentäisi ärräpäät jo tässä vaiheessa. No kyllä varmaan, kun ei siellä niin pahoihin ruuhkiin ole totuttu. Mutta piilaaksolaiset ovat tottuneet. Pakkohan se on ottaa rauhallisesti. (Tosin minä, joka ajelen pahimpaan ruuhka-aikaan monta kertaa viikossa, olen hiukan eri mieltä siitä, onko liikenne rauhallista vai ei, mutta kaikki on toki suhteellista.)

- Appeni huomasi nopeasti sen, miten älyttömän huonokuntoisia isot moottoritiet (ja pienemmätkin tiet) ovat ja ihmetteli laadutonta kuntoa. Kaliforniassa on tunnetusti USA:n korkeimmat autoverot ja huonokuntoisimmat tiet. Jotkut pätkät isoista moottoriteistä ovat niin kamalassa kunnossa, että autoa ajaessa voisi kuvitella renkaiden olevan täysin puhki. Kun autoja ajaa miljoonittain joka päivä, tokihan ne tiet kärsivät.

- Appeni totesi autokannan olevan aivan kuten Suomessakin. Hän ilmeisesti odotti amerikkalaisittain isoja avolavoja ja SUVeja. Sellaisia ei ole paljon Piilaaksossa. Täällä ajetaan ekologisilla autoilla. Jos haluaa nähdä isoja autoja, kannattaa suunnata Los Angelesin suuntaan tai muihin osavaltioihin.

- Ruuhka-ajan kestäminen myöhään herätti hämmästystä. Miten tämä voi olla töistäpaluuruuhkaa, kello on jo kuusi illalla?, ihmetteli anoppini. Ne suomalaiset, jotka pääsevät töistään neljältä tai viideltä, olkoon onnellisia. Monet piilaaksolaiset painavat töitä myöhään iltaan ja sitten siellä ruuhkassa istutaan tunti tai pari. Illan ruuhka-aika yltää melkein kahdeksaan, joten anoppini ihmettely kuuden aikaan oli aivan liian aikaista.

- Huonokuntoisten ajoteiden lisäksi mieheni vanhemmat ihmettelivät huonokuntoisia jalkakäytäviä. "No ainakin tässä on jalkakäytävä", minä totesin, sillä sellainen ei ole niin itsestäänselvyys kuin Suomessa, vaikka täällä onkin jalkakäytäviä ihan kiitettävästi.

San Franciscon liikenne on ihan oma lukunsa, samoin kaupungin mäet.

Asumisesta 

- Anoppini on käynyt meillä silloin, kun olimme juuri muuttaneet Piilaaksoon, eli yli neljä vuotta sitten. Hän ihmetteli meille nyt tullessaan ensimmäisenä sitä, miten meillä on uudet yläkerran naapurit. (Yläkertamme ihmisiä ei nykyään voi olla kuulematta.) Me ihmettelimme tätä kysymystä hetken. Totta kai meillä on uudet naapurit, ollut jo monen monta kertaa! Useat naapurimme ovat vaihtuneet, joidenkin asuntojen asukkaat tiuhaankin, vähintään kerran vuodessa. Mutta sitten tajusimme... Suomessahan monet asuvat samassa asunnossa iät ajat, ehkä jopa vuosikymmeniä. Mekin asuimme mieheni kanssa Turussa kerrostalossa vuokralla monta vuotta, eivätkä naapurimme vaihtuneet muuta kuin yhden mummon kuoleman takia. Piilaaksossa kuitenkin monet muuttavat vuosittain, jos asuvat apartment-komplekseissa, koska vuokrat nousevat ja muuttamalla uuteen kompleksiin saattaa saada hiukan edullisemman hinnan.

- Appivanhempieni mielestä omakotitalot Piilaaksossa ovat pieniä töllejä. Aika röttelöitä. Suomessa ei ikinä rakennettaisi tuollaisia, kuten appeni asian totesi. Jepjep. Me olemme aina mieheni kanssa ajatelleet sanjoselaisten omakotitalojen olevan kuin suomalaisia kesämökkejä. Totta kai täällä on myös isoja omakotitaloja ja talojen ulkonäkö vaihtelee asuinalueesta ja kaupungista riippuen, mutta pääsääntöisesti rakennuskanta on kyllä aivan erinäköistä kuin mihin suomalainen on tottunut. (Toisaalta Suomessa lienemme tottuneet aivan liian hyvään ja säännösteltyyn...?) Syyt ovat totta kai pitkälti ilmastossa, ja Kaisan postauksessa, jonka linkitin tuonne ylemmäs, on tästä aiheesta hyvää tietoa. Valitettavasti minulla ei ole valokuvaa esittämään näitä töllejä, vaikka jo äitini aikoinaan ihmetteli näitä taloja ja jo silloin olisin halunnut kuvan blogiini tehostamaan tätä kertomusta.

