Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä Broadwaylla New York Cityssa

HUOM! Postaus sisältää pienen spoilerin. Ei pilaa kokemusta, mutta jos et tiedä yhtään mitään etkä haluakaan tietää, ei kannata lukea.


Meidän syymme mennä New York Cityyn kaksi viikkoa sitten oli Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä. Vihdoin ja viimein tämä esitys rantautui Yhdysvaltoihin! Olen toivonut tätä siitä asti, kun näytelmä aukesi Lontoossa kesällä 2016. Pari vuotta siihen meni, mutta odotus palkittiin totta kai. Itse asiassa en kyllä missään vaiheessa uskonut oikeasti pääseväni katsomaan tätä näytelmää, sillä uskoin sen myyvän loppuun hetkessä.

San Josesta Kaliforniasta New Yorkiin teatteriin lähteminen on vähän sama kuin Suomesta lähtisi teatteriin jonnekin Espanjaa ja Etelä-Eurooppaa hiukan kauemmaksi. Matkaa on yli 4700 kilometriä, lentoaikaa yleensä yli 5 tuntia ja aikaeroakin 3 tuntia. USA on aivan liian iso maa... Matka oli kuitenkin täysin tämän esityksen arvoista! Ainakin jos on todellinen Harry Potter -fani niin kuin minä olen.

Lyric-teatterin julkisivu Broadwaylla.

Mikä ihmeen Harry Potter and the Cursed Child?

Heti alkuun: Harry Potter and the Cursed Child ei ole J. K. Rowlingin kirjoittama kirja. Kyseessä on Jack Thornen kirjoittama näytelmä. Tarina perustuu Rowlingin, Thornen ja näytelmän ohjaajan John Tiffanyn alkuperäistarinaan. Tarina alkaa siitä, mihin viimeinen Rowlingin Harry Potter -kirja päättyy epilogissaan: Harry Potterin ollessa 37-vuotias ja kolmen lapsen isä.

Näytelmä on jaettu kahteen eri esitykseen, Part I ja Part II. Esitykset voi katsoa joko samana päivänä tai eri päivinä. Me katsoimme esitykset samana päivänä, sillä käytännössä muuhun ei ollut mahdollisuutta, kun kyseessä oli viikonloppu. Siinä oli istumista yhdelle päivälle: molemmat osat kestävät väliaikoineen noin 2 tuntia 40 minuuttia.

Alkuperäinen Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä aukesi Lontoon West Endissa kesäkuussa 2016. New Yorkin Broadwayn virallinen ensi-ilta Lyric-teatterissa oli 22. huhtikuuta 2018. Me näimme esityksen ennakkonäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. Lyric-teatteri on remontoitu tätä näytelmää varten ja sisustettu Harry Potter -maailmaan liittyvin pienin yksityiskohdin. Upea kokonaisuus, teatteri näytelmineen.

Teatterin seiniin on maalattu esimerkiksi suojeliuksia (engl. Patronum) käyttäen lauseita ja sanontoja näytelmästä.

Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä on kallein ikinä Broadwaylla oleva näytelmä (huom. ei musikaali): näytelmän tuominen Broadwaylle on kustantanut huikeat $68.5 miljoonaa. Tosin tästä $33 miljoonaa on mennyt Lyric-teatterin tyhjentämiseen (ilmeisesti Cirque du Solei ajettiin pois tieltä) ja remontoimiseen. Ilmeisesti näytöksen kustantamiseen on mennyt tuosta kokonaissummasta $35.5 miljoonaa, kun yleensä Broadway-näytelmät maksavat vain noin $3-5 miljoonaa ja musikaalispektaakkelitkin harvoin ylittävät $25 miljoonaa. (Lähde: The New York Times.)

Lippujen saaminen

Lontoossa tämä näytelmä on myynyt itsensä loppuun ensi-illasta lähtien seuraavat 24 kuukautta. Siihen oli siis syynsä, miksi pelkäsin, etten saisi lippuja Broadwayn esitykseen. Luulin myös lippuja ostaessani näytelmän tulevan Broadwaylle vain muutamaksi kuukaudeksi, mutta kyllä se esitys siellä tulee pyörimään. Lippujen saaminen silloin, kun liput ensimmäistä kertaa tulivat myyntiin viime syksynä, ei todellakaan ollut ihan helppoa, mutta tällä hetkellä lippuja saa kyllä ostettua, jos jotakuta kiinnostaa.

Viime syksynä ensimmäisten lippusatsien tullessa myyntiin piti ensin rekisteröityä viralliseksi ostajaksi. Kaikkien rekisteröityneiden kesken arvottiin koodi, jolla oli mahdollista yrittää ostaa liput sinä päivänä, kun liput tulivat myyntiin. Minä, mieheni ja pyynnöstäni yksi kaverini rekisteröidyimme. Kukaan meistä ei saanut arvonnassa koodia. Hyväksyin sen, etten varmastikaan pääse näytelmää näkemään. Kuitenkin sitten sinä päivänä, kun liput tulivat myyntiin, muutaman tunnin kuluttua lippupalvelun aukeamisesta puhelimeeni kilahti koodi tekstiviestillä. Uusia koodeja laitettiin jakoon päivän aikana, sillä lippuja oli vielä jäljellä. Sain siis liput ostettua, vaikka vapaat näytökset hupenivatkin silmissä nettipalvelussa. Myöhemmin päivän aikana myös miehelleni ja lopulta myös kaverilleni kilahti koodit. Liput eivät siis todellakaan myyneet loppuun niin nopeasti kuin olisi voinut kuvitella, mutta ensimmäisen päivän iltana kaikki sen hetkiset näytökset oli myyty loppuun. En tiedä, olivatko kyseessä vain ennakkonäytökset, sillä kuten jo sanoin, lippuja on tällä hetkellä tarjolla.

Kuka tietää, kenen suojelius on tämä? 10 pistettä ja aito HP-fanin merkki sille, joka tietää. :)

Valitettavasti halvimmat liput myytiin loppuun nopeasti. Minä jouduin ostamaan toiseksi kalleimmat: me maksoimme lipuista yhteensä $756 eli noin 620 euroa. Päälle tuli kamalasti käsittelykuluja, ja yhteensä potti kustansikin $811, noin 670 euroa. Kyseessä on kahden henkilön liput ja siis kahteen eri esitykseen, Part I:een ja II:een. Meidän paikkamme olivat sivulla ja keskiparvella, joten kyseessä eivät olleet mitkään parhaimmat paikat hinnasta huolimatta. Joskin paikoiltamme oli kyllä ihan hyvä näkyvyys. 

Hinnoissa täytyy ottaa huomioon se, että Broadway on Broadway. Esimerkiksi hittimusikaalien (kuten Lion Kingin) lippuhinnat pyörivät helposti reilusti yli $200-250 dollarissa. Hamilton on ilmeisesti uusin hittimusikaali, ja sen lippuhinnat olivat noin $300 dollarissa saman päivän esityksiin, kun niitä tsekkasin mielenkiinnosta New Yorkissa ollessamme. En siis sanoisi Broadwayn Harry Potter -näytelmää kalliiksi, kun huomioi taustan.

