torstai 30. marraskuuta 2017

Ulkosuomalaisen joulu ainakin alkaa ajoissa - ruoan hamstraamisen suhteen

Joulu alkaa joka vuosi entistä enemmän ajoissa, muistan äitini joskus sanoneen Suomessa. Joulukamat ilmestyvät kauppojen hyllyille jo marraskuussa ja marketeissa alkavat soida joulun pilipalimusiikit. Täällä Piilaaksossa joulun merkkejä on näkynyt kaupoissa jo hetken, mutta Thanksgiving on hiukan rajoittanut joulun tunkua markkinoille. USA:ssa joulutohinat lähtevätkin käyntiin sekunnissa heti kiitospäivän jälkeen. Ja oikeasti sekunnilla tarkoitan sekuntia: joulutavaroiden määrä marketeissa eskaloituu kiitospäivän ja Black Fridayn jälkeisenä yönä, jolloin työntekijät ilmeisesti siivoavat pois loputkin kiitospäivän koristeet ja nostavat tilalle joulun; kiitospäivän jälkeinen viikonloppu on suosittu ajankohta ostaa joulukuusi (ja jo nyt puhutaan kuusien loppumisesta?! Kuusien kasvatuksessa lienee ollut huono sato jossain päin...?) ja kuusi koristellaan heti paikoilleen (olen seonnut laskuissa siitä, kuinka monta koristellun kuusen kuvaa näin viime viikonlopun aikana Facebookkini uutisvirrassa); ja joulukuusen lisäksi amerikkalaiset nostavat esiin muutkin joulukoristeensa ja -valonsa vissiinkin sillä energialla, jota ylenpalttisesta kalkkunan syömisestä on saatu (esimerkiksi meidän ovinaapurimme syksyinen ovikranssi vaihtui Black Fridayn jälkeisenä yönä joulukranssiin kuin taikaiskusta, ja olen kuullut ihmisten virittävän niitä amerikkalaisten övereitä jouluvaloja talojensa pihoihin keskellä yötä).

Vaikka minun joulufiilistelyni käynnistyi autossani jo viikko ennen kiitospäivää, kun eräs paikallinen radiokanava muuttui joululauluja soittavaksi kanavaksi (vuoteni kohokohta - rakastan joululauluja!), en silti missään nimessä kykenisi laittamaan joulukuusta esille ihan vielä. Viime vuonna meillä taisi olla yksi joulukoriste tässä vaiheessa, samoin edellisvuonna, mutta nyt ei ole kyllä sitäkään vähää vielä, koska on vähän laiskottanut.
Piilaakson säät ovat viilenneet 20 asteeseen ja alle, mutta viime viikonloppuna oli 26 astetta päivällä. Nautimme lämmöstä kävelylenkillä mieheni kanssa. Värit ovat enemmänkin syksyisiä kuin jouluisia. 
Sanoisin, että näyttää syyskuulta eikä ihan juuri joulukuun alulta.
Ulkosuomalainen ei kuitenkaan voi olla miettimättä joulua vakavasti tässä kohtaa. Jos nimittäin haluaa jotain Suomesta tuttuja jouluherkkuja, ne on joko pitänyt hamstrata itselleeen jo pari viikkoa sitten tai viimeistään tässä kohtaa. Piparit, glögit, luumuhillot ja joulukinkut ovat itsestäänselviä asioita Suomessa asuville, mutta eihän sellaisia täältä noin vain saa (ellei halua itse tehdä tietenkin).

Luumuhillon tilasin jo viikkoja sitten netistä (sitä saisi ehkä parista kaupastakin, mutten jaksanut mennä etsimään, ja vaikka sen tekeminen itse olisi helppoa, en jaksa sitäkään). Joulutorttuihin sopivaa voitaikinaa sentään onneksi saa vuoden ympäri perusruokakaupoista; tosin en ole omaani vielä ostanut. Glögit ja piparit ostin viikko sitten World Market -nimisestä kaupasta, joka myy esimerkiksi erilaisia eurooppalaisia tuotteita. Suomalainen kaverini totesi minun olevan liikkeellä hirveän ajoissa joulun herkkujen kanssa, mutta kokemuksesta tiedän, ettei glögipulloja ja piparipaketteja välttämättä olisi enää jäljellä pitkään (tai ainakin niiden perässä pitäisi juosta, kuten tein viime vuonna, kun jouduin käymään kahden eri kaupungin World Marketissa etsimässä). Suklaakonvehdeista saa täällä vain uneksia, harmi kyllä. Tosin jonkinlaisia suklaakonvehteja saisi ehkä Ikeasta, ja toki jos kelpuuttaisi vaikka jonkinlaiset saksalaiset konvehdit, niin niitä olisi kyllä tyrkyllä.
Tarpeelliset jouluherkut. Tuli kotoinen olo, kun ruotsalaisessa piparipaketissa oli isolla suomeakin. Tätä glögiä mainostettiin termillä Scandinavian winter drink.
Eilen kävimme mieheni kanssa tilaamassa jouluun myös kinkun. Suomalaista perinteistä harmaasuolattua joulukinkkua vastaa täällä kuulemma Swedish Ham, jota ei todellakaan myydä perusruokakaupoissa. Piilaaksossa on muutama lihakauppa, joka tarjoaa Swedish Hamia, mutta tilaus pitää tehdä hyvissä ajoin ennen joulua. Viime vuonna en tiennyt tällaisesta mahdollisuudesta, mutta tänä vuonna muistin viime vuonna oppimani. Tilauslistassa näkyikin jo monta nimeä ennen kuin sinne rustattiin minun nimeni. Kinkku on nyt siis tilattuna. Saa nähdä, mitä sieltä sitten tulee.
Lihakaupasta löytyisi myös herkkuja, kuten Mozartin kuulia ja After Eightteja (!). Harmi, etteivät ole koskaan kuuluneet minun lemppareihini. 
Seuraava stressin aihe onkin graavattu lohi. Ostin Ikean tarjoamia pakasteita viime vuonna todella ajoissa, mutta nyt ei ole ollut asiaa Ikean suuntaan. Muutamassa ruokakaupassa olen nähnyt graavattua lohta myynnissä, joten täytyy toivoa, että joulunkin aikaan on. Tai sitten laitan meille jouluvieraaksi tulevan äitini tekemään. :)

Ulkosuomalaisen voisi olla helpompi, jos olisi sellainen kätevä emäntä, joka jaksaa tehdä aivan kaiken itse. Mistähän spesiaalikaupasta sitä kätevyyttä ja emännyyttä saisi ostettua...


Mutta hei, kukas muu on jo joulufiiliksissä ja ovatko muut ulkosuomalaiset etsimässä vähänkään tuttuja herkkuja joulupöytiinsä...?

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

NHL-pelissä: San Jose Sharks

Thanksgiving-viikonloppuun kuuluu monesti urheilun seuraaminen. Tv-sarjojen perusteella tavallisinta olisi katsoa jotain amerikkalaista jalkapalloa tv:sta, mutta oikeasti kaikenlaista urheilua löytyy. Meitä pyydettiin tänä viikonloppuna jopa kahteen eri urheilutapahtumaan: koripalloon ja jääkiekkoon.

Somesta päätellen aika monet Piilaakson suomalaiset suunnistivat perjantaina illalla katsomaan koripallo-ottelua, jossa pelasivat vastakkain täällä East Baylla sijaitsevan Oaklandin Warriorsit ja Chicagon Bullsit. Warriors on kait kohtalaisen iso juttu täällä Bay Arealla, mutta suomalaisia taisi kiinnostaa enemmän tuo vastajoukkue. Siinä kun pelasi suomalainen Lauri Markkanen. En todellakaan tiennyt tätä, vaan kaverit kertoivat.

Me olemme kokeneet täällä asuessa baseballin ja jääkiekon, joten koris olisi kyllä vähän kiinnostanut. Amerikkalaiset urheilutapahtumat ovat aina elämys, vaikkei urheilulajista niin välittäisikään. Lippujen hinnat olivat kuitenkin minusta sen verran suolaiset (jotain $125), etten kokenut tarpeelliseksi käyttää yli sataa dollaria siihen, että pääsen katsomaan korista. Jostain ihmeen solidaarisuudesta miehenikin päätti sitten olla menemättä. Ehkä vielä joku päivä menemme sitten yhdessä.

Sen sijaan lähdimme katsomaan eilen lauantaina lätkää eli San Jose Sharkseja. Menimme sillä samalla porukalla, jonka kanssa vietimme kiitospäivän ja Black Fridayn. Suomalaiset kaverimme seuraavat aitojen sanjoselaisten tapaan kohtalaisen tosissaan San Jose Sharksien pelejä. Ja olihan tässäkin matsissa niitä suomalaisia pelaamassa tietenkin, Joonas Donskoi Sharkseissa ja kukahan-muu vastajoukkueessa Winnipeg Jetseissa.
San Jose SAP-Centerin edustalla. Palmut ovat saaneet hienot valot.
Olemme olleet vain kerran aiemmin San Josen SAP-centerissä eli the Shark Tankissa katsomassa kotikaupunkimme kuninkaita. Siitä kerrasta voi lukea täältä. Minä olisin pärjännyt hyvin, vaikken olisi kokenut tätä toista kertaa, mutta toisaalta olihan se kiva tapa viettää iltaa kavereiden kanssa. Kävimme ensin syömässäkin, koska kaksi päivää putkeen kiitospäivän ruokia ei ole ollut tarpeeksi saamaan ähkyvarastoja täyteen.
Hervottoman kokoinen mac and cheese. Tämä ei ollut pääruoka, vaan small plate, jonka otin alkupalaksi mieheni kanssa puoliksi. Halusin havainnollistaa suuruutta mieheni käden avulla, kunnes tajusin, ettei se mitään auta - ihmisillä kun on eri kokoisia käsiä. Saan joskus tosi hyviä älynväläyksiä. No, iso tämä kuitenkin oli.
Pulled Pork Sandwich eli vissiinkin suomalaisittain sitä nyhtöpossua. Mielestäni suomenkielinen termi nyhtöpossu on huomattavasti vastenmielisempi kuin pulled pork. Possuparan nyhtäminen kuulostaa raadollisemmalta kuin sen pullaaminen. Ja kyllä, mietin outoja asioita.
Meininki matsissa oli aika samanlaista kuin viimeksikin, kun siellä olimme. Kaikkiin asioihin reagoidaan voimakkaasti, vastajoukkueelle buuataan ja Sharks-fanit tosissaan antavat äänensä kuulua. Sharks-fanien kummallisista rituaaleista voi lukea tuolta ensimmäisestä postauksestani.
Sharksien pelaajat tulevat jäälle hain suusta.
Amerikkalaiset suhtautuvat kansallislauluun kohtalaisen riehakkaasti. Hurraus ja taputus kuuluvat asiaan. En ole koskaan ollut urheilumatsissa laulamassa Suomen Maamme-laulua, joten en tiedä, tönötetäänkö niissä hartaana laulun aikana?
Sharksit voittivat tämän pelin, joten kannatti mennä. Jouduin muuten kysymään kaveriltani, miksi ihmeessä matsissa laulettiin Kanadan kansallislaulu... NHL-jutut eivät tosiaan ole hallussa.
Voitto tuli.
Tänään sunnuntaina olisi ollut tarjolla myös amerikkalaista jalkapalloa. En käsitä, miten paljon urheilutapahtumia tänne mahtuu... Jenkkifutiksen haluan ehdottomasti käydä joskus kokemassa, mutta se jäänee tulevaisuuteen.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Friendsgiving eli kiitospäivä ystävien kanssa

Eilen torstaina vietettiin amerikkalaista Thanksgivingia eli kiitospäivää. Voisin melkein linkata tähän viime vuotisen postaukseni ja todeta, että vietimme päivän aikalailla samoin tavoin kuin viime vuonna.

Minulla oli omista ohjauksistani vapaa päivä, sillä ohjaan tällä hetkellä torstaisin vain Googlella ja kiitospäivä on (monissa) toimistoissa vapaapäivä. Lepopäivää en silti viettänyt, vaan aloitin aamuni omalla treenillä, kuten viime vuonnakin. Tänä vuonna en kylläkään mennyt ryhmäliikuntatunnille, vaan tein salitreenin talomme kuntosalilla ja vedin perään supertehokkaan 8 minuuttia kestävän HIIT-pyrähdyksen. Lähti päivä käyntiin ehkä vähän turhankin tehokkaasti, sillä HIIT tuntui kropassa pitkään...

Aamiaisen aikana avasin telkkarin ja laitoin tavaratalo Macy'sin New Yorkissa olevan kiitospäiväparaatin pyörimään. En kyllä jaksanut enää kiinnostua paraatin katselusta kuten aiempina vuosina - se on joka vuosi ihan samannäköinen. Ehkä joskus tulevaisuudessa pitäisi mennä itse paikan päälle. En ottanut edes valokuvaa tv:sta tänä vuonna, sillä päätin, että blogissani on jo tarpeeksi kuvia tästä paraatista television kautta.
A Minion Reasons... to be thankful, kuvittelisin, vaikka sanoma näyttää  hajonneen hieman käsiin. Tämä oli yhdellä kuntosalilla, varmaan lastenhoidon lasten tekemä. Kuinka monta syytä sinulla on kiitollisuuteen?  
Päivääni kuului viime vuoden tapaan myös kehonhuoltoa foam rollauksen ja lyhyen joogapätkän merkeissä. Elämäni ja kiitospäiväni kuulostavat hirveän rutiininomaisilta näköjään.

Iltapäivällä suunnistimme naapuriin kaveripariskunnan luokse. Kiitospäivää voi viettää kenen kanssa haluaa: perheen, sukulaisten, naapurien, kavereiden, puolituttujen... Jos sitä viettää kavereiden kanssa, puhutaan usein Friendsgivingista. Meillä oli nyt toisena vuotena putkeen Friendsgiving suomalaisseurueessa. Kaveripariskunta oli kokannut jälleen kaikki perinteiset kiitospäiväruoat. Aivan kuten viime vuonna, minä ja mieheni ja pari mieheni kollegaa tulimme paikalle vapaamatkustamaan. Voi vitsit että kelpaa! Olen kiitollinen kokkaavista ystävistä. :)
Ennen ruokailua saimme oikein kirjallisen menun. Ruokien kanssa oli valittu sopivat viinit, jotka minä tosin skippasin.
Alkupalaksi myskikurpitsakeittoa ja maissileipää. Näin tiivistettynä. Hienot yksityiskohdat näkyvät menusta. Pidän maissileivästä muuten aika paljon, ja tällainen tummempi itsetehty oli aivan älyttömän hyvää.

Kiitospäivän kuningas eli kalkkuna. Minusta tämä tipu oli söpö tuossa ketarat levällään. Taustalla näkyy vähän stuffingia eli täytettä, joka ei ollut siihen ihan perinteiseen tapaan linnun sisällä, vaan erikseen valmistettu (lienee nykyään yleisempi tapa pitää täyte pois kalkkunan sisältä). Stuffing on herkkua (sisältää mm. leivän palasia) ja aika jytkyä tavaraa.
Kiitospäivän ruokia: kalkkunaa ja kastiketta, karpalohilloa, stuffingia, bataattia, ruusukaaleja ja salaattia. Jälkkäriksi oli vielä ihanaa omenapiirakkaa. 
Ruoasta tuli lievä ähky totta kai. Amerikkalaisten kiitospäivä vastaa kuin suomalaista joulua: ennen juhlapäivää media ja some täyttyvät vinkeistä siitä, miten välttää ähky ja kuinka paljon kaloreita mikäkin ruoka sisältää, suurin osa ihmisistä syö kuitenkin liikaa ja sitten seuraavat päivät podetaan morkkista.

Minä olen viime aikoina syönyt hiukan liian vähän ravintorikasta ruokaa kulutukseeni nähden, sillä 90 Days Challengen (ehkä vähän turhan extreme) ruokavalio on jäänyt vielä osittain päälle, vaikka haaste päättyi ajat sitten. (Pahoittelut muuten siitä, etten ole tehnyt yhteenvetoa haasteestani; siitä kirjoittaminen on tuntunut jotenkin henkisesti raskaalta.) Söin siis paljon kiitospäivän herkkuja ja todella hyvällä omallatunnolla. Alkoholiin en kyllä koskenut, sillä en koe tarvetta sille, vaikka ruokiin mätsäävät viinit olivatkin ilmeisesti oikein maukkaita.
Pääruoan jälkeen ennen jälkiruokaa päädyimme kaverini kanssa sohvalle lötköilemään ja sulattelemaan. Pääosassa kuvassa piti olla kaverin ihana koira, mutta jostain syystä jalkani halusi kuvaan koiraa enemmän. 
Tänään perjantaina olikin sitten Black Friday eli päivä, jolloin minä pysyttelen ehdottoman kaukana kaupoista ja ostoskeskusten läheisyydestä. Ohjasin omat aamun ja aamupäivän tuntini normaalisti. Pitäähän ihmisille antaa purkautumiskanava sille morkkikselle ja potkia kalkkunaan kyytiä. Varsinkin bodypump-tuntini olikin ihan täpötäynnä porukkaa! Iltapäivä minullakin on sentään vapaa, sillä normaalisti käyn iltapäivällä Googlella ohjaamassa, mutta Black Friday on kiitospäivän tapaan yleinen vapaapäivä joissakin (monissa?) toimistoissa. Käytin vapaan aikani minkäs muun kuin kehonhuollon parissa taas vaihteeksi.

Tänään illalla jatkammekin sitten samoissa merkeissä kuin eilen: Friendsgiving Vol 2 samalla porukalla. Eihän se kalkkuna vielä eilen tullut syödyksi. Pidän kiitospäivän ruoista todella paljon, ja tällainen syömiseen keskittyvä juhlapyhä on muutenkin mieleeni, haha.

Toivottavasti kaikki USA:ssa asuvat suomalaiset ovat viettämässä mukavaa ja rentouttavaa pitkää viikonloppua! Ja hyvää viikonloppua kaikille muillekin!

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Broadway-musikaali San Franciscossa

Emme käy San Franciscossa usein, mutta kun käymme siellä, menemme sinne näköjään saman viikon aikana monta kertaa. Juuri maanantaina ajoimme katsomaan Tuntematon sotilas -leffan ja nyt eilen lauantaina hyppäsimme jälleen autoon ja suunnistimme kohti the citya, kuten piilaaksolaiset San Franciscoa kutsuvat.
Ajomatkalla San Franciscoon näkyi hienon värisiä pilviä, kun aurinko alkoi laskea.
Meillä oli liput Broadwayn Aladdin-musikaalikiertueelle. Rakastan musikaaleja, ja olemme monta Broadway-musikaalia käyneet katsomassa, mutta aina täällä San Josessa. Aladdin-kiertue ei valitettavasti tullut San Josehen, mutta onneksi San Franciscoon on viikonloppuisin helppo ajaa, kun ei ole työmatkaruuhkia tukkimassa motareita. Muunlaista ruuhkaa on kyllä tietenkin aina, mutta yleensä noin tunnissa on perillä, ellei käy todella huono tuuri.
Yritin kuvata San Franciscon downtownissa olevia korkeita taloja, mutta jäi vähän laihaksi yritykseksi. Oli muuten todella kirkas ilta; yleensä aina kun olen tuolla päin, ilmassa leijuu SF:lle ominainen sumu.
Päätimme käydä myös ravintolassa syömässä ennen musikaalia. Kunnon trefffi-ilta siis. Valitsin italialaisen ravintolan, koska teki mieli vetää kunnolla pastaa. Oli hyvää, mutta valokuvaa ei ole. Ravintola oli kiva ja hieno, mutta palvelu sen verran hidasta, että meille tuli melkein kiire musikaaliin, vaikka olimme varanneet ruokailuun yli 1,5 tuntia aikaa.
Teatteri oli Market Streetin, yhden San Franciscon suurimman pääkadun, varrella. Oli kaikenlaista hiipparia ja koditonta liikenteessä noilla hoodeilla, mutta olen kätevästi rajannut kaiken realistisen, oikean elämän pois tästä kuvasta.
Kuuluisa keltainen San Franciscon street car
Aladdin oli ihana! Todella hienot lavasteet, etenkin kun kyseessä oli musikaalikiertue, joissa lavasteet ovat yleensä luonnollisesti hieman vähemmän näyttäviä kuin siellä "oikealla" Broadwaylla pysyvästi olevissa musikaaleissa. Sitten kun vielä olisi olemassa Jafarin paluu -musikaali, niin elämä olisi astetta kivempaa. Olen sitä mieltä, että Disneyn pitäisi ehdottomasti tehdä Aladdinista samanlainen "ihmisnäyttelijät-versio" kuin Kaunottaresta ja hirviöstä, eikä keskittyä mihinkään uusiin Leijonakuninkaan animaatioversioihin...Mutta kukapas minua kuuntelisi.
Ihmiset jonottivat ottamaan valokuvaa itsestään ja tästä julisteesta ja lampusta, mutta minä tyydyin tällaiseen pikaotokseen.
Emme olleet muuten aiemmin käyneet minkäänlaisessa teatterissa San Franciscossa, joten tämä oli ensimmäinen kerta. Tarjontaa olisi vaikka millä mitalla, ja nyt tuli todistettua, että helposti tuonne 70 kilometrin päähän ajaa kulttuuria katsomaan. Mitä nyt olimme kotona aika myöhään, vasta puolenyön aikaan.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas San Franciscossa

Me pääsimme maanantaina tsekkaamaan uuden Tuntematon sotilas -elokuvan elokuvateatterissa San Franciscossa. Elokuva ei ole (ainakaan tällä hetkellä) levityksessä Yhdysvalloissa, vaan kyseessä oli yksityinen ja siten hyvin ainutkertainen näytös vain tällä alueella.

Muutama viikko sitten mietin, milloinkohan me pääsemme näkemään tämän elokuvan, josta Suomen mediassa on viime aikoina kouhkattu melkein jopa liikaa. En tiennyt, että näytös oli tulossa. Olin missannut ilmoituksen tästä tapahtumasta aiemmin. Sain kuulla tästä, kun tapahtuma siirrettiin suurempaan paikkaan, sillä liput oli varattu loppuun ja kun kysyntää edelleen riitti. Onneksi saimme lippumme. Montaa tyhjää paikkaa ei salissa ollut, jos nyt oli yhtäkään (en ole varma).
Pieni elokuvateatteri San Franciscossa.
Jotkut tuntemani ulkosuomalaiset valittelevat sitä, kun ulkomailla asuessa putoaa helposti pois suomalaisen populaarikulttuurin parista: tv-sarjoja, leffoja tai suomalaista musiikkia ei välttämättä kovin helposti pääse näkemään ja kuulemaan. Minua tällainen ongelma ei ole kauheasti koskettanut. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut suomalaisista elokuvista, musiikista tai tv-sarjoista. Suomessa asuessani katsoin todella harvoin suomalaisia ohjelmia teini-ikäni jälkeen. Vaikka ulkomaille muutto on osittain aiheuttanut sen, että minua nyt kiinnostaa suomalaiset ilmiöt aiempaa enemmän, en silti pääasiassa ole kokenut isoksi ongelmaksi sitä, että suomalaiset leffat ja sarjat jäävät näkemättä ja musiikit kuuntelematta.

Tuntemattomasta sotilaasta olin kuitenkin hiukan kiinnostunut, osittain sen saaman mediahuomion vuoksi ja osittain siksi, että olen aina tykännyt siitä Väinö Linnan romaanista. Niistä vanhoista elokuvista en ole niin piitannut, ja olisin jatkanut elämääni vailla huolen häivää, vaikken koskaan olisi tätä uusinta filmatisointia nähnyt, mutta kivempi näin kuitenkin. Tosin itse asiassa en ollut hirveän innoissani lähtemään San Franciscoon maanantaina illalla yhden elokuvan takia, mutta mieheni puhui minut ympäri. Ei sitä Bay Arealla ihan kovin usein pääse katsomaan suomalaisia leffoja. Matka (65 km) ruuhkassa kesti 1,5 tuntia, San Franciscon keskustassa 3 mailin (vajaan 5 km:n) eteneminen vei puoli tuntia, mutta onneksi olimme lähteneet aikaisin ja olimme perillä melkein tunti ennen näytöksen alkamista.

Meillä oli muuten varmaan vähän astetta parempi esitys kuin niillä, jotka käyvät katsomassa tämän leffan Suomessa. Ovella oli nimittäin vastassa itse elokuvan ohjaaja Aku Louhimies. Ennen elokuvaa Louhimies piti pienen esittelyn ja elokuvan jälkeen oli vielä puoli tuntia aikaa esittää kysymyksiä, joihin Louhimies vastasi. Ja Bay Arean suomalaiset kyselivätkin paljon puolen tunnin aikana. Puhuttuna kielenä oli englanti, koska paikalla oli myös suomalaisten ei-suomea-puhuvia-perheenjäseniä. Elokuvassa oli myös englannin kieliset tekstitykset.
Herra Aku Louhimies.
Itse elokuvasta en nyt sano mitään, kun en mikään elokuvakriitikko ole. Ne katsokoon, keitä kiinnostaa ja keillä on mahdollisuus siihen. Olen tyytyväinen, että koimme tämän tilaisuuden. Tulihan siitä kotoinen fiiliskin, kun oli täysi elokuvasalillinen suomalaisia.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Nyt olen sen nähnyt: ihmiset todella viettävät öitään autoissaan nukkuen kuntosalin parkkipaikalla

Loppukeväästä kirjoitin Piilaaksossa näkyvästä ehkä hiukan erikoisesta ilmiöstä: ihmiset hengailevat autoissaan erinäisillä parkkipaikoilla (klik). Mainitsin postauksessani siitä, että todennäköisesti parkkipaikoilla myös nukutaan. Samalla kerroin kaveristani, joka oli todistanut sitä, kun aina auki olevan kuntosalin työntekijät ajavat aikaisin aamulla autossa nukkujia pois kuntosalin parkkipaikalta.

Nyt minun ei tarvitse enää kertoa vain kuulleeni kaveriltani tarinoita ihmisistä, jotka viettävät yönsä kuntosalin pihalla. 90 Days Challengeni aikana aloin välillä käydä tekemässä omia salitreenejäni aikaisin aamulla. Kun olin useasti kuntosalin parkkipaikalla ennen aamuseitsemää, pääsin todistamaan sen, että siinä missä minä saavuin treenaamaan aamulla ennen seitsemää, joku vasta heräili autossaan - siinä viereisessä parkkiruudussa.
Tämä kuva on otettu aamulla noin seitsemän aikoihin. Tuolla autossa joku tyyppi nukkui sikeän oloisesti. Hän oli rakentanut sinne itselleen kunnon systeemit nukkumista varten, joten ehkä kyseessä ei ollut mikään ihan harvinainen tilanne.
En ole yllättynyt tästä ilmiöstä, koska olinhan jo kuullut siitä ja koska onhan Piilaakson tuskastuttava ja kallis asuntomarkkinatilanne fakta. Ei täällä ole varaa kaikilla asua, mutta syystä tai toisesta (esimerkiksi työpaikan takia) tänne on silti tultava.
Tämäkin kuva aamuseiskalta. Kuvassa olevassa parissa autossa oli sen näköistä meininkiä, että niissä oli ilmeisesti vietetty yö.
Juttelin kuntosalin parkkipaikan käyttämisestä yösijana erään kollegani kanssa juuri viikko sitten. Hän ohjaa useana päivänä viikossa 6am-tunteja ja ihmettelee usein, miksi parkkipaikka on täynnä autoja, vaikka kuntosalilla ei todellakaan ole erityisen paljon ihmisiä. Tämä sali on eri kuin tämä, josta nämä minun kuvani ovat, mutta samaa ketjua ja samanlainen 24/7-auki oleva sali. Minähän ohjasin myös yli vuoden ajan 5:45am- ja 6am -tunteja, mutta sellaisella kuntosalilla, joka ei ollut öisin auki ja jonka parkkipaikalla oli vartiointi. Selvästi nämä nukkujat tietävät, minne kannattaa hakeutua, jotta saa olla yönsä rauhassa.
Miettikää, minkälaista olisi viettää yö henkilöautossa, kuntosalin parkkipaikalla, mahdollisesti monena yönä ja useasti. Tuskin kovin hauskaa. Vaikka auringonnousuun onkin hieno katselupaikka.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Garmisch-Partenkirchen Etelä-Saksassa

Vielä yksi Saksan fiilistelypostaus reissumme kohokohdasta: Garmisch-Partenkirchen -kaupungista. Itse kaupunki ei ollut kohokohdan arvoinen, vaan kohokohdan loi syymme mennä sinne: suomalaisen hyvän ystäväni häät. Ystävän häät tarkoitti totta kai myös sitä, että tapasin häissä monet muut suomalaiset ystäväni, jotka saapuivat Suomesta Garmisch-Partenkircheniin juhlahumuun.
Maisemat Garmisch-Partenkirchenissa, lähellä Itävallan rajaa, ovat kohdallaan.
Garmisch-Partenkirchenissa olisi varmasti ollut paljon kivaa katseltavaa ja aktiviteettia - lähinnä luontoa ja ulkoilua - , mutta valitettavasti silloin, kun meillä olisi ollut aikaa, sää ei suosinut, ja silloin kun sää olisi suosinut, ei ollut paljon aikaa. Saavuimme kaupunkiin Münchenista vuokra-autollamme kaksi Suomesta tullutta kaveriani takapenkillä perjantaina puolenpäivän jälkeen ja koko Garmisch-Partenkirchen oli sateinen, sumuinen ja kylmä. Eipä siinä paljoa maisemista nautittu. Tarkoituksena oli ollut mennä cable carilla jonkin vuoren näköalapaikalle. Meitä olisi kiinnostanut esimerkiksi Zugspitze, Saksan korkein vuori, mutta eipä niistä maisemista olisi mitään nähnyt kaiken sen sateen ja sumun keskellä, joten piti skipata.
Garmisch-Partenkirchen on tunnettu esimerkiksi mäkihypystä ja talviolympialaisista. Kävimme kääntymässä tässä mäkihyppyrin luona, ihan vain jotta voi sanoa käyneensä. Oli täysin samanlainen kuin ne muutkin mäkihyppymäet, joita olen elämässäni nähnyt, haha. Tuolla oli kyllä olympialaisten logo sentään, mutta se on tässä kuvassa piilossa.
Kävimme kääntymässä yhdellä kaupungin pääkadulla ja syömässä lounaan, mutta muutoin sateessa ei oikein viitsinyt tutustua kaupunkiin, eikä siellä kyllä mitään sateella ollutkaan. Onneksi häähotellilla oli uima- ja poreallas sekä saunat, ja seura oli mitä parhainta. Saimme samalla myös maistiaisen saksalaisesta saunakulttuurista: mitä alastomampana ja mitä enemmän ketarat levällään ollaan saunan lauteilla, sitä parempi? Suosittelen kaikkia saksalaiseen saunaan eksyviä miettimään tarkkaan, mihin kohtaa lauteita kannattaa istua, jos haluaa säästää silmiään. ;) Tai sitten meillä kävi todella erikoinen tuuri saksalaisten suhteen.
En tiedä, oliko tämä pääkatu Garmischin vai Partenkirchenin puolelta. Kaupungit ovat yhdistyneet, mutta molemmilla on edelleen oma "keskusta". Täällä ei ollut vesisateella mitään eikä ketään. 
Oli siellä kyllä kauniita taloja, joita ei oikein viitsinyt pysähtyä ihastelemaan, sillä olimme kaikki vähän kylmissämme ja hitusen märkiä. 
Lisää hienoja taloja. 
Hääpäivä oli lauantai ja silloin olikin jo upea ilma. Olimme etukäteen laskeskelleet, ettei meillä ole aikaa tehdä mitään isoja turistijuttuja ennen hääkirkkoa. Meidän oli mieheni kanssa tarkoitus mennä aamupalan jälkeen vähän kävelemään hotellin vieressä olevan järven ympäristöön, mutta juuri kun olimme melkein ulkona hotellihuoneen ovesta, päätimmekin nopeasti vaihtaa kävelylenkin autoiluun, ajaa yhden vuoren juurelle ja vetäistä cable carilla ylös tsekkaamaan maisemia. Jos olisimme nopeita, ehtisimme hyvin. Valitsimme lähimmän, Osterfelderkopfin, jonka näköalapaikka oli jossain noin 2050 metrin korkeudessa. Ja kannatti muuten mennä! Vai mitä meinaatte maisemista?
Cable carilla lähdettiin ylös.
Tällaiset maisemat avautuivat kohti Garmisch-Partenkirchenia.
Kännykkäkuva ei lainkaan tee oikeutta näille maisemille.
Minä, lumihuippuiset vuoret ja täysin kohmeessa olevat käteni. Tuolla oli kylmä ja tajuttoman tuulista. Hyvä, etteivät hiukset lentäneet päästä. Pipoa ei tietenkään ollut, mutta onneksi huppu sentään löytyi. 
Cable car -pysäkki, josta löytyy ravintola ja kahvila. 
Osterfelderkopfin näköalapaikka.
Tällaisella cable carilla noustiin ylös ja laskeuduttiin alas.  
Oli kyllä upea paikka. Olisi ollut kiva tehdä ylhäällä pieni kävelylenkki, kun maisemat olivat tuota luokkaa. Tuolta näköalapaikalta olisi kevyesti kävellytkin vähän alemmas toiselle huipulle, jossa olisi ollut toinen cable car -yhteys, mutta meillä ei valitettavasti ollut aikaa. Vietimme huipulla aikaa noin puoli tuntia ja palasimme heti seuraavalla mahdollisella hissillä takaisin alas. Tulihan meille pienoinen kiire, kun piti kammata naamaa ja tukkaa ja vetää juhlatamineita päälle, mutta ehdimme kuitenkin hyvin ja todellakin kannatti.
Myös hotelliltamme, joka toimi häiden juhlapaikkana, avautui kauniit näkymät.
Aamusumukin oli kaunis. Nappasin tämän kuvan matkalla hotellin kuntosalille. Hääpäivän aamuna tuli hienosti ilmi ystäväpiirimme erilaiset mieltymykset: ennen aamupalaa yksi lähti vetämään hulluja mäkilähtöjä vuorille, minä lähdin vetämään kovaa HIIT-treeniä kuntosalille, kaksi meni aamukävelylle nauttimaan maisemista, yksi lähti uima-altaalle ja saunaan ja yksi taisi nukkua, kuten myös mieheni. Onneksi olemme näistä eroavaisuuksista huolimatta hyviä ystäviä. :) 
Myös maaseutu oli läsnä aivan hotellin vieressä, Baijerissa kun oltiin. 
Maisemat hotellin ja hääjuhlatilan pihalta sekä mieheni. 
Häät olivat ihanat, mutta ei niistä nyt sen enempää. Tosin mainitsemisen arvoista lienee se, että olin päättänyt antaa itselleni luvan syödä herkkuja ihan niin paljon kuin haluan ystäväni häissä, vaikka alkoholiin en suostunut koskemaan, ja niitä tulikin sitten syötyä yötä pitkin yllin kyllin. Rikoin siis 80 päivää kestäneen sokerilakkoni. Sokerihumala on muuten aito asia, ja aiheuttaa täysin samanlaisia oireita kuin alkoholihumalakin päänsärystä hoiperteleviin askeliin ja superenergisyyteen saakka. Krapulaa ei kyllä tullut, mitä ihmettelin suuresti, vaikka vetelin vielä vohveleita joskus aamuyöllä kolmelta. Aamupalalla kroppani jaksoi taas vetää sisäänsä kaiken sen ruoan, jonka matkan aikana muilla aamupaloilla olin itseltäni kieltänyt, ja vähän ehkä ylikin. Kohtuukäyttö on minulle tuntematon käsite.
Jälkiruokabuffetin antimia. Söin tällaisia satseja useamman kertaa. 
Seuraavana päivänä häiden jälkeen suurin osa kavereistani suunnisti Münchenin kautta takaisin Suomeen. Me jouduimme mieheni kanssa ajamaan takaisin sinne, mistä olimme alun perin lähteneetkin eli Berliiniin. Automatkalla sallin itselleni vielä Burgen Kingin ruoan, ihan vain jotta trans-rasvatkin saatiin korkattua takaisin ruokavaliooni... sekä pretzelin, joita nautin koko reissun aikana vain muutaman. Tarkoitus oli katkaista putki tähän ja ottaa lentomatkalle omat, terveelliset eväät, mutten ollut tietenkään ajatellut sitä, ettei Saksassa tosiaan ole kaupat auki sunnuntaisin. Saavuimme Berliiniin myöhään illalla ja löysin avoinna olevan kioskin ja huoltoaseman, joiden valikoimat olivat lähinnä karkkia ja alkoholia. Jäivät siis omat eväät saamatta.
Matkaevästä.
Kotiin palaaminen oli muuten hiukan haikeaa, ja ensimmäiset päivät reissun jälkeen sujuivat vähän apeissa fiiliksissä. Ei vain siksi, että lomalta palaaminen on aina kurjaa, vaan siksi, että kaverini palasivat Suomeen ja minä kotiin toiselle puolelle valtamerta. Koin hiukan samankaltaisia olotiloja kuin Suomen reissuilta palatessani: oli ihana palata kotiin, kun oli jo koti-ikävä, mutta samalla tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jättämässä jotain todella oleellista osaa itsestään taakse. Kumma tunne, mihin en ollenkaan ollut osannut varautua, sillä emmehän olleet Suomessa päinkään tällä reissulla. Ulkosuomalaisen tunne-elämä on joskun hyvinkin mielenkiintoista.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Päivä Münchenissa

Me olemme kotiutuneet takaisin Amerikan mantereelle reissustamme ja paluu arkeen on koittanut. Tässä postauksessa vähän fiilistelyjä Münchenista, lähinnä valokuvin. Me vietimme Münchenissa vain yhden kokonaisen päivän, mutta ajan lyhyyttä kompensoi laadukas seura: meidän ei tässä vaiheessa tarvinnut turisteilla enää kahdestaan, sillä kavereitamme alkoi saapua Suomesta Saksaan hääjuhlintaa varten ja saimme viettää päivän Münchenissa kaveripariskunnan kanssa.
Aamulla käppäilimme mieheni kanssa hetken kahdestaan, sillä kaverimme saapuivat kaupunkiin vasta puolenpäivän aikaan.
Loistoseuraa turisteiluun. 
Yhdessä päivässä ei paljoa ehdi turisteilla, varsinkin kun emme olleet liikenteessä ennen kuin vasta puolenpäivän jälkeen. Treffasimme kaverit Münchenin vanhan kaupungin laidalla ja kiertelimme hiukan vanhoja katuja pitkin Marienplatz-aukion ympäristössä.
Karlsplatz ja portti vanhaan kaupunkiin. 
Tuntui siltä, että koko Münchenin turistit olivat pakkautuneet vanhan kaupungin alueelle. 
Marienplatzilla sijaitseva uusi raatihuone, Neues Rathaus. Minä luulin tätä ensin tyyliin joksikin kirkoksi, sitten vanhaksi raatihuoneeksi, koska näyttäähän tämä aika vanhanajan rakennukselta. Ai miten niin en ollut perehtynyt yhtään Münchenin nähtävyyksiin? :D
Vanha raatihuone, Altes Rathaus, oli kuitenkin tämä tönö. 
Monumentti Odeonsplatzilla. En edes tiedä, mikä monumentti tämä on (tai no, joku Feldherrnhalle se on), mutta hieno se on, ja tosituristi valokuvaa aina kaikkea mahdollista, vaikkei edes tietäisi mitä.
Vanhasta kaupungista löytyy kiva markkina-alue, joka oli lounasaikaan aivan täynnä. 
Jos oluen juominen kiinnostaa, vanhassa kaupungissa sitä kannattaa juoda esimerkiksi kuuluisassa vanhassa panimoravintolassa Hofbräuhausissa. Tämä panimo on perustettu vuonna 1589, joskaan kuka tahansa rahvas ei ole päässyt sisään nauttimaan juomista ennen kuin vasta 1800-luvulla. 
Panimoravintolan sisällä musisoivat miehet nahkahousuissaan. Meno ravintolassa oli muuten aika railakasta keskellä arkipäivää ja mekkala sen mukaista. 
Ravintolan sisäpihalla oli rauhallisempaa kuin sisällä, ja me istuimmekin täällä tovin. Toiset toimivat asiaankuuluvasti ja joivat olutta sekä söivät makkaraa, toiset joivat valkkaria ja yksi nimeltämainitsematon kasteli suutaan vain vedellä ja kahvilla. 
Kävimme piipahtamassa myös valtaisassa Englisch Garten -puutarhassa, mutta siitä näimme ihan vain murto-osan.
Upea syyspäivä. 
Puiston kiinalainen torni, Chinese Tower. 
Vanhan kaupungin ja puistoilun jälkeen meillä oli vielä aikaa metroilla tsekkaamaan Münchenin maisemat olympiatornin näköalapaikalta.
Olympiaturm, Münchenin olympiatorni, jossa on totta kai näköalatasanne turisteille. Tuolla ei ollut muuten melkein ketään, ihan vain muutama hassu turisti. Ihanaa, kun ei tarvinnut jonottaa.  
Olympiatornin kupeessa sijaitsee myös BMW:n headquarters eli pääkonttori. Kuvassa myös pientä iltaruuhkan poikasta. Saksassa näkemämme ruuhkat eivät tietenkään olleet mitään Piilaakson ruuhkiin verrattuna, mutta kyllä tuollakin näkyi kunnon tukoksia ja autobahneilla onnettomuuksien aiheuttamia autojonoja.
Maisemat olympiatornista BMW:n pääkonttorin suuntaan. 
Maisemat olympiastadionin suuntaan. 
Olympiatornilta suunnistimme uudelleen vanhaan kaupunkiin syömään ennen kuin oli aika erota hetkeksi. Me jäimme mieheni kanssa vielä toiseksi yöksi Müncheniin, mutta kaveripariskunta jatkoi heti matkaa hääpaikkakunnalle. Sitä ennen söimme kuitenkin ihan älyttömän hyvää pretzelburgeria.

Todella hyvä illallinen. 
En nyt osaa sanoa Münchenista oikein mitään erityistä, sillä visiittimme oli niin lyhyt. Hyvää ensivaikutelmaa kaupunki ei kyllä antanut, mutta kyseessä taisi olla vain suurkaupunkeihin kuuluva ominaisuus: epämääräisiä alueita löytyy aina, ja meidän epäonneksemme osuimme tällaiselle alueelle heti ensimmäisenä iltana. Saavuimme mieheni kanssa päärautatieasemaa vastapäätä sijaitsevaan hotelliimme keskiviikkona illalla ja lähdimme etsimään ruokakauppaa. Aseman kupeessa ja yhdellä kadulla oli sellaista menoa että huh huh. Porukkaa oli sekä kännissä että aivan aineissa. Joillakin seisoi silmät niin pahasti päässä, että melkein hirvitti, ja minä en muuten pientä hätkähdä ja sitä paitsi olen nähnyt kaikenlaista entisessä ammatissani Turussa - niin ja San Franciscossa, jossa hiihtää kaikenlaista sakkia joka kulmassa. Alueella oli myös vähän sotkuista, ja tuli oikeasti sellainen olo, että viitsiikö tässä nyt edes paljon liikuskella. En tiedä, mikä alue oli kyseessä, mutta selkeästi se oli joku tällaisten tietynlaisten ihmisten kokoontumispaikka, sillä meno oli seuraavana iltana aivan samanlaista. Parin korttelin päässä oli kuitenkin jo täysin erilaista ja siistimpää, joten onneksi pääsin ensivaikutelmasta yli nopeasti.
Saksalaiset kyllä osaavat nämä alkoholijutut, kun crepejäkin saa alkoholin kanssa. Baileys-crepes kuulostaa erikoisen hauskalta, mutta jäi testaamatta. 
Minä en ole mikään makkaroiden tai lihan ystävä ja nämä kahvilan lihat jäivät maistamatta, mutta täytyy kyllä sanoa, että muutamat aamupalojen wurstit olivat todella hyviä. Varmaan minäkin söisin enemmän makkaraa, jos se maistuisi sellaiselta kuin Saksassa...  
Kiinnitimme muuten mieheni kanssa sekä Berliinissä että Münchenissa huomiota siihen, että sähköautoja ei Saksassa näy. Siellä ajetaan - tämä tuskin lienee yllätys - volkswageneilla, audeilla, vähän mersuilla ja jonkin verran bemareilla. Yhtäkään Teslaa ei tainnut tulla reissullamme vastaan eikä edes BMW:n sähköautoa. Latauspisteitä sähköautoille taisin nähdä Berliinissä ehkä kaksi ja kyseessä on kuitenkin suurkaupunki; Münchenissa ei osunut silmiin yksikään piste. Eihän tällainen autoprofiili ole tietenkään mikään yllätys Saksassa, ja me mietimmekin mieheni kanssa, olemmeko jotenkin piilaaksolaistuneet pahasti, kun sähköautojen puuttumiseen liikenteessä kiinnittää heti huomiota. Piilaaksossa sähköauto on se juttu ja kaikki muu on jo vähän jopa noloa. (Meidän perheessä on muuten ne kaksi bemaria. Sopisimme hyviin Saksaan asumaan...) Mutta toisaalta kun jossain tyyliin Turussakin näkyy Tesloja ja sähköautojen latauspisteitä, niin kyllä se nyt vähän ihmetytti, ettei suuren maan suurissa cityissa näkynyt ketään puhtaamman luonnon puolesta autoilijaa... Tai sitten me emme nyt vain sattuneet näkemään.