Merileijonat San Franciscossa. Näitä jaksaa aina käydä katsomassa vieraiden kanssa.

Ihmisistä

- Se, että Piilaakso on maahanmuuttajien kehto ja kulttuurisesti erittäin monimuotoinen ja rikas, tulee helposti yllätyksenä niille vieraillemme, jotka eivät ole lukeneet blogiani paljon. Appeni ihmetteli ensimmäisenä päivänä sitä, miten kaikki työntekijät eri paikoissa ovat "ulkomaalaisen näköisiä". Yritimme siinä sitten selittää, että Piilaaksossa kaikki ovat ulkomaalaisen näköisiä, koska kaikki ovat ulkomaalaisia eli maahanmuuttajia tai koska keskivertoamerikkalainenkin voi olla ihonväriltään ja taustaltaan ihan mitä tahansa. Piilaakson tietynlainen "ulkomaalaisuus" on ollut keskustelunaihe kuulemma myös täällä asuvien suomalaisten kavereideni vieraiden keskuudessa eli se on yllättänyt monet.

- Anoppini ihmetteli ihmisten pukeutumista: Miksi jalassa on hienot korkkarit ja päällä kaunis paita, mutta jalassa jumppahousut? Miksi ylipäänsä ihmisillä on jumppahousut jalassa joka puolella? Niinpä niin. Olen joskus kirjoittanut aiheesta piilaaksolainen pukeutumistyyli. Jumppahousut ovat täysin normaali varustus täällä, oli menossa minne tahansa, ja ne voi yhdistää ihan mihin tahansa.

- Ihmisten kohteliaisuus saa suomalaisen hämmästelemään. Meidät ohitti nainen lastenrattaiden kanssa yli metrin päästä ja hän sanoi totta kai "Excuse me". Mahdottoman kohteliaita nämä ihmiset täällä, appeni totesi. Kohtasimme monet muutkin excuset met ja sorryt. Amerikkalaiset käytöstavat näyttäytyvät toki hyvin erilaisilta suomalaiselle, joka on tottunut siihen, että jos joku tönäisee, se joku sanoo ehkä "oho" tai "sori" tai todennäköisesti ei mitään. Mutta amerikkalaiset ja amerikkalaistuneet pahoittelevat aina, jos joutuvat ohittamaan, vaikka sitten sieltä parin metrin päästä.

Yksi appivanhempieni ihmetyksen aiheista: Miksi San Franciscon Golden Gate -sillan nimi on Golden Gate, vaikka sillan väri on oranssi, ei kultainen? No en tiedä, vaikka höpisimmekin kaikkea Kalifornian kultaryntäyksestä osavaltion the Golden State lempinimeen. Eikä blogini ole Wikipedia, joten en edes selvittäntyt syytä. :D

Ravintoloista

- Se, ettei mihin tahansa ravintolaan voi vain kävellä sisälle ilman, että täytyy odottaa, saattoi tulla pienenä yllätyksenä vieraillemme. Me kävimme pari kertaa aamupalaravintoloissa, joihin molempiin piti odottaa 1-1,5 tuntia. Aamupalamestat ovat ehkä pahimmasta päästä, sillä harva niistä ottaa pöytävarauksia. (Toisaalta 1,5 tuntia voi olla jopa lyhyt odotusaika; San Franciscossa joihinkin paikkoihin voi joutua odottamaan esimerkiksi 2,5 tuntia.) Myös lounasaikoina joihinkin paikkoihin kasvaa jono ja odotusaika saattaa venyä, eivätkä kaikki illallispaikatkaan ota varauksia. En tiedä, miten yleistä Suomessa on se, että ravintolaan on jono, mutta täällä se on aivan normaalia. Joskin ilman jonotustakin pääsee hyvin, jos valitsee ajan ja paikan oikein.

- Ravintoloiden annoskoot puhututtivat totta kai. Liikenteen lisäksi jokainen Suomi-vieraamme aina hämmästelee annoskokoja, eikä toki suotta, sillä amerikkalaiset annokset ovat suuria. Mutta siinä missä suomalainen monesti ajattelee, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, amerikkalaistunut kokee ravintolan olevan huono, jos sieltä ei saa ylijäänyttä ruokaa kotiin doggybagissa. Ei niitä annoksia siis ole tarkoitus yhden ihmisen kerralla syödä. Välttämättä.