En ole muuten koskaan ollut teatteriesityksessä, jossa katsojajoukko olisi ollut kuin Cursed Childessa. Katsojat olivat pitkälti nuoria aikuisia niin kuin minä ja mieheni. Oli pariskuntia ja kaveriporukoita. Vanhempiakin ihmisiä näkyi totta kai. Sen sijaan lapsiperheitä en tainnut nähdä kuin muutaman. Lapsien puute oli minulle suuri yllätys, mutta ehkä tällaiset näytelmät ovat liikaa lapsille. Teini-ikäisiäkään ei ollut paljoa. Ehkäpä nykyajan Harry Potter -fanit ovat jo lapsuutensa ja teini-ikänsä nähneet. Tai sitten perheillä ei ole varaa, kun halvimmat liput on myyty loppuun.

Alkuperäiset näyttelijät Lontoosta mukana Broadwaylla

Olin iloinen päästessäni katsomaan tätä näytelmää heti näin sen alkuun, sillä nyt alussa mukana oli näyttelijöitä alkuperäisestä kokoonpanosta Lontoon West Endistä. Yhteensä seitsemän alkuperäisen miehityksen näyttelijää oli esityksissä, jotka me näimme: Jamie Parker (Harry Potter), Noma Dumezweni (Hermione Granger), Paul Thornley (Ron Weasley), Poppy Miller (Ginny Weasley), Alex Price (Draco Malfoy), Sam Clemmett (Albus Potter) ja Anthony Boyle (Scorpius Malfoy). 

En tiedä, miten pitkään näytelmä pyörii Broadwaylla (varmaan pitkään), mutta näyttelijät tulevat varmasti vaihtumaan jonkin ajan kuluttua. Näytelmä on taatusti loistava, olivat näyttelijät keitä tahansa, mutta minusta oli mahtavaa nähdä juuri nämä alkuperäiset pääosien ja päähahmojen esittäjät.

Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä luettuna vs. nähtynä - näytelmä on tarkoitettu nähtäväksi, ei luettavaksi!

Olen lukenut tästä näytelmästä julkaistun kirjaversion eli siis näytelmän käsikirjoituksen. Se oli mielestäni aika kamala. Vaikka kuinka pidin lukiessani mielessäni sen, ettei kyseessä ole Rowlingin Harry Potter -kirja (eikä edes kirja, vaan käsikirjoitus!), en silti päässyt ylitse siitä, miten osa hahmoista oli kuvattu mielestäni vähän väärin tai siitä, miten juoni oli lähinnä naurettavan typerä. Odotin Cursed Child -näytelmäkirjalta aikoinaan paljon, sillä mielestäni ajatus siitä, miten traumaattisen ja rikkinäisen lapsuuden ja nuoruuden kokenut aikuinen yrittää kasvattaa tasapainoisia jälkeläisiä, oli hyvin mielenkiintoinen taikamaailmaan sijoittuvan tarinan pohjaksi. Valitettavasti näytelmätekstin luettuani minulle jäi pitkälti sellainen olo, että olin odottanut liikoja ja että olin aivan liian fiksu moiseen roskaan. Näytelmän juoni liikkuu lähinnä aikamatkailun turvin ja kasvatusongelmat tuntuvat siinä paperilla unohtuvan aika nopeasti.

Cursed Childen tekijät, J. K. Rowling mukaan lukien, toivovat, ettei kukaan spoilaa näytelmää, jotta kaikki halukkaat saavat nauttia sen tuomista yllätyksistä. Tämäkin postaus on siis aika spoilerivapaa, mitä nyt spoilasin jo sen aikamatkailun. Juonen nyt varmaan monet jo tietävätkin, mutta näytelmän toteutustavat sen sijaan saattavat yllättää monet, ainakin upeudellaan.

Ongelma oli kuitenkin totta kai se, ettei näytelmää ole tarkoitettu luettavaksi. Se on tarkoitettu nähtäväksi. Juoni on toki sama, mutta siinä missä yksi repliikki paperilta luettuna ei välttämättä tunnu miltään, hyvän näyttelijän sanomana ja tulkitsemana siitä avautuu täysin uusia ulottuvuuksia. Ja nämä uudet ulottuvuudet näytelmän nähtyäni palauttivat uskoni: ei Harry Potter and the Cursed Child ole ihan kamala - sitä ei vain pidä lukea, se pitää nähdä ja kokea. Ero on huima. Kuulin tästä kaveriltani, joka näki esityksen Lontoossa aikoinaan, mutten koskaan osannut kuvitella, miten suuri ero lopulta olisi.

Olen lukenut käsikirjoituksen kahdesti, toinen kerta oli ihan vähän aikaa sitten. Näytelmässä oli mielestäni repliikkejä, joita käsikirjoituksessa ei ole. Lisäksi muistaakseni joissakin kohtauksissa oli tapahtumia ja keskusteluja, joita käsikirjoituksessa ei. Onkohan tekijätiimi vähän muovannut näytelmää sitten käsikirjoituskirjan julkaisun (kesä 2016) jälkeen... tai sitten aivoni tekevät temppujaan.

Fiilikseni näytelmästä

Minä tykkäsin näytelmästä, sen molemmista osista, todella paljon. Näyttelijätyö oli hienoa. Varsinkin Jamie Parker keski-ikäistyvänä Harry Potterina tulkitsi hahmoa niin hyvin, että mielestäni lavalla nähty hahmo voisi täysin olla Rowlingin romaanien sivuilta tuttu hahmo pari vuosikymmentä myöhemmin. Mieheni ainoa näkemys Harry Potterista perustuu elokuviin, mutta hänkin oli sitä mieltä, että Harry-hahmo oli todella hienosti tulkittu. Tykkäsin paljon myös nuorempaa polvea edustavista Albus Potterista ja Scorpius Malfoysta, joita näytteli Sam Clemmett ja Anthony Boyle. Ei varmasti ole helppoa olla Harry Potterin lapsi, tai Draco Malfoyn lapsi, ja molemmat näyttelijät tulkitsivat hahmojensa ahdistusta, epävarmuuksia ja kuulumattomuuden tunteita todella hienosti. Muut päähahmot olivat mielestäni myös hyviä, tasokasta ja selkeää näyttelijätyötä. Satunnaisista Rowlingin kirjoista tutuista hahmoista, jotka vilahtivat näytelmässä, tykkäsin etenkin Dolores Umbridgesta (suom. Pimento). Anteeksi tämä pieni spoileri, mutta hahmo ja sitä näyttelevä Kathryn Meisle oli vain niin täydellistä!

Yksi poikkeus päähahmoissa kuitenkin oli: en oikein tykännyt tavasta, jolla Ron Weasley on kuvattu. Hahmo kokee näytelmässä saman kohtalon kuin elokuvissa: hänet on pelkistetty lähinnä vain koomisuuden tuojaksi. Harry Potter -kirjat lukeneet tietävät Ronin olleen (olevan) niin paljon muutakin kuin vain koominen sidekick, ja vaikka Cursed Child ei ole HP-kirja, en voi antaa anteeksi tätä Ronin hahmon laiminlyöntiä. Näyttelijä Paul Thornley teki kyllä hyvää työtä. Ei se hänen vikansa ole, jos hahmo on minusta tehty väärin.

Sekä Part I:sta että II:sta sai oman Showbill-lehtisen, mutta ne ovat kyllä täsmälleen identtiset otsikkoa lukuun ottamatta.

