Näytetään tekstit, joissa on tunniste työelämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työelämä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 15. lokakuuta 2018

Taputtaisitko ryhmäliikuntatunnilla?

Sain houkuteltua anoppini lauantaina BODYFLOW® (Suomessa BODYBALANCE®) -tunnilleni. Anoppini ei ole koskaan käynyt bodybalancessa eikä hän ymmärrä englantia kovin hyvin eikä varsinkaan ryhmäliikunnassa ja joogassa käytettävää englanninkielistä sanastoa. Hänellä saattoi olla siis mielessä paljonkin kysymyksiä siitä, mitä kummaa tunnilla oli käynnissä.

Tunnin jälkeen anopillani oli kuitenkin yksi iso kysymys, jonka hän minulle ääneen esitti:

Miksi kummassa ihmiset taputtivat tunnilla kappaleiden välissä koko ajan?

Kysymyksen jälkeen hän totta kai vielä jatkoi legendaarisella lauseella (jota minä ja miehenikin edelleen neljän Kaliforniassa asutun vuoden jälkeen yhä viljelemme joskus kotonamme): Ei kyllä Suomessa koskaan... Ei kukaan. 

No ei, ei varmasti Suomessa kukaan taputa kesken tunnin kappaleiden välissä. Hyvä jos edes tunnin lopussa. Sen mitä minä Suomen Turun ryhmäliikunnasta muistan ja tiedän, niin tunnilla ollaan naamat aika vakavina, ja siellä kyllä keskitytään ihan muuhun kuin siihen, että oman ilon annettaisiin kuulua ja näkyä. (Anteeksi mahdollinen yleistys.)

Toisin on täällä. Olen jo aiemmin ajat sitten kertonut, miten amerikkalaisella ryhmäliikuntatunnilla helposti hihkutaan, high fivetetaan ja taputetaan. Amerikkalaiseen kulttuuriin näkyvä ilo kuuluu aivan eri tavalla kuin suomalaisen mielenmaisemaan.

Eri lajien tunneilla käyttäydytään täälläkin totta kai eri tavoin, ja tunnin ohjaajalla on suuri vaikutus siihen, miten osallistujat käyttäytyvät. Voin vannoa, että minun tuntini, jopa vauhdikas BODYATTACK®, on aivan erinäköinen kuin jonkun vaikkapa aasialaisen, amerikkalaisen tai Latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevan ohjaajan tunti. Jokainen ohjaa omalla persoonallaan, mikä heijastuu osallistujiin. Erot omien kotimaiden kulttuureissa ovat nähtävillä myös osallistujien käytöksessä, sillä ovathan Piilaakson jumppatunnit täynnä maahanmuuttajia kaikista maailman kolkista ja joukossa on myös amerikkalaisia. Suurimmat hihkujat ja taputtajat ovat lähtöisin Aasian maista. Poikkeuksia toki on paljon, tämä on vain yksinkertaistus.

Mikä sitten on vastaus anoppini esittämään kysymykseen? Miksi ihmiset taputtivat? Lauantain bodyflow-tuntini osallistujat ovat kultaa. <3 Suurin osa heistä on aasialaistaustaisia ja joukossa on tietty naisten ryhmittymä, jossa tykätään taputtaa. Mutta miksi? Minä en osaa sanoa. Syitä on varmasti monia.

Osallistujat nauttivat siitä mitä tekevät ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat pitävät kappaleista ja niihin liittyvistä liikkeistä ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat haluavat arvostaa ohjaajan panosta ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat nauttivat siitä tunteesta, jonka kappale heihin jättää, ja he haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat haluavat yksinkertaisesti tehdä elämästä kivempaa ja hauskempaa olemalla iloisia sen sijaan, että oltaisiin naama mutrulla.


Tässä muutamia syitä, joita epäilen. Voisin esittää myös vastakysymyksen. Miksi et taputtaisi? ;)  Miksi et tekisi elämästäsi ja muiden kanssaihmisten elämästä edes hetkeksi vähän iloisempaa, hauskempaa ja mahdollisesti myös onnellisempaa?


Jos pidät jostakin, anna sen näkyä ja kuulua. Ainakin jumppatunnilla.



Miten olisi? Uskaltaisitko taputtaa kesken tunnin seuraavan kerran, kun menet ryhmäliikuntatunnille?

torstai 27. syyskuuta 2018

Onnea jumppa-asiakkaani ja 20-vuotias Google!

Kun kävelin tänään aamupäivällä Googlelle, ihmettelin hetken aikaa, miksi minua vastassa aulassa oli ilmapalloja ja muita koristeita. Nopeasti kuitenkin hoksasin syyn, sillä olinhan lukenut aamulla Hesarin artikkeleja: Google täytti 20 vuotta. Ei täysin tänä päivänä ehkä, koska kyseessä on enemmän sellainen "20-ish years ago", mutta eihän se ole niin justiinsa. En tosiaan olisi tiennyt tästä merkkipäivästä mitään, ellen olisi lukenut siitä suomalaisesta mediasta. 
Esimerkki-ilmapallot.
Koristeet olivat Googlen väreissä totta kai. Kuvassa näkyy myös kyltti, jossa amerikkalaiset muistuttavat toisilleen, että kädet pitää pestä. 
Sain leikkiä lähes personal traineria ensimmäisellä tunnillani, sillä osallistujia ei ollut paljon. Epäilin, että kaikki ovat Googlen synttäribileissä. Minähän en ole Googlen työntekijä, joten olen autuaan pihalla tapahtumista, vaikka saankin osallistua niihin osana Googlen yhteisöä. Toiselle tunnilleni tuli sentään muutama osallistuja enemmän, ja kiittelinkin heitä siinä sitten siitä, että he tulivat liikkumaan juhlimisen sijaan. He ilmoittivat mieluummin harrastavansa liikuntaa kuin syövänsä kakkua. Hyvä asenne! Mitä nyt sanoin, että kakkua voi syödä sitten jälkikäteen...
Ruokalassa oli pöydillä synttärihattuja, jotka moni olikin laittanut päähänsä. Minua harmitti, etten nähnyt näitä ennen tuntejani, sillä olisin voinut laittaa hatun päähän osallistujiani ilahduttaakseni. Jouluisin ohjaan poronsarvet päässä ja 4th of Julyna oli USA-koriste hiuksissa, joten tämä olisi ollut täysin samaan sarjaan kuuluva. 
Minäkin kävin tuntieni ja Googlen ruokalassa syömäni lounaan jälkeen vähän haistelemassa juhlafiilistä. Sitä ei ollut nimeksikään siellä, missä minä olin, sillä hetkellä, jona minä olin siellä. Oli vähän tarjoilua, musiikkia ja valokuvausmahdollisuuksia. Sitä kakkua, josta osallistujani puhuivat, en nähnyt lähettyvillä. Onneksi cupcake oli ihan hyvää.
Jokin juhlapiste.
Tykkään makeasta, mutta kuppikakkujen sokerikuorrute on yleensä jopa minulle aivan liian ällö. Tämä oli kyllä hyvää. 
Kun istuin ulkona ja söin kuppikakkua, mietin, että tästä voisi kirjoittaa blogiin. Sitten ajattelin, että nojaa, mitä ihmeellistä tässä on. Firmoja syntyy ja kuolee, ja merkkipäiviä juhlitaan. Lopulta kuitenkin päädyin muistelemaan sitä, miten tietyllä tavalla erikoisena itse pidin Googlea ja muita Piilaakson isoja tunnettuja it-firmoja silloin, kun muutin tänne. Olihan se nyt siistiä käydä jossain Googlen ja Facebookin kampuksilla fiilistelemässä. Sittemmin erikoisuus katosi ja varsinkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun aloin ohjata ryhmäliikuntatunteja googlelaisille. Olen piilaaksolaistunut.

Tämä on tyypillinen ajatuksenjuoksuni monissa asioissa nykyään. Mietin, pitäisikö blogiin kirjoittaa jostain vai onko aihe täysin arkipäiväinen, mitäänsanomaton ja jopa täysin turha. On enää vaikea erottaa sitä, mikä on tavallista minulle ja mikä ehkä mielenkiintoista ulkosuomalaisen blogia lukevalle.

Oli miten oli, tällaista kuului minun päivääni. Saa nähdä, onko koristeita ja bileitä tiedossa huomennakin. Paljon onnea 20-vuotiaalle Googlelle ja jumppa-asiakkailleni, jotka työskentelevät tämän puljun eteen joka päivä! Kukapa meistä ei hyödyntäisi G-tuotoksia harva se päivä...

torstai 19. lokakuuta 2017

Vähän erilainen koe-esiintyminen

Kävin edellissunnuntaina pitkästä aikaa koe-esiintymässä. Tämä oli jo viides koe-esiintymiseni, mutta poikkesi edellisistä siinä suhteessa, että tähän sisältyi myös pieni haastattelutilaisuus. Kaiken lisäksi koe-esiintyminen järjestettiin ulkona rakennustyömaan vieressä.

Koe-esiintyminen oli kuntosalille, joka on vielä vähän rakennusvaiheessa. Paikka kutsuu itseään termillä luxury club, ja siltä se esittelylehtisen perusteella vaikuttaakin. Klubista tulee löytymään esimerkiksi ainakin neljä uima-allasta (ellei enemmänkin, olen jo unohtanut), viisi ryhmäliikuntastudiota ja todella kattava aikataulu ryhmäliikuntatunteja, esimerkiksi kaikkia Les Millsin -formaatteja (en tiedä tällä alueella yhtäkään salia, joka tarjoaisi kaikkia formaatteja).