- Ruokakauppojen laajat hevi-osastot tekivät mieheni vanhempiin vaikutuksen. Niin paljon tuoreita vihanneksia ja paljon erilaisia hedelmiä, he hämmästelivät. En muista, millaisia suomalaisten markettien hevi-osastot ovat, joten en osaa sanoa tähän mitään, mutta varmasti esimerkiksi juuri hedelmävalikoimat ovat laajemmat.

Gilroyssa, maailman valkosipulipääkaupungissa. On muuten harvinaisen kuollut mesta lokakuussa keskellä arkipäivää.

Kaikesta muusta sekalaisesta

- Suomalainen on tottunut jokamiehenoikeuksiin ja pitää niitä helposti niin itsestäänselvinä, että kun on ulkomailla, jossa ei voikaan oikaista jonkun pellon vierusta tai ei voi mennä ihastelemaan naapurustossa kasvavia appelsiinipuita, se ihmetyttää. (Kyllä, meidän naapurustossa on isoja appelsiinipuuviljelyksiä - Piilaakso on niin maaseutua...) Onneksi kävimme appivanhempieni kanssa keskustelun siitä, ettei USA:ssa ole koskaan kuultukaan mistään jokamiehenoikeuksista, ennen kuin he lähtivät kävelyretkillään kävelemään Private Propertylle. He olivat vähän siinä käsityksessä, että jos ei ole aitaa, on lupa mennä, mutta USA ei toimi niin.

- Automaattisesti itsensä vetävä vessanpönttö julkisissa vessoissa pelästytti anoppini neljä vuotta sitten ja pelästytti myös nyt. Eikö Suomessa ole tällaisia? Sellaiset vessat ovat kyllä ihan käteviä. Paitsi sillon, kun ne vetävät itsensä pienestäkin ihmisen liikehdinnästä kesken kaiken. Valitettavasti tuo on yleistä, sillä automaattinen mekanismi monissa pöntöissä on todella herkkä.

- Jos Suomeen haluaa viedä tuliaisia, petivaatteet saattavat aiheuttaa päänvaivaa. Tämä selvisi anopilleni, joka ihmetteli täkäläisessä tavaratalossa lakanoita. Amerikkalaiset eivät esimerkiksi käytä pussilakanoita (tosin kyllä niitäkin löytyy nimellä duvet cover) ja patjat, peitot ja tyynyt ovat eri kokoisia kuin Suomessa. (Lue lisää amerikkalaisten sänkyelämästä täältä.) Eli kun täältä ostaa lakanasetin, sieltä saattaa paljastua kaikenlaisia yllätyksiä, eikä lakanoiden toimiminen Suomessa välttämättä onnistu ihan noin vain.

Santa Cruzissa ihastelemassa Tyyntä valtamerta. Tuona päivänä oli niin lämmin, että hame ja t-paita olivat tarpeeksi. Santa Cruzissa ei varmaan koskaan ole ollut niin lämmin, kun olen käynyt siellä. Yleensä siellä on kylmä meri-ilma.

- Erilaisten petivaatteiden lisäksi painot ja mitat ihmetyttivät totta kai. Me emme osanneet mieheni kanssa paljon auttaa tässä asiassa, sillä gallonat, unssit, paunat ja jotkut jalat ja tuumat ovat ehkä osittain vähän salamyhkäisiä meillekin yhä edelleen, hävettää myöntää.

- Jos me ihmettelemme Suomeen mennessämme minikokoista talouspaperia, Suomesta tänne vierailemaan tulleet kummastelevat, miksi meidän talouspaperimme on kokoa peitto ja paksuutta matto.

- Ja siinä missä me säikähdämme Suomessa hanasta kunnon paineella pulppuavaa vettä joka kerta, kun vierailemme siellä, vieraamme täällä kummastelevat, mistä veden painetta saa lisättyä suihkuun. Vastaus: ei mistään. Eikä sitä käteen otettavaa suihkuakaan löydy.

Saimme ihastella vieraidemme kanssa hiukan myös Halloween-koristeita. Ensi viikolla se on, tuo amerikkalaisten suuri ilon päivä!

Niin että tervetuloa vain vierailemaan Piilaaksoon, kaikki perheenjäsenet ja kaverit! Täällä on hauskaa. :)