maanantai 29. tammikuuta 2018

Metsään meni

Menin sunnuntaina metsään. Mieheni ja kavereideni kanssa. Niin ja yhden koiran kanssa.
Metsäseuraa.
En ole pitkään aikaan ollut metsäilemässä. Enkä edes ulkoilemassa eli kalifornialaisittain finglishina haikkaamassa. Jouluna kävimme äidin kanssa, mutta sitä edellinen kerta taisi olla joskus kesällä.
Joku on joskus väittänyt, että luonnossa sielu lepää. Tai jotain muuta tosi teennäisen kuuloista. Muistan, kun varhaisnuoruudessani äitini ehkä joskus mainitsi minulle, että voisin käydä useammin ulkoilemassa. Sanoin silloin aina, että ulkoilusta tulee pää kipeäksi. Joskus tuntuu, etten ole kehittynyt paljon sitten noiden aikojen. Ulkoilu viikonloppuisin on melkoisen suosittu harrastus monien tuntemieni piilaaksolaisten keskuudessa. Minä en ole saanut kunnon pääsylippua niihin kerhoihin.
Jos joku rakastikin eilistä ulkoilua, niin tämä toveri.
Meillä oli kyllä eilen oikein kiva parin tunnin metsäreissu. Hyvässä seurassa on aina kiva tehdä kaikenlaista. Nyt minullakin on taas sellainen fiilis, että hei... pitäisikö oikeasti käydä ulkoilemassa useammin. Varmaan en käy, mutta fiilis on tärkein.
Sieluni ei lepää, vaikka kuinka tuijottelisin tällaisia.
Tai tätä.
Päätä ei särkenyt metsästä tullessa, mutta illalla kyllä. Sattaa toki olla, että särky tuli vain siitä, kun menin mieheni kanssa ulkoilun jälkeen syömään ravintolaan 2000 kaloria per naama (kaikki ilo ja kunnia ruokalistoille, jotka täällä päin maailmaa kiltisti ilmoittavat jokaisen ruoan kalorimäärän - kuka tarvitsee siihen tarkoitukseen jotain appeja tai muita?!). Ehkä ruokavaliolla on vaikutusta siihen, jääkö ulkoilusta hyvä fiilis vai se päänsärky, mutta mitään en myönnä.
Ravintolassa sieluni melkein lepäsi, kun tuijotin tätä sanomaa ja mietin, pitääkö se paikkaansa minun kohdallani.
En ehkä joka viikonloppu aio mennä metsään, mutta tämä sunnuntai oli oikein mukava.

torstai 18. tammikuuta 2018

Kansalaisvelvollisuus hoidettu eli ääni presidentinvaaleissa annettu

Kävimme tänään mieheni kanssa antamassa äänemme presidentinvaaleissa. Tämä oli toinen kerta, kun äänestämme ulkomailla ennakkoäänestyksessä. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, kun äänestimme (silloin eduskuntavaaleissa), äänestyspäiviä- ja paikkoja oli tarjolla muutamiakin täällä San Francisco Bay Arealla. Piilaaksossa elävän suomalaisen kelpaa siis olla, kun ei tarvitse ajaa minnekään sadan kilometrin (tai satojen kilometrien...) päähän äänestämään. Meille kätevin päivä oli tänään, kun Nordic Innovation Housella Palo Altossa pääsi äänestämään. Palo Altoon ajoi keskellä päivää vain 25 minuuttia.
Passinkin sai kaivaa pitkästä aikaa esille. Tosin näin ihmisten osoittavan henkilöllisyytensä ihan vain Kalifornian ajokortilla, joten otimme passit varmaan turhaan mukaan.
Itse asiassa mietimme äänestämään lähtemistä vielä eilen illalla. Kyseessä kun on arkipäivä, niin mieheni työpalaverit vähän hankaloittivat äänestämään lähtemistä virka-aikana. Minä olin kuitenkin sitä mieltä, että olisi tyhmää olla äänestämättä, joten mieheni fiksaili aikatauluaan, jotta pääsimme lähtemään yhdessä. Yksin en ehkä olisi jaksanut. Täällä on kyllä mahdollisuus äänestää myös lauantaina, mutta silloin vain San Franciscossa, emmekä halunneet lähteä sinne saakka.
Palo Alton downtownissa, jossa Nordic Innovation House on. Tosin se ei ole tällä kadulla.

Tupa oli täynnä suomalaisia ja sellaisia vaelteli kaduillakin. Keskivertosuomalainen ei kuitenkaan pahemmin harrasta small talkia, joten pääsimme tehokkaasti sisään ja ulos äänestyspaikalta.
Oikeasta äänestyspaikalle johtavasta ovesta ei voinut erehtyä.
Kun kansalaisvelvollisuus oli hoidettu, oli hyvä siirtyä lounaalle. Emme oikeastaan koskaan pääse mieheni kanssa arkisin yhdessä lounaalle, joten tällainen oli harvinaista. Toivottavasti näissä presidentinvaaleissa tulee toinenkin kierros, sillä silloinkin äänestys Palo Altossa on arkipäivänä. ;)
Valitsimme lounaspaikaksi erittäin suositun hummusravintolan, jonka seinällä on söpöt ohjeet hummuksen syömiseen. Kolmas vaihe rajautui pois kuvasta, mutta tuskin haittaa...
Step 3. meneillään.

Suomalaisesta politiikasta saa ja pitää olla montaa mieltä, mutta toivottavasti kaikki äänestämään oikeutetut vaivautuvat äänestämään siellä missä ikinä ovatkaan!

torstai 11. tammikuuta 2018

Kolme ja puoli viikkoa hengailua äidin kanssa sisälsi uutta ja vanhaa nähtävää sekä kaksi maanjäristystä

Oho, siitä on jo viikko, kun äitini lähti meiltä ja palasi Suomeen. Tammikuukin on jo hurahtanut käyntiin niin pitkälle, että melkein hirvittää. Minun piti kirjoittaa kaikenlaista siitä, mitä puuhasimme äitini kanssa, mutta jostain syystä hyvät ideani eivät nykyään löydä uloskäyntiä pääni ja mieleni sisältä. Niinpä heitän nyt vain muutamia kuvia tänne.
Vuodenvaihteen aika tänä vuonna Piilaaksossa oli kuin suomalaisen syksy. Äitini täällä ollessa ei satanut kertaakaan.
Äitini oli meillä käymässä kolmatta kertaa. Keskeisimmät meitä kiinnostavat turistijutut olemme katsastaneet jo aiemmin, joten tällä kertaa pitkälti vain hengailimme rauhallisina, ellei oteta lukuun reissua Yosemiten kansallispuistoon ja ajopäivää rannikkoalueelle Big Suriin. Edes San Franciscossa emme tällä kertaa käyneet, vaikka siellä nyt olisi ihmeteltävää, katsottavaa ja tutkittavaa koko loppuelämäksi.

Uusien kohteiden sijasta äidilläni on San Josessa jo lemppareita, joihin piti päästä uudestaan. Esimerkiksi San Josen taidemuseo. Onneksi sentään museoiden näyttelyt vaihtuvat, haha.
San Josen taidemuseo downtownissa.
Luistelua taidemuseon vieressä palmujen alla emme saaneet edelleenkään aikaiseksi; olen miettinyt sitä jokainen joulu täällä asuessa. Liikkuvan aktiviteetin sijaan nautimme ruokaa paljon ja useimmiten ulkona ravintoloissa.
Aivan loistavaa sushia ennen joulua. Samaisessa ravintolassa kävimme äitini kanssa myös viimeksi, kun hän oli täällä.
Äitini etsi meille netistä yhtenä päivänä lounasravintolan, ja päädyimme syömään somalialaista. Oli todella hyvää!
Joulun ja vuodenvaihteen välissä kävimme ihastelemassa Saratoga-kaupunkia, jonne ajaa meiltä vajaan puoli tuntia. Äitini oli bongannut Satori Tea Companyn teehuoneen, jonne hän halusi mennä. Kyseisellä puljulla on ennen ollut teehuone San Josessa, mutta nyt lähin löytyi enää vain Saratogasta. Väliviikon kunniaksi teehuone tarjoili ainoastaan Holiday High Tea -menun. Hinta oli kova, mutta puitteet vallan ihanat. Tämä teehuoneessa käyminen ja syöminen oli ehdottomasti yksi lemppareistani.
Saratogassa.
Satori Tea Companyn suolaiset ja makeat herkut, jotka tarjoiltiin teen kanssa.
Teehuone siinä vaiheessa, kun lounasajan jälkeen porukka hälveni. Ei parane valittaa puitteista.
Kävimme Saratogassa myös japanilaisessa puutarhassa, jossa olen aiemmin käynyt mieheni kanssa ja kirjoittanut siitä ja Saratogasta muutoinkin täällä. En ollut aivan innoissani uudesta käynnistä puutarhaan. Äitini on lukenut vanhan postaukseni ja totesi, etten ehkä ihan ole ymmärtänyt japanilaisen puutarhan ideaa. No en olekaan. Enkä ymmärrä vieläkään. Minulta ei löydy tarpeeksi mielenrauhaa tällaisten paikkojen arvostamiseen.
Hakone Gardens, japanilainen puutarha Saratogassa. Kesällä tuolla oli aivan liian tukala, näin talvella juuri ennen auringonlaskua aika viileä.
Ihastelimme myös Monterey-rannikkokaupungin tunnelmaa sinä päivänä, kun kävimme Carmelissa Clint Eastwoodin ravintolassa, josta kirjoitin edellisessä postauksessa. Montereyn satamassa oli kaikenlaista elukkaa meduusoista hylkeisiin ja turisteihin.
Monterey Marina.
Montereyn satama-alue oli täynnä jellyfisheja eli meduusoja. Tai ainakin uskon noiden olevan jellyfisheja. En kyllä ole varma.
Toverit lähikuvassa.
Oletteko muuten katsoneet Big Little Lies -tv-sarjan? Tai lukeneet sen kirjan, suomeksi ilmeisesti Mustat valkeat valheet? Minä katsoin loppusyksystä sen tv-sarjan yhden päivän aikana (kyllä, siihen meni kokonainen sunnuntai). Todella hyvä! Sarja sijoittuu Montereyhin ja siinä näkyy paljon upeita, minulle tuttuja maisemia. En kuitenkaan tiennyt, että sarjassa esiintyvä kahvila on "oikeasti olemassa" ja vielä kaiken lisäksi Montereyn pahimman turistiryysiksen, Fisherman's Wharfin, ytimessä.
Fisherman's Wharf, Montereyn turistikaaos.
Fisherman's Wharfilla sijaitseva ravintola, joka esiintyy kahvilana Big Little Lies -tv-sarjassa. Kuvassa on myös hyvin maastoutunut hylje, joka on jäänyt mielenkiintoiseen paikkaan (pulaan?) veden laskiessa.
Hyljetoveri lähikuvassa. Minua vähän säälitti, kun en tiennyt, olisiko hylje halutessaan päässyt pois tuosta kiveltä, kun veden pinta oli aika alhaalla. Ei se kyllä kovin hädissään olevalta vaikuttanut, vaan pikemminkin näytti nauttivan olostaan kivellä lötkötellessään.
Montereyn vanhassa kaupungissa Fisherman's Wharfin vieressä.
Koska äitini on ollut täällä jo kolme kertaa, hänellä ei riittänyt enää ihmeteltävää kalifornialaisesta elämästä niin paljon kuin ennen. Viime kerrallahan keräsin kunnon pitkän listan kaikesta siitä, mitä suomalainen saattaa täällä käydessä ihmetellä. Postaus löytyy täältä.

Äitini jaksoi kyllä edelleen ihmetellä keskellä San Josen downtownia laskeutuvia ja nousevia lentokoneita. San Josen kv-lentokenttä sijaitsee tosiaan aivan keskustan liepeillä. Minä olen jo tottunut siihen, että koneita tulee ja menee nenän edestä niin moottoritiellä ajaessa kuin keskustassa hengaillessakin. Kuuluvathan koneet meille kotiinkin joskus. Äitini yritti monta kertaa napsaista valokuvaa tästä ihmeestä nimeltä laskeutuva lentokone ja lopulta onnistuikin.
Perusnäky San Josessa.
Äitini täällä ollessa koimme myös kaksi kunnon maanjäristystä. Tai no, äitini ei kyllä hoksannut kumpaakaan, vaikka kyseessä eivät olleet mitkään aivan pienet järistykset (jälkimmäinen oli jopa 4.5). Minähän tunnetusti missaan aina kaikki maanjäristykset, mutta nämä tunsin ja olenkin nyt kokenut maanjäristyksiä ihan tarpeeksi.

Huvittavaa on se, että ensimmäinen näistä kahdesta järistyksestä tapahtui samana päivänä (tapaninpäivänä), kun olimme äitini kanssa käyneet San Josen Tech-museossa, jossa oli maanjäristyssimulaattori. Simulaattorissa koimme Seattlea vuonna 2003 koetelleen järistyksen (olisiko se ollut jotain asteikolla 6?), ja sitten illalla myöhään kotona ihan oikean. Äitini luki tyytyväisenä kirjaa sängyssään, eikä huomannut mitään, mutta minä istuin keittiönpöydän ääressä, tunsin järistyksen ja näin seinänkin liikahtavan. Mieheni oli vessassa, ja siellä kuulemma järistys vasta tuntuikin.

Pari päivää ensimmäisen järistyksen jälkeen heräsin keskellä yötä siihen, että sänky keinuu. Ehdin herätä kunnolla, tajuta kyseessä olevan maanjäristyksen, tuntea maan liikehdinnän ja ehdin jopa kuulla (?!) pelottavaa jyminää. Mieheni ei kyllä kuullut mitään, vaikka hänkin heräsi, joten kuulen varmaan vain ääniä pääni sisällä. Äitini ei herännyt tähän järitykseen, joka herätti suurin piirtein koko Bay Arean väestön. Suuruus oli 4.5.
San Josen Tech-museossa oli kaikenlaista plakaattia esillä maanjäristyksistä sen simulaattorin lisäksi.
Meillä oli äitini kanssa oikein mukavat kolme ja puoli viikkoa. Joitakin asioita, joita meidän on pitänyt tehdä jo aiempinakin kertoina, jäivät edelleen tekemättä, joten toivottavasti äiti tulee neljännenkin kerran vierailemaan. :)

Minä olen tässä nyt sitten äitini lähdön jälkeen yrittänyt palata takaisin perusarkeeni, hyvin väsähtäneillä fiiliksillä kylläkin (joulun ja uudenvuoden jälkeinen töihinpaluumasennus iskee myös osa-aikatyöntekijään, joka rakastaa työtään). Olen ollut kiireinen uusien Les Mills -ohjelmien kanssa: uudet ohjelmat tulevat ohjaajille kolmen kuukauden välein, ja täällä päin vuoden ensimmäinen launch eli uusien ohjelmien julkistaminen kuntosaleilla on yleensä aina tammikuun alussa, ja niin tänäkin vuonna.
En ole vuoteen osallistunut yhden kuntosalin isoon tapahtumaan, jossa usea ohjaaja ohjaa yhdessä uudet ohjelmat. Nyt osallistuin siihen pitkästä aikaa viime lauantaina. Joka kerta tarjolla ei ole tällaisia herkkuja, mutta tällä kertaa oli.
Eiköhän se arki tästä taas lähde käyntiin. Tosin seuraava tauko on tiedossa jo helmikuun lopussa, kun otan kaverini kanssa irtioton arjesta ja lähdemme ihan ulkomaille asti. Sitä odotellessa...

tiistai 2. tammikuuta 2018

Brunssilla Clint Eastwoodin ravintolassa

Vuoden 2017 viimeisenä päivänä eli sunnuntaina ajoimme vajaan 1,5 tunnin päähän meiltä Carmelin pikkukaupungin liepeille nauttimaan brunssia Clint Eastwoodin omistamaan ravintolaan. Herra Eastwood omistaa 32 huoneen pienen hotellin - tai tarkemmin sanottuna innin -, jonka yhteydessä on ravintola. Paikan nimi on Mission Ranch Hotel and Restaurant.
Mission Ranch Hotel and Restaurant Carmelissa.
Clint Eastwood oli 80-luvulla Carmelin pormestari, ja vuonna 1986 hän osti Carmelissa sijaitsevan ranchin. Mission Ranchin nettisivujen mukaan Eastwood pelasti maatilan, sillä sinne oli suunnitteilla asuntoja. Asuntojen rakentamisen hirveyden sijasta Eastwood päätti kunnostaa paikan ja rakennukset vastaamaan alkuperäistä.

Mission Ranchin tila ja sen rakennukset ovatkin oikein mieluista katseltavaa. Tilalta löytyy useampi pieni rakennus, joissa on hotellihuoneita, ja sitten ravintola sekä tennisklubi ja pieni fitness-center. Kaikki nämä ovat siis kunnostetuissa vanhoissa maatilarakennuksissa. Aidon maatilan tapaan Mission Ranchilla on myös lampaita.
Hotellin rakennuksia.
Lisää rakennuksia.
             
En tiedä, kuinka kiva olisi yöpyä lammasaitauksen vieressä. Maisemat olivat kyllä hienot, mutta välillä jostain lemahti aika kova lampaan kakan haju. :D
Lampaat aitauksessaan.
Olivat aika juroja tovereita nämä. 
Meidän on ollut tarkoitus mennä kokeilemaan brunssia Mission Ranchin ravintolaan jo iät ajat. Kun äitini oli meillä vieraana vuonna 2015 ensimmäisen kerran, hän halusi mennä katsastamaan kuuluisan näyttelijän ranchin. Meillä oli silloin yhtenä sunnuntaiaamuna kello herättämässä sitä varten, että lähdemme ajamaan Carmeliin brunssille. Valitettavasti sinä aamuna heräsin ennen kellon soittoa ja löysin puhelimestani viestin siitä, että isäni on menehtynyt. Siinä jäi brunssit syömättä ja Clint Eastwoodin ravintolalle hieman harmaa varjo. Kun äitini oli meillä viimeksi, emme jostain syystä saaneet aikaiseksi brunsseilua Mission Ranchilla, vaikka Carmelissa kävimmekin. Nyt kolmannella kerralla päätimme vihdoin toteuttaa tämän tehtävän ja niin sanotusti unohtaa vanhat traumat.
Ravintolarakennus.
Ravintolan sisäänkäynti.
Mission Ranchin ravintola tarjoilee brunssia vain sunnuntaisin. Kyseessä on buffet, josta löytyi nyt ainakin tällä kertaa mm. munakkaita, puuroa, french toasteja, clam chowder -keittoa, salaattia ja kasviksia, kalaa, lihaa ja ihana jälkkäripöytä.
Toiveideni mukaan ja silmieni edessä paistettu munakas ja kasa kaikenlaista muuta kamaa. 
Jälkkäriöverit. Kuvassa annokseni vol. 1. Vol 2. jääköön pimentoon. 
Mission Ranchin buffet maksoi $40/hlö plus verot ja tipit. Hintaa siis oli, mutta ruoka oli kyllä erittäin hyvää ja laadukkaan oloista ja saihan sitä syödäkin niin paljon kuin vain jaksoi. Miinusta ravintola sai minulta ahtaudesta. Rakennus kun ei ole alunperin tarkoitettu ravintolaksi, niin aika pienihän se on buffet-tarkoitukseen. Muutoin perusravintolana se varmasti toimii hyvin; vain ihmisten aiheuttamat jonot eivät oikein mahtuneet mihinkään. Me olimme paikalla puoli yhdeltätoista, ja brunssi oli auennut kymmeneltä. Pöytää ei tarvinnut odottaa yhtään, mutta hetken aikaa ruokien luona vallitsi ryysis, eivätkä tarjoilijatkaan meinanneet mahtua kulkemaan ihmisten ohitse.
Ravintolan yksi tila vähän ennen puoltapäivää, kun ryysis oli jo hälvennyt. Taustalla näkyvä lippispäinen tyyppi on kokki, joka leikkasi lihaa. Toinen kokki oli myös lippispäinen ja hän paistoi munakkaita asiakkaiden toiveiden mukaisesti. Toistaiseksi en ole törmännyt Kaliforniassa tilanteeseen, jossa miehen pitäisi ottaa lippalakki pois päästä. Ihan sama missä ollaan, lippikset pysyvät päässä...
Brunssilla oli myös elävää musiikkia, sillä ravintolasta löytyy pianobaari. Pianistin ja yhden toisen soittajan soittama musiikki kantautui ulos asti, ja minä totesin jo ulkona ennen sisällemenoa, että kuulostaa ihan ruotsinlaivan musiikilta. Minulle tulikin siinä syödessä pienet flash backit Turun yhden ruotsinlaivan siitä "paremmasta" ja perusaamupalabuffettia kalliimmasta aamupalaravintolasta: vähän samanlaista buffetryysistä ja saman kuuloista pianon pimputtelua taustalla. Ehkei kovin mairitteleva vertauskuva Clint Eastwoodin ravintolalle, mutta mitäs sitä tosiasioita kieltämään. Ruoka oli kyllä Mission Ranchilla huomattavasti parempaa kuin ruotsinlaivalla, eikä sitä ryysistäkään onneksi kestänyt hetkeä kauempaa. Kuulemma Eastwood itsekin käy joskus soittamassa pianoa raflassaan, mutta eipä ollut siellä uudenvuodenaattona. Onneksi. En nimittäin todellakaan ole mikään herran fani, päinvastoin, hah. Hienon hotellin hän on kuitenkin saanut aikaiseksi.
Ravintolassa on iso terassi, joka oli ihan täynnä brunssin syöjiä. Päivä oli lämmin, vaikka vedettiin joulukuun viimeistä päivää. Terassin vieressä oli tällaiset tuolit, jossa saisi istuskella ja katsella vaikka niitä lampaita aitauksessaan.
Me nautimme Mission Ranchin herkuista noin 1,5 tunnin ajan. Voisin hyvin mennä uudestaankin. Etenkin, koska brunssi oli tosiaan buffet. Minun kokemusteni perusteella aamupalabuffetit vaikuttavat olevan harvassa Piilaaksossa ja lähialueilla. Amerikkalaiset aamupalamestat täällä kyllä kukoistavat, sillä dinereita löytyy joka kulmasta. Monet ravintolat tarjoilevat myös brunsseja, mutta kun täällä puhutaan brunssista, se tarkoittaa minun mielestäni pääsääntöisesti sitä, että ruokalistalta tilataan yksi aamupala-annos. Kun taas esimerkiksi Turussa brunssi tarkoitti aina seisovaapöytää. En tiedä, onko buffet jotenkin epäpiilaaksomainen tai jopa epäamerikkalainen. Itse olen törmännyt buffetteihin vain ihan parissa paikassa Piilaaksossa ja San Franciscossa ja sitten Las Vegasissa, jos hotellien aamupaloja ei lasketa. En kuitenkaan ole etsimällä etsinyt brunssibuffetteja, joten olen saattanut vain vahingossa törmätä ainoastaan muunlaisiin aamupalapaikkoihin. Jos tätä postausta lukee joku piilaaksolainen aamupalabuffettien tietäjä, niin kertokaa ihmeessä! Rakastan aamupaloja ja mikäs sen parempi kuin aamupala, jota voi syödä rajattomasti...