Näyttelijät ovat siis hyviä, mutta vielä upeamman näytelmästä tekevät mielestäni lavasteet ja kokonaisfiilis. Lavastus on tietyllä tavalla hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin täynnä symboliikkaa. Lavalla näkyy paljon matkalaukkuja ja liikkuvia portaita, jotka mielestäni kuvaavat hyvin tarinan ydintä - oli kyse sitten niistä kasvatusongelmista tai siitä aikamatkailusta - : elämä on jatkumo, matka.

Yksinkertaisuus lavalta on kuitenkin kaukana, sillä näytelmässä on jonkin verran taikatemppuja ja illuusioita. Tavarat ja ihmiset lentelevät halki lavan, esineet ja ihmiset muuttavat muotoaan, siinä ihan keskellä lavaa katsojien silmien edessä, ja ihmisiä katoaa ja leijuu ilmassa. Olen nähnyt Criss Angelin illuusioshown Las Vegasissa, ja täytyy sanoa, että Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä jätti minuun melkeinpä samantapaisen vaikutuksen. Miten ihmeessä osa niistä tempuista on tehty?! Siinä on mennyt se 35.5 miljoonaa dollaria hyvään käyttöön...

Pientä miinusta näytelmä saa siitä, että sitä on ehkä hiukan vaikea seurata, jos Harry Potter -kirjojen tietyt käänteet ja juonenkuviot eivät ole tiedossa tai jos ne ovat unohtuneet. Mieheni, joka ei tosiaan tiedä alkuperäisten HP-tarinoiden juonenkuvioista lähinnä mitään, oli pitkälti pihalla, enkä usko hänen olevan ainoa, sillä kohtaukset näytelmässä etenevät välillä aika vauhdikkaasti. Cursed Child -näytelmästä sanotaan, ettei sen nähdäkseen tarvitse tietää Harry Potter -tarinoista mitään, mutta olen kyllä hiukan eri mieltä. Menee aikamatkailusekoilutkin vielä enemmän sekoiluksi, jos katsoja ei edes tiedä, mitä lavalla yritetään tehdä.

Lyric-teatteri illalla.

Pientä miinusta myös siitä, että kahden esityksen katsominen samana päivänä on loppua kohden hiukan puuduttavaa. Esitysten välissä oli reilut kaksi tuntia taukoa eli hyvin aikaa syödä (ellei aio mennä johonkin Times Squaren täpötäyteen (ketju)ravintolaan, jossa turistit jonottavat ensin vähintään tunnin ennen kuin pääsevät edes pöytään) ja nauttia raittiista ilmasta, mutta silti yli 5 tuntia istumista ottaa koville. En tiedä, olisiko Part I:n ja II:n katsominen kahtena eri päivänä parempi vaihtoehto. Toisaalta minusta tuntuu, että Part I:n lopun cliffhanger on niin dramaattinen, että se vaatii jatkonsa lähes välittömästi tai tarina menettäisi osan vetovoimaansa.

Todellakin vaivan ja rahan arvoinen reissu

Kaiken kaikkiaan olin todella huumassa tästä koko esityksestä. Se toki oli odotettavissa, sillä olen huumassa melkein mistä tahansa Harry Potteriin liittyvästä, haha. Esitykset ja matka NYC:iin oli todella kaiken rahan ja vaivan arvoista! Voisin mielelläni nähdä nämä esitykset uudestaankin. Harmi vain, että asun täällä 4700 kilometrin päässä New Yorkista... Mutta ehkä tällainen kokemus on parhain juuri silloin, kun se jää ainutkertaiseksi.

Molemmista esityksistä sai mukaan pinssin muistoksi. Nämä ovat hiukan erilaiset kuin Lontoossa jaettavat.

Jos joku lukija on nähnyt Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän joko Lontoossa tai nyt jo Broadwaylla, olisi kiva kuulla mielipiteitä. :)

Fiiliksiä New York Citysta

Vajaan neljän päivän reissu New York Cityyn edellisviikonloppuna on vaatinut nyt jo viikon toipumisen. Tapani mukaan tulin taas kipeäksi. En oikeastikaan voi näköjään enää matkustaa minnekään, sillä kroppani saa flunssan ihan koko ajan menin minne menin.

Tämä oli minulle toinen kertani New Yorkissa. Olen käynyt siellä vuonna 2012 kesälomamatkalla mieheni kanssa. Se oli ensimmäinen kertani Yhdysvalloissa. Vietimme Manhattanilla ja sen lähiympäristössä silloin melkein kaksi viikkoa aikaa, eikä New York City tuolloin vakuuttanut minua. Manhattan on mielestäni liian täyteen ahdettu, ei ollenkaan niin iso ja pilvenpiirtäjien täyttämä kuin elokuvat ja tv-sarjat ovat antaneet ymmärtää (on se oikeasti kyllä iso), hyvin stressaava ja vähän likainen. Hieno matkakohde totta kai ja äärimmäisen monipuolinen, muttei minusta mikään spesiaali niin kuin monet antavat ymmärtää. Odotukseni olivat varmaan liian korkealla juuri sen takia, että monet hehkuttavat New Yorkia niin paljon ja koska kaupunkia on näkynyt telkkarissa ihan liikaa.

Minulla ei siis ole ollut tarvetta päästä New Yorkiin uudestaan, vaikka tiedostan, ettei yksi lomamatka anna minulle minkäänlaista kuvaa oikeasta New Yorkista ja että perusturistihässäkän takana tästä monimuotoisesta kaupungista varmasti paljastuisi ne hienoimmat piirteet. Nyt kuitenkin oli syy lähteä: halusin katsomaan Harry Potter and the Cursed Child (suom. Harry Potter ja kirottu lapsi) -näytelmän Broadwaylle. (Kirjoitan tästä teatteriesityksestä erikseen.) Päätimme samalla viettää pari ylimääräistä päivää New Yorkia tutkien, koska matkahan meiltä tuonne on pitkä (yli 5 tunnin lento) ja aikaeroakin 3 tuntia. Valitettavasti säät eivät ihan osuneet kohdalleen tutkimispäivinä, joten loppujen lopuksi emme kauheasti päässee tutkimaan.

New York City - kaupunki, jossa voi kävellä: yli 10 kilometriä Brooklynista Financial Districtille, TriBeCaan, Sohoon ja Greenwich Villageen

Me yövyimme Brooklynissa hotellissa, joka oli miehelleni tuttu työmatkoilta. Aiemmalla lomamatkallamme kävimme Brooklynissa vain hiukan pyörähtämässä jokirannan läheisyydessä, joten oli nyt kiva yöpyä siellä. Valitettavasti emme kyllä nähneet Brooklynin meiningistä paljoa, sillä säät eivät ihan suosineet silloin, kun meillä olisi ollut aikaa.

Brooklynin silta.

Silta on 1,8 kilometriä pitkä, ja kävelypuoli täynnä turisteja.

Rakkauslukot ovat kiellettyjä, mutta lohibagel sen sijaan maistuisi.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme hotellilta Brooklynin sillalle ja sillan yli Manhattanille. Päädyimme kävelemään Financial Districtin kautta TriBeCa-kaupunginosaan ja sieltä edelleen Sohoon ja Greenwich Villageen. Muistin ensimmäiseltä vierailultamme TriBeCan ja Sohon olevan kivoja alueita, joten oli mukava kävellä niissä vähän enemmän. Kävelyä kertyikin reilusti yli 10 kilometriä päivän aikana. 

Washington Square Parkin tunnettu riemukaari Greenwich Villagessa. 

Oli ihanaa olla pitkästä aikaa amerikkalaisessa kaupungissa, joka on käveltävä! Niin ja jossa on kunnollinen julkinen liikenne, sillä emme olisi jaksaneet kävellä Greenwich Villagesta enää takaisin Brooklyniin, haha. Itärannikon isot kaupungit ovat ihan parhaita tässä käveltävyydessä ja julkisessa liikenteessä. (Toki länsirannikollakin on käveltäviä ja kattavan julkisen liikenteen omistavia kaupunkeja, esimerkiksi San Francisco.)

One World Trade Center Observatory

Halusin ehdottomasti käydä Financial Districtilla uuden World Trade Centerin näköalapaikalla eli One World Trade Center Observatoryssa. Tätä pilvenpiirtäjää on myös Freedom Toweriksi kutsuttu. Vuonna 2012, kun kävimme NYC:ssa, uudet WTC-tornit olivat vasta rakenteilla. Hengailimme silloin 9/11-muistomerkillä rakennustyömaan keskellä. Nyt oli hauska nähdä, millaiseksi alue on muodostunut. Mieheni on jo kerran työmatkallaan käynyt tuolla WTC:n näköalapaikalla, eikä pitänyt sitä ihmeellisenä, mutta tuli uudelleen. Onneksi meidän ei tarvinnut jonottaa kuin joku 20 minuuttia.

One World Trade Center on Pohjois-Amerikan korkein rakennus: katto on 471 metrin korkeudessa, antennin pää vielä korkeammalla. Näköalakerros sijaitsee 102. kerroksessa. Tai no, itse asiassa hissi vie sinne, mutta itse observatorio laskeutuu kuitenkin hiukan alaspäin eli on varmaan enemmänkin 101. kerroksessa. (Harhaanjohtavaa mainontaa hei!) Hissimatka kestää 47 sekuntia ja aiheutti minulle lievän äklön olon hetkeksi.

One World Trade Center. Näköalakerros on kerroksessa 102.

Päivä oli hiukan pilvinen ja sumuinen, joten kovin kauas eivät näkymät auenneet. Ihan kiva paikka silti. Jos haluaa tutkia Manhattania ja lähimaastoa yläilmoista, mielestäni tämä One World Trade Center tai Rockefeller Center ovat parhaimmat. Itse en tykännyt Empire State Buildingista aikoinaan. Makuasia totta kai. 

Manhattan Financial Districtista päin pohjoiseen eli kohti Central Parkia, joka ei edes näy tuossa sumussa. Täyteen ahdettu pieni saari tuo Manhattan, etten sanoisi.

Financial Districtia ja Brooklynin siltakin siellä.

Minua ihmetytti se, ettei One World Trade Center Observatoryssa mainittu sanallakaan paikan historiasta. Toki WTC-alueen pihalla on Memorial eli muistomerkki ja museo, mutta olin silti hämmentynyt. Amerikkalaiset kun jokaisessa kohdassa muistavat muistuttaa, etteivät koskaan unohda ("We will never forget"), ja sitten kuitenkin täällä pilvenpiirtäjän näköalapaikalla historia on sivuutettu tyystin. Mieheni mielestä se on vain hyvä asia. Minäkin ymmärrän päätöksen, mutten silti odottanut tällaista patrioottisilta yhdysvaltalaisilta. 

Bongaa kuvasta Vapaudenpatsas.

Times Square ja Broadway

Valitettavasti se toinen päivä, kun meillä oli aikaa hengailla kaupungissa, oli kylmä ja sateinen. Ei paljon tehnyt mieli kävellä. Menimmekin aamupäivästä Times Squarelle jonottamaan TKTS-kioskille musikaalilippuja iltapäiväesitykseen. Times Squaren ytimessä oleva TKTS-kioski (toimipisteitä on muuallakin) myy alennushintaisia lippuja saman päivän Broadwayn ja Off Broadwayn musikaaleihin ja teatteriesityksiin. Suosituimpien musikaalien ja esitysten lippuja tuolta on turha haeskella; myynnissä on enemmän niitä "vähemmän suosittuja".

Paikalla TKTS-kioskilla kannattaa olla ennen kioskin aukeamista, sillä kaikki muutkin ovat, ja jono on pitkä. Kun kiska avautuu, jono liikkuu kohtalaisen nopeasti. Minulla on nyt kokemusta kahdesta kerrasta ja voin suositella. Toki siinä jonossa vierähtää tovi jos toinenkin, varsinkin ennen kiskan aukeamista. Toinen vaihtoehto olisi varmaan mennä jonottamaan vähän myöhemmin päivällä.

Times Square. Maanpäällinen helvetti, heti Las Vegasin jälkeen. Tai ehkä ennen. En osaa päättää, sillä molemmat ovat mielestäni yhtä kamalia. Mutta Broadwayn teatterit sijaitsevat Times Squaren läheisyydessä, joten on tällä paikalla hyvätkin puolensa. ;) 

Ostimme liput A Bronx Tale -musikaaliin. Mikä tahansa musikaali Broadwaylla on varmasti hieno, ja niin oli tämäkin, joskaan ei mikään erityisen mieleenpainuva. Kylmän ja sateisen iltapäivän sai kuitenkin kulutettua kivasti musikaalia ihastellen. 

Longacre-teatteri, jossa pyörii A Bronx Tale.

Reissumme New Yorkiin oli siis hyvin teatteripainotteinen. Harry Potter -näytelmä vei kokonaisen päivän (siitä lisää seuraavassa postauksessa) ja toinenkin iltapäivä sujahti musikaalia katsellen. Ei kuitenkaan mitään valittamisen aihetta, sillä mikäs olisi parempaa kuin kulttuuri Broadwaylla.

Me emme koko reissumme aikana olleet Times Squarea pohjoisempana Manhattanilla. Manhattanista tuli nähtyä siis vain pieni osa. Ehdin kuitenkin ärsyyntyä ihmispaljoudesta, liikenteestä ja siitä järkyttävästä tööttäilyn määrästä (USA:n etelärannikolla ei tööttäillä, mutta itärannikolla sitäkin enemmän - miksiköhän??), kummastella tupakkaa polttavien ihmisten määrää (ihan kuin Suomessa, huh!) ja ihastella sitä, miten ihmiset olivat pukeutuneet tyylikkäästi eikä juuri kukaan kulkenut jumppahousuissa. Olisin halunnut selvittää, vakuuttaisiko New York minut toisella kerralla, mutta nyt täytyy sanoa, että selvittämättä jäi. Ehkä joskus tulee kolmas kerta. 

Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington D.C.

Mieheni oli viime viikolla työmatkalla Washington D.C.:n liepeillä ja muistin siinä sitten, että tämäkin postaus on vielä tekemättä. Washington D.C. oli kesälomareissumme viimeinen kohde. Ajoimme sinne Baltimoresta. Matka kesti noin tunnin. Meillä oli D.C:ssa aikaa yksi puolikas ja kolme kokonaista päivää.

Itärannikon tiet vaikuttivat usein olevan vain 2 kaistaa/suunta eli pieniä Kaliforniaan verrattuna. Tällainenkin pieni kinttupolku johti metropolialueen lävitse maan pääkaupunkiin, Washington D.C.:hen.

Jos minulta olisi kolme vuotta sitten kysytty, missä osavaltiossa USA:n pääkaupunki Washington D.C. sijaitsee, en todennäköisesti olisi osannut vastata oikein. Muistan, miten pari viikkoa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Piilaaksoon, vietin iltaa uuden suomalaisen kaverini ja hänen amerikkalaisten kavereidensa kanssa. Toinen näistä amerikkalaisista oli D.C:sta ja hän puhui siitä, miten vaikea on kertoa, onko kotoisin Washington D.C.:sta vai Washingtonin osavaltiosta. Minä olin lievästi pihalla keskustelusta. Mietin mielessäni, missä sitten on Washingtonin osavaltio jos ei kerta Washington D.C.:n luona. Yleistietoni ei näköjään ihan riittänyt sen tietämiseen, että Washingtonin osavaltiohan on täällä länsirannikolla, Kaliforniasta pohjoiseen. Onpa noloa. Sen sijaan oikea vastaus siihen, missä osavaltiossa Washington D.C on, on tämä: Ei missään.

Washington D.C. on osavaltioista riippumaton alue, District of Columbia, Marylandin ja Virginian osavaltioiden välissä. Molemmat osavaltiot ovat aikoinaan lahjoittaneet pienen maapläntin Yhdysvaltojen pääkaupungin rakentamiseksi. Kaupungissa asuvilla on vähemmän oikeuksia kuin USA:n osavaltioissa asuvilla. Kaupunki on kongressin alaisuudessa, ja kongressi voi kumota kaupunginvaltuuston tekemiä päätöksiä. D.C.:ssa asuvilla ei myöskään ole omaa senaattoria Yhdysvaltojen senaatissa. Edustajainhuoneessa heillä on edustaja, mutta tällä ei ole äänioikeutta. Kaupungin (epävirallinen?) motto onkin: "Taxation without representation". Veroja pitää maksaa, mut edustajaa ja äänivaltaa ei ole. Ennen vuotta 1961 D.C.:n asukkaat eivät saaneet äänestää edes presidentinvaaleissa.

Siellä se Capitol, Yhdysvaltain valtiomahdin rakennus on kadun päässä. Capitolissa kokoontuvat sekä edustajainhuone että senaatti.

D.C:n asukasluku ei ole mikään suuri, mutta metropolialueena se on tietenkin iso. D.C. on kaupunkina mielenkiintoinen, sillä siellä sijaitsee USA:n ylin valta, mutta kaupunkia leimaa myös köyhyys, huumeet ja rikollisuus. Ennen D.C. on ollut enemmän rikollinen paikka, nykyään sentään kait hiukan rauhoittunut. Melkein puolet kaupungin väestöstä on African American. Muistan lukeneeni jostain, että selkeän iso prosentuaalinen osa väestöstä on lukutaidotonta, mutten nyt löytänyt tästä selkeää lähdettä.

Me emme nähneet D.C:n "huonoa puolta", vaikka olin sellaisesta kuullut. Liikuimme aika puhtoisilla alueilla. Hotellimme oli kahden korttelin päässä Valkoisesta talosta. Hotelli oli ison kadun varrella, mutta siellä oli onneksi kunnon äänieristys. Kaduilla vaelsi miehiä puvuissa ja naisia tyylikkäissä business-vaatteissa. Viikonlopuksi koko alue kuoli täysin, ravintolatkaan eivät olleet auki.

Valkoinen talo. Ei näkynyt tarkka-ampujia katolla eikä Secret Servicen agentteja päivystämässä ovilla, mutta ehkä ne osaavat piiloutua hyvin, eikä toisaalta Obamakaan ollut maisemissa. Aidan edessä päivysti kyllä kasa Secret Service Policen tyyppejä. Ekan kerran, kun yritimme päästä katsomaan Valkoista taloa, tuli joku tilanne ja poliisit alkoivat puhaltaa sellaiseen kauheaan pilliin ja ajaa turisteja pois. Enpä ole aiemmin nähnyt, että joku saisi siivottua julkisen alueen tyhjäksi ihmisistä niin lyhyessä ajassa. Alue suljettiin poliisi-nauhoilla ja se pysyi suljettuna jonkin aikaa. Ei selvinnyt, mitä oli käynnissä.

Valkoinen talo takaa. Ihmettelin, miten sinne on noin suora näkymä. Ei tarvitsisi kuin kiikarit, niin näkisi suoraan sille parvekkeelle, jossa ainakin kaikkien tv-sarjojen mukaan presidentti useinkin hengailee. ;) 

D.C:ssa oli syyskuussakin vielä todella kuuma, tukala ja kostea ilma. Lyhyesti sanottuna aika järkyttävää! Välimatkat ovat kaupungissa pitkiä, joten kävely oli hirveää. Onneksi siellä on metro ja bussit. Me saavuimme kaupunkiin iltapäivällä ja kävelimme heti silloin hotelliltamme parisen kilometriä National Archives -museoon. Olin jo viiden minuutin jälkeen sitä mieltä, että D.C:hin pitäisi tulla joskus lopputalvesta tai alkukeväästä. Lämpöä oli vähän yli 30 astetta, mutta kosteus teki ilmasta mielestäni pahemman kuin Las Vegasissa oli. Kun vihdoin pääsimme museoon, olin onnessani viileydestä. Kunnes hetken päästä palelin kovassa ilmastoinnissa pahasti ja piti vetää villatakki päälle. Vinkki: ota pitkähihainen aina mukaan, vaikka olisi kuuma. Ilmastoidut tilat ovat jäätäviä.

National Archivessa on esillä Yhdysvaltojen itsenäistymisen ja vapauden helmet: Declaration of Independence, Constitution ja Bill of Rights. Nämä ovat siis aidot ja alkuperäiset. Philadelphiassa näimme näiden kopiot ja kun tajusin, että alkuperäisetkin ovat vielä olemassa ja esillä, halusin mennä katsomaan ne. Muutoin National Archives museona ei kauheasti hetkauttanut, tosin oli siellä yksi neljästä säilyneestä Magna Carta -paperista 1200-luvulta ja se oli ihan kiva nähdä.

Näitä itsenäistymiseen liittyviä vanhoja papereita säilytetään suuressa ja korkeassa kupolihuoneessa, joka oli mielestäni hiukan mahtipontinen. Siellä oli myös kauhean hämärää ja asiakirjat oli valaistu vain pienin valoin. Ajattelin, että hämäryydellä yritettiin luoda enemmän mahtipontisuutta, mutta kyse onkin tietenkin siitä, että liika valo tuhoaisi nämä vanhat paperit. Asiakirjat olivat paksun lasin takana - varmaan Mona Lisassakin on ohuempi lasi! -, mutta ihan viereen pääsi. Me yritimme vähän työntää naamaamme lähemmäs lasia, minkä takia vartija joutui huomauttamaan meille "Do not touch the glass!", vaikka emme olleet koskemassakaan. Itsenäisyysjulistuksen vieressä päivysti koko ajan kaksi vartijaa ja huoneessa kiersi kolmas. Meitä kieltävä vartija keskittyi kyllä pitkälti enemmän huulikiillon levittämiseen huuliinsa kuin särmään vartijointiin ja toinen näytti muuten vain hyvin kyllästyneeltä.

Itsenäisyysjulistus on muuten todella haalistunut. Myöhemmin kirjoitetut perustuslaki ja Bill of Rights ovat hiukan paremmin säilyneet. Se Magna Carta 1200-luvulta on hämmentävän hyvin säilynyt, mutta ei siitä tekstistä kyllä mitään tolkkua ottanut.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänämme lähdimme aamulla aikaisin kävelemään National Mall -puistoon. Se lienee tunnetuin alue D.C:ssa: noin kolmisen kilometriä pitkä suorakaiteen muotoinen nurmikkoalue, jonka toisessa päässä on Capitol ja toisessa päässä Lincoln Memorial. Noin keskivaiheilla on Washington Monument ja liepeiltä löytyy myös Valkoinen talo.

Washington Monument.

Monumenttiin pääsee normaalisti ylös hissillä (ei kävellen niin kuin sinne Bostonin Bunker Hillin torniin, aika lepsua), mutta torni oli pitkään suljettu hissin korjaustöiden vuoksi. Kyttäsimme lippuja netistä useasti muutamaa viikkoa ennen reissuamme, mutta korjaustöitä ei saatu valmiiksi ajoissa ja me siis missasimme kivat näköalat, koska monumentti pysyi suljettuna. Liput on hyvä varata etukäteen, mutta välttämätöntä se ei ole.

Washington Monument on tällä hetkellä D.C:ssa ainoa paikka, josta pääsee katsomaan näköaloja korkealta. Luin netistä vanhan postitalon tornin olevan toinen ja ihmettelin, miksei siitä ollut mainoksia missään tai mainintaa matkaoppaassa. Googlettelimme asiaa ja selvisi, että rakennus on suljettu, koska Donald Trump rakentaa sinne hotellia. No niinpä tietysti. Mieheni naureskeli, että Trump on näköjään päättänyt keinolla millä hyvänsä päästä Pennsylvania Avenuelle (jossa postitalon torni siis sijaitsee, saman kadun varrella kuin Valkoinen talo). Ja kuinkas sitten kävikään...

Näkymä Washington Monumentilta National Mallin toiseen päähän, Capitolin rakennukseen.

Ja sitten sinne toiseen päähän, Lincoln Memorialille.

Kävelimme monumentilta National Mallin toiseen päähän Lincoln Memorialille. Tuokin matka oli jo noin 1,5 kilometriä, mutta tuntui pidemmältä kuumuuden takia. Oli vasta aamupäivä, mutta aurinko porotti aivan liikaa. Nyt olen sitten elämäni aikana kuvannut ne (yhden lähteen mukaan) kolme valokuvatuinta patsasta USA:ssa: Vapaudenpatsaan, Lincolnin muistomerkin ja sen Harvardin yliopiston perustajan patsaan.

Lincoln Memorial ja sen kuuluisat portaat.

Siellä se istua kököttää ja valvoo. Rakennuksen alakerrassa on pieni ilmainen museo.

Lincolnin muistomerkin edessä on tunnettu Reflection Pool. Kaikkien muiden turistien tavoin mekin istahdimme muistomerkin portaille katsomaan poolia. Kyllähähän se luvatun mukaisesti heijastaa ympäristönsä. Vesi oli kyllä seisonutta ja likaisen näköistä, yäk. Mietin siinä portailla hengaillessani, miksi kaikissa tv-ohjelmissa porukka aina pitää sellaisia salamyhkäisiä tapaamisia Lincoln Memorialin portailla. Ei kovin hiljainen paikka. Tosin näin syyskuussa turistisesongin ulkopuolella ei kyllä ollut paljoa turisteja. Ei kyllä näkynyt niitä salamyhkäisiä tapaamisiakaan. D.C. ei selvästikään oikeasti ole lainkaan niin kiintoisa paikka kuin House of Cardsin ja Scandalin tapaiset sarjat antavat ymmärtää, haha.

Reflection Pool ja sen heijastukset muistomerkin portailta.

Bodyattackin rakastaja on aina bodyattackin rakastaja. Tuck jump (kerähyppy?) ei ehkä ole lempiliikkeeni, mutta tässä vaiheessa minulla oli takana kuukausi sitä, etten ollut voinut harrastaa liikuntaa (saati kävellä) jalkavammani takia, joten oli pakko päästä vähän kokeilemaan hyppyjä, kun siihen kerta kykeni. Yli 30 asteen lämmössä ei kyllä irronnut kuin yksi hyppy. 

Lincoln Memorialin läheisyydessä on myös toisen maailmansodan muistomerkki ja sekä Vietnamin sodan että Korean sodan vetaraanien muistomerkit. Muistomerkkejä siis kerrakseen tuolla National Mallilla.

Freedom is not free. Veteraaneja siellä kunnioitettiin periamerikkalaiseen tapaan. 

Muistomerkiltä pakenimme pienen välimatkan päähän yliopistoalueelle lounaalle ilmastoituun tilaan ja sieltä metrolla takaisin National Mallin liepeille museoon, koska ulkona oleminen ei vain tullut kysymykseen. D.C:ssa on paljon suuria museoita. Suosituimmat ja isoimmat niistä sijaitsevat National Mallin varrella. Museot ovat liittovaltion rahoittamia ja siksi kaikki perusnäyttelyt ovat ilmaisia, mikä tekee noista museoista aika lyömättömiä, jos vertaa vaikkapa New York Cityn museoihin.

National Mallin varrella on suuria museorakennuksia sekä kongressin rakennuksia.

Me kävimme Air and Space -museossa, joka lienee yksi D.C.:n suosituimmista museoista. Mieheni tykkäsi, minua ei kauheasti sytyttänyt. Osa näyttelyistä vaikutti mielestäni vähän aikansa eläneiltä (esim. lentokoneisiin liittyvä näyttely), mutta toki se on kai museoiden ideakin. ;) Toki oli kiva nähdä esimerkiksi Mars-mönkijä (tosin se oli kyllä replica), Apollo 11:n oikea moduli ja mitä kaikkea tuolla museossa nyt olikaan. Me kiersimme aikalailla kaiken ympäri, mutta todella pintapuolisesti. Jos haluaa perehtyä, tuolla saisi varmaan viettää useamman päivän.

Space Monkey Abel, avaruuteen lähetetty apina, jonka avulla tutkittiin matkustuksen vaikutuksia. Pelkkä ajatuskin sai minut sairaaksi, mutta toisaalta tuo oli joskus 50-luvulla ja onhan nykyäänkin vielä eläintestejä ja muuta kamaluutta. 

Seuraavana päivänä suuntasimme Capitolille, Yhdysvaltain kongressin eli edustajainhuoneen ja senaatin pääpaikkaan, joka sijaitsee Capitol Hillillä. Siinä missä Valkoisen talon luona päivysti Secret Service Policen poliiseja, Capitol Hillillä vaelsi Capitol Policen poliiseja. Kaikenlaisia eri poliisien alalajeja siis löytyy.

Capitoliin pääsee kierrokselle ilmaiseksi. Lippuja ei kait ole ihan välttämätöntä hankkia etukäteen pahimman turistikauden ulkopuolella, mutta ainakin se helpottaa asiaa. Me olimme paikalla todella hyvissä ajoin ennen omaa etukäteen varattua kierrosaikaamme ja pääsimme heti alkavalle kierrokselle, jottemme joutuneet odottamaan turhaan paikan päällä. Ryysistä ei siis ollut.

Capitol.

Kupoli on ollut korjauksessa pitkään, mutta nyt korjaustyöt olivat viimeistelyjä vaille valmiit.

Kierros alkoi videolla, joka selitti Capitolin historiaa ja vähän sitä, mitä siellä tehdään. Omat tietoni Yhdysvaltojen päättävistä elimistä ovat hiukan hataralla pohjalla, joten yksinkertainen video teki ihan hyvää, vaikken kyllä kauheasti muista siitä enää. Videon jälkeen mentiin pienissä ryhmissä oppaan mukana ympäri rakennusta. Kaikilla oli kuulokkeet, opas puhui mikrofoniin ja opppaan ääni tuli kuulokkeiden kautta. Hyvä systeemi, kun ympärillä vaelsi monta muutakin pienempää ryhmää.

Mitä Capitolissa sitten pääsee näkemään? Kaikenlaisia saleja ja halleja, maalauksia ja patsaita. Ja sitten sen kuuluisan kupolin, Rotundan. Kupoli on ollut pitkään remontissa, mutta meillä kävi hyvä tuuri, sillä se oli juuri avattu yleisölle vain hiukan ennen meidän vierailupäiväämme. Siellä haisi tuore maali.

National Statuary Hall, entinen edustajainhuoneen kokoontumissali. Nykyään salissa on eri osavaltioiden lahjoittamia patsaita henkilöistä, jotka ovat kullekin osavaltiolle (ja monissa tapauksissa muillekin, ehkä jopa koko maailmalle) tavalla tai toisella tärkeitä.

Rotunda, kupolissa oleva pyöreä sali, jonka seinillä on maalauksia Yhdysvaltojen tärkeistä historiallisista hetkistä. Katossakin oli hieno maalaus, jossa oli kuvattuna vain yksi mies: herra Washington. Kännykällä siitä ei oikein saanut kuvaa, oli se niin korkealla. 

Kierros kesti noin tunnin ajan. Tämän kierroksen lisäksi on mahdollista päästä käymään sekä senaatin että edustajainhuoneen istuntosalien lehtereillä. Me olimme paikalla torstaina ja koska senaattorit ovat laiskoja, he kokoontuvat vain alkuviikosta. Senaatin saliin ei siis valitettavasti päässyt edes vilkaisemaan, kun ei siellä istuntoakaan ollut. Sen sijaan edustajainhuoneen istuntosaliin pääsi.

Saleihin pääseminen vaatii pientä sirkustemppuilua. Lippu pitää käydä pyytämässä omalta edustajalta tai senaattorilta. Näiden edustajien toimistot sijaitsevat totta kai toisessa rakennuksessa Capitol Hill -alueella. Amerikkalaiset joutuvat siis hiukan kävelemään lehtereille päästäkseen. Onneksi me olemme viisumilla täällä olevia mamuja, eikä meillä ole omaa edustajaa tai senaattoria. Ulkomaalaiset saavat hakea lippunsa sieltä, minne yleinen kierroskin päättyy eli Capitol Hillin Visitor Centeristä yhdeltä tiskiltä. Yksi tiski on edustajainhuoneen saliin, toinen senaatin saliin. Tiskit ovat sentään kohtalaisen lähekkäin, joskin eri puolilla isoa avaraa tilaa. Mukana pitää olla passi, mutta ei meidän passeja kyllä katsottu. Tiskin takana oleva nainen näki passit kädessäni, kysyi montako lippua haluan ja iski liput kouraan. Nimiäkään ei kysytty.

Capitol National Mallin suunnalta katsottuna.

Turvatarkastus sentään oli ja jopa kaksin kappalein. Istuntosaliin ei saanut viedä isoja laukkuja. Pienen laukun sai, mutta kaikki elektroniset laitteet ja avaimet piti jättää narikkaan. Narikan kohdalla oli eka turvatarkastus. Sitten vaellettiin hiukan sokkeloisia käytäviä hetken aikaa ja sitten tuli toinen turvatarkastus. Siinä tarkistettiin ne pienet laukut. Edessä olevallani naisella oli laukussaan pieni tavallinen termosmuki. "What is this?" kysyi turvatarkastaja. "It's for my tea", vastasi nainen. Turvatarkastaja takavarikoi termarin. Ilmeisen vaarallinen kapistus.

Sitten lopulta pääsi istuntosaliin. Me olimme paikalla perjantaina 9. syyskuuta eli juuri ennen 11/9-muistopäivää. Istuntosalissa oli meneillään istunto, jossa oli noin 20 edustajaa. En tiedä aihetta, mutta jotain terrorismia se kait koski. Joku kuolemaakin tympeämmällä äänellä puhuva edustaja höpisi jotain ja sanoi noin 10 minuutin aikana ainakin 50 kertaa "terrorists on U.S soil". Aiheeseen ei päässyt kiinni kesken kaiken ja puhe alkoikin mennä nopeasti ohi. Lehtereillä oli vain kymmenkunta turistia ja muutama vartija. Me olimme paikalla ehkä vartin ja sitten hiivimme pois.

Hengailua National Mallilla Capitolin edustalla, suuntana Washington Monument. Tästä vähän näkee, miten pitkästä alueesta on oikeasti kysymys.

Capitolin rakennuksesta meni yhdyskäytävä ihanalla ilmastoinnilla viereiseen rakennukseen, kongressin kirjastoon. Todella kaunis paikka, suosittelen. Suosittelen myös käyttämään sitä yhdyskäytävää kesällä ja syksyllä, koska hullukaan ei halua kävellä siellä ulkona kuumuudessa.

Kongressin kirjasto. Kirjoja ei näkynyt, mutta upea lukusali siellä oli.

Capitolin vierestä löytyy Supreme Courtin rakennus. En tiedä, pääsisiskö sinnekin kierrokselle, sillä me emme olleet selvittäneet. Katsoimme sen ulkoapäin ja sitten söimme lounaan Capitol Hillissä jossain pienessä pikaruokapaikassa paikallisten raksamiesten ja pukumiesten kanssa.

Supreme Court.

Laskeuduimme alas Capitol Hilliltä ja otimme metron, joka meni Potomac-joen ali Virginian osavaltioon Pentagonin metropysäkille. Tämä pysäkki oli mielenkiintoinen: siellä oli omat sisään- ja uloskäynnit Pentagonin työntekijöille ja sitten muille. Bongasimme joitakin tyyppejä tyylikkäissä univormuissa. Mahtoi olla kuuma.

Pentagoniin pääsee kierrokselle, mutta lippu pitää anoa useampia viikkoja etukäteen. Siinä tehdään varmasti jonkinlainen henkilön taustatutkimus. Meillä ei ollut lippuja, eikä meitä päästetty edes Visitor Centeriin. Sama juttu on muuten ilmeisesti Valkoisen talon kohdalla: sinne on mahdollista päästä kiertueelle, mutta kierros pitää varata hyvissä ajoin ja lipun saaminen vaatii vissiin käyntiä jopa oman maan konsulaatissa (jos on siis ulkomaalainen).

Pentagonin pihalla. Olen näköjään rikkonut sääntöä.

Pentagonin rakennus on kiintoisan mallinen, mutta sitä ei tietenkään hahmottanut rakennuksen vieressä seisoessa. Kun kotimatka koitti, lentokone onneksi kaarsi nätisti ja tyydytti turistin tarpeen nähdä rakennus ylhäältäpäin.

Kaikenlainen turha oleskelu Pentogonin liepeillä on kielletty, mutta rakennuksen vieressä sijaitsee muistomerkki 11/9-terrori-iskuille, joten kävimme katsomassa sen.

Kuinkahan monta 11/9-muistomerkkiä tästä maasta löytyykään...

Pentagonista otimme metron lähellä sijaitsevaan Arlingtonin hautausmaalle. Metroa sai odottaa pienen ikuisuuden, mutta kävely ei taaskaan innostanut sen ilman takia. Arlingtonin hautausmaalla on John F. Kennedyn hauta. Hautausmaa on iso ja siellä järjestetään kierroksia pienten golf-autojen tapaisten autojen kanssa. Siihen me emme sentään sortuneet, vaan kävelimme katsomaan JFK:n haudan. Oli ehkä 10 minuutin kävelymatka eli ei pitkä. Tuolla hautausmaalla sijaitsee myös the Tomb of the Unknown Soldier, mutta sinne asti emme jaksaneet kävellä, koska matkaa olisi ollut hiukan enemmän.

Arlingtonin hautausmaa Virginian osavaltiossa. Hautausmaan korkeilta kohdilta oli näkymät Potomac-joen toiselle puolelle Washington D.C:hin.

JFK:n ja Jackien hauta ja taustalla ikuinen tuli, joka erottuu tässä tietenkin todella huonosti. Vieressä oli myös kaksi muuta hautaa, taisi olla pariskunnan pienenä kuolleen lapsen ja JFK:n veljen. Suurin osa turisteista vaikutti olevan meidän kaltaisia turisteja, jotka vain käyvät paikalla voidakseen sanoa käyneensä. Aikoinaan näin Dallasin JFK-museossa avoimesti itkeviä ihmisiä, mutta täällä ihmiset lähinnä katsahtivat hautaa ja lähtivät pois. Kunnioittavaa hiljaisuutta kyllä pidettiin yllä. 

Viimeisenä päivänä menimme Georgetowniin, joka on alue D.C:n sisällä. Sinne ei pääse metrolla, mutta bussilla kylläkin. En tiennyt Georgetownista paljon mitään muuta kuin että se on kuulemma tosi symppis paikka ja se mainitaan usein monissa tv-sarjoissa. Se oli kuin oma pieni erillinen kaupunkinsa toisen kaupungin sisällä. Sillä on oma pieni keskusta ja ostoskatu.

Iso ostoskatu Georgetownissa.

Söpömpi pikkukatu.

Me söimme Georgetownissa aamupalan ravintolassa, jossa JFK on kuulemma kosinut Jackieta. Eksyimme siihen raflaan sattumalta. Sitten vain kävelimme ympäriinsä. JFK ja Jackie ovat asuneet Georgetownissa ja ohitimme heidän entisen kotitalonsa. Eksyimme myös Georgetownin yliopistolle.

Georgetown University.

Manaaja-elokuvan ne portaat, Georgetownin yliopiston läheisyydessä. Olen varmaan ehkä kerran elämässäni nähnyt sen Manaaja-leffan kohtauksen ja laittanut silmät kiinni, joten en edes muista, mutta olenpa nyt nähnyt ne portaat ihan livenä. Hyvä paikka kuntoilulle ja joku siinä tekikin treeniään.

Georgetown sijaitsee Potomac-joen rannalla ja rannalla oli lauantaina kivan oloinen meininki. Georgetownista olisi voinut nauttia pidempäänkin, jos olisi ollut viileämpi ilma ja jos minä en olisi ollut huonossa kunnossa. Voin nimittäin tuolla Georgetownissa ollessa todella huonosti: yhdessä vaiheessa meinasi lähteä taju ja jouduin ottamaan tukea puusta ja sitten lähes istumaan alas jalkakäytävälle. Luulin, ettei kuuma ilma tosiaankaan sovi minulle, mutta jälkikäteen illalla hotellihuoneessa kävi ilmi, että olin vain tullut kipeäksi ja olin tuossa vaiheessa todennäköisesti kuumeessa.

Potomac-joen rannalla Georgetownissa.

Georgetownista päätimme lähteä vielä tsekkaamaan Natural History -museon National Mallille, jottei tarvitsisi olla ulkona. Koska oli lauantai, museoon kiemurteli pitkä jono, mutta ei se kestänyt varttia kauempaa. Museon sisältö meni kyllä meiltä pitkälti ohi, koska olimme molemmat aika väsyneitä ja nääntyneitä. Taisi siellä olla Hope-timantti. Se oli ihan hieno.

D.C. oli kiva paikka ja siellä oli paljon mukavia alueita, jotka edustivat täysin erilaista kuvaa kuin Capitolin, National Mallin ja Valkoisen talon ympäristö. Me kävimme iltaisin syömässä Dupont Circle -alueella ja U Streetin alueella. Toinen (en muista kumpi) oli pienten kauppojen, ravintoloiden, nuorison ja iltaelämän alue. Meille tarjottiin siellä kannabista yhdessä kadunkulmassa, ei mitään hajua miksi - toivon, ettemme näytä siltä, että pössyttelisimme vapaa-ajallamme. Täysin erilainen fiilis kuin business-elämän keskuksessa siellä, missä hotellimme oli Valkoisen talon kulmilla.

Viimeisenä iltana sanoimme vielä hyvästit Valkoiselle talolle. Se oli muuten todella valkoinen. Yläreunassa näkyy kuu, ei UFO. 

Mutta kuten olen maininnut tässä postauksessa ainakin kymmenen kertaa, ilma oli aivan liian kuuma. En ihan hirveästi nauttinut olostani D.C:ssa juuri sen tukaluuden ja ilman kosteuden takia. Se vei oikeasti kaikki voimat, aiheutti nääntymystä alle vartissa ja vei innon kävellä ympäriinsä. Oli vain yksinkertaisesti liian kuuma turisteiluun. En halua sinne uudestaan kesällä enkä alkusyksystä. Joku viileämpi aika olisi varmasti kiva ja kaupungissa riittäisi paljon nähtävää.

Itärannikkoreisumme päättyi Washington D.C:hin. Näimme monta suurta kaupunkia ja kivoja alueita reissun aikana. Osavaltioita tuli yhteensä 9: Massachusetts, Rhode Island, Connecticut, New York, New Jersey, Pennsylvania, Delaware, Maryland ja Virginia. Muutama vain läpikulkumatkalla autoilleissa, mutta melkein kaikissa pysähdyimme. Lista niistä osavaltioista, joissa olen käynyt, kasvoi siis huimasti tämän reissun aikana, mutta aika kälyinen lista se silti yhä on.

Näissä osavaltioissa olen käynyt. Been-appin mukaan olen nähnyt 32 prosenttia Yhdysvalloista. Mieheni totesi, että minulta on selvästi näkemättä koko Trumpin USA ja kieltämättä niinhän se on. Mieheni lista on hiukan parempi monien työmatkojen ansiosta.