Päädyin hakemaan tälle klubille töihin, koska eräs tuttuni suositteli minua sinne. Innostuin kuullessani kattavasta Les Mills -tarjonnasta. Toivon saavani ainakin bodystep-tunnin. Käytännössä aikataulussani ei ole kauheasti tilaa uusille tunneille, sillä äänihuuliani suojellakseni minun ei kannata lisätä ohajustunteja viikkoon enempää. Tulevaisuudessa ajattelin kuitenkin tehdä mahdollisesti pieniä muutoksia aikatauluuni, jos uusia, parempia tunteja tulee tarjolle.

Koe-esiintymistilaisuus oli jännä, sillä klubille ei päässyt sisälle, koska se ei ole vielä valmis. Rekrytointiprosesseja hoidettiin rakennustyömaan vieressä olevassa parakissa, jonne on pystytetty membership office. Klubi on myynyt kuulemma jo satoja jäsenyyksiä, vaikka tarkka avaamisajankohta on hiukan epäselvä. Sisätiloja asiakkaat eivät pääse tutkimaan muuta kuin nettisivujen interaktiivisten esittelyjen kautta. Jotenkin mielenkiintoista, että joku ostaisi jäsenyyden jo tuossa vaiheessa, mutta toisaalta miksikäs ei. Avaamisajankohta ei kuulemma ole kaukana, ja rakennukset näyttivätkin jo ulkopuolelta valmiilta.
Uuden klubin rekrytointiprosessi on kovassa käynnissä. Tämä mainoskyltti oli sisällä parakissa.
Koe-esiintymisiä ei mahtunut pitämään parakissa. Me jumppasimme ulkona parakin vieressä parkkipaikan ja rakennustyömaan välissä. Oli kyllä erikoisin järjestely, johon toistaiseksi olen törmännyt. Minun piti ottaa valokuva, mutta unohdin siinä jännityksessä. Lämpöä oli yli 25 astetta eikä taivaalla pilviä. Meille oli ilmoitettu, että paikalle tuodaan katos suojaksi auringolta. Minulla oli mielessäni sellainen iso juhlien katos, mutta katos olikin pieni ja sen alle mahtui vain pari ihmistä liikkumaan. Auringossa siis pitkälti oltiin. Hyvä puoli oli se, että tuona päivänä tuuli todella kovasti. Ei siis tullut kamalan kuuma. Huono puoli oli se, että katos pysyi hädin tuskin pystyssä heinäpaalujen avulla siinä tuulessa ja tuuli lennätti heinänkorsia ympäriinsä.

Koe-esiintymisessä oli minun lisäkseni muitakin ohjaajia. Tarkemmin sanottuna 12 zumba-ohjaajaa ja sitten minä, ainoa Les Millsin edustaja. (Koe-esiintymisiä oli kolmena eri päivänä, joten muitakin LM-ohjaajia oli ollut.) Oli kohtalaisen kamala kokemus, jos nyt suoraan sanon. Minä en todellakaan ole mikään zumbaaja ja olen käynyt zumba-tunnilla vain satunnaisia kertoja pari vuotta sitten. Tällaisissa koe-esiintymisissä me ohjaajat olemme yleensä osallistujina toistemme koe-näytössä. Siinä oli varmaan 12:lla upealla zumba-ohjaajalla pokassa pitelemistä, kun minä yritin pysyä tahdissa ja tehdä liikkeitä perässä. En ole mistään ihan jäykimmästä päästä, mutta voin sanoa, etteivät nämä paikalliset kalifornialaiset, aasialaiset ja latina-amerikkalaiset zumba-ohjaajatkaan ole mitään kovin energittömiä tai pieniliikkeisiä tapauksia, haha. Itse asiassa osan energia oli niin isoa, että olin tukehtua. Liekö tunteeni taustalla ollut kulttuurieroa vai henkilökohtaisempaa syytä, en tiedä.

Onneksi jokainen ohjaaja veti vain muutaman minuutin ajan, joskin zumba-ohjaajat joutuivat ohjaamaan kahta erilaista kappaletta ja osa koe-esiintyi vielä Zumba Strong -formaattia vartenkin. Minun piti ohjata vain noin parisen minuuttia yhdestä bodyattackin ja yhdestä cxworxin kappaleesta. Muita ohjaamiani formaatteja en voinut tässä tilaisuudessa esitellä, sillä meillä ei ollut saatavilla mitään välineitä. Muutama ohjaaja koe-esiintyi zumban lisäksi joogaan ja POP-Pilatakseen. Joogamatolla hengailu asfaltin päällä ei muuten ole kiva kokemus, en suosittele kenellekään.

Koe-esiintymistilaisuuteen sisältyi siis tosiaan myös pienimuotoinen työhaastattelu. Haastattelu ei ollut koe-esiintymisiä seuraavan ryhmäliikunnan managerin kanssa, vaan ylemmän tason managerin kanssa. En stressannut itse koe-esiintymistä paljon, sillä tiesin osaavani vetää valitsemani kappaleet loistavasti, mutta haastattelua jännitin hiukan. Yhdessäkään aiemmassa koe-esiintymisessäni ei koskaan ole ollut mitään erillistä haastattelua. Muistan joskus aiemmin googlanneeni, millaisia asioita ryhmäliikunnanohjaajalta kysytään työhaastatteluissa. Vaivannäköni oli silloin turhaa, sillä minulta ei ole ikinä kysytty mitään sellaisia "työhaastattelukysymyksiä". En myöskään koskaan ennen ole tavannut koe-esiintymisissä muita managereita kuin ryhmäliikunnasta vastaavia.

Olin miettinyt mielessäni vastauksia muutamiin kysymyksiin tätä haastattelua varten, mutta turhaa se oli taas. Yleismanagerin pitämä haastattelu oli enemmänkin tämän managerin ylistyspuhetta siitä, miten hieno ja mahtava klubi he tulevat olemaan. Tapaaminen kesti ehkä vartin ja suurimman osan ajasta manageri hehkutti klubia höystettynä pepsodent-hymyllä ja kalifornialaisittain valkaistuilla hampailla. Hän kysyi minulta vain, miksi haluan juuri heille töihin ja miten olen päätynyt liikunta-alalle. Jälkimmäiseen liittyvän kertomuksen hän totesi olevan "great story". (Jos tarina ei ole tuttu, siitä pääsee lukemaan vähän täältä.) Onneksi olen kolmen vuoden Kaliforniassa asumisen aikana oppinut jo jotain turhanpäiväisestä löpöstelystä, pääsin hyvin juttelun makuun ja pystyin jopa kommentoimaan ylistyspuhetta muutamaan otteeseen omilla näkemyksilläni.

Tämä koe-esiintymistilaisuus poikkesi edellisistäni myös siinä suhteessa, ettei tulosta saanut kuulla heti. Ryhmäliikunnan manageri ja yleismanageri tekivät päätökset yhdessä muutaman päivän sisällä. En epäillyt, ettenkö tulisi valituksi, koska olen oikeasti aika hyvä valinta, jos nyt itse sanonkin. Sainkin parin päivän kuluessa sähköpostin siitä, että olin läpäissyt sekä koe-esiintymisen että yleismanagerin seulan.

Seuraava askel prosessissa on saatavuudesta ilmoittaminen. Olen ilmoittanut, mihin ajankohtiin voin ottaa tunteja. Ryhmäliikunnan manageri alkaa koostaa tuntiaikataulua, joka tosiaan vaikuttaa todella kattavalta. Jos ajankohtani mätsäävät klubin aikataulutarpeiden kanssa, rekrytointiprosessi lähtee liikkeelle. Klubi palkkaa kuulemma vain sellaisia ohjaajia, jotka voivat vetää mieluiten ainakin kaksi säännöllistä tuntia viikossa. Katsotaan, mitä minulle tarjotaan.

Johan tässä on aikaa siitä, kun hankin uuden työnantajan. Kun luovuin San Jose State Universityn kanssa solmimastani työsuhteesta viime vuonna, minulla on tällä hetkellä "vain" neljä työnantajaa.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Saavutuksia: ryhmäliikunnan ohjaajan sertifikaatti ja paluu BODYSTEPIN® ohjaukseen

Olen viime ja tämän viikon aikana saavuttanut kaksi asiaa, jotka ovat olleet työn alla melkein vuoden ajan: tein ja läpäisin ryhmäliikunnan ohjaajaan sertifikaattiin vaadittavan kirjallisen kokeen ja ohjasin vihdoin ja viimein Les Millsin BODYSTEP®-tunnin.

1) Aloitetaan sertifikaatin saamisesta. Läpäisin siis ryhmäliikunnan ohjaajan kansalliseen (national) sertifikaattiin vaadittavan kokeen. Olen nyt Athletics and Fitness Association of American sertifioima ryhmäliikunnan ohjaaja, tasolla Primary.
Postissa tulee jossain vaiheessa vähän hienompikin todistus, mutta näin alkuun sai tällaisen kevyen sähköisen version.
Kurssi oli itsenäisesti suoritettava nettikurssi, joka taisi maksaa vähän alle kaksisataa dollaria. Kurssiin kuului paksun kirjan lukeminen ja nettiluentojen katsominen, ei mitään käytännön tunteja. Aiheet käsittelivät esimerkiksi energiansaantia, ihmisen fysiologiaa ja anatomiaa sekä tietenkin ryhmäliikunnan ohjaamista niin yleisellä tasolla kuin tarkemmalla tarkastelulla keskittyen erilaisiin tunteihin (strength training, cardio training, flexibility yms.).

Kokonaisuus oli hyvin kompakti ja enemmänkin vain pintapuolinen raapaisu aiheisiin. Kurssin olisi suorittanut noin kuukaudessa, jos olisi opiskellut joka päivä. Aikaa suorittamiseen annettiin kuitenkin vuosi. Ostin kurssini viime vuoden marraskuun lopussa, mutta aloitin lukemisen vasta tämän vuoden loppukeväästä. Alkuvuodesta en löytänyt itsestäni motivaatiota tällaisten asioiden opiskeluun ollessani sairauslomalla selkäkivun takia. Sitten kun aloitin opiskelun, etenin hyvin leppoisasti ja pidin kesällä viikkokausia taukoa. Nyt otin sitten sellaisen loppukirin ja suoritin homman pois alta ennen kuin aika loppui kesken.
Lihasten nimiä piti opetella, joskin aika pintapuolisesti. Ryhmäliikuntaa ja etenkin bodypumppia yli kaksi vuotta ohjanneelle näissä ei kyllä ollut mitään uutta.
Kurssi läpäistiin suorittamalla kirjallinen loppukoe, joka oli monivalintatesti ja joka tehtiin kotona omalla tietokoneella, mutta valvonnan alaisena. Tuo valvonta oli muuten minulle ihan uudenlainen kokemus. Valvoja oli jonkin ulkopuolisen tahon, ei kurssin järjestäjän, kautta, ja häneen otettiin videoyhteys. Hänelle piti näyttää huone ja ympäristö, jossa kokeen suoritin, mutten kyllä muuten usko, että hän yhtään tutkaili minua kokeen aikana.

Monivalintatestissä oli 100 kysymystä ja jopa 20 olisi saanut olla väärin. Minulla oli 5 väärin. Täytyy myöntää, että näin ehkä hiukan turhaa vaivaa, kun opiskelin niin tosissani ja stressasin koetta. Olisin läpäissyt testin todennäköisesti lähes lukematta jo pelkästään niillä tiedoilla, joita Les Millsin formaatteihin kouluttautuminen on minulle antanut ja myös vähän maalaisjärkeä käyttäen. Mieheni tolkutti minulle monta kertaa tässä kuukausien aikana, että "Muista, tämä on Amerikka" - viitaten esimerkiksi naurettavan helppoon ajokortin kirjalliseen testiin, jonka oikeasti läpäisee aika kevyesti vain maalaisjärkeä käyttäen. Olin kuullut myös kollegaltani AFAA:n kokeen olevan naurettavan helppo. Mutta hikke mikä hikke. Sitä paitsi opiskelin itseäni ja uraani varten, en koetta varten. Opinkin jonkin verran uusia asioita, joita voin hyödyntää. Kohtalaisen suppea kurssi tämä kuitenkin oli.

Hankin tämän sertifikaatin oikeastaan huvin vuoksi. Yksikään työnantajani ei toistaiseksi tällaista yleistä ryhmäliikunnan ohjaajan sertifikaattia ole minulta vaatinut, enkä tule saamaan enemmän palkkaa. Periaatteessa yksi työnantajani on vaatinut jonkinlaista sertifikaattia, asia on kirjattu työsopimukseeni, mutta minut palkattiin kuitenkin ilman, eikä kukaan ole koskaan kysellyt sertifikaatin perään jälkikäteen. Minä olen siis aiemmin kouluttautunut ohjaamaan vain tiettyjä Les Millsin formaatteja; en saisi ohjata mitään itse tekemiäni tunteja, ns. freestyle-tunteja. En itse asiassa tiedä, saisinko ohjata sellaisia tämänkään sertifikaatin turvin - tämä maa kun on täynnä erilaisia sertifikaatteja tähän alaan. En kyllä osaisikaan tehdä omaa tuntia tämän kurssin perusteella, oli se sen verran suppea. Laajempiakin kursseja on tarjolla, ja ehkä joskus tulevaisuudessa kouluttaudun vielä lisää.

Kuten yllä olevasta todistuksesta näkyy, tämä sertifikaatti ei ole voimassa ikuisuutta, vaan vaatii ylläpitoa. Tulevaisuudessa pitää opiskella tietty määrä kahden vuoden välein, jotta pysyy sertifioituneena ohjaajana. Onneksi ainakin Les Millsin tapahtumiin osallistuminen lasketaan opiskeluksi.
Onpahan hoidettu. Olen nyt AFAA Certified.


2) Ja sitten Les Millsiin ja BODYSTEP-aiheeseen. Tänään sunnuntaina ohjasin elämäni ensimmäisen bodystep-tunnin oikeille osallistujille. Jee! Kouluttauduin ohjaamaan tätä formaattia yli vuosi sitten, mutta erinäisten terveyshankaluuksien takia ohjaaminen jäi. En ole koskaan ohjannut tuntia sen jälkeen, kun ohjasin sertifiointivideotani varten kavereilleni ja tutuilleni viime vuoden kesällä. Tässä reilun vuoden aikana olen muutaman kerran miettinyt, pitäisikö minun vain luopua sertifikaatistani (sitä ylläpitääkseen pitää maksaa uudesta ohjelmasta 4 krt/vuosi), koska BS-tunteja ei pahemmin ole tarjolla tällä alueella. En koskaan voinut edes sijaistaa, sillä en opetellut uusia ohjelmia ja vähän kuin putosin rutiinista pois. Olen kuitenkin pitänyt sertifikaatistani kiinni, ja nyt vihdoin ja viimein oli aika yrittää, josko minusta kuoriutuisi bodystepin ohjaaja.
Tänään aamulla ennen tuntiani. Mitäs muuta sitä Piilaaksossa kuvaisi kuin parkkipaikkoja? Täällä oli muuten tänään mukava lokakuinen ilma: 28 astetta lämmintä. Metsäpalojen savut tuntuvat vielä joissain paikoissa, mutta itse en ole viettänyt aikaa ulkona, enkä pahemmin ole huomannut mitään. 
Ja löytyihän minusta kunnon steppaaja! Viime maanantaina kävin vierailemassa yhden toisen ohjaajan tunnilla ohjaamassa puolet kappaleista ja tänään sunnuntaina ohjasin oman tunnin. Tunti meni hyvin ja olin kyllä aivan fiiliksissä. Ihanaa stepata! Bodystep on minulle oikeastaan aika uusi laji: kävin kahdella BS-tunnilla, rakastuin lajiin ja lähdin heti kouluttautumaan ohjaajaksi käymättä muilla tunneilla. Vuoden tauko kouluttautumisesta ei antanut parasta lähtökohtaa lähteä ohjaamaan tuntia tässä kohtaa, mutta olen varmaan synnynnäinen steppaaja, sillä pääsin kuvioihin kiinni kohtalaisen helposti. Hiukan itsenäistä harjoittelua ja tekniikan hiomista ja olin valmis ohjaamaan. Olen jo niin rutinoitunut ohjaaja, että opin sanallisen ohjauksen todella nopeasti.
Fiksu ihminen olisi ehkä ottanut kuvan vain tuosta mainostaulusta, jottei tarvitsisi tehdä näitä mustapäitä.
Minulla ei edelleenkään ole omaa viikottaista bodystep-tuntia, vaan ohjaan yhtä tuntia 1-2 kertaa kuukaudessa. Tunti on normaalisti freestyle-step-tunti, ja minä käyn ohjaamassa bodysteppia, joka on kyllä aivan erilaista näiden täkäläisten freestyle-steppien kanssa. Katsotaan, miten alkaa luistaa, sekä minulta että osallistujilta. Toiveissani on saada ainakin yksi vakituinen BS-viikkotunti, jotta pääsisin kunnon rutiiniin tämän lajin kanssa. Saisin tunnin varmaan tältä salilta, jossa ohjaan nyt pari kertaa kuukaudessa, mutta valitettavasti sali sijaitsee Palo Altossa, jonne en voi ajaa arkisin ruuhka-aikoina, ja ei-ruuhka-ajat kalenterissani ovat jo buukattuja muille tunneille.
Challengeeni viime viikolla ilmestynyt cheat meal toistui tänään. Valitsin poke bowlin, ehdottoman lempparini! Ruokaahan tuossa on vaikka kuinka paljon, mutta kaipa silti kohtalaisen terveellisestä päästä, jos nyt ajatellaan ravintola- ja take away -ruokia. Ennen annosta vedettiin 20 minuutin oma HIIT-treeni. Pidin muuten eilen lauantaina ihan kokonaisen lepopäivän, tiedoksi huolestuneille. ;)
Tällaista on siis kuulunut viime aikoina. Toivottavasti kaikilla on ollut hauska viikonloppu!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Cheat meal -päivä ja hektinen viikonloppu

Tänään oli 90 Days Challengeni 63. päivä, ja ensimmäistä kertaa oli vapaus syödä cheat meal. Tähän saakka jokainen päivä on ollut tarkkaa ruokavaliota, ilman mitään herkuttelua. Termi cheat meal on varmasti monelle tuttu. Fitness-ihmiset ja jotkut muutkin hard core -fitnesspopulaa astetta kevyemmät terveellisten ja puhtaiden syömistapojen suosijat sallivat itselleen silloin tällöin aterian, jolloin saa syödä kaikenlaista, jota normaalisti ei söisi. Jotkut vannovat tämän systeemin nimeen. Cheat mealin tarkoituksena on vähän boostata aineenvaihduntaa.

Cheat mealin voi toteuttaa hyvin tai sitten sen voi totta kai toteuttaa myös hyvin huonosti. Haasteen valmentaja suositteli meille kohtuullisen kokoista annosta (ei siis kokonaista pitsaa tai purkkia jäätelöä) ja rasvaisen ruoan sijasta esimerkiksi perunan, pastan tai leivän kaltaisia hyviä hiilihydraatteja. Aterian oli ehdottomasti sisällettävä hyvää proteiinia. Eikä cheat mealia saanut syödä ihan milloin vain tänään, vaan 90 minuutin sisään treenin (20 minuutin HIIT-tyyppinen treeni) jälkeen.

Minun ei ole kauheasti tehnyt mieli mitään tiettyjä ruokia, paitsi ehkä thai-ruokaa, mutta pidin thaita liian tuhtina ajatuksena. Itse asiassa ajatus cheat mealista ei herättänyt minussa mitään erityistä intoa. Viikonloppuni oli niin kamalan kiireinen, että jopa cheat mealin syöminen tuntui vain suorittamiselta, ja ruokailu jäikin ihan tähän sunnuntai-iltaan. Minun olisi vähän ehkä tehnyt mieli syödä pastaa, muttei tullut kuuloonkaan, että olisin ehtinyt tehdä sellaista ja ravintoloiden pasta-annokset olisivat olleet aivan liian kermaisia, juustoisia ja/tai rasvaisia. Päädyin lopulta take away -sushiin, jota mieheni haki illalla.
Sushia minulle ja miehelleni. Emme syöneet kaikkea, vaan miehelleni jäi tästä huomiseksi päivällinen. Me olemme muuten mieheni kanssa koko haasteeni ajan syöneet ihan samaan ruokaa iltaisin. En siis todellakaan ole millään dieettiruoalla, vaan syön ihan kuten me yleensä normaalistikin olemme ilta-aterialla syöneet. 
Huomasin, että vedin aika innolla annokseen kuuluvaa lisäkesalaattia, johon en normaalisti ikinä ennen ole edes koskenut, sekä sushiin kuuluvia inkivääripaloja liiaksikin. Jotain on siis tapahtunut makuhermoilleni. Sushikin kyllä upposi, muttei sellaisella vauhdilla kuin se ennen on uponnut, vaikka päiväni on ollut aktiivinen.

Kiintoisaa nähdä, miten kroppani reagoi nyt tällaiseen ruokaan. Testaukselle oli oivallinen hetkikin nyt, sillä olen kohta matkustamassa Saksaan lomalle ja häihin 1,5 viikon ajaksi. Vähän jännittää, mitä kroppani meinaa siitä, että kohta syödään paljon ravintoloissa, olkoonkin että (toivottavasti) terveellisesti.

Mutta hei, kerrotaan tässä nyt samalla vähän viikonlopustani. Edellisessä postauksessa kuvaamani maanantaipäivä ei ollut mikään erikoinen, vaan kuvasti aikalailla sitä hektisyyttä, jossa olen nyt viime aikoina elänyt. Tämä viikonloppu ei ollut poikkeus: Lauantaina kello soi aamukuuden jälkeen ja olin puoli kahdeksalta lähisalilla aloittamassa haasteeseeni kuuluvaa tiukkaa jalkatreeniä. Siihen meni 1,5 tuntia. Sitten kotiin ja hidasta aamupalaa sekä hiukan foam rollausta ennen kuin piti lähteä sijaistamaan bodyattack ja cxworx, jotka olin hulluuksissani lupautunut tekemään ajat sitten. Yritin laiskuuttani saada erästä toista ohjaajaa sijaistamaan puolestani, mutten onnistunut. Noh, menivät rutiinilla. Tuntien jälkeen olisi ollut kiva rentoutua loppupäivä, mutta sen sijaan minun piti myöhäisen lounaan jälkeen siirtyä kotitaloni kuntosalille harjoittelemaan bodystepin ohjausta. Muistatteko, kun yli vuosi sitten sertifioiduin siihen lajiin, mutten koskaan alkanut ohjata sitä? No nyt minulle on viimein tullut mahdollisuus yrittää päästä bodystepin ohjaamiseen vähän kiinni. Näin yli vuoden tauon jälkeen siihen palaaminen on vaikeaa ja vaatii todella sitä, että menen harjoittelemaan itsekseni paljon. Illalla kävin lojumassa hetken porealtaassa ja sitten olikin aika mennä nukkumaan.
Onneksi kotitalossani on kuntosali ja tilaa harjoitella omia juttuja. Ei tarvitse kauas lähteä. Steppilaudan roudaaminen kotoa salille käy kyllä jo liikuntasuorituksesta - käytän tuota kuvassa näkyvää Ikean kassia apuna siihen.
Tänään sunnuntaina sain sentään nukkua hiukan pidempään, mutta puolenpäivän jälkeen lähdin yhteen koe-esiintymiseen. Siellä menikin muutama tunti. Jouduin osallistumaan aivan liian monen ohjaajan zumba-koe-esiintymiseen ja vielä ulkona yli 25 asteen lämmössä. Onneksi sentään tuuli. Kirjoittelen tästä koe-esiintymisestä ehkä myöhemmin, sillä se oli vähän erilainen kuin ne, joissa aiemmin olen käynyt. Prosessi ei kuitenkaan ole vielä ohitse, joten en viitsi siitä vielä kirjoittaa enempää. Koe-esiintymisurakan jälkeen söin kotona nopeasti ja siirryin jälleen treenaamaan bodysteppia. Sitten piti suorittaa vielä haasteeni oma treeni, lyhyt 20 minuutin hiittimäinen pyrähdys. Rehellisesti sanottuna olin miettinyt skippaavani tämän sunnuntain treenin, sillä bodystepin harjoittelu olisi ollut tarpeeksi ja oikeasti tarvitsisin vain lepoa. En kuitenkaan lopulta skipannut, koska siinä tapauksessa myös cheat meal olisi pitänyt rehellisesti jättää väliin.

Oli siis lähes järkyttävä viikonloppu, etten sanoisi. Mutta sainpahan sushia. Myös jälkkärin sai sisällyttää cheat mealiin. Minä söin yhden baananin sellaisen nut butterin kera, joka on tehty paahdetuista ja suolatuista pähkinöistä. En olekaan muuten syönyt hedelmiä (tai sokeria) 62 päivään! Banaani maistui kyllä aivan samalta kuin ennenkin.
Jälkkäriä. Söin kyllä vähän ekstrapähkinöitäkin vielä.

Harrastaako joku arjessaan hyvin kurinalaista tai edes todella terveellistä ruokailutapaa ja tuo mukaan aina välillä cheat mealit? Miten toteutatte omat cheat mealinne?

maanantai 2. lokakuuta 2017

Ryhmäliikunnanohjaajan ja liikuntahaasteessa elävän maanantai näyttää esimerkiksi tällaiselta

Monissa blogeissa näkyy aika ajoin postauksia, joissa seurataan kirjoittajan arkipäivää kellon tarkkuudella. Siitä huolimatta, että tykkään itse lukea tuollaisia postauksia (ihmisten arki on mielenkiintoista!) muiden blogeista, en ole pitänyt omaa arkeani niin ihmeellisenä, että olisin tehnyt samanlaisia postauksia.

Tänään päätin kuitenkin kertoa, millaiselta jumppaohjaajan ja liikuntahaasteessa elävän maanantai saattaa näyttää. Joskus esimerkiksi tällaiselta:

Herätyskelloni olisi ollut soimassa aamulla kello 5:45am, muistuttamassa minua siitä, että pitäisi mennä kotitalon kuntosalille hoitamaan haasteeseeni kuuluva cardio-treeni pois alta. Mitään syytä herätykselle ei tänään ollut, sillä olin heräillä jo viiden jälkeen. Takana on noin 5 tunnin yöunet, jotka ovat katkenneet kerran vessareissuun. Ei siis mikään paras lähtökohta nousta ylös liikkumaan, mutta haluan hoitaa treenin pois alta, sillä myöhemmin päivällä minulla ei ole aikaa ja illalla en jaksa. Nousen sängystä hiukan puoli kuuden jälkeen.

Vedän jumppakamat nopsasti päälle, avaan hiukan kehoani foam rollerilla ja lähden ulos ovesta. Kuntosalille päästäkseni minun pitää kävellä pihan poikki ja sen takia vedän ylleni kevyen pitkähihaisen, sillä inhoan kylmyyttä. Vaikka mittari näyttää 14 astetta, Pohjois-Kalifornian aamukuuden hämäryys on oikeasti aika vilpoinen, vaikka ehkä Suomen lokakuuta tällä hetkellä elävä ei sitä uskokaan. 
Matka kuntosalille vie sisäpihan poikki. Kukaan ei ole uimassa aamulla kuudelta. Sen sijaan kuntosalilla oli minun lisäkseni kaksi muutakin ihmistä vetämässä aerobista. Olin tänään siellä kolmannen maanantain putkeen samaan aikaan ja kahdella edellisellä kerralla siellä on ollut ne kaksi täysin samaa ihmistä. 
Olen valinnut aamuaerobiseksi liikuntahetkekseni spinningpyörän polkemisen. En ole koskaan tykännyt sisäpyöräilystä, mutta olen nyt yrittänyt antaa sille mahdollisuuden. Se ei aiheuta impaktia alaselkääni, kuten juoksumatolla juokseminen aiheuttaisi. Asento pyöräilyssä ei tietenkään ole paras alaselän kannalta, mutta koitan elää. Ulkona olo voisi tehdä hyvää, mutta en oikein voi juosta sielläkään, eikä kävely nosta sykettäni mielestäni tarpeeksi ylös tätä treeniä ajatellen. 
Kotitalomme kuntosalilla on cycle room. Siellä on aika ajoin ohjattuja tunteja. En ole eläissäni käynyt, eivätkä ne kyllä olisi edes ilmaisia.
Alhaalla salin puolella on lisää cardiovälineitä. En tajua, miksi salillamme on panostettu moniin juoksumattoihin, pyöriin ja steppereihin lihaskuntolaitteiden sijasta. 
Valitsen Youtubesta jonkun kohtalaisen kämäisen cycling-videon, joka kestää 30 minuuttia. Kokeilin tänään aamupyöräilyä kolmatta kertaa ja kolmannen erilaisen Youtubesta löytyvän videon voimin. Ne kaksi edellistä (enemmän HIIT-tyylisiä) olivat kamalan teennäisiä, enkä voisi kuvitella käyväni niitä uudestaan lävitse. Tubessa on mielestäni hyvin kaikenmaailman jumppavideoita, mutta jostain syystä en ole onnistunut löytämään hyvää cycling-videota... (Vinkkejä?)

En ole mikään haka sisäpyöräilyssä, enkä oikein jaksa pysyä videon tahdissa. Haasteeni cardiotreenin minimiaika on 30 minuuttia, ja jaksan juuri sen. Eikä pidempään olisi kyllä aikaakaan, sillä minun pitää mennä töihin. 
Pimeys katoaa täältä aamuisin nopeasti. Seiskan aikaan oli jo valaistunut. 
Hiukan ennen seitsemään palaan asuntooni, otan pikasuihkun, vedän päälle uudet jumppavaatteet, venytän hiukan jalkojani, keitän kahvia ja syön aamupalaa. En näköjään ottanut valokuvaa mistään. Aamupalani oli egg cupcake: munan valkuaisia, lehtikaalia, selleriä ja kesäkurpitsaa paistettuna uunissa muffinssivuoassa - valmistin ne eilen. Muffinin sivuun toinen kasa samoja vihanneksia kuin muffinissa jo on. Syön ja selaan uutisia (voi Las Vegas ja joukkoampumiset sentään). Tarkkailen samalla vähän liikennetilannetta navigaattorista. Minulla on bodypump-tunti Mountain Viewssa puoli kymmeneltä. Viime viikolla olin lähes myöhässä pahan aamuruuhkajumin takia, enkä halua olla myöhässä kahta viikkoa putkeen. Kun kello alkaa lähentyä kahdeksaa, navigaattori näyttää moottoritiet jo pitkälti punaisella ilmoittamassa siitä, että ruuhkaa ja jumeja on. Matkaa minulla on vajaa 20 kilometriä, mutta lähden yleensä vähintään 50 minuuttia ennen tuntini alkua. Yleensä matka vie 30-40 minuuttia. Tänään lähdin jopa vähän aikaisemmin, jotta varmasti ehtisin ja olinkin paikalla hyvissä ajoin.
Jono motarin liittymään. Tänään olin tässä vain ehkä jonkun reilun 5 minuuttia. Viime viikolla varmaan melkein vartin. 
Ohjaan tälle ryhmälle ensimmäistä kertaa bodypumpin 103-ohjelman. Kyykkyybiisi saa jotkut kadottamaan hymynsä, hah. Samoin ojentaja-biisi (se on kyllä aika armoton!). Jostain syystä Justin Bieberin Let me love you -hauisbiisi saa osan laulamaan ääneen... Noh, hyvä että tykkäävät. Askelkyykkybiisi nyt odotetusti saa ihmisissä aikaan voimakkaita reaktioita. Nautin sen ohjaamisesta, sillä tiesin, että 32:n bottom-half pulsen (miksi tätä kutsutaan Suomen pumppitunneilla?) esiin tuominen on rajua monelle perusjumpparille. Tuntini menee hyvin ja nautin ohjaamisesta, vaikka lyhyet yöunet ja pyörällä solkkaaminen painaakin päälle jo tässä vaiheessa. 

Tuntini jälkeen vedän nopeasti vatsaani vähän steel cut -kauraa ja munan valkuaisista tehtyä mössöä, kirjaan tuntini kuntosalin järjestelmään palkkani saadakseni ja sitten siirryn lihaskuntolaitteiden ja vapaiden painojen puolelle. Ei muuta kuin omaa treeniä tekemään taas! 
Bodypumpin ohjaaminen ei ole mikään minun treenini, vaan treenaan omat juttuni tunnin jälkeen. Tai siis treenaan nyt, kun haasteeni niin käskee. Normaalisti paneutuisin kehonhuoltoon ja foam rollaisin. Tykkään itse asiassa enemmän tästä lihaskunnon jynssäämisestä. PS. Nuo painot ovat muuten ihan paunoissa, eivät kiloissa, hih. 
Maanantaisin haasteessani treenataan selkää. Minulla on vajaa 60 minuuttia aikaa ennen kuin joudun lähtemään seuraavalle tunnilleni. Liikun ehkä liian hitaasti ja aikani loppuu lähes kesken. Menee jopa vähän hosumiseksi. Varttia vaille kaksitoista ryntään parkkipaikalle autolleni, vedän esiin takaluukun coolerista perunapussin (haasteeni mukaan heti salitreenin jälkeen pitää syödä perunaa) ja lähden ajamaan kohti seuraavaa työpaikkaani, Googlea, jossa ohjaan bodyshredin ja cxworxin puoleltapäivin. 
En siinä kiireen keskellä ehtinyt kuvata perunoitani, mutta tämä kuva on parin viikon takaa ja kiteyttää tilanteeni: uunissa kypsennettyjä perunaviipaleita kevyillä mausteilla (ei suolaa, ei öljyä). Tällä kertaa jouduin syömään ne samalla, kun ajoin autoa. Onneksi niitä on helppo syödä ja tarvitsee vain yhden käden, sitäkin vain välillä. 
Googlen kampus on onneksi lähellä, mutta lähdin hitusen liian myöhään ja olen jumppasalissa 12:01pm, kun tunnin pitäisi alkaa tasalta. Hups. Kukaan ei yleensä ole ajoissa näillä tunneilla; normaalisti minä odottelen kiireisiä googlelaisia. Tänään totta kai minua odottaa neljä ihmistä. Ei hyvä. Pyytelen anteeksi, mutta kukaan ei tunnu olevan kovin kiireinen tänä maanantaipäivänä. Tosin paikalla on vain 7 ihmistä, normaalin noin 12-15 sijaan. 

Vaikka söin salitreenini jälkeen perunani autossa, vetoni alkaa loppua ohjatessani. Onneksi osaan fake it 'till you make it -linjan, enkä anna oman fiilikseni vaikuttaa ohjaukseeni. Bodyshredin ja cxworxin päätyttyä hoipertelen takaisin autolleni ja suhautan kotiin. Piti ottaa valokuvia, mutta unohdin. En ole muuten saanut nauttia Googlen lounaista kahteen kuukauteen haasteeni takia - tavallisesti menisin tuntieni jälkeen syömään viereiseen ravintolaan ilmaisen lounaan.
Nykyään syön vain kotona. Tällaista oli tänään. En muista, milloin olisin syönyt punaista lihaa kotona (paitsi satunnaista naudan jauhelihaa), mutta nyt koitin sen ikuisen kanan, kalkkunan ja kalan tilalle vähän lihaa, sillä haasteeni ruokavalioon sisältyy mahdollisuus syödä vähän vähärasvaista, punaista lihaa. Tässä on London Broil -nimellä löytyvää nautaa (ei mitään hajua, mitä se on suomeksi) sekä sipulia, purjoa ja paprikaa. 
Googlen ruoan sijaan väkerrän kotona kasaan proteiinia, vähän hiilareita ja vihanneksia ja vedän ruokani nopeasti samalla Facebookia ja taas uutisia selaillen. Sitten vedän päälle bikinit, levitän aurinkorasvaa ja suuntaan uima-altaalle. En suinkaan rentoutumaan, vaan opiskelemaan. Minulla on ollut melkein vuosi aikaa suorittaa ryhmäliikunnan ohjaajan sertifikaatti. Homma on kerta toisensa jälkeen jäänyt, ja nyt kun vuosi on kulumassa umpeen marraskuun lopussa, otan tällaista paniikkimaista loppukiriä.
Tämäkin kuva on viime viikolta. Tänään oli sama meininki, miinus kahvi. Olin viime viikolla niin väsynyt, että oli pakko vetää Starbucksin jääkahvia (mustana, ilman makeutuksia - lisäsin itse kotona vähän mantelimaitoa), jotta jaksaisin opiskella. Tänään sinnittelin ilman.
Vaikka lokakuu juuri alkoi, täällä on vielä lämpöä. Tänäänkin oli kunnolla yli 20 astetta ja altaalla oli juuri sopiva. Aurinko tosin paistaa iltapäivästä jo aika matalalta ja jouduin vaihtamaan paikkaani kolme kertaa parin tunnin aikana, jotten jäisi asuintalojen luomaan varjoon. Kahden tunnin luku-urakan jälkeen hengasin hetken porealtaassa ja sitten palasin kotiin. Tein 30 minuutin mobility- ja venyttelyjumpan Youtubesta ja sitten söin taas. Olikin jo kaamea nälkä! Naudan lihaa ei riittänyt enää yhteen annokseen, joten jouduin tekemään emävirheen ja ottamaan lihan vierelle kanaa. Oheen taas vähän hiilareita ja iso kasa vihanneksia. Tuo annos ei todellakaan ansainnut valokuvaa. 

Syömisen jälkeen aloin kirjoittaa tätä postausta. Osa valokuvista on tosiaan viime viikolta, sillä minun piti tehdä tämä postaus jo silloin, mutta se jäi (viime maanantaini oli lähes täysin samanlainen kuin tänään, sillä erotuksella, että kävin kiropraktikolla altailun ja opiskelun sijasta). Kirjoittaessani vedin tässä hiukan samalla vielä lisää vihanneksia, vaikka haasteeni sallima kourallinen tuli kyllä jo täyteen ruoka-annoksen yhteydessä. Noh, vihanneksia tuskin voi syödä liikaa. 

Nyt kello on jo puoli kahdeksan. Pitäisi mennä suihkuun (ihossani haisee kloori, hyi) ja kohta olisi jälleen aika syödä uudelleen. En malta odottaa.

Huomenna samanlainen rumba käynnistyy uudelleen: aamulla on taas herätys ennen kuutta, edessä oma salitreeni (vuorossa rintalihakset) ja heti sen perään HIIT-treeni (yäk apua!) ja sen jälkeen bodyattackin ja cxworxin ohjaus. Ja lisää opiskelua. 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Joskus viikonloppuisinkin vain mennään

Minun viikonloppuni on mennyt siten, että olen ollut koko ajan liikkeellä. Sinänsä menot ovat olleet mukavia, mutta kaipaisin kyllä hetken rauhoittumista ja pysähtymisen tunnetta viikonloppuihini. Etenkin kun 90 Days Challengeni on edennyt pisteeseen, jossa salitreenien lisäksi tehdään cardio- ja HIIT-treenejä lähes päivittäin. Kun omat ohjaukseni luetaan mukaan, liikuntatunteja alkaa kertyä nyt karkeasti laskettuna 18-19 tuntia viikossa. Hiukan väsyttää siis.

Lauantaina heti aamusta minun piti valmistaa vähän ruokaa. Onneksi sain sentään viettää pitkän ja rauhaisan aamiaishetken. Sitten oli vuorossa kauneudenhoitoa kulmien ja ripsien värjäyksen muodossa. Värjäyksen jälkeen takaisin kotiin syömään sitä ruokaa. Syömisen ja pienen sulattelun jälkeen oli aika suunnata kuntosalille tekemään haasteeseeni kuuluva jalkatreeni. Tällä kertaa vedettiin esimerkiksi 5 kertaa sata jalkaprässiä ja jokaisen sadan toiston välissä aina hyppysetti. Vieressäni paljon rautaa penkistä työntävä karju tutki menoani selvästi peilin kautta ja lopulta kommentoikin, että näyttää aika rankalta puuhalta. Olihan siinä työntämistä, puskemista ja sisäistä motivaatiokarjuntaa havaittavissa.

Kun jalat olivat noiden ja muutaman muunkin harjoituksen ja setin jälkeen nuudeleina, minun piti vielä vähän kiriä haastetta kiinni cardio-treenin osalta. Tarkoitus oli saada cardiotreeni perjantaihin, mutta kun olin silloin herännyt joskus aamuviiden jälkeen, tehnyt oman 1,5 tunnin salitreenin ja sen jälkeen päivän aikana ohjannut kolme ja puoli tuntia, oli pakko luovuttaa sen aerobisen osalta - en vain saanut sitä mahtumaan päivääni ilman, että olisin kuollut väsymykseen. Täytyy kyllä sanoa, ettei kuntopyörän polkeminen (jonka valitsin cardiokseni, vaikken ole mikään sisäpyöräilijä) lauantainakaan innostanut sen jalkatreenin jälkeen, mutta sain sentään hiukan irvistettyä menemään. Sen jälkeen nopeasti takaisin kotiin, jossa vuorossa oli lisää kokkausta (!) ja syömistä. Sitten taas ulos ovesta ja nopea autoilu hierontaan. Siellä sentään sai rentoutua, joskin kroppani lisäksi mieleni käy nyt hiukan ylikierroksilla ja olisi kaivannut erillisen, oman hieronnan.

Kun pääsin hieronnasta kotiin, oli jo ihan ilta. Lisää syömistä. Venyttelyä. Sitten pitikin mennä nukkumaan, sillä sunnuntaina oli edessä aamukuuden herätys. En edes päässyt sänkyyn aikaisin, taisi mennä melkein yhteentoista. Herätyskello olisi soinut kuudelta, mutta totta kai kehoni ja mieleni oli jo puoli kuudelta sitä mieltä, että on aika herätä.
Kello 6:20 sunnuntaina aamulla näytti tältä. Yksi muukin naapuri oli valoista päätellen hereillä. 
Tänään sunnuntaina oli vuorossa Les Millsin Mini Quarterly. Suomalaiset LM-ohjaajat taitavat tuntea tällaiset tapahtumat nimellä jatkokoulutus. Kyseessä on uusiin, muutaman viikon päästä käyttöön tuleviin ohjelmiin liittyvä koulutus. Mini Quarterlyja järjestetään täällä Bay Arealla joskus uusien ohjelmien yhteydessä, muttei aina, eikä todellakaan neljää kertaa vuodessa (jolloin uudet ohjelmat aina ilmestyvät). Olen käynyt tällaisessa vain kerran aiemmin ja kirjoittanut siitä täällä. Mini Quarterlyt eivät ole pakollisia meille usalaisille ohjaajille. Suomessa jatkokoulutukset ovat ilmeisesti ohjaajille pakollisia muutaman kerran vuodessa (?).
Sunnuntaiaamun hiljainen liikenne on parhautta.
Osallistuin bodypumpin 103-ohjelman ja cxworxin 28-ohjelman koulutuksiin. Bodyattackia ei ollut tarjolla, sillä se ei ole niin suosittu laji täällä päin. Olen erityisen ihastunut moneen bodypump 103:n kappaleeseen, mutta sitäkin enemmän olen rakastunut cxworx 28:n koko musiikkilistaan. Ja huhheijaa, että on myös hyvä treeni siinä! En vain voi ylistää cxworxia tarpeeksi. Se yllättää jokainen kerta. Aina kun luulee hallitsevansa jotain, seuraava ohjelma lyö melkein jalat alta. Loistoformaatti.
En ole aina näin värikoordinoitu, mutta tänään vahingossa onnistui. Les Millsin vaatteita totta kai (miinus kengät). 
Minulla oli aikaa tulla bodypumpin ja cxworxin välissä kotiin, sillä niiden keskellä oli muiden LM-formaattien koulutuksia, enkä halunnut osallistua yhteenkään ylimääräiseen tuntiin (sitä paitsi se olisi maksanut lisää). En kuitenkaan saanut viettää mitään rauhallisia paria tuntia kotona, sillä kun tiesin, että pitää uudestaan lähteä, kotona vietetty aika meni sellaisissa lievissä lähtöfiiliksissä. Ei siis pysähtymisen tunnetta.

Puoli kuudelta illalla olin taas kotona ja oli aika syödä. Samalla väkersin nopeasti teille tätä luettavaa. Sitten uitin itseäni vähän aikaa kylpyammeessamme Epsom-suolassa, jota ostin jokin aika sitten, sillä jotkut vannovat sen nimeen lihasten rentouttamisessa. Kokeilin nyt toista kertaa, enkä menisi vielä vannomaan mitään. En ole myöskään ihan vakuuttunut siitä, että tällaiset apartmenteissa olevat kylpyammeet olisi tarkoitettu kylpemiseen. Tai ei ainakaan meidän oma (tosin kaipa nuo ovat jotain standardi-kokoa?). Minä olen 160 cm pitkä ja mahdun ammeeseen vain jotenkuten, eikä asento välttämättä ole kaikkein rentouttavin. En nyt ehkä muutoinkaan ota kylpemistä tavaksi (tämä oli siis toinen kerta täällä asuessa), sillä vaikka Kaliforniaa vaivaava virallinen kuivuus onkin ohitse, onhan kylpeminen aika vettävievää puuhaa, kun kuitenkin suihkutellakin pitäisi.
Liian intiimi kuva blogiin? :D Jalkani ovat muuten tuollaisilla pienillä mustelmilla foam rollauksen takia. Hierojani hiukan ihmetteli, mitä olen tehnyt. 
Illan päätteeksi venyttelin vielä hiukan, hoidin pari asiaa ja söin lisää. Haaveilin aikaisesta nukkumaanmenosta, mutta ei näytä siltä, sillä kello on jo yli yhdeksän.

Tämä viikonloppu oli siis tällainen tehokkuus. Jos jotakuta säälittää aviomieheni, jonka vaimo vain tulee ja menee, niin tiedoksi, että mieheni teki töitä koko viikonlopun. Olemme siis nykyään aika kiireistä sakkia näköjään.

Se 90 Days Challengeni sujuu muuten hyvin. Tänään oli päivä numero 35. Melkein joka päivä minun on ollut tarkoitus kirjoittaa uudesta ruokavaliosta ja fiiliksistäni, mutta kaikkien liikuntatuntien, meal preppauksen, kehonhuollon, ryhmäliikunnan ohjaajan sertifikaattia varten opiskelun ja uusien koreografioiden opiskelun ohella ja ihan vain yleisen elämänkin vallitessa en ole ehtinyt enkä jaksanut. Palaan kyllä asiaan vielä.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Elvytyskurssilla

Olen ollut kaksi vuotta uuden urani parissa. Samalla on kulunut kaksi vuotta siitä, kun kävin elämäni ensimmäisellä CPR/AED-kurssilla eli elvytyskurssilla. Koska CPR/EAD-kortti on voimassa vain kaksi vuotta, jouduin nyt uusimaan korttini eli menemään uudelle kurssille. Minulla pitää ryhmäliikuntaohjaajana olla voimassaoleva elvytyskortti. Tosin viidestä työnantajastani (nykyään niitä on kyllä enää vain neljä) vain yksi on oikeasti pyytänyt nähdä korttini. Toisaalta omalla vastuullahan se on, että tarvittavat luvat ja taidot ovat kunnossa.

Tällä kertaa hoidin kurssin yhden työnantajani kautta. Pääsin siis ilmaiselle kurssille. Kurssi oli huomattavasti hauskempi kuin se, jossa kaksi vuotta sitten kävin. Ensinnäkään yhtäkään typerää ylinäyteltyä videota ei katsottu. Kurssilla keskityttiin vain opettelemaan elvystystekniikkaa aikuisille, lapsille ja vauvoille. Kurssi oli siis käytännönläheisempi ja mielestäni parempi kuin se ensimmäinen. Nyt minulla on enemmän sellainen olo, että ehkä jopa oikeasti osaisin elvyttää. Ekan kurssin jälkeen olin vähintäänkin epävarma. Toiseksi tähän kurssiin ei sisältynyt mitään kirjallista koetta, jonka vastaukset olisivat suurimmaksi osaksi maalaisjärjellä pääteltävissä. Ei siis tuhlailtu aikaa turhuuksiin.
Kävin kurssin yhden työantajani, YMCA:n, Main Officella.
Kovin amerikkalainen kokemus tämä silti taas mielestäni oli. En tosin ole koskaan käynyt elvytyskurssilla Suomessa, joten vertailukohtaa ei ole. Mutta en usko, että kurssien vetäjät Suomessa ovat ollenkaan niin dramaattisia kuin täällä. "Your safety is always first!", "You do not wanna come the next victim!" ja blaa blaa. En osaa ihan saada tätä tunnetta tekstiin, mutta meininki oli jotenkin vähän kärjistettyä.

Myös suojavälineisiin kiinnitettiin paljon huomiota. En tiedä, miten Suomessa nykyään kursseilla toimitaan, mutta mieheni on joskus ajat sitten käynyt Suomessa elvytyskurssin, jossa nuken suuhun puhalletaan ja nukkea sitten vain vähän desinfioidaan siinä välissä. Ehkä kuviot ovat muuttuneet sitten sen ajan Suomessa, mutta täällä on kyllä kaikenmaailman muovit ja maskit ennen kuin puhalletaan mitään. Kurssilla myös korostettiin, ettei elvyttäessään tarvitse puhaltaa, jos suojavälineitä ei ole tarjolla. Silloin riittää painelu. Mieheni vähän ihmetteli tätä, sillä jos oikeasti voi pelastaa toisen ihmisen hengen, niin alkaako siinä sitten miettiä, että hyiii en nyt halua laittaa suutani tuon toisen ihmisen suuta vasten... En osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että amerikkalaiset rakastavat korostettua hygieniaa. Tästäkin voisi tehdä jopa oman postauksensa. Niin huvittavia käsilaukuista roikkuvat pienet käsidesipullot ovat. Mutta nyt mennään kyllä aiheen ohi.
Elvytysnukkeja ja suojamaskeja.
Kurssi kesti reilun kolmisen tuntia. Minä olin muuten suomalaisena varttia etukäteen paikalla, koska kyllähän nyt virallisiin tilaisuuksiin pitää mennä ajoissa. Suurin osa muistakin oli ajoissa, mutta silti kun kurssin piti alkaa klo 9:15, tuona ajankohtana kurssin vetäjät ilmoittivat, että "because of traffic, we won't start until 9:30". Oli muuten perjantai, ja aamuruuhka oli huomattavasti kevyempää kuin muina arkiaamuina. Huoh. Joskus elämä täällä päin pyörii vähän liikaa sen ympärillä, kuinka paha liikenne on (joskin onhan se perusteltua, koska se liikenne nyt vain vaikuttaa kaikkeen). Suomalainen minussa kuitenkin sanoisi, että "because of traffic, leave earlier to be on time!". Jösses.

Mutta nyt on taidot terästetty ja päivitetty. En ole koskaan tarvinnut elvystaitoja enkä ensiaputaitoja (sellaista kurssia en muuten ole käynyt, vaikka sekin olisi hyödyllinen) tunneillani ja toivottavasti jatketaan samalla linjalla.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Entä kun Suomeen meno ei pelkästään innosta?

Viikon kuluttua suuntaamme Suomeen parin viikon reissulle ja lähtö herättää luonnollisestikin paljon erilaisia tunteita. Luonnostelin tämän postauksen viikkoja sitten silloin, kun en vielä tiennyt, koska pääsen palaamaan sairauslomaltani töihin. Julkaiseminen jäi, koska tilanteeni oli niin epäselvä ja se vaikutti ajatuksiini ja koska aihe on muutoinkin vähän arka. Hyvä, etten julkaissut, sillä nyt lähempänä reissua tunteeni ovat muuttuneet selvästi innostuneemmiksi, varsinkin kun pääsin palaamaan töihin tässä välissä.

Kaikesta huolimatta taustalla on myös nihkeämpiä tunteita - tai ehkä pikemminkin stressin aiheita -, ja nyt lopulta päätin viimeistellä tämän postauksen ja julkaista. En aio pyydellä tunteitani anteeksi ja haluan kirjoittaa rehellisesti siitä, mikä mieltäni painaa. Ehkä jollakin muulla ulkosuomalaisella on samankaltaisia mietteitä (joskin minun ajatukseni liittyvät vahvasti työtilanteeseeni).

Koska tämä postaus sisältää ajatuksia, jotka joku voi helposti tulkita sellaisiksi, etten haluaisi mennä Suomeen, niin korostetaan nyt heti tässä alussa, että minä kyllä ihan oikeasti haluan matkustaa Suomeen. On ihana päästä näkemään perhettä ja kavereita. En ole edes ollut Suomessa puoleentoista vuoteen. Suomen kesää en ole kokenut neljään vuoteen, joten on ihana päästä näkemään sitäkin. Harva asia on kuitenkaan niin mustavalkoinen, että sitä kohtaan olisi vain joko rakkauden tai vihan tunteita, innostuksen tai nihkeyden tunteita. Tai en minä ainakaan ole niin yksinkertainen ihminen.

Korostetaan vielä, että olin pelkästään innostunut Suomi-reissusta vielä vuoden alussa silloin, kun en tiennyt joutuvani melkein 3 kuukautta kestävälle sairauslomalle ja kolmannen kerran yhden vuoden sisällä (!) Leave of Absence -poissaololle työpaikoistani. Kun sairauslomani pituus alkoi selvitä, innostukseni alkoi kadota ja korvautui stressillä. Nytpä kerron miksi.
Olin tällä viikolla kaverini kanssa kivalla pitkällä iltalenkillä.

Pelkään työpaikkojeni puolesta


Jotkut läheisemme toivovat, että kävisimme Suomessa useammin. Pitkän matkan ja aikaeron takia Suomeen ei kuitenkaan tehdä mitään ihan lyhyitä reissuja (2 viikkoa on mielestäni minimi jetlagin takia). Minulla ei osa-aikaisena tuntityöläisenä ole mitään virallista vuosilomaa. Onneksi olen kuitenkin sellaisessa työssä, josta voin olla pois, kunhan vain hankin sijaiset. Jossain kohtaa raja tulee kuitenkin vastaan - suurimmalla osalla työnantajistani tuo raja on 5 viikkoa. Jos viiteen viikkoon ei ole yhtäkään tuntia, HR-osastot potkivat pihalle. Mitään ongelmaa muutaman viikon reissun takia ei siis todellakaan olisi, ellen olisi juuri viettänyt viimeistä kolmea kuukautta olemalla poissa töistä.

Minulla on tietenkin ollut lääkärin todistukset koko sairauslomani ajalle ja olen pitänyt työnantajat ajantasalla. Ongelmaa tämän suhteen ei siis ole ollut. Aloin kuitenkin panikoitua tuossa toukokuun loppupuolella, kun en tiennyt, milloin pääsen palaamaan tunneilleni ja kun reissun ajankohta alkoi lähestyä. Lopulta kaikki meni sinänsä hyvin, että pääsin palaamaan töihin tämän kuun alussa. Mutta... Juuri kun olen palannut pitkältä sairauslomalta ja tehnyt töitä vain parin viikon ajan, lähdenkin taas heti pois, lomalle. Eihän tuollainen nyt kovin hyvältä näytä.

Näen kauhukuvia siitä, miten saan vielä sanomista tästä tilanteesta. Täällä puhutaan jumppaohjaajien commitmentista eli sitoutumisesta. Säännöllisiin omiin tunteihin pitää sitoutua. Ohjaajat, jotka sijaistuttavat tuntejaan koko ajan, eivät ole hyvässä maineessa, eivät työnantajan eivätkä osallistujien silmissä. Onneksi voin sentään aina vedota perhesyihin. En minä oikeasti millekään lomalle ole menossa, olen menossa vierailemaan kotimaassani, sillä haluamme osallistua perhetapahtumaan.


Minun pitää itse hankkia sijaiset töihini


Kuinka moni tekee sellaista työtä, jossa joutuu itse hankkimaan tuuraajan töihinsä, kun lähtee pois? Lähti sitten lomalle tai sairauslomalle. Minä olen sellaisessa työssä. Olen juuri käynyt läpi melkein kolme kuukautta sitä, että joka viikko joudun varmistamaan sijaiset noin 11 eri tuntiin. Ja nyt homma alkaa taas alusta. Edessä on 2,5 viikkoa poissaoloa.

En ole toistaiseksi löytänyt tuuraajia muuta kuin muutamaan hassuun tuntiini. Olen aina joutunut hoitamaan sijaiskuvioita vielä lomilta ja reissuilta, eikä tämä kerta selvästi tule olemaan yhtään erilainen. 10 tunnin aikaero aiheuttaa siihen sitten vielä lisästressin päälle.

Sijaisten hankkiminen aiheuttaa stressin lisäksi huonoa omaatuntoa, sillä ne ovat yleensä ne samat ihmiset, jotka tuntejani sijaistavat ja he ovat tässä nyt jo sijaistelleet monta viikkoa putkeen. Lisäksi osallistujani ovat kaivanneet minua sairauslomani aikana. Tiedän, että vakituisen ohjaajan poissaolo on osalle osallistujista stressaavaa, kun koskaan ei tiedä, kuka tuntia sijaistaa vai sijaistaako kukaan. Minä suhtaudun työhöni intohimolla, enkä tykkää tilanteesta, jossa joudun pettämään osallistujieni luottamuksen yhä uudelleen. Totta kai he varmasti ymmärtävät syyni. Se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö he olisi pettyneitä.
Iltainen North San Jose on ihan kiva paikka.

Hei rutiinit, olen kaivannut teitä! Oho, nyt ne jo katosivatkin uudelleen


Sairaslomani kesti reilun 2,5 kuukautta. Mihin tahansa työhön palaaminen pitkän tauon jälkeen on vaikeaa. Kaikkihan sen varmaan ovat kokeneet. Vaikka teen töitä päivittäin vain muutaman hassun tunnin, ne luovat arkeeni selkeän rutiinin. Käyn samoissa paikoissa, herään tiettyihin aikoihin, saan tietyn määrän liikuntaa ja minulla on aikaa tehdä omia juttuja tiettyinä aikoina ja niin edelleen.

Kolmen kuukauden aikana ehdin totaalisesti kadottaa rutiinini. Olen ollut innoissani töihin palaamisesta, mutta minulla on takana vasta yksi täysi viikko normaalia rutiiniani enkä todellakaan ole vielä kiinni vanhoissa, hyviksi todetuissa tavoissani. Ja kun ehkä ensi viikon aikana alan vähitellen muistaa, joudun taas lähtemään. Heti kun olen saanut kiinni niistä rutiineista, ne repäistään taas pois. Vähän ärsyttävä tilanne siis.


Hei liikunta, olen kaivannut sinuakin, mutta edessäni on iso haaste


Rutiineihin liittyy olennaisesti myös se, että liikuntaan palaaminen pitkän tauon jälkeen on vähän nihkeää ja vaikeaa, ehkä jopa kivuliasta. Jos liikkumisen pariin palaamisen saa tehdä oman aikataulunsa ja oman kroppansa ilmoitusten perusteella, kaikki on varmaan ihan hyvin. No minä en saa. Minun pitää mennä tekemään vaikkapa bodypumppia juuri silloin, kun tuntini on, sanoivat kroppani tuntemukset mitä tahansa.

Taukoni aikana olen kadottanut suurimman osan kunnostani ja voimastani. Tai siltä ainakin tuntuu. Jos the Aerobics and Fitness Association of Americaa on uskominen, olen oikeastikin tässä 12 viikon aikana menettänyt osan aerobisesta kunnostani: aerobinen kunto alkaa laskea jo 2-3 viikon tauon jälkeen. Lihaskunnon laskeminen vie vähän pidempään, 2-3 kuukautta, mutta juuri tuonkin ajan saavutin. Bodypumpissa on tosiaan välillä tuntunut siltä kuin en olisi ennen nostanut painoa ollenkaan. Bodyattack-tunti sai sykkeeni nousemaan tasolle, jossa sen ei muistaakseni pitäisi käydä, vaikka en edes voinut hyppiä kunnolla. Uskon saavuttavani vanhan tasoni kohtalaisen nopeasti. Kuitenkin juuri nyt kun kroppani alkaa vähitellen muistaa, mitä sen pitää tehdä, liikunta pistetään taas tauolle. Ei hyvä.

Liikuntatauon lisäksi kroppani on viime aikoina voinut vähän huonosti kehnon ruokavalion takia. Peili, mittanauha ja vanhat vaatteet kertovat karua totuutta. Sen lisäksi, että haluan päästä liikkumaan kuten ennen, haluaisin myös takaisin ne vähän paremmat ruokailutottumukset, jotka minulla tulevat helpommin sen liikunnan ohessa kuin ilman liikuntaa. Sanomattakin siis selvää, ettei 2,5 kuukauden tauon jälkeen oikein tee mieli lähteä lomalle. Onneksi kaksi viikkoa on lyhyt aika eikä kaada maailmaa tässä vaiheessa.


Suomi-reissu nyt vain aiheuttaa hämmennystä, etenkin kun kaikki täällä kotona Kaliforniassa ei ole ihan kohdallaan


Olen koko tämän vuoden elänyt pienessä epätietoisuudessa siitä, miten pystyn palaamaan töihini ja missä määrin ohjaamaan tuntejani tulevaisuudessa. Edes pienen osa-aikaisen työn tekeminen täällä parantaa elämänlaatuani huomattavasti. Siinä vaiheessa, kun työkuvioni ovat epäselviä, ajatukseni koko elämästäni täällä tuntuvat heittävän pienoista kuperkeikkaa. Valehtelisin jos sanoisin, etten ole tässä näiden lukuisten terveysongelmien keskellä miettinyt joskus sitä, pitäisikö vain palata takaisin Suomeen. Välillä en tosissani, mutta joskus ihan oikeastikin, vaikka tiedän, ettei muutto ole ratkaisu mihinkään ongelmaan ja vaikka oikeasti tykkään asua Kaliforniassa.

Suomeen meno on aiemmin aiheuttanut minussa hiukan ristiriitaisia tuntemuksia ja hämmennystä siitä, missä kotini on. Epäilen, että tällä kertaa se saattaa tehdä sitä entistä enemmän. Huonolla tavalla vai selkeyttävästi? Se jäänee nähtäväksi.
Meille on rantautunut kuumuusaalto, joten tätä ilmaa onkin kiva päästä karkuun ja nopeasti. Tosin onhan tässä nyt kuuma viikko kestettävänä.

Loppujen lopuksi


Joka tapauksessa on kiva päästä lähtemään, ja varsinkin tämän viikon aikana aloin oikein jo innostua lähdön ajatuksesta. En malta odottaa, että pääsen ihastelemaan Turun kesäistä fiilistä. Kaksi viikkoa on sitä paitsi niin lyhyt aika, ettei se nyt varmasti oikeasti ole iso ongelma työnantajilleni eikä edes kunnolleni. Olen vain kova stressaamaan välillä.

Tiedän joidenkin läheisteni ehkä olevan vähän pettyneitä siitä, ettemme ole Turussa pidempään. Toivottavasti he tämän lukiessaan ymmärtävät, etteivät kuviot ole niin yksinkertaisia. Minäkin tykkäisin olla Suomessa vaikka kuukauden tai kaksi. Mutta kun en vain voi. Palaa tämän postauksen alkuun, jos et vielä hoksannut syitä. 

tiistai 30. toukokuuta 2017

Todellakin Memorial Day -perinne

Unohdin Seattle-postauksessani mainita siitä, että tuliaisiksi matkalta toin saman mitä nykyään näköjään tuon kaikilta reissuiltani: flunssan. Koko viime viikko meni kipeänä, mutta onneksi tauti hellitti viimein viikonloppuna. Meillä oli vielä oikein pitkä viikonloppu, sillä maanantaina oli Memorial Day.
Maanantaina Memorial Dayna kävimme ulkoilemassa paikassa, jossa mehiläiset tekivät töitään, ja kyltissä kehotettiin varovaisuuteen. Joku voisi taas sanoa jotain itsestäänselvyyksistä...
Selkäkipua varten myönnetty sairauslomani päättyi virallisesti perjantaina, mutta saikku on käytännössä jatkunut, sillä en ole saanut lääkäriltäni vielä mielipidettä siitä, voisinko palata ohjaamaan, ja ilman lääkärin lausuntoa, en voi mennä työpaikoilleni. Viime vuonna totesin sairastelustani tulleen selkeä Memorial Day -perinne ja mietin, mitähän seuraavana vuonna. No tässä sitä ollaan taas. Jos olisin vuosi sitten ääniongelmieni kanssa kamppaillessani tiennyt, että vuoden kuluttua ääneni saattaa edelleen välillä vaivata ja että sen lisäksi olen satuttanut jalkani ja että noiden ongelmien päälle olen vielä kaiken lisäksi taas saikulla ja tällä kertaa selkäongelman takia, olisin varmaan antanut vain periksi. Ehkä se olisi ollut parempi. Ehkä olisin säästynyt paljolta ja saattaisin voida huomattavasti terveellisemmin kuin voin nyt.
Vihreät nurmikot ovat niin enää muisto vain.
Oli miten oli, selkäsaikkua ja liikkumattomuutta on takana 11 viikkoa. Sunnuntaina kävin tämän piiiiitkän tauon jälkeen ensimmäistä kertaa kokeilemassa bodypumppia, ihan vain osallistujana. Särkyni ei ole ihan kokonaan vielä poissa, mutta se on vain jäänne vanhaan kipuun verrattuna, ja fysioterapeuttini sanoi, että toki voin käydä kokeilemassa, miltä tunti tuntuu. Pienillä painoilla ja hyvin varovaisesti.
Hiukan kevätkukkia näkyy vielä, vaikka ollaan jo ihan kesäkuussa.
Kukkulat sen sijaan ovat jo ihan kesäväreissä eli keltaisia.
Tunti meni pienessä shokkitilassa, mutta tuntui kyllä ihanalta. Voi että miten ihminen voikaan menettää saavutuksensa parissa kuukaudessa! En mahdu edes urheiluvaatteisiini enää kunnolla. Onneksi tunti ei aiheuttanut lisää kipua ja toivon, että lääkärinikin on sitä mieltä, että voisin pikkuhiljaa palailla ohjauksien pariin. Toki muutoksia tottumuksiini pitäisi tehdä, jottei kipu tule taas takaisin.
Lihakseni vetivät totta kai ihan jumiin jo yhdestä tunnista ja maanantaina yhden ylimääräisen vapaapäivän (miehelleni siis) kunniaksi olikin sitten hyvä lähteä vähän vetreytymään ja kävelemään. Menimme tekemään pitkästä aikaa pidemmän ulkoilun: 1 tunti ja 45 minuuttia. Kävimme Morgan Hillissa Rancho Cañada del Oro -alueella, josta postauksen kuvat ovat. Maasto oli vähän mäkistä, mutta ihme kyllä selkäni ei kipeytynyt siitäkään. Jossain pitkän tunnelin päässä saatan nähdä pienen pilkahduksen valoa.
Tervetuloa Kaliforniaan - internet on niin moderni asia, että se on vasta saapunut Morgan Hillin maaseudulle ja sitä pitää oikein mainostaa kyltein. "It's finally here, all new satellite INTERNET". Hurraa! :D 
Tunnelin päässä olevan valon määrää vähentää kyllä kohtalaisen paljon se, että kuukauden päästä tästä meidän pitäisi olla Suomessa. Vaikka olen innoissani Suomeen pääsystä, valitettavasti matkustaminen tässä kohtaa on vähän ongelmallista monesta eri syystä. Olen luonnostellut aiheesta blogipostausta, mutta vielä en ole rohjennut edes ajatella sen julkaisemista...
Katse kaukana tulevaisuuteen on joskus ihan hyvä